Jos sydämen ympärille rakentaa suojamuurin, sulkee samalla elämästään rakkauden

On olemassa kauniita rakkaustarinoita, joissa sydän ei saa osumaa. On kuitenkin olemassa myös tarinoita, joissa sydän särkyy ja särkyessään sulkeutuu. On olemassa tarinoita, joissa rakkaus riipii, repii, kouraisee vatsanpohjaa ja lopulta jättää ihmisen repaleisena suremaan kohtaloaan.

Kovinkaan moni meistä ei taida elämästä selvitä ilman sellaisia rakkaustarinoita. Romansseja jotka kestävät vain hetken. Suhteita, joissa kaksi sydäntä kolisevat vasten toisiaan löytämättä koskaan yhteistä resonanssia.

Joskus käy niin, että toinen ihminen satuttaa lähtiessään sydäntä niin kovaa, että alkaa rakentaa muureja sen ympärille. Muureja, joiden avulla luulee, että oma sydän on suojassa. Ettei sitä koskaan enää satuteta. Joskus sydän särkyy niin pahasti, että menettää luottamuksensa rakkauteen ja toisiin ihmisiin. Siihen, että kaksi sydäntä voisi ylipäätään sykkiä samassa tahdissa.

Ihminen käyttäytyy mitä kummallisimmilla tavoilla suojellessaan itseään. Hän hiippailee aamuyön tunteina ovesta ulos, ettei yhteistä aamua koskaan tulisi. Hän jättää vastaamatta kysymyksiin, jotka tulevat liian lähelle. Hän kaipaa läheisyyttä, mutta saattaa pitää toisen käsivarren mitan päässä – jos ei koskaan päästä iholle, on turvassa. Kun uusi ihminen tahtoisikin askeltaa lähemmäs, jossain sydämen muurien takana sykähtää, kunnes mieli kertoo, että ei kannata.

Surullista on se, että samat muurit, joiden tarkoitus on suojata sydäntä kivulta, suojaavat myös rakkaudelta, kaikelta hyvältä. Lämmöltä, ihmisiltä jotka välittävät ja tahtovat oikeasti pitää kädestä. Ne blokkaavat kaiken kauniin, muodostavat pinnan, josta se kimpoaa kauas.

Ja kuitenkin, niiden muurien sisällä värisevä sydän odottaa ja kaipaa.

Minun elämääni ilmestyi kaksi vuotta sitten ihminen, joka käveli muurieni eteen, katsoi niitä lempeästi ja päätti jäädä. Vaikka käsivarren mitan verran oli matkaa meidän välillä eikä yöksi saanut jäädä. Hän kolisteli ja koputteli. Katsoi silmiin ja sanoi, että rakasti. Hän mursi pala palata sydämen suojamuurin – koska näki, että siellä sisällä on jotain, minkä voi kohdata lempeästi. Ja tuossa se ihminen on edelleenkin. Tuhisee aamuisin vieressä ja sulkee halaukseen, kun maailma on liikaa.

Kun ihmisellä ei ole muureja, häntä pelottaa. Pelottaa niin hemmetisti. Pelottaa rakastaa, jos käykin jotain. Entä jos rakkaus rikkoo, murskaa ja haavoittunut sydän saa uudelleen osumaa? Mutta mikä on pahinta mitä voi tapahtua?
Mitä jos se seuraava, se joka on halukas sulattamaan muureja riippumatta siitä kuinka kauan se vie, onkin hän, jonka rakkaus voi antaa jotain kaunista ja korjaavaa?

Terve sydän ei tahdo rajoja. Se ei tahdo suojamuureja.

Se sykkii vain vapaudessa. Lämpimänä rinnassa. Ja kun se tunnistaa toisen sydämen, jonka tahti sopii omaan tahtiin, sitä kannattaa kuunnella. Koskaan ei tiedä, mitä siitä voi seurata. Ja pelko – surullisempaa on sulkea itsensä loppuelämäkseen omien muuriensa sisälle pohtien mahdollisuuksia, joihin ei koskaan tarttunut.

Minä en tiedä, kauanko rakkaus kestää. Kun pelkään, katson pelkoa myötätuntoisesti. Silitän omaa sydäntilaa. Muistutan itseäni siitä, miten paljon mieluummin rakastan ja tunnen koko keholla, kuin harmittelen elämän loppumetreillä, ettei koskaan uskaltanut kokea jotain näin kokonaisvaltaisen kaunista. Ottaa toiselta rakkautta vastaan – ja kuitenkin samalla kokea olevansa juuri nyt ihan turvassa.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
Hei ihana 🥰! Oletko jo tilannut Hidasta elämää -klubikirjeen? Tilaa nyt ja saat -10% alennuskoodin puotiin!
Tilaa
close-image