Usein etsimme kumppania, jonka kanssa korjata jotain, mikä on sisällämme rikki

Vuosia sitten seisoin Kolera-altaan reunalla Helsingissä. Oli lauantai-ilta marraskuun lopulla, harmaa ja kostea hämärä. Olin eronnut vähän aikaa sitten.

Olin kävelemässä ohi, mutta pysähdyin Kolera-altaalle ja käänsin katseeni puistoa kohti. Sumuista, kylmää ja kosteaa. Yksinäistä. Lauantai-illasta tyhjentyvä kaupunki.

Nielin itkua. Seisoin paikallani. Olin päättänyt, että vanhat rakkauskaavat saisivat riittää. Ei niitä enää. Olisin yksin. En antaisi periksi, ennen kuin osaisin tunnistaa rakkauden. Rikkoisin kaavani.

Olin koko elämäni ajan ollut parisuhteessa, lähes tauotta. Mutta kun katsoin suhteitani taaksepäin, tiesin jälkiviisaasti, etten ollut rakastanut kaikkia heitä. Jotain oli puuttunut. Miksi olin aloittanut suhteet?

Kyse ei ollut siitä, että minulla olisi ollut suhteita joko hyviin tai huonoihin miehiin. Olin ollut aivan ihanissa suhteissa, ja tuntenut kiinnostavia ja hauskoja miehiä. Omalla tavallaan rakkaita kaikki. Mutta: en erottanut ihastumista rakastumisesta. Miksi en erottanut? Koska pelkäsin olla yksin ja olin aina valmis ajattelemaan, että jokainen ihastus voisi muuttua rakastumiseksi. Minun kohdallani ei koskaan käynyt niin.

Maailma on täynnä ihastuttavia ihmisiä. Mutta me emme rakastu kaikkiin ihastuttaviin ihmisiin.

Rakastumisesta tiedetään paljon, eikä oikeastaan mitään. Sosiaalitieteilijät kertovat, että rakastumme ihmisiin, joilla on samanlainen sosioekonominen status kuin itsellämme, samankaltainen kulttuurinen perimä yhdistää meitä. Kun tulo- ja koulutustaso sekä kiinnostuksen kohteet ja arvot ovat samankaltaiset, on rakastuminen todennäköisempää. Psykologit väittävät, että rakastumme vanhempamme kaltaiseen ihmiseen: naiset etsivät isäänsä ja miehet äitiään. Terapeuttiset näkökulmat korostavat suhteiden eheyttävää vaikutusta: etsimme kumppania, jonka kanssa korjata jotain, mikä on sisällämme rikki.

Nämä ovat kaikki erilaisia näkökulmia kokemukselliseen eli kaikkeen siihen, mitä meille on tapahtunut tai mitä olemme oppineet ja omaksuneet tietoisesti tai tiedostamattamme syntymämme jälkeen. Nämä kokemuksellisen osa-alueet ovat osaltaan muokanneet meitä ihmisiksi, joka koemme olevamme. Kokemuksellinen aines vaikuttaa myös siihen, mitä pidämme toisissa haluttavana. Kokemuksellinen on myös alituisessa muutoksessa eletyn elämän kautta. Olemme koko ajan eri ihminen — jossain määrin ainakin.

Kokemuksellisen lisäksi on biologia. Antropologi Helen Fisher on tutkinut sen osuutta rakkaus-käyttäytymisessämme. Fisherin mukaan ihmiset voidaan jakaa biologisen printtimme pohjalta neljään eri persoonallisuustyyppiin. Persoonallisuustyyppi ohjaa ajattelua ja käytöstä sen pohjalta määrittääkö sinua dopamiini, serotoniini, testosteroni vai estrogeeni.  Tässä mielessä kyse on kemiasta. Fisher arvelee, että puolet persoonallisuudesta ja vetovoimasta määrittyisi biologisen printtimme pohjalta ja toinen taas kokemuksellisen.

Tältä pohjalta – mikäli kaikki nämä väitteet pitäisivät paikkansa — voisi ajatella, että rakastumista ohjaava vetovoima on kuin pienistä lasipaloista koottu mosaiikki: muuttujia on todennäköisesti kymmeniä, ellei peräti satoja – tai mahdollisesti tuhansia, ehkä enemmänkin.

Ehkä väkevimmin perustuksiamme tärisyttää ihminen, joka osuu mahdollisimman moneen rakkausmosaiikkimme palaseen – kattaa suuremman pinta-alan rakkausmosaiikkimme biologisen printin ja kokemuksellisen osa-alueista. Mitä vähemmän osumia, sen vähäisempi tunnistamisen kokemus.

Ja ehkä juuri tästä syystä voidaan sanoa, ettei maailmassa ole vain yhtä oikeaa, vaan vaikka kuinka monta oikeaa.

Toisaalta, tunnet kaikkia noita ihmisiä kohtaan vetoa eri syistä ja eri tavoin, koska todennäköisesti jokaisella kerralla, kun ihastut tai rakastut, mosaiikki on erilainen.

Ja variaatioiden määrä on loputon. Joka kerta saat jotain – ja sen pohjalta mitä rakastamisesta tiedetään, joka kerta myös puuttuu jotain. Ei ole sellaista täydellisyyttä, joka ei vaatisi yhteensovittamista.

Kukaan näistä ihmisistä, kukaan tästä loputtomasta potentiaalista ei ole sillä tavalla täydellinen, että sinun ja hänen biologisen printin ja kokemuksellisen muodostamasta mosaiikista syntyvä kohtaaminen olisi täysin ristiriidaton.

Miksi ei? Rakkaus on paitsi tunne myös suhde. Kuten kaikissa muissakin ihmisten välisissä suhteissa, myös rakkaussuhde nostaa esiin kahden ihmisen elämän kohtaamisissa syntyviä tunteita. Siten lopulta rakastamisen kannalta ratkaisevaa on kykysi kohdata toinen ihminen. Vasta silloin näet, mitä osaat saamallasi lahjalla tehdä. Pitääkö sinun rakastua yhä uudestaan vai voisitko ehkä rakastaa ihmistä, johon rakastuit.

Siten rakastumisen mosaiikki olisi vain alku jollekin, veto ja voima jotakin kohti, mutta ei suinkaan päätepiste. Se saattaisi selittää sitä, miksi jotkut ihmiset ovat vain ihastuttavia ja toiset vievät jalat alta, saavat jättämään pari hengenvetoa väliin ja synnyttävät ehdotonta varmuutta siitä, että se on tuo. Minä vain tiedän, että se on tuo. Älkää kysykö mistä tiedän, mutta minä tiedän.

Tuo varmuus on todennäköisesti paras mahdollinen paikka kohdata se ihminen, jota haluat rakastaa. Sikäli totena voidaan pitää myös ajatusta, että jossakin olisi Se Oikea. Joku näistä kohtaamisista voi olla se, jonka muistat kuolinvuoteellasi – tai se, joka teki sinut onnelliseksi loppuelämäksesi. Sinä päätät.

***

Joskus särkyminen on mahdollisuus suurempaan eheyteen ja kirkkaampaan kauneuteen. Särkymisen siunaus -verkkokurssi on sinulle, joka haluat rakastaa täysin ja kokonaan.

Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Samaan tahtiin -kaulakorupari

    25,00  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Sydänjuttu -kirja

    Arvostelu tuotteesta: 5.00 / 5
    27,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Jotta voisin rakastaa

    28,50  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin