Nämä muistutukset ovat sinulle, joka vaadit itseltäsi paljon. Voisitko antaa armoa itsellesi ja muille ja hyväksyä sen, että aina ei voi eikä tarvitse olla täydellinen?
Uskalla antaa tuntua. Antaa tuntua on melkein kuin antautua.
Uskalla elää tunteen läpi. Muista, että jokaisella tunteella on alku, nousu, huippu, lasku ja loppu. Sinun ei tarvitse tehdä mitään – ole vain itsesi tukena.
Sinun ei tarvitse selitellä sydäntäsi.
Sinun ei tarvitse ottaa kantaaksesi asioita, jotka eivät ole sinun vastuullasi.
Inhimillisyys on oman ihmisyyden hyväksymistä rosoisuudessaan ja kauneudessaan. Sinun ei tarvitse olla ihmisyyden yläpuolella.
Yksi vaikeimmista asioista on olla se, kuka on. Onneksi se on myös yksi parhaimmista asioista. Ole ylpeä sinusta!
Anna itsellesi anteeksi, ettet tiennyt vielä sitä, mitä nyt tiedät. Kiitä itseäsi siitä, että opettelet.
Et voi muuttaa muita – mutta voit vaikuttaa siihen, miten itse toimit. Mikä on sinulle rakkautta juuri nyt?
Tee tämä itsellesi helpoksi: valitse elämääsi ne ihmiset, jotka valitsevat sinut.
Joskus viisainta, mitä voi tehdä, on rakastaa hiljaa.
Kirjoittaja HeiniSalmi on Herkästi vahva -hyvinvointivalmentaja, kirjailija ja fysioterapeuttiopiskelija.
Aloitetaan siitä, että esittelen itseni. Olen nuori nainen, yrittäjä, hyvinvointivalmentaja, fysioterapeuttiopiskelija, tanssija, tytär, sisko, lapsenlapsi, ystävä, kollega, naapuri, ylioppilas, ex-anorektikko ja kirjoittaja. Joku varmaan kutsuisi myös ikuiseksi unelmoijaksi.
Lista erilaisista titteleistä, menneistä ja tulevista kun on loputon. Meille on luonnollista lokeroida niin itsemme kuin myös muut. Näin minäkin olen toiminut. Miksi?
Uskon, että kaipaamme elämäämme ennen kaikkea hyväksyntää ja kohdatuksi tulemista. Ajoittain se on helpommin sanottu kuin tehty. On helpompaa rakentaa identiteetti statusten ja titteleiden ympärille. Saat hyväksyntää ja kiitosta suorituksista, se hivelee itsetuntoa.
Suorittajaluonteisena ex-anorektikkona puhun nyt kokemuksesta. Ajatukset lähtevät raiteiltaan: “Kun olen viisi kiloa hoikempi, minut nähdään. Tai kun minulla on korkeakoulupaperit kädessä, minut kohdataan ja saan arvostusta. Ehkä viimeistään kun minulla on upea auto, omakotitalo ja puoliso, olen oikeutettu osaksi yhteiskuntaa sekä kokemaan onnen.“ Ja näin ollen loputon kierre tyytymättömyyden kehässä on valmis.
Osaksi on täysin luonnollista, että egon tarpeet tulee tyydyttää. Näin voimme myöhemmin löytää vastauksia syvemmältä itsestä. Statuksen romahtaessa olo on kuitenkin alaston. Mitä olen, jos en ole mitään?
Kysymystä pyöritellessä oivalsin, että olen todella paljon, mutta oikeastaan vasta kun en enää pyri olemaan mitään, niin löydän onnellisuuden sisältäni. Tämän oivalluksen vastaanottaminen voi viedä aikaa ja vaatii jatkuvaa työstämistä. Ennen kaikkea sinun tulee kohdata itsesi, purkaa terälehti kerrallaan kuori ympäriltäsi.
Sinun ei tarvitse odottaa, vaan voit aloittaa heti. Tutkailla nykyhetkeä.
Miten esittelet itsesi nyt?
Mitä ominaisuuksia arvostat itsessäsi eniten?
Millaiseksi haluat tuntea olosi?
Millaista energiaa haluat välittää ympäristöösi?
Miten koet ympäristösi?
Miten haluaisit kokea ympäristösi?
Voimme omalla ajattelulla vaikuttaa paljon. Olemme juuri sitä, mitä ajattelemme olevamme. Syvintä olemusta ei titteleiden tai statuksien tulisi muuttaa. Pohdi siis tarkoin näitä kysymyksiä, tutkaile ja tunnustele, sukella syvälle itseesi.
Löydettyäsi vastauksia, kirjoita ne ylös. Ota tämä matkana, älä määränpäänä. Kun elämä horjuttaa, ole itsellesi armollinen. Tärkeintä on, että palaat aina takaisin.
Maailmassa ja Suomessa eletään nyt poikkeuksellisia aikoja. Monen työpaikka on uhattuna ja tilanteesta seuraava inhimillinen huoli on suuri ja ymmärrettävä. Haluan nyt kuitenkin kiinnittää huomion heihin, jotka ovat vielä töissä. Heihin, joiden ammatti on yhteiskunnan toiminnan kannalta kriittinen. Heidän joukossaan on paljon normaalisti näkymättömiä ja aliarvostettuja ammattiryhmiä.
Siellä on hoitohenkilökuntaa, jätehuollon työntekijöitä ja siistijöitä, jotka riskeeraavat oman hyvinvointinsa muiden hyvinvoinnin eteen. Siellä on ruoantuottajia, kuljettajia ja kassatyöntekijöitä, jotka pitävät huolen siitä, että saamme edelleen ruokaa.
Siellä on poliiseja ja pelastushenkilökuntaa, jotka ovat siellä, kun hätä on suurin. Siellä on opettajia ja varhaiskasvatuksen työntekijöitä, jotka mahdollistavat kriittisten ammattiryhmien työssäkäynnin ja auttavat säilyttämään elämän mahdollisimman normaalina poikkeuksellisessa tilanteessa.
Siellä on virkamiehiä ja päättäjiä, jotka tekevät kaikkensa sen eteen, että olemme turvassa ja pääsemme jatkamaan elämäämme mahdollisimman vähin vaurioin. Siellä on myös lukemattomia muita.
Siellä on paljon etenkin sellaisia ammattiryhmiä, joita yhdistää se, että emme ole osanneet arvostaa heitä riittävästi.
Joskus elämässämme sattuu elämänvaiheita, joita voimme kutsua poikkeustilanteiksi. Tämä tilanne voi saada meidät käyttäytymään hyvin monin eri tavoin.
Muuttunut tilanne saa meidät kysymään kysymyksiä
Monella on tässä hetkessä kysymyksiä. Miksi juuri minä? Miksi juuri meille? Tunnetaan monia tunteita ja monet ajatukset risteilevät. Joku saattaa ihmetellä miksi en tunne mitään tai en ajattele kuin muut.
Osa tulee vihaisiksi. Eikö kukaan osaa toimia tässä tilanteessa niinkuin olisi hyväksi? Kuka vastaa jos tapahtuu jotakin ikävää? Kenen syy tämä on? Miksi kukaan ei tee mitään?
Osa reagoi pelon kautta. Miten minun käy tulevaisuudessa? Jaksanko kaiken tämän? Mitä jos minulle tai läheiselleni tapahtuu jotakin pahaa? Pelottaa, että minulle rakas kuolee tai minä kuolen.
Osa kokee syyllisyyttä. En ollut osannut varautua tällaiseen. Mitä minun olisi pitänyt osata tehdä tai nähdä? Miksi en osaa tehdä mitään tilanteen muuttamiseksi tai parantamiseksi?
Millaista elämää elää poikkeustilanteessa?
Monelle elämässä on ollut tilanteita, jolloin vallalla on poikkeustilanne. Läheinen sairastuu vakavasti, kuolee. Itse sairastuu vakavasti. Tulee työttömyyttä, avioero, konkurssi.
Silloin ihminen kysyy itseltään alkuhämmennyksen jälkeen millaista elämää elää tämän kokemuksen kanssa. Voinko valita? Voinko valita onko elämäni tämänkin kokemuksen kanssa hyvää?
Kun oma elämäni muuttui poikkeustilanteeksi
Yksitoista vuotta sitten odotin lasta. Meille oli syntymässä terve tyttö kaikkien tutkimustan mukaan. Kun lapsemme syntyi, hän olikin vaikeasti kehitysvammainen ja syytä ei koskaan saatu selville. Siitä päivästä alkoi uusi elämäni poikkeustilanteessa.
Poikkeustilanteesta tuli ajan kuluessa normaalia arkea. Silti elimme hyvin erilaista lapsiperheenarkea mitä perheemme muiden lasten kanssa. Meidän elämässämme oli ihminen, joka oli pahinta riskiryhmää. Hänelle perusoksennustauti tai flunssa olivat vaarallisia.
Muistan miten itseäni suututti, kun joku tuli meille flunssassa tai toi toipilaana olevan lapsen päiväkotiin tai kouluun ja tyttäremme sai tartunnan. Meillä sairastuminen tarkoitti sairaalakeikkaa, poissaoloja töistä, vähemmän huomiota muille lapsille, menetettyjä ansioita ja pahimmillaan tehohoitoa.
Lähes yhdeksän vuoden ajan tämä elämä oli minulle totta joka päivä. Sitten tuli päivä, kun tyttäreni kuoli. Suru toi mukanaan uuden poikkeustilanteen. Elämä muuttui yhtä yllättäen kuin tyttäreni syntyessä.
Kysyin itseltäni: Mitä elämä on tämän jälkeen? Taasko koko elämä menee uusiksi? Ajattelin vahvasti etten jaksaisi aloittaa taas uutta elämää.
Poikkeustilanne kysyy uskoa, luottamusta ja toivoa
Kun elämä tuo eteen vastoinkäymisiä kysytään uskoa, luottamusta, toivoa. Jokainen poikkeustilanne kysyy luottamusta elämään, ihmissuhteisiin, itseen. Hetket vaativat vakavia keskusteluja erityisesti itsen kanssa.
Uskonko elämän hyvyyteen?
Uskonko, että elämä kantaa?
Luotanko siihen, etten romahda kaiken alla ja mitä tapahtuu jos romahdan?
Jaksanko unelmoida? Onko tulevaisuutta? Millaisena tulevaisuuden näen? Uskallanko tuntea tunteet, jotka kohtaan? Kuka kannattelee minua, kun omat voimani loppuvat? Keneen voin luottaa, kun hätäni on suurin? Huomaanko muiden hädän omassa hädässäni?
Kaikki menee ohitse
Olen itse oppinut omista elämäni vastoinkäymisistä ja poikkeustilanteista, että on asioita ja tunteita, jotka tulevat. Ne myös menevät. Jari Sarasvuo siteeraa usein This too shall pass-lausetta. Kaikki menee ohi. Niin huono. Niin hyvä.
Vastoinkäymisissä on oma vastuu tehdä se mitä pitää tehdä. Kysyä kysymykset, tuntea tunteet, oppia itsestä ja nähdä elämä uutena kaiken kokeman kanssa. Elämä on prosessi, jatkumo.
Poikkeustilanteessa on tärkeää nähdä kauneutta ja tuntea kiitollisuutta kaikesta mitä on. Kiinnittää huomio pieniin asioihin ympärillä tai siihen, että jaksaa ylipäätään juuri tänään avata silmät.
Poikkeustilanne antaa mahdollisuuden ehkä tehdä sen asian, teon, jota on turhaan jahkaillut pitkään. Kun elämä haastaa on merkityksellistä pitää yllä myönteinen ilmapiiri ja toisia kunnioittava asenne. Pitää lähellä rakkaus, valo, myötätunto, läsnäolo. Uskoa, luottaa ja toivoa, että elämä kantaa poikkeustilanteessakin.
Huomasin viime viikon alussa työhuoneelle mennessäni, että oloni oli epämääräisen ahdistunut. Kuulostelin hetken aikaa itseäni ja tunteitani ja huomasin, että kaikki ei todellakaan ollut omaa tunnettani, vaan imin itseeni ympärillä vellovaa tunnelmaa lähestyessäni Helsingin keskustaa. Minulla henkilökohtaisesti oli kaikki ihan hyvin.
Olen huomannut tämän ilmiön elämässäsi monta kertaa aiemminkin. Napsin tunteita ja tunnelmia ympäriltäni. Tunnen jopa niin herkkiä ihmisiä, että he ennalta tietävät ja tuntevat, kun heidän läheisellään on jokin hätä. Moni erityisherkkä kuuluukin niin kutsuttuihin empaatteihin, jotka poimivat tunnetiloja, jopa toisten ihmisten fyysisiä kipuja ympäristöstään ja saattavat kuvitella niitä omikseen.
Miten tällaisen ominaisuuden kanssa sitten pitäisi olla ja elää?
Jos olet niin herkkä, että muiden tunteet tuntuvat enemmän kuin toivoisit ja omissakin tunteissa on riittävästi tekemistä, suosittelen turhalta kuormitukselta suojautumista ja säännöllistä tunteiden purkamista. Opettele kysymään itseltäsi onko tunne omasi vai mahdollisesti jonkun toisen. Tässä muutama käytännön vinkki tunneperäisen stressin välttämiseen ja lieventämiseen.
Vältä liiallista medioiden seuraamista. Niillä on taipumus mässäillä ikävillä asioilla ja lietsoa pelkoa. Television voi sulkea, netissä ei tarvitse hengailla, iltapäivälehtien juttuja ei tarvitse lukea ja klikkiotsikoita ei tarvitse klikata.
Tee jotain ihan muuta. Tosiasioita ei tarvitse kieltää, mutta joskus itsensä harhauttaminen on tarpeen liialliselta negatiivisuudelta välttymiseksi. Keskity jonkin mukavan asian tekemiseen, inspiroivan kirjan lukemiseen tai kivoista asioista juttelemiseen. Ajatuskin kulkee paremmin kun mieli on rento.
Jos ahdistaa, puhu siitä jollekulle, joka osaa kuunnella ja lohduttaa. Isommatkin möröt tuntuvat pienemmiltä, kun ne jakaa myötätuntoisen läheisen kanssa. Yhdessä voitte keksiä myös ratkaisuja sellaisiin pulmiin, mihin yksin ja stressaantuneena ei välttämättä kykene.
Käytä mielikuvitustasi. Kuvittele ympärillesi suojakupla, joka säteilee rakkaudellista energiaa ja toimii kuin kilpi, josta kaikki negatiivinen sinkoaa poispäin muuttuen samalla harmittomaksi.
Mene luontoon. Luonnossa oleskelu laskee verenpainetta, sydämen sykettä ja stressihormonien tasoa. Luonto on ilmainen terapeutti ja luonnossa asiat asettuvat usein oikeampiin mittasuhteisiin kuin neljän seinän sisällä (ja oman päänsä sisällä) pyöriessä.
Keskity myönteiseen. Tiedän, tämä on välillä helpommin sanottu kuin tehty. Meillä ihmisillä on kuitenkin sellainen ässä hihassa, että voimme tietoisesti keskittää ajatuksemme tiettyyn kohteeseen. Joskus on hyvä harjoittaa sellaista itsekuria, ettei anna mielensä säntäillä villinä, vaan antaa sille sellaista ajateltavaa, joka tuottaa parempaa oloa.
Hengitä syvään sisään ja voimakkaasti puhaltaen ulos. Kun keho jännittyy ja koemme stressiä, hengitys muuttuu pinnalliseksi. Saat rauhoitettua kehon hengittämällä alas vatsaan saakka ja puhaltamalla pitkään ulos suun kautta. Voit käyttää ”huu” tau ”vuu” äännettä hengittäessäsi ulos.
Liiku. Joku viisas totesi: ”Jos olet mielesi vankina, liikuta kehoasi”. Liike on lääke ja mitä parhain mielialalääke. Kun keho pumppaa hyvän olon hormoneja, on helpompi olla valoisalla mielellä.
Itke, se helpottaa. Joskus kun olen ollut oikein stressaantunut pidemmän aikaa, itku on ikään kuin jäänyt jumiin. Sitä voi houkutella esiin vaikkapa musiikin tai vapaan liikkeen avulla. Itkeminen lievittää stressiä ja kyynelten mukana kehosta poistuu toksiineja.
Salli itsesi suuttua. Moni herkkä ihminen pidättelee kiukkuaan viimeiseen saakka. Sisälle padottuna se vain lisää stressiä. On ihan ok suuttua vääryyksistä, epäoikeudenmukaisuuksista, loukkauksista tai siksi että pelottaa. Pura kiukkuasi vaikka lenkkipolulla, metsässä, yksin autossa istuessa tai tyynyä riepottamalla. Ilmaise suuttumuksesi kun se on aiheellista. Tee se niin, että helpottaa, muttet satuta itseäsi tai muita.
Pidä mahdollisimman hyvin huolta stressinsietokyvystäsi. Tee säännöllisesti asioita, jotka rentouttavat, ilahduttavat, synnyttävät kiitollisuudentunteita ja nautintoa. Kun olet tasapainossa, on emotionaalinen sietokykykin parempi kuin ylikuormittuneena.
Jos kaipaat apua stressin lievittämiseen, tutustu uutuuskirjaani:
Poikkeusaika näytti minulle teeman, joka on mielestäni todella kiinnostava. Eikä tyhjene yhteen kirjoitukseen.
Teeman nimi on johtajuus.
Me kaikki olemme feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta. Joissain tilanteissa tarvitaan feminiinisyyttä: lujaa lempeyttä, luovuutta ja hoivaa. Maskuliinisuutta tarvitaan, kun on tehtävä päätöksiä, johtaa ja suojella.
Päättäjiltämme odotettiin epävarmassa tilanteessa johtajuutta. Ryhmät eivät toimi ilman johtajaa. Kun päätöksiä ei saada tehtyä, syntyy odottava olotila ja tyytymättömyys nousevat niin kauan, että joku, se joka uskaltaa, ottaa johtajan roolin. Aina on niitä, jotka tässä kohtaa purnaavat. Mielenkiintoista on se, miksi joku purnaa. Ehkä siksi että itse olisi tiennyt, että pystyisi johtajuuteen, mutta ei ”ehtinyt”. Ehkä siksi että oma alistuvuus nostaa päätään ja tulee kiukku. Johtajuus voi herättää monenlaisia tunteita. Itsetuntemuksen kannalta tämä voi olla mielenkiintoinen pysähtymisen paikka.
Suomalaisilta tuli runsaasti kiitosta siitä, että maamme johto osoitti vahvaa johtajuutta. Johtajuus lisää monessa turvallisuudentunnetta, minussakin. Tuntui hyvältä, että joku sanoi, että tästä kyllä selvitään. Oli hienoa katsoa, miten pääministeri, nuori nainen, puhui selkeästi, selkä suorassa, vaikka vastuu hänen harteillaan on valtavan iso.
Kysymys on vastuusta sekä pienissä että suurissa yhteisöissä. Jos vastuun ottaminen on vaikeaa, alistumme ja alamme roikottaa lapasiamme maata kohti. Esimerkiksi masennuksessa on tuosta kysymys. Masentuneesta tuntuu usein, ettei hän pysty vaikuttamaan itseään koskeviin asioihin.
Jos meille ei ole lapsina annettu vastuuta (ikätasoon sopivassa määrin) tai sitä on annettu liikaa, suhteemme vastuuseen vääristyy.
Lapsi tarvitsee kiitosta eikä moitetta silloin, kun hän ottaa pieniä askelia vastuun polulla. Kuka tunnustaa? Kun oma lapsi tekee asioita, katsot vierestä hetken ja ehkä sanot: ”Anna minä teen tuon loppuun” tai: ”Annas kun minä, ei tässä ole koko päivää aikaa odotella”. Noilla sanoilla lapsi oppii sen, ettei hän pysty tai osaa.
Kun vastuunotto uhkaa omaa turvallisuudentunnettamme, emme uskalla tai osaa ottaa sisäistä johtajuutta käyttöön. Mitä jos teenkin väärän päätöksen ja kadun päätöstäni myöhemmin? Tai jos syyllisyys herää helposti, estää sekin vastuunottamista. Näin syntyy alivastuullisuus. Alivastuullinen käyttäytyy usein kapinallisesti ja syyttelee muita ja viskoo vastuupallon aina vastapäätä olijalle, koska pallo on kuin polttopallo, joka kuumottaa käsiä.
Liika vastuu liian varhain uuvuttaa lapsen ja hän joutuu ottamaan vastuullisen aikuisen roolin. Nämä lapset ottavat usein aikuisina ylivastuullisen roolin ja uhraavat ja uuvuttavat itsensä. Se joka haluaa haalia (tiedostamattaan) kaikki langat käsiinsä, on se jota kiukuttaa ja jolle jää lopulta uhrin ja marttyyrin rooli.
Näissä epätasapainoisissa vastuukuvioissa kaikki voivat huonosti tai ainakin jotenkin oireilevat. Alivastuullisen tehtävä on aktivoida omaa vastuullisuuttaan ja ylivastuullisen oppia luottamaan siihen, että joku muukin pystyy ja osaa kuin hän itse.
Tänä aikana on varmasti tärkeää, että kiitämme toisiamme sekä hyvästä johtajuudesta, joka mahdollistaa huolenpidon ja lempeyden että myötätunnosta, joka pitää yllä sitä, että pienistä ja heikoista, ja vähän isommistakin, huolehditaan.
Miten sinulle poikkeusoloissa käy, kun ajattelet sisäistä soturiasi? Lamaannutko vai otatko miekkasi esiin ja otat oman voiman käyttöösi?
Tämän kevään uutiset rajojen sulkemisesta ja elämän rajoittamisesta vaikuttavat globaalisti. On luonnollista pelätä tai vähintäänkin tuntea epätietoisuutta ennen kokemattoman tilanteen äärellä.
Pandemia on globaali kriisi, ja kriisin tehtävä on pysäyttää. Koemme sitä nyt konkreettisesti, vaikkemme itse tai kukaan lähipiiristämme olisi sairastunut.
Maapallon sietokyky on jo pitkään ollut koetuksella, se ei liene uutinen kellekään. Syyn ja seurauksen maailmassa on olemassa kaksi tapaa elää: syitä voi korjata tai sitten elää seurausten kanssa. Elämme nyt seurausten kanssa ja luonto tasapainottaa itseään. Meille tarjotaan taas mahdollisuutta huomata, mikä elämässä on kaikkein tärkeintä.
Jokainen kriisi on mahdollisuus pysähtyä hengittämään ja havaitsemaan, missä itse juuri tällä hetkellä on. Kriisin tarkoitus on auttaa arvioimaan suuntaa uudelleen.
~
Kotikaranteeneihin liittyy mahdollisuus katsoa maailmaa aivan eri näkökulmasta: meitä kehotetaan olemaan enemmän kotona läheistemme kanssa, pysymään paikallamme kiireen ja hötkyilyn sijaan, keskittymään olennaiseen. Meitä kehotetaan elämään yksinkertaista elämää. (Forbes-lehti kertoi artikkelissa, että rajoitukset saattavat pelastaa enemmän elämiä päästöjen vähenemisen kuin itse viruksen leviämisen estämisen myötä.)
Psykologi ja psykoterapeutti Hannele Törrönen toteaa kirjassaan Väärin rakastettu, että elämän taitekohdissa nousevat esiin kysymykset riippuvuudesta, turvasta ja turvattomuudesta, itsenäisyydestä, halusta, uskalluksesta ja kyvystä elää omaa elämäänsä. Ne ovat mammuttimaisia, persoonaan, selviytymiseen ja itsetuntemukseen liittyviä asioita. Minkä tahansa kriisin on tarkoitus pysäyttää näiden teemojen äärelle. Niin myös tämän pandemian.
~
Elämän kriisit voivat toimia vedenjakajina matkalla kohti omaa sisintä. Pakollinen pysähdys voi muuttaa elämän perspektiiviä ja järjestää elämänarvot uudelleen.
”Kunpa vain uskaltaisimme luottaa siihen, että koettelemusten tavoitteena ei ole murtaa meitä, vaan puhdistaa ja vahvistaa”, kirjoittaa Teija Enoranta kauniissa kirjassaan Japji Sahib – Mielen joogaa. Elämän matkassa, myös jokaisessa kriisissä, on kyse siitä, että sinua hiotaan kestäväksi ja loistavaksi timantiksi.
Timantti ei synny ilman painetta. Meidän on välttämätöntä kulkea myös elämän ahtaiden kohtien läpi. Jos ihminen ei suostu kohtaamaan henkistä hankaluutta ja kipua, evää hän itseltään mahdollisuuden myös kasvuun ja oppimiseen.
Jokainen kriisi tai sokki on kuin koputus sisäisen katedraalisi kupoliin. Se kysyy, oletko valmis heräämään ja muistamaan perusasioiden tärkeyden: voisitko muuttaa perspektiiviäsi aivan käsittämättömän laajaksi, luottaa elämän viisauteen, päästää irti aina vain uudelleen ja valita tämän hetken?
~
Suorin tie läsnäoloon on omaan hengitykseen kiinnittyminen. Hengitä enemmän kuin ajattelet, on hyvä ohje. Sen sijaan, että jäisit tuijottamaan omaa napaasi, käytä sitä: hengitä niin, että napasi liikkuu ja keskity hengitykseen edes muutaman hengityskierron ajan aina kun muistat, monta kertaa päivässä.
Hengitykseen keskittyminen saattaa auttaa huomaamaan, että sisälläsi on myös rauha. Läsnäolo on läsnäoloa – ja itsessään arvokasta – myös elämän kivuliaina hetkinä.
Sisäinen rauha on sinun todellinen itsesi, se kohta sinussa joka kokee aina rauhaa ja rakkautta, vaikka ympärilläsi tapahtuisi mitä. Siitä puhutaan myös esimerkiksi sanoilla Rakkaus, tietoisuus, todellinen itse, sydäntietoisuus, Elämä, tyyneys, Oleminen.
Olennaisin asia sisäisessä rauhassa on se, että se ei koskaan katoa. Et ehkä aina koe samaa rauhaa kun joogatunnin jälkeen tai saunottuasi, mutta se ei tarkoita, että sisäinen rauha olisi kadonnut johonkin. Ajatukset tuntuvat joskus valtaavan mielen, jolloin rauhan tunne katoaa. Silloin sinun kannattaa muistaa, että pystyt tarkkailemaan ajatuksiasi ja tuntemuksiasi koska tahansa, myös keskellä tunnemyrskyä. Vaikka ajatukset tuntuisivat valtaavan sinut kokonaan ja ne vaikuttaisivat aivan ”tosilta”, voit aina katsahtaa niiden taakse.
Täysin todelta tuntuva ajatus: ”En vaan PYSTY rauhoittumaan tässä tilanteessa.” muuttuukin tällaiseksi: ”Minussa nousee tunne siitä, etten pysty rauhoittumaan juuri nyt.”
Aina kun pääset tunteen tai ajatuksen taakse, palaat sisäiseen rauhaan. Tämä ei välttämättä ole lainkaan helppoa, mutta se on mahdollista. Se on ikuisesti tyyni osa sinua, joka havaitsee kaiken tapahtuvan, muttei reagoi siihen tunteella. Jos et oikein saa kosketuspintaa siihen, mitä tämä neutraali oleminen on, kokeile seuraavaa:
Hengitä syvään. Tämä avaa hämmästyttävän monta lukkoa!
Sulje silmäsi, jotta sinun olisi helpompaa syventyä sisäiseen maailmaan ulkoisen sijaan.
Anna ajatustesi ja tunteidesi kulkea ikään kuin ohitsesi. Älä tartu tai samastu niihin, vaan hyväksy ne ja anna niiden jatkaa matkaansa. Vastustaminen estää sinua kokemasta sisäistä rauhaa.
Keskity sydämessäsi tuntemaasi kiitollisuuteen, rauhaan, iloon tai rakkauteen.
Oleile luonnossa – sen rauha saa sinutkin hiljentymään.
Havainnoiva, neutraali oleminen on oikeastaan sen vastakohta, että terävä ja ehtiväinen mielesi tutkii ja analysoi tilanteita. Mieli on hyvä työkalu, mutta se on useimmilla meistä niin aktiivinen, että jatkuva ajatteleminen jopa uuvuttaa meitä. Mieli pitää hiljentää, jotta kuulemme miten laaja sisäinen rauha todella on.
Muista, että ajatuksilla ei ole voimaa, jos kukaan ei ole uskomassa niitä.
Voimaa, iloa ja valoa sinulle – nyt ja aina!
Lisää tätä? Löydät Mitran suositut kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuositästä.
Kun kohtaamme yhdessä kriisin, meistä tulee ME. Käännämme huomiomme erilaisuuden sijaan siihen, että meillä on yhteinen, yhdistävä kokemus.
Neuropsykologi Rick Hansonin ja neurologi Richard Mendiuksen mukaan aivomme pyrkivät automaattisesti tekemään jakoa meihin ja muihin. Meidän jengiä, heimoa, perhettä, luokkaa, uskontokuntaa tai meidän maalaisia kohtaan on helpompi kokea lempeyttä ja hyvyyttä. ”Me” tuntuu läheiseltä ja samanlaiselta.
Oikeastaan meitä erottaa useimmiten ikkunan sijaan me–muut-ajattelu. Ihmislajillemme on ollut tyypillistä elää heimoissa, kylissä tai omilla alueilla, jotka tuttuudessaan luovat turvaa. Silloin kun koemme jonkinlaista uhkaa, turvattomuutta, levottomuutta tai huolestuneisuutta, alamme usein rajata huomaamattamme itseämme ja lähipiiriämme, heimoamme, ”meihin” ja kaikkia sen ulkopuolelle jääviä ”muihin”. ”Meitä” pyrimme pitämään turvassa ja rakkauden piirissä. ”Muut” voivat olla enemmänkin uhka, johon tulee suhtautua varauksella, vähätellen ja ehkä pelätenkin.
Kun ihmiset jakavat jonkin yhteisen kokemuksen, on helpompi kokea me-henkeä kuin silloin, kun mitään yhteistä ei tunnu olevan. Kun koemme yhtäläistä inhimillistä kärsimystä, meidän on helpompi ymmärtää toisiamme. Ymmärrys toisen ihmisen kivusta ja kärsimyksestä tekee hänestä enemmän minun kaltaiseni. Se tuo ymmärryksen, että meillä on samankaltaiset tunteet ja toiveet: pysyä hengissä, välttää kärsimystä ja lisätä onnellisuutta.
Korona-tilanteen keskellä Tasavallan presidentti Sauli Niinistö muistutti useampaa otteeseen siitä, kuinka tärkeää meidän ihmisten on olla toistemme tukena:
”Ottakaa fyysistä etäisyyttä ja henkistä läheisyyttä toisiinne.”
”Päivittäinen elämämme väistämättä muuttuu ja kohtaamme todellisuuden, jossa ajatuksia ja toimia hallitsevat terveys, toimeentulo ja toisistamme välittäminen. Huoli kohdistuu varmasti ja ymmärrettävästi heti omaan lähipiiriin. Mutta viime kädessä kyse ei ole vain siitä. Vaan kaikista. Me tarvitsemme toisiamme.”
Henkinen läheisyys voisi tarkoittaa vaikka sitä, että olemme samalla puolella. Riippumatta siitä, mikä on ihon värimme, uskontokuntamme, poliittinen puolueemme, mielipiteemme tai vaikka seksuaalinen suuntautumisemme, me olemme me. Olemme samalla puolella ja olemme kokemuksinemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Fokus on yhteisessä.
Mitä useammin toivomme toisille vähemmän kärsimystä ja enemmän hyvää elämää, sitä laajemmaksi lempeyden piirimme elämässä alkaa laajentua. Me-piiristä tulee historiallisen suuri, ja se tulee lopulta muuttamaan maailmaa hyvään suuntaan. Siihen tulee perustumaan myös tulevaisuuden älykkyys.
Mitä ikinä vastaamme tuleekaan, voimme pitää mielessä pääministeri Sanna Marinin sanat:
”Me selviämme tästä. Yhdessä.”
Lisää aiheesta syksyllä 2020 ilmestyvässä Hidasta elämää -sarjan Lempeyden kirjassa (Sanna Wikström&Reija Könönen).
Lataa ja tulosta itsellesi 16-sivuinen Lisää tunnetta kotiin -tehtävävihkonen, jossa on sisustussuunnittelijan vinkkejä värien käyttöön sekä tehtäviä, joiden avulla hahmotat omaa kotiasi uudella tavalla. Lisäksi voit pohtia kodin väritystä sen kannalta, mitä tunnetta kotiisi kaipaat.
Lataa tehtävävihko TÄSTÄ – lataaminen ei edellytä kirjautumista tai tietojen jättämistä!
Sisustusvihkosen tarjoaa Hidasta elämää -lukijoille:
Kenelle kaikille haluaisit jakaa tehtävävihkosen? Jaa:
Ilo syntyy pienistä hyvän mielen asioista ihan tavallisen arjen keskellä. Usein se yllättää, miten pienillä sanoilla ja teoilla voi saada toisen ihmisen ilahtumaan – ja ilahtua samalla itsekin.
Tässä 10 vinkkiä, joilla voit piristää jonkun päivää ja osoittaa, että välität.
1. Hymyile. Helpoin ja tehokkain tapa tuottaa hyvää mieltä toiselle on hymyillä. Hymy on merkki ystävällisestä ja hyväntahtoisesta asenteesta, joten hymyilemällä saat muut ihmiset tuntemaan olonsa hyväksi.
2. Kuuntele. Jos haluat osoittaa toiselle ihmiselle, että arvostat häntä, kuuntele, mitä hän haluaa kertoa. Kuuntelemalla voit auttaa ystävää lopettamaan negatiivisuudessa vellomisen. Kun yrität vilpittömästi ymmärtää toisen tilannetta, se osoittaa, että olet kiinnostunut hänestä ja hänen tunteistaan.
3. Kerro, että arvostat. Sano toiselle jotain kivaa. Jos huomaat kivannäköisen vaatteen, uuden kampauksen tai iloisen ilmeen, osoita, että huomasit. Aito, vilpitön kohteliaisuus piristää aina.
4. Kannusta. Elämä koettelee meistä jokaista, joten ketään tuskin voi kannustaa ja tsempata liikaa. Voisitko sinä olla se, joka innostaa eikä se, joka lyttää? Pari pientä sanaa riittää. Tai yllätä iloisesti vaikka Tsemppitarroilla tai Reippaustarroilla.
5. Kerro jotain hauskaa. Joskus nauru on parasta lääkettä. Jaa kavereille hauska video tai sattumus, joka on saanut sinut nauramaan.
6. Puhu ystävällisesti. Tämä unohtuu arjessa liian helposti. Kiitä palveluksesta tai hyvästä työstä. Sano, että uskot asioiden järjestyvän. Tai kerro, että luotat kaverisi kykyihin ja taitoihin.
7. Anna pieni lahja. Oletko koskaan antanut kukkia tai pientä lahjaa ilman mitään sen kummempaa syytä? Kukkakimppu (vaikka virtuaalinenkin) kurjana päivänä nostaa taatusti hymyn huulille.
8. Kerro ystävälle, perheenjäsenelle tai ihanalle työkaverille, että hän on sinulle tärkeä. Se ei ole noloa. Se on ihanaa ja siitä tulee teille molemmille tosi hyvä mieli pitkäksi aikaa.
9. Soita tai lähetä kiva viesti. Usein käy niin, että otamme yhteyttä vain silloin, kun on jotain asiaa. Aivan yhtä hyvin voit soittaa ilman syytä. Ihan vain kysyä mitä kuuluu, jutustella ja höpötellä. Siitä tulee kiva olo, kun ystävä muistaa.
10. Kerro ystävälle, että hänen ei tarvitse pärjätä yksin. Sano, että kuuntelet ja olet tukena silloinkin, kun hänellä on vaikeaa.
Poikkeuksellinen maailmantilanne myllertää nyt monen mieltä. Tätä tekstiä kirjoittaessani koronavirus-epidemia on saanut elämämme sekaisin. Toisiin tilanne vaikuttaa enemmän ja toisiin vähemmän, mutta kaikilla on huolia, pelkoja ja epävarmuutta omalla tavallaan. Kukaan ei ole toista parempi tai huonompi haavoittuvuudessaan.
Nyt, kun joudumme rauhoittamaan elämäämme, vetäytymäänkin, tarjoutuu meille paras harjoitus ihmisinä. Tämän tajusin, kun istuin bussissa pari päivää sitten.
Suurin koronavirushämmennys oli juuri astunut myös Suomeen ja bussiyhtiö oli vasta tehnyt muutoksen totuttuihin toimintatapoihin. Kuljettajan lipunmyynti oli päätetty lopettaa, jotta vältyttäisiin rahanvaihdolta ja sen mahdolliselta altistamiselta tartunnoille. Tämä tieto ei ollut varmasti tuoreudessaan kovin montaa matkustajaa vielä tavoittanut.
Bussiin tuli kaksi ihmistä, jotka tarjosivat kuljettajalle rahaa ostaakseen liput. Heidän käytöksensä oli asiallista, ja yllätys valtava, kun bussikuski suuttuikin heille silmittömästi. Hän alkoi ripittää matkustajia siitä, kuinka ajattelemattomia nämä olivat kysyessään lippuja tällaisessa tilanteessa ja haukkui heidän käytöstään törkeäksi, kun matkustajat ihmettelivät kuinka liput sitten saisivat.
Seurasin tapahtumaa etupenkissä ja näkemäni sattui. Oli ilmiselvää, että myös kuljettaja oli hämillään ja peloissaan, mutta hänen tuohtumuksensa tuntui kohtuuttomalta. Hän olisi voinut kertoa asian rauhallisesti ja muistaa kehottaa matkustajia ostamaan lippunsa mobiilisovelluksella. Tilanne oli epäreilu, sillä kuljettaja haukkui asiakkaat törkeiksi ja ajattelemattomiksi – ajattelematta samalla itse vaihtoehtoa, jonka lipun ostoon olisi voinut tarjota. Tilanteen seurauksena lannistunut mieli valtasi koko bussin, jossa varmasti jokainen koki jo valmiiksi epätoivoa viime aikojen tapahtumista.
Jaan tämän kokemuksen kanssasi siksi, että se on osuva esimerkki ihmisen mielen käyttäytymisestä hädän ja pelkojen hetkellä. Vaikka kuljettajan toiminta oli todella tökeröä, toisaalta se oli hyvin inhimillistä. Tämä tapahtuma osoittaa, miten toimimme helposti tunteesta käsin ja kuinka tuhoavaa tuo voi kokonaisuudelle olla. Tuolloin ei tule nähneeksi toista eikä muista ajatella, kuinka syvät jäljet toimintamme saattaa heihin jättää.
Ajatuksia ja tunteitaan ei voi muuttaa, mutta tarkastella voi tulkintojaan, joita erilaiset tilanteet herättävät sekä kiinnittää huomion toimintaan, johon ne sysäävät. Voimme vaikuttaa siihen, ettei epätoivo leviä omista tunteista viis. Ja juuri tätä voimme nyt harjoitella.
Toivo ja epätoivo ovat valintoja. Ne vahvistuvat tai heikentyvät kohtaaminen kerrallaan. Olemme kaikki yhtä lailla haavoittuvia, ja hädän hetkellä meillä on vastuu ja velvollisuus myös toisistamme. Tämä vastuu on tunnistettava sekä kehitettävä kykyä nähdä kohti yhteistä. Emme ole me vastaan muut, vaan me yhdessä. Toivo on jokaisen tehtävä.
Millä tavoin toimimalla sinä lisäät toivoa maailmaan? Millaisella asenteella autat nyt parhaiten?
