Kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa, hän oli alusta asti hyvin ihastunut ja varma suhteestamme. Minä sen sijaan painoin päättäväisesti jarrua: alas pilvilinnoista – olin eronnut kolmen lapsen yksinhuoltaja, eikä tässä mitään pelastavaa prinssiä enää tarvittaisi.

En enää hukkuisi alkuvaiheen huumaan, missä teeskentelisin ja miellyttäisin, ja kertoisin itselleni tarinaa kaiken voittavasta sielunkumppanuudesta ja täydellisestä yhteensopivuudesta.

En enää hukkaisi itseäni toisen ominaisuuksiin, toiveisiin ja tarpeisiin, vaan halusin toisen avulla ottaa selvää omista ominaisuuksistani, toiveistani tai tarpeistani.

Kerroin heti, että olin rakkauden sodassa syvästi haavoittunut ja ottaisin seurustelumme siksi taisteluna, jossa minun pitäisi ensisijaisesti suojella itseäni. Tarvitsisin paljon aikaa ja kärsivällisyyttä pehmentyäkseni haavoittuvaiseksi ja rakastavaksi.

Hän todella joutuisi testiin, mutta eikö olisi mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkia tukahdutettuja puolia hän minussa toisi esiin ja toisinpäin? Mitä pelkomme ja ärsyyntymisemme kertoisivat meille toisistamme? Voisimmeko yhdessä haastaa ja auttaa toisiamme parantumaan peloistamme?

Oli vapauttavaa myöntää heti alkuun, että tietyissä asioissa olisin todella huono. Epätäydellisyyteni myöntäminen vapautti minut myös olemaan ansaitusti ylpeä niistä asioista, joissa olin hyvä, sillä vaikka kukaan ei ole kaikessa hyvä, jokainen on jossain hyvä.

Latelin miehelleni rehellisen kuvauksen itsestäni, kerroin haavani ja pelkoni, annoin karut käyttöohjeet ja toivotin onnea taisteluun.

Mies parka.

Totesin, etten uskaltaisi häneen rakastua, ennen kuin hän olisi osoittanut olevansa luottamukseni arvoinen, joten suorapuheisuus ja selkeys, lupauksien pitäminen ja ajoissa oleminen olisi suotavaa. Kerroin, että pelkään hellää läheisyyttä, koska se sisältää odotusta jostain, johon en ole valmis. Jos hän yrittäisi ”lääppiä”, työntäisin hänet varmasti ensin pois, mutta hän ei saisi luovuttaa ja hylätä minua.

Kaikenlainen herkkyys ja itkeminen olisi myös työn ja tuskan takana. Mieluiten raivoaisin tai heittäisin hauskaa läppää, joten rauhallinen läsnäolo ja kainaloon ottaminen (vaikka vastustelisin sitä kaikin voimin) auttaisi minua kohtaamaan suruni. Olisin kärsimätön, joten kuuntelemisen sijaan keskeyttäisin ja tietäisin jo ratkaisun, mutta hänen pitäisi ohittaa kaikkitietäväisyyteni, jatkaa keskustelua eikä loukkaantua.

Mieluummin söisin pikkukiviä kuin puhuisin tunteistani, mutta kyselemällä sitkeästi lisää hän saisi minut kyllä avautumaan. Huonona päivänä olisin itsekäs, kova, syyttelevä ja tuomitseva, ja se kertoisi siitä, että hylkäämisen ja arvottomuuden pelkoni olisi voimakas. Pahin mitä hän voisi tehdä, olisi lähteä pois luotani.

Hyvänä päivänä taas olisin idearikas seikkailija, hauska ja tehokas organisoija. Räiskyvä persoona, jonka kanssa ei olisi ikinä tylsää. Rakastavana olisin vapauden suova ja tilaa antava, äärimmäisen lojaali ja sitoutunut, luotettava ja rauhallisen neutraali.

Mieheni tuntui olevan vastakohtani niin monessa asiassa. Hän loisti erinomaisuutta kaikissa niissä asioissa, joissa minulla oli haasteita. Mies osasi itkeä surullista leffaa katsoessa, hän oli hidas ja harkitseva, joustava, muiden puolesta uhrautuva ja ymmärtävä, syvästi tunteva, hellä ja rakastava.

Hänen hitautensa ja jahkailunsa ärsytti minua ja se yltäkylläinen hyväksyntä ja rakkaus jota hän minulle soi, oli välillä aivan liikaa. Olisin välillä kaivannut tulta ja tappuraa, sitä taistelua!

Aloin ottaa selville, mistä eromme johtuivat, jotta emme päätyisi eroon. Aloin tehdä listaa ominaisuuksistamme ja tavoistamme ja ne menivät niin yksi yhteen maskuliinisuuden ja feminiinisyyden kanssa, että ihan nauratti.

Meistä kaikista löytyy feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, mutta yleensä olemme antaneet jommankumman kasvaa liian suureksi toisen kustannuksella. Tällöin vedämme puoleemme sellaisen ihmisen, joka auttaa meitä tasapainoittumaan. Minä olin aivan liian kova ja maskuliininen sotasankari ja mieheni tasapainotti suhdettamme olemalla rohkeasti pehmeän feminiininen parantaja.

Hän näytti minulle esimerkkiä kärsivällisyydestä, tunteiden voimasta ja herkkyyden kauneudesta. Hän opetti minua rauhoittumaan, pehmenemään ja luottamaan rakkauteen.

Minä taas näytin hänelle esimerkkiä suorasanaisuudesta, rohkeudesta ja terveestä itsekkyydestä. Opetin häntä tulemaan näkyvämmäksi, varmemmaksi ja vaativammaksi, suurta sydäntään suojelevammaksi.

Yhdessä kasvoimme tasapainoisiksi, toisiamme kunnioittaviksi ja rehellisyyttä arvostaviksi kumppaneiksi. Tämä on ollut seitsemän vuoden työ ja nyt saamme nauttia työmme hedelmistä. Olen muuttunut nainen. En enää pelkää rakkautta, enkä jaksa enää sotia – janoan hellyyttä ja olen joustavan pehmeä.

Ymmärsin monia asioita itsestäni ja parisuhteestani feminiinisyyden ja maskuliinisuuden näkökulmasta. Kirjoitin aiheesta kirjan Ilman sinua ei olisi minua – parisuhteen vetovoima. Ymmärrys omista ja puolisoni luonnollisista ominaisuuksista ja tarpeista antoi ihan erilaisen lähtökohdan yhdessä kasvuun. Erilaisuus ei ollut hajottava ja erottava tekijä, vaan suhteemme ja kasvumme voimavara.

”Emäntä luki kirjan parisuhteen vetovoimasta ja kovin suositteli minullekin. Pari sivua ja olin täysin myyty. Tykkään kovin kun kerrotaan suoraan ja kiertelemättä, raakarehellisesti, rohkeasti, hyvin jäsennellyllisesti. Sillä tavalla viesti menee hyvin perille ja voi suoraan soveltaa omaan parisuhteeseen. Huippuopas parisuhteen maskuliinisuuden ja feminiinisyyden kohtaamisille! Tämä kuuluisi kaikkien lukea.” Hemmo

Usein ajatellaan, että naiset ovat feminiinisempiä ja miehet maskuliinisempia. Oli hauskaa kirjoittaa kirja, jossa minä olen se maskuliinisempi jääräpää ja mieheni se joustavan feminiinisempi osapuoli. Toivon, että jokainen löytää kirjasta itsensä ja puolisonsa, ja että omat ja puolison luontaiset tavat toimia ovat helpompia ymmärryksen valossa hyväksyä. Ymmärrys tuo rauhaa ja rauhan tilassa rakkaus kukoistaa.

Kurkkaa Taran parisuhdekirja: