Monesti kuulee puhuttavan, että ihmisten meno on muuttunut rajuksi, väkivallan tekoja ja muuten huonoa käytöstä on vuosi vuodelta enemmän. Ihminen on kuitenkin lähtökohtaisesti sopuisa laji. Pysäyttäviä otsikoita lukiessa on hyvä muistaa, että jokaista huonoa käytöstä kuvaavaa artikkelia kohden maailmassa on satojatuhansia kauniita ja rakkaudellisia tekoja. Sellaisia kohtaamisia, missä ihminen osoittaa toiselle olemuksellaan hyvää. Tässä tekstissä keskitytään kuitenkin siihen, että millaisia erilaisia haastavan yksilön muotoja on olemassa.
Ihmisten persoonallisuutta on pyritty ajan saatossa selittämään monenlaisten mallinnuksien kautta. Yksi tunnetuimmista on DISA-malli, jossa erilaiset ihmistyypit on jaettu neljään eri kategoriaan. Psykologian ja psykiatrian professori Steven Reiss on taas pystynyt seulomaan tuhansien testihenkilöiden avulla ihmisen 16 psykologista perustarvetta, mitkä ohjaavat toimintaamme: valta, riippumattomuus, uteliaisuus, hyväksyntä, järjestys, säästäminen/keräily, kunnia, idealismi, sosiaaliset kontaktit, perhe, status, kosto/voittaminen, esteettisyys, syöminen, ruumiillinen aktiivisuus ja mielenrauha. Nämä tarpeet löytyvät jokaisesta meistä ja muodostuvat geeniperimästä sekä lapsuuden kokemuksista pysyen lähes samoina koko elämän ajan. Jotta voisimme tuntea olomme mielekkääksi ja kohdella myös toisia hyvin, näiden tarpeiden tulee täyttyä.
Kaikista vittumaisin yksilö saattaa päällepäin olla mitä miellyttävin tapaus.
Hankalista ihmisistä on pystytty tekemään myös oma listaus. Millainen on sitten hankala yksilö? Toinen sanoo asian suoraan ja puhuu vittumaisesta ihmisestä ja itseasiassa juuri tästä onkin usein kyse. Tosin on hyvä muistaa, että kaikista haastavin yksilö saattaa päällepäin olla mitä miellyttävin tapaus. Esimerkiksi liika myönteisen seura voi imeä toisesta kaiken energian ja viedä luottamuksen. Kirjassa Ikävät ihmiset – kuinka selviytyä hankalien tyyppien kanssa jaotellaan hankalat ihmiset seuraaviin eri luokkiin:
perfektionistit
marttyyrit
joka paikan höylät
jumittajat
hötkyilijät
yltiöpositiiviset
negatiiviset
laiskat
joo joo -tyypit
itsekeskeiset
manipuloijat
sooloilijat
besserwisserit
herkkänahkaiset
riidankylväjät
drama queenit
taistelijat
kylmät
Ainakin itselle tuossa listassa avaavinta on juuri se, että näennäisesti se kaikista mukavin ihminen onkin toisille juuri se kaikista haastavin yksilö. Ja ehkä se tietty kerroksisuus ja käänteinen toiminta tekeekin asiasta juuri erityisen haastavaa. Reilusti ja suoraan vittumaisen ihmisen käytös on helpompi hahmottaa ja yksilö ehkä myös itse tiedostaa oman tyylinsä paremmin, kuin vaikkapa yltiöpositiivinen. Tämä saattaa itsekin olla erityisen sokea omalle raskaalle toiminnalleen.
En sitten tiedä, että kuka meistä selviää puhtain paperein kuulumatta edes hetkittäin johonkin noista ryhmistä. Omaa käytöstä kannattaa toki tarkkailla ja tarvittaessa muuttaa. Haastavampaa on sitten lähteä muuttamaan toisen menoa. Itse koen parhaaksi näissä tilanteissa hakeutua sopivampaan seuraan. On raskasta hakata päätä seinään asian kanssa, kuin tikka peltilevyä.
Toisinaan on tuntunut, että haastavassa ihmisten välisessä suhteessa kyse on enemmänkin karman kaltaisesta siteestä ja oppiläksyyn tuntuu usein kuuluvan juuri se, että hyväksyy toisen sellaisenaan muuttamatta. Tosin alleviivaan, että tämä ei toki tarkoita sitä, että itselle huonoa tekevään seuraan tarvitsisi jäädä lillumaan. Usein hyväksymällä ja paikalta poistumalla tuo isommissa käsissä oleva ihmisten välissä oleva liima katoaa ja koko suhde on mahdollista halutessaan aloittaa puhtaalta pöydältä. Ei aina, mutta välillä. Toisinaan suhteen kuuluukin jäädä kokonaan taakse.
Riidan ratkaisu -kortit voivat auttaa löytämään yhteisymmärryksen erilaisten ihmisten kesken. Katso kortit täältä.
Kirjoittaja Jevgeni Särki on psykologian opiskelija, elämäntaitobloggaaja ja valmentaja, joka on erikoistunut työssään sosiaalisuuden haasteisiin. Jevgeni kirjoittaa suosittua Elä Paremmin -blogia ja on julkaissut neljä sähköistä kirjaa sekä verkkokurssin.
Ujon introvertin* kannalta monet sosiaaliset tilanteet tuntuvat haastavilta. Niissä tapahtuu paljon sellaista, mikä tuntuu introvertistä pahalta. Muut ihmiset saattavat tehdä tai sanoa jotakin sellaista, mikä ahdistaa tai loukkaa ujoa. Se taas aiheuttaa sen, että sosiaalisiin tilanteisiin ei ehkä tee jatkossa mieli edes hakeutua.
(*Huom! Kaikki introvertit eivät ole ujoja. Melko tyypillistä on kuitenkin se, että ujous ja vahva introversio kulkevat käsi kädessä.)
Siksi haluan kirjoittaa tänään viidestä asiasta, joita ujo introvertti toivoisi muiden tietävän ja ottavan huomioon. Tarkoitus ei ole missään tapauksessa syyllistää ketään toiminnastaan, vaan lähinnä tuoda esiin asioita, joita ujo introvertti ei usein itse osaa tai halua tuoda esiin. Osa näistä on sellaisia, joita olisin itse aikoinaan toivonut muilta, osa taas sellaisia, joihin törmään toistuvasti ujojen ihmisten kanssa jutellessani.
1. Anna tilaa ja keskustele rauhalliseen tahtiin
Ujoudestani huolimatta olin aina melko sosiaalinen tyyppi. Olin kiinnostunut muiden seurasta ja olisin kovasti halunnut osallistua keskusteluihin. Ujouteni vuoksi minusta kuitenkin tuntui toistuvasti siltä, etten saa keskusteluissa suunvuoroa, sillä muut ihmiset keskustelivat usein todella nopeaan tahtiin!
Aina, kun olisin halunnut sanoa jotakin, tuntui siltä, ettei minun sanomisilleni ole tilaa, sillä muut puhuivat ja puhuivat ja puhuivat eivätkä olleet hetkeäkään hiljaa! En halunnut keskeyttää muita ja ”tunkea väliin”, minkä vuoksi päädyin olemaan lähes koko ajan hiljaa, mikä harmitti todella usein.
Siksi olisi tärkeää, että silloin, kun paikalla on ujo, hiljainen tai vetäytyvä ihminen, malttaisimme keskustella hieman rauhallisempaan tahtiin ja jättää keskusteluun myös hiljaisia hetkiä. Ne ovat tärkeitä, koska silloin myös hiljaiselle tarjoutuu mahdollisuus osallistua keskusteluun, sillä nopeatahtista keskustelua hän ei ehkä osaa tai halua keskeyttää.
2. Kysy ujolta hänen ajatuksistaan ja mielipiteistään
Usein keskusteluja käydessä oletamme, että jokainen, jolla on asiaan jotakin sanottavaa, myös sanoo sen. Luotamme siihen, että jokainen halukas tuo omat ajatuksena esiin oma-aloitteisesti. Hiljaisten, ujojen ja vetäytyvien kohdalla tämä ei kuitenkaan usein mene näin. Monille omien ajatusten esiin tuominen voi tuntua niin haastavalta ja jopa pelottavalta kokemukselta, ettei siihen helposti lähdetä.
Siksi olisi tärkeää, että joku keskustelun osapuolista muistaisi ottaa hiljaisemmat ihmiset huomioon ja ikään kuin tarjoaisi heille sopivaa paikkaa osallistua keskusteluun. Mistään rakettitieteestä ei ole tässä kysymys, vaan se onnistuu vaikkapa näin:
– Olisko sulla ollut muuten jotain ajatusta tähän?
– Olisitko muuten halunnut sanoa tähän jotain?
– Olisko sulla muuten ollut tähän jotakin lisättävää?
Tärkeää on kuitenkin se, ettei jäädä vaatimaan, että hiljainen osallistuisi keskusteluun. Jos hän toteaa, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa, niin annetaan olla, eikä jäädä vaatimaan että ”eikun sano nyt jotakin!”, sillä sellainen saattaa tuntua hiljaisesta henkilöstä hyvin ahdistavalta.
3. Älä pakota ujoa ihmistä huomion keskipisteeksi
Monelle ujolle, hiljaiselle ja vetäytyvälle ihmiselle pahin painajainen on huomion keskipisteeksi joutuminen. Esimerkiksi sellaiset keskustelutilanteet, jossa kaikkien paikallaolijoiden huomio suuntautuu ujoon henkilöön, voivat tuntua hyvin ahdistavilta.
Muistan, kuinka ahdistavaa oli, jos olimme viettämässä aikaa porukalla ja joku ystävistäni pyysi minua kertomaan jonkin tietyn tarinan. Yhtäkkiä keskustelu taukosi ja kaikkien katseet kääntyivät minuun! He odottivat, että alkaisin puhumaan ja kertomaan tarinaa. Sen sijaan menin yleensä lukkoon, punastuin ja koin oloni todella kiusalliseksi.
Tärkeää olisikin, että ujo saa osallistua keskusteluun esimerkiksi niin, että kommentoi välillä jotakin pientä, mutta ei joudu ikään kuin ”esiintymään” ja ”suoriutumaan” muiden edessä.
4. Kun ujo alkaa puhumaan, älä keskeytä häntä
Monelle ujolle jo se, että saa suunsa auki, voi olla todella haastava suoritus. Hän on ehkä kerännyt uskallusta siihen koko illan ajan. Kun hän sitten vihdoin alkaa puhumaan, joku äänekkkäämpi ottaa ja keskeyttää hänet! Ei tietenkään pahantahtoisuuttaan, vaan esimerkiksi siksi, että hänelle tuli itselleen mieleen jokin kiinnostava ajatus, jonka hän haluaa heti päästä jakamaan.
Tässä ei ole sinänsä mitään väärää, sillä on luonnollista, että keskustelujen aikana tapahtuu hieman toisten päälle puhumista. Ujolle ja hiljaiselle ihmiselle tämä saattaa olla kuitenkin kova paikka. Kun hän tulee kerran keskeytetyksi, voi hänelle olla ylivoimaisen korkea kynnys uskaltaa aloittaa enää toista puheenvuoroa! Lisäksi ihmiselle saattaa tulla sellainen olo, ettei hänen juttujaan arvosteta senkään vertaa, että maltettaisiin kuunnella niitä loppuun.
Maltetaan siis kuunnella, mitä ujolla on sanottavanaan ja osoitetaan siten, että hänen juttunsa ovat ihan yhtä tärkeitä kuin kaikkien muidenkin.
5. Vältä piikikästä, naljailevaa ja henkilöön käyvää huumoria
Monessa kaveriporukassa on tapana heittää erilaista piikikästä ja naljailevaa huumoria, jonka tarkoitus on ikään kuin vitsikkäästi ”nolata” toinen ihminen. Tällaisessa huumorissa ei itsessään ole mitään väärää, vaan ystävällisessä ja luottamuksellisessa ilmapiirissä sellainen saattaa olla hyvinkin hauskaa. Tällaisen huumorin kohdalla on kuitenkin todella tärkeää se, että sitä suunnataan vain niihin henkilöihin, jotka osaavat reagoida siihen vaaditulla tavalla.
Käytännössä piikikäs ja naljaileva huumori toimii siten, että sen kohde joutuu ”kasvonsa säilyttääkseen” itsekin keksimään jonkin ketterän ja vitsikkään vastauksen, jolla hän ikään kuin kääntää vitsin suunnan takaisin aloittajaan. Monet ovatkin tässä taitavia ja heidän ”comebäkkejään” on erittäin hauskaa kuunnella.
Kuitenkin hiljaisille, ujoille ja vetäytyville henkilöillä tämä on usein erittäin vaikeaa. He eivät välttämättä onnistu keksimään mitään oivaltavaa ja yhtä piikikkään humoristista vastausta, vaan tuloksena on kiusallinen ja jopa nöyryyttävä tilanne, jossa muut ikään kuin vitsailevat toisen kustannuksella ilman, että hän onnistuu puolustautumaan. Sellainen taas voi tuntua joistakin todella pahalta.
Siksi parasta olisi, että piikikästä ja naljailevaa huumoria suunnattaisiin vain heihin, joiden tiedetään olevan sanavalmiita, ulospäin suuntautuneita ja muutenkin kestäviä. Ujot ja hiljaiset taas kannattaa jättää rauhaan, sillä sosiaaliset tilanteet ovat heille usein tarpeeksi vaikeita ilmankin, että he joutuvat puolustautumaan niissä ikävältä ja nolaavalta huumorilta.
Lopuksi
Jotkin edellä mainituista asioista ovat hieman ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi se, että kysymme hiljaiselta ihmiseltä hänen mielipidettään johonkin asiaan, voi olla ristiriidassa sen kanssa, ettei hiljaista saisi pakottaa huomion keskipisteeksi. Ristiriitaisuudelle ei voi tässä kuitenkaan mitään, sillä me ihmiset olemme erilaisia. Se, mikä tuntuu yhdestä ihmisestä hyvältä voi tuntua jostakusta toisesta ikävältä.
Ihmisten erilaisuus on kuitenkin tosiasia, joka on tärkeää hyväksyä. Tärkeintä on, että pyrimme toimimaan ystävällisesti ja kunnioittavasti toisiamme kohtaan. Kunhan ihmisellä on pohjimmiltaan arvostettu ja kunnioitettu olo, eivät pienet, haastavat hetket muutu liiallisen suuriksi ongelmiksi.
Tiedäthän ilmauksen ”parisuhdetta pitää hoitaa”? Yhtä hyvin voi ajatella, että suhdetta itseensä pitää ravita. Miten olo itsensä kanssa voisikaan olla levollinen, rakkaudellinen, kannustava tai luottavainen, jos itseään ei ravitse asioilla, jotka noita olotiloja tukevat? Jos itseään jatkuvasti sättii ja tarpeitaan ja tunteitaan jättää huomioimatta, ei ole ihme jos olo on vähemmän kuin ihana.
Joskus jojo-dieetit ja paastot ja hurjat jumppasetit ovat tapa hylätä itsensä, hakeutua samanlaiseen sisäiseen ilmapiiriin, kuin jossa olemme varhaisissa vaiheissamme kasvaneet. Se on ymmärrettävää. Lempeytyminen on pikku hiljaa noista asioista tietoiseksi tulemista ja uusien valintojen tekemistä sen sijaan, että vaatii itseltään jotain täydellisyyttä. Paheettomuus tai ”ihannepainossa oleminen” ei pohjimmiltaan tee oloamme yhtään rakastettavammaksi – varsinkaan, jos itselleen ei hyvällä ololla salli mitään muuta painoa tai myös ”paheitaan”. Itsearvostus ei saavu meihin sitten kun olemme jotenkin täydellisen eheitä. Päin vastoin, on helpompaa tehdä sydämellisiä valintoja itselleen, kun ei enää ahda itseään nurkkaan tekemisistään tai tekemättömyyksistään.
Niin moni meistä uskoo, että itsessä on vikaa kun tuntuu pahalta. Sitten ratkomme pahan olon syitä, vääntelemme ja kääntelemme. Voi olla, että itseään on työstänyt eri tavoin vaikka kuinka pitkään, mutta silti jotkin tosi syvät arvottomuudet ja tuskailut eivät meinaa loppua. Itsensä kokee jotenkin valuvirheelliseksi. Nyt, rakas ihminen, uutisia: ei mikään ihme, että olo on kurja, jos omassa itsessä eniten ravittua on se tietoisuus, että jotain mussa vissiin viiraa.
Lempeyttä, hyväksymistä, arvostamista ja rakkautta saa ja kuuluu ravita. On opittu tapa (usein vuosikymmenien saatossa) sivuuttaa itseään. Yhtä lailla meidän tarvitsee usein opetella huomioimaan ja arvostamaan itseämme.
Vaikka et vielä olisi löytänyt tunnetta tai kokemusta siitä, että olet arvokas, voisitko kuvitella sen olevan MAHDOLLISTA? Jotta itseä arvostava ja ymmärtävä olo voi löytyä, sitä ei tarvitse etukäteen mielessään määritellä. Oman arvon kokemus voi olla sinulle sellaista, kuin se sinulle on.
Lempeytyminen voi olla sitä, että tutkit uskomuksiasi sen suhteen, mitä sinun pitäisi syödä tai mitä sinun ei pitäisi syödä tai tehdä. Miksi et saisi polttaa tupakkaa? Miksi et saisi syödä karkkia? Vaatimalla muutoksia tukematta itseäsi olet itsesi vastustamisen tilassa. Itseäsi myötätuntoisesti tukien lempeytät oloasi, jolloin transformaatio mahdollistuu.
Voit pohtia myös, millä ravitset itseäsi fyysisesti. Millainen ruoka tuntuu sinusta hyvältä? Entä liikunta ja lepo? Syön, liikun ja lepään itse sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Vuosien mittaan olen sulkenut pois muiden luomat uskomukset ja käsitykset siitä, mikä on terveellistä. Koen, että kaikkein terveellisintä on luottaa syvästi itseensä ja intuitioonsa. Jos syön tai jätän syömättä jotain siksi, että joku muu ilmaisee sen olevan trendikästä tai hyväksi tai pahaksi, en toimi täydestä luottamuksesta itseeni. Sekin on ok! Luota siihen, mikä sinua kutsuu.
Ja sitten. Jos haluaisit lopettaa tupakanpolton, vähentää kahvinjuomista tms., voisitko kuulostella asiaa tältä kannalta: millä tavalla voisit asiassa tukea itseäsi? Ei nimittäin auta, jos kritisoit ja huonontelet itseäsi valintojesi tähden. Se vain ylläpitää oravanpyörää. Silloin voi ajatella, että tupakanpoltto tai karkinsyöminen on itse asiassa vain peitetarina huonommuuden tunteillesi. Pääset jatkuvasti kokemaan häpeää tai itsesi kurjistelua, koska koko ajan lynttäät itseäsi seinää vasten karkin tai tupakan suhteen. Eikö?
Sitten sinussa herää alitajuisesti kapinoiva teini tai joku muu aspekti, joka tunnistaa, ettei rajojasi saa ylittää vaatimalla ja kontrolloimalla. Herää vastaisku: ”mähän syön karkkia vaikka joka päivä ja vedän röökiä just niin paljon kuin jaksan!” Sisäisessä vanhemmuudessa voi tehdä itseä tukevia valintoja, eikä tarvitse kantaa toksista syyllisyyttä ei-niin-mahtavistakaan valinnoista.
Sen sijaan, että vaadit itseltäsi nyt muutoksia ja tavoittelet millään tavalla ”paremmaksi tulemista” (joka ei ole sama asia kuin itsensä rakastaminen), millä tavalla haluaisit SYVÄSTI ravita itseäsi? Ravintoterapeutit kehottavat ottamaan hyviä juttuja lisää, eivät heti vähentämään kaikkea ”huonoa”. Millaista itsesi ravitsemista sinä tarvitset elämääsi lisää? Anna niiden muiden juttujen nyt vähän aikaa olla, äläkä yritä ratkoa ja punkea itseäsi muutoksiin. Keskity siihen hyvään, mitä itsellesi nyt voit ja haluat antaa.
…SITÄ ON ITSESI RAKASTAMINEN.
HARJOITUS 2:
Kuulostele ja kirjoita:
Millaista ravitsemista sisäisyyteni ja kehoni tällä hetkellä kaipaa?
Aion antaa näitä asioita itselleni tänään ja lähipäivinä… (Ei vaatimuslistaa itsellesi, kiitos. Kuulostele, mikä nyt juuri olisi lempeää, jopa ”lepsua” – mikä tuntuisi hyvältä? Ja sitten jos olo muuttuukin lennossa, tekee mieli tehdä jotain muuta kuin alun perin ajattelit, voitko antaa itsellesi luvan siihenkin?)
Ote Olet parasta, mitä sinulle on tapahtunut -verkkokurssiltani
Voimauttavat kurssini ja valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
Ahdistus on hyvin epämiellyttävä tunne, jota jokainen meistä jossain elämänvaiheessa kokee. Narsistinen lähisuhde on vahingoittava ja epäterve ihmissuhde, joka nostaa stressitasoja ja voi aiheuttaa vaikeaa ja pitkäkestoista ahdistusta.
Ahdistuksen voimakkuus voi vaihdella lievästä lyhytkestoisesta ahdistuksesta pitkäkestoiseen paniikkikohtauksia aiheuttavaan lamauttavaan olotilaan. Jos tuntee ettei tilanne ole hallinnassa tai tilanteesta ei näe poispääsyä voi ahdistus jatkua pitkään ja aiheuttaa näin myös monenlaisia muita negatiivisia haasteita ja johtaa lopulta muihin sairauksiin, esimerkiksi masennukseen.
Ahdistuksen syytä ei välttämättä osata aina tunnistaa ja sanoittaa. Se voi aiheutua monen eri tekijän seurauksena tai yhden raskaaksi koetun asian myötä.
Tärkeintä kuitenkin on tietää, että ahdistus on hyvin yleinen tunne, jonka helpottamiseksi on olemassa keinoja, eikä ahdistusta tarvitse yrittää sietää loputtomiin.
Ahdistus on hyvinvointimme kannalta oleellinen tunne. Tuo haastava tunne tulee kertomaan meille, että kestokykymme on ylittynyt, kaikki ei ole nyt hyvin ja jotain on muutettava.
Narsistisessa ihmissuhteessa ahdistuksen tunnetta saatetaan peitellä, selitellä tai ohittaa pitkäänkin, se ei kuitenkaan auta, vaan itse asiassa vain pahentaa olotilaa.
Kun tunnistaa ja myöntää itselle olevansa ahdistunut tilanteesta, jossa on, pystyy hakemaan apua ja keinoja, joilla oma olo ja elämänlaatu paranevat.
Listasin alle muutamia keinoja, joista on ollut terapia-asiakkailleni hyötyä narsistisen lähisuhteen aiheuttamaan ahdistukseen. Huomioithan, että kaikki keinot eivät sovi kaikille. Voit kokeilla ja poimia näistä keinoista ne, jotka tuntuvat auttavan juuri sinua.
Puhu
Puhu luotettujen ystävien ja läheisten kanssa.
Jaa ajatuksiasi heidän kanssa, jotka tuntuvat aidosti ymmärtävän sinua ja jotka eivät syyttele tai vähättele. Puhumalla saat jäsenneltyä ajatuksiasi, jotka ovat voineet kiertää kaaosmaisesti samaa kehää ilman mitään viitteitä helpottavasta ulospääsystä.
Absurdeilta vaikuttavat tilanteet kuuluvat osana narsistisiin lähisuhteisiin, jonka vuoksi joillain voi olla vaikea uskoa tai ymmärtää kokemuksiasi. Ymmärrämme syvästi usein vain sellaista, jonka olemme myös itse kokeneet. Siksi kannustankin sinua arvioimaan itse sen, kenelle jaat kokemuksiasi ja kenelle et. Empatiaa, lohtua ja tukea voi kuitenkin saada, vaikka täydellinen ymmärrys jäisikin puuttumaan, ja sitä meillä on aina oikeus ja velvollisuuskin itsellemme etsiä.
Älä anna häpeän tai syyllisyyden tunteiden estää puhumasta. Se on yleensä narsistisen ihmisen toive ja tavoite, saada toinen hiljaiseksi ja epäilemään itseään, sekä omia kokemuksiaan. Rikotaan yhdessä vaikenemisen kulttuuria, joka vaatii uskallusta ja rohkeutta, sekä rehellistä ja avointa keskustelua.
Ota etäisyyttä ja omaa aikaa ihan joka päivä
Narsistisen ihmisen harjoittama vahva manipulointi ja patologinen valehtelu vääristävät todellisuutta. Omat mielipiteet, tarpeet ja toiveet saattavat hukkua tai kadota ja aiheuttaa lopulta oman mielenterveydenkin kyseenalaistamista.
Ota etäisyyttä ja omaa aikaa joka päivä erityisesti silloin, jos epäilet olevasi/olet narsistisessa ihmissuhteessa. Esimerkiksi puolen tunnin mittainen päivittäinen metsäkävelylenkki on auttanut useita terapia-asiakkaitani rauhoittamaan ahdistusta ja selkiyttämään omia ajatuksia.
Metsä on tutkitustikin mieltä hoivaava ympäristö. Anna luonnon rauhan ja hiljaisuuden olla apunasi aina silloin, jos tunnet että tarvitset välitöntä helpotusta ahdistavaan oloon.
Keskellä narsistisen ihmissuhteen aiheuttamaa myrskyä voi olla jopa mahdotonta kuulla omia ajatuksia. Etäisyys auttaa huomaamaan selkeämmin sitä, mitä todella kaipaa ja tarvitsee.
Kirjoita huolipäiväkirjaa
Kirjoita huoliasi ja negatiivisia ajatuksiasi ylös joka päivä n.20min., kahden viikon ajan. Huomioi, että saat olla kirjoittaessasi rauhallisessa tilassa ja kaikki mahdolliset häiriötekijät ovat poissuljettu (puhelin, televisio yms.).
Kirjoita huolipäiväkirjaan vain negatiivisia ajatuksia, huolia ja murheita, sitä pahaa oloa, jota olet tuntenut ja kokenut. Kirjoita lopuksi kolme hyvää asiaa, jotka ovat nyt hyvin elämässäsi ja joista voit kaikesta huolimatta olla kiitollinen.
Huolipäiväkirjan kirjoittaminen auttaa purkamaan vaikeita ajatuksia ja tunteita, vähän niin kuin puhuminenkin ja siten ahdistus hieman helpottuu ja olo kevenee.
Hengitä
Alamme ahdistuneena hengittämään tiedostamatta hyvin pinnallisesti, jonka keho voi tulkita merkkinä vaarasta. Keho menee ikään kuin oikosulkuun, joka taas lisää ahdistuneisuutta.
Rauhallinen syvä hengitys vie hermostolle viestiä, ettei ole hätää. Hengitys on yksi nopeimmista ja tehokkaimmista keinoista helpottaa vaikeaakin ahdistusta.
Sulje silmäsi ja ota hyvä ryhdikäs istuma-asento tai voit myös makoilla lämpimän viltin alla. Rentouta hartiat. Hengitä syvään nenäsi kautta ja annan ilman virrata vatsaan, niin että vatsa pullistuu ulos. Laske rauhallisesti kolmeen aina, kun hengität sisään.
Puhalla ilma ulos suusi kautta laskien samalla rauhallisesti kuuteen. Muista aina, että uloshengitys on reilusti pidempi, kuin sisäänhengitys, se on jutun ydin.
Jatka niin kauan, kunnes olosi rauhottuu ja helpottuu. Mitä enemmän teet hengitysharjoituksia, sitä paremmin ja nopeammin ne tehoavat.
Mielenterveystalon verkkosivut
Suosittelen ahdistuksesta kärsiville terapia-asiakkailleni usein mielenterveystalo.fi -verkkosivuja, joista saa hyvin tietoa ahdistuksesta ja myös ahdistuksen omahoito-ohjeita, sekä ahdistuneisuuskyselyn, jolla voi arvioida ahdistuneisuusoireita. Lue lisää täältä!
Jos ahdistuneisuus jatkuu voimakkaana yli kahden viikon ajan, suosittelen hakeutumaan ammattiavun pariin.
Kaikki me olemme joskus pelänneet jotain. Kokemus pelon tunteesta auttaa meitä asettumaan myös toisen asemaan silloin kun hän pelkää. Lasta voi kannustaa puhumaan pelostaan, siitä mikä asiassa tai tilanteessa on erityisen pelottavaa. Älä painosta tai reipastuta lasta väkisin pelkoa päin. Voit kuitenkin kannustaa ja tutkia tunnetta yhdessä lapsen kanssa vaikka sanomalla: Huomaan, että sinua pelottaa, se on ihan normaali tunne tällaisessa tilanteessa, mutta sekin menee kyllä ohi. Jutellaanko mikä sinun mielestäsi tässä on pelottavinta ja mietitään yhdessä, mitä asialle voi tehdä? -Marika Rosenborg, terapeutti ja tietokirjailija
Lapsena pelkäsin pimeää ja aaveita. Sitä, etten löytäisi jonain päivänä kotiin ja jäisin yksin pihoihin äitiä etsimään. En ole varma puhuinko pelostani kenellekään, lapselle tai aikuiselle, vai pidinkö pelot tiukasti omissa pienissä nyrkeissäni.
On hassua, että sisällämme asuu jollain tasolla edelleen se sama lapsi. Pelot ovat ehkä vaihtaneet väriä ja muotoa, ja niistä uskaltaa jo puhuakin. Kun on tullut enemmän työkaluja ja tukea, osaa laskea peloistaan ehkä helpommin myös irti.
Aikuisena en pelkää enää pimeää, mutta kummituksia kyllä. Ja sitäkin, etten löytäisi minulle tarkoitettuun kotiin. Yksinäisyyttäkin pelkäsin pitkään, kunnes ymmärsin, että jonkinlainen yksinäisyys seuraa meitä aina kaikkialle. Siitä huolimatta, että olisimme parisuhteessa tai meillä olisi perhe. Kukaan ei voi koskaan ihan täysin ymmärtää toista ihmistä. Mutta tärkeintä on se, että on olemassa joku, joka yrittää.
Sinulla on lupa kaivata omaa tärkeää ja merkityksellistä elämäntehtävääsi, jos sellaisen itsellesi haluat. Kyse on jopa enemmästä: sinun oikeastaan tulee kaivata sitä ja haaveilla siitä. En nimittäin usko minkään kaipuussa alkuun laitetun jäävän koskaan täysin toteutumatta.
Tässä kaksiosaisessa jutussa käsittelen elämäntehtävän, rajoittavien uskomusten ja omaan kaipuuseen tutustumisen suhdetta toisiinsa ja kerron miten pääset lähemmäksi merkityksellistä tekemisen ja olemisen tapaa. Jutun ensimmäisen osan pääset lukemaan painamalla tästä.
Koska elämäntehtävä mielletään usein työksi tai työasioihin kuuluvaksi osaksi elämää, sen hahmottamiseen hiipivät nopeasti samat kysymykset kuin työhön ylipäänsä: missä sellainen tehtävä olisi, maksetaanko siitä, pitäisikö hankkia vielä yksi tutkinto, olisiko minusta sittenkin yrittäjäksi ja mitenkäs tämä kaikki järjestetään?
Saatamme tiedostamattamme puskea elämää pakettiin järki ja suoritusperusteet edellä. Siksi elämäntehtävän hahmottamisessa voi auttaa erilainen asennoituminen. Uusi sävy löytyy, jos tutustumme ensin siihen mitä kaipaamme ja ylipäänsä suostumme antamaan kaipaukselle tilaa elämässämme.
Mitä minä kaipaan?
Kaipaus auttaa meitä työntämään tuntosarvemme ulos kohti maailmaa. Mitä kaikkea ihanaa tällä voisikaan olla minulle ja mitä merkityksellistä voisinkaan itse tänne tuoda?
Kaipaus kysyy miltä toivoisin, että minusta tuntuu? Mitä tehdessä tavoitan jotain sellaista olotilassani tai energiassani, joka voisi kuiskata minulle merkityksellisen elämän sanomaa? Missä tilanteessa tai kenen kanssa oloni tuntuu hyvältä?
Jos haaveilun aikana toistuvasti koet, että mieleesi nousee voimakkaasti ohjaavia ja rajaavia ajatuksia erityisesti sen suhteen miten asiat ovat taloudellisesti tai ajankäytöllisesti järjestettävissä, onko silloin mahdollista vaikkapa vain hetkellisesti ajatella, että elämäntehtäväsi ei ehkä koskaan tule olemaan palkkatyösi?
Uskallammeko nähdä sen, että elämäntehtävän ei tarvitse olla kaikille sama asia kuin palkkatyö. Tosiasiassa se on paljon enemmän! Oma kokemukseni on se, että merkityksellinen elämäntehtävä on aina tietynlainen palvelukseen astuminen. Se on seikkailulle antautumista: uudestaan ja uudestaan sen äärellä olemista mitä juuri minä voi sydämestäni tähän maailmaan antaa ja luoda.
Sielu lepää
Eräs ystäväni kuvasi elämäntehtäväkseen rakastamisen. Oma tehtäväni punoutuu kanssakulkemisen ja kirjoittamisen ympärille. Yksi kokee tehtäväkseen opiskella ikuisesti ja toinen haluaa elää kehollisten nautintojen äärellä. Jos suostumme katsomaan elämäämme näin, meidän ei tarvitsekaan rajata elämäntehtäväämme jonkinlaisiin järkiraameihin, olettaen sen(kin) toteutuvan samalla tavalla kuin vaikkapa palkkatyömme.
Rajatusta elämäntehtävän käsityksestä vapautuminen auttaa löytämään itsellemme todella merkitykselliset asiat ja toteutumaan tässä elämässä juuri sillä tavalla kuin kohdallamme tarkoitettu on.
Todellisen merkityksellisyyden tunnistatkin sielun lepona: tätä tehden, näihin asioihin keskittyen, näiden ihmisten seurassa, olet kotona omassa elämässäsi ja koet elämäsi merkityksellisenä. Mitä tahansa sellaista teetkään JO NYT, jonka parissa koet merkityksellisyyden tunteita, voit olla varma, että toteutat elämäntehtävääsi. Olethan aidosti elossa omassa elämässäsi, tässä ja nyt.
Muistan oikein hyvin ne (pitkät) ajat elämästäni, jolloin kaipasin, toivoin ja odotin rakkautta jonkun ihanan kanssa. Voi luojan pyssyt, kunpa olisin tiennyt mitä tiedän nyt: kun alkaa ottaa koppia itsensä kohtaamisesta, hoivaamisesta, itselle ihanaan ja kiinnostavaan keskittymisestä ja rajaamisesta, ei sulje luukkuja pienemmälle ja kapua johonkin entistä yksinäisempään norsunluutorniin VAAN TULEE HITSIN VASTAANOTTAVAISEKSI. Alkaa resosonoida hoivan, rakkauden ja ilon taajuudella, jolloin LUONNOLLISESTI vetää puoleensa rakkauden ja hoivan ja ilon taajuuksia – eli myös siihen virittyneitä toisia ihmisiä.
Rakkauden ja hoivan ja ilon taajuudella väräjöiminen ei tarkoita mitään positiivista ajattelua ja ilovalokiitosta tai sitä, ettei saisi olla hajalla ja kaivata, vaan sisäistä vanhemmuutta. Omien tunteiden ja tarpeiden hahmottamaan oppimista, tunteidensa viestien ymmärtämistä, niistä kopin ottamista, rajojen ja sisäisen turvan opettelua ja ennen kaikkea (varsinkin jos kaikki tuo edellämainittu alkoi kuulostaa kuumottavan työläältä) ITSENSÄ HYVÄNÄ PITÄMISTÄ. Ja vitsilänen, sitä voi OPPIA. Se ei ole mitään salatiedettä, eikä mitenkään erityisen vaikeaa! Tarvitaan halu kokea enemmän rakkautta ja omaa vastuullisuutta. Lempeää peilausta ja tietoa, jotka siivittävät oivalluksiin.
On vaikeaa vetää puoleensa rakkautta, jos ei mätsää siihen. Jos venailee rakkautta, mutta ei ryhdy itselleen rakkaudelliseksi kohtaajaksi, ei mätsää rakkausviboihin
On vaikeaa vetää puoleensa rakkautta, jos ei mätsää siihen. Jos venailee rakkautta, mutta ei ryhdy itselleen rakkaudelliseksi kohtaajaksi, ei voi mätsätä rakkausviboihin. Voi vetää puoleensa ihmissuhteita, mutta jotta niissä olisi mukana oikeaa, syvää kohtaamista, sitä tarvitsee tarjota itse itselleen. Se ei tarkoita, että pitää olla ehyt, super-rakkaudellinen ja ettei saisi olla epävarmuuksia ja haavoja vaan sitä, että hiffaa: mun omassa elämässä on rakkaudellisuutta, koska tarjoan sitä ITSE ITSELLENI. Ja voilà sitten sitä rakkaudellisuutta ei voi olla ilmaantumatta muualtakin.
Mutta se kuumottava juttu on tämä: usein alitajuisesti väistämme rakkautta ja läheisyyttä ja pysytelemme selviytymispoteroissamme (täysin tiedostamattamme, koska kyllähän me mielessämme haluamme rakkautta), jos olemme kokeneet rakkauden haavoittavaksi ja läheisyyden kuumottavaksi – tai emme ole tulleet arvostetuiksi ja nähdyiksi sellaisena kuin olemme. Näin on tosi tosi monen kohdalla – ja kuten sanottua, been there, done that.
Aikuisuudessa upeaa on se, että saa uuden tsäänssin vanhemmoida itseään uudelleen ja eheyttää sitä, mitä vaille on jäänyt ja mikä on mennyt metsikköön. Ankeaa aikuisuudessa on se, etteivät ne aikanaan täyttymättömät nähdyksi, arvostetuksi omana itsenään ja kohdatuksi ja yhteenkuuluvaksi tulemisen tarpeet täyty ennen kuin niitä alkaa tarjota itselleen (esimerkiksi auttajan – vaikkapa minun – avulla). Jos emme tähän suostu, emme toisin sanoen suostu kypsymään erillisiksi aikuisiksi – ja rakkauden vastaanottajiksi, lähelle tulijoiksi.
Meillä usein on alitajuista uskomusta, että jos alamme ottaa enemmän koppia itsestämme ja viihtymään laiffissamme paremmin, se tekee meistä entistä yksinäisempiä ja jollain huonolla tavalla riippumattomia
Mielestäni tästä puhutaan edelleen jäätävän vähän – ehkä siksi, että elämme niin läpeensä läheisriippuvaisessa, arvottomuuden lonkeroihin kietoutuneessa kulttuurissa, että se on vähän sokea piste. (Juu, läheisriippuvuus ei ole vain toisiin takertumista vaan myös yksinäinen pärjääjä on läheisriippuvainen – tästä kaikesta uudessa kirjassani lisää. Ja sitä seuraava kirjani kertoo läheisriippuvuudesta eheytymisestä ja lähelle itseä ja toisia syvästi aidosti tulemisesta – eli tiedossa on ihmissuhdekirja, olen siitä jo ihan tulessa.) Kulttuurimmw tuottaa niin vähän mallia erillisestä, rakkaudellisesta aikuisuudesta, että ei mikään ihme, jos olemme vähän pihalla. Eikä se mikään rikos ole, eikä varsinkaan mitään huonoutta. Mutta rakkauden tie on olemassa.
Pointtini tässä kaikessa: meillä usein on alitajuista uskomusta, että jos alamme ottaa koppia itsestämme enemmän ja viihtymään laiffissamme paremmin, se tekee meistä entistä yksinäisempiä ja jollain huonolla tavalla riippumattomia. Se on juuri se vinoutunut käsitys intiimiydestä, rakkaudellisuudesta ja läheisyydestä, joka tuottaa tuollaista kollektiivista kummajengaa.
Läheisriippuvuus tuottaa meissä alitajuisesti sitä oloa, että vain toisten kautta mä saan tarpeeni vihdoin täytettyä – vaikka ideaalitilanteessa opimme jo varhaisissa vaiheissamme, että tunteemme ja tarpeemme ovat ok, jolloin opimme tunnistamaan ja ottamaan vastuuta niistä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että osaamme ja uskallamme sanoa joo ja ei sen mukaan kuin tuntuu. Ja pyytää apua. Ja luotetaan itseemme. Ja tunnemme olevamme kaiken hyvän arvoisia.
Se, millainen suhde meillä on itseemme, ei vain tapahdu meille aikuisille ihmisille. Me saamme aikuisina VALITA arvomme itse – eikä se ole mitään yläpilviteoriaa vaan ERITTÄIN KÄYTÄNNÖNLÄHEISTÄ ASIAA
Mutta harva meistä on tällaista ideaaliherkkua saanut kokea, joten se tarve-osa (rakkauden, kuulumisen, nähdyksi ja hoivatuksi tulemisen) jumiutuu luuloon, että niiden saaminen on muista kiinni. Ei se ole – sittenhän me vasta niitä osaamme vastaanottaa toisilta, kun alamme vähän oppia itsemme kanssa. JA SIIHEN SAA OTTAA APUA VASTAAN!!! Kuten sanon jo Sydänjuttu-kirjassani: se, millainen suhde meillä on itseemme, ei vain tapahdu meille aikuisille ihmisille. Me saamme valita itse ja ikään kuin luoda itsemme uudelleen. Silloin irtaudumme himmaavasta häpeästä, turvattomuudesta, arvottomuudesta, toksisesta syyllisyydestä, jumittavasta riippuvuudesta, defensseistä ja selviytymiskeinoista. Eikä se ole mitään salatiedettä.
Jos haluat lempeyttää ja voimauttaa oloasi, rakastettu verkkokurssini Olet parasta, mitä sinulle on tapahtunut on juuri sitä varten. Ei mitään suorittamista vaan ihanaa voimautumista. Alla olevasta linkistä pääset lukemaan lisää ja mukaan – verkkokurssin esittelysivun löydät nettisivujeni etusivulta. (Ehdit superhyvin mukaan, aikaa on elokuun loppuun ja kurssia saa käydä omassa tahdissaan. KURSSILLA UUTTA MATSKUA!).
Lapsille on hyvä asettaa rajat, rajoilla osoitetaan rakkautta, sanoo todennäköisesti jokainen lastenpsykiatri ja kasvatusopas. Sama toimii aikuisillekin: pitääkseen itsestään huolta on osattava vetää rajat.
Rajojen vetämiseen tuntuu kuitenkin sisältyvän jotain väkivaltaista. On osattava sanoa EI ja ikään kuin pidettävä itsemääräämisoikeutta uhkaavat henkilöt ja asiat loitolla.
Tämä voi tuntua sotivan sellaisia nykyhenkisyydestä tuttuja lausahduksia vastaan kuin ”valitse ystävällisyys” tai ”maailmassa, jossa voit olla mitä tahansa, ole ystävällinen”.
Ristiriitaisuutta saattaa lisätä se, että henkiset traditiot kertovat meidän olevan yhtä – samalla tulisi kuitenkin osata rajata itsensä erilliseksi. Olemme isojen ja tärkeiden pohdintojen äärellä: mitä ykseys tarkoittaa ja miksi minun kuitenkin tulisi olla erillinen?
~
Elämä on yksi. Ihmisyys on yksi. Meissä on paljon enemmän samaa kuin erilaista. Samalla kuitenkin jokainen tuo maailmaan aivan erityisen, täysin ainutlaatuisen värähteen. Olemme saman timantin hieman erilaisia viisteitä. Olemme yksi spektri, josta heijastuvat kaikki maailman värit. Jokainen yksittäinen elämä on kaikista muista jollakin tavalla poikkeava, omanlaisensa heijastus.
Meillä jokaisella on iso tehtävä: elää tämä uniikki ”värisävyymme” todeksi. Tämä ei käy aivan mutkattomasti.
Oman sävyn ei ole tarkoitus olla muista erillinen, vaan täydellinen osa yhteistä kokonaisuutta. Sävyn ei ole tarkoitus sulautua muihin (kun kaikki värit sotketaan yhteen, jää vain ruskeaa mössöä) tai soida yhtenä isona kakofoniana. Ykseyden on tarkoitus olla harmoniaa.
Tarvitsemme siis jonkinlaista rajausta, jotta oma sävymme erottuu. Rajojen on kuitenkin tarkoitus olla matalat, joustavat ja elävät, jotta voimme tanssia elämän leikin mukana. Tämä on kaukana väkivaltaisesta, eikö?
~
Elääkseen todeksi juuri oman vivahteensa, siihen on ensin tutustuttava. Ei ole mahdollista ilmentää omaa sävyään, jos ei tiedä, mitä se on. Ennen kuin ymmärrämme, mitä todella olemme, ovat siis korkeammat rajat tarpeen. Korkeampien rajojen sisäpuolella on helpompi tutustua itseensä turvassa.
EI on tärkeä sana. EI asettaa rajoja ja auttaa pitämään niistä kiinni. EI:n tarkoitus ei kuitenkaan ole rajoittaa rakkautta, vaan suojella sitä. Rajoistaan voi kommunikoida kunnioituksella ja ystävällisyydellä: itsensä puolesta, ei muita vastaan. (Vaikkakaan en ajattele, että ystävällisyys olisi kaikkien perimmäisin arvo. Omassa maailmassani se ei esimerkiksi saa mennä ristiin totuuden kanssa.)
Liian jäykät rajat ovat kuin muuri joka eristää sisäisen ja ulkoisen. Silloin kukaan ei pääse lähelle ja ulospäinkurkottaminen on vaikeaa. Ihminen jää oman sisäisyytensä vangiksi. Liian jyrkkä EI pienentää elämänpiiriä ja eliminoi yhteyden muihin.
Rajattomuus taas tarkoittaa, ettei ihminen pidä puoliaan ja että hänen ylitseen voi kävellä. Sinällään palveleminen ja antaminen ovat hienoja asioita, mutta rajaton ihminen tekee tätä useimmiten itsensä kustannuksella ja uupuu. Jos omat tarpeet eivät koskaan tule täytetyiksi, voi elämän merkityksellisyys kadota.
Ehdottomat rajat eivät palvele ketään. Rajattomuus palvelee huonosti itseä ja silloin myös kokonaisuutta.
~
Jos elämä on ollut hyvin rajatonta, on todennäköisesti tärkeää asettaa tiukkojakin rajoja ja harjoitella EI:n sanomista. Tarkoitus on kuitenkin antaa itsen kasvaa ja kypsyä näiden turvallisten rajojen sisällä omaksi autenttiseksi itsekseen.
Kun omaa autenttista ääntä alkaa löytyä ja kun omat jalat kantavat, rajoja on tarkoitus purkaa. Tämä on yksi henkisen kasvun mitta: että kykenen luopumaan, joustamaan, antamaan ja olemaan asettumatta tukkeeksi. Silloin voin soida harmoniassa koko ihmisyyden spektrissä ja palvella olemassaolollani elämää.
Rajojen sisällä on tarkoitus kypsytellä itseä, jotta voi antaa itsestään maailmalle. Tämä ei ole kertaluontoinen prosessi, vaan jatkuu aina uudestaan syklisenä, kaaoksen ja harmonian sekä aktiivisuuden ja passiivisuuden vuorotteluna, jatkuvana oppimisena ja kasvamisena – omaksi itsekseen.
Konfliktit kuuluvat meidän kaikkien elämään. Miten selvitä niin, että konfliktin jälkeen on mahdollista kohdata toinen osapuoli hyvällä fiiliksellä ilman kummankaan vaivautuneita katseita? Tässä tekstissä eräs ajatus sellaisiin tilanteisiin, kun sinulla itsellä on mahdollisuus joko heittää löylyä lisää ja nöyryyttää. Tai vaihtoehtoisesti valita toisin ja rakentaa tilanne niin, että toinen voi säilyttää kasvonsa. Jälkimmäisen vaihtoehdon kanssa katsotaan tulevaan ja vuorovaikutuksessa on mukana ajatus siitä, että kaikilla on mahdollisuus voittaa edes jossain määrin.
Ihminen hakee vetäytymällä turvapaikkaa. Juuri tähän rakoon osin on sodissa pyritty iskemään ainakin sen mukaan, mitä muinaisissa sodankäynnin oppaissa puhutaan. Kiinalaisen Sunzin 400-luvulla eea. kirjoittamassa sodankäynnin strategiassa esiin nousee ajatukset siitä, kun vastustaja on ajettu ahtaalle. Kun edessä on vuori ja takana suuri joku, tietä ulos ei ole.
Vastustaja on tällöin yhtä epätoivoisessa tilanteessa, kuin istuisi vuotavassa veneessä tai kyykistelisi palavassa talossa. Sunzin oppien mukaan taitavan sotajoukon olisi jopa itse hyvä polttaa sillat ja veneet edetessään. Näin taisto olisi pakko viedä loppuun saakka, kun tilanteesta ei ole enää muuta ulospääsyä. Pakko sotia viimeiseen henkilöön.
Nyt kysymys kuuluu, että olemmeko arkisissa konfliktitilanteissa miten usein sodassa? Vai onko tarkoitus ristiriitatilanteesta huolimatta edetä tuhoamisen sijaan rakentavasti? Usein rakentavaan vuorovaikutukseen kuuluu ajatus siitä, että toiselle annetaan kunniallinen tie vetäytyä. Samahan pätee myös sellaisessa sotatilanteessa, missä halutaan vastapuolen luovuttavan ja aloittavan perääntymisen. Se ei ole mahdollista, mikäli siihen ei ole tilaa vuorien ja jokien välissä.
Antaa kunniallinen tie vetäytyä.
Itse aloin pohtia ajatusta kunniallisesta tiestä vetäytyä hakiessani opintoihin Poliisiammattikorkeakouluun. Silloin pitkän linjan poliisin, voimankäytön kouluttajan ja koulun nykyisen opetus-, tutkimus- ja kehittämistehtävissä työskentelevän Juha-Matti Huhdan tekstissä pääsykoekirjassa ajatus nousi esiin osana poliisin työtä. Hänen mukaansa ammattitaitoinen poliisi on käytökseltään jämäkkä ja samaan aikaan rauhoittava. Hän pystyy omalla käytöksellään antaa tilaa toiselle tarvittaessa vetäytyä.
Kerron erään arkisen esimerkin. Tilanne oli aika vaatimaton, mutta tämä avaa ajatusta ehkä vielä hiukan lisää. Lukiossa opiskellessani kahdella ystävälläni tuli kinaa erääseen matemaattiseen kaavaan liittyen. Henkilö yksi oli ehdottomasti pätevämpi asian suhteen pitkien matematiikan opintojensa kanssa, henkilöllä kaksi lyhyt matikka eikä sittemmin taipumusta päätyä ykkösen tapaan lääkikseen. Kakkonen oli varma, että tässä kohtaa hän oli oikeassa asian kanssa ja ykkösellä oli joku kummallinen blokki esteenä asiassa. Aikansa kinattua ja kakkosen rautalankaa väänneltyä ykköselle syttyi lamppu. Oli silmin nähtävää, kuinka häpeä valtasi ykkösen.
Tässä kohtaa matemaattisesti lahjattomamman opiskelijan olisi ollut helppo ottaa lyhyt ilo irti koko rahan edestä ja kääntää veistä silmin nähden kipeässä haavassa. Nyt oltiin aralla alueella liittyen itse kunkin itsetuntoa pönkittäviin omiin vahvuuksiin. Hän päätti antaa kuitenkin kunniallisen tien vetäytyä. Kakkonen päätti jatkaa tilannetta empatian kulmalla ja vaihtoi oman ilmaisunsa ymmärrystä huokuvaksi. Ei kuitenkaan liian ylhäältä alas ”minähän sanoin” -tyyliseksi, vaan aidon suoraselkäiseksi. Kakkonen myös pian vaihtoi puheen aihetta toisaalla, jolloin toinen sai tilan henkisesti nuolla haavojaan omassa suojassa. Seuraavan aamun kohtaaminen koulun käytävällä oli näiden kahden välillä varmasti miellyttävämpi, kuin jos matikkanero olisi nöyryytetty edellisenä päivänä hänen vahvalla maaperällään.
Sota on sotaa, mutta pääasiassa ihmisten välisessä rakentavassa vuorovaikutuksessa ei päästä pitkälle nöyryyttävällä kohtelulla tai vallankäytössä. En usko, että samurain harakirin katsomisesta lopulta seuraa edes sivusta seuraavalle voittajalle kaunista tunnetta.
Loma-aika saattaa tuoda usein erilaisia ristiriitoja ja vaikeuksia parisuhteeseen. Haasteita saattaa tuoda erilaiset toiveet loman vietosta tai vain erilaiset tarpeet lomalle. Toisella saattaa olla päällimmäisenä tarpeena olla rauhassa, yksin ja levätä ja toinen haaveilee seikkailuista ja yhteisestä ajasta. Myös parisuhteelle luodaan helposti suuria odotuksia lomalle ja kun odotukset eivät täyty on pettymys suhteeseen ja kumppaniin helposti läsnä. Avioeropiikki onkin tilastoissa usein nähtävillä elokuussa.
Meidän on helppo pohtia, miten kumppanimme pitäisi tuntea, ajatella tai käyttäytyä. Tai mielessämme saattaa olla lista, miten kumppanimme pitäisi muuttua, jotta voisimme olla onnellisia.
Hyväksyminen on valtava voimavara parisuhteessa. Hyväksymisellä aktiivisena prosessina tarkoitetaan sitä, että voimme pyrkiä ymmärtämään ja hyväksymään, miksi kumppani tuntee ja ajattelee tai käyttäytyy kuten käyttäytyy ilman tarvetta tuomita tai muuttaa kumppania jollain tavalla.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi olla asiasta samaa mieltä tai että meidän täytyisi pitää tästä. Tämä ei myöskään tarkoita passiivista asennetta, sitä että muut ovat oikeassa ja minä väärässä, vaan että voin hyväksyä, mitä kumppanini tuntee, ajattelee tai tekee.
Kumppanimme hyväksyminen aktiivisena prosessina – pyrkimys nähdä hänet sellaisena kuin hän on, ei sellaisena kun toivomme hänen olevan, on merkityksellinen asia parisuhteen kukoistamisen kannalta. Kun vastustus ja arvostelu loppuu ja voimme hyväksyä sen miten on, teemme tilaa tyyneydelle, rakkaudelle, ilolle ja rauhalle parisuhteessa. Tällöin voimme toimia tästä tyyneydestä käsin. Suhteessa ei ole ole silloin syypäitä, ei syyttäjiä eikä syytettyjä, ja ristariidat ja draama vähenee. Mahdollistamme näin yhteyden ja myötätunnon kokemisen osaksi parisuhdetta.
Tämä mukaelma tyyneysrukouksesta kuvailee hyvin hyväksymisen teemaa parisuhteessa:
”Olkoon niin, että minulla on tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa, mitkä voin,
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”
Hyväksymisen teema ei kuitenkaan koskaan tarkoita passiivista asioiden hyväksymistä ja asioita, joita ei tule koskaan hyväksyä kuten henkinen ja fyysinen väkivalta parisuhteessa.
Kun olemme hyväksyen läsnä myös omille tunteillemme ja ajatuksillemme, tunnistamme myös paremmin tarpeitamme. Näin voimme myös niitä sanoittaa kumppanillemmen sekä asettaa myös selkeitä rajoja, kun joku asia ei ole meille ok tai hyväksyttävää.
Onkin tärkeää aloittaa hyväksymisen vahvistaminen ensin itsemme kanssa. Kun voimme hyväksyä ja kunnioittaa itseämme juuri sellaisena kun nyt olemme, voimme myös kehittyä ihmissuhteissamme ja tuoda parisuhteeseen hyväksyntää kumppania ja parisuhdetta kohtaan.
Lämpimästi tervetuloa kursseilleni tai yksilöohjaukseen tästä
Läheisriippuvaisuuteen taipuvainen on suhteessa se, joka yrittää yli voimavarojensa ymmärtää, joustaa, sopeutua ja mukautua – omalla kustannuksellaan. Läheisriippuvuuden taustalla on usein inhimillinen halu löytää turvaa – mutta se ei valitettavasti useinkaan löydy ilman terveitä rajoja.
Läheisriippuvuus ilmenee tyypillisimmin siten, että…
💟 pitää yllä suhdetta itsensä kustannuksella, esimerkiksi liiallisella miellyttämisellä ja ylisopeutumisena
💟 hankaluutena tunnistaa tai ilmaista omia rajoja ja tarpeita
💟 voimakkaana hylätyksitulon ja yksinjäämisen pelkona
💟 suhteessa ylivastuullisen, auttajan, pelastajan, parantajan roolin ottamisena
💟 kokee suhteessa usein hallitsevaa ahdistusta, pelkoa, avuttomuutta
Verkkokurssi läheisriippuvuudesta toipumisen tueksi on tarjouksessa 44 € (norm. 69 €) 25.7.2022 asti.
Läheisriippuvuus ei ole tyhmyyttä tai viallisuutta
…vaan itseasiassa monin tavoin ymmärrettävää. Sen pyrkimyksenä on varmistaa suhteen kestävyys, rakkaus ja se, että ei jää yksin. Pyrkimys on taustalla siis täysin ymmärrettävä, mutta jos pidämme suhdetta yllä itsemme kustannuksella, se ei ole pitkässä juoksussa hyväksi kenellekkään.
Läheisriippuvuuden vastakohta ei ole riippumattomuus ja yli-itsenäisyys. Toipuminen tarkoittaa mm. sitä että uskaltaa asettaa rajoja, tunnistaa omia tarpeitaan ja pitää niistä huolta. Toipuminen on myös terveen minäkuvan vahvistumista ja tervettä itsearvostusta. Toipuminen ei poista kaipuuta turvalliseen ihmissuhteeseen, vaan enemmänkin se mahdollistaa tasavertaisia ihmissuhteita: Ja sitä, että ei enää suostu olemaan rakkauden kerjäläinen.
Toipuminen ei ole on/off, vaan se tapahtuu usein asteittain, pienin mutta merkityksellisin askelin.
💎 Osa 1 – Mitä läheisriippuvuus on minun kohdallani?
Mikä sen hinta on kohdallani? Mitä oikeastaan pelkään?Mikä olisi juuri minulle tie autenttiseen toipumiseen?
💎 Osa 2 – Psykologinen turva
Läheisriippuvuuden taustalla on usein syvää turvattomuutta, jota koitetaan alitajuisesti ratkaista kontrolloimalla, ylisopeutumalla, miellyttämällä tai rajattomuudella. Mistä turvan kokemus muodostuu ja miten sitä voisi vahvistaa?
💎 Osa 3 – Tarpeet ja rajat
Läheisriippuvaisiin käytösmalleihin taipuvainen unohtaa usein omat tarpeet ja rajat – mutta silti riippuvuussuhde palvelee jotain tarpeita – mitä ne ovat ja miten näitä tarpeita voisi täyttää terveillä keinoilla?
💎 Osa 4 – Omannäköinen elämä
Läheisriippuvaisuuteen taipuvainen herkästi sulautuu liiallisesti toisen elämään ja identiteettiin. Kuka olet ihan itseäsi varten? Mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä? Miten säilytät itseni ja voit olla suhteessa?
Eevi Vuoristo. Kuva Arto Wiikari 2019.
Kurssin ohjaaja Eevi Vuoristo. Eevi on sekä toipuva läheisriippuva että rakkausaddikti, itsetuntemusohjaaja ja pariterapeutti, joka on kirjoittanut omasta toipumisen prosessistaansuositussa kirjassaan Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi.
💟 Kurssi on tarjouksessa 44 € (norm. 69 €) 25.7.2022 asti. Saat kaiken materiaalin heti käyttöösi joten voit aloittaa kun sinulle sopii.
Oletko sinäkin kokenut turhauttavana sen, ettei oma elämäntehtäväsi oikein tunnu aukeavan? Olet ehkä kovastikin halunnut päästä ”perille” jonnekin vain huomataksesi, että merkityksellinen tekeminen ja oleminen tuntuvat pakenevan sinua. Kokemasi on yleisempää kuin uskotkaan, et ole yksin.
Tässä kaksiosaisessa jutussa käsittelen elämäntehtävän, rajoittavien uskomusten ja omaan kaipuuseen tutustumisen suhdetta toisiinsa ja kerron miten pääset lähemmäksi merkityksellistä tekemisen ja olemisen tapaa.
Huolimatta siitä, että minulla on ollut varmasti keskimääräistä enemmän mahdollisuuksia toteuttaa erilaisia ideoita ja unelmia, olen kokenut merkityksettömyyden ja turhautumisen tunnetta elämäntehtävää etsiessäni. Haahuilin vuodesta toiseen polullani eri suuntiin löytämättä koskaan minnekään, jossa olisin kunnolla voinut kokea olevani perillä.
Valintoihini vaikuttivat pitkään erilaiset alitajuiset, syvälle juurtuneet uskomukset siitä miten minun kuuluu elää, mitä minulta odotetaan tai mikä ylipäänsä on minulle mahdollista. Uskomuksista kaksi on sellaisia, jotka käsitykseni mukaan vaivaavat monia muitakin kuin minua, joten avaan niitä tässä tarkemmin.
Täydellisyyden pakko
Koin merkityksellisten asioiden tekijät täydellisinä ihmisinä, sellaisina, jollainen en itse ikinä yltäisi olemaan. Ihailin tekijäihmisiä kaukaa. Uskoin, että sen mitä haluan tehdä – sen mikä olisi minulle merkityksellistä – tulee myös olla jollain tavalla hyvin täydellistä.
Näin onnistuin luomaan ajatusmallin, josta minä: inhimillinen, keskeneräinen ”kasin tyttö” tehokkaasti putosin ulkopuolelle ja jäin siihen hyvin aidolta tuntuvaan kokemukseen, että voidakseni liikkua yhtään mihinkään, minun on oltava jotain paljon enemmän kuin olen. Minun on oltava valmis jollain sellaisella tavalla, jota ei koskaan tule.
On ollut keskeisen tärkeää ymmärtää, että saan tehdä ja toimia jo nyt. Olen tarpeeksi valmis ottamaan askelia jo nyt. Keskeneräisenä, inhimillisenä minuna, olen riittävä aloittamaan.
Yksi elämäntehtävä tänne kiitos
Toinen tehokas este on ollut alitajuinen uskomukseni, että elämäntehtävä on jossain valmiina. Ilman tämän uskomuksen kyseenalaistamista odottelisin edelleen sitä valmiina eteeni putoavaa, siistissä paketissa tarjoutuvaa toimea. Vaikka osalle ihmisistä elämäntehtävä tarjoutuu hyvin valmiina kokonaisuutena ja selkeinä oivalluksina, moni meistä kulkee paljon polveilevamman matkan.
Tällä polveilevalla matkallani muutama askel on ollut keskeinen, jotta olen päässyt eteenpäin kohti elämäntehtäväni oivaltamista:
Omiin rajoittaviin uskomuksiin tutustuminen ja niiden purkaminen.
Halu tutustua omiin kaipuun ja mielenkiinnon kohteisiin ja ajan varaaminen niille.
Marssijärjestyksen muuttaminen niin, että ensin on tilaa haaveille ja intuitiolle, ja vasta myöhemmin on järkeilyn vuoro.
Olemme niin tottuneita hallitsemaan järjellä kaikkea, että pyrimme puskemaan sillä myös elämäntehtävämme sopivaan pakettiin. Elämäntehtävä ei kuitenkaan nouse suorituskeskeisyydestä, eikä järkeilystä.
Meidän on ennemminkin uskallettava antautua ensin ideoiden, erilaisten aavistusten ja intuition sanelemaan tuntemattomaan maisemaan.
Varsinainen tehtävämme tässä kohdassa onkin järkiperäisen ratkomisen sijaan löytää rohkeus alkaa kulkea kohti elämäntehtäväämme. Haaste tietenkin on siinä miten kulkea kohti, kun ei tiedä mitä kohti pitäisi olla kulkemassa.
Siksi haluan puhua kaipauksesta.
Siinä missä elämäntehtävämme saattaa paeta meitä, jos lähestymme sitä järkiperustein tai puskien, kaipaukselle avautuminen antaa olemassaolon voimalle tilaa ja mahdollisuuden siivittää meitä eteenpäin. Kaipaus viitoittaa tietämme kohti merkityksellisyyttä. Kaipaus tuo elämäämme tärkeät kysymykset siitä mitä tarvitsemme ja mitä kohden haluamme kulkea.
Avaan kaipauksen merkitystä elämäntehtävän löytymisessä ja sitä mikä elämäntehtävämme oikeastaan lopulta on, jutun kakkososassa, jonka pääset lukemaan painamalla tästä.
