Jooga opetti, että on ok olla jatkuvasti keskeneräinen

Jooga on löytänyt tiensä elämääni kolme kertaa. Ensimmäisen kerran, kun olin yläasteikäinen – en enää muista miten päädyin tuolloin paikallisen kansalaisopiston järjestämään hathajoogaan. Tuolloin ohjaajan puhe ihmiskehon energiakeskuksista eli chakroista ja loppurentoutuksen mielikuvaharjoitukset ovat menneet senikäisen minäni tajunnasta viuhuen yli, mutta muistan kyllä pitäneeni itse jooga-asanoista.

Toisen kerran jooga tuli elämääni opiskellessani yliopistossa. Tuolloin tutustuin ensimmäistä kertaa astangajoogaan, jonka voimaa kehittävä asanasarja helpotti luentosaleissa ja tietokoneen ääressä istumisen aiheuttamia hartiajumeja huomattavasti. Myöhemmin yliopistoliikunnan tarjoama lempeä ja hidastempoinen yin-jooga antoi ensimmäiset kokemukset syvästä, meditatiivisesta rauhan tilasta – muistan kävelleeni niiden tuntien jälkeen kotiin onnellisen rentouden pilvessä, erillään ympäröivän maailman vilinästä.

Kiinnostukseni joogaan on kerran herättyään säilynyt ajatuksena (”Olisipa ihanaa kyllä harrastaa joogaa!”) jossain takaraivossa läpi lukuisten joogaamattomien vuosien. Aloitin kyllä joogan useasti uudelleen, mutta niin myös lopetin. Ymmärsin vasta jälkikäteen, että koskaan en ollut joogalle ikään kuin valmis, fyysisesti ja henkisesti.

Malttamaton mieleni ja taipumaton kehoni ovat olleet joogapolullani isoimpia kompastuskiviäni – mutta lopulta myös isoimpia opettajiani.

Elämäntilanteestani tai muista syistä johtuen en koskaan sitoutunut (tai malttanut sitoutua) joogan harjoitteluun: malttamaton mieli kun haluaisi tuloksia heti, mutta kehohan ei heti taivu taikatemppuihin. Tuolloin en vielä ollut siinä pisteessä, että olisin ymmärtänyt astangajoogan guru Sri K. Pattabhi Joisin lauseessa ”Practice and all is coming” (Harjoittele, ja kaikki tapahtuu) piilevän viisauden.

Kolmannen kerran jooga palasi elämääni muutettuani Helsinkiin keväällä 2015, ja tällä kertaa tunnen sen palanneen pysyvästi. Aina aiemmilla kerroilla, kun olen aloittanut joogan, olen nimenomaan aloittanut sen harrastamisen, ja jossain vaiheessa, väistämättä, joka kerta, se ”harrastus” – olipa sitten kyseessä astanga, hot yin, bikram… – myös loppui: kurssin päätyttyä, ohjaajan vaihduttua, minun muutettuani pois paikkakunnalta, tai milloin mistäkin syystä.

Vasta kolmannella kerralla joogan ”aloittaessani” olin joogan aloittamiseen aidosti valmis.

Helsingissä löysin paitsi aivan ihanan joogasalin ja -opettajan, myös vihdoin sisältäni ne olennaisimmat: palon ja halun sitoutua astangaharjoitukseeni, johon olin viimein myös henkisellä tasolla valmis. Tämä oma ”henkinen valmiuteni” oli sitä, että en (enää) aseta tavoitteita etenemisen tai harjoitukseni, saati kehoni kehityksen suhteen. Tässä on suuri ero aiempaan, jolloin tiedostamattani halusin päästä harjoituksessa eteenpäin, jotta kokisin olevani ”kunnon joogi”.

Mitä sitten, jos harjoitukseni ”ei etene” vaan jurnutan samojen asanoiden parissa aamusta, viikosta ja vuodesta toiseen, kun kehoni – ja kuten olen oivaltanut, mieleni – ei syystä tai toisesta vielä(kään) ole valmis luopumaan tietyistä kireyksistä näin liki kahden vuoden säännöllisen harjoittelun jälkeenkään? Tästä huolimatta herään aamuisin harjoitukseeni iloisena – puhtaasti harjoittelun itsensä vuoksi.

Olen oppinut kuuntelemaan kehoani ja etenemään kehoni, ei mieleni asettamassa tahdissa, ja jos jonain aamuna kehoni vaatii harjoituksen sijasta lepoa, voin suoda sen sille ilman mielen moitteita.

Koitan joka kerta matolle astuessani tarkkailla kehoani, miltä siitä juuri tänään tuntuu, enkä olettaa sen pystyvän tiettyihin asioihin tai taipuvan tiettyihin asanoihin vain siksi, että niin tapahtui edellisessä harjoituksessa. Lisäksi huomaan suhtautuvani omaan joogailuuni aina vain enemmän mielen ja hengen harjoittamisena, fyysisyyden kautta. Vaikka astanga onkin joogamuotona moneen muuhun joogalajiin verrattuna varsin fyysinen ja vaatii (ja myös kehittää) voimaa, sekin on kuitenkin ensisijaisesti harjoitus kohti mielen tyyneyttä ja hallintaa, kehon hallinnan kautta.

On ollut hienoa huomata, että voin nykyään sallia sekä itseni henkisesti että joogaharjoitukseni olevan jatkuvasti ”työn alla”, ja että se on ihan ok. Joogaharjoitus, kuten koko elämä, on prosessi. Ei ole maaliviivaa, jolloin harjoitus (tai minä) olisi ”valmis” ja jonka saavuttamiseen tulisi pyrkiä. On vain jatkuvasti muuttuva keskeneräisyyden tila.


Lue myös4 + 4 vinkkiä Helsingin Joogafestivalille