Sinun ei pidä aina jaksaa.
Sinun ei pidä aina olla positiivinen.
Sinun ei pidä heti osata.
Sinun ei täydy keretä kaikkea mitä luulit.
Sinun ei tarvitse hävetä itseäsi.
Sinun ei tarvitse olla aina saatavilla.
Sinun ei pidä pitää kiinni väkisin jostain, josta olet kasvanut ohi.
Sinun ei pidä selitellä tai saada muita ymmärtämään.
Sinun ei ole pakko tehdä mitä olit suunnitellut.
Sinun ei tarvitse saada muita olemaan samaa mieltä kanssasi.
Sinun ei täydy saada lupaa olla sinä.
Sinun ei täydy aina suostua.
On hyvä muistaa, että mindfulness-harjoittaminen on prosessi (ehkä prosessi kuulostaa liian tylsältä – voisin käyttää mieluummin sanaa seikkailu!). Jokainen etenee seikkailussa omaan tahtiinsa ja metaforallisesti järjen tason ymmärrys alkaa valua ja vaikuttaa myös alaspäin kehoon.
Mindfulness ei jossain vaiheessa seikkailua ole välttämättä enää pelkkä harjoitus, vaan tietoisesta hyväksyvästä läsnäolosta voi tulla tapa elää ja olla. Ei tarvitse enää puhua pelkästään tietämisen tasolla esimerkiksi hyväksymisestä, vaan se voi alkaa ”toimia” sydämestä ja kehon viisaudesta käsin. Tätä voisi kuvata mielen ja kehon integroitumisella.
“Knowledge does not mean mastering a great quantity of different information, but understanding the nature of mind. This knowledge can penetrate each one of our thoughts and illuminate each one of our perceptions.” ~Matthieu Ricard
Joskus kohtaan kysymyksen, että muuttaako mindfulness ihmistä? Taustalla voi olla huoli persoonan muuttumisesta jollain mystisellä tavalla. On hyvä tiedostaa huoli, saada mahdollisuus puhua siitä ja sitten päästää irti. Muuttuuko ihminen, vaikkei tekisi mitään, tai muuttaako pesäpallo-harrastuksen aloittaminen ihmistä?!
Vuosia sitten mindfulness-kurssilaiseni kertoi hänelle sattuneesta omaisuusvahingosta. Hänelle asian hyväksyminen tarkoitti sitä, että ei jäänyt märehtimään ja vatvomaan asiaa, vaan tosiasian vastustamisen sijaan hän laittoi energiansa puolisolleen sekä vakuutusyhtiöön soittamiseen. Tapahtuman jälkeen hän havahtui, että aiemmin olisi jäänyt jopa päiviksi märehtimisen suohon, eikä olisi ryhtynyt hommiin. Tässä esimerkissä hyväksynnän kautta mahdollistui eteenpäin vievä toiminta.
Hyväksyminen on välillä helppoa ja se voi johtaa meitä tyydyttävään lopputulokseen. Silloin voi tulla ajatus: näinhän mindfulnessin pitääkin ”toimia”! Ja kun huomaat tällaisen ajatuksen, voit hymyillä – se on vain ajatus ja mielen tarjoama arviointi 🙂
Voimmeko sen sijaan hyväksyä tilanteet, missä mindulness EI ”toimi”?
”Olin huonolla tuulella ja tein mindfulness-harjoituksen, mutten rentoutunut eikä tullut parempaa fiilistä.”
”Sanoin antavani anteeksi, mutta en pystynytkään.”
”Olin stressaantunut töissä ja tein kehon skannaus -harjoituksen. Huomasin, että pääni oli kipeä ja tulin entistä kiukkuisemmaksi.”
”Yritin hyväksyä, että työkaverini sai minulle tarkoitetun ylennyksen – ei onnistunut.”
Olemme jälleen yhden (kyllä, tiedän ja mun puolesta tässä voi humoristisesti käyttää sanaa: ärsyttävän) paradoksin äärellä: ei mindfulnessin pidäkään toimia! Välillä olemme niin harjoittamisen tai ajatuksiemme pauloissa, että unohdamme tämän tärkeän seikan. Olemme niin haltioissamme hyväksymisestä, että emme huomaa valjastavamme sitä asioiden ylimääräiseen puskemiseen ja yritämme päästä tiettyyn päämäärään sen avulla. Kun mielemme takertuu johonkin tiettyyn tavoiteltavaan lopputulokseen, onko se silloin hyväksymistä? No hyvä on – eipä tuo juuri hyväksymiseltä kuulosta!
Onko mahdollista hyväksyä se, ettei voi hyväksyä jotain juuri nyt?
Onko mahdollista hyväksyä se, ettei voi hyväksyä, ettei voi hyväksyä jotain juuri nyt… Ja niin edespäin. Onneksi harjoitusvalmentajaksi voi ottaa mukaan vaikka lausahduksen: kas! Mitä tapahtuu, kun laittaa yllä löytyvien lauseiden eteen sanan kas? No okei, tulee kieliopillisesti ja ymmärrettävyydeltään hieman ontuvia lauseita, mutta hoksannet pointin: saamme hieman väljyyttä, neutraaliuutta, uutta näkökulmaa ja jopa huumoria tilanteisiin. Ei oteta itseämme ja ajatuksiamme niin vakavasti!
Kuulostaa liian yksinkertaiselta ja lapselliselta ollakseen totta. Ja kuitenkin välillä olemme mindfulnessin äärellä hiuksen hienojen vivahde-erojen äärellä. Mikä erottaa hyväksymisen ja ei hyväksymisen, mikä toimivuuden ja ei toimivuuden?
Mikäli sanat ovat sinulle tärkeitä, kas-sana voi muistuttaa sinua mindfulness hyväksymisen paradoksista ja hiuksen hienoista vivahde-eroista. Tämä voi olla yksi monista väylistä ottaa vastaan elämän karikot ja päästää niistä sitten irti. Ja luottaa siihen, että mindfulness-harjoittaminen itsessään kantaa juuri sellaista hedelmää pitkällä tähtäimellä, kuin on tarkoituksen mukaista.
Ota mindfulnessin hyödyt käyttöön omassa arjessasi. Aleksi Litovaaran 8 viikon mindfulness-kurssilla opit 27 harjoitusta, jotka auttavat jaksamaan ja palautumaan paremmin arjessa. Lue lisää 19.10. alkavasta kurssista TÄÄLLÄ.
Kirjoittaja Mea Sinersaari on joogaopettaja ja teologiaopiskelija, jota kiehtoo kysymykset ihmisenä olemisesta ja ymmärtämisen rajoista.
Syvimmät totuudet tässä elämässä ovat usein kaikkein suurimpia itsestäänselvyyksiä. Ne ovat niitä lauseita, jotka olemme kuulleet satoja kertoja, mutta joita emme silti ole koskaan pysähtyneet kuuntelemaan. Ne sanat ovat liian lähellä vaikuttaakseen enää, ehkä liian tuttuja tai liian kipeitä. Yksi tällainen lausahdus on minulle ollut yksin armosta.
Tajusin, etten ole koskaan ymmärtänyt tämän opin radikaaliutta. Olen kasvanut luterilaisuuden läpäisemässä kulttuurissa, käynyt rippikoulun, kuullut nämä sanat kymmeniä kertoja, mutten silti koskaan kysynyt niiden merkitystä omassa elämässäni. Mutta nyt, kun uskallan tarkastella näitä sanoja lähemmin kuin koskaan ennen, huomaan, kuinka ääni mielessäni palaa kysymään minulta uudelleen ja uudelleen:
Koska viimeksi pysähdyit keskelle kipeintä pelkoasi kelpaavuudestasi ja riittämättömyydestäsi, ja pehmenit sen ajatuksen edessä, että kaikki tapahtuu lopulta yksin armosta.
Koska viimeksi hellitit hieman itseruoskinnastasi epäonnistuessasi ja muistutit itseäsi siitä, että tekosi vievät vain puolimatkaan, ja sen jälkeen kaikki on riippuvaista yksin armosta.
Koska viimeksi luovuit ylpeydestäsi onnistumisen hetkellä, annoit sen mennä ja lämmittelit sen sijaan paljon suuremmassa rakkaudessa: Tämäkin on totta yksin armosta.
Koska viimeksi katsoit rehellisesti kaikkea suorittamistasi, pyrkimistäsi ja kontrolloimistasi, ja uskalsit kannatella tätä ihmettä: Kaikki tapahtuu todella, todella yksin armosta.
Uskalla siis tänään nähdä radikaali tavallisen takana. Kohtaa jokin oppi, sellainen jonka olet aina tiennyt mutta et koskaan kuunnellut, ja näe se uusin silmin. Ja kun tämän satumaisen alkemian avulla itsestäänselvä muuttuu ihmeelliseksi, voit ehkä mielessäsi kuulla, kuinka joku naurahtaa: Tämäkin, rakkaani, yksin armosta.
Nuo pienet, suuret sanat. Kaikille tutut, kaiken ytimessä. Rakastan sinua. Jokainen haluaa ne kuulla ja sanoa. Ne on omistettu mittaamattoman monta kertaa tässä elämässä rakastetulle, itselle, lapselle, vanhemmille, ystävälle tai korkeimmalle voimalle. Ne on sanottu kaikin kielin. Mutta mitä niillä tarkoitetaan? Mitä on sanojen takana?
Je t’aime. Ich liebe dich. I love you. Jag älskar dig. Ik hou van jou. Ma armastan sind. Te amo. Ti amo.
Monet vuodet ja sukupolvet ovat kannatelleet noita sanoja ja ne meitä. Ne ovat piirtyneet jokaiseen psyykeen ja sydämeen. Ne on sanottu vakavilla hetkillä ja kevyesti, ja niillä on romutettu ja rakennettu paljon. Paitsi sanoin, ne ilmaistaan myös teoin tai sanattomasti.
Joskus sanat juuttuvat kurkkuun. On helpompaa vetäytyä, räyhätä tai esittää haavoittumatonta, kuin myöntää: eikö rakastettaisi. Rakkaus on tuntemattomalla maaperällä kävelemistä ja sekin tekee siitä kiinnostavaa. Sen hallitsemattomuus on joillekin myös uhka. Rakkautta ei saa selitettyä loppuun, eikä sille voi luoda käyttöjärjestelmää, joka toimisi jokaisessa tilanteessa.
Rakkautta ei voi käskeä
Pitkän suhteemme alkuvuosina mieheni oli nuoresta iästään huolimatta tarkkana: hänestä tuntui, että sanojen rakastan sinua mukana kulki painolastia ja odotuksia. Minäkin kuulin ääneen sanottuja ja sanomattomia lisäyksiä. Rakastan sinua, jos… Etsimme viisautta sanojen takana. Mitä ne tarkoittavat, mitä rakkaus?
Rakastimme silloinkin, mutta elämä ei ollut vielä koulinut meitä noiden sanojen syvempiin merkityksiin. Kun elää yhdessä pitkään (19 vuotta jo), saa nähdä sanojen ja toistensa monta puolta. Rakastamislause saa erilaisia jatkoja. Rakastan sinua, koska… Rakastan sinua, vaikka… Rakastan sinua siitäkin huolimatta, että…
Resilienssi eli sielullinen joustavuus voi rakastaessa kasvaa uusiin ulottuvuuksiin. Parhaimmillaan lopputulemana on rakkautta ilman ehtoja. Se ei tarkoita rajattomuutta tai itsen tai toisen vahingoittamista, vaan tuomitsemattomuutta, tukemista ja suojelemista. Vastuuta itsestä ja toisista.
Kun ihmisella on perusturva ja tunne rakastetuksi tulemisesta, rakkaus nousee omasta sisimmästä varmuuden tunteena, ei niinkään vaatimuksina ulkomaailman olosuhteita tai toista ihmistä kohtaan. Harvalla on syvä rakastetuksi tulemisen kokemus syntymälahjana, mutta vaikeidenkin kokemusten kautta voi parantua ja löytää rajojaan ja varmuutta siihen, että on hyvä, hyväksytty ja riittävä. Silloin itsestä riittää paremmin toisillekin, eikä rakastaessa menetä omaa voimaansa. Silloin voi aidosti ilmaista toisillekin: olet hyvä, hyväksytty ja riittävä.
Rakkauden olomuotoja
Minä rakastan sinua. Paino on joskus sanalla minä – mitä saan. Silloin rakkauteni on odotusten tai kiitollisuuden saattelemaa. Rakastan sinua, koska annat minulle tätä tai tuota. Rakastan sinua, koska olemuksesi täydentää minua. Ilman sinua jäisin vajaaksi. Mutta onko tämä rakkautta?
Toisaalta paino voi olla sanalla sinä – mitä annan itsestäni, miten palvelen sinua? Luovun rajoistani ja rakastan, vaikka en saisikaan paljoa itselleni. Joskus rajoista luopuminen on hyväksi (kun kyse on itsekkyydestä), joskus rajoista kannattaa pitää kiinni (kun kyse on aidosta sinusta). Antamisessa voi myös olla saamisen maku pinnan alla. Kun annan, autan ja kannattelen, olen hyvä ja tarpeellinen, olenhan? Ja vaikka antaisinkin jotain itseni kautta, en voi silti olla varma että toinen kokee jotain saaneensa. Sitä on paras kysyä toiselta. Rakastinko sinua? Koitko niin?
Mitä jää jäljelle, kun minän ja sinän äänenpainot pyyhitään pois? Minä rakastan sinua. Rakastan, koska niin rakkaus tekee ja on. En enää toivo kenestäkään automaattista täytettä elämän tyhjyyteen. En enää pelasta toistakaan. Silloin jäljelle jää rakkaus. Voin vastaanottaa ja virrata sitä puhtaammin ja tarkoituksenmukaisemmin, ilman omaneduntavoittelua tai hyväksynnän hakemista. Silloin voin nähdä kirkkaammin sen, mitä rakkaus tekisi ja mikä on kokonaisuuden kannalta hyväksi.
Rakkaus on niin monta asiaa, ja silti se on tavallaan yksinkertaista. Pohjimmiltaan se ei ole tunne, vaikka romanttisessa rakkaudessa sitäkin. Todellinen rakkaus on kuitenkin jotain enemmän. Se on voima. Tunteellinen rakkaus ja pyyteetön rakkaus voivat olla kaksi eri asiaa, mutta kasvu rakkauden laajempaan ymmärtämiseen ja toteuttamiseen tulee usein juuri erilaisten rakkauskokemusten myötä. Opin matkalla ja jos hyvin käy, en muserru saamistani rakkauden haavoista. Silloin kykyni rakastaa muuntuu epäitsekkääksi tai ainakin epäitsekkäämmäksi.
Rakkausdiili
Vaikka olisin kirjoittanut monta rakkausrunoa, suurin paino voi silti olla elämänymmärryksen syventämillä sanoilla: rakastan sinua. Ilman lisäyksiä. Vain koska se on niin. Kaiken vuoksi ja kaikesta huolimatta. Rakkausdiilin vuoksi, enkä tarkoita tällä avioliittosopimusta, vaan sielun sopimusta. Siinä lukee: opetamme ja opimme rakastamaan. Eikö se ole lopulta kaikkien rakkaussuhteiden ja ihmissuhteiden tarkoitus?
Jos aiemmin on kuvitellut täydellisyyden olevan mahdollista tai tavoittelemisen arvoista, elämän puolivälissä tietää jo: täydellisyyttä ei ole. Tilalle tulee joko hyväksyvyyttä tai katkeruutta, avoimuutta tai sulkeutumista. Vaikeinta on saattaa ristiriitaiset puolet itsessä tasapainoon.
Kun katson ihmisiä, näen monia tapoja hakea paikkaansa rakkaudessa. On rakastumisia. Ihastumisia. Tukahduttamista. Rehellisyyttä. Kontrollointia. Päättämistä. Pettämistä. Pakoilemista. Luopumista. Sitoutumista. Uhrautumista. Tukemista. Turruttamista. Uskollisuutta. Yhteyttä. Voimaantumista. Hyvän tekemistä. Pahan tekemistä. Mielen kääntötemppuja. Sydänsuruja. Romahtamisia. Eheytymistä. Hyväksyntää, sekä uutta kasvua.
Rakkautta ilman agendaa
Rakastan sinua. Nuo sanat tulevat matkan varrella kauniilla tavalla ohuemmiksi. Jos ne joskus sanottiin voimallisesti, paljosta paljon tietäen, ne sanotaan nyt hiljempaa. Tiedetään jo, mitä ne pitävät sisällään. Koko elämän kirjon, ei pelkkää kaunista. Samalla sanat tulevat sisällöltään painokkaammiksi. Jos rakastaa silloinkin, kun taivas on tumma, rakastaa todella. Ei edes itsensä tai toisen vuoksi, vaan rakkauden.
Ehkä sanat rakastan sinua heräävät lopulta täyteen potentiaaliinsa. Elämän koulimina ne luovuttavat omahyväisyytensä, kun sisäistävät: Rakkaus ei ole kauppatavaraa tai väline saavuttamiseen. Aidolla rakkaudella ei ole agendaa.
Silloin kyse ei ole enää vain omasta valinnasta, tunteesta ja ihmissuhteista – kuka on rakkauteni arvoinen? keneltä voisin rakkautta saada? – vaan rakkaudesta ja rakastamisesta universaalina, viisaana, hyväntahtoisena ja myötätuntoisena energiana, jonka kenttään liityn.
Aluksi rakastin, koska täydensit minua. Sitten rakastin, koska tunsin merkitystä antaessani ja auttaessani. Aidossa rakkaudessa rakastan ilman ehtoja, en saadakseni tai edes antaakseni. En pyydä enää rakkaudelta mitään. Annan sen olla. Ja silloin hiljaisuudesta nousee uusi alku.
Kuvaaja kertoo kuvasta: ”Ruusu kasvoi pihallani, leikkasin sen irti ja nostin suuren kiven päälle ja siihen se kuihtui. Kontrasti harmaaseen ja kylmään kiveen oli hieno. En editoinut kuvaa lainkaan.”
P.S. Kiitos rakkausdiili -sanasta ystävälle, Hidasta elämää -kirjailijalle Anna Taipaleelle <3
Viime viikolla töistä kotiin tullessani sain ilokseni huomata, että vielä iltapäivällä tupaa valaisivat ikkunoista tulevat auringonsäteet. Olen aina ollut sellainen ”valolla käyvä” ihminen ja pimeänä vuodenaikana voisin vetäytyä kuin karhu talviunille. Vaikka sen itse tiedostaa, että pimeään aikaan ei ole virkeimmillään, niin kuitenkin se aina jotenkin unohtuu. Huomaan, että pieni alavireisyys, väsymys ja aikaansaamattomuus vaivaa. Onneksi on työ josta pidän ja töihin on aina mukava lähteä. Työhön ne pimeän ajan energiat suurimmaksi osaksi kuluukin. Arkiset askareet tulee hoidettua kotona vähän kevyemmällä kaavalla ja pimeys onneksi onkin armollinen monessa suhteessa. Kynttilän valossa ei muuten pölyt näy läheskään yhtä pahasti kuin auringonvalossa. Tänä talvena ajattelin jo syyttää vähän tuota ikääkin että josko silläkin olisi sormensa pelissä, kun Keltaisen talon emäntää vain sohva vetää iltaisin puoleensa. Taitaa kuitenkin olla vain tekosyy, joten eipä siitä syyllistä taida saada!
Valo antaa onneksi toivoa siitä, että peli ei ole menetetty ja keski-ikäinenkin kömpii sohvalta ylös ja ryhtyy suunnittelemaan vaikka mitä. Matot rullalle, imuri esiin ja pölyhuiska heilumaan. Kauppareissulla vielä kukkakaupan kautta ja niin on taas pirteä olo! Onneksi tuo luontainen laiskuus aina voittaa eikä siivousvimma tälläkään kertaa saanut yliotetta. Valosta voi siis nauttia ilman, että pölyt on pyyhitty joka nurkasta ja ikkunat pesty. Sen suhteen näyttäisi minun kohdalla nyt katkeavan tämä sukupolvelta toiselle siirtynyt ketju.
Valon myötä nostaa päätään myös innostus sisustaa kotia. Talviset ja raskaat tekstiilit saa lähteä kaappiin ja niiden tilalle tulee keväiset ja vaaleat sävyt. Sisustuslehtiä ja -blogeja tulee selattua ahkerasti. Aina jotain vinkkejä löytyy ja jotain uutta on kiva laittaa kotiin. Tämän talven vähäinen lumi varmaan myös joudutti tätä kevätkirmausta. Piha kun on melkein lumeton, vaikkakin liukas kuin luistinrata, niin tuntuu, kuin oltaisiin jo pidemmällä keväässä. Keltaisen talon ulkovärikin on aivan eri keltainen valoisalla, kun se yhdessä auringon kanssa kilpaa loistaa.
Arkiaamuisin herääminen on myös paljon helpompaa ja välillä ihan itsekin yllättyy, kun herää ennen kellon soittoa. Vaikka työpäivä menee sisällä, niin valoenergia onneksi vaikuttaa myös työhuoneen ikkunan läpi.
Vuosi toisensa jälkeen se tuntuu aina yhtä ihanalta ja voimaannuttavalta, kun valon määrä lisääntyy. Tervetuloa kevät!
Jooga on löytänyt tiensä elämääni kolme kertaa. Ensimmäisen kerran, kun olin yläasteikäinen – en enää muista miten päädyin tuolloin paikallisen kansalaisopiston järjestämään hathajoogaan. Tuolloin ohjaajan puhe ihmiskehon energiakeskuksista eli chakroista ja loppurentoutuksen mielikuvaharjoitukset ovat menneet senikäisen minäni tajunnasta viuhuen yli, mutta muistan kyllä pitäneeni itse jooga-asanoista.
Toisen kerran jooga tuli elämääni opiskellessani yliopistossa. Tuolloin tutustuin ensimmäistä kertaa astangajoogaan, jonka voimaa kehittävä asanasarja helpotti luentosaleissa ja tietokoneen ääressä istumisen aiheuttamia hartiajumeja huomattavasti. Myöhemmin yliopistoliikunnan tarjoama lempeä ja hidastempoinen yin-jooga antoi ensimmäiset kokemukset syvästä, meditatiivisesta rauhan tilasta – muistan kävelleeni niiden tuntien jälkeen kotiin onnellisen rentouden pilvessä, erillään ympäröivän maailman vilinästä.
Kiinnostukseni joogaan on kerran herättyään säilynyt ajatuksena (”Olisipa ihanaa kyllä harrastaa joogaa!”) jossain takaraivossa läpi lukuisten joogaamattomien vuosien. Aloitin kyllä joogan useasti uudelleen, mutta niin myös lopetin. Ymmärsin vasta jälkikäteen, että koskaan en ollut joogalle ikään kuin valmis, fyysisesti ja henkisesti.
Malttamaton mieleni ja taipumaton kehoni ovat olleet joogapolullani isoimpia kompastuskiviäni – mutta lopulta myös isoimpia opettajiani.
Elämäntilanteestani tai muista syistä johtuen en koskaan sitoutunut (tai malttanut sitoutua) joogan harjoitteluun: malttamaton mieli kun haluaisi tuloksia heti, mutta kehohan ei heti taivu taikatemppuihin. Tuolloin en vielä ollut siinä pisteessä, että olisin ymmärtänyt astangajoogan guru Sri K. Pattabhi Joisin lauseessa ”Practice and all is coming” (Harjoittele, ja kaikki tapahtuu) piilevän viisauden.
Kolmannen kerran jooga palasi elämääni muutettuani Helsinkiin keväällä 2015, ja tällä kertaa tunnen sen palanneen pysyvästi. Aina aiemmilla kerroilla, kun olen aloittanut joogan, olen nimenomaan aloittanut sen harrastamisen, ja jossain vaiheessa, väistämättä, joka kerta, se ”harrastus” – olipa sitten kyseessä astanga, hot yin, bikram… – myös loppui: kurssin päätyttyä, ohjaajan vaihduttua, minun muutettuani pois paikkakunnalta, tai milloin mistäkin syystä.
Vasta kolmannella kerralla joogan ”aloittaessani” olin joogan aloittamiseen aidosti valmis.
Helsingissä löysin paitsi aivan ihanan joogasalin ja -opettajan, myös vihdoin sisältäni ne olennaisimmat: palon ja halun sitoutua astangaharjoitukseeni, johon olin viimein myös henkisellä tasolla valmis. Tämä oma ”henkinen valmiuteni” oli sitä, että en (enää) aseta tavoitteita etenemisen tai harjoitukseni, saati kehoni kehityksen suhteen. Tässä on suuri ero aiempaan, jolloin tiedostamattani halusin päästä harjoituksessa eteenpäin, jotta kokisin olevani ”kunnon joogi”.
Mitä sitten, jos harjoitukseni ”ei etene” vaan jurnutan samojen asanoiden parissa aamusta, viikosta ja vuodesta toiseen, kun kehoni – ja kuten olen oivaltanut, mieleni – ei syystä tai toisesta vielä(kään) ole valmis luopumaan tietyistä kireyksistä näin liki kahden vuoden säännöllisen harjoittelun jälkeenkään? Tästä huolimatta herään aamuisin harjoitukseeni iloisena – puhtaasti harjoittelun itsensä vuoksi.
Olen oppinut kuuntelemaan kehoani ja etenemään kehoni, ei mieleni asettamassa tahdissa, ja jos jonain aamuna kehoni vaatii harjoituksen sijasta lepoa, voin suoda sen sille ilman mielen moitteita.
Koitan joka kerta matolle astuessani tarkkailla kehoani, miltä siitä juuri tänään tuntuu, enkä olettaa sen pystyvän tiettyihin asioihin tai taipuvan tiettyihin asanoihin vain siksi, että niin tapahtui edellisessä harjoituksessa. Lisäksi huomaan suhtautuvani omaan joogailuuni aina vain enemmän mielen ja hengen harjoittamisena, fyysisyyden kautta. Vaikka astanga onkin joogamuotona moneen muuhun joogalajiin verrattuna varsin fyysinen ja vaatii (ja myös kehittää) voimaa, sekin on kuitenkin ensisijaisesti harjoitus kohti mielen tyyneyttä ja hallintaa, kehon hallinnan kautta.
On ollut hienoa huomata, että voin nykyään sallia sekä itseni henkisesti että joogaharjoitukseni olevan jatkuvasti ”työn alla”, ja että se on ihan ok. Joogaharjoitus, kuten koko elämä, on prosessi. Ei ole maaliviivaa, jolloin harjoitus (tai minä) olisi ”valmis” ja jonka saavuttamiseen tulisi pyrkiä. On vain jatkuvasti muuttuva keskeneräisyyden tila.
Työelämätutkimusten lukeminen surettaa. Liian moni ei koe olevansa unelmatyössään. Liian moni voi työssään huonosti. Vietämme töissä keskimäärin 80 000 tuntia elämästämme. Järisyttävä aika onnetonta olemista.
Pistää pohtimaan, miksi tyydymme sellaiseen, mistä emme syty. Olemmeko liikaa järjissämme. Johdetaanko meitä liikaa. Alistummeko liikaa. Luulemmeko, uskommeko ja pelkäämmekö liikaa.
Itseään voi vahvistaa. Ei vastaan, vaan puolesta. Vahvista itseäsi rohkeutesi ja työssätoteutumisesi puolesta.
”Ihminen ei tarvitse koulutustaan vastaavaa työtä. Ihminen tarvitsee intohimoaan vastaavaa työtä.”(Lauri Järvilehto)
1. Itsesi toteuttaminen
Itsensä toteuttaminen on kokemus siitä, että tekeminen onitsestä lähtöisin. Se on myös rohkeutta olla itselleen rehellinen ja ottaa vastuu valinnoistaan.
Tutustu rohkeasti itseesi, jotta tietäisit miten voit toteuttaa itseäsi. Mikä kiinnostaa, mistä sytyt, mitä arvostat ja mitä haluat työltäsi. Mitä olet valmis tekemään päivästä päivään, mistä valmis luopumaan.
Elinvoimasi kumpuaa itsellesi arvokkaiden asioiden tekemisestä. Kun valitset tekemisesi rakkaudesta käsin, et voi valita väärin.
2. Sinussa on enemmän
Unohda koulutuksesi, tittelisi ja cv:si ja uskalla tutustua kykyihisi. Työssä pärjäämisen sanotaan johtuvan 90-prosenttisesti mielen softasta ja vain 10-prosenttisesti asiantuntemuksesta.
Mieti, mitä taitojasi hyödynnät mieluiten. Mitä haluat oppia ja olet valmis ahkerasti treenaamaan. Suo itsellesi se huikea fiilis, kun huomaatkin osaavasi jotain, mikä on tuntunut aiemmin mahdottomalta. Sinulla on oikeus ”päteä ja pystyä”. Oikeus myös mokailla, olla epätäydellinen ja keskeneräinen.
Uskalla tutustua myös tunteisiisi. Noihin herkkiin olentoihin, jotka liikehtivät sisälläsi. Miten ne sinuun vaikuttavat. Voit oppia kimmoisaksi tilanteissa, joissa tunteilla on taipumus tainnuttaa sekä sinut että toimintakykysi.
Mitä paremmin tunnet itseäsi, sitä enemmän olet.
3. Silmissäsi palaa
Intohimon roihu syttyy silmiisi siellä, missäinnostuksesi ja kykysi kohtaavat. Kun teet asioita, joita rakastat ja kun tunnet, että homma etenee. Kun opit jatkuvasti lisää.
Ryhdy ihmetekoihin heti eikä huomenna. Anna intohimosi vietellä sinut flow-tilaan, joka on ajaton, paikaton ja huoleton. Jossa kaikki sujuu kuin itsestään.
4. Sun Juttu
Tekemisesi merkitys – kutsumukseksi kutsuttu – on siellä, missä intohimosi ja halusi tehdä hyvää kohtaavat. Kutsumus saa sinuun vipinää. Se on syy tehdä ja elää. Se on Sun Juttu.
Kun tiedät mikä sinut saa syttymään ja pursuamaan elinvoimaa, on aika miettiä, miten voit olla hyödyksi, palvella, auttaa, parantaa. Voit hyvin voidessasi auttaa. Hyvinvoivana haluat hyvää muillekin, synnytät hyvän kierteen.
5. Kenen kanssa lämmittelet?
Olemisemme ydin on yhteisöllinen. Tarvitsemme toisia nähdäksemme itsemme. Lämmin ja arvostava yhteys toisiin on tärkeä onnellisuuden lähde. Myös työelämässä.
Ajattelemme helposti, että vahva ja itsenäinen ihminen pärjää omillaan. Ei tartte auttaa. Vielä perkele perään. Itsenäisyys ja läheisyys eivät ole vastavoimia, vaan toistensa lämmössä kasvavia hyvän supervoimia. Meillä on tarve edistää omia juttujamme, mutta yhtä paljon tarve olla yhteydessä toisiimme. Hehkumme, kun tarpeemme sopusointuvat keskenään. Kun kumpikaan ei ole ali- tai ylimitoitettu.
Kenialainen ystävä kysyi eräässä yhteistyötilanteessa ”kenen kanssa lämmitellään” tarkoittaessaan kysyä, keitä kimppaamme kuuluu. Etsi omat lämmittelykaverisi.
6. Raha
On rahakin syy tehdä töitä. Mutta vain yksi monista. Kokeaksesi työsi merkitykselliseksi, ovat edellä mainitut viisi syytä huimasti tärkeämpiä. Kun ruokit ja vahvistat niitä, löytää tarvitsemasi rahakin luoksesi.
Jos et löydä intohimoasi palkkatöistä, yksi mahdollisuuksistasi on ryhtyä elämäntyyliyrittäjäksi. Jos uskot ja haluat, löydät kyllä toimintamallin, jolla voit ansaita toimeentulosikin. Elämäntyyliyrittäjälle yrittäjyys on oman elämäntyylin – rikkaan elämän – mahdollistaja.
Kaunis kiitos elämällesi on uskallus elää rikasta elämää – työssäkin. Vaatiiko se sinulta vain pientä mielen softan korjausohjelmointia vai radikaalia irtipäästämistä kaikesta, mitä olet tähän asti tehnyt. Tai jotain siltä väliltä. Sydämesi tietää.
Tunteiden tikapuun avulla olen ymmärtänyt mitä minun pitää tehdä päästäkseni tasapainoon. Ollakseni kokonainen, minun pitää antautua kaikille tunteilleni. Haluan kiivetä rakkauteen asti, ja rakkauteen sisältyy kaikki tikapuun tunteet. Jotta voisin olla itseäni kohtaan rakastava, minun on tunnettava ja hyväksyttävä itseni – tunnettava ja hyväksyttävä kaikki tunteet osaksi elämääni. Minulla on tikapuussa monta tunnetta, joille olen ”velkaa”, jotka olen jättänyt tyystin huomioimatta, tukahduttanut ne ja valinnut aina vain ne minulle helpot vaihtoehdot.
Jokaisella tunteella on minulle opetettavaa itsestäni, uskomuksistani ja peloistani. Oli helppoa tunnistaa tikapuista perustunteeni, joka on mukavuusalueeni. Se laiska valinta, automaatiolla tuleva taso. Silloin kun olen kiireessä, enkä ole yhteydessä voimaani, tipun aina perustunteeseeni vihaan. Se on ollut perustunteeni jo vuosikymmeniä ja olen jo alkanut kyllästyä siihen. Olen halunnut kokeilla muitakin tunteita, jotta pääsisin vihan jumistani irti.
Tikapuista on helppo katsoa mitä muita tunteita olisi tarjolla. Tämä pätee molempiin maailmoihin, puskemisen maailmaan ja voiman maailmaan. Voiman maailmassa perustunteeni on halukkuus. On helppoa ja ihanaa olla innostunut lapsenomainen hulluttelija, joka jakaa elämäänsä ja oppimiaan asioita muille. Elää taikamaailmassa ihmeitä nähden ja auttaa lähimmäisiään innostuneena ja iloisena.
Olisihan se, helppoa ja ihan mukavaakin elämää, olla iloinen rakkauden jakaja ja välillä olla vihainen ja katkera siitä, että joutuu aina olemaan se iloinen rakkauden jakaja, sitten taas rakastaa kaikkia ja pian taas puhkua vihassaan.
Rajoittamalla itseäni kahteen tunteeseen, en elä rauhallista ja tasapainoista elämää, enkä opi itsestäni mitään uutta.
Jos jumittaa aina siinä samassa tunteessa, jumista pääsee irti antautumalla tuntemaan muitakin tunteita. Se tunne, missä puskemisen maailmassa jumittaa, on kuin lukko sen tunteen ala- ja yläpuolella oleville tunteille. Kaikkien puskemisen maailman tunteiden pohjalla on PELKO ja jos jumistaan haluaa päästä eroon, kannattaa tutustua pelon alla oleviin tunteisiin. Mitä kerrottavaa niillä olisi?
Minun on ollut erityisen vaikeaa päästä käsiksi kahteen tunteeseen, jotka eivät ole vihaiselle luontaisia. Toinen on suru, sillä vihainen ei itke. Ei ehdi, kun pitää kovana jätkänä tuli perseen alla korjata kaikkien virheet. Toinen on syyllisyys, koska mistäs minä nyt syyllisyyttä tuntisin, kun kaikki hoituu suitsait ja täydellisesti?
Viime vuoden tavoitteenani oli oppia itkemään. Ei ollut helppoa, voin kertoa. Vihan tulisuutta on sammutettu niillä lukuisilla kyynelillä joita olen oppinut vuodattamaan. Olen surrut kaikki elämäni surut uudelleen, itkenyt ne nyt kunnolla, loppuun asti. Suru vaatii aikaa ja sisäänpäin kääntymistä, joten olen surun ansiosta rauhoittanut tuliperseeni olemaan rauhassa, apatiassa.
Apatiassa keskitytään tuntemaan ja oppimaan tunteista, kuuntelemaan niiden viestiä. Tämä on ollut tehokkaalle suorittajalle ja perheelleni, joka on tottunut näkemään minut vauhdikkaana, välillä outoa ja pelottavaakin. Nytkö se masentui? Päinvastoin, apatiassa olen saanut uuden elämän, syvemmän kosketuksen itseeni. Olen alkanut todella tuntea itseäni ja alkanut ymmärtää vahvuuksiani ja heikkouksiani.
No entä syyllisyys? Odotan kovasti sen tuomia lahjoja, sillä tiedän sen olevan minulle iso juttu. Syyllisyys opettaa fyysisiä rajoja eli tasapainoa tekemisen ja olemisen välillä. Miten paljon teen, itseni tai muiden eteen, mitä sanon ja millä tavalla, kuinka paljon autan vai annanko olla? Kuulostaa vihaiselle sopivilta opeilta, eikö?
Uskon, että ympärillemme valikoituvat suurimmat opettajamme. He ovat läheisiä ihmisiä, joilta voimme oppia omaa elämäämme eniten parantavia oppeja. Kun katson ympärilleni, huomaan ilokseni, että kaikki läheisimmät aikuiseni ovat syyllisyyttä perustunteenaan tuntevia. Ja arvatkaa, he ovat haalineet ympärilleen vihaisia ihmisiä! Syyllisyyttä tuntevat eivät meinaan hevillä suutu, he miellyttävät ja palvelevat mieluummin itsensä hautaan, kuin vetävät rajoja jaksamiselleen. He ovat suurella sydämellä varustettuja anteliaita ja perhekeskeisiä ihmisiä, kylmäkiskoisten ja toisia poispäin työntävien vihaisten kaikkea vastustavien vastakohtia.
Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa, ja voitkin mielenkiinnolla tutkia, onko lähipiirisi ylpeän rinnalla häpeilevä, himokkaan rinnalla apaattinen ja pelokkaan rinnalla surullinen?
Olen saanut nähdä ja kuulla läheisiltäni millaista on syyllisyyttä tuntevan elämä, jotta kun vihdoin olen valmis avaamaan oman syyllisyyteni paketin, tiedän mitä valintoja tehdä. Läheiseni taas ovat oppineet minulta millaista on vetää rajoja ja osata olla välillä itsekäskin. Täydellistä.
Häpeään olen jo päässyt kiinni. Olen marinoitunut siinä viimeiset kuukaudet, kirjaani kirjoittaessani. Häpeä tulee aina kun on valmis tulemaan näkyvämmäksi, kun on valmis laajentamaan energioitaan, kun on valmis tekemään rohkeita tekoja.Se on tiheintä ja tumminta energiaa, joka todella sitoo meidät itseemme, paikoilleen ja hiljaiseksi, jotta voisimme rauhassa ja harkiten itse valita henkiset rajamme. Mitä enemmän häpeää tunnen, sitä suurempi on tuleva voimani. Alussa häpeä oli tukahduttaa minut, nyt se on tehtävänsä tehnyt ja henksisiä rajojani venyttänyt, joten osaan hengittää sen kanssa ja jopa iloita siitä. Vieläkin häpeää, tuleepa minusta voimakas!
Olen siis hetken vielä häpeässäni, jotta voin toivottaa syyllisyyden tervetulleeksi. Uusien henkisten rajojen jälkeen pitääkin asettaa uudet fyysiset rajat. Vastakohtien laki näyttää taas toteutuvan, sillä mitä suurempi henkinen voima minulla on, sitä vähemmän tunnen tarvetta tehdä.
Puskemisen maailman tunteet ovat suurimpia maadoittajiamme, parhaita opettajiamme. Voiman maailmassa vain kerrataan näitä oppeja, sillä olemme kaikki luonnollisesti voimakkaita, rohkeita, rauhallisia, halukkaita, hyväksyviä ja ymmärtäväisiä. Me olemme rakkautta. Puskemisen maailmassa kuoritaan kaikkia rakkautta estäviä uskomuksia pois. Minulla sujuu halukkuus ja toki myös rohkeus, ymmärrän myös syvällisesti elämän mysteereitä, mutta taas ne sisäänpäin kohdistuvat tasot, neutraali ja hyväksyntä, ne ovat minulle vaikeita. Niitä opettelen juuri surun ja apatian sekä syyllisyyden ja vihan avulla.
Kun tunteet ja niiden opit tiedostaa, voi pysyä voimissaan ja tuntea raskaitakin tunteita samaan aikaan.
On minä, joka olen rakkaus ja voima, ja tunteeni ovat energiaa, jotka auttavat minua voimani säätelyssä matkallani kohti tasapainoa. Tämä tapahtuu ikään kuin voimani vierellä. Se ei heilauta voimaani, vaan seuraan uteliaana mitä se tekee voimalleni. En puske tunteitani vastaan, sillä ne vievät minua aina kohti totuuttani.
Mitä alempi tikapuun tunne, sen enemmän se voimaani kasvattaa. Häpeä ja syyllisyys ovat perustavaa laatua olevia tunteita ja niillä on suotta huono maine. Olen elämäni vältellyt voimaani ja valinnut helpon vihan, nyt valitsen voimani ja kaiken mitä siihen sisältyy. Olen valmis tuntemaan elämäni matalat ja raskaat tunteet, jotta perusta elämän voimalleni pysyy.
Juttuun oli haastateltu filosofian tohtori Mira Karjalaista, joka tutkii tulevaisuuden työelämää Suomen Akatemian WeAll-hankkeessa sekä omaa meditaatiokokemusta kahdenkymmenen vuoden ajalta. Karjalainen kertoo mindfulnessin hyödyntämisestä työelämässä tärkeitä pointteja ja haluan tässä tarkastella muutamia jutun kohtia tarkemmin.
Omasta kokemuksestani työelämän mindfulness-kursseilta en voi sanoa, kuten Karjalainen toteaa: ”on vaarana, että henkisyydestä tulee uusi työtaakka”. Toki, jos ihmiset laitetaan väkisin tekemään harjoituksia, tämäkin on mahdollista (en tiedä onko välttämättä tarpeen puhua henkisyydestä – voihan mindfulness avautua joillekin hyvin yksinkertaisina hyvinvointityökaluina arjessa). Tässä kohtaa mindfulness-ohjaajan ammattitaito tulee esiin. Miten muistutamme mindfulness-harjoittajia siitä, että emme ole tekemässä suoritusta tai puskemassa väkisin johonkin rentouden päämäärään. Vaan harjoittamassa nimenomaan sallimista, hyväksymistä ja ystävällistä asennetta itseämme ja muita kohtaan.
Vaikka tutkimustenkin mukaan mindfulness-harjoituksia kannattaa tehdä säännöllisesti ja riittävän pitkiä aikoja, on mielestäni hyvä säilyttää lempeä ote itse harjoittamiseen. Toki mindfulness-ohjaajina kannustamme osallistujia päivittäiseen harjoittamiseen, mutta jos päivä tai pari jäi väliin, ei itseruoskinta auta jatkamaan vaan juuri mindfulness-asenne: kas, nyt kävi näin. Se että hyväksymme sallivan asenteen ja väliin jääneet harjoituskerrat ei tee meistä laiskoja, välinpitämättömiä tai luovuttajia vaan poistaa vain turhan vastustuksen asiaa kohtaan – tämä on juuri mindfulness-harjoittamisen ydintä, joka ilmentyy muodollisten harjoitusten ulkopuolella arjessa!
Hyväksymisessä on mindfulnessin paradoksi, kun emme vastusta jotain, emme hukkaa siihen turhaa energia vaan voimavaramme säästyy siihen, että voimme suunnata tietoisesti huomiomme johonkin mikä on oleellista sillä hetkellä: harjoitukseen (tai harjoitusrutiinin muodostamiseen), työn tekoon, lapsen kanssa leikkimiseen, tms.
Karjalaisen seuraamassa organisaatiossa mindfulness-harjoituksia perusteltiin sillä, ”että ne tekevät ihmisistä parempia työntekijöitä.” Tässä tullaan molekyylitason herkkään aiheeseen. Toisaalta mindfulness-ohjaaja ei voi luvata tai markkinoida mindfulnessia (tai oikeastaan mindfulness-harjoittamisen mahdollisia hyötyjä) millään. Ei ole kovin mediaseksikästä laittaa kurssiesitteeseen pinossa olevia kiviä ja kirjoittaa räjähdyskuplan sisään: ”me nyt vaan hengitellään yhdessä, harjotellaan hyväksymistä ja katotaan mitä seuraa. Jos siitä ylipäätään seuraa mitään…” Jee, kaikki mukaan – mä ekana!!! Harjoittaminen on jokaiselle niin henkilökohtainen sekä tietyllä tapaa arvaamaton prosessi ja seikkailu, että on syytä miettiä, mitkä ovat sen eettiset markkinoinnilliset mahdollisuudet?!
Tietenkin olisi mielenkiintoista tietää, että mistä kontekstista edellä mainittu lause on irrotettu. Ja taasen toisaalta mindfulness-tutkimuksia alkaa olla jo kohtalainen keko. Vuonna 2015 julkaistiin melkein 700 tutkimusta ja käyrä sojottaa tukevasti koilliseen. Tutkimuksissa on toinen toisensa jälkeen saatu tämän suuntaisia havaintoja.
Mindfulness-harjoittelun myötä nämä vaikuttavat kasvavan ja vahvistuvan (jokaisessa kohdassa on linkki tutkimukseen):
Kyllä sen verran tunnen myötätuntoa mindfulness-ohjaajakollegaani kohtaan, että kun lukee näitä tutkimustuloksia niin millä tavalla niihin olisi sitten korrektia viitata? Ehkä ”parempia työntekijöitä” letkautus meni hitusen överiksi, mutta kyllä harjoittamisen hyötyjä näyttää tarttuvan tiedemiesten haaviin aivokuvantamismenetelmiä myöten.
”Jos työtä on jatkuvasti liikaa, tarjotaan vaihtoehdoksi, että hengitäpä vähän.” Olisipa herkullista syventyä tähän, sanon kuitenkin lyhyesti, että ehkä tällaisessa tilanteessa olisi johtajien syytä katsoa peiliin. On johtajien ja esimiesten homma järjestää työ niin, että se on realistisesti tehtävissä – ei sitä mindfulnessilla pelasteta ja ei ole mindfulnessin syy, ettei se ”toimi” ratkaisuna mahdottomassa yhtälössä – ei mindfulnessin edes pidä ”toimia” 🙂 Jokainen harjoitus itsessään on aina määränpää.
On tärkeää, että mindfulness on esillä oikein termein ja oikein ymmärrettynä, itse kuitenkin toivon aiheen äärelle myös lempeyttä, ystävällisyyttä, sallivuutta ja myötätuntoa. Koska sitähän mindfulness on. Eletään myös sen mukaan muuallakin kuin meditaatiojakkaroilla 🙂
Loppuun vielä Karjalaisen nasevat kiteytykset: ”Totta kai mindfulness-trendissä on työpaikoilla hyviä puolia eikä sitä kannata kokonaan hylätä.” ”Mutta on hyvä pitää mielessä, ettei se ole mikään yleinen syöpälääke. Kaikilla asioilla on kääntöpuolensa.”
Miten sinusta olisi sopivaa markkinoida tai puhua mindfulnessista työpaikoilla?
Olisi kiva kuulla mielipiteesi.
Kaikkea hyvää, Aleksi
Ilmoittautuminen 8 viikon mindfuleness-kurssille on nyt auki. Kurssi alkaa 18.11. Tervetuloa mukaan! Lue lisää kursista TÄSTÄ.
Viettelevän vadelmaleivoksen rouskuvan rapea pohja valmistuu yksinkertaisista aineksista, kuten kaurasta ja manteleista. Pohjan päälle valutetaan lopuksi vaaleanpunainen viettelys, joka saa hauiksetkin hymyilemään rahkan, vadelmien ja hunajan herkullisella yhdistelmällä. Tämä samettinen leivos saa sinut sekoamaan.
Ps. Terveysherkun voi valmistaa myös raakaleivoksena. Valmista tuolloin pohja aivan normaalisti ja jätä täytteestä kananmunan valkuainen pois. Huomaa, että täytteen massa on tässä versiossa niin viettelevä, että se suorastaan valuu ulos rapeasta kuorestaan.
Ideoi myös rohkeasti itse. Miten olisi maidoton raakaversio soseutettujen vadelmien kera? Kuulostaa kerrassaan kirpsakan kutsuvalta.
VIETTELEVÄ VADELMALEIVOS
(Ohjeesta tulee noin 4 leivosta. Vaihtoehtoisesti se muuttuu käden käänteessä yhdeksi isoksi piirakaksi. Tuplaa tuolloin reseptin ainekset.)
LEIVOSPOHJA:
1,5 dl kuorellisia manteleita
1,5 dl kaurahiutaleita
1 tl psylliumia
ripaus suolaa
ripaus luomu kanelia
loraus hunajaa
VAIHE 1) Liota manteleita vedessä vähintään 2h ja siivilöi ne tämän jälkeen kuiviksi.
VAIHE 2) Yhdistä kaikki pohjan aineet ja sekoita tehosekoittimessa. Valmis taikina on rakenteeltaan muovailtava.
VAIHE 3) Voitele leivosvuokien/ tai piirakkavuoan pinnat ja tasoittele taikina sormenpäillä tiukasti vuoan pohjalle sekä reunoille.
LEIVOSTÄYTE:
250 g maitorahkaa
200 g vadelmia
1 luomu kananmunan valkuainen
pari lorausta luomu hunajaa (maun mukaan)
VAIHE 1) Yhdistä täytteen kaikki ainekset ja sekoita ne tehosekoittimessa vaaleanpunaiseksi massaksi. Maista taikina, jotta se vastaa omia makumieltymyksiäsi. Lisäile mausteita ja makeutta tarvittaessa.
VAIHE 2) Kaada täyte leivospohjien päälle.
VAIHE 3) Paista vadelmaleivoksia uunin keskiosassa, 200 asteessa, noin 20 minuuttia, kunnes täyte on hyytynyt ja leivoksien reunat ovat paahtuneet kevyesti.
Minkälaista on arki perheessä, jossa ruokavaliosta on karsittu kaikki yleisimmät allergiaa aiheuttavat ruoka-aineet? Se on kaiketonta, joka on oikeastaan aika nerokas termi silloin kun tuntuu hankalalta selittää, että ruokavalioon ei kuulu muun muassa maitoa, munia, kotimaisia viljoja, soijaa ja pähkinöitä. Tällaiseen kaikettomaan ruoanlaittoon ja leivontaan ohjeistaa kirjallaan kaksi moniallergisten erityislasten äitiä Annukka Moilanen ja Kati-Annika Ansas.
Kaiketon-kirjan (Moreeni 2017) kantavana ajatuksena on, että kaikki ruokapöydässä istuvat voivat syödä samaa ruokaa erikoisruokavaliosta huolimatta. Varsinkin lapsiperheissä helpottaa paljon, kun ei tarvitse tehdä useaa eri ruokaa eri syöjille. Keittokirjoja erilaisia ruokavalioita noudattaville löytyy jo melko laajasti, mutta näin montaa allergeenia poissulkevaa en ole itse vielä nähnyt. Tästä ajatuksesta kirja saikin alkunsa, sekä Annukka Moilasen Kaiketonta sydämellä-blogista, jonne hän on kerännyt onnistuneita ohjeita vuosien varrella.
Usean eri ruoka-aineen välttely ruoanlaitossa ei välttämättä alussa ole kauhean yksinkertaista. Ainakin itselläni aikoinaan päänvaivaa aiheutti erityyppisten jauhojen käyttö. Ne imevät niin eri tavalla nestettä, joten sopivan yhdistelmän löytyminen vei aikaa, jotta lopputulos oli halutunlainen. Usein myös jonkun tärkkelyksen (maissi- peruna- tai tapiokajauho) lisääminen taikinaan oli välttämätöntä halutun rakenteen saamiseksi. Kirja listaa useita hyviä vinkkejä onnistuneen lopputuloksen aikaansaamiseen ja esimerkiksi tosi mielenkiintoisen ja hyvän version korppujauhoista. En myöskään aikaisemmin ollut tajunnut, että kananmunan voi korvata vauvojen valmissoseella (esim. peruna- tai porkkanasose) tai jos tarvitsee pelkkää kananmunan valkuaista, voi käyttää säilöttyjen kikherneiden lientä.
Olen yrittänyt tehdä monta kertaa marenkia hiukan erilaisella lähestymistavalla (muun muassa käyttämällä kookossokeria, jolloin lopputuloksena syntyi kauniiden kuohkeiden marenkien sijaan ruskea liemi), mutta nyt halusin kirjan innoittamana testata, miten syntyy marenki kikhernepurkin liemestä ja vielä ilman kananmunaa. Ja syntyihän se! Alla neuvot kaikettoman marengin tekoon.
Munattomat marengit (noin 60 kpl)
1 kikhernepurkin liemi (esim. Go Green 290g)
1tl sitruunamehua
2dl mansikkatomusokeria
Kaada liemi kikhernepurkista kulhoon ja vatkaa sähkövatkaimella kevyeksi vaahdoksi. Lisää sitruunamehu ja jatka vatkaamista, kunnes vaahto alkaa näyttää valkuaisvaahdolta
Lisää tomusokeri vähitellen vaahdon joukkoon samalla vatkaten. Jatka vatkaamista vielä viitisen minuuttia, kunnes vaahto on kiiltävää ja siihen muodostuu huippuja. Vaahdon tulee olla niin kiinteää, että se pysyy ylösalaisin käännetyssä kulhossa.
Levitä uunipellille leivinpaperi ja öljyä sen pinta kevyesti. Lusikoi vaahto pursotuspussiin ja pursota leivinpaperin päälle haluamasi kokoisia ja muotoisia marenkeja.
Paista marenkeja 100 asteessa noin 1,5 tuntia. Jätä marengit tämän jälkeen vielä uuniin jäähtymään ainakin pariksi tunniksi. Säilytä suljetussa rasiassa kuivassa ja viileässä.
Kirjoittaja Helena Service on Helsingissä asuva psykoterapian erikoispsykologi ja psykoterapeutti. Hän on mukana kehittämässä Minduu-palvelua, joka helpottaa sopivan psykoterapeutin löytämistä. Työlle tuo vastapainoa perhe-elämä ja läheisten kanssa vietetty aika.
”Meneekö minulla oikeasti niin huonosti, että tarvitsen terapiaa?” Kysymys kolahtaa herkästi vatsan pohjaan. On kova paikka myöntää, että ei voi hyvin. Ajatus ammattilaisen puoleen kääntymisestä voi olla ristiriitainen ja luotaantyöntävä. ”Kyllä tässä ehkä pärjätään.” ”Ei tilanne ole vielä niin huono.” Lauseet kuvastavat suhdettamme apuun. Avun hakemisessa ei korostu toiveikas mahdollisuus paremmasta vaan häpeällinen tunnustus omasta pärjäämättömyydestä.
Miltä kuulostaisikaan, jos suhtautuisimme muuhun ammattiapuun samalla varauksella kuin psykoterapiaan? ”Kuulitko, että naapurin poika oli joutunut aloittamaan jalkapallovalmennuksessa? Meidän perheen pallottelussa on onneksi pärjätty vielä omin voimin.” ”En minä kampaajalle, vaan kyllä leikkaan tukan itse. Onhan kuitenkin muita, joilla on todellisia hiusongelmia.”
On mielenkiintoista, että niin moni meistä maksaa kuormittavina elämänvaiheina herkemmin hemmotteluhoidosta, vaateostosreissusta tai uudesta harrastuksesta kuin varaisi samanhintaisen ajan ammattiauttajalle, joka voisi tukea paljon pidemmälle.
Sankarillista sinnittelyä vai urheaa puuttumista?
Julkisuuden tarinoissa terapiaan hakeudutaan usein silloin, kun tulee seinä vastaan. Draamankaaressa ensin sinnitellään kunnes tulee romahdus, ja sitten opitaan, että apua voi pyytää ja sitä voi saada. Nämä henkilökohtaiset tarinat antavat arvokkaan sanoman vaikeuksien kanssa kamppaileville: et ole yksin ja apua voi saada. Samalla voimme kuitenkin tahattomasti tukea käsitystä avun hakemiseen liittyvästä häpeästä ja siitä, että ammattilaiselle mennään vasta, kun ei enää muuten selvitä.
Pohdin, olisiko yhteiskuntamme valmis myös uudenlaisille tarinoille: kertomuksille, joissa avun hakeminen on rohkeaa ja merkki määrätietoisuudesta haasteiden edessä. Voisiko omaan hyvinvointiin panostaminen olla ihailtavaa viisautta ja oman arvon tuntemista? Entä jos apu ei olisikaan jotain, mitä ”tarvitaan” vaan jotain, mitä valitaan. Jotain, jota kohti voi ylpeänäkin päättää kääntyvänsä.
Aikaisin apua kohti
Ajatus siitä, että psykoterapia kuuluisi niille, jotka ovat ”todella kipeitä” on tutkimuksen valossa nurinkurinen. Suunta on pikemmin päinvastainen: psykoterapia puree tehokkaammin ja selvitään lyhyemmälläkin psykoterapialla, kun ihmisellä on voimavaroja ja ongelmat eivät ole liian vaikea-asteisia. Monissa vaikeuksissa parempi toimintakyky ja vähempi syrjäytyneisyys yhdistyvät parempiin psykoterapian hoitotuloksiin.
Kun ajattelemme, että nyt vielä pärjään, saattaa ajattelu itse asiassa ohjata meitä pois avun ääreltä juuri silloin, kun olisimme parhaassa asemassa hyötymään siitä. Tämä ei tarkoita, etteikö psykoterapiasta voisi olla hyötyä myös vakavissa ongelmissa. Kuitenkin ajatus, että psykoterapia kuuluisi vain vakavien mielenterveyden häiriöiden hoitoon on tutkimustiedon vastainen.
”Arvaa mitä, varasin ajan kampaajalle – terapeutille”
Terveys ja hyvinvointi kuvataan yleensä tärkeinä arvoina ja pitkittyneiden ja mutkistuvien ongelmien aiheuttamat haitat ja kärsimys ovat hyvin tiedossa. Jos haluamme tukea varhaista puuttumista ongelmiin, onkin syytä pohtia, millaisen viestin rakennamme niille, jotka tarttuvat toimeen ja hakevat apua.
Haluaisin elää yhteiskunnassa, jossa varhain apua hakevat tulisivat kohdelluiksi sekä oman elämän että kansantalouden sankareina. Terveyskeskuksen lääkärit kehuisivat, kuinka hienoa on, että hakee apua jo nyt ja antaisivat aidon mahdollisuuden vaikuttaa siihen, millaista hoitoa ihminen toivoo. Psykoterapiaan ohjattaisiin myös lievemmissä ongelmissa, niin kuin on tutkimustiedon ja hoitosuositusten valossa tarkoituksenmukaista. Apua hakenut voisi kehua ystävilleen, että kääntyi avun puoleen heti, kun huomasi, että asiat eivät ole kohdallaan ja todeta, että se oli loistava valinta.
Sekä terveydenhuoltojärjestelmä, media että jokainen meistä tavallisista ihmisistä voi osaltaan muokata sitä sanomaa, minkä yhdistämme avun hakemiseen ja psykoterapiassa käymiseen. On hienoa, että yhä useampi kokee jo olonsa riittävän varmaksi, että voi kertoa käyneensä terapiassa. Toivottavasti yhä useampi voisi vapautuneesti kertoa myös pohdinnoistaan hakeutua psykoterapiaan ja uskaltaisi hyödyntää psykoterapiaa silloin, kun siitä voisi olla apua.
Ja mistä sitten tietää, meneekö itsellä niin heikosti, että tarvitsee psykoterapiaa? Jos löydät itsesi pohtimasta tätä, kysyt väärää kysymystä. Oikea kysymys on, onko sinulla halua hyötyä terapian tarjoamista mahdollisuuksista. Jos on, olet jo myöntänyt jotain aika rohkeaa.
Minduu on nettipalvelu, joka helpottaa avun saantia. Sivustolla voi tutustua psykoterapiaan ja etsiä kätevästi itselleen sopivaa terapeuttia. Minduu pitää myös mielenterveyden edistämiseen ja psykoterapiaan liittyvää blogia. Palvelun on perustanut Henri Valvanne ja Helena Service. Minduu on yhteiskunnallinen startup-yritys, joka pyrkii kehittämään uusia ratkaisuja mielenterveysongelmien ehkäisyyn ja hoitoon.
-kirjan (Moreeni 2017) kantavana ajatuksena on, että kaikki ruokapöydässä istuvat voivat syödä samaa ruokaa erikoisruokavaliosta huolimatta. Varsinkin lapsiperheissä helpottaa paljon, kun ei tarvitse tehdä useaa eri ruokaa eri syöjille. Keittokirjoja erilaisia ruokavalioita noudattaville löytyy jo melko laajasti, mutta näin montaa allergeenia poissulkevaa en ole itse vielä nähnyt. Tästä ajatuksesta kirja saikin alkunsa, sekä Annukka Moilasen 
