Jos rakkaus on lähes jatkuvaa kissa-hiiri-leikkiä, on se hemmetin kuormittavaa. Kummallekin. Mistä tässä hyvin yleisessä kuviossa on sitten kyse?
Joskus kissa jahtaa hiirtä,koska pelkää alitajuisesti, että jos ei niin tekisi... niin tuntisi olonsa hylätyksi, yksinäiseksi ja riittämättömäksi. Vaikka kissa saisikin hiiren kiinni, se harvoin jos koskaan tuo kovin pysyvää rauhaa. Koska jos jotakin saa “jahtaamalla” – on taustalla usein pelko, että toinen “karkaa” taas.
Hiiri saattaa juosta pakoon monista syistä. Joskus myös sitä kautta tuntee itsensä tärkeäksi. “Ajattele, olen niin erityinen että minua jahdataan! ”Silloin vetäytyvä ei luota, että toinen olisi siinä, ihan vaan olisi. Ilman jahtailuhommia.
Voi olla että hiiri juoksee pakoon samoista syistä kuin mistä kissa jahtaa. Sekin ehkä pelkää hylätyksituloa. Silloin hiiri vaan koittaa välttää samaa kipua tekemällä sen ensin itse.
Kissa ja hiiri kuvio on tietysti yksinkertaistettu ja jokaisen tilanne on aina some meemejä moniuloitteisempaa. Kissan ja hiiren dynamiikka on selviytymismalleihin perustuva hyvin yleinen malli.
Sen voi kuitenkin katkaista. Me emme voi muuttaa hiirtätai kissaa, mutta voimme lakata itse jahtaamasta tai pakenemasta. Ja uskaltautua katsoa sinne syvemmälle. Siihen tarvitaan myötätuntoa. En ole vielä tavannut ihmistä, joka olisi pystynyt muuttamaan alitajuisia malleja itsevihan kautta.On tervettä uskaltaa tuntea kipu siitä, mitä jahtaaminen tai pakeneminen meille tekee.
Sillä siellä voi herätä rohkeus…
Toimia toisin.
Omia toiminta- ja kiintymyssuhdemalleja ihmissuhteissa voi tutkia ja ymmärtää paremmin 29.1.2026 järjestettävässä webinaarissa. Hanki paikkasi webinaariin TÄSTÄ.
Webinaari tuo ymmärrystä mm. seuraaviin teemoihin
Miksi toinen vetäytyy kuoreensa
Suhteessa oleva tule-lähelle-mene kauas tanssi
Miksi suhde jää osalle pyörimään pakottavalla tavalla mielessä
Vaikeus luottaa toiseen
Miksi konfliktit menevät ”vänkäämiseksi” eikä oikein päästä eteenpäin
Tai miksi konfliteja koitetaan viimeiseen asti välttää, mutta sillä seurauksella että se tuo ison taakan itselle
Ja ennenkaikkea sitä miten voi itse olla luomassa turvallisempaa suhdedynamiikkaa.
Uusi vuosi alkaa tutulla kuviolla. Tällä kertaa uskot onnistuvasi oikeasti. Nyt riittää.
”Lopetan tämän tavan, teen täyskäännöksen, aloitan alusta.”
Ensimmäiset päivät – joskus viikot – tuntuvat yllättävän helpoilta. On motivaatiota, päättäväisyyttä ja jopa keveyttä. Tuntuu hyvältä olla viimein ohjaksissa. Ehkä ajattelet: tämähän sujuu paremmin kuin kuvittelin.
Alkunousu – ja romahdus
Ja sitten, usein aivan yllättäen, huomaat olevasi taas samassa paikassa. Sokerilakko päättyy sokerihumalaan. Tipaton tammikuu retkahdukseen. Riippuvainen ihmissuhde uuteen yritykseen.
Vanha tapa lipsahtaa salakavalasti takaisin. Et edes oikein huomaa hetkeä, jolloin se tapahtui. Jälkikäteen ihmettelet: mitä ihmettä kävi?
Järjellä tiedät, miksi halusit muutosta. Tahto oli aito. Silti jokin vei sinua toiseen suuntaan. Moni päätyy tässä kohtaa syyttämään itseään: olin taas liian heikko, en vain yrittänyt tarpeeksi.
Miksi palaamme vanhaan?
Entä jos kysymys ei kuitenkaan ole tahdonvoimasta – vaan jostain aivan muusta?
Haitallisen tapasi alla on todennäköisesti kipeitä tunteita ja täyttymättömiä tarpeita. Jos sinulla ei ole vielä keinoja käsitellä niitä rakentavasti, vanhat – vaikkakin haitalliset – mallit alkavat tuntua yllättäen houkuttelevilta ratkaisuilta.
Muutos ei pysähdy tahdonvoiman puutteeseen, vaan turvan puutteeseen. Kun alkuinnostus hiipuu, hermosto alkaa arvioida tilannetta turvallisuuden näkökulmasta. Tuttu tapa, vaikka haitallinen, tuntuu keholle turvallisemmalta kuin tuntematon muutos. Silloin vanhat automaattiset toimintamallit palaavat – ei siksi, että epäonnistuit, vaan siksi, että kehosi ja mielesi tekevät kaikkensa suojellakseen sinua.
Haitallinen tapa on kuin typerä ystävä. Sen neuvot olivat hyviä vuosia, kenties vuosikymmeniä, sitten. Se auttoi sinua aidosti. Sitten tulivat haitat. Eikä tämä ystävä lakannut tarjoamasta neuvojaan, vaikka ne eivät enää sinua auttaneet.
Kerta toisensa jälkeen menet samaan harhaan. Tämä kerta on erilainen. Entä jos nyt onnistunkin? Nyt olen viisaampi kuin silloin viimeksi. Uskottelet itsellesi, että on kyse poikkeuksesta sääntöön – vain huomataksesi, että mikään ei muutu.
Pysyvän muutoksen taidot
Kyse ei ole yhdestä keinosta tai oikeasta tavasta toimia, vaan siitä, mitä muutos oikeasti keholta ja mieleltä vaatii. Asioista, joita emme useinkaan opi, mutta joita ilman hermosto ei rauhoitu eikä uusi suunta pääse juurtumaan. Asioista, jotka ovat opittavissa olevia taitoja. Asioista, jotka rakentavat sisäistä turvaa.
Ensimmäinen näistä on tiedostaminen. Se tuo näkyväksi sen, mitä kehossa, mielessä ja tunteissa tapahtuu. Ilman tiedostamista muutosyritys jää sokkona hapuiluksi. Pitää tietää, missä on, että voi valita suunnan, minne haluaa.
Toisena on hyväksyminen, joka on sen epämukavuuden sallimista, joka ilmaantuu, kun emme tartu haitalliseen tapaamme. Hyväksyminen rauhoittaa hermostoa ja katkaisee taistelun todellisuutta vastaan.
Kolmantena on lempeys, joka on kaiken alla oleva elintärkeä asenne itseämme ja muutosta kohtaan. Ilman sitä jokainen lipsahdus muuttuu häpeäksi – ja häpeä palauttaa vanhat mallit. Lempeys kysyy myös sen kaikista tärkeimmän kysymyksen: Mitä tarvitsen juuri nyt?
Näiden kolmen pohjalta muutos ei rakennu pakottamalla, vaan kannattelemalla. Näin muutos on kestävää. Elämää, jossa on merkityksellisyyden ja vapauden maku.
Lähes kaikissa parisuhteissa esiintyy toisinaan ilmiö, jossa yksi osapuoli vaatii toiselta kaipaamaansa reaktiota. Sitä, että sanoo tai toimii tavalla, joka tuntuu toisesta johdonmukaiselta ja oikealta. Ei sillä niin väliä, miltä se vaatimuksen kohteesta tuntuu.
Nopealla vilkaisulla on helppo havaita, ettei ilmiö rajoitu suinkaan parisuhteen sisälle vaan on esillä myös muissa ihmissuhteissa ja itse asiassa koko yhteiskunnassa. Kun joku mokaa julkisesti, seuraa usein hillitön vaatimusten vyöry, joka ei tyydyty sen enempää sanoilla kuin teoilla. Poikkeuksetta anteeksipyyntö tulee joko väärään aikaan tai vääränlaisena.
Vaatimus, että joku ihminen toimii juuri haluamallasi tavalla tai puhuu sinun hänen suuhunsa asettamillasi sanoilla on nöyryyttävää alistamista.
Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että yritetään löytää toimiva yhteinen tapa kommunikoida, vaan kyse on ennemmin toisen osapuolen vallankäytöstä.
Kiintymystyyli voi toimia kommunikoinnin kompassina
Kiintymyssuhdemalleista puhutaan ja kirjoitetaan toisinaan kyllästymiseen saakka. Moisista ei ole syytä muodostaa omaa identiteettiä (olet aina enemmän), mutta tienviittana ne voivat toimia erinomaisesti ja osaltaan selkeyttää sitä, minkälaista polkua sinä itse tallaat, ja minkälaiselta polulta käsin sinuun kohdistetaan vaatimuksia.
Tokikaan emme voi aina olettaa tuntevamme toista osapuolta siinä määrin (edes parisuhteessa), että osaisimme tehdä tarkkoja ja kaiken kattavia johtopäätöksiä. Se riittää silti, että ymmärrät huutojen ja vaatimusten tulevan jostain muualta. Ne eivät välttämättä edusta sinun tapaasi nähdä, tuntea tai kommunikoida.
Mokomat siis kannattaa kuulla, mutta ei ajelehtia niiden vietävänä.
On monin paikoin tutkittua, että jo lapsuudessamme muodostunut kiintymystyyli säilyy hämmästyttävän samankaltaisena ja muuttumattomana läpi elämän. Se näkyy hermoverkostossamme ollessamme yhteydessä meille läheisimpiin ihmisiin – eli usein juuri kumppaniimme.
Kun kumppanimme penää meiltä haluamaansa käytöstä tai puhetta, hän peilaa usein omaa lapsuudenkokemustaan. Kuten vaikkapa sitä, kokiko kiintymyksensä omiin vanhempiinsa pääosin turvallisena, ristiriitaisena, vai jopa välttelevänä.
Luonnollisesti tämäkään ei muodosta kiveen hakattua totuutta, joka kannattaa läväyttää mussukkasi silmille riidan jyllätessä. Se voi silti toimia kompassina tilanteissa, joissa koet olevasi hukassa sen suhteen, miksi sinua kohtaan esitetään kohtuuttomalta tuntuvia vaatimuksia.
Näette samat asiat ja saman tilanteen keskenänne eri tavoin.
Julkinen pöyristely ja penääminen synnyttää halua käpertyä kuoreen
Toisen ihmisen reaktion tai reagoimattomuuden synnyttämä pöyristys jalkautuu parisuhteesta myös muihin ihmiskontakteihin. Viimeisten vuosikymmenten aikana käsiin räjähtänyt digitalisaatio on osaltaan kiihdyttänyt tuota pöyristystä.
On houkuttelevaa pahoittaa mielensä ja vaatia puhdistavaa anteeksipyyntöä päätteen tai älypuhelimen ääressä. Olla moraalisesti oikeamielinen ja vaatia muilta samaa, eli oman moraalisi mukaiseen oikeamielisyyteen. Tällainen synnyttää lähinnä vain halua käpertyä kuoreen ja moninkertaistaa oman henkisen haarniskan paksuus.
Jos omaan olemiseen kohdistuu vaade, jota et tunnista, on syytä ottaa aikalisä. Astua askel taaksepäin, jotta sumuun saisi etäisyyttä ja selkeyttä.
Tämä puolestaan kysyy kykyä sietää epämiellyttäviä ja hankalia tunteita. Se voi olla äärimmäisen hankala rasti hyökkäävässä ilmapiirissä, joka nostaa herkästi esiin hylätyksi tulemisen pelkoa. Sitä, että jos emme puhu tai reagoi halutulla tavalla, meidät suljetaan yhteisöstä.
Mikäli emme suostu sietämään, jää vaihtoehdoiksi ainoastaan takaisin hyökkääminen tai sinuun kohdistettuihin vaatimuksiin alistuminen.
Useimmiten perin paskoja vaihtoehtoja molemmat.
En lähde edes esittämään, että tällaisissa tilanteissa tunteiden sietäminen olisi helppoa. Päinvastoin, se on yksi haastavimmista asioista. Sietäminen kysyy sitä, että sidot egosi tarpeen reagoida tavalla tai toisella. Voit itseäsi (ja toista) arvostaen antaa hengityksen tasaantua siinä määrin, että kykenet näkemään tilanteen selvemmin.
Joskus se onnistuu kymmenessä sekunnissa, toisinaan saattaa viedä päiviä, jopa viikkoja.
Lääkäri, kliininen hahmopsykoterapeutti ja isä Martti Vannas kuvaa Hidasta elämää -podcastissa (jakso 4. Isähaava – hiljainen varjo) isähaavan seurauksia aikuisuudessa viidellä tasolla.
Sisäinen irrallisuuden kokemus. Vannas tunnisti haavan vaikutukset ensin epämääräisenä sisäisenä olona, jonka merkitys selvisi vasta myöhemmin. “Olo, että en ole minä. Olen oman elämäni odotushuoneessa tai sivuvaunussa. Joku ei ole paikallaan.”
Ulkoisen hyväksynnän ja suunnan hakeminen. Vannas kuvaa etsineensä itse hyväksyntää ja arvostusta ympäristöstä: “Olen etsinyt validaatiota ulkoa: skannannut ympäristöä ja katsonut, mitä se minusta haluaa tai mistä se palkitsee.” Taustalla oli kokemus siitä, ettei saanut isältään viestiä riittävyydestä ja oikeudesta omaan polkuun: “Kun en ole saanut viestiä, että ‘riität’, olen hakenut ulkoisia kiintopisteitä.”
Elämänvalinnat ja roolien ohjaama suunta. Tämä näkyi hänen uravalinnoissaan ja siinä, miten roolit alkoivat määrittää elämää. “Taikuruudella hain isän kanssa kontaktia.” Lääkäriksi tuleminen liittyi“alitajuisesti suvun vaikutukseen ja ajatukseen siitä, mikä on “oikea työ”. Terapeutiksi kouluttautuminen taas nousi tarpeesta löytää ”autenttinen minä”: “Roolit veivät minut niin kauas autenttisesta Martista, että kärsin epäsuhdasta. Hukkasin itseni.”
Tunnesäätelyn haavoittuminen. Vannas kertoo, että hän olisi lapsena tarvinnut isää vastaanottamaan kiukun ja pitämään turvaa. “Kun tunteet purkautuivat, isä ei ollut läsnä ottamassa niitä vastaan.” Aikuisena tämä näyttäytyi tunnesäätelyn vaikeutena: “Se osa sai enemmän voimaa. Aikuisena näkyi aikuisversioina itkupotkuraivareista. Menen sietoikkunan yli nopeasti eikä tunnesäätelymittari koskaan kalibroitunut turvan kautta.”
Parisuhteen ja maskuliinisuuden haasteet. Haava heijastuu usein myös läheisiin suhteisiin. “Parisuhde avaa lapsuuden näyttämön: kun tunteet syvenee, alitajuisesti roiskuu suhteeseen asioita, jotka eivät sinne kuulu.” Hän kuvaa lisäksi isähaavan vaikutusta maskuliinisuuteen: “Isähaava voi näkyä siinä, etten pysty olemaan turvallinen maskuliini.” Jos isä katoaa paikalta, sama malli voi toistua parisuhteessa fyysisenä tai henkisenä vetäytymisenä.
Aikuisuuden isähaava näyttäytyy Vannaksen tarinassa kokonaisvaltaisena: se voi tuntua sisäisenä irrallisuutena, ohjata hyväksynnän hakemiseen ja elämänvalintoihin, heijastua tunnesäätelyyn sekä näkyä parisuhteen dynamiikassa.
Kuuntele isähaavaa käsittelevä podcast maksutta Hidasta elämää -sovelluksessa. Kuuntele jakso TÄÄLTÄ.
Nyt hän ei ole enää sinun, etkä sinä ole enää hänen.
On tapahtumassa luopuminen, lopullinen irtipäästäminen hänestä, jonka kanssa ajattelit viettäväsi ikuisuuden.
Järkytys. Shokki.
Sadat ja tuhannet järjettömät kysymykset ilman vastauksia.
Unettomat mustat yöt.
Kärsimys, jollaista ei osannut olettaa olemassa olevaksi.
Sellaisen voi saada aikaan vain ihminen, jonka vaarallisuus oli naamioitunut rakkauteen.
Mysteeri, jota on mahdottomuus ymmärtää ja jonka läheltä on paettava, jotta säilyisi vielä hetken hengissä.
Hengitä ihminen. Hengitä sisään ja ulos.
Hengitä kesän ja talven kirkasta valkoista valoa.
Hengitä niin kauan, kunnes tunnet jälleen elämän kantavan ja aika on pyyhkinyt viimeisetkin hiukkaset hänen jäänteistään.
Runo on kirjastani Toivu satuttavasta suhteesta, josta löydät tietoa ja terapeuttista tukea näistä vaikeista suhteista irtaantumiseen sekä toipumiseen.
Takana on todella rankka syksy. Sanon sen ihan suoraan. Sellainen, joka ei näy päällepäin, mutta tuntuu kehossa ja mielessä joka ikinen päivä. Olen pohtinut paljon mielen ja kehon uupumista – sitä hetkeä, kun ei ole enää mistä puristaa. Kun herää väsyneenä, vaikka olisi nukkunut. Kun keho käy kierroksilla ja mieli on samaan aikaan tyhjä ja ylikuormittunut.
Uupumus on petollinen. Se hiipii hiljaa ja saa lopulta uskomaan, että tämä on vain “normaalia väsymystä”. Että pitäisi vielä jaksaa vähän. Juuri se ajatus vie usein viimeisetkin voimat.
Kun voimaa ei enää ole
Rehellisesti: joskus voimaa ei löydy mistään. Ja sekin on sallittua. On hetkiä, jolloin tärkein tehtävä ei ole jaksaa, vaan pysyä pystyssä. Hengittää. Olla elossa tässä hetkessä.
Olen joutunut opettelemaan sen, että voima ei aina ole energiaa tai motivaatiota. Joskus voima on:
se, että nousee sängystä
se, että sanoo ääneen: nyt en jaksa
se, että jättää tarpeettomat asiat tekemättä
se, että ei tunne huonoa omaatuntoa levosta
se, että peruu suunnitelmia ilman selittelyä
se, että antaa itselleen luvan olla rikki
Voimaa pienistä ja arkisista asioista
Uupuneena isot ratkaisut tuntuvat mahdottomilta. Päätöksen teko on vaikeaa ja kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän suurelta ja raskaalta. Siksi olen alkanut etsiä voimaa hyvin pienistä asioista. Asioista, jotka eivät “korjaa” mitään, mutta kannattelevat hetken:
takkatulen sytyttäminen
lämmin juoma käsissä
hiljainen hetki ilman puhelinta
kävely raikkaassa ilmassa
musiikki, joka tuntuu jossain rintakehässä asti
ajatus siitä, että tämä hetki ei ole koko elämä
Ne eivät poista uupumusta, mutta ne muistuttavat, että olen vielä tässä.
Keho ei valehtele
Yksi suurimmista oivalluksista on ollut se, että keho tietää ennen mieltä. Kun keho uupuu, se ei ole merkki heikkoudesta, vaan siitä, että rajat ovat ylittyneet liian kauan. Olen joutunut opettelemaan kuuntelemaan kehoa jälleen ihan uudella tavalla ja uudella herkkyydellä – hidastamaan entisestään silloinkin, kun mieli vastustaa.
Entä tulevaisuus?
Uupuneena tulevaisuus voi tuntua pelottavalta tai sumuiselta. Olen yrittänyt olla katsomatta liian pitkälle. Riittää, että selviää tästä päivästä. Tästä tunnista. Tästä hengityksestä.
Ja vaikka se ei aina tunnu siltä, uupumuskin muuttuu. Haluan uskoa, ettei se ole pysyvä tila, vaikka siltä joskus tuntuu.
Lopuksi
Jos olet ihan loppu, et tarvitse lisää vaatimuksia tai neuvoja siitä, miten “pitäisi” jaksaa. Tarvitset lempeyttä – ehkä enemmän kuin koskaan. Voima ei aina ole eteenpäin menemistä. Joskus se on pysähtymistä ja sen myöntämistä, että nyt on raskasta. Kysy itseltäsi vaatimusten sijaan: Mitä voisin jättää tänään tekemättä?
Haluatko olla enemmän lempeästi itsesi puolella ja saada työkaluja jaksamiseen? Lue kirjani Matka itsesi puolelle.
Murskattu. Se olo kuvasi ehkä omaa oloani ehkä parhaiten. Olin tehnyt ison päätöksen, johon minulla liittyi omat pelkoni ja epäilyni. Sainkin kuulla olevani tyhmä, naiivi ja lapsellinen. Mitä hemmettiä kuvittelin?
On ollut muutaman kerran elämässä aika yllättävää huomata, miten paljon minun omat valintani ovat voineet herättää entisessä läheisessä ihmissuhteessa vihaa ja halveksuntaa.
Tiedän, etten ole ainoa joka on kokenut näin.
Työpaikan menetys. Ero. Läheisen sairastuminen. Oma uupumus. Taloudellinen ahdinko. Kaikki tällaiset asiat herättävät paljon tunteita, eikä sieltä helpoimmasta päästä. Nämä muistuttavat syvästi siitä, miten ihmisenä olemiseen sisältyy joskus myös avuttomuus, pienuus ja hätä.
Silloin me kaipaamme että ne lähimmät ihmiset olisivat vaan siinä.Että vaikka kaikki muu ympärillä horjuisi, on se jokin turvasatama. On ne ihmiset joihin nojata silloin, kun ei tahtoisi jaksaa. Silloin kun oma kantokyky ylittyy. Silloin me emme useinkaan kaipaa mitään suuria viisauksia, vaan ihmistä joka pystyy olemaan kanssamme myös avuttomuuden läpi.
Ihminen on mielestäni rikas, silloin kunhänellä on tällaisia ihmisiä ympärillään ja kun saa olla tällainen ihminen itselleen tärkeille ihmisille. Jotkut ihmiset ovat tällaisia ihmisiä meille lyhyen hetken, jotkut tietyn elämän vaiheen, ja jotkut kenties läpi elämän.
Toivon ettei kenenkään tarvisi kokea elämässä sitä, että kun on muutoinkin herkillä, keskellä epävarmuutta ja pelkoja ettei tulisi lähellä olevien ihmisten taholta mitätöidyksi, ohitetuksi tai alistetuksi. Silti sitä tapahtuu.
Olen hyvin perillä siitä, joskus vähän kivuliaastakin tosiasiasta, että aikuiset ihmissuhteet ovat vapaaehtoisia. Toisen tukeminen ja toisen elämässä oleminen on vapaaehtoista. Siihen ei voi, eikä pitäisi joutua ketään pakottamaan.
Tukeminenhan ei tarkoita sitä että alkaisi mahdollistamaan, pelastamaan tai hyysäämään. Tukeminen on kanssaihmisyyttä. Ilman jeesustelua, paremmuuden tuntoisuutta, tuomintaa tai alaspainamista. Toisen tukena oleminen voi kysyä yllättävän paljon toisen erillisyyden hyväksymistä: Tuo toinen ihminen kokee, ajattelee, tuntee ja toimii joskus eri tavalla kuin me itse. Tukemisessa ei ole kyse siitä, että MINÄ saan kertoa minun mielipiteeni ja antaa sinulle ohjeet.
Usein silloin kun jäämme vaille tukea, voi olla kyseessä vaikeus sietää erilaisia tapoja ja tunteita. Voi olla vaikea kohdata toisen kipua, varsinkin jos sitä on pitänyt pitkään kieltää itseltä.Tähän voi olla monia syitä, eikä kaikkia ehkä edes pysty koskaan ymmärtämään.Omalla kohdallani olen joskus lakannut yrittämästä ymmärtää. Ja sallinut itseni sitten surra.
Minua on auttanut ajatus siitä, että ympärilläni on ikäänkuin sisäpiiri. Siinä sisäpiirissä ei ole montaa ihmistä, mutta he ovat niitä keihin minä syvästi luotan. Keille voin olla paljas, itkeä räkäposkella, olla helvetin rikki ja keskeneräinen. Sitten on siitä vähän ulompi kehä, jossa on ihmisiä ketkä eivät ole niin lähellä, mutta silti tärkeitä ja tiedän että suhteissa on aitoa kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta. Sitten on ulkokehä johon tulee tuttuja ja muita kanssaihmisiä jotka liittyvät elämääni, mutta sellaista henkilökohtaisempaa ja syvempää suhdetta ei ole, eikä tarvitsekaan olla. Nämä ihmissuhteet voivat silti olla tärkeitä ja hyväntahtoisia, vaikkakin etäisempiä. Lohtua tuova ajatus on se, että sisäpiirissä oleminen on täysin vapaaehtoista, kummaltakin osapuolelta. Siellä ei todella ole pakko olla. Siitä saa halutessaan poistua. Se on toki surullista ja jossakin perhesuhteissa se on ollut suorastaan järkyttävää.
Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin en voi muuta kuin lainata Egotrippiä: ”On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä”. Puhuminen ei muuta sitä tuskaa, mutta puhuminen voi tehdä sen että sitä kipua ei kanna enää yksin.
Me ihmiset kaipaamme toisiamme, mutta emme ole velvollisia toisillemme. Ehkä siinä piilee yksi aidon läheisyyden kauneus ja rosoisuus: Läheisyys kysyy haavoittuvaisuuden sietämistä niin meissä itsessä kuin toisissa.
Ja kyllä se ihan hemmetisti sattuu, jos läheisemme eivät kykene meitä kohtaamaan kuten kaipaisimme. Siitäkin huolimatta sinun kokemuksesi on arvokas.
Yksinkertainen kysymys, johon meillä on lukemattomia vastauksia. Meiltä löytyy jopa pitkiä, kokemuksiimme pohjautuvia tarinoita selitykseksi, miksi itsensä rakastaminen on mahdotonta.
Ota nyt kynä käteesi, kirjoitat kännykkääsi tai listaa mielessäsi, mikä estää sinua rakastamasta itseäsi. Löydät varmasti pitkän listan erilaisia syitä.
Kun olemme keskustelleet rakkauden esteistä rakkausryhmissäni, niin esiin nousevat ainakin seuraavat syyt:
1)Ulkonäköön liittyvät syyt: En voi rakastaa itseäni, koska olen niin ruma. Koska olen niin lihava. Koska olen niin vanha. Koska minulla on selluliittia. Koska minulla on huono iho. Koska minulla on ohuet hiukset. Ja niin edelleen.
2)Ominaisuuksiin liittyvät syyt: En voi rakastaa itseäni, koska olen hidas. Koska olen tyhmä. Koska en uskalla avata suutani tarpeen tullen. Koska olen huolimaton. Koska olen liian äänekäs. Koska olen liian helposti innostuva. Koska olen liian hyväuskoinen. Ja niin edelleen.
3)Kykyihin ja taitoihin liittyvät syyt: Koska olen surkea digitaidoissa. Koska olen huono esiintyjä. Koska en saa pidettyä kotiani siistinä. Koska en osaa laittaa kunnollista ruokaa. Koska en osaa virheettömästi englantia. Koska en osaa uida. Koska en osaa kutoa. Ja niin edelleen.
4)Muihin ihmisiin liittyvät syyt: Koska puolisoni ei kehu minua. Koska pomoni ei arvosta minua. Koska työkaverini ei tervehdi minua. Koska koulussa minua kiusattiin. Koska äitini ei koskaan sanonut rakastavansa minua. Koska isä ei koskaan kannustanut minua. Ja niin edelleen.
Näiden lisäksi löytyy lukuisia muita syitä, mikä estää meitä rakastamasta itseämme.
Huomaatko, miten hirveältä tuo lista näyttää ja kuulostaa? Tulee ihan paha olo sitä lukiessa.
Kuitenkin tämän tyyppisiä asioita meidän egomielemme pyörittää loputtomasti päämme sisällä. Ja mitä useammin me kuulemme ne mielessämme, sitä vahvemmin me uskomme niiden olevan totta. Ja sitä surkeampi olo meillä on, vaikka yksikään noista lauseista ei olisi totta.
Jos ja kun tutkit omassa listassasi olevia syitä, löydät syille ja selityksille yhden yhteisen tekijän: Sinun pääsi ajattelee noista ajatuksista jokaisen. Vaikka olet perinyt ajatuksen äidiltäsi tai kuullut sen alkuperäisenä opettajaltasi tai kiusaajaltasi, juuri nyt oma mielesi pyörittää noita ajatuksia. Kukaan muu ei pääse pääsi sisälle sitä tekemään.
Minkä pitäisi muuttua, jotta voisit rakastaa itseäsi?
Jotta voimme rakastaa itseämme, meidän ei tarvitse tehdä itsestämme millään tavalla parempia tai enemmän rakkauden arvoisia. Ainoastaan tapamme ajatella pitää muuttua.
Kukaan ei pysty rakastamaan itseään tuollaisessa rakkaudettomassa syiden ja selitysten hyökyaallossa. Sen takia, tule tietoiseksi ajatuksistasi pääsi sisällä ja kysy, tekeekö ne sinulle hyvän vai huonon olon.
Kun seuraavan kerran kuulet itseäsi mollaavia ja vähätteleviä ajatuksia, kokeile jotain seuraavista keinoista:
1)Näe mielessäsi Stop-merkkitai punaisena palava liikennevalo. Pysähdy ja kiitä itseäsi, että huomasit ikävät ajatuksesi. Muista, että ne eivät ole totta. Hengitä muutaman kerran syvään ja puhalla rauhallisesti ulos. Päätä olla itsesi puolella ja valita hyvät, kannustavat ja rakkaudelliset ajatukset itsestäsi.
2)Kuvittele, että otat egomielesi syliisikuin pienen lapsen. Hyssyttele ja lohduttele sitä, sillä loppujen lopuksi se pyrkii vain tekemään sinusta rakkauden arvoisen omalla logiikallaan osoittamalla muutoskohteet. Mutta se ei tiedä, että mitään ei tarvitse muuttaa. Sillä sinä olet jo kaiken rakkauden arvoinen, myös oman rakkautesi.
3)Kuvittele ympärillesi pörröinen ja pehmeä rakkauden peitto, joka ympäröi sinut ihan kokonaan. Anna itsesi ja mielesi rentoutua tuossa rakkauden lämmössä. Ikävät ajatukset ovat äänekkäimmillään, kun olet väsynyt ja stressaantunut. Siksi on niin tärkeä välillä antaa itsensä ja aivojensa levätä.
4)Sivele lempeästi rintakehääsi ylhäältä alas yhä uudelleen. Kun egomielesi hiljenee, voit hiljaisuudessa kuulla rakkauden, joka virtaa sinussa koko ajan. Rakastavat ajatukset itsestäsi ovat aina mukanasi. Ne vain peittyvät niin herkästi kaikkeen hälinään.
Rakkaus on aina mukanasi. Minne tahansa menetkin tai mitä tahansa teetkin. Sinä et ole kehosi, et ominaisuutesi, et kykysi etkä ihmiset ympärilläsi. Mikään ei voi estää sinua rakastamasta itseäsi, sillä pohjimmiltasi sinä olet rakkautta. Rakkaus virtaa sinussa aina. Sinun tarvitsee vain kääntää ajatustesi taajuus Rakkauden kanavalle.
Löydät kirjastani Avaudu rakastamaan itseäsi lisää vinkkejä, miten purkaa esteitä itsesi rakastamisen tieltä
Tutustu rakkausryhmiini ja valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuus- tai rakkausluento TÄSTÄ.
Riippumatta siitä, minkälainen vuosi sinulla on takanasi, tai minkälaista tulevaa vuotta kiikaroit, nämä kymmenen mahdollisuutta ovat käsissäsi myös vuonna 2026. Ota mitä otat, jätä mitä jätät.
1. Vuosi 2025 ei ollut vahingollinen vaan opettavainen
Monelle meistä vuosi 2025 tarjosi satuttavia kokemuksia, joiden hopeareunusta oli sillä kyseisellä hetkellä vaikea nähdä. Voi olla, että on edelleen. Se on silti mennyttä ja voit osaltasi kirjoittaa paperille, mitkä asiat haluat kokemuksistasi ottaa mukaan oppina tulevaan vuoteen. Ja vastaavasti, mitkä jättää menneisyyteesi ja hyväksyä, että ne olivat sen hetkisen polkusi kiviä ja käpyjä. Olet tavattoman paljon viisaampi ja kokeneempi kuin vielä vuosi sitten.
2. Yhdenkään ihmisen tulevaisuudessa ei ole tahran tahraa
Ihan sama mitä olet elämässäsi sanonut tai tehnyt, tulevaisuudessasi ei ole tahran tahraa. Toki joskus asioista joutuu kantamaan vastuun, mutta lähtökohtaisesti et voi mokata mitään, mikä ei ole vielä edes tapahtunut. Voit visioida vapaasti vuoden 2026 mahdollisuuksia ja aikomuksia. Kulkea vapaasti kohti jotain uutta ja uljasta, mikäli koet kutsun. Älä anna menneen vuoden erehdysten tai kömmähdysten määritellä sinua.
3. Vaikka yhteiskunta riitelee, elämme silti sulassa sovussa
Useimmille näyttäytyy, että elämme eripuraisessa ja polarisoituneessa yhteiskunnassa. Harvemmalle huomiolle jää se, että kaikesta erimielisyydestä huolimatta kykenemme elämään pääosin sulassa sovussa. Emme sodi keskenämme (täällä Suomessa siis) ja yhteiskuntarauha pysyy sekin pääosin yllä. Tämä ei ole millään tavoin itsestäänselvyys.
Maailmanhistoriaa vasten peilaten elämme parhaillaan poikkeuksellisen seesteistä aikaa yhteiskunnassamme, jossa olemme onnistuneet valjastamaan riitamme kyvyksi elää arkea yhdessä.
Siitäkin huolimatta, että näemme ja koemme asioita eri tavoin. Se ei ole aina helppoa. Tätä demokratiaa saamme edistää myös vuonna 2026.
4. Takapihaltasi kulkee reitti luontoon
Tuskin yksikään toinen Euroopan kansa kokee samanlaista merkitystä metsää kohtaan kuin me suomalaiset. Elämme yhä maassa, jossa jokaisen ihmisen takapihalta kulkee reitti luontoon. Joillakin se on parin askeleen pituinen. Suurimpien kaupunkiemme sykkeestä on sieltäkin perin lyhyt matka lähimpään metsään tai järven rannalle.
Tämän kaltaista luontoa ei tulisi nähdä ajoittaisena luksuksena vaan arjen jatkuvana voimavarana.
Tutkittu tieto luonnon vaikutuksesta ihmisen psyykeeseen ja hermostoon puoltaa sitä, että myös vuonna 2026 kannattaa aina mahdollisuuden turvin halata puuta tai pulahtaa järveen.
5. Ihmiset ovat lähtökohtaisesti puolellasi
Elämme paikoin tiukassa olevan narratiivin sisällä, että muut ihmiset eivät ole lähtökohtaisesti luotettavia, ja heihin tulisi suhtautua epäluuloisesti ja varoen. Toki joidenkin ihmisten kohdalla näin on (luota intuitioosi), mutta yleisellä tasolla on monin tavoin tutkittu ja todistettu, että isossa kuvassa ihmiset haluavat toisilleen hyvää ja olla avuksi huomattavasti enemmän, mitä usein itsellemme ja toisillemme uskottelemme. Mitä jos vuonna 2026 ottaisit askeleita lähemmäs muita, sen sijaan, että varjelet itseäsi heiltä?
6. Saat lukea juuri nyt tätä tekstiä
Tämä huomio saattaa tuntua vähäpätöiseltä ja itsestään selvältä, mutta siinä se onkin. Elät elämää, jonka keskellä sinulla on mahdollisuus hakeutua itsessäsi uteliaisuutta herättävien artkkelien ja kirjojen pariin – ja osaat vieläpä lukea niitä. Omaat mahdollisuuden ja taidon, jota ei ole kaikilla. Pysähdy hetkeksi miettimään, mitä kaikkea tämä sinulle mahdollistaa. Se, että saat ja osaat lukea.
7. Sinulla on mahdollisuus oppia uusia taitoja
Uuden taidon oppiminen virkistää monin eri tavoin, sekä lyhytkestoisesti sekä kauaskantoisesti. Uusi harrastus lisää elinvoimaa myös muilla elämän osa-alueilla.
Kun löydät uusia, itseäsi motivoivia ja kykyihisi sopivia haasteita, ja selviydyt niistä, kasvatat myös yleisesti omaa kokemustasi siitä, että kykenet selviytymään haastavista asioista.
Minkä taidon haluat ottaa haltuun vuonna 2026?
8. Ympärilläsi on ihmisiä, jotka ihan oikeasti välittävät sinusta
Toisinaan koemme olomme yksinäiseksi. Tuntuu, ettei kukaan välitä. Joskus odottamaton kriisi tai sattumus kirkastaa sen, kuinka paljon ympärillämme onkaan meistä välittäviä ihmisiä. Heitä, keille juuri sinä olet tärkeä ja rakas! Tämä kaikki on olemassa myös arjen keskellä. Saat sen parhaiten esiin siten, että uskallat jakaa omaa rakkauttasi ja välittämistäsi läheisillesi. Kerro ja osoita heille alati, kuinka tärkeitä ja arvokkaita he sinulle ovat. Et voi koskaan tietää, koska se on viimeinen kerta.
9. Sinulla on käytössäsi pelinappuloita, joilla voit tehdä valintoja
Et voi valita kaikkia elämäsi pelinappuloita (jotkut toki voit), mutta voit valita sen mitä teet niillä nappuloilla, jotka sinulla on käytössäsi.
Mitä jos vuonna 2026 lakkaat kipuilemasta sen osalta mitä sinulla ei ole? Käännä katseesi ennemmin sylissäsi jo valmiina oleviin pelinappuloihin. Mitä voit lähteä rakentamaan niistä?
Näin tehdessäsi mahdollisuudet kirkastuvat ja varsin usein myös pelinappulat lisääntyvät.
10. Loppupeleissä vain tällä hetkellä on merkitystä
En tiedä sinusta, mutta itse rakastan reflektointia. Menneen muistelemista ja sen oppien pohtimista sekä tulevaisuuden visioimista. Loppupeleissä tämä kaikki on silti, jos ei turhaa, niin vähintään toissijaista.
Ainoa asia mikä meillä on on tämä hetki. Ei ole muuta. Kaikki muu on pääsi sisälläsi muodostuvaa narratiivia ja olettamista.
Uskon, että suurin mahdollisuutemme vuonna 2026 on oppia viettämään entistä enemmän aikaa juurikin tässä hetkessä.
Kiitos siitä, että olet. Muista kertoa sama myös muille, monet meistä tarvitsevat kuulla sen.
Huonosti nukutut yöt. Huoli taloudesta. Valloitustaan odottava pyykkivuori.
Elämä on monin tavoin kuormittavaa ja usein hyvinvointi on vähintäänkin koetuksella. Tiedämme kuitenkin, että voimme voida paremmin. Ensin pitää vain jotenkin ratkaista käsillä olevat ongelmat ja sammuttaa tulipalot. ”Kunhan saan tämän stressin pois alta, voin hengittää. Kunhan selviän tästä kriisistä, voin keskittyä itseeni. Kunhan saan kaiken kuntoon, voin viimein voida hyvin.”
Toki kaikki tämä on tärkeää. Mutta ajatus siitä, että se olisi reitti hyvinvointiin, saattaakin olla pelkkä illuusio.
Perinteisesti hyvinvointi kuvitellaan ikään kuin jatkumoksi: janaksi, jonka toisessa päässä on tavoiteltu hyvinvointi, toisessa tuo synkkä ja vältettävä pahoinvointi. Jokainen meistä asettuu johonkin kohtaan tuota janaa ja siinä sitten voi joko jonkinasteisen hyvin tai huonosti.
Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Osa tutkijoista on alkanut haastaa tätä melko mustavalkoista ajattelua: hyvinvointi ja pahoinvointi eivät olekaan toistensa vastakohtia, vaan kaksi erillistä ulottuvuutta, kaksi erillistä janaa.
Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?
Ensinnäkin se tarkoittaa, että voimme voida samanaikaisesti sekä hyvin että huonosti. Voimme nauttia ystävien seurasta, mutta kipuilla työssämme. Ehkäpä olemme onnellisia parisuhteessa, mutta kärsimme terveyshaasteista.
Toisaalta se tarkoittaa, että poistamalla pahoinvointia, teemme juuri sitä – poistamme pahoinvointia. Ja keskittymällä yksinomaan pahoinvoinnin poistamiseen, voimme parhaimmillaankin saavuttaa tilan, jossa ei ole akuuttia kärsimystä. Mutta ei myöskään iloa, onnea, kukoistusta. Sitä todellista hyvinvointia.
Kolmanneksi tämä ajattelu tarjoaa suuren mahdollisuuden. Elämässä on usein, jos ei suorastaan aina, haasteita ja ongelmia, joita emme kaikista ponnisteluista huolimatta pysty ratkaisemaan. Epävarmuuksia, joiden poistaminen on vaikutusmahdollisuuksiemme ulottumattomissa. Mutta silloinkaan emme ole tuomittuja pelkkään kärsimykseen ja voimaan vain ja ainoastaan pahoin. Jopa silloin – erityisesi silloin – olisi tärkeää keskittyä lisäämään hyvää. Vaikka emme voisi vähentää pahoinvointia, voimme lisätä hyvinvointia.
Viesti on selkeä. Jos haluamme voida paremmin, ei yksinkertaisesti riitä, että keskitymme siihen, mikä ei toimi. Vaikka kuinka tunnollisesti raivaisimme tieltä kaiken, mikä elämässämme on huonosti, ei lopputuloksena odota auvoisa onni. Ainoastaan ongelmien puute. Hyvinvointi ei rakennu yksinomaan pahoinvoinnin puuttumisesta. Voidaksemme hyvin meidän on lisättävä elämäämme sitä, mikä tuo iloa, lisää merkitystä, synnyttää onnellisuutta.
Pyykkivuoren valloitus ei ole oikotie onneen sillä tärkeintä ei ole kysyä mitä voisin poistaa elämästäni, vaan mitä hyvää voin tänään lisätä.
Tutustu myös Johanna Huhtamäen ja Saana Rossin kirjaan 12 väärää ajatusta työelämästä, joka tuulettaa pölyttyneitä käsityksiä työstä ja hyvinvoinnista positiivisen organisaatiopsykologian opeilla.
Ensimmäinen työpaikkani oli kamala: löysin liinavaatehuoneen roskiksesta kakkaa kahdesti. En vieläkään tiedä, kuka sen teki. Silitin yleensä liinoja siinä huoneessa.
Tämä on yksi tarinoista, jotka minulle on kerrottu työpaikkakiusaamisesta – ja yksi ensimmäisistä kertomuksista, jotka luin saadessani vastauksia aihetta käsittelevään kyselyyni. Kyselyllä keräsin kokemustarinoita kirjaani Piilokiusaajat ympärilläsi– Tunnista työpaikan myrkyttäjät varten.
Se pysäytti minut – ja herätti miettimään, mitä kaikkea vielä tulisin lukemaan. Valitettavasti kertomukset eivät muuttuneet kevyemmiksi. Ne osoittivat, että ihmiset ovat hämmentävän luovia silloin, kun he piinaavat työkaveriaan – tahallisesti tai tahattomasti.
Jos sama tarmo ja luovuus suunnattaisiin työyhteisön kehittämiseen, työpaikkojen tuottavuus nousisi varmasti aivan uudelle tasolle. Mitä kaikkea hyvää voisimme sillä saada aikaan?
Kirjaa kirjoittaessani huomasin myös, kuinka vaikeaa on kuvata kattavasti kaikki ne tavat ja tilanteet, joissa työkaverin rajoja ylitetään. Tarinat auttoivat minua tässä valtavasti. Kirjassa avaan keinoja tunnistaa henkistä väkivaltaa ja kiusaamista työyhteisössä.
Haluan siis kiittää sydämestäni kaikkia, jotka jakoivat kokemuksensa kirjaani varten. Keräsin tarinoita myös Hidasta elämää -median kautta – vastaajia kyselyllä oli lopulta 570.
Kertomusten ansiosta seuraava kirjani Piilokiusaajat ympärilläsi on painavampi ja tärkeämpi kuin se olisi ollut ilman niitä. Teos julkaistaan Hidasta elämää -kirjasarjassa huhtikuussa 2026.
Liian moni kertoi tilanteista, jotka olivat vieneet työkyvyn, mutta onneksi osassa tapauksia apua oli saatu tai uusi työpaikka oli pelastanut uuvuttavasta tilanteesta. Tarinat voivat tuoda lohtua muille, jotka elävät samankaltaisessa tilanteessa tai toipuvat kokemastaan. Heitä on suomalaisessa työelämässä paljon – jopa kymmeniä tai satoja tuhansia.
Työkaverin piinaaminen ei ole harmiton teko, vaan sillä on tuhoisia vaikutuksia. Jos olet parhaillaan kiusaamisen kohteena tai toipumassa siitä, kannustan hakemaan vertaistukea. Tarvitset ihmisiä, jotka ymmärtävät työpaikkakiusaamisen monimutkaisuuden. Koostin tähän kirjoitukseen listan tahoista, joilta voit saada tukea.
Seuraa minua Instagramissa @tiinaemilia.kaunisto tai verkostoidu kanssani LinkedInissä – julkaisen kanavillani lisää kiusaamista kokeneiden tarinoita.
Lääkäri, kliininen hahmopsykoterapeutti ja isä Martti Vannas nostaa esiin Hidasta elämää -podcastissa(jakso 4. Isähaava – hiljainen varjo) isän hyväksyvän katseen merkityksen.
Vannas tarkoittaa isän katseella sitä, miten lapsi oppii näkemään oman arvonsa isän kautta. Kun isä katsoo lasta lempeästi ja hyväksyvästi, lapsi saa kokemuksen, että hän kelpaa ja on tärkeä jo nyt – sellaisena kuin on. Isä voi toki rohkaista lasta yrittämään ja kasvamaan, mutta samalla hänen olemuksensa viestii, ettei lapsen tarvitse onnistua tai muuttua saadakseen rakkautta. Hyväksyvä katse on siis lapselle merkki turvasta ja riittävyydestä tässä hetkessä.
Podcastissa pohditaan, mitä isän katseen takaa välittyy: onko siinä vaatimusta, pettymystä tai projisointia? Vannaksen mukaan tytär lukee isän katsetta syvällä tasolla. Hän kuvailee, että tytöille isän katse voi muodostua malliksi, jota he myöhemmin etsivät muista suhteista: “Isän katse on se, mitä he etsivät myöhemmin jokaisesta silmäparista.”
Erityisesti heteronormatiivisessa kehyksessä Vannas näkee isäsuhteen ensimmäisenä merkittävänä suhteena mieheen. “Ensimmäinen ja tärkein suhde mieheen on tyttären suhde isään. Jos se jää vajaaksi, sitä yritetään korjata muualta.”
Poikien kohdalla Vannas liittää isähaavan erityisesti tunteiden vastaanottamiseen ja turvaan. Hän kuvaa isän roolia “seikkailuttajana, turvana ja oven avaajana maailmaan.” Isä näyttäytyy pojan kokemuksessa sekä konkreettisena että henkisenä suunnannäyttäjänä. Olennaista isä-poika-suhteessa on turvan viesti: “Sä riität mulle sellaisena kuin olet. Me yhdessä selvitään haastavista asioista ja iloitaan hyvistä.”
Kun isä on kokonaan poissa, lapsi joutuu rakentamaan mielikuvaversiota isästä. “Lapsi kehittää jonkinlaisen version omasta isästään – hyvässä tai pahassa”, Vannas avaa. Siksi ympäristön muut aikuiset, tukiverkosto ja turvalliset suhteet korostuvat. “Isättömyys ei koskaan vain katoa, se ottaa aina jonkin muodon – myös mielikuvien tasolla”, Vannas avaa.
Jokaisella lapsella – sukupuolesta riippumatta – on tarve tulla nähdyksi ja hyväksytyksi.
Kuuntele isähaavaa käsittelevä podcast maksutta Hidasta elämää -sovelluksessa. Kuuntele jakso TÄÄLTÄ.
