Sivu 191 – Hidasta elämää

Rakastatko herkkää ihmistä, mutta sinun on välillä vaikea ymmärtää häntä? – Poimi tästä vinkit yhteiselämän helpottamiseksi

Saan välillä kyselyjä liittyen erityisherkkyyteen parisuhteessa. Aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan ja niin siitä on kirjoitettukin (mm. Elaine Aron, Erityisherkkä ihminen ja parisuhde). Tässä kirjoituksessa tarkastelen muutamia herkkyyteen liittyviä asioita siitä näkökulmasta, miten vähemmän herkkä kumppani voisi paremmin ymmärtää herkkyyttä. Miten olla herkän ihmisen tukena tietyissä tilanteissa?

Asiakkaitteni kertomusten perusteella tietyt asiat tyypillisesti hiertävät heidän parisuhteissaan. Ihmissuhde on totta kai kahden kauppa, ja joustoa tarvitaan molemmilta osapuolilta. Toisin sanoen, herkkyydestä ei pidä tehdä asiaa, joka määrittää koko suhdetta ja kaventaa toisen osapuolen mahdollisuutta elää itselleen hyvältä tuntuvaa arkea. Kompromisseja tarvitaan puolin ja toisin.

Erityisherkkyys tuo oman vivahteensa romanttiseen kumppanuuteen. Tutkimusten mukaan erityisherkkä ihminen on jonkin verran onnellisempi suhteessa toisen erityisherkän kanssa, mutta voi hyvin olla onnellinen myös suhteessa ei-erityisherkän kanssa. Kahden hyvin erilaisella synnynnäisellä temperamentilla varustetun ihmisen yhteiselo voi olla aika ajoin haastavaa, mutta jos tahtoa, välittämistä ja yhteistyöhalukkuutta löytyy, voi kumppanuus olla molempia osapuolia rikastuttava, sen sijaan, että se olisi hankala.

Muutamia asioita, jotka on hyvä tietää erityisherkästä parisuhteessa

Erityisherkkä ihminen kaipaa aitoa yhteyttä toiseen ja kyllästyy, jos suhteesta puuttuu syvyys. Läsnäolon ja läheisyyden puute ja keskustelujen rajoittuminen arkipäivän asioiden puimiseen puuduttaa herkän ihmisen nopeasti. Hän hakee ihmissuhteiltaan kontaktia, aitoja tunteita ja merkityksellisyyttä. Jäädessään ilman niitä herkkä vetäytyy ja alkaa voida huonosti. Voit pitää parisuhteesi hyvässä kunnossa olemalla läsnä herkälle kumppanillesi, antamalla aikaasi ja hellyyttä, osoittamalla olevasi kiinnostunut hänestä ja juttelemalla rohkeasti sydäntäsi koskettavista asioista. Vaikeistakin asioista täytyy voida puhua, jotta suhteessa säilyy läheisyys.

Herkkä on taipuvainen syvällisiin pohdintoihin ja saattaa olla herkkä myös huolestumaan. Saattaa tuntua siltä, että hän murehtii turhia ja huolehtii asioista, joista vähemmän herkkänä et ole lainkaan huolissasi. Herkän ihmisen mieli on vilkas ja se askartelee jatkuvasti monenlaisten asioiden kanssa. Se saattaa aiheuttaa stressiä. Voit auttaa häntä kuuntelemalla, kannustamalla ja rauhoittelemalla. Hän usein haluaa vain kuulla sanat ”Kyllä kaikki järjestyy. Minä autan sinua.”

Herkkä ihminen aistii tunteet ja ilmapiirin herkästi ja saattaa ahdistua toisten ilmaisemattomista tarpeista ja tunteista, jotka ikään kuin leijuvat ilmassa, mutta joista ei puhuta. Se on se klassinen virtahepo olohuoneessa, jota kukaan ei muka näe. Älä sano, että kaikki on hyvin, jos mieltäsi painaa jokin asia. Kumppanisi tietää, että valehtelet ja se kuormittaa. Toinen kuormittava tekijä on liiallinen tarvitsevuus ja läheisriippuvuus. Aina välillä jokainen meistä tarvitsee kainaloa ja kainalosauvaa, mutta ethän käytä herkän kumppanisi empaattisuutta hyväksesi ja tee hänestä henkilökohtaista palvelijaasi tai terapeuttiasi? Se ei pääty hyvin kummankaan kannalta.

Herkkä tarvitsee runsaasti omaa tilaa ja vapautta olla itsekseen ja itselle tärkeiden asioiden parissa. Paradoksaalisesti, jos haluat pitää herkän lähelläsi, salli hänelle runsaasti vapautta. Nurkkaan ahdistettuna ja muiden ihmisten toiveiden ristitulituksessa herkkä uupuu, ellei saa ottaa omaa aikaa. Herkillä on voimakas tarve miellyttää ja pitää kaikki tyytyväisinä, ja se on väsyttävää liiallisuuksiin mennessään. Voit auttaa tasaamaan paineita usuttamalla häntä menemään hyvällä omallatunnolla omien harrastusten pariin tai sallimalla kumppanisi vetäytyä hetkeksi eri huoneeseen.

Herkkä syyllistyy herkästi ja kantaa usein liiankin paljon vastuuta asioista. Jokin puolitosissaan lausuttu arvostelu saattaa saada aikaiseksi itsesyytösten vyöryn herkän ihmisen mielessä. Olethan lempeä viestinnässäsi? Älä huuda, syytä ja vaadi. Ihmissuhteissa on muutenkin syytä käyttää toista kunnioittavaa tapaa kommunikoida. Voit keventää herkän kumppanisi ylivastuullisuutta ottamalla oma-aloitteisesti yhteisiä asioita hoitaaksesi ja tarjoutumalla auttamaan silloin, kun hän selvästi kaipaisi apua selvitäkseen velvoitteistaan.

Herkälle ihmiselle päätöksenteko voi tuottaa tuskaa, sillä hän haluaa puntaroida eri vaihtoehtoja ja valinnan mahdollisia seurauksia monilta eri kanteilta. Pyri olemaan kärsivällinen. Voit myös ottaa arkisissa päätöstilanteissa ohjat käsiisi, jos haluat helpottaa kumppanisi oloa. Hän todennäköisesti arvostaa suuresti sitä, jos kirjoitat kauppalistan ja teet ruokaostokset tai päätät missä auto katsastetaan, jotta hänellä on edes muutama asia vähemmän mietittävänä. Herkän pää kun on tyypillisesti niin täynnä kaikkea mahdollista muistettavaa.

Näe herkkyyden hyvät puolet

Herkän kanssa elämisessä on monia hyviä asioita. Kun keskitymme ihmissuhteissamme siihen, mikä on hyvin ja mitä toisessa arvostamme, koemme enemmän tyytyväisyyttä. Kumpikin kumppani voi tuoda parhaat ominaisuutensa esille kokiessaan tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on ja saadessaan kiitosta. Herkkä ihminen voi tuoda suhteeseen monia arvokkaita asioita, kuten

merkityksellisyyden tunne ja syvä yhteys
aistillisuus ja elämyksellisyys
kyky nauttia elämän pienistä asioista
luovuus ja kauneudentaju
lojaalisuus ja luotettavuus
kuuntelukyky ja empatia, halu ymmärtää ja olla tukena
hyväntahtoisuus ja lempeys

Tässä vielä tiivistettynä vinkit herkän kumppanin tukemiseksi ja hyvän parisuhteen ylläpitämiseksi:

Auta kumppaniasi päätöstilanteissa.
Anna hänen ilmaista tunteitaan. Pyri pysymään tyynenä jos toisella on paha olla. Ikävä olo menee kyllä ohi, jos tunteita ei tarvitse tukahduttaa.
Kuuntele ja ole läsnä, älä ole neuvonta-automaatti.
Salli herkälle omaa aikaa ja tilaa.
Rohkaise häntä käyttämään omia kykyjä ja salli eri mielenkiinnon kohteet. Herkät ovat usein luovia monilahjakkuuksia.
Anna hellyyttä ja läheisyyttä.
Tempaise herkkä mukaan myös uusiin juttuihin ja pois mukavuusalueelta – saatte elämään virikkeitä ja vaihtelua eikä arjesta tule tasaisen harmaata.
Ole hänen luottamuksensa arvoinen.

Kurkkaa Herkän voimakortit:

Ei ole myöhäistä alkaa elää elämää, joka tuntuu hyvältä ja omalta

Eräs asia, joka tekee meistä ihmisistä onnellisia tai onnettomia on se, miten elämämme tärkeimmät asiat näkyvät tavallisessa arjessa. Omien arvojen tunnistaminen auttaa elämään omannäköistä elämää, olemaan vahva ja kokemaan, että elämällä on todellinen merkitys.

Riikka Pajunen kirjoittaa Omaa tehtävää etsimässä -kirjassaan huomanneensa, että suurimpia uupumuksen aiheuttajia ovat se, ettei ihminen elä arvojensa mukaista elämää tai että hän kokee, ettei häntä arvosteta. Uupunut ei osaa arvostaa itseään, eikä koe muidenkaan arvostavan häntä.

Alla oleva työkalu on poimittu Riikan kirjasta. Se auttaa näkemään, mitä todella arvostat elämässäsi. Sen avulla myös huomaat, miten sinulle tärkeät asiat näkyvät arjessasi.

Jos huomaat, että elämässäsi onkin oikeastaan liian vähän sitä, mitä todella arvostat, voit alkaa korjata tilannetta heti ja tuntea, miten omia arvoja kohti kulkeminen lisää tyytyväisyyttä elämääsi. Varaa siis itsellesi muistikirja, kynä ja hetki aikaa.

1. Listaa sinulle tärkeimmät asiat eli arvosi niin työelämässä kuin sen ulkopuolelllakin, esimerkiksi rakkaus, kasvu, terveys, perhe, lepo, ravinto tai muiden hyvinvoinnin edistäminen.

2. Kirjoita perään arvio asteikolla 1–10 siitä, kuinka hyvin kyseinen arvo toteutuu elämässäsi juuri nyt.

3. Kirjoita itsellesi muistiin, mitä tekemällä matalan arvosanan saaneet asiat saisivat enemmän tilaa elämässäsi.

4. Valitse kolme konkreettista tehtävää itsellesi tulevalle viikolle, joiden avulla voit toteuttaa arvojasi arjessa, ja laita ne kalenteriisi.

Kalenterisi paljastaa, miten käytät aikaasi ja mitä arvoja elämässäsi toteutat. Jos esimerkiksi sanot luonnossa oleskelun olevan arvosi, muttet koskaan vietä aikaa siellä, se on ihanteesi, ei toteutunut arvosi.

Jos huomaat, että arvojesi ja todellisuuden välissä on suuri kuilu, seuraava askel on ryhtyä miettimään, miten tuota kuilua voisi kaventaa, jotta elämäsi tuntuisi omemmalta ja viihtyisit siinä paremmin.

Hauraistakin elämän lähtökohdista voi syntyä hyvä ja onnellinen elämä

Kirjoittaja Mari Bergström on 45 vuotias nainen, äiti, mummo, poliisi ja seksuaalineuvoja. Hänen sydämensä kutsumus on lisätä ihmisten välistä myötätuntoa ja rummuttaa maailmalle seksuaalisuuden ilosanomaa.

Tulin äidiksi 16-vuotiaana. Raskaus alkoi, kun olin 15-vuotias. Murrosikäni oli ollut todella levoton, ja läheiset aikuiset suhtautuivat raskauteeni ymmärrettävästi pelonsekaisin tuntein, kun taas useimpien kavereiden mielestä raskauteni oli mahtava uutinen!

Asuin raskaaksi tullessani koulukodissa Mikkelissä, johon minut oli huostaanotettu edellisenä vuonna. Huostaanottoon oli päädytty, koska en käynyt koulua, liikuin viranomaisten arvion mukaan epämääräisissä porukoissa ja käytin päihteitä. Virallinen syy oli jotakin sellaista kuin “vaarantaa oman kehityksensä ja terveytensä”.

Mielestäni se oli epäreilusti sanottu. Ennen kuin minusta tuli virallisesti itseni vaarantaja, olivat lähimmät aikuiseni vaarantaneet minun kehitykseni väkivaltaisella käytöksellään ilman, että kukaan puuttui asiaan. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että huostaanottoon päädyttiin. Sain peruskoulun käydyksi loppuun, tutustuin ihaniin ihmisiin, jotka edelleen ovat jollain lailla elämässäni ja tärkeimpänä kaikesta – sain turvallisuuden tunnetta elämääni.

Paras kaverini koulukodista oli saanut vauvan muutama kuukausi ennen, kuin minun raskaustestiini ilmestyi kaksi viivaa. Hän oli minua vuoden vanhempi ja muutenkin hänen elämäntilanteensa oli melko identtinen omani kanssa. Tämä ystäväni oli iloinen ja huikean energinen. Hän liikkui ja touhusi vauvan kanssa ilman mitään ongelmia. Kertaakaan en edes ajatellut, että en pärjäisi oman vauvani kanssa.

Lapseni isä oli hurmaava hunsvontti, joka joutui vankilaan pian raskausuutisen jälkeen. Teeskentelin miettiväni mitä teen asian kanssa, vaikka oikeasti minulle oli alusta asti selvää, että haluan tämän lapsen!

Ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana minulla oli verenvuotoa, jonka syytä tutkittiin sairaalassa. Ultratutkimuksen jälkeen lääkäri ilmoitti, että vauvan sydän ei lyö, kyseessä on tuulimunaraskaus ja minulle varattiin aika kaavintaan. Sydämeni särkyi. Itkin menetystäni, mutta aikuiset ympärilläni olivat helpottuneita. Kukaan ei osannut lohduttaa minua.

Toimenpidepäivänä menin sairaalaan jonkun koulukodin henkilökuntaan kuuluvan kanssa. Ennen kaavintaa tehtiin vielä ultra. Lääkäri käänsi ruudun minua kohti siten, että näin miten pieni sydän löi kiivaasti.

Esikoiseni oli hyväntuulinen lapsi, jolla oli vilkas mielikuvitus ja vikkelät jalat. Hänen isänsä kuoli, kun hän oli vuoden ikäinen. Esikoiseni oppi aikaisin puhumaan ja alkoi kertoilemaan mielikuvituskaveristaan Jimmystä. Kun hän oli noin kaksivuotias, hän näytti minulle valokuvasta isäänsä ja esitteli: “tässä on Jimmy”. Olin aivan kananlihalla.

Ensimmäiset vuodet äitinä ja poikana menivät kevyesti. Oli ihanaa olla äiti! Kesäisin tehtiin voikukkaseppeleitä, talvisin laskettiin pulkkamäkeä. Kun ensimmäisen kerran kuulin pihassa jonkun sanovan esikoiselleni, että “me ei leikitä sun kanssa” tuntui kuin sydän olisi revitty irti rinnasta. Miten kukaan voi sanoa noin! Olisin voinut antaa selkään niille kakaroille.

Esikoiseni murrosikä alkoi kuin yhdessä yössä ja oli haastava. Olin siihen aikaan huonossa ja väkivaltaisessa suhteessa, jossa myös lapset tulivat huonosti kohdelluiksi. Esikoisen murrosiän kapina kärjistyi huonon kohtelun seurauksena. Hän meni ja tuli miten halusi, lintsasi koulusta, joi ja jätti tulematta kotiin. Pelkäsin mitä siitä kaikesta seuraa ja samaan aikaan pelkäsin, miten itse selviän omasta elämästäni.

Niistä vuosista, kokemuksista, peloista ja toivon pilkahduksista ei voi kirjoittaa lyhyesti. Ne ansaitsevat kokonaisen oman kirjoituksen. Me kuitenkin selvisimme. Erosin ja sain elämäni tasapainoon. Esikoisen raikulivuodet kuitenkin vielä jatkuivat jonkin aikaa, mutta samalla me saimme rakennettua uudenlaista äidin ja aikuisen pojan suhdetta.

Elämä on ollut monella tavalla haastavaa, äitiä ja poikaa on kiskottu eri suuntiin. Jossain vaiheessa olin todella peloissani ja mietin miten selviän, jos tämä minusta tullut ihminen hylkää minut. Olen omilla valinnoillani aiheuttanut hänelle paljon sellaista taakkaa, jota pienen kasvavan ihmisen ei tarvitsisi kantaa, ja hänen lähtönsä ovet paukkuen ei olisi ollut siinä valossa mitenkään ihmeellistä.

Esikoiseni on osoittanut oman erityislaatuisuutensa monella tapaa. Minulle tärkein on se tapa, miten hän on kokemuksistaan huolimatta, ja osin niiden ansioista, kasvanut aikuiseksi ja tullut lähelle minua. Ihan itse ja vapaaehtoisesti. Hän on rohkea oman tiensä kulkija, aina heikomman puolella, suulas, joskus vähän turhan äänekäs. Hänellä on ollut elämässään paljon haasteita, mutta siitä huolimatta, vai juuri siksi, hän aina nousee hymyillen ja jaksaa säteillä valoaan ympärilleen.

Esikoisestani tuli isä neljä vuotta sitten. Lapsenlapsen syntymä on lähentänyt meitä entisestään. Olen ollut todella liikuttunut siitä luottamuksesta jota hän osoittaa minulle kyseenalaistamatta millään tavalla tapaani olla mummo.

Olemme molemmat ymmärtäneet, kuinka arvokkaita olemme toisillemme. Meidän tarinamme tässä elämässä äitinä ja poikana alkoi poikkeuksellisen haasteellisena. Yhdessä olemme pärjänneet! Tähän saakka on menty niin, että minä äitinä olen ollut useammin apuna milloin missäkin. Se on kuitenkin minulle aivan selvää, että tapahtui mitä tahansa, esikoiseni on kanssani aina.

Elämä on hauras – arvosta jokaista hetkeä, kun toinen on vielä siinä

Parisuhde on monelle meistä se elämän perusyksikkö ja kumppanimme se henkilö, jonka kanssa vietämme aikaa kaikkein eniten. Kumppanimme on myös ihminen, jonka piirteet ja persoonallisuus tulevat meille kaikkein tutuimmiksi – kaikessa monimuotoisuudessaan. Suhteen kehittyessä tuoreesta romanssista kohti yhteisen arjen jakamista, saatamme jossain vaiheessa havahtua.

Onko tämä pitkät kalsarit jalassa jääkaapin edessä lauantaimakkaraa suoraan paketista syövä henkilö todella se sama tyyppi, johon aikanaan rakastuimme palavasti?

Joskus voimme kuitenkin tavoittaa onnen luopumalla täydellisyyden käsitteestä ja näkemällä sen, mikä on jo meille erityistä ja arvokasta omassa kumppanissamme. Eikö juuri epätäydellisyys tee meistä rakastettavia? Arvostava katse on parisuhteessa lahja, joka jatkaa antamistaan. On helppoa tylsistyä ja nähdä elämän nurjat puolet, mutta vaatii vähän ponnistelua nähdä kaikki se hyvä ja tehdä ajatuksissaan tilaa rakkaudelle.

Hyvän näkeminen toisessa on taito, jota voi harjoitella. Arkikiireiden keskellä emme välttämättä huomaa niitä pieniä rakkauden tekoja, joiden kohteena olemme. Esimerkiksi meistä miehistä monia ei ole riittävästi kannustettu tai opetettu puhumaan tunteista, joten joskus kumppanimme joutuvat lukemaan myös rivien välistä. Toiset osoittavat rakkauttaan tekemällä, toiset huolehtimalla ja jotkut taas jollakin aivan eri tavalla.

Useimmat meistä tarvitsevat elämäänsä myös rutiineja, jotta pysymme järjissämme. Arki nyt vain on yksinkertaisesti helpompaa, kun se jossain määrin toistaa itseään. Tässä piilee kuitenkin riski, että alamme nähdä myös kumppanimme vain arjen osana. Pienenä mutterina harmaaseen taittuvan koneiston rattaissa. Ehkä olemme myös huomaamattamme ajautuneet toistamaan parisuhteessa meille tyypillisiä rooleja, jotka alkavat ajan mittaan käymään raskaiksi. Oletko sinä esimerkiksi se, joka aina tiskaa tai siivoaa tai se, joka pitää huolta, että jääkaapissa on muutakin kuin valo?

Meille ihmisille on luonnollista ottaa erilaisia rooleja, mutta ajan mittaan niillä on taipumus muuttua taakoiksi. Esimerkiksi kotitalouden pyörittämisessä sen aktiivisemman roolin ottanut saattaa hoitaa rooliaan niin rutinoituneesti ja sujuvasti (vaikka kenties mielessään kiroillen), että toisen on vaikea edes päästä tai ehtiä mukaan. Usein olemme niin sisäistäneet omat roolihahmomme, ettemme edes huomaa tilanteen koomisuutta. Harvemmin kumpikaan tarkoittaa pahaa, kyse on vain tottumuksesta.

Parisuhteessa asiat ratkeavat keskimäärin paremmin puhumalla kuin syyttelemällä. Lopulta kaikki palautuu nähdyksi ja kuulluksi tulemiseen. Välittävä ja arvostava katse sekä vilpitön keskusteluyhteyden avaus voi tehdä ihmeitä.

Elämä on hauras. Muista arvostaa jokaista hetkeä, kun toinen on vielä siinä.

4 yleisintä hyvää oloa himmaavaa (harha)luuloa itsestäsi ja rakkaudesta

1. Rakkaus tarkoittaa täydellistä eheyttä (ja voidakseni tulla rakastetuksi tarvitsen sitä)

Olen kuullut lukemattomien asiakkaideni suusta ensimmäisellä tapaamisellamme tuskaisen julistuksen: “Mä oon lukenut miljoona kirjaa, käynyt kursseilla ja hoidoissa, enkä VIELÄKÄÄN osaa rakastaa itseäni! Kritisoin itseäni, miellytän, en osaa sanoa ei enkä tiedä mikä musta tulee isona, ja mun olo on ihan surkea.”

Joskus asiakkaani ovat syvässä kriisissä tai elämässä on ollut tosi vaikeita asioita, ja luottamus eloon ja itseen on mössönä. On toive, että voisi jo voida paremmin.

Olen itsekin ollut ihan sydänmuussissa siitä, että vaikka miten olin työstänyt juttuja ja kulkenut henkisyyden / tietoisuuden polkua, olo itseni kanssa ei ollut sen hehkeämpi. Odotin, että se Oma, Oikea Elämäni vihdoin alkaisi. Jos kirjojen lukeminen, sisäisten asioiden opiskelu ja henkiselle polulle uppoutuminen voisivat rakastuttaa ihmisen itseensä, olisi se monelle meistä tapahtunut jo aikaa sitten. Ei ymmärryksessämme ole mitään vikaa, emmekä ole huonoja tai epäonnistuneita, jos olo itsen kanssa ei tunnu oikein hyvältä.

Moni meistä luulee, että itsensä rakastaminen tarkoittaa jotakin ainaista levollisuuden ja tasapainon tilaa, koska sisäisyydessä on niin paljon tunnistamatonta arvottomuutta ja turvattomuutta. Kaipaisi jo vihdoin ihanaan rauhan tilaan.

Olin kuvitellut, etteivät epävarmuudet, ahdistukset ja vaikeat tunteet enää nouse. En ollut hokannut, että oikeastaan olin vaatinut itseltäni jonkun itseään rakastavan ihmisen ihannekuvan täyttämistä pikemminkin kuin oppinut luomaan itselleni turvaa ja tukemaan itseäni ihan kaikissa tunteissani, ajatuksissani ja kokemuksissani juuri sellaisena kuin nyt olen.

Vaikeat tunteet, haavat, herkkyydet tai häpeä eivät haihdu savuna ilmaan, eikä niiden kuulukaan. Itsensä rakastaminen on sitä, että oppii olemaan lempeä matkakumppani itselleen ihan kaikessa, mitä itsessä ja elämässä nousee. Kun itseään ja elämäänsä ei enää vastusta vaan oppii hyväksymään tällaisenaan, transformaatio mahdollistuu.

Ja kun itselleen on niin arvostava ettei liiskaa itseään itsensä liiskaamisesta tai vaikeista tunteista, vetää puoleensa magneetin lailla elämän hyvää ja vapautuu kulkemaan kohti sydämen kutkutuksia. Sydän havaitsee sen, mikä mielelle on usein vaikeaa: rakkaus ei vaadi minulta mitään. Sieluni on jo läsnä sydämessäni, rakkaudessa itseäni kohtaan. Se ei odottele jossain tuolla, jossa olen henkisempi, tasapainoisempi, parempi, kehittyneempi. Rakkaus on sitä, että minä saan olla tällainen. Aina se ei tunnu niin upealta, mutta isossa kuvassa se on vapauttavinta ja rakkaudellisinta mitä tiedän.

Eheys ja tasapaino kumpuavat hyvin syvästä kokonaisena olemisesta: valoineni ja varjoineni olen totaalisesti rakkauden arvoinen. Sen sisäistäminen tapahtuu aika pragmaattisesti: kun oppii luomaan itselleen turvaa, tekemään itseä arvostavampia valintoja ja ymmärtää paremmin, mitä omassa tunne-elämässä tapahtuu, itsearvostus alkaa vahvistua luontaisesti.

2. Itsensä rakastaminen tapahtuu sitten kun…

Tietysti haluaisimme voida ihan mahdollisimman hyvin – ja yleensä ihmettelemme, että mikähän mussa mättää, kun en vieläkään voi hyvin, vaikka teen hyvinvointini ja henkisyyteni eteen kaikkea sitä, mitä asiantuntijat, kirjat ja kurssit neuvovat. Usein systeemissämme jyllää tiedostamatonta häpeää ja arvottomuutta, joiden juuret syntyvät viiden ensimmäisen elinvuotemme aikana ja traumaattisissa kohdissa elämän varrella. Häpeä syntyy, kun tarpeemme (tai jotkin tarpeistamme) jäävät kroonisesti täyttymättä. Se on ymmärrettävää; lähiaikuiset voivat antaa lapsilleen vain sitä, mitä ovat itse saaneet tai aikuisina oppineet antamaan itselleen.

Kun lapsen tarve jää täyttymättä, hän ei ajattele että “onpa tää huono homma” vaan oppii uskomaan, että “minä olen huono, minussa on vikaa”. Häpeän syntyminen vaikuttaa hermoston ja sitä kautta kognitiomme (sisäisen puheen, uskomusten, ajatusrakenteiden) kehittymiseen. Syntyy selviytymiskeinoja ja alitajuisia ajatusmalleja, jotka vaikuttavat siihen kuinka itsemme ja maailman koemme.

Itsensä rakastaminen on sitä, että näistä malleista tulee tietoiseksi ja ne lähtevät vapautumaan. Kyse on siitä, että hermostomme voi uudelleenmuokkautua, sisäinen turva voi alkaa vahvistua ja rajoittavat uskomukset ja jumiin jääneet tunnekaavat pääsevät vapautumaan. Usein tähän tarvitaan turvallisen, aikuisen auttajan tukea ja kokemuksellista, oivalluttavaa ymmärrystä häpeän, turvattomuuden, tunneyhteyden ja kiintymyssuhteiden mekeanismeista.

Kun operoimme tiedostamattomasta häpeästä – eli “selkäydinreaktioista” käsin, lähdemme usein suorittamaan parempaa oloa itsemme kanssa. Minkään maailman vihermehut, selfhelpit, joogafilosofiat ja mindfullnessit eivät muuta itsessään mitään, ellei somaattisessa kokemuksessamme (jumiin jääneet tunteet, ajatusten toistuvat reitit) lähde tapahtumaan muutosta.

Vihermehut, joogafilosofiat ja mindfulnessit voivat olla turvaa luovia, hermostoa tukevia elementtejä, mutta itsensä rakastaminen ja hyvä olo omissa nahoissa ei tule mielen kautta eikä minkään “oikeiden” tai tiettyjen tekojen kautta.

Puhun sisäisen puutarhan ravitsemisesta – siitä, että alat arjessasi kuulla, mikä sinua juuri tänään hoitaisi siinä mitä juuri nyt on käsillä. Mikä olisi ilahduttavaa, rentouttavaa, hoitavaa ja niin matalan kynnyksen tekemistä (tai tekemättä jättämistä), että voisit siihen sitoutua? Muutos omassa olossa ei lähde välttämättä tietyistä oivalluksista, vaan siitä että lähdet luomaan itsellesi lempeämpää ilmapiiriä arkeen. Kun parasympaattinen hermosto aktivoituu, alat päästä käsiksi rauhoittumiseen, rentoutumiseen ja levollisuuteen. Sisäisen turvan syntymisen myötä ajatusmallejaan, uskomuksiaan ja tunneyhteyttään pääsee avaamaan.

3. Itsensä rakastaminen on itsekästä oman navan kaivelua

Pikkutyttönä (ja paljon isompanakin), herkkänä empaatikkona kärsin toisten kärsimyksen vuoksi. Viisivuotiaana en voinut käsittää, miksi maailmassa oli sotia, nälänhätää ja eriarvoisuutta. Halusin auttaa toisia, mutta jokin intuitiivisesti kertoi kasvumatkani varrella, että oikeasti voisin auttaa vasta kun olin oppinut auttamaan itseäni.

Meillä on todellisuudessa antaa kellekään vain se, mitä olemme itsellemme sallineet. Voimme kohdata toiset ja maailman sillä syvyydellä, jossa olemme itse käyneet. Häpeästä ja arvottomuudesta kumpuaa ajatus- ja toimintamalli, jossa muut asetetaan itsen edelle ja jossa maailma pitää ensin pelastaa ennen kuin saan itse voida hyvin.

Jos ajattelee, että ihmiset jotka tutkivat itseään, tuntevat rajansa ja arvonsa ja ilmaisevat niitä ovat itsekkäitä tai egoistisia tai eivät osaa reflektoida itseään, on luultavasti jollakin lailla omien tarpeidensa kanssa hukassa. Toisen rajat ja selkeys itsensä kanssa, ilo, vapautuneisuus tai hyvinvointi muistuttaa kipeästi (ja usein alitajuisesti) siitä, mitä vaille itse on jäänyt (ja jää edelleen, ellei ole antanut itselleen mahdollisuutta oppia tunnistamaan tunteitaan ja tarpeitaan).

Voimme oppia tuomaan rakkautta ja myötätuntoa niihin kohtiin elämäämme ja itseämme, jotka joskus jäivät kohtaamatta, näkemättä, suojaamatta tai rakastamatta. Ihminen, joka on yhteydessä tunteisiinsa ja tarpeisiinsa ja kykenee tiedostamaan itseään antaa tämän kaiken lahjaksi ihmissuhteissaan; ystävilleen, puolisolleen, lapsilleen, sukulaisillee, työ-yhteisölleen ja kanssaihmisilleen. Hän ei odota, että muut täyttävät hänen tarpeensa vaan kykenee itse täyttämään itseään, pyytämään ja vastaanottamaan, antamaan lahjojaan toisten ja itsensä iloksi, ja kohtaamaan toisia syli auki.

En tiedä mitään, mikä olisi kauempana itsekkyydestä kuin rakastava yhteys itseen.

4. Rakkaus vain “tulee” jos olemme onnekkaita, muutoin saa luvan tyytyä siihen, mitä elämä antaa

Opimme suhtautumaan itseemme aikuisen mallin kautta ja saatamme pötkytellä näillä perityillä (usein sukupolvesta toiseen) kaavoilla koko elämämme. Mutta se ei ole tarpeen. Kenenkään ei tarvitse odotella elämässään, että “voisiko mulle jotain rakkautta tulla – jaa ei varmaan, ellen yritä ihan hirveästi tulla paremmaksi, henkisemmäksi ja ehyemmäksi ihmiseksi”

Rakkaus kysyy avautumista, sitä että ottaa apua vastaan ja suostuu ottamaan vastuun elämästään ja sisäisyydestään. Se millainen suhde meillä on itseemme, ei vain tapahdu meille aikuisille ihmisille.

Jos voisin valita yhden asian, jonka toivoisin kaikkien (aikuisten) ihmisten tietävän olisi se tämä: on täysin mahdollista oppia suhtautumaan itseensä myötätunnolla, vapautua kokemaan elinvoimaansa ja potentiaalejaan ihan täböllä ja eheytyä sellaisesta, mikä minuutta on syvästi muussannut.

Upea juttu on se, että hermostomme, eli ajatusmallit, uskomukset, tunne-elämä, voi muokkautua koko elinikämme. Sisäisyytemme on aina valmis ottamaan uusia impulsseja vastaan, vapautumaan menneisyyden painolasteista ja löytämään tasapainoon. Meidän on mahdollista antaa itsellemme sitä, mitä joskus jäimme vaille.

Aluksi tarvitset vain intention, ja se sinulla luultavasti jo onkin, jos luet tätä juttua. Haluat voida paremmin itsesi kanssa. Se riittää. Sitten tarvitset vain myötätunnon opettelua, hermoston lempeää muokkausta, sinnikkyyttä ja rehellisyyttä itsesi kanssa. Oikeastaan tarvitaan paljon enemmän energiaa olla hajalla itsensä kanssa kuin eheytyä. Kielteiset ajatusmallit ja jumissa olevat tunteet kuluttavat ihan tajuttomasti elämänenergiaa, ja sitten ihmettelemme, että miksi mä en jaksa mitään tai uskalla tavoitella unelmiani. Ei meissä ole mitään vialla, vaan energiamme vain kuluu selviytymiseen sen sijaan, että se voisi vapaana virrata kohti itsellemme merkityksellisiä asioita.

Itsearvostuksemme alkaa kasvaa aika lailla automaattisesti, kun saamme ymmärrystä ja tukea siihen, mitä sisällämme tapahtuu ja miksi. Meissä ei koskaan ole mitään vikaa. Häpeä luo uskomusta siitä että vikaa on ja rutkasti, ja saa myös aikaan itseämme ja toisia vahingoittavaa toimintaa. Itsensä rakastaminen on sitä, että alkaa vapautua häpeän ja arvottomuuden elämää ohjaavasta vallasta, ja alkaa valita itselleen hyvää ja rakkaudellista.

Aluksi ei tarvitse “osata” yhtään mitään. Riittää, että haluaa, että itsensä kanssa olisi parempi olla ja vaikka olisi miten vaikeaa ajatella että voisi suorastaan rakastaa itseään tai ihan oikeasti voida hyvin itsensä kanssa, tarvitaan vähän uteliaisuutta. Millaista elämäni voisi olla, jos minulla olisi itseni kanssa hyvä olla? Voisikohan se olla mahdollista, vaikka en vielä ihan tietäisi, miten? Voisiko mulla lupa olla ihanammin tai lempeämmin itseni kanssa?

Ps. Kyllä sulla voisi.

Kehon kuuntelemisen taito on yksi tärkeimmistä lahjoista, jonka voimme antaa lapselle

Haemme usein terveydellisiin ongelmiimme vastauksia itsemme ulkopuolelta. Eipä siinäkään mitään pahaa ole, mikäli ymmärrämme samalla sen, että meillä jokaisella on sisällämme kaikki se viisaus, mitä elämässämme tarvitsemme.

Elämää hankaloittavia kehon tai mielen oireita kokiessamme suurin osa ihmisistä kääntyy ensisijaisesti lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattilaisen – tai erilaisten “gurujen” – puoleen. Ja samaan hengenvetoon tietenkin puolustan lääketiedettä ja virallista hoitamista siinä mielessä, että se on elintärkeää vakavien ja hengenvaarallisten sairauksien ja oireiden kohdalla.

Epigenetiikan tutkija, solu- ja kehitysbiologi Bruce Lipton herätti eräässä koulutuksessa kuulijoita miettimään sitä, miten useimpia meistä on lapsesta asti ohjattu suuntaamaan lääkärin pakeille ihan pientenkin vaivojen, kuten flunssan, ilmaantuessa. Vanhempi saattaa sanoa nuhaiselle ja yskivälle lapselleen hyvin huolestuneeseen äänensävyyn, että nyt kyllä pitää viedä sinut lääkäriin, kun olet noin kipeä. Tai joskus lapsi saattaa seurata huolestuneena aikuisten tapaa reagoida erilaisiin oireisiinsa pelon kautta.

Tästä lapsi sitten oppii mallin ja uskomuksen, että tarvitsemme heti lääkärin tai muun ammattilaisen apua, jos kaikki ei tunnu olevan terveyden osalta hyvin. Pahimmillaan kasvatamme lapsia, jotka ahdistuvat pienistäkin oireista ja pelkäävät niiden ilmaantumista. Ja heistä tulee aikanaan terveydenhuoltoa kuormittavia aikuisia, jotka eivät ole oppineet kuuntelemaan omaa kehoaan tai arvioimaan omia oireitaan itse.

Tämä uskomus ei kutsu eikä opeta lasta kuuntelemaan itse omaa kehoaan tai tarkastelemaan tilannettaan kokonaisvaltaisemmin, kehon, mielen, sosiaalisen ympäristön ja henkisen aspektin kautta. Mielestäni kehon kuuntelemisen taito on yksi tärkeimmistä lahjoista, joita lapsi voi vanhemmiltaan ja muilta elämänpiiriin kuuluvilta aikuisilta saada. Myös se, että vaivoihin ei tarvitse lähtökohtaisesti suhtautua katastrofiajatuksin, on tärkeä oppi.

Lapsille voisi opettaa, että useimmat oireet ovat kehon viisaita viestejä muutoksen tarpeesta, eivät siis sinänsä virhe ja pelkkää patologiaa. Suurimmasta osasta oireita ei tarvitse myöskään hätääntyä, vaan ennemmin ymmärtää, että oire tai sairaus on prosessi, jolla on luonnollinen etenemisaika. Oire voi myös hellittää nopeammin, mikäli suhtaudumme vaivaan rauhallisin mielin, ja annamme aikaa ja tilaa paranemisen prosessille. Luonnollinen paraneminen voi tapahtua esimerkiksi riittävän levon ja rentoutumisen, sosiaalisen ja emotionaalisen turvan, itselle sopivan liikunnan, luonnossa oleilun ja ravitsevan ruokavalion avulla.

Fysioterapian professori Hannu Luomajoki on maininnut, että lähes kaikki potevat jossakin vaiheessa elämäänsä selkäkipuja, ja niihin voisi suhtautua kuin tavalliseen flunssaan, joka tulee ja menee. Myös selkäkivut paranevat luonnollisesti, kunhan oppisimme olemaan huolestumatta liikaa. Se tiedetäänkin tutkimusten kautta, että riski kivun kroonistumiselle lisääntyy, mikäli pelko- ja katastrofiajatukset kivusta alkavat vallata mieltä.

Mitä sinä olet elämäsi aikana oppinut oman sisäisyytesi ja siellä olevien viisaiden viestien kuuntelusta? Oletko oppinut kuuntelemaan kehoasi, luottamaan siihen ja tulkitsemaan itse kehosi hienovaraisia viestejä? Jos lähipiirissäsi on omia tai muiden lapsia, miten puhut sairauksista tai oireista heidän kuullen? Oppivatko nämä lapset pelkäämään oireita vai luottamaan oman kehonsa kuunteluun ja paranemisen kykyyn?

Artikkelikuva: Karita Palomäki

6 syytä, miksi rakastan herkkyyttäni – Tunne siitä, ettei sovi muottiin, on hyvä alku omannäköiselle elämälle

Herkkänä ja empaattisena elämä TUNTUU. Sekä oma sisäinen että ulkoinen maailma sykähdyttävät, ravistelevat, riepottelevat, rauhoittavat, ilostuttavat, rakastuttavat ja kaikkea siltä väliltä.

Vaikka koen herkkyyteni liittyvän myös haasteita ja kasvun paikkoja, olen kiitollinen siitä, minkälaisia kokemuksia se minulle tuo ihan tavallisessa arjessa. Herkälle monet pienet asiat ovat isoja asioita. Ei tarvitse tapahtua mitään sen kummempaa ja silti elämä voi tuntua taianomaiselta. Tässä kuusi syytä, miksi:

1. Elämälle hereillä oleminen

Koen kaiken voimakkaasti ja huomaan sekä isot että pienet asiat itsessäni ja ympärilläni. Sekä nauru että itku ovat yhden sanan, sävelen, oivalluksen, katseen, liikkeen tai kosketuksen päässä. Tunteet ja tunnelmat nousevat ja liikkuvat lävitseni jatkuvana virtana, välillä meluisasti pauhaten, toisinaan leikkisästi liplattaen ja joskus rauhoittuen sanattomaksi syvyydeksi, jolle ei tunnu olevan pohjaa. Tämä kirjo mahtuu helposti ihan tavalliseen maanantaihin, jolloin ulkoisesti näkyvimmät tapahtumat ovat töiden tekeminen ja lähikaupassa käyminen.

Minun on todella vaikea sulkea itseni siltä, mitä tunnen ja näen. Voin yrittää kovettaa itseni joksikin aikaa tilanteissa tai ympäristöissä pärjätäkseni niissä. Mutta se johtaa hyvin pian vaikeuksiin olla omissa nahoissani ja vastustamattomaan tarpeeseen revetä ulos sopivuuden kahleista.

Mitä enemmän vietän aikaa paikoissa ja seurassa, joissa elämä voi soljua kauttani esteettä, sitä vapaammaksi ja voimallisemmaksi oloni tunnen. Silloin nautin myös herkkyydestäni eniten.

2. Syvät yhteyden kokemukset

Syvät yhteyden kokemukset ovat herkkyyden ja voimakkaan empatiakyvyn parasta antia. Kun näkee ihmisistä saman tien muutakin kuin pelkän ulkokuoren ja hakee yhteyttä pintaa syvemmältä, syviä ja merkitykselliseltä tuntuvia yhteyksiä on mahdollista muodostaa hetkessä. Olen huono muistamaan ihmisten nimiä, mutta muistan tarkkaan, minkälainen fiilis heistä lähtee ja mitä he kertovat elämästään.

Kun olen samalla aaltopituudella jonkun kanssa, joka on auki ja läsnä ja ottaa vastuun omista tunne-energioistaan, yhteyden toimiminen intuitiivisesti on sanalla sanoen siistiä. Se luo jaettua olemassa olemisen kokemista tavalla, joka yhdistää sielut ja sydämet. Nämä yhteydet antavat helpotusta, toivoa ja olon siitä, että ei ole yksin ja että kaikki on pohjimmiltaan hyvin.

3. Vivahteikas mielikuvitus

Olen aina viihtynyt hyvin omissa oloissani, mikä on tarjonnut vilkkaalle mielikuvitukselleni ja sisäiselle puheelleni oivat olosuhteet laukata ja kukoistaa. Nauran usein kaksin kerroin menneille jutuille tai keksimilleni keskusteluille ja tapahtumille, jotka pyörivät mielessäni eläväisinä kuvina ja filminpätkinä.

Usein minulla on itseni kanssa hauskinta juuri silloin kuin ei pitäisi. Muutama kuukausi sitten istuin väsyneenä lentokoneessa, kun kehittelin päässäni hillittömän skenaarion enkä pystynyt lopettamaan nauramista. Koska olin reissussa yksin – eikä tarinani olisi ehkä muutenkaan ollut jakamiskelpoinen – yritin epätoivoisesti hämätä kanssamatkustajiani kaivelemalla laukustani kuulokkeita ja asettelemalla niitä korvilleni samalla, kun purskahtelin äänekkääseen nauruun.

Toki kaikki tarinani eivät ole huvittavia, vaan näen myös turhan negatiivisia lopputulemia etenkin silloin, kun olen väsynyt. Siksi yritän pysyä parhaani mukaan hereillä sille, minkälaisille kuville annan mielessäni tilaa ja pyrin siirtämään sivuun ne kuvitelmat, joista ei ole mitään iloa.

4. Turvallisen tilan luominen

Koen, että turvallisen tilan luominen niin itselleni kuin muille tuntea kaikenlaisia tunteita, on arvokkainta, mitä pystyn tarjoamaan. En onnistu siinä läheskään aina eikä minun tarvitsekaan. Mutta silloin kun onnistun, koen tekeväni juuri sitä, mitä minun pitääkin.

Turvallisen tilan luomisella tarkoitan sitä, että vaikka aistin voimakkaasti toisten tunteita ja olotiloja, en ota niitä sen enempää kantaakseni kuin lähde niitä karkuunkaan. Sen sijaan pyrin näkemään ilman tuomitsemista, mitä ihmisissä tapahtuu ja vain olemaan heidän kanssaan, yrittämättä korjata sitä, mitä he käyvät läpi. Jokainen meistä tarvitsee tulla nähdyksi ja hyväksytyksi semmoisena kuin on. Siksi koen, että turvallisessa läsnäolossa on voimaa, joka voi saada aikaan muutoksen.

Koska herkkinä ihmisinä koemme omat tunteemme voimakkaasti ja pystymme sen lisäksi aistimaan vahvasti myös toisten tunteita, meillä on loistavat edellytykset ymmärtää ihmisyyttä ja sen koko tunneskaalaa syvimmästä häpeästä korkeimpaan rakkauteen. Kun sallimme itsemme kokea omat tunteemme hyväksyen ja tuomitsematta, vahvistamme samalla kykyämme olla läsnä myös muille, kun he tekevät samoin. Uskon, että tämä on yksi suurimpia lahjoja, joita herkkyys voi tuoda tähän aikaan.

5. Sielun liikutus

Kun joku koskettaa tai sytyttää sieluani, se todella tekee niin. Välimuotoja ei ihmeemmin ole eikä minun tarvitse kovin usein miettiä, onko joku juttu minua varten vai ei, olipa kyse musiikista, elokuvista, valokuvista, videoista, huumorista, taiteesta, tapahtumista, maisemista, paikoista tai ihmisistä.

Liikutun usein arkisista asioista. Varmimmin itken, kun aidosti ja sydämellä asioita tekevät ihmiset onnistuvat ja ylittävät itsensä. Vähän aikaa sitten olin kummityttöni kanssa sisäleikkipuistossa, kun hän viimein valloitti tilan kattoa hipovan tulivuoren ja tuuletti ylpeänä sen huipulla. Näytin parhaani mukaan peukkua ja hymyilin samalla, kun pyyhin kyyneleitä ja pidättelin tyrskähdystä kurkussani vuoren juurella. Toinen takuuvarma – ja itseäni huvittava – itkun paikka on koirien agility-kisojen katsominen. Parivaljakkojen vilpitön yhteistyö koskettaa minua, vaikka en harrasta lajia eikä minulla ole koskaan edes ollut koiraa.

Musiikki on ollut minulle aina todella tärkeää sekä inspiraation lähteenä että turvasatamana. Kun innostun jostain kappaleesta tai artistista, saatan kuunnella samaa juttua sata kertaa peräkkäin. Rakastan tanssimista, ja kun musiikki on kohdillaan, voin tuntea tanssissa huumaavaa vapautta.

6. ”Elän maailmassa, mutta en ole siitä.”

Minulle tuo musiikkilegenda Princeltä nappaamani lainaus tarkoittaa tunnetta siitä, että ei ole juuri tämän hetkiseen maailmaan ihan se sopivin, mutta niin sen kuuluukin olla ja se on OK.

Kun yleisesti hyväksytyimmät tavat elää, ajatella, tuntea ja tehdä eivät täsmää oman sisäisen maailman kanssa, siitä voi seurata helposti kuulumattomuuden tunnetta. Kun minusta on tuntunut, että olen ollut vääränlainen – liian tunteva, kokeva, tarvitseva, intensiivinen – on itseni rakastaminen ollut välillä vaikeaa.

Silti uskon, että sillä, että tuntee olevansa välillä vähän pihalla, on tarkoituksensa. Se, ettei sovi muottiin, on hyvä kimmoke luoda omannäköisiä tapoja elää. Kun ulkopuolelta tarjotut vastaukset eivät toimi, on mahdollista kääntyä sisäänpäin ja oppia turvaamaan omaan intuitioon ja sen ohjaukseen niin isossa kuvassa kuin yksityiskohdissa. Se vahvistaa luottamusta sekä itseen että elämään.

Kokemuksesta tiedän, että mitä enemmän kuuntelen itseäni ja teen tilaa herkkyydelleni ja sen tuomille ominaisuuksille ja lahjoille, sitä enemmän olen kotonani itsessäni ja elämässäni. Ja vaikka joskus tuntisinkin oloni ulkopuoliseksi, toivon itselleni silti rohkeutta elää totuuttani juuri semmoisena kuin se on. Samaa toivon sinulle. Se on parasta, mitä voimme itsestämme antaa.

Marikalta on ilmestynyt herkkyyden ja empatiakyvyn tasapainottamisesta sekä tunnetaakan keventämisestä kertova kirja Irti överiempatiasta, joka on saatavilla äänikirjana.

Luulin, että vika on minussa, kun en sopeudu – Mitä enemmän menen omaa tahtiani, sitä enemmän omalta elämä tuntuu

Omaan tahtiin meneminen on minulle sitä, että sometan vähän ja luen uutisia vain silloin, kun tuntuu siltä. Vastaan viesteihin, kun ehdin, ja kun voin olla läsnä. Prioriteetti- ja tekemislistani ovat lyhyet, vaikka ne teoriassa olisivat miten pitkät.

Omaan tahtiin meneminen on minulle levollisuutta, tilaa, ja sitä, että tunnistan kirkkaasti: mitkä ovat minun tunteitani, tarpeitani, halujani ja ei-halujani. Omaan tahtiin meneminen on minulle sitä, että syön ja liikun ja toimin niin kuin tuntuu. Oma tahti on minulle muutakin kuin rytmi – se on tunnelma ja olotila.

En ole aina mennyt omaan tahtiini. En toiminut sen mukaan, mikä minua ravitsee, vaan tein kompromisseja miellyttääkseni toisia, sopeutuakseni tai kuuluakseni joukkoon. Olen aina ollut oman polun kulkija, tehnyt jutut tavallani. Mutta silti: vastasin viesteihin ja puheluihin usein salamannopeasti. Olin herkästi saatavilla sen mukaan, mitä muut tarvitsivat eikä sen mukaan, mitä itse olisin tarvinnut. Menin myös töissä kaameaan tahtiin. Yhdellä entisellä työpaikallani taisi olla vähintään noin 80% vakituisista työntekijöistä vuorotellen työuupumuksessa.

Tässä ajassa on rakenteellista, että mennään muiden tahtiin. Ja kenen määrittämä tuo tahti edes on? Minulle toisten tahtiin meneminen tuotti valtavaa kuormitusta ja luuloa siitä, että minussa on vikaa kun en sopeudu. Sitten huomasin tuumaista, että näkeehän sen nyt maailmassakin, että homma ei oikein toimi. Vai miten hyvin kollektiivinen levollisuus maailmassa toteutuu? Mihin täällä kiidetään niin kamalaa vauhtia? Kohti kuolemaa, mielestäni, jos sen vähän brutaalisti kiteyttää. Maailman tahtia määrittää tosi paljon pelko, eli raha, eli aika, eli se mikä on ”myynnin” tai ”jaksamisen” kannalta fiksua. (Tarvitsee jaksaa, jotta saadaan myytyä – jopa hyvinvointia tai “henkisyyttä”.)

Minne jäi nautinto, ilo, sielun supatus, olemisen ylistys? Moni meistä menee arkea muiden tahtiin ja sielun kuulumisia varten on yksittäinen joogahetki, auttajan tapaaminen, energiahoito, hieronta, stressihengähdys tai viinilasillinen. Jos sitäkään. Niin on ollut omalla kohdallanikin. Samalla ihmettelin, miksei ollut rohkeutta tehdä asioita, joita halusin. Tai miksi hengasin ihmisten kanssa, joiden kanssa oli vähän epämukavaa. Miksi koin velvollisuudekseni auttaa. Miksi välitin niin paljon, mitä minusta ajatellaan. Miksi en luottanut, että elämä kantaa. Siksi, että en mennyt enemmän omaan tahtiin.

Minne jäi nautinto, ilo, sielun supatus, olemisen ylistys?

Omaan tahtiin meneminen voi tarkoittaa, että ottaa somettomia päiviä. Tai että ottaa itselleen vartin päivässä. Omaan tahtiin meneminen voi olla sitä, että rehellisesti kuuntelee: mikä minua väsyttää? Mikä minua ravitsee? Mitä kaipaisin? Omaan tahtiin meneminen saattaa joskus tarkoittaa, että tarjoaa pakastepitsaa illalliseksi, jotta saa omaa aikaa. Se tarkoittaa sitä, että opettaa muita ihmisiä kunnioittamaan minun tahtiani ja tilaani. En taivu kaikkeen, en jousta aina. Mariskaa vaan.

Voi olla, että iso osa ympäristöä menee johonkin muuhun tahtiin ja antaa ymmärtää, että sinunkin olisi hyvä nyt vaan tehdä niin kuin toimivaksi on havaittu tai kuten tässä organisaatiossa on tapana tai niin, ettei kukaan jää vaille vastuuntuntoisuuttasi, huolehtimistasi tai täydellisyyteen pyrkimistäsi. Olisi hyvä juoda näitä vihermehuja, tai muuten missaat jotain. Omaan tahtiin meneminen kysyy turvaa, koska voi olla, että olet saanut hyväksyntää tai rakkautta vain muiden tahtiin menemällä. Silloin luulee, että onni tulee kun teen ”oikeita” juttuja ja pidän paketin kasassa. Tietysti voit juoda vihermehuja (nehän ovat ihan ihania), ja pysy vaan organisaatiossa – mutta tee niin enemmän omaan tahtiisi, ei siksi, että ”se on sinulle hyväksi” tai ”ainoa vaihtoehtosi”. Omaan tahtiin meneminen kysyy kiinnostuksen kärjen asettamista sydämensä hyvinvointiin.

Omaan tahtiin meneminen kysyy kiinnostuksen kärjen asettamista sydämensä hyvinvointiin.

Kun vielä paahdoin media-alalla intensiivistä päivää, aloin nukkua työpaikalla päikkäreitä. Kyllä jengi varmaan vähän katsoikin, että tuolla se Taipale taas menee sohvalle pötkölleen. Kaipasin enemmän levollisuutta elämääni. Kun vaan tein niin kuin tuntui, päikkäriperinne avasi ajatukseni nelipäiväiseen työviikkoon ja etätöihin. Niiden myötä nukuin keskellä päivää ja tein levollisuutta ravitsevia asioita yhä enemmän. Sitten sain tarpeekseni koko härdellistä ja päätin, ettei mikään enää tule minun ja levollisuuteni väliin noin niinkuin elämänrakenteellisesti. Omaan tahtiini meneminen on ollut minulle sitä, että olen joskus vähän terrierinkin lailla ollut oman sydämeni puolella. Se, ettei firmoissa kenties ole tapana ollut nukkua päikkäreitä, ei ole minun ongelmani. Jos päikkärit on se mitä tarvitsen voidakseni tuoda sydämeni asioihin joita teen, totta vieköön nukun päikkäreitä. Ja se on kyllä muuttanut elämäni, koska nyt olen yrittäjä, ja tosi vapaa, ja teen aika lailla justiin mitä lystään.

Usein suljen muut luukut (somet, mediat, uutiset, viihteet, maailman mölyt) ja kuuntelen melko vähän muiden mielipiteitä siitä, miten mikäkin asia pitää tehdä ja kuinka olisi hyvä elää.

Onko se hyvää lykkyä, että elämäni on nykyään tällä tolalla? Ei todellakaan; se on ollut sinnikästä, kyseenalaistettavaksi asettuvan, haavoittuvaisen kokeilunhaluista omaan tahtiini menemistä. Aika ajoin suljen edelleen muut luukut ja kuuntelen melko vähän muiden mielipiteitä siitä, miten mikäkin asia pitää tehdä ja kuinka olisi hyvä elää.

Joskus tunnen epävarmuutta, jos näen, että se mitä joku toinen omassa tahdissaan tekee, toimii hänelle. Pelkään, kateilen tai ihailen: olisiko minunkin hyvä mennä tuohon tahtiin? Mutta sitten taas muistan, että ei oma polku löydy toisten polun vieressä toisten tahtiin ravaamalla. Mitä enemmän menen omaan tahtiin, sitä enemmän elämä tuntuu omalta sielulta ja sydämeltä.

Kuvat: Unsplash / Igor Kasalovic ja Anna Taipale

Kurkkaa Annan kirja Sydänvoimaa muutokseen.Se on saatavilla äänikirjanat esimerkiksi BookBeatissa TÄÄLLÄ.

Jos sinulla ei vielä ole äänikirjapalvelua, voit ottaa BookBeatin ilmaiseen kokeiluun TÄÄLLÄ.

Kaikki eivät ymmärrä valintojasi, mutta riittää että sinä ymmärrät

Oman tiensä kulkijat ovat aina ärsyttäneet joitakin. Antaa ärsyttää. Ja jos itseä ärsyttää, sekin on ok ja normaalia.

Viisautta on kuitenkin kääntää peili itseen.

Miksi minua ärsyttää? Osuuko joku toinen tahtomattaan omaan haavaani, epävarmuuteni? Mitä ehkä itseltäni kiellän? Miten voisin omistaa omat valintani? Tutkitaan näitä kysymyksiä ilman syytöksiä vaan halulla tuntea itsensä syvemmin.

Eevin itsetuntemusohjauksiin Tampereella ja skypessä voit tutustua TÄÄLTÄ

Kirje lapsenlapselle – ”Mummuuteeni kuuluu se, että katselen kuvaasi makkarin seinällä aina herätessäni”

Yhteistyössä Asokotien (Asuntosäätiön Asumisoikeus) kanssa.

Teksti: Eija Hinkkala

Lämmin lähtöhalaus, hymy ja vilkutus turvatarkastuksen ohitettuasi. Sitten olet taas mennyt. Tullaksesi uudelleen. Ehkä viikkojen, ehkä vasta kuukausien kuluttua.

Mummun Muru.

Kurkussa jotain karheaa, silmäkulmissa kosteaa. Hämmentävä sekoitus rakkautta, iloa, ylpeyttä, haikeutta ja ikävää. Hienoista huoltakin. Selviätköhän nyt varmasti. Vaikka hyvin tiedän, että selviät. Neuvokas tyttö. ”Laitathan kuitenkin viestin, kun olet turvallisesti kotona.”

Kotisi on ollut syntymästäsi saakka satojen kilometrien päässä omastani. Olen kokenut lukemattomia ihania tulemisiasi sekä haikeita lähtemisiäsi.

Mummuuteeni kuuluu ikävä. Se, että katselen kuvaasi makkarin seinällä aina herätessäni ja ennen nukahtamistani. Se, että voin suojella sinua vain mielikuvissani. Se, että voin vain luottaa ja toivoa elämän kohtelevan sinua kauniisti.

En ole ollut mummu, joka on läsnä ja lähellä arjessasi. Mummu, jonka luokse voisit tulla spontaanisti milloin vain. Iloinesi ja huolinesi. Tulla hemmoteltavaksi laventelin ja mintun tuoksuisilla jalka- tai päähieronnoilla. Yökylään. Pelaamaan Skipboa. Herkuttelemaan ”mummun muussia” (kukkakaalimuussi), kalaa, porkkana-omppuraastetta ja tummalla suklaarouheella maustettua appelsiinirahkaa.

En ole ollut edes hyvä skype- tai puhelinmummu. En action-, elämys-, tavara- enkä juhlamummukaan.

Nykyisin olen välillä jopa tyhmä ja nolo mummu. Tiedän, että se kuuluu tuohon juuri alkaneeseen “viralliseen teiniyteesi”, jonka edessä taidamme molemmat olla hieman hämmentyneitäkin.

Myönnän, että tuntui kummalliselta, kun tulit ensimmäisen kerran syksyllä koneesta ripsi- ja luomivärit silmissäsi. Kun näin somessa kuvan sinusta jonkun pojan kanssa. Kun yhteinen piirtäminen ja maalaaminen olikin yhtäkkiä tyhmää. Samoin hauskat mielikuvitusjuttumme. Laulaminen, tanssiminen ja uiminenkin. Kun ei oikein saa halailla – ei ainakaan muiden nähden – saati pitää kainalossa.

Mitä on tapahtunut? Missä on se mummun pisamakasvoinen aurinkoinen ja höpöttelevä pikkutyttö? Miten me nyt ollaan yhdessä?

Höh minä, ei mitään ihmeellistä ole tapahtunut. Tai on sittenkin. Ihmisenä kasvamisen ihme. Kaukaa on vaikea muistaa, että et ole yhtä pieni kuin valokuvissa. Oikeasti kasvat koko ajan. Pikkutytöstä on tullut taas ihan pikkaisen isompi. Joka kerta.

Pisamasi ovat tallella, myös se aurinkoinen ja höpöttelevä tyttö pakollisen ajoittaisen joojooemmätiiämitäväliä-suojauksen alla.

Eiköhän me siis vain olla ja opita. Yhdessä. Vähän ehkä uudella tavalla. Joka kerta kasvuharppauksiesi mukaan.

Opimme molemmat toisiltamme ja toisistamme. Uskon kuitenkin, että opin sinulta paljon enemmän kuin sinä ikinä minulta.

Sain siitä riemullisen todisteen saadessani kuunnella päiväretkellämme ajatusmaailmaani avartavia keskusteluja sinun ja kaverisi välillä. Miten viisaita ja ja syvällisiä teemoja te sivusittekaan kaiken muun puhetulvan välissä. Vaikkapa välittämisestä.

Omat vanhemmat ja isovanhemmat huolehtivat kuulemma liikaa, pitävät teitä välillä aivan viisivuotiaina. Mutta toisaalta eivät kuulemma kuitenkaan välitä.

Pisti mummunkin miettimään. Miten välittää uudella tavalla? Ja miten näyttää, että välittää? Milloin puuttua? Milloin olla puuttumatta? Juttelimme sitten yhdessäkin välittämisestä ja vanhempien asettamista ärsyttävistä rajoista sekä niiden merkityksestä.

Mummun sydämen seudulla hyrisi ihanasti, kun kaverin mielestä kaikki mummut ovat vanhanaikaisia ja sinä aamupalapöydässä tokaisit: ”Katso nyt tätä mummun kotia, onko muka vanhanaikaista?”

Hyrisi myös, kun kerroit meidän askarrelleen koko edellisen illan unelmakarttoja ja kaverin kommentti oli, että ”vähänkö siisti mummu”.

Jos jotain toivon, niin sitä, että voisin olla sinulle ”siisti mummu”. Ja sitä, ettei lämmin yhteytemme katkea, vaikka sinä kasvat. Ei, vaikka mummukin välillä vähän kipuilee, kuinka aika hurahtaa tapaamisiemme välillä.

Toivon olevani mummu, jolta saat tavaroiden ja rahan sijaan aikaa, huolenpitoa sekä lämmintä läsnäoloa aina silloin, kun olet luonani. Mummu, jonka kanssa voit nauraa, hassutella ja tehdä salaa ”meidän juttuja”. Jolle voit puhua vaikeistakin asioista. Joka kuulee ja kuuntelee – katsoo sinua pehmein silmin.

Toivon olevani mummu, jonka tiedät välittävän ja rakastavan. Aina. Vaikka ei nähtäisikään usein.

Kotisi on satojen kilometrien päässä omastani, mutta haluan vielä sanoa sinulle, että kotisi on aina siellä, missä sydämesi on.

Rakkaudella
Eija-mummusi

”Me Asokodeilla uskomme, että onnella on osoite. Tiedämme, että asumisoikeusjärjestelmä on turvallinen pitkäaikaisen asumisen muoto. Omistamme noin 16 500 asumisoikeusasuntoa 31 paikkakunnalla. Toiminta perustuu jatkuvaan kehittymiseen sekä hyvien asumispalveluiden tuottamiseen yhdessä huolella valittujen kumppaneiden kanssa.”

Kateus on salakavala tunne, joka jää helposti tunnistamatta – Muiden lahjakkuudet ja onnistumiset eivät ole minulta pois

Kateus on salakavala tunne, joka jää helposti tunnistamatta. Kateuden voima on valtava: se saa ihmisen käyttäytymään kierolla tavalla niin, että omantunnon äänen kolkuttelu jää taka-alalle. Kateuden valtaama ihminen saattaa loukata sanoin, ilmein ja elein. Kateuden vallassa ihminen kohdistaa oman epävarmuutensa henkilöön, joka vain on oma itsensä; hän omistaa tai osaa jotain, mitä kateellisella ei ole.

Kateus voi kohdistua materiaan, menestykseen tai esimerkiksi ulkonäöllisiin piirteisiin ja persoonaan. Harva ihminen kuitenkaan tekee elämässään asioita sen vuoksi, että saisi muut ympärillään tuntemaan kateutta. On siis omalla vastuullamme, miten reagoimme toisen onnistumisiin. Surullisinta on, että kateutta on vaikea tunnistaa, oli sitten itse se kateellinen tai kateuden kohteeksi joutuva osapuoli.

Kateuden voi oppia tunnistamaan

Kateus saa laukomaan ilkeitä kommentteja ja alentamaan toista, vaikka ajatukset sanojen ja tekojen takana ovat nimenomaan päinvastaiset: “Tuo ihminen on kauniimpi kuin minä. Tuolla tyypillä on parempi parisuhde, hienompi asunto ja parempi palkka. Tuo ihminen on kadehdittavan iloinen ja ystävällinen.” Sen sijaan, että kertoisimme tälle “paremmalle” ihmiselle ihailevamme hänen hyveitään, saatamme kohdistaa kateuden vihaksi ja ilkeiksi sanoiksi. Sulkeudumme pahaan oloon ja torjumme aidon kateuden tunteen.

Surullisinta tässä on se, että kateuden kohteeksi joutuva poikkeuksetta ottaa loukkaukset ja vihaiset eleet osaksi itseään. Hän ajattelee olevansa huono ja epäonnistunut, kun hänelle niin sanotaan tai muuten vain annetaan monin tavoin niin ymmärtää. Toinen yleinen tapa reagoida on kosto: annetaan samalla mitalla takaisin! Harva pystyy näkemään kateuden aiheuttaman toiminnan taakse; otamme totena sen, mitä kuulemme ja näemme. Reagoimme kateuteen menneiden kokemustemme sekä oman persoonamme kautta.

Miksi siis emme voisi rehdisti mainita aina, kun tunnemme kateutta tai ihailemme toisen saavutuksia? Ehkä näin kateus väistyy ja positiivinen rakentava lähestyminen mahdollistuu. Kateellinen ihminen voi alkaa nähdä kateutta aiheuttaneet asiat mahdollisina myös itselleen. Kateuden kohteeksi muutoin joutunut taas saa vahvistusta sille, missä on hyvä ja lahjakas. Ei ole heikkoutta myöntää omia hauraita puoliaan – päinvastoin.

Miksei siis nostettaisi toisiamme ylös ja annettaisi ihailun kuulua? Kehu ja anna positiivista palautetta tai ainakin kerro avoimesti kateuden tunteesta. Lopputulos on jokaisen kannalta parempi kuin kateuden ilmapiirin luomat väärinkäsitykset.

Muistilista on huippuhyvä mielen rauhoittaja ja arjen pelastaja – Kun asiat ovat listalla, ne ovat hallinnassa

Kun on saapunut kuuden hengen lapsiperheellä Lappiin hiihtolomalle viikoksi ilman lasten ulkohousuja tai mummilaan iltamyöhään viikonloppureissulle ilman perheen hammasharjoja, on oppinut rakastamaan erilaisia muistilistoja.

Saan suurta tyydytystä siitä, että saan ruksata esimerkiksi tehtävälistastani hoidetun homman pois päiväjärjestyksestä ja tiedän etten ole tämän ominaisuuteni kanssa yksin. Listoista voi olla paljon apua ja tukea arjen kiireessä ja paahteessa. Listojen avulla kevennät aivojen kuormitusta ja lievität stressiäsikin.

Kauppalista on tärkein

Meidän perheen tärkein lista on ehdottomasti ajantasainen ruokakaupan ostoslista. Käytämme sovellusta, joka päivittyy sekä minun että puolisoni kännykkään. Listalla ovat kaikki peruselintarvikkeet ja viikottain tarvittavat ruoka-ainekset. Tämä lista kannattaa suunnitella huolella ja tallettaa vaikka kuukauden kauppakuitit talteen ja hahmotella sieltä perustarpeet viikoksi.

Viikottaisen kauppalistan lisäksi sain ystävältäni huippuidean. Hän tekee kuukausittain listaa kuivaelintarvikkeista, kodin pesuaineista ja vessapapereista ja tilaa ne kerran kuussa netin kautta valmiiksi kauppaan ja nappaa ne mukaansa työmatkalla. Hän on pitänyt jo jonkin aikaa kirjaa tarpeista ja tietää, montako rullaa vessapaperia tai kuinka monta pakettia riisiä perheessä keskimäärin kuukaudessa kuluu. Loistava arkea sujuvoittava idea!

Ruokalista helpottaa arjen ruuanlaittoa

Arjen ruuanlaitto ei aina ole pelkkää herkkua ja sitä varten olemme yhdessä perheen kanssa koostaneet jääkaapin oveen perheen lempiruokalistan. Listalla on kymmeniä eri ideoita siihen, mitä tänään syötäisiin. Listalta saa helposti koottua muutaman päivän ruokaideat nopeasti silloin kun oma pää lyö tyhjää eikä luovuus ole huipussaan.

Pakkauslistat eri reissuihin kannattaa valmistella huolella

Perheen reissuun pakkaaminen on ollut kuuden hengen perheessmme aikamoista härdelliä vuosien varrella. Kun on saavuttu talvilomakohteeseen ilman yksiäkään ulkohousuja tai ilman monoja, olen vannonut kirjoittavani pienimmänkin tarpeen listaan ensi kertaa varten. Suosittelen tekemään listan rauhassa perheen yleisimpiä reissuja varten, mummolareissu viikonlopuksi, talvilomareissu pohjoiseen tai kylpyläreissu. Listaa tehdessäsi ole rauhallinen ja erittäin tarkka – kiität itseäsi myöhemmin. Kerralla hyvin tehty lista palvelee jatkossa ja vapauttaa energiaasi muuhun reissun lähestyessä.

Työpäivän listat

Työpäivää rytmittää usein to do -lista. On ihanaa vetää yli tehdyt hommat ja erityisesti ne tahmaisimmat. Työtehtävien lista kannattaa olla jaoteltu vaikkapa kiireellisyysperiaatteella. Kun näet etenemisen selkeästi, lisäät hallinnan tunnettasi.

Mitä sait aikaan, missä onnistuit -lista on virkistävää vaihtelua tehtävälistan rinnalle. Kirjoita lyhyesti ylös päivän päätteeksi, missä onnistuit. Onnistumisiin kannatta kiinnittää erityistä huomiota, sillä meillä on tapana muistaa päällimmäisenä meihin kohdistunut kritiikki – olipa sen antajana sisäinen kriitikkosi tai esimiehesi.

Lista unelmista ja haaveista

Onko sinulla mielessäsi lista siitä haluat elämässäsi saavuttaa ja kokea? Tämä lista kannattaa olla näkyvällä paikalla ja rakentaa se kauniiksi vaikkapa aarrekartan muotoon. On ihanaa antaa haaveille tilaa arjessa ja huomata kuinka nekin sieltä pikkuhiljaa toteutuvat.

Olipa lista mikä hyvänsä, se kannattaa kirjoittaa käsin. Lista kannattaa tallettaa myös varmaan paikkaan, esim. kalenteriin, päiväkirjaan, jääkaapin oveen tai kännykkään, jotta löydät sen silloin kun tarvitset.

Olisipa ihana kuulla, mikä sinun lempilistasi. Mistä listasta et millään luopuisi? Mistä listasta saat eniten iloa arjessasi?