Mitä jos antaisit itsellesi lahjaksi vuoden?

Kirjoittaja Maaretta Tukiainen on tietokirjailija ja muutosvalmentaja, joka uskoo taiteen parantavaan voimaan. Koulutukseltaan hän on kasvatustieteen maisteri ja muotoilija. Hänen mottonsa on: Small wonders make a big difference. Maaretan viides kirja Hyvän mielen vuosi ilmestyi syyskuussa. 

Kun olin neljäntoista, sain äidiltäni lahjan, joka ylitti kaikki siihen asti saamani. Se ei ollut kimaltava, ei päälle puettava eikä ikätovereitten himoitsema. Se ei oikeastaan ollut edes valmis. Se piti itse luoda.

Lahja oli tyhjä kirja, jonka kanteen oli hopeisin kirjaimin painettu tuttu nimi: omani.

Täytin kirjan teksteillä. Kirjoitin siitä, mistä unelmoin ja mitä toivoin ja odotin. Kirjoitin myös peloista ja surusta ja avuttomuudesta sekä siitä, että vaikka miten ponnistelin, en voinut poistaa niiden kärsimystä, joita rakastin.

Ilossa ja surussa kirja kulki mukanani. Elin sen kanssa kokonaisen vuoden.

Kirja on omaa aikaa

Vuosia myöhemmin tutustuin yhteen poikaan. Pojalla oli ujo hymy, kihara tukka ja taivaansiniset silmät. Kun ensimmäisen kerran menin hänen luokseen, näin hyllyssä tutun kirjan. Hän oli saanut äidiltään saman lahjan!

Raotin kirjaa. Sivut pursuivat elämää. Auringonkukka rehotti, kauris livahti metsään ja albatrossi levitti siipensä ja sukelsi tummanpuhuviin pilviin.

Kirjaimiakin löytyi, mutta ne olivat suuria ja kiemurtelivat. Poika katsoi kaikkea piirtäjän silmin.

Rakastuin.

Tuosta hetkestä on nyt vuosia. Nuo kirjat ovat yhä tallessa. Ne sijaitsevat kylki kyljessä samalla hyllyllä vanhan puuhuvilan kirjastohuoneessa, siinä samassa, jossa alkunsa sai myös pian ilmestyvä uusi kirja. Kirja, jonka tyttö kirjoitti ja poika kuvitti. Ne samat tyttö ja poika.

Unelma saa toimimaan

Jo useamman vuoden ajan minulla on ollut unelma. Tuossa unelmassa Suomi on paikka, jossa myötätuntoa riittää jaettavaksi ja jokainen osaa tarpeen tullen laittaa yhteisen hyvän oman etunsa edelle. Paikka, jossa erilaisuus on voima, ei uhka, ja ihminen tulee nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin on.

Tämä unelma on syy, miksi kirjoitan. Haluan, että jonain päivänä unelma on totta. Siihen tarvitaan toki myös kättä pidempää. Esimerkiksi kirja.

Toivo ylläpitää elämää

Kun ihminen kokee tulevansa hyväksytyksi, hänessä herää toivo. Kun ihmisellä on toivoa, hän elää. Kun toivo lakkaa, lakkaa usein myös elämä.

Mutta pysyäkseen yllä arjessa toivo tarvitsee aikaa. Mitä jos antaisit itsellesi lahjaksi juuri sitä?

Anna ensin tunti, sitten päivä, sitten viikko. Aloita milloin tahdot ja tee mitä sydämesi syvimmiltään kaipaa. Anna itsellesi lahjaksi Hyvän mielen vuosi.

Tykkää Facebookissa https://www.facebook.com/hyvanmielenvuosi
#hyvänmielenvuosi

Seuraa Twitterissä: @Maaretta
Seuraa Instagramissa: @maaru
Lue lisää: www.maaretta.com

Minä riitän – ja enemmän! Mutta miksi sitä on niin vaikeaa muistaa?

Aiemmin tunsin kroonista riittämättömyyttä. Minulle on ollut haaste kasvaa ulos uskomuksista, joiden mukaan en saisi nauttia itsestäni tai olostani ilman suoriutumista, tekemisiä ja saavutuksia. Jos elämä on kovin orientoitunut paketin kasassa pitämiseen, töissä kelpaamiseen tai toisten miellyttämiseen, on melko varmasti usein riittämätön olo. Elämä ohjautuu sen kautta, mitä olen täällä muille antamassa. (Saadakseni hyväksyntää ja rakkautta). 

Havaitsin, että olen tiedostamattani uskonut olevani tässä elämässä palvelemassa toisia. Tuo uskomus vaikutti kaikkiin ihmissuhteisiini ja siihen mitä tein. Se näkyi niin, että asetin muut aina itseni edelle.

Uskomus siitä, että a) pitää olla hitsin hyvä tai b) on olemassa muita varten kumpuaa arvottomuudesta ja häpeästä. Puurtaminen ajaa usein lopulta ahdinkoon, kun emme riitä itsellemme. Luulemme, että kovasti duunia tekemällä, miellyttämällä, olemalla kiva, jaksava ja kaiken ymmärtävä kannattelija saamme vihdoin mitä tarvitsemme. Rakkautta ja tunnustusta, sitä lämmintä tunnetta, että olemme tulleet nähdyksi. Olo pysyy jotenkin kelvollisena, kun emme joudu kohtaamaan arvottomuuden pelkoa, mutta silloin myös syvä levollisuus on kateissa. Paradoksi on siinä, että emme tule nähdyiksi ennen kuin uskallamme kohdata myös arvottomuuden ja riittämättömyyden pelon. Pysähtymällä, päästämällä irti. Kuulostelemalla, että ehkä en olekaan täällä muita miellyttämässä ja sankaritekoja tekemässä, vaan olemassa levollisesti Minä. 

Tajusin sydämen läikähdyksenä, että olen olemassa ihan vain omaksi ilokseni, eikä minun tehtäväni ole palvella ketään. Huomasin, kuinka olin mennyt palvelusroolini ja kiltteyden taakse piiloon niin, ettei tarvitsisi kohdata joitakin kiperiä, syvällä olevia uskomuksia itsensä rakastamisesta, riittämisestä ja riittämättömyyden pelosta. Huomasin, että jokin minussa oli sitä mieltä, etten saisi asettaa itseäni läheisten edelle. Että minähän olen itsekäs, jos olen enemmän kiinnostunut siitä, mitä omalla elämänvoimallani voin luoda ja kokea, kuin miten voin kannatella sillä muita. Luultavasti olet jo kuullutkin tämän ajatuksen: vasta kun rakastaa itseään, voi rakastaa toista. Silloin voin jeesata ilokseni enkä ”ansaitakseni” jotain – silloin en myöskään vaadi tai odota apuni johtavan mihinkään tiettyyn. Enkä hassaa arvokasta elämänvoimaani raatamiseen.

Hokasin, että minun pitää valita, haluanko tehdä kaiken megahyvin vai hyvin voiden. 

On ollut haaste sietää kasvukipua joka syntyy, kun opettelee katsomaan ja ilmaisemaan itseään uudella tavalla. Olen oppinut arvostamaan olemassaoloani enemmän kuin tekemisiäni. Olen opetellut puhuttelemaan itseäni kauniisti, etsiytymään ulos arvostelevista ajatuksista ja muita varten olemassa olemisesta. Jos joku ajattelee, että olen omahyväinen, olkoon niin. Olen oppinut arvostamaan itseäni inhimillisenä ja keskeneräisenä. Minun ei tarvitse varmistella, riitänkö. Kelpaan itselleni. Olen inhimillinen ja tunnen epävarmuutta, mutta arvoani eivät määritä tekemiseni eikä se, miellytänkö toisia vai en.

Vieläkin välillä sama vanha riittämättömyyden kela lähtee pyörimään ja vetää mielen matalaksi. Olen “vähän” perfektionistinen ja hienoa kyllä, näen usein selkeästi kuinka asioita voisi kehittää. Mutta epävarmuus siitä, olisinko voinut tehdä jotakin toisin lymyilee usein nurkan takana. Olennainen pointti: kun myötämielisyys itseä kohtaan kasvaa, ei tapahdu niin, että vanhat, kiperät ajatuksesi ja haavasi katoavat. Mutta kykysi valita itsellesi hyvää ajatuksin ja teoin lisääntyy. Et toimi jatkuvan syyllisyyden ajamana tai lähde solvaavien ajatusten myllyyn kuin ne olisivat totuus sinusta. 

Jos mieleeni pulpahtaa ajatus, että jokin olisi pitänyt tehdä toisin tai että mitähän joku toinen tässä nyt minulta toivoisi, stoppaan kuulostelemaan, mikä minusta tuntuisi hyvältä. Ennen syyllisyyteni ohjasi minua toimimaan itseni sivuuttaen ja ajoi uupumukseen lukemattomia kertoja. Tein asioita enemmän velvollisuudentunnosta muita kohtaan kuin myötätunnosta itseäni kohtaan. Nyt huomaan epämukavan oloni ja kysyn itseltäni, mitä itse tarvitsen. Kehossa voi tuntua ahdistusta ja epämukavuutta, kun opettelee toimimaan uudella tavalla eikä syyllisyyttä tilkiten tai arvottomuuden tunteissa möyrien. Kun epämukavuus ja epävarmuus jylläävät, käännän kelkkaa 180 astetta. Teenkin sitä, mikä herättää levollisuutta sen sijaan, että puskisin eteenpäin. Soitan ystävälle, kirjoitan päiväkirjaa, joogaan, kävelen, pidän rentoutumishetken.

Käy niin, että ihmiset ja tilanteet ympärilläsi rauhoittuvat, kun uskallat valita itsesi ykköseksi. Puoliso ei hajoa etkä saa potkuja, jos opettelet huolehtimaan itsestäsi enemmän. Tai: jos saat potkut tai jotkut ihmissuhteet hiipuvat, eikö se ole hyvä asia? Jos jokin suhde tai tilanne ei alun perinkään edesauttanut sinun hyvinvointiasi, sen on kenties aika mennä. Näiden juttujen kohtaaminen on joskus tosi haastavaa, mutta elämän kokonaisuuden kannalta olennaista.

Uskallatko päästää irti muille kelpaamisesta ja kaikille kaikkea olemisesta?  Kannattaa kyllästyä olemaan hemmetin hyvä ja sellainen kuin muut toivoisivat. Kun alat löytää, mikä sinusta tuntuu hyvältä, alat riittää itse itsellesi. 

Kuva: Unsplash/Jonathan Fink

Näin elämä pyytää luottamaan – pieni tarina siitä, miten elämä muistuttaa kannattelustaan

Lähden viemään lapsia hoitoon junalla Helsingistä Kokkolaan. Minulla on 50 minuuttia aikaa olla Kokkolasta. Astun junasta ulos aurinkoiseen ja lämpimään syyspäivään. Ajattelen, että ehdin hakea kahvin paluujunaa odotellessa. Ajatuksen väliin kiilaa välähdys: ah, näen Inkerin.

Sen jälkeen kun toinen Kokkolassa asuvista ystävistäni kuoli, en ole käynyt Kokkolassa. Inkeriä olen kaivannut.

Ostan kahvin, ja jostain Inkeri huutaa ”Sanna!” Hän on poikkeuksellisesti siellä, muutoin ei juuri koskaan. Minä olen sillä ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Kävelemme yhtä matkaa juna-asemalle, hänen autonsa on siinä ihan vieressä.

Tällaisina hetkinä elämä tarjoilee parastaan. Kun on itse luottamuksen tilassa – eikä aina järjestele, sovi ja pakota – tapahtuu ihmeitä. Kun huomaa, ettei tarvitse aina itse kontrolloida kaikkea, voi luottaa siihen, että elämä kannattelee silloin, kun ei ponnistele.

Elämän kannattelu tarkoittaa minulle luottamusta:

  • Luottamusta, etten putoa, vaikka en pidä kiinni.
  • Luottamusta, että hyviä asioita voi tulla elämääni, vaikka en niitä itse järjestä.
  • Luottamusta, että se, mikä on syvällä sydämessäni, ohjaa ja vaikuttaa enemmän kuin rationaalinen mieli antaa luvan uskoa.
  • Luottamusta, että minulla on yhteys muihin kaikkien sanojen ja toiminnan alla.
  • Luottamusta, että yksikään toive ei ole liian suuri, täytyy vain tehdä sille suuri tila kaiken suunnitelmallisen ja kontrolloidun elämän keskellä.

Toisinaan elämä vie kiireiden mukana ja ajatusrata kuvittelee olevansa elämän suurin täyttymys. Elämästä tulee vähän kylmää. Levollisena ymmärrämme, että meissä on enemmän syvyyttä, yhteyttä ja tietoa. Silloin elämä on kevyttä, lämmintä ja pehmeää. Silloin luotamme. Silloin rakastamme.

Tervetuloa lisäämään luottamusta ja yhteyttä Parisuhteen Unelmakarttakirja -verkkokurssille! Kurssilla pääsette kirjoittelemaan ja tekemään ihania juttua yhteiseen rakkauskirjaanne <3 Lue lisää TÄSTÄ.

Visbyn lomamuistot lämmittävät vielä talvipakkasillakin

Kapeat ruusujen reunustamat kujat, suolaisen merituulen tuoksu ja leppoisa ilmapiiri. Nämä kolme asiaa nousevat ensimmäisenä mieleen muistellessani kesäistä lomamatkaamme ruusujen saarelle Gotlantiin. Kesällä haaveet muuttuivat todeksi, kun toteutimme pitkään mielessä olleen Visbyn matkan yhdessä Ystäväpariskunnan kanssa. Hotelli Visbyn vanhassa kaupungissa osoittautui oikeaksi valinnaksi, sillä siitä oli lyhyt matka joka paikkaan. Visbyssä helppoa on, kun kaikki on lähellä ja kävelemällä pääsee joka paikkaan. Taukopaikkoja löytyy ihanista pienistä puutarhakahviloista 300 makuvaihtoehdon jäätelöbaariin.

Parin päivän kaupungissa kävelyn jälkeen tuntui siltä, että saarta voisi katsella vähän laajemmin ja päätimme vuokrata auton, mutta sesonkiaikana se ei ollutkaan ihan niin helppoa! Viimein pienen huoltoaseman yhteydestä löytyi myös vuokra-autoja ja yksi pieni punainen auto vapaana. Se oli kuin meille tarkoitettu, joten tuumasta toimeen, auto alle ja menoksi!

Ihan siinä nuoruusvuodet tulivat mieleen, kun me “tytöt” nökötimme käsilaukkuinemme pikkuauton takapenkillä ja unelmiemme miehet edessä. Suunnaksi otimme saaren eteläosan. Jo muutaman kilometrin päässä Visbyn ulkopuolella pääsee kokemaan saaren tunnelman aidoimmillaan. Päivän aikana ehdimme käydä pienen kylän kesätapahtumassa, kalastajakylän kesäjuhlilla ja talviturkit heitettiin saaren eteläisimmässä kärjessä Itämereen.

Kalastajakylän kesäjuhlille jouduimme vähän vahingossa. Päätien varressa oli odotettu jäätelö – ja kahvikyltti. Takapenkiltä tuli tiukka vaatimus, että sinne on käännyttävä, koska kahvittelupaikkoja ei turhan tiheässä ollut. Ajettuamme jonkin matkaa hiekkatietä vastassa oli liikenteenohjaaja kirkkaassa huomioliivissään, joka ystävällisesti ohjasi meidät pysäköimään automme muiden perässä pellolle. Siinä sitten hieman ihmettelimme, että mihinköhän olemme menossa. Eihän sieltä heti pois kehdannut lähteä ja ne jäätelötkin poltteli mielessä. Niinpä menimme rohkeasti muiden perässä ja toivoimme, ettei nyt ainakaan mihinkään yksityistilaisuuteen päädyttäisi!

Lopulta päädyimme pienen idyllisen kalastajakylän rantaan, jossa oli täydessä vauhdissa olevat kesäjuhlat. Siellä me paikallisten mukana nautimme ihanasta kesäpäivästä ja myyntitiskien antimista. Aina ei voi tietää mihin joutuu ja siinä se matkustamisen viehätys onkin. Päivä oli mukava ja monta kaunista paikkaa saimme nähdä ja ihastella.

Neljä päivää oli sopivan pituinen loma, siinä ehti hyvin nähdä ja kokea. Seuraavaksi kerraksi jäi vielä saaren pohjoisosaan tutustuminen, jossa tippukiviluolat ja Raukit, eli kalkkikivimuodostelmat ovat varmasti näkemisen arvoisia. Matkustustavaksi valitsimme lentämisen, näin ei matkoihin kulunut turhan kauan ja perillä oloon jäi mukavasti aikaa. Lomakohteena Gotlanti täytti kaikki odotukset. Peppi Pitkätossun henkisiä pieniä kujia, hyvää ruokaa, ihania kahviloita ja ystävällisiä ihmisiä. Ihanaa lomaa ruusujen saarella on mukava muistella sitten syyspimeillä ja talvipakkasilla. Seuraavaa lomaa odotellessa, missä se sitten ikinä onkin.

“Mummi, sinä olet kyllä epämoderni!”

“Mummi, sinä olet kyllä epämoderni!”

Lapsen kommentti vie minut hetkessä ajatusten pyörremyrskyyn. Alkoipa pään sisällä tapahtua liikettä. Epämoderni. Maistelen tuota sanaa ja varsinkin sen käsitettä. Minä vanhanaikainen? Huomaan nolostuvani, sillä luulin olevani kovinkin moderni mummo.

Itsepuolustusvaihde menee päälle suorastaan naurettavan nopeasti. En kuitenkaan ala puhua ääneen, vaan sukellan ajatusten maailmaan.  Minäkäsitykseni vaatinee päivityksen, sillä “lasten suusta…”  Sisäinen puolustuspuhe kuitenkin jatkuu: minähän pidän itsestäni huolta aamuisilla venyttely- ja joogatuokioilla, tanssin, pyrin syömään terveellisesti, kokeilen innoissani uusia ruokareseptejä, käytän nettiä keittokirjana, instailen kuvia ja videoitakin…

Äh. itsekehu ei kuulu vahvuuksiini, paitsi salaa, tietenkin. Siispä myönnän turvautuvani toisinaan jälkipolvien apuun tietokoneen ja älypuhelimen kanssa. Varsinkin uudet ohjelmaversiot tuovat eteen tilanteita, joista en omin avuin selviä. Tuollaiset tekniset ongelmat näyttävät sen tosiasian, että olen tapojeni ja tottumusteni sokeuttama. Ajat muuttuvat. En omassa lapsuudessani nähnyt untakaan tietokoneista saati kännyköistä. Tämän päivän lapset jopa alle kouluikäisinä käyttävät noita laitteita vaikeuksitta ja opastavat meitä vanhempiakin.

Vajoan taas muistoihin

Mieleeni tulee tapaus kansakouluajoilta. Taisin olla neljännellä luokalla, elettiin 50-luvun puoliväliä. Tunnilla lienee ollut puhetta radio-ohjelmista, kun eräs poika kertoi silmät loistaen isänsä luvanneen ostaa kotiin näköradion heti kun niitä saa. Koko luokka, opettajakin, rähähti nauramaan! Näköradio, haha! Poika näytti pettyneeltä luokan reaktioon, mutta sanoi isänsä lukeneen lehdestä, että Amerikassa niitä jo on. Emme silloin todellakaan tienneet näköradiosta, koko käsite tuntui tarulta. Emme aavistaneet, että jo seuraavalla vuosikymmenellä televisio alkaa olla yleinen myös täällä syrjäseudulla, kotikylälläni niitä oli ensin vain muutamassa kodissa.

Muistan vieläkin ensimmäisen näkemäni tv-ohjelman. Se sattui olemaan näytelmä vanhan miehen kuolemasta ja vaimon neuvokkuudesta saada miehen sielu – jonka hän oli ottanut paperipussiin – sisään taivaan portista. Tarina oli erikoisuudessaan oudon kiehtova, joten se jäi mieleen senkin vuoksi. Emma Väänänen ja Leevi Kuuranne olivat näytelmän pääosissa.

Mielenkiintoista olisi tietää, millaisia ovat tämän päivän lasten mieliinpainuneet kokemukset, kun he ikäihmisinä niitä muistelevat. Tiede ja tekniikka kehittyvät koko ajan huimaa vauhtia. Emme osaa nyt kuvitellakaan, mitä uutta on edessä, mikä mielikuvitukselliselta tuntuva saisi naurahtamaan?

Tovin kuluttua herään vihdoin todellisuuteen. Huomaan tuntevani kiitollisuutta lapsen kommentin aikaansaamasta ajatusten ravistelusta. Hiukan arastellen uskaltaudun kysymään, mitä hän mahtoi tarkoittaa sanomalla minua epämoderniksi.

Vastaus tulee nopeasti: “No, kun sinä aina kerrot noita vanhoja juttuja!”

Lihominen pelotti, koska oikeasti pelkäsin, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen

Lihomisen pelosta puhuminen voi tuntua pinnalliselta. Sellaiselta, että siitä ei saisi puhua. Sillä sehän on pinnallista!

Ja silti tämä pelko koskettaa monia. Sen taakse kyllä kytkeytyy syvempiä pelkoja, joihin ei ole välttämättä yhteydessä.

Syömishäiriövuosinani lihomisen pelko oli hallitsevin pelkoni. Lihominen oli symboli epäonnistumisesta, heikkoudesta ja riittämättömyydestä. Se pelko maskeerasi syvempiä pelkojani, jotka liittyvät arvostelluksi tuloon ja hylätyksi tuloon.

Väitin itselleni pitkään syömishäiriöstä toipuessani, että siinä ei ollut kyse ulkonäöstä. Tunnistin hakevani kontrollin tunnetta ja turvaa, mutta en nähnyt, miten kontrolli ja turvallisuus liittyivät myös ulkonäköön.

Meillä ihmisillä on luontainen kaipuu tulla hyväksytyksi, sellaisena kuin olemme. 

Maailma, jossa elämme, näyttää kuitenkin vahvasti ihailevan tiettyjä ominaisuuksia ja väheksyvän toisia.

Näin syntyy ihanteita siitä “millainen minun tulee olla kelvatakseni” ja “mitä ei saa olla, etten tule torjutuksi”.

Tässä ajassa nämä ihanteet liittyvät vahvasti kehoon, aikaansaamiseen ja ulkonäköön. Nämä paineet koskettavat jollain tapaa jokaista.

Mutta tuleeko ihmisen kauneus ja viehättävyys ulkoisista asioista?

On totta, että meillä on erilaisia mieltymyksiä. Ja iso osa niistäkin mieltymyksistä on opittuja. Pienenä lapsena kukaan meistä ei luokittele ihmisiä ulkomuodon mukaan, vaan sen mukaan, miten toisen ihmisen kanssa kohtaa. Onko toisen kanssa hyvä olla. Myöhemmin vasta opimme ihanteet ja sen mikä on “cool”.

On vähän surullista ja karua, mutta silloin kun olin kontrolloinut, rajoittanut ja koittanut pakottaa kehoani tiettyyn muottiin… Olin henkisesti epäviehättävä.

Olin hyvin suojautunut, varautunut, ahdistunut, stressaantunut, kireä, kykenemätön heittäytymään, kykenemätön nauttimaan. 

Ja voi, miten janosin hyväksyntää. Mutta silti, jos kehuja tuli “vahvasta itsekurista” tai kehoni ulkomuodosta, se itseasiassa koski.

Se vahvisti pelkoa, että itsenäni en ikinä riittäisi. Se lisäsi pelkoa siitä, että jos annan kehoni löytää luonnollisen kokonsa, niin olisin totaalisen epäonnistunut ja heikko luuseri.

Kun on vuosia tottunut hakemaan arvoa kehostaan, on sanomattakin selvää että yhdessä yössä ei tapahdu muutosta. Minulle on ollut usean vuoden matka (johon en olisi mitenkään kyennyt ilman tukea) alkaa näkemään itseäni ihmisenä, kehon sijaan.

Ihmisenä, joka tuntee.

Ihmisenä, joka kaipaa.

Ihmisenä, joka tarvitsee.

Ihmisenä, jolla on persoona. Joka miellyttää joitakin ja joitakin ei. Ihmisenä joka on erehtyväinen.

Ihmisenä, jolla on sydän. 

Ihmisenä, jolla on keho.

Vaikeina hetkinä minun on ollut hyvä muistuttaa itseäni siitä, mitä todellinen kauneus minulle on. Kauneutta on minulle nähdä välittämistä. Sitä, että joku kuuntelee. Sitä, että joku osaa lämmöllä nauraa itselleen. Sille, että uskaltaa olla erehtyväinen. Kauneutta on antaa elämän tuntua. Koska se tuntuu.

Mieti hetki ihmisiä, keitä sinä pidät aidosti kauniina ja viehättävinä. Onko siinä kyse ulkoisista piirteistä vai jostain muusta?

Toki ihmisen ulkoista kauneutta saa ihailla, mutta muistetaan, että jokaisen ulkomuoto on mysteeri. Sanotaan, että on Jumalan työn pilkkaa arvostella ulkomuotoaan. Sinulle on annettu juuri se keho, juuri ne piirteet, jotka tähän elämään ovat sinulle ne oikeat.

Minulle tuli kiloja lisää.

Mutta sain myös elämäni takaisin. Minulle tuli myös selluliittia. Mutta minulle tuli elämään iloa. Ajattelen, että en “lihonut” vaan keho sai löytää luonnollisen kokonsa. Se varmasti elää, sillä ihmiskeho vanhenee ja muuttuu. Se on vaan osa tätä juttua. Kehoni on mitä se on.

Luonnostaankin on hetkiä, jolloin mieleen iskee ajatukset siitä, että kehoni olisi vääränlainen. Liian vähän jotain ja liikaa jotain. Luotan, että minulla on kyky tunnistaa nuo ajatukset ja antaa niiden mennä. Minun ei tarvitse toimia niiden mukaan. Voin keskittyä johonkin, jolla on minulle väliä. Muistaa, että aina jos keskityn siihen mikä minussa on vikana, kärsin.

Ja en halua kärsiä. En enää.

Joskus kannattaa lähteä liikkeelle, vaikkei vielä tietäisi, mihin on menossa

Kun viisi vuotta sitten haaveilin omasta blogista, minulla ei ollut mitään suunnitelmaa, mitä siitä olisi tarkoitus tulla. Halusin vain purkaa sisintäni ja kokeilla siipiäni uudella tavalla. Olin silloin uupumuksesta toipumisen alkumetreillä, joten annoin itselleni luvan lopettaa milloin tahansa.

En kuitenkaan lopettanut. Reilut neljä vuotta myöhemmin blogin materiaaleista syntyi Löydä elämän taika -kirja, joka on jo löytänyt tiensä tuhansien käsiin ja sydämiin.

Entinen suorittajaminäni olisi tästä kaikesta hyvin häkeltynyt. Se luuli, että aina pitää olla tarkka suunnitelma ja tietää, mihin on menossa. Sitten noudatettiin suunnitelmia tiukasti ja puskettiin läpi vaikka harmaan kiven.

Mutta jos jotain olen viime vuosina oppinut, niin tämän: Joskus on vain parasta seurata iloa ja sitä kutkuttavaa tunnetta vatsassa, kun jokin kutsuu. Jos askel siihen suuntaan tuntuu oikealta, huomaat sen kyllä. Jos tuo suunta lakkaa kutsumasta, aina voi lähteä muualle. Epäonnistumisia ei ole, on vain tunne siitä, mikä tuntuu juuri nyt omimmalta. Siihen saattaa toki liittyä myös kuplivaa jännitystä ja omien pelkojen kohtaamista, mutta sekin voi tapahtua luontevasti ja itselleen myötämielisesti. Parhaimmat uudet askeleet laajentavat sinua ja mukavuusaluettasi juuri sopivassa määrin.

Minun kohdallani uusi askel on tämä: oma podcast nimeltä Taikaelämää. Siinä juttelen ajatuksiani hyvinvoinnista ja henkisestä kasvusta. Introjakso sisältää lisää pohdintaa uuden aloittamisesta ja siitä, mitä taikaelämällä tarkoitan. Kuuntele vaikka iltakävelyseurana! Ehkä sinäkin rohkaistut aloittamaan jotain, josta olet haaveillut…

Missä sinä olet?

Kuvittele istuvasi kanssani ruokapöydässä vastakkaisilla puolilla. Sanon sinulle “minä olen tässä, missä sinä olet?”

Mitä sinussa tapahtuu kun kuvittelet tilanteen?

Minusta tuntuu, etten saa sinuun kontaktia. Että sinussa liikkuu asioita. Ajatuksia, tuntemuksia, energiaa. Levottomuutta. Missä sinä olet?

Minussakin tapahtuu ajatuksia. Impulsseja toimintaan. Muistikuvia tehtävistä, menneistä ja tulevista. Huomaatko näitä tapahtumia itsessäsi? Pudotan itseni tähän huomaamalla sen, mitä minussa tapahtuu. Toisinaan halu mennä mukana kaikessa tuossa sisällössä on voimakas, pidänhän osaa noista ajatuksista, tehtävistä ja impulsseista itsenäni. Mutta kun vain huomaan tuon sisällön, rentoudun. En paina mitään pois tai yritä vältellä, sillä sisällön huomaaminen riittää tekemään itseni ja tuon sisällön välille tilaa.

Kerro minulle mitä sinussa tapahtuu. Missä sinä olet?

Sinun ja minun välillä oleva kontakti on suorassa suhteessa siihen, miten olet kontaktissa todellisuuteen. Jos jokin on välillämme, se jokin on myös sinun ja todellisuuden välissä. Siksi kysyn, missä sinä olet. Kenties haluat saapua kanssani tähän?

Tiedän, että vaatii voimaa pysähtyä ja katsoa tuota kaikkea. Kannatella sitä sisällään, sen sijaan, että annat oman hereillä olevan liekkisi sammua ja menet mukana siinä kaikessa. Mutta mitä enemmän teet niin, sitä enemmän vahvistut ja sitä enemmän todellisuus, kaikki tuo sisältö, alkaa ruokkia liekkiä sinussa. Sinua.

Kysymykseni ei ole älyllinen. En kaipaa siihen mielen selityksiä, vastauksia tai analyysejä. Se on kutsu. Missä sinä olet?

Vain avoimuus voi auttaa meidät toistemme lähelle

Epäilen hetken, voinko kirjoittaa otsikon noin ehdottomaan muotoon? Tieto nousee kehostani ja tiedän, kyllä voin. Tämä on minulle totta, ja samalla niin vaikeaa. Kuten monille meistä. Elämme kaikki omassa maailmassamme ja vaikka kuinka kurottelemme kohti totuutta, suurin osa keräämästämme tiedosta perustuu tulkintaan. Onneksi tulkinta taas perustuu usein kokemukseen ja tietoon, intuition herkkyyteen. Kuitenkin, on tärkeää muistaa, että kompastumme helposti pelkoihimme kun pohdimme toisen ihmisen käyttäytymisen syitä. Siksi kannattaakin kysyä itseltä, mistä voin olla varma siitä, että tiedän, mihin ajatukseni perustuvat?

Mitä avoimuus merkitsee? Onko se sitä, että kerron kaikki ajatukseni pääni sisältä? Kalenterini salaisuudet? Onko se valmiutta puhua? Onko ekstrovertti siis luonnostaan avoin? Vai voisiko introvertti viestiä jopa enemmän omalla hiljaisemmalla tavallaan? On sanottu, että vuorovaikutuksesta parhaimmillaankin vain kolmasosa perustuu sanoihin. Eleet, ilmeet ja molekyylit puhuvat välillämme vahvemmin. Olemme kuitenkin taipuvaisia uskomaan usein enemmän sanoja, jopa tekojen kustannuksella. Kaikki hylkäämistä parisuhteessaan pelänneet tietävät tämän. Pelko joutua yksin on suurempi, kuin itselleen uskollisena oleminen.

Avoimuus on helpompaa silloin, kun toinen on läheinen ihminen. Läheinen on sellainen, jonka vierellä uskaltaa olla paljas ja näkyvä, kenen turvaan voi luottaa. Läheisyys edellyttää kuitenkin ensin itselleen läheisenä olemista. Kysymys kuulukin, tunnetko itsesi? Ja kuinka suuri osa itseäsi jää hämärään, ja jota juuri sen takia olisi syytä tutkia?

Itseensä turvaava ihminen blokkaa muiden ihmisten lisäksi elämästään mahdollisuuden ymmärtää itseään paremmin, koska kohtaaminen on varmin tie itsetuntemukseen. Työhön tai harrastuksiin pakeneminen voi olla osa tätä suunnitelmaa, jota ihminen harvoin itsekään on nähnyt olleensa rakentamassa. Voi tuntua hyvin turvallista elää kuoressaan kohtaamatta muita ihmisiä kuin pinnallisesti, mutta se estää myös helposti kasvun kohti omaa potentiaalia.

Pohdittavaa

  • Mitä et milloinkaan voisi kertoa toiselle ihmisille. Miksi ja mitä sitä seuraisi?
  • Mistä asioista sinun on vaikea puhua läheisillesi? Mitä se kertoo itsestäsi?
  • Kuinka helppoa sinun on kertoa tarpeistasi tai kieltäytyä asioista, joita et halua?
  • Mitä saat läheisimmistä ihmissuhteistasi itsellesi? Tekevätkö ne sinulle hyvää?

Meditointi on alitajunnan roskien pois viemistä – 11 syytä, miksi jokaisen kannattaisi opetella meditoimaan

11 syytä, miksi jokaisen kannattaisi opetella meditoimaan.

  1.  Alitajunnan roskakuski. Jo muutaman minuutin päivittäinen meditaatioharjoittelu puhdistaa alitajunnan sopukoita ja mahdollistaa elämän virtauksen. Tuoreilla ajatuksilla, tavoilla ja energialla on tilaa virrata sisään.
  2. Neutraali mieli. Meditointi tekee mielen kirkkaammaksi ja auttaa suhtautumaan asioihin neutraalin joogisen mielen kautta.
  3. Parempi keskittyminen. Meditaatio on keskittymistä. (Se ei siis ole silmät kiinni istumista.) Meditaatio tarkoittaa, että mitä tahansa oletkin tekemässä, olet todella tekemässä sitä.
  4. Tyhjä tila. Jos hiljaiset hetket täyttää televisio tai tietokone, eivät aivot saa tarvitsemaansa lepoa tai mieli rauhaa. Siksi tietoiselle meditaatioharjoittelulle on tässä ajassa enemmän tilausta kuin ennen.
  5. Kasvava tietoisuus. Keskittyminen kasvattaa tietoisuutta. Meditaation avulla voi muun muassa vähentää pelkoa, itsekkyyttä, epäjohdonmukaisuutta ja päättämättömyyttä sekä tuoda elämään enemmän armoa, sitoutumista ja tavoitteiden saavuttamista.
  6. Tunteiden salliminen. Meditointi kasvattaa kykyä selvitä tunteiden aiheuttamista myrskyistä.
  7. Itsensä tunteminen. Meditointi yksinkertaisesti helpottaa ”oman paikkansa löytämistä”. Se auttaa päästämään irti alitajuisista tavoista ja tuntemaan sisäistä rauhaa ja tekee näin maailmasta paremman paikan elää.
  8. Mielen kouluttaminen. Meditointi harjoittaa mieltä, joka on joogan oppien mukaan olemassa sielun palvelemiseksi. Monella meistä mieli kuitenkin hihkuu ja hyppii asiasta toiseen kuin villi apina.
  9. Luottamus intuitioon. Kun mieli oppii palvelemaan sielua, toimii intuitio vahvana ja elämä on makea virtaus, jossa asiat tulevat luokse sen sijaan että niiden perässä täytyisi juosta. Elämä on onnellista ja rentoa ilman turhaa hötkyilyä.
  10. Tilaisuus oppia. Meditaation arvo on sen tekemisessä. Tulokset kannattaa unohtaa ja keskittyä vain nykyhetkeen. Aina läsnäoloa ei meditoidessa tunne, mutta silti meditaatio kannattaa tehdä. Mitä tahansa meditaation aikana tapahtuu, on henkilökohtaista oppimista.
  11. Syvä rauha. Mieli rauhoittuu meditaation aikana, kun hyväksyy kehon tuntemukset. Kun pitää tietoisuuden mukana, tarkkailee mitä itsessä tapahtuu eikä reagoi, saa tuntemuksiin etäisyyttä. Samalla hiljainen aika yksittäisten ajatusten välissä kasvaa. Vähitellen tämä aika pitenee ja johtaa meditatiiviseen, värähtelevään hiljaisuuteen.

Kuulostaa hyvälle, mutta kuinka meditoimisen voi aloittaa? Voit lukea lisää tekstistä Meditaatio muuttaa tylsyyden pyhyydeksi.

Kukaan ei voi kertoa toiselle, miten eletään hyvin – Oman äänen on löydyttävä itsestä

Kirjailija Riku Korhonen kirjoitti eräässä kolumnissa, että eniten häntä häiritsee elämäntaito-oppaissa manipuloiva sävy, ”kuin vastaanottaisi ylivoimaisia kehotuksia parantua länsimaisuudesta yhden ihmisen yrtein”.

Miksi meidän pitäisi tuoda länsimaiseen kulttuuriin jotakin sellaista, mikä ei sinne sovi?

Meillä on markkinatalous, kasvu, pärjääminen, materialismi, menestys ja individualismi. Ne edustavat kieltämättä erilaista arvomaailmaa kuin vaikka ikivanhat intialaiset opit.

~ ~

Länsimaisuus, niin kuin ihmisyys, on kuitenkin paljon muutakin. Se on esimerkiksi valinnan- ja liikkumavapautta, mahdollisuuksia tehdä toisin, ottaa kantaa, ottaa vastuuta ja vaikuttaa.

Elämme keskellä turbulenssia. Geopoliittisesti ja maailmantaloudessa tapahtuu vähän väliä yllätyksiä, joita ei osattu ennustaa. Globaalissa taloudessa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja pankkikriisi näkyy myös tavallisen suomalaisperheen kukkarossa.

Elämänrytmi kiihtyy eksponentiaalisesti (viisi vuotta sitten oli hitaampaa, puhumattakaan kymmenistä vuosista), ja entistä useammat eivät yksinkertaisesti kestä tämän ajan painetta. Monet meistä uupuvat, harva voi väittää ettei huomaisi sitä lähiympäristössään.

~ ~

Kundaliinijoogan mestari Yogi Bhajan kehotti oppilaitaan olemaan kuin majakoita, jotka loistavat ja mahdollistavat alusten rantaan pääsyn. Ja suurinta käyttöä majakoille on myrskyisillä ja karikkoisilla vesillä.

Opastaminen ei tapahdu neuvomalla, vaan esimerkillä. Ei sillä, että näyttää kartalta, kuinka luovia, vaan seisomalla majakkana keskellä tyrskyjä. Monet yrittävät niin kovasti neuvoa muita tai toteuttaa muiden neuvoja (tai molempia), että hukkaavat itsensä aallokkoon.

~ ~

Hyvinvointikirjallisuutta kirjoitetaan paljon, sillä sille on tarvetta. Mutta henkinen kasvu ei tapahdu kirjoissa – vaan elämällä. Länsimaisessa yhteiskunnassa ei monellakaan alalla arvosteta ikää ja kokemusta, mutta joogille niistä ei ole mitään muuta kuin etua. Ja kun katsoo, miten Aasia jatkuvasti kehittyy ”länsimaisempaan” suuntaan, on jooga kenties saapunut länteen selvitäkseen.

Valitettavasti kukaan ei pysty kertomaan kenellekään muulle, kuinka elää hyvin. Oman äänen on löydyttävä itsestä – mutta sen löytämiseen on olemassa paljon työkaluja. Minun työkaluni on kundaliinijooga.

On silti aivan sama, löytyykö apu ja voima arkeen kundaliinijoogasta, kestävyysurheilusta tai säännöllisestä päiväunien ottamisesta. Uskon kuitenkin, että ihmiset jotka tiedostavat elävänsä keskellä hullunmyllyä ja ottavat vastuun ja sitoutuvat itseensä, selviävät arjesta paremmin. He käyttävät omaa napaansa sen sijaan että tuijottaisivat sitä.

On aivan sama mitä elämässäsi teet, kunhan teet sen sydämestäsi.

Ja sitä tehdessäsi, muista hengittää, sillä happi on polttoainetta, jolla majakan liekki loistaa.

Kun on herkkä, elämä kysyy erityistä vahvuutta – Miten uskaltaa kokea kaikki ja pysyä silti pehmeänä?

Kun on herkkä, elämä kysyy erityistä vahvuutta.

En nyt puhu vahvuudesta, jossa voimakas tunne-elämä ja kyky aistia herkästi muiden ihmisten tunnetiloja ja ympäristön ärsykkeitä teljetään paksun panssarin ja lävistämättömän kuoren taakse.

En myöskään tarkoita sitä, että ottaa toisten tunnetiloja vastuulleen ja taakkoja kantaakseen. Se ei ole vahvuutta, vaan turhaa itsensä uhraamista, joka vie voimat ja tekee herkkyydestä raskaan kivireen.

Ennemminkin tarkoitan sitä, että uskaltaa kohdata elämän semmoisena kuin se tulee, vaikka se tuntuu luissa ja ytimissä ja saattaa välillä haavoittaa meitä syvältä. Samalla siihen sisältyy se, että sallii itsensä vetää rajoja ulkopuolelta tuleville vaatimuksille, vaikutteille ja kuluttaville tunne-energioille, jotta voi huolehtia hyvinvoinnistaan ja elää itseään kuunnellen.

Herkkyyden ja vahvuuden suhde on hakenut minussa muotoaan koko ikäni. Muistan, kun pohdimme lukion filosofian tunnilla sitä, mitä vapaus on ja nuoruuden voimassani sanoin: ”Annan toisille vapauden ajatella minusta, mitä he haluavat.” ”Eikö tuo ole todella vahvaa?”, opettaja kysyi. Muistan jääneeni miettimään opettajani kommenttia pitkäksi aikaa.

Vaikka lukioaikainen näkemykseni on kulkenut matkassani jossain muodossa, olen kuitenkin käynyt läpi myös murtumisen vaiheen, jossa tunsin olevani totaalisen epäonnistunut ja kelpaamaton tähän maailmaan. Koin olevani kaikella tapaa niin vääränlainen, että jopa kaupan kassan myrtynyt ilme sai minut ottamaan itseeni, syyllistymään ja kyseenalaistamaan ihmisarvoni.

Ennen tuota kipeätä, mutta tarpeellista murtumista elin kauden, jossa en todellakaan ollut auki itselleni ja elämälle. Pidin herkkyyttäni piilossa ylivastuullisen suorittamisen ja tekovahvuuden takana.

Minulla oli hommat hallussa – sekä omat että muiden. Koin, että lunastaakseni paikkani erityisesti työssäni, minun piti joka päivä varmistaa, että olinhan yhä tervetullut ja tarvittu. Koska aistin herkästi toisten ihmisten tunnetiloja, menin kerta toisensa jälkeen liikaa mukaan työyhteisön tunneilmapiirin heittelyihin ja yritin muokata omaa toimintaani siihen sopivaksi. Kulutin paljon voimia tapahtumiin ja asioihin, joiden kannatteleminen tai ratkaiseminen ei kuulunut minun vastuulleni. Hymyilin ja hillitsin itseni, vaikka miten olisi väsyttänyt, ärsyttänyt, vihastuttanut ja olisin itse ollut tuen tarpeessa.

Kun tätä oli jatkunut muutaman vuoden, puuduin joksikin aikaa lähes kokonaan niin omille kuin muidenkin tunteille. Pahimman turtumisen aikaan ystäväni, joka oli myös työkaverini, sanoi, että minusta olit tullut niin välinpitämätön, ettei hän ei enää tunnistanut minua. Se kommentti oli minulle merkittävä herätys. Tajusin olevani ihan poikki. En jaksanut omalta uupumukseltani asettua enää juuri lainkaan toisten ihmisten asemaan tai välittää siitä, miten he näkivät asiat.

Se, mikä tasapainoisesti käytettynä on yksi herkkyyteni mukanaan tuomista vahvuuksista – voimakas myötäelämisen kyky – oli kääntynyt itseään vastaan, kun en ollut huolehtinut jaksamisestani.

Mitä enemmän olen antanut tilaa herkkyydelleni ja sen eri puolille näkyä ja tuntua, sitä enemmän myös käsitykseni vahvuudestani on muuttunut.

Nykyään vahvuus tarkoittaa minulle sitä, että antaudun kokemaan kaiken, mitä minussa ja ympärilläni tapahtuu kiertelemättä, piiloutumatta ja kovettumatta. Jos en olisi herkkä nainen, joka kokee elämän voimakkaasti, mihin tarvitsisin vahvuutta ja uskallusta antautua sille, mitä elämä ja ihmiset eteeni heittävät? Mihin tarvitsisin rohkeutta kohdata itseni yhä syvemmin ja mennä kerros toisensa jälkeen minussa nousevan pelon läpi, vaikka tuntuu, että kuolen? Ja antaa kuoleman tulla yhä uudestaan niille rakenteille itsessäni, joita en enää tarvitse?

Herkkyyteen juurrutettu vahvuus tarkoittaa minulle elämistä täydesti, itseni ja toisten kohtaamista ihmisyytemme kaikissa puolissa totaalisesti. Ja samalla luottamuksen säilyttämistä siihen, että elämä toimii loppupeleissä aina minun parhaakseni haasteista ja epäilyksistä huolimatta.

Se ilmenee tilanteissa, joissa itseen sattuu todella paljon, mutta pohjimmiltaan haluaa silti hyvää muille, edes pienen häivähdyksen verran. Kun tuntee kuristavaa kateutta, mutta on sen syövereistä noustuaan avoin näkemään, että tunne on vain viesti omasta käyttämättömästä potentiaalista. Kun tunnustaa, että tämä kaikki on nyt vähän liikaa, ei enää jaksa ja tarvitsee apua. Kun sanoo “ei” pyynnöille silloin, kun on aika levätä. Kun on läsnä omille ja toisen tunteille ja kokemuksille tuomitsematta, vastustamatta, kieltämättä ja yrittämättä muuttaa, korjata tai parantaa itseä tai toista.

Herkkyydestä kumpuava vahvuus sisältää koko elämän kierron hyväksymisen ja juhlistamisen: niin syvän haavoittuvuuden ja vanhojen kahleiden hajoamisen kuin takaisin jaloilleen nousemisen, lentoon lähdön, pakahduttavan ilon, yltäkylläisen kukoistamisen ja vapaana virtaavan rakkauden ja luovan energian voiman. Meistä jokainen voi kokea tämän kaiken, jos vain sallimme sen itsellemme.