On aika toivottaa uusi vuosi ja vuosikymmen tervetulleeksi. Vaikka uusi alku kannustaa muutokseen, mikä olisikaan latistavampaa kuin laatia liian tiukka uudenvuodenlupaus, jonka suhteen joudut luovuttamaan ennen pitkää, ja joka siten vain vähentää uskoasi pysyvään muutokseen.
Esitänkin nyt neljä uudenvuodenlupausta, joilla on merkittävä vaikutus hyvinvointiin, ja joiden osalta onnistut varmasti (etenkin, jos niin haluat).
Lupaus 1: Minä uskallan
Olen kulkenut pitkän matkan vuoteen 2020. Tarponut ylä- ja alamäet, selättänyt monta ongelmaa ja haastetta, ja vieläkin elämä minussa pihisee. Juuri sen vuoksi minä uskallan!
Uskallan olla humoristi. Uskallan tuoda ääneni kuuluviin. Uskallan astua suureen potentiaaliini. Uskallan tulla näkyväksi. Uskallan tanssia, itkeä ja nauraa. Ennen kaikkea uskallan edistää haaveitani. Vuosi ilman rohkeita askelia on 365 hukkaan heitettyä päivää. Juuri siksi minä uskallan.
Lupaus 2: Minä jaksan
Minun ei tarvitse jaksaa mitä tahansa. Siksi tänä vuonna valitsen panostaa kaikkein tärkeimpään: omaan terveyteeni ja hyvinvointiini.
Kaikki muu jaksaminen, ilo ja energisyys kumpuavat tästä lähteestä. Jaksan taistella oikeiden asioiden puolesta. Jaksan olla myös itselleni armollinen ja joustava – tiukan kuurin sijaan luon pysyvää muutosta. Elämä ei ole kaikki tai ei mitään: pienelläkin on väliä. Jaksan viljellä positiivista kierrettä, ja aloittaa jälleen uudestaan. Jaksan, sillä olen sen arvoinen.
Luonnossa sielu lepää. Kävely ja venyttely ovat lempeää liikuntaa ilman repivää pakkoa.
Lupaus 3: Minä uskon
Uskon, kun joku sanoo minusta jotain kaunista. En vain hymyile ja ajattele, että niinpä niin, vaan todella pysähdyn ja hengitän kehut sisään. Ja kun saan halauksen tai huomionosoituksen, uskon, että minusta todella välitetään. Tiedostan, että sydämeni on kokenut kolhuja ja ajan mittaan kyynistynyt. Siksi juuri tänä vuonna valitsen alkaa nähdä kaiken sen rakkauden, joka minua ympäröi.
Ja kun rakkaani sanoo, ettei tarkoittanut pahaa, aion päästää vihastani irti ja sanoa kerrankin: ”Tiedätkö mitä, minä uskon sinua.” Sillä maailma on pitkälti sitä, millaisena valitsemme sen nähdä.
Lupaus 4: Minä ehdin
Minä ehdin kyllä. Asiat vievät oman aikansa, eikä stressaaminen auta mitään, päin vastoin. Elämä ei ole kilpajuoksua.
Opettelen rentoutumaan. Nytkin on jo hyvä. Kun sitä tunnetta kasvattaa, ei tulevaisuus voi kuin hiljalleen monistaa hyvää. Vuodessa voi tapahtua paljonkin, mutta kaikkea ei tarvitse kahmia kuin hädässä. Oikeat asiat tulevat silloin, kun niiden aika on. Olkoon vuosi 2020 läsnäolon vuosi:
Kaiken tärkeän ehdin ja kaikki vähemmän tärkeä saa jäädä.
Ihanaa, onnellista, läsnäolevaa ja rikasta vuotta toivottaen,
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
Kirjoittaja Sara Anttila jakaa sanoja suoraan sielustaan – sellaisina kuin ne kulloinkin tulevat. Kirjoittaminen on Saralle paitsi keino ilmaista itseään ja selkiyttää ajatuksiaan myös väylä jakaa rakkauden hippusia maailmaan.
Tunturin laella kasvoi pieni puu, vaivaiskoivu tarkemmin sanottuna. Sen oksat olivat aivan pikkuruiset ja käppyräiset. Näytti siltä, että ne eivät ihan tienneet mihin suuntaan kasvaisivat, koska mutkia oli niin paljon. Joissakin kohdissa oksat jopa syöksyivät kohti maata, syleilivät punaisena hehkuvaa varvikkoa. Eikä vaivaiskoivulla ollut enää lehtiäkään, ne olivat jo ajat sitten rapisseet pois ja jäljellä oli vain sikin sokin tököttävät oksat kuin merenpohjaan kuivuneella korallilla.
Olen kokenut välillä olevani elämässäni kuin pieni vaivaiskoivu. Pohjoistuuli on puhaltanut luokseni kylmää ilmaa kerta toisensa perään. Kun silmäni ovat olleet tuiskusta sokeana, vettä vuotavina, en ole tiennyt, missä on valo. En ole tiennyt, mihin olisi turvallista oksiani kurkottaa, saati sitten, että pohjoistuulen armoilla olisi ollut erityisesti voimia kasvaa. Lehtivihreäkin jumittui jonnekin onkaloihini. Lehteni tippuivat pois eikä happi enää kulkenut. Ilman lehtiä, kun on puun hieman vaikea hengittää –ylipäätään elää elämäänsä.
Onneksi, pikkuhiljaa lehtivihreä on alkanut taas virrata suonissani. Se kohisee ja humisee korvissani – täyttää soluni uudella elämällä. Sen ansioista, lehtenikin ovat alkaneet kasvaa. Ne eivät ole vielä kirkkaan vihreitä ja suuria, mutta kasvun hedelmiä joka tapauksessa. Yksi lehti kerrallaan vahvistun. Imen itseeni yhä enemmän voimaa ja eikä aikaakaan, kun tiedän taas, missä valo, missä taivas. Suunta, johon oksillani kurkottaa.
Syy siihen, että oksani ovat aikaisempaa vahvemmat ja vehreyttä täynnä, ei ole hetkellinen pikalannoite, taitava puutarhuri tai muutto etelän auringon alle, vaan kasvattamani syvät juuret. Olen vahvistanut juuriani ottamalla aikaa itselleni. Olen joogannut, meditoinut, kirjoittanut sekä tehnyt lukuisia muita valintoja, jotka tukevat hyvinvointiani pitkällä tähtäimellä. Kasvuani ovat myös tukeneet läheiset ihmiset ympärilläni, joiden ansioista olen saanut lisää voimia juurruttaa itseäni yhä syvemmälle maahan.
Kuitenkin, tässä maailmassa näkee liian paljon suoria, samalla kaavalla jalostettuja puita, ikään kuin kasvu olisi aina kovin helppoa ja suoraviivaista. Ikään kuin kaikille olisi aina selvää, missä on valo ja mihin suuntaan oksillaan kannattaa kurottaa. Pienenä vaivaiskoivuna sitä saattaakin lähteä helposti vertailemaan itseään jykeviin tammiin ja suorissa riveissä seisoviin koivuihin. Mutta kyse ei ole siitä, kellä on mahtavin runko tai kiiltävin kaarna, ei tietenkään. Koska vain vahvojen juurien avulla voi pysyä hengissä.
Mitä syvemmät juuret ovat, sitä luottavaisempi voi olla. Tietää pysyvänsä pystyssä, vaikka elämän myrskyt horjuttaisivatkin. Näin ollen, syvien ja sitkeiden juurten kasvattaminen on tärkeintä, mitä voi oman itsensä ja elämänsä eteen tehdä. Juurten vahvistamiseen käytetty aika ei mene ikinä hukkaan vaan maksaa itsensä takaisin viimeistään silloin, kun seuraava myräkkä osuu kohdalle ja uhkaa repiä kaiken sijoiltaan.
Pieni vaivaiskoivukin pysyi pystyssä, koska se ei antanut periksi tuulelle – mitä enemmän pohjoistuuli sitä riepotteli sitä vimmaisemmin vaivaiskoivu puski juuriaan roudan läpi. Vaivaiskoivu luotti maahan ja juuriinsa. Siihen, että pysyisi pystyssä, vaikka mitä ympärillä tapahtuisi. Ja niin pieni vaivaiskoivu pysyikin – kaikista myrskyistä huolimatta se seisoo yhä selkä suorana tunturin laella ja nauttii edessään avautuvista kauniista näkymistä. Keväisin sen oksistossa on jopa pieniä vihreitä täpliä muistuttamassa siitä, että elämällä on kummallinen taipumus kukoistaa karuissakin olosuhteissa.
Ajattele, että sinulla on maailman uskollisin ystävä. Sellainen, joka pysyy rinnallasi aina. Joka kaikista mokista ja kaltoinkohtelusta huolimatta ei jätä sinua yksin. Ei vaikka, mitä tekisit. Vaikka:
-et koskaan kysyisi ”mitä kuuluu?”
-kieltäytyisit kuuntelemasta sen tarpeita
-rikkoisit toistuvasti sen rajoja
-syyttäisit sitä kaikesta
-haukkuisit ja sättisit sitä päivittäin
-rankaisisit sitä asioista, joihin se ei ole syyllinen
-laittaisit kaikki muut ihmiset ja asiat sen edelle.
Tällaista ystävää ei pitäisi olla olemassakaan, mutta sinullapa on. Meillä kaikilla on. Nimittäin oma ainutlaatuinen kehomme, elämänmittainen kumppani, joka ei lähde luotamme edes käskemällä. Se haluaa aina parastamme ja pyrkii tekemään kaikkensa niillä resursseilla, jotka hänelle suomme.
Keho tekee puolestamme niin käsittämättömän paljon, että useimmiten otamme sen itsestäänselvyytenä. Emme osaa arvostaa sen päivittäistä huolenpitoa.
Sitä, miten hienosti hengitys ja elämä meissä virtaavat. Miten kehon viisaat järjestelmät pitävät meidät elossa ja mahdollistavat kaiken, mitä arjessa koemme – tuulenvireen kasvoilla, maan kannattelun jalkojemme alla, rakkaan ihmisen kosketuksen iholla, pamppailevan innostuksen sydänalassa…
Kehomme jatkuvan uurastuksen ansiosta me voimme keskittyä perheeseen, työhön, ystäviin ja harrastuksiin. Tämä on asia, jota tulemme harvoin ajatelleeksi. Kaikkein vähiten ymmärrämme kiittää kehoamme silloin, kun kaikki sujuu niin kuin pitää. Ja on aivan liian helppo tuntea suuttumusta silloin, kun kehomme syystä tai toisesta menettää tasapainonsa. Silloin, kun kehomme tarvitsisi apuamme.
Sairastuminen voi olla merkittävä tapahtuma, joka herättää meidät tarkastelemaan kehoamme uudella tavalla. Viimeistään silloin saatamme pysähtyä itsemme äärelle ja kysyä: Mitä kehoni tarvitsisi nyt? Mikä auttaisi minua voimaan paremmin? Miten voisin pitää kehostani parempaa huolta jatkossa?
Nuo samat kysymykset ovat kuitenkin käytössäsi joka päivä. Sinun ei tarvitse sairastua herätäksesi kehosi viesteille. Voit opetella tuntemaan kehosi paremmin olemalla kiinnostunut ja utelias, kysymällä itseltäsi kysymyksiä ja kuuntelemalla aidosti vastauksia.
Kehosi puhuu sinulle koko ajan. Se lähettää pieniä viestejä erilaisten tunteiden, tuntemusten ja aistimusten muodossa. Kehon taajuudelle voi virittäytyä yksinkertaisimmillaan sulkemalla silmät ja kuuntelemalla hengitystään. Kun kääntää aistit sisäänpäin, alkaa huomata asioita, jotka arjessa tulee helposti sivuutettua. Noista hienovaraisista signaaleista saattaa ajan myötä paljastua isoja totuuksia. Sellaisia, joita vain tosiystävät kertovat toisilleen.
Tuo hetkeksi kämmen sydämesi päälle ja tunnustele. Teitä ei erota mikään.
Vuodenvaihteessa naureskellaan usein, kuinka on taas aika tehdä turhia lupauksia. Usein naurun taakse kätkeytyy kuitenkin aito halu saavuttaa nämä lupaukset. Alla viisi vinkkiä, joiden avulla lupaukset on mahdollista lunastaa.
1) Jos arjessasi on paljon asioita, joita haluat muuttaa, valitse niistä yksi.
Jos haluat muuttaa kaiken kerralla, on todennäköisempää, ettet onnistu muuttamaan pysyvästi mitään. Valitse sinulle mahdolliselta tuntuva haaste ja satsaa energiasi siihen.
2) Laadi suunnitelma.
Kun sinulla on suunnitelma, mitä kohti kuljet, on matkanteko paljon helpompaa. Mitä muutoksia uusi lupauksesi vaatii arjessa? Aseta esimerkiksi viikkotavoitteita tai pieniä palkintoja matkan varrelle — motivaatiosi pysyy yllä ja saat tarpeellisia onnistumisen kokemuksia epäilyksen sijaan. Ehkä voisit myös kirjata tavoitteesi ja suunnitelmasi paperille sekä laittaa lappusen jääkaapin oveen? Tai ehkä voisit saada ystäväsi haastettua mukaan? Ulkopuolinen tsemppaus auttaa jaksamaan.
3) Lupaus luisuu käsistä heti alkumetreillä? Muistathan, että uuden tavan oppimiseen voi mennä jopa kaksi kuukautta.
Aloita siis maltillisesti, jotta alku tuntuu helpolta ja miellyttävältä. Jotta saat uuden tavan lopulta helpoksi osaksi arkeasi, se vaatii alkuun ponnistelua. Muista kahden kuukauden sääntö ennen luovuttamista — kaksi kuukautta on lopulta lyhyt aika elämästäsi!
4)Itsesi ruoskimisen sijaan etsi onnistumisia.
Jos mokaat, puhu itsellesi lempeästi. Jos jokin viikko tuntuu kaoottiselta eikä tälle uudelle projektille ole aikaa, ajattele, että ensi viikolla palaat jälleen asian pariin. Pidä kuitenkin jokin aikaraja, jonka puitteissa joustat, jotta lupaus ei unohdu arjen keskellä. Hyvä keino on laittaa kalenteriin muistutus aina, kun epäilet unohtavasi tämän uuden tavoitteen. Uutta opetellessa on hyvä miettiä haastetta pitkällä tähtäimellä: yksi hankala viikko ei vaikuta kokonaisuuteen juuri lainkaan, kun pääpaino on onnistumisissa.
5)Etsi projektistasi hyvät puolet ja keskity niihin.
Muistuta itseäsi siitä, miksi ryhdyit muutokseen ja mitä hyvää siitä seuraa tulevaisuudessa. Hankalissa tilanteissa juttele henkilölle, jonka tiedät tsemppaavan sinua eteenpäin.
Matkalla kohti tavoitteitasi ole itsellesi armollinen. Elämä ei ole suorittamista varten. Elämästä saa ja kannattaa nauttia, ja tämä uusi lupauksesi ehkä vain auttaa sinua tulevaisuudessa nauttimaan vielä hieman enemmän. Lupauksille naureskelun sijaan voit pohtia, missä olet jo onnistunut.
Teetkö sinä lupauksia uudelle vuodelle? Millä keinoilla voit pitää kiinni lupauksestasi ja saavuttaa tavoitteesi?
Voimakorttien nostaminen on lähivuosina yleistynyt harjoitus uushenkisessä ilmapiirissä, josta korttien käyttö on laajentunut työpaikoille, ja jopa terapeuttisiin sessioihin, ja hyvä niin!
Kortit tarjoavat hyvän pysähdyshetken itsen äärelle, lisää tietoista tunnetyöskentelyä, ryhmässä nostettuna lisää yhteisöllisyyttä ja nostaa esiin mielenkiintoisia puheenaiheita, sekä on yksinkertaisesti mielenkiintoista ja luovaa! Kortinnoston tehtävä on lisätä itsetuntemustasi, tuoda sinut tietoiseksi niin menneestä kuin tulevasta ja inspiroida sinua elämään täydellä potentiaalillasi.
Jos omistat useamman pakan, valitse pakka mikä tuntuu nyt sopivalta. Sekoita pakka ja anna mieluusti jonkun toisen tehdä pakkaan ns. sekoitusnosto. Jos tapanasi on puhdistaa käyttämäsi ”maagiset välineet”, niin voit aluksi sekä lopuksi käyttää esim. suitsuketta tai suolaa pakan puhdistamiseen ja aktivoimiseen.
Esittelen nyt yhden tavan nostaa kortit. Valitsin tarkat kysymykset (joita voit tietenkin muotoilla uudelleen) ja kehotan intuitiivisesti valitsemaan yhden kortin kerrallaan aina keskittyen kysymykseen.
Mitä olen tullut jakamaan tähän maailmaan?
Mitä minun on opittava seuraavaksi?
Kuinka vaalin terveyttäni?
Mikä on suurin esteeni?
Mihin minun kannattaa keskittyä?
Tutki kortin visuaalista viestiä, tunnelmaa ja tunnettasi. Muista, että voima-, tarot-, ja oraakkelikortit ovat aina puolellasi. Et voi nostaa väärää tai huonoa korttia. Jos haluat muistaa tulkintasi, kirjoita ne ylös. Jos jokin kortti kolahtaa erityisen hyvin, tykkään itse ottaa siitä valokuvan puhelimella ja laittaa esimerkiksi taustakuvaksi, jolloin sen viesti säilyy arjessa mukana.
Kun joulu lähestyy, tuntuu suomalaisten stressitasot olevan huipussaan. Vaikka maassamme on pimein vuodenaika, jolloin kehomme kaipaa eniten lepoa ja vetäytymistä, painamme täysillä eteenpäin. Maailmahan on saatava valmiiksi ennen joulua ja vuoden vaihtumista.
Töissä kaikki keskeneräiset työt on tietenkin saatava tehtyä, jotta voi olla edes jollain lailla tyytyväinen itseensä. Lapsille ja läheisille hankittava joululahjat, koti siivottava, jouluruuat ja perinteet toteutettava. Apuaaaa!!! Mutta… pitääkö?
Olen huomannut, että moni luo tarpeettoman stressin joulun ympärille. Itse olen vuosien aikana luonut omannäköisen ”täydellisen” ja nykyään stressittömän joulun, joka tekee minut onnelliseksi.
Haluaisin lisätä jokaisen onnellisuutta, myös jouluna. Haluan tuoda sinulle helpotusta ja käytännön vinkkejä.
Tässä onnellisuutta lisääviä joululahjavinkkejä, hyödynnä vapaasti!
Lahja 1: Anna itsellesi pysähtymishetki ja visio onnellinen joulusi
Entä, jos antaisit lahjan ensin itsellesi: Pysähdy miettimään, millainen on Sinun paras ja ihanin joulusi. Mikä on oikeasti tarpeellista, mitä voit jättää tekemättä? Jos asut jonkun kanssa, pohtikaa yhdessä, mitä kukin perheenjäsen toivoo joululta ja mitä ei haluaisi tehdä. Valitkaa yhdessä vain ne asiat, joita aidosti rakastatte tehdä.
Perinteitä voi muokata. Sinulla on oikeus luoda juuri sinun näköinen joulu. Joulukortit voi jättää lähettämättä, jouluruuista valita vain parhaat päältä, kodin voi siivota joku muukin kuin sinä, tai sitä ei tarvitse siivota lainkaan kuten lapsuudenkodissasi siivottiin, jouluna voi vaikka mahdollisuuksien mukaan lähteä lämpöön valmiisiin pöytiin tai viettää ihan tavallinen päivä, vaikka onkin jouluaatto.
Lahja 2: Kirjoita kiitoskirje itsellesi ja läheisillesi
Kiitollisuuden tunteen vallitessa emme voi olla vihaisia, surullisia tai ahdistuneita. Kiitollisuus on mielen muskeleiden tärkeimpiä harjoituksia ja hyvät asiat kannattaa sanoa ääneen.
Ketkä sinun elämässäsi ovat niitä ihmisiä, joista olet kiitollinen? Joita arvostat? Joilta opit? Jotka rakastavat ja tukevat sinua? Jotka tekevät maailmastasi paremman paikan olla? Koska viimeksi olet sanonut heille, mistä kaikesta heitä arvostat ja mistä olet kiitollinen?
Yksi heistä olet sinä itse. Sinun tärkein kannustajasi olet sinä.
Kirjoita itsellesi kirje, jossa käyt läpi kuluneen vuoden. Mistä selviydyit, missä onnistuit, mistä kiität itseäsi ja mitä opit vuoden aikana. Ketkä ihmiset olivat tärkeimpiä ja mitä ihanaa sait kokea. Kirjoita myös, miksi arvostat itseäsi ja mitä toivot itsellesi lisää.
”Sinä olet se, joka kaipaa kannustavaa palautettasi eniten.”
Voit olla varma, että tavaralahjan sijaan tai lisäksi kiitoskirje rakkaalle tai läheiselle, omalle elämänkumppanille, tai muulle tärkeälle ihmiselle (esimerkiksi lapsesi hoitajalle) otetaan ilolla vastaan. Kirjoita kirje ja paketoi se kauniiseen lahjapakettiin tai lähetä kirjekuoressa. Ei maksa mitään, mutta sekä sinun että vastaanottajan onnellisuus lisääntyy.
Tästä helpompi versio on kirjoittaa muutama sydämestä tuleva lause joulukorttiin sen tavanomaisen ”Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!” –toivotuksen sijaan.
Positiivisen psykologian eräs tutkimus kertoo, että ääneen toiselle kasvotusten kerrottu kiitoskirje lisää molempien koettua onnellisuuden tunnetta vielä kolme kuukautta tilanteen jälkeenkin. Lisäksi positiivinen palautteenanto antaa molempien kehoon huikean boostin hyvänolonhormoneja, jotka vähentävät stressihormoneita.
”Kun annat muille hyvää, annat samalla itsellesi hyvää.”
Lahja 3: Yllätä tuntematon, tee ”random act of kindness”
Helppo versio: Kävellessäsi kadulla, istuessasi aamujunassa matkalla töihin tai vaikkapa ruokakaupassa: Hymyile myötätuntoisesti tuntemattomille. Kyllä, sinua saatetaan pitää hulluna. Mutta se voi myös pelastaa toisen päivän, äärimmäisissä tapauksissa jopa hengen.
Vahvempi versio: Mieti, kuka tarvitsisi jotain. Pienen määrän rahaa, jotain syötävää/juotavaa, leffaliput tai tietyn kirjan. Hanki se, ja toimita se henkilölle ilman merkintää lähettäjästä. Luot ehkä vastaanottajan uskoa siihen, että maailmassa on hyviä tekoja ja hyviä ihmisiä.
Salaperäinen versio: Jätä vaikkapa lukemasi hyvä kirja jonnekin julkiselle paikalle. Laita kirjan väliin lappu, jossa lukee joku tervehdys ja kehoitus kirjan löytäjää antamaan se jälleen eteenpäin luettuaan sen. Näin kirja kiertää ilmaiseksi ja hyvät viestit löytävät aina iloisen vastaanottajan.
”Anna täydestä sydämestäsi äläkä odota mitään vastineeksi.”
Bonusvinkki: Anna arvokkainta, mitä sinulla on – aikaasi.
Jokainen kaipaa läsnäoloa ja mieluisaa seuraa jakamaan tätä elämää, iloja ja suruja. Anna lahjaksi aineeton lahja, jossa lupaat tehdä lahjansaajan kanssa jotain molemmille mieluisaa. Tee omia lahjakortteja, joilla saa vaikka yhteisen avantouintiretken, elokuvaelämyksen, konsertin, lastenhoitoapua, kodinsiivouksen, hieronnan tai illallisen kokkaamisen sinulta. Muista toteuttaa se tulevan vuoden aikana, ilolla ja hymyllä.
Rauhallista ja onnellista joulua sinulle ja läheisillesi!
Vuoden loppupuolella on hyvä hetki pysähtyä ja katsoa taaksepäin menneeseen aikakauteen. Reflektointi voi johtaa syvempään ymmärrykseen omasta kehityksestä.
Ota ainakin 15 minuuttia aikaa tälle harjoitukselle. Monesti esimerkiksi joogaharjoituksen tai luonnossa kävelyn jälkeen on helpompi keskittyä. Lue kysymykset yksi kerrallaan.
Meditoi silmät kiinni vastauksia, hengittele muistojesi virrassa ja kirjoita sitten vastaus päiväkirjaasi tai paperille. Ole rehellinen itsellesi.
Mikä oli kuluneen vuoden yksittäinen tapahtuma joka oli sinulle suurin kasvun paikka? Mitä siitä opit?
Oletko huomannut tietyn teeman toistuvan puheissasi? Onko asia mennyt eteenpäin vai oletko jumissa?
Oletko kehittänyt itsellesi rutiinin, joka ei välttämättä palvele sinua? Vai rutiinin joka toimii ja sitä kannattaa jatkaa ja kasvattaa?
Lue vastauksesi ja jatka vielä vapaata kirjoittelua, jos tuntuu helpolta jatkaa taaksejääneen vuoden muistelua. Lopuksi katso itseäsi peilistä ja hymyile kuvallesi. Irvistele ja iloitse jokaisesta uudesta elämän ja kasvun merkistä kasvoillasi. Sinä olet ainutlaatuinen ihminen. Olet jälleen yhden vuoden viisaampi ja kokeneempi.
Ystäväni kuoli aika tarkalleen neljä vuotta sitten. Hän oli lapsuuden paras ystäväni, jonka kanssa vietimme yhdessä miltei kaiken vapaa-ajan: juttelimme ja hassuttelimme lähnötellen, mutta myös vietimme ison ajan vapaa-ajastamme juoksuharrastuksen parissa. Juoksimme SM-tasolla, eli treenasimme paljon yhdessä.
Meillä oli myös kova viestijoukkue, jonka ensimmäistä osuutta ystäväni juoksi. Minä juoksin toista osuutta, eli ystäväni napautti kapulan käteeni satoja kertoja. Kisoissa kuulin hänen voimakkaan huutonsa: ”Sanna, anna mennä, sää pystyt siihen!” Huuto oli niin kova, että sain siitä varmasti myös myötätuuliapuja 😀
Noista sanoista on tullut elämäni voimallisimmat kannustussanat. Mitä ikinä teenkin, meinaan jättää tekemättä tai mikä jännittää, kuulen sisälläni ystäväni sanat: ”Sää pystyt siihen!” Ja tosiaan: minä olen meistä se, jolla on edelleen mahdollisuus. Jättäisinkö tosiaan tekemättä ja elämättä, kun minulla on (vielä) mahdollisuus? Vai kuuntelisinko ystäväni sanoja, painelisin menemään ja uskoisin, että mää pystyn.
Mikä tilanteesi ikinä onkaan, muista: Sääkin pystyt!
Näihin superhelppoihin joulumakeisiin on helppo ihastua. Jouluiset raakapallot valmistuvat käden käänteessä ja saavat makunsa muun muassa piparkakkumausteista, kuten neilikasta ja kanelista. Suutuntuma on täyteläisen pehmeä.
Raakaleivonnan idea on, että ne eivät yleisesti ottaen sisällä lainkaan viljoja, sokeria, maitoa eikä kananmunaa. Raakaleivoksien valmistuksessa lämpötila ei myöskään nouse yli 42 asteen, jolloin varmistetaan, että herkun tärkeät ravintoarvot säilyvät.
Kokeile raakaherkkuja vaikkapa vaihtoehdoksi muiden jouluherkkujesi rinnalle. Näitä nautiskellessa verensokerit pysyvät maltillisena ja saat kehollesi käyttökelpoisia ravinteita.
Ps. Makeiset sopivat hyvin myös ihan perheen pienimmille hyvien ravintoarvojensa ansioista.
Joulunmakuiset raakapallot
(Ohjeesta tulee noin 12 kpl)
50 g rouhittuja manteleita
15 kpl kuivattuja kivettömiä taateleita
2 isoa ruokalusikallista maapähkinävoita
0,5 tl kanelia
0,5 tl jauhettua neilikkaa
1 vaniljatanko
ripaus suolaa
Koristeluun:
Pakkaskuivattuja vadelmia
Raakasuklaata (sulatettuna)
VAIHE 1) Kiehauta tilkka vettä kattilassa. Lisää taatelit veden joukkoon ja anna niiden pehmentyä hetken aikaa kuumassa vedessä.
VAIHE 2) Tee vaniljatankoon viilto pituussuunnassa ja raavi sisällä oleva vanilja talteen esimerkiksi lusikan kärkeä apuna käyttäen.
VAIHE 3) Kaada vesi pois taateleista ja sekoita joukkoon kaikki ohjeen ainekset. Soseuta sauvasekoittimella tahnaksi. Pyörittele taikinasta kosteiden kämmenien välissä pieniä palloja.
VAIHE 4) Sulata raakasuklaa lämpimässä vesihauteessa. Pyörittele osa palloista esimerkiksi pakkaskuivattujen vadelmahippujen seassa ja kasta osa sulatettuun raakasuklaaseen.
Kirjoittaja Sara Anttila jakaa sanoja suoraan sielustaan -sellaisina kuin ne kulloinkin tulevat. Kirjoittaminen on Saralle paitsi keino ilmaista itseään ja selkiyttää ajatuksiaan myös väylä jakaa rakkauden hippusia maailmaan.
Kun tiedostin, että minulla on mahdollisuus kirjoittaa teksti Hidasta Elämää -sivustolle, olin aivan intopiukeana. Olin jo pitkään haaveillut, että pääsisin kirjoittamaan jollekin isommalle sivustolle ja nyt se voisi vihdoinkin olla mahdollista. Oloni oli luottavainen ja voittamaton. Uskoin, että tilaisuus tuli kohdalleni tarkoituksella ja minun kuuluisi ehdottomasti tarttua siihen!
Mutta sitten, kun olin juuri imenyt itseni täyteen luottamusta ja varmuutta, joku tuli yhtäkkiä selkäni taakse ja rutisti minut tyhjäksi. Istuin keittiön pöydän ääressä, kun tunsin luottamukseni valuvan lattialle yksi pisara kerrallaan. Istuin siinä ja kutistuin kutistumistani. Selkäni kipristyi kasaan kuin vanhalla mummolla. Lopulta kaikki itsevarmuuteni lillui laminaatilla ja sukkani uivat lammikon keskellä läpimärkinä kuin kaksi harmaata kampelaa. Näytin kaikin puolin rumalta ja kurttuiselta. Olin pieni ja tyhjä.
Ennen kaikkea, olin peloissani. Mieleeni nousi ainakin sata ”mitä jos” alkuista kysymystä. Mitä jos en onnistukaan? Mitä jos en ole tarpeeksi hyvä? Mitä jos tekstistäni ei pidä kukaan? Mitä jos en edes saa mitään tekstiä aikaan? Mitä jos mitä jos mitä jos -litania kumisi muuten niin tyhjässä päässäni ja imi maisemasta värit. Näin mielessäni kaikki mahdolliset kauhuskenaariot ja ainakin sata syytä, miksei minun kannattaisi edes yrittää.
Pelko on siitä ovela kaveri, että se haistaa tärkeät ja merkitykselliset asiat. Pelon sieraimet tunkeutuvat varjojen lisäksi myös sinne, missä on eniten valoa, koska siellä pelolla on hyvät mahdollisuudet päästä parrasvaloihin. Sillä pelkokin haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi. Pelko huutaa sitä kovempaa mitä enemmän sitä yrittää hiljentää. Pelko seuraa niin kauan, kunnes se huomataan. Siksi pelon karkottamisessa ei auta välttely, piilottelu tai pakoilu.
Kun muistin, että pelkokin haluaa tulla nähdyksi, vedin syvään henkeä, kuroin kippuraisen selkärankani suoraksi ja käännyin katsomaan selkäni takana lymyilevää pelkoa silmiin. Hymyilin sille ja viitoin sitä istumaan pöydän toiselle puolelle. Tarjosin sille iltateetä ja kysyin: “Mitä kerrottavaa sinulla on minulle?” Pelko katsoi minua pöydän yli tuimasti, hampaat ojossa, mutta en kääntänyt katsettani vaan katsoin yhä sen silmiin ja hymyilin. Yhtäkkiä pelko purskahti itkuun. Nyyhkytyksen keskeltä se sopersi: “Hätäännyin, että sinusta tulisi suurempi kuin minusta, ettei voimani olisi enää riittäneet suojelemaan sinua!”
Minä hymyilin pelolle, koska tiesin sen puhuvan totta. Pelko hätääntyy aina, kun ihmisen sielu laajenee. Sielun kasvaessa pelkoa suuremmaksi pelko ei enää pysty kontrolloimaan tapahtumia – se tietää ettei sillä ole kohta enää osaa eikä arpaa ja siksi se yrittää vielä viime hetkillä epätoivoisesti vaikuttaa tilanteeseen.
Keskustelumme jälkeen halasimme pelon kanssa. Uppoutuessani sen karvaiseen turkkiin ymmärsin, ettei pelko ole viholliseni. Pelolla on aina viesti kerrottavana. Se on täällä suojelemassa minua, pitämässä minusta huolta. Vaikka pelko välillä puristaa hätäännyksissään minusta kaikki mehut irti, pohjimmiltaan se on aina minun puolellani. Kiitin siis pelkoa huolenpidosta ja pelko puolestaan pyysi minulta anteeksi, kun oli syöksynyt kimppuuni vailla todellista vaaraa. Se auttoi minua luuttuamaan lainehtivan lattian ja yhdessä joimme jäljelle jääneet voiman pisarat kuin mitkä tahansa afterworkit.
En kuitenkaan kertonut pelolle, että juuri tämä yömyöhäinen keskustelu jäähtyneen teekupin ja räkäisten nenäliinamyttyjen keskellä, oli tehnyt minun sielustani pelkoa suuremman. Juuri tämän keskustelun ansioista pelko oli kutistunut edessäni pieneksi rääpäleeksi, jota minä nyt lohdutin. Pelko olikin voimakkaan olemuksensa alla kuin pieni hätääntynyt lapsi, joka janosi syliä, lämpöä ja rakkautta ja rauhoittui vasta, kun sen tarpeet huomioitiin.
Halusin olla ystävällinen pelolle myös sen takia, koska tiesin, että se tulee kulkemaan vierelläni elämäni loppuun asti. Vaikka rohkeuteni kuinka karttuisi, pelko löytää kyllä aina aika ajoin luokseni, erityisesti ollessani tärkeiden ja merkityksellisten asioiden äärellä, koska se nyt vain on osa ihmisyyttä. Voidakseni laajentua minun täytyy joka kerta vakuuttaa pelko siitä, etten juuri nyt tarvitse suojelua, pärjään kyllä itsekin. Näin ollen, mitä myötämielisempi suhteemme on, sitä helpommin onnistun ja saan pelolta vapauden laajentua sinne, minne ikinä haluankin.
Lopuksi, katselin ikkunasta, kun pelko hiippaili marraskuiseen pimeyteen. Vilkutin sille hyvästiksi ja avasin tietokoneen. Päässäni ei pyörinyt enää yhtään “mitä jos” -kysymystä. Kursori alkoi liikkua nopeasti tyhjällä näytöllä. Hymyilin ja päätin omistaa ensimmäisen tekstini pelolle. Siitä syntyi varsin kaunis tarina, joka muistutti minua siitä, että pelko on aina minun puolellani ja haluaa minulle hyvää – vaikkakin sen tapa osoittaa rakkautta on välillä hieman kyseenalainen.
Kerron tässä kirjoituksessa asiasta, joka voi auttaa sinua luomaan paremman kosketuksen siihen mitä mitä voit olla parhaimmillasi, löytäessäsi yhä paremman yhteyden siihen, joka olit kaikkein aidoimmillasi.
Huomaathan, että vaikka puhun aitoudesta, kirjoituksen tarkoitus ei ole sanoa, että sinussa on jotain valheellista tai huonoa.
Sille on hyvät syynsä, että kehitämme erinäisiä tapoja ja rooleja voidaksemme toimia maailmassa. On kuitenkin mahdollista parantaa elämän laatuaan sillä, että kykenee antamaan lisää tilaa sille mikä on noiden roolien alla.
Millaisia minuuksia on?
On olemassa se lapsenomainen osa meitä, johon maailma ei ole vielä paljoa vaikuttanut. Hän on toki jokaisella omanlaisensa mutta yleispiirteitä ovat esimerkiksi luottamus, välittömyys, luovuus, ilo ja avoimuus. Tätä osaa voi kutsua aidoksi sisäiseksi lapseksi.
Säilytämme aidon sisäisen lapsemme jatkuvasti avautuvia ominaisuuksia itsessämme, riippuen siitä kuinka turvassa ja tuettuina saamme kasvaa,
Toinen osa muovautuu sisäisestä lapsesta. Kun meitä ei nähdä sellaisena kuin olemme, saamme kritiikkiä ja vaikkapa tulemme torjutuksi, alamme sulkea tiettyjä osia (emme tietoisesti) pois itsestämme. Omaksumme saamamme palautteen ja vääristyneen käsityksen itsestämme. Tätä osaa voi kutsua vääristyneeksi sisäiseksi lapseksi.
Kolmas osa on se minämme, jota aloitamme rakentamaan voidaksemme toimia maailmassa. Se on myös ja kenties ennen kaikkea kompensaatio vääristyneen sisäisen lapsen vähentyneille voimavaroille ja saamallemme palautteelle. Tätä osaa voidaan kutsua vääristyneeksi aikuiseksi. Käytän sanaa vääristynyt, koska se rakentuu kompensoimaan vääristynyttä kuvaa itsestämme ja sen motiivit perustuvat vahvasti niiden asioiden korjaamiseen, jotka ovat pielessä vääristyneessä sisäisessä lapsessa. Vääristyneeseen aikuiseen pätee lausahdus: lapsi, joka näyttelee aikuista.
Neljäs osa on aito aikuinen. Aito aikuinen meissä kehittyy sen kautta, että saamme kosketuksen aitoon sisäiseen lapseen ja saamme sen kautta selkeytettyä käsitystämme siitä keitä olemme autenttisimmillamme. Aidon aikuisen toiminta ei perustu kompensaatioon, korjaamiseen tai sisällä olevien asioiden välttelyyn. Hän toimii maailmassa tietoisesti, sisällä olevia osia kunnioittaen. Keskeinen eri vääristyneeseen aikuiseen on myös se, että tämä aikuinen ei torju sisällään olevaa lasta kuten vääristynyt aikuinen.
Matka vääristyneestä aitooon käy sen kautta kun kykenemme tiedostamaan sen, että toimintamme perustuu osittain väärinkäsityksiin itsestämme. Lakkaamme pakenemasta sitä mitä koemme olevamme sisällämme ja annamme vääristyneelle sisäiselle lapselle aikuisen tukemme, jotta syvät väärinkäsitykset itsestämme voivat avautua ja aito sisäinen lapsi saa alkaa kukoistaa.
Vääristyminen voi olla voimakasta tai vähäistä
Optimi tilanteessa saamme tuen aidolle itsellemme kun olemme lapsia. Harva meistä kuitenkaan saa kokea näitä täysin optimaalisia olosuhteita. Mitä vähemmän olemme tulleet tuetuiksi, sitä suurempia vääristymät ovat. Jos ja kun meillä on hyvä tuuri, vain tietyt osat meissä vääristyvät.
Joillain meistä kasvumatka aidoksi aikuiseksi ja kosketuksiin aidon sisäisen lapsen kanssa voi sisältää monien haastavien asioiden kohtaamista ja saatamme tarvita siihen ulkoista tukea. Toisilla minä kokemuksen ja käsityksen vääristymiseen ei ole liittynyt esimerkiksi vahvoja traumatisoivia kokemuksia ja vääristymät voivat olla harmonisempia. Niissäkin tapauksissa asiaan tutustuminen kannattaa sillä se lisää voimavaroja, vapautta ja aitoa elämästä nauttimista.
Ei ole yhtä ainoaa tapaa vahvistaa aitoa aikuista ja syventää suhdetta aitoon sisäiseen lapseen. Se on kahdenkeskeinen asia.
Mitä tehdä tällä tiedolla käytännössä?
Ensimmäinen asia, johon on hyvä kiinnittää huomiota on se, että mitä reaktiivisempia olemme toiminnassamme, sitä vähemmän paikalla on aitoa aikuista tai sisäistä lasta. Reaktiivisuus on merkki kompensaatiosta. Aina kun olemme reaktiivisia, voimme harjoittaa läsnäoloa ja olla uteliaita siitä mitä reaktioidemme alla tapahtuu. Se tuo meitä lähemmäs vääristynyttä sisäistä lasta.
Oma esimerkkini: minun on haastava pysyä läsnä sellaisten asioiden äärellä, jotka ovat minulle merkityksellisiä. Asioiden, joita haluaisin tehdä. Reaktiivisuuteni pitää minua etäällä näistä asioista, jos en ole siitä hereillä. Kun olen utelias ja annan itseni tuntea ahdistuksen, joka sisältä nousee, huomaan kokevani itseni kyvyttömäksi näihin asioinin. En osaa. Tämä on vääristyneen sisäisen lapseni kokemus ja käsitys itsestä.
Toinen asia on tutustua vääristyneeseen sisäiseen lapseen. Eli olla uteliaita siitä millaisia koemme olevamme syvällä sisällä. Koemmeko arvottomuutta, huonommuutta tai osaamattomuutta. Mistä nämä kokemukset ovat syntyneet? Kun maltamme olla läsnä tälle osalle itsessämme, asiat alkavat paljastua. Älyllinen ymmärrys yksin ei riitä muutoksiin vaan meidän on tärkeä muistaa myös kehon ja tunteen tasolla.
Oma esimerkkini: kun kysyn itseltäni miksi koen, etten osaa, huomaan lapsen sisälläni tuntevan kaipuuta siihen, että joku opettaisi ja näyttäisi. Koen olevani yksin ja ettei kukaan auta minua oppimaan. Kaipaan sitä, että minut otettaisiin mukaan tekemiseen ja minua autettaisiin tekemään sellaisia asioita, jotka kiinnostavat minua.
Kolmas asia voi olla se, että annamme lapselle se mitä hän kaipaa meiltä aikuisena. Se jo itsessään auttaa, että annamme hänelle hyväntahtoisen huomiomme. Se on arvostuksen, rakkauden ja hyväksynnän antamista. Mutta se voi olla myös käytännöllistä. Kenties niiden asioiden tekemistä, mitkä inspiroivat lasta.
Oma esimerkkini: kysyn itseltäni mitkä asiat ovat sellaisia, jotka inspiroivat ja sitoudun antamaan niille aikaa ja huomiota. Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan mutta vääristynyt sisäinen lapseni teki siitä vaikeaa sillä jokainen kerta aloittaessani koin sen lähes mahdottomaksi. Vuonna 2018 kirjoittamani esikoiskirja oli yksi niistä muodoista, joissa osoitin sitoutumista itseeni ja autoin sisällä olevaa poikaa kokemaan, että kyllä hän pystyy. Kysyin säännöllisesti mitä hän tarvitsee, miltä hänestä tuntuu ja näytin hänelle aikuisena miten asia viedään loppuun.
Neljäs osuus, joka avautuu oman kokemukseni mukaan luonnostaan sen myötä, että vääristynyt sisäinen lapseni saa avautua huomioni ja tukeni voimasta, on se, että tutustun paremmin aitoon sisäiseen lapseeni. Muistelen, mitkä asiat ovat inspiroineet minua lapsena, kysyn mikä tekee hänet onnelliseksi ja nautin tästä keskustelusta vailla tuomitsemista ja hänen muuttamistaan.
Jokaisen ihmisen oikeus on kulkea käsi kädessä itsensä kanssa ja kokea tämän liiton tuoma hyvä pohjana elämälleen.
Aidon sisäisen lapsen ja aidon aikuisen liitto
Mitä vähemmäksi tarve kompensoida vääristyneen lapsen sisäistä tilaa käy, sitä vähemmän reaktiivisuutta meissä on. Opettelemamme tavat ja automaattiset kuvat itsestämme on silti asennettu hermostoomme ja muutos konkreettisen elämämme tasolla vaatii aitoa aikuista.
Aidon aikuisuuden perusta on läsnäolo. Oman elämänsä kypsyvä katselu tietoisin silmin ja vapaampana siitä, mitä kuvittelimme olevamme ja mikä on ok/mikä ei ole ok. Teemme valintoja elämäämme koskien voimavaroista, jotka vapaus meille antaa. Kuunnellen samalla sisällä olevaa luovuutta, iloa, avoimuutta ja rohkeutta, joiden lapsi sallii nyt virrata vapaammin saatuaan rinnalleen sen aikuisen, jonka hän tarvitsi.
Osaatko kuvitella maailmaa, jossa kukat jättäisivät kukkimatta ja linnut laulamatta? Maailmaa, jossa omenapuu olisi epävarma lahjoistaan ja lakkaisi tekemästä hedelmää. Runsaana puolukkavuotena mustikatkin happamoituisivat kateudesta ja kadottaisivat makeutensa.
Maailma jossa vain yhdenlainen linnunlaulu olisi toivottava ja vain muutama maku- ja värivaihtoehto suotava, kävisi nopeaa tylsäksi ja itseään toistavaksi. Eivätkö juuri monimuotoisuus, asioiden väliset kontrastit ja vivahteet, tee elämästä mielenkiintoista ja kaunista? Eikö se, että asiat kukoistavat sellaisina kuin ovat?
Useimmiten ne ihmiset, jotka tekevät asioita intohimostaan käsin, inspiroivat meitä eniten. Ihmiset joiden silmistä kiiltää lapsenkaltainen into ja palo tekemäänsä asiaa kohtaan. Sellaisilta ihmisiltä me myös opimme parhaiten, vaikka tuo asia olisi meille itselle kuinka vieras.
Inspiroituneilla ihmisillä, jotka jakavat inspiraatiostaan, on tapana inspiroida. Ne jotka ovat liikuttuneet syvästi asioista ja uskaltavat näyttää sen, usein liikuttavat meissä syvästi asioita.
”Maailma pistelee meihin reikiä, että me soisimme.” – Jari Tervo
Joskus elämän tulee ravistella, jotta avautuisimme sille ja oppisimme luottamaan sen kulkuun. Jos kiinnitymme liikaa ajatuksiin siitä, mitä meidän pitäisi olla, yritämme hallita tätä suurta ja jatkuvasti muuttuvaa mysteeriä, elämää. Kasvamme, kun luovumme yrityksestämme pakottaa elämää mielemme luomiin uriin ja astumme sen virtaan. Se ei tarkoita helppoutta, vaan tietoista hyväksyntää ja rohkeutta astua tuntemattomaan, antaen tilaa intuitiolle ja luovuudelle, seuraten sitä mikä inspiroi ja tuntuu oikealta.
”Jos haluaa elää täyttä elämää, on rohjettava elää täydesti.”
Vaatii suurta rohkeutta tulla näkyväksi omana itsenään, mutta jos haluaa elää täyttä elämää, on rohjettava elää täydesti, sillä elämä avautuu sille, joka avautuu elämälle. Itseään voi kantaa häpeillen ja elämää kaihtaen sydän saharalla, tai nähden oman ainutlaatuisuutensa siunauksena ja mahdollisuutena.
Jokaisella meistä on mahdollisuus luoda tähän maailmaan ennennäkemätöntä kauneutta oman itsensä kautta, antamalla itsensä-, eli oman luontonsa tapahtua. Olla oma itsensä, on olla sellainen olemisen muoto, syvyys, värit ja tapa, jota ei ole koskaan ollut olemassa. Aito ja omaa valoaan säteilevä ihminen. Eikö se ole suurin lahja minkä itselleen ja maailmalle voi antaa?
