Yläkerran portaiden alla yhä tallessa rispaantunut lelulaatikko. Pursuavan täynnä legoja, pieniä autoja, barbie-nukkeja, tyhjiä talouspaperirullia… Kirjahyllyssä kansiossa ja seinillä kehyksissä teidän piirustuksianne. Tässä mummin elämässä on paljon muistoja siitä, kun olitte pieniä. Yksi asia minua kyllä huvittaa. Nimittäin se, että teidän varttuessanne muutun itse lapsellisemmaksi jälleen. En tosin leiki leluilla, mutta kovasti tekisi mieli hyppiä lätäköissä.
Te kaksi salskeaa veljestä, ensimmäiset lapsenlapseni, olette nuoria aikuisia jo. Niin aikuisia, että kun äsken avasin Facebookin, oli siellä kuva lentokentältä, jossa näkyi ”Tokio klo 16.45”. Huikeaa ja haikeaa, ajattelin. Lennät kauas opintojesi vuoksi, nuorempi veljeksistä. Sinua kiitän siitä, että tulen kuunnelleeksi muutakin, kuin tanssimusiikkia. Siis sitä vanhaa. Hiljattain huomasin hytkyväni tahdissa, kun autossa kuului Linkin Park -tallenteeltasi mm. ”Talking to myself”.
Kun vanhempaa teistä, ensimmäistä lapsenlastani, odotettiin syntyväksi, olin ihan sekopäänä ilosta ja löysin kaupoissa itseni useimmiten vauvanvaateosastolta. Onneksi olet nyt opiskelemassa niin lähellä, että saan sinut toisinaan viikonlopuksi tänne mummolaan. Silloin riittää puhumista kirjoista, uskonnoista, porrasjuoksusta, jota harrastat, ja paljosta muusta. Mikä ilo!
Veljeksille synnyit pikkusiskoksi, tämän päivän lukiolainen. Pienenä huutelit veljiäsi, kun konttasit (todellakin) yläkerran portaita heidän peräänsä. Viimeksi tavatessamme esittelit vehjettä, jolla mm. voi suorittaa monenlaisia matemaattisia tehtäviä. Et yhtään tiennyt, mistä puhuin, kun kerroin aikoinaan omissa opinnoissani käyttäneeni laskutikkua. Sen vempaimen esittelen sinulle, kun seuraavan kerran tulet käymään.
Teillä kahdella nuorimmaisella lapsenlapsellani on serkkuihinne iso ikäero. Näin mummin näkökulmasta onneksi, sillä olen ehtinyt olemaan kanssanne enemmän ja päässyt seuraamaan kasvamistanne. Pieni (tai et enää niin kovin pienikään) pojantyttäreni leikit nykyisin mieluummin vaatekaappini kuin lelulaatikon sisällöllä. Sinuakin, reipas pojanpoikani, kiinnostavat leluja enemmän monenlaiset tekniset vempaimet. Voin kysyä neuvojasi, kun en itse ymmärrä, mikä mättää, kun vaikkapa puhelin temppuilee.
Miten erilaisessa maailmassa vartuttekaan omaan nuoruuteeni verrattuna.
Luotan ja uskon siihen, että teillä jokaisella on eväät selviytyä tässä minun mielestäni hullussa maailmassa. Toivon teille kaikkea kohtuullisesti, ei mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Olette mielessäni ensimmäiseksi herätessäni aamuisin ja viimeiseksi illoin nukkumaan mennessäni. Pyydän enkeleitä oppaaksenne ja turvaksenne.
Yhden neuvon haluan teille antaa: älkää elämänne missään tilanteessa luopuko toivosta, sillä
Pyysimme teitä lukijoitamme jakamaan unohtumattoman treffimuiston Facebookissa ja Instagramissa, ja tällaisia kokemuksia jaoitte:
Muutaman kuukauden Tinderöinnin jälkeen aloin olla kohtuullisen kyllästynyt sovellukseen. Päätin kuitenkin antaa vielä yhdelle tyypille mahdollisuuden. Parisen viikkoa kirjoiteltiin ja soiteltiin pitkiä puheluita. Kaikki tuntui jotenkin tosi hyvältä ja yhteinen sävel löytyi helposti. Vihdoin saatiin sovittua treffit. Ensikohtaaminen tuntui jännästi uudelleen näkemiseltä. Tervehdys, halaus ja suudelma. Molemmat olivat myytyjä ja yhteinen sävel vain vahvistui kasvotusten. Tästä on nyt vajaa kaksi kuukautta ja edelleen pää hipoo pilviä ja tuntuu valtavan hyvältä. Tää on sitä mistä on aina unelmoinut, mutta mitä ei oo kuitenkaan uskonut tapahtuvan. Molemmat pystyy oleen avoimia ja kaikesta voidaan keskustella. Tehdään toisillemme niin hyvää.
2006 tapasimme, rannalla. Siitä asti samaa tietä kuljettu, eli ei huonot treffit ollenkaan. Tänä vuonna tuli 12 vuotta täyteen yhdessä oloa, en vaihtaisi päivääkään pois.
Juttelin miehelle Tinderissä ja jonkun ajan viestittelyn jälkeen huomasimme että olemme hyvin erilaisia ja tämä Tinder-mies ehdottikin sokkotreffejä hänen ystävänsä kanssa. Suostuin tietysti, ja seuraavana iltana tämä tuntematon mies tuli hakemaan minut treffeille. Tulimme heti juttuun ja aloimme seurustelemaan. Emme ole enää yhdessä mutta hyvät muistot jäi.
Vuonna 1997, kun nettideittailu otti ”ensi askeleitaan” tapasin netissä ”Veijon”, Raumalla opiskelevan nuoren miehen. Päätimme tavata livenä. Jännitti ja olin perua koko jutun, sillä mistä niistä tietää, netissä tavattu ja kaikkea! Menin kuitenkin, mies oli puhelias käytiin kahvilla, käveltiin ja ajeltiin ympäri kotikaupunkiani. Ilta vaihtui yöksi ja yökin aamuksi. Meillä oli kivaa. Niin kivaa, että viikon päästä ensitapaamisesta, kun lähdin au pairiksi englantiin, kaipuu johti pitkiin puheluihin, sähköposteihin ja kirjeisiin. Suomeen palattuani jatkoimme elämää yhdessä. Ja jatkamme muuten edelleen. Elämä on tuonut meille paljon hyvää, yllätyksiä ja haasteita joista olemme yhdessä selvinneet. Olemme kasvaneet yhdessä ja erikseen, antaneet tilaa mutta tulleet myös lähelle. Voisi sanoa, että ne treffit olivat elämäni parhaat.
Mun veli ja ystävä järjestivät sokkotreffit minulle ja eräälle miehelle. Siitä on kohta 13 vuotta. Nyt minulla ja tällä miehellä on kolme ihanaa lasta ja olemme naimisissakin olleet jo reilun 11 vuotta. Ne olivat parhaat treffit.
Mulla pyörii mielessä tokat treffit erään Tinder-miehen kanssa. Treffit sovittiin ”nomansland”:lle , ettei osu kummankaan tuttuja paikalle. Syrjäisellä, hienolla, kallioisella julkisella uimarannalla nähtiin ja vietettiin ihana kuuma, aurinkoinen päivä! Sieltä mentiin vielä kahville, läheiselle huoltoasemalle, jossa tämä mies katteli mulle lelusormusta. Oli ihana päivä, jota kaiholla muistelen, mitään meistä ei kuitenkaan tullut.
Lähes päivälleen vuosi sitten lähdin kävelytreffeille, samaa parin kilometrin lenkkiä kierrettiin pari tuntia, kun ei olisi malttanut lähteä toisen seurasta. Oli ihanan kirpakka ja kaunis syysaamu. Viimein piti lähteä ja halattiin pitkään siinä puiston portilla. Tunsin, miten jokin sisälläni sanoi klik ja onneksi sama ääni oli kuulunut kumppanillakin. Siitä alkoi hurja tunnemyrsky ja rakastuminen eikä vieläkään ole juurikaan helpottanut. Paitsi on oppinut tuntemaan puolin ja toisin ja saanut todeta, että tätä ihmistä rakastan täydesti.
Mieleen on jäänyt eräät treffit, joka tarjosi molemminpuolin hyviä yllätyksiä ilman suunnittelua. Piti alun perin vain käydä katsomassa leffateatterissa elokuva ja jatkaa muiden kaverien luo koti-iltaan. Mutta kun leffa oli niin huono, jatkoimmekin tivoliin. Ja syömään. Ja pubiin. Paluumatkalla kaverit yllättivät meidät käsi kädessä. Ilta osoitti, että hetkessä on hyvä elää.
Törmäsin elämäni naiseen kaupan kassalla. Olin menossa jo toiselle kassalle kunnes katseemme kohtasivat ja vaihdoin jonoa. Pari kuukautta tuli jonotettua ennen kuin rohkeus riitti kysyä kassaneitiä kaffille. Tähän mennessä jo reilut 4 vuotta kaffiteltu saman katon alla.
Onko sinulla elämässäsi ihminen, joka saa sinut tuntemaan itsesi arvottomaksi, mitättömäksi ja itsestäänselvyydeksi? Tämä ihminen raastaa auki sitä syvää hylätyksi tulemisen haavaa, joka on ollut enemmän ja vähemmän tulehtunut lapsuudesta asti.
Nähdäänkö minut minuna, kuunnellaanko minua, olenko tunteineni arvokas ja arvostettu, tämä on sisäisen lapsen haava.
Minunkin elämässäni on tälläinen tyyppi, enkä aina tiedä onko hän ilkein viholliseni vai suurin opettajani. Toisen käytöstä en voi muuttaa, mutta omaa ajatteluani voin. Valitsen sen ajatuksen, joka aiheuttaa minulle vähemmän kärsimystä. Mitä hän minulle siis opettaa?
Kun hän raastaa arvottomuuteni haavaa auki, minä kiljun tuskasta. Kiukuttelen koko kehollani ja ulvon syvintä kipuani ulos – käyttäydyn kuin alkukantainen haavoitettu eläin. Tunnepurkauksen jälkeen painun maahan, häpeämään ja nuolemaan haavaani.
Miten kovin viisasta ja henkistä olikaan taas tapella ja riehua, selittää itseään ja tunteitaan kuuroille korville tuhannetta kertaa, kun mikään ei kuitenkaan muutu? ”Olen tyhmä idiootti”- ajatuksekseni muuttuvat pian painavaksi syyllisyydeksi. Miten en vieläkään osaa pysyä neutraalina tämän ihmisen seurassa? Miksi annan hänen satuttaa, miksen osaa olla niin kuuro ja tunteeton kuin hän? Miten en saa niitä rajoja asetettua, vaan annan kerta toisensa jälkeen hänen hyppiä niiden yli?
Tämä ihminen saa minut yhdellä lauseella, yhdellä mitätöinnillä, yhdellä vähättelyllä, pudotettua aivan pohjalle. Välillä tuntuu, että haavani räjähtää auki kun hän vain hengittää jossain lähistöllä! Olen allerginen hänelle, haluan pysyä kaukana hänestä, mutta se ei aina ole mahdollista.
Hän saa esiin rumimmat puoleni, hän heijastaa kirkkaan valon varjoilleni ja peloilleni. Syvimmät pelkoni pysyisivät mieluummin piilossa, joten tämä ihminen on myrkkyä egolleni.
Kun olen maassa, haavaani nuollen, hän ei auta minua ylös, ei tarjoa laastaria, mitään myötätuntoa ei tipu. Hän ei tule koskaan näkemään minua, kuuntelemaan minua, hän ei halua tuntea minua. En tule saamaan kehuja, en arvostusta. Olen yksin sisäisen lapsen haavani kanssa, mutta en ole enää lapsi, vaan aikuinen.
Minun pitää ottaa aikuisen vastuu tunteistani ja nousta ylös maasta ihan itse. Minun pitää tunnistaa pelkoni ja kömpiä haavoittuneenakin niiden yli. Minun pitää oppia olemaan lempeä itselleni, antaa itselleni anteeksi typerä käytökseni, hölmö loukkaantumiseni.
Kun en saa toiselta mitä haluan ja tarvitsen, se pitää löytää ihan itse. Vahvistan ihan itse arvoani, näkemyksiäni, rajojani. Olen uskollinen itselleni, kuuntelen sydäntäni, tunnen tunteeni.
Minun pitää löytää kerta toisensa jälkeen voimani nousta, vaikka viha, loukkaantuminen, uhriutuminen ja katkeruus olisi paljon helpompaa.
Joka kerta kun nousen, nousen vahvempana. Jokainen nousu on helpompi kuin edellinen. Tulen notkeammaksi, joustavammaksi, nopeammaksi. Nousuun tulee häpeän ja syyllisyyden tilalle jo iloa, naurua, vilpitöntä keveyttä. Taas tässä tilanteessa, eihän tälle voi kun nauraa! Hänen opetuksensa ovat menneet perille eikä hänellä ole enää samanlaista valtaa ylitseni.
Haavoittuminen muistuttaa minua ihmisyydestäni, se tekee herkäksi, nöyräksi ja omista käytösmalleistani tietoiseksi. Nouseminen on balsamia haavalleni, sillä minä itse pystyn parantamaan arvottomuuden pelkoni ja haavani. Harjoitus tekee mestarin ja uskon, että joskus tulevaisuudessa olen valmis suhtautumaan häneen tyynen neutraalisti.
Tämä ihminen, niin loukkaava ja satuttava kuin onkin, on tehnyt minusta hyvin vahvan ja itsevarman ylösnousijan.
Yritän muistaa tämän aina kun haluan kuristaa hänet.
Rakastuminen tunteena on hormonien ilotulitteita ja kiitorataa. Olo on euforinen, toinen näyttäytyy lähes täydellisenä ja sitä tuntuu suorastaan hehkuvan. Rakastumisen tilassa ihminen uskoo itseensä ja toiseen normaalia enemmän. Hormonimyräkkä pitää siitä huolen.
Rakastumisen vaihe voi kestää kaikkea kolmen kuukauden ja kahden vuoden välillä. Tulee kuitenkin aika, jolloin rakastumisen kupla puhkeaa ja suhde kohtaa ensimmäisen kasvuhaasteensa: Siirrytäänkö rakastumisesta valintaan rakastaa?
Olin nuorena koukussa rakastumiseen, mutta en osannut rakastaa taikka antaa itseni tulla syvästi nähdyksi, jotta olisin voinut kokea rakkautta. Osasin rakastua, mutta en rakastaa. On vähän hullunkurisen kuuloista, mutta rakastuminen oli yksi addiktioistani, jolla alitajuisesti vältin rakastamisen opettelua.
Enää en ole kiinnostunut jatkuvasta rakastumisesta, sillä senkin addiktion hinta on ollut aivan liian kova. Liian monta särkynyttä sydäntä, mukaan luettuna omani. Olen opetellut rakastamaan. Täydellinen en ole edelleenkään, eikä se ole pyrkimyksenäkään.
Rakastaminen on monenlaisia taitoja. Tässä muutama sellainen.
Ymmärrä, että suhde on kokoajan elossa. Tutustu itseesi ja kumppaniisi yhä uudestaan.
Suhde ei ole paikalleen lukkiutunut, vaan kokoajan elossa oleva oma yksikkönsä. Ole aidosti kiinnostunut niin omista kuin kumppanisi ajatuksista, tunteista ja toiveista. Kuten myös peloista ja siitä mikä herättää epävarmuutta. Luokaa yhdessä turvallinen tila jossa kommunikoitte tarpeistanne ja tunteistanne. Rehellisen kommunikoinnin käsiparina on aina myötätuntoinen kuunteleminen. (Joka on ihan eriasia kuin vaikkapa defensiivinen kuuntelu).
Tämä kohta kuulostaa ehkä itsestään selvältä, mutta käytännössä tämän harjoittaminen ei ole aina helppoa. Yleinen haaste on, että toinen suhteessa on taipuvaisempi hakeutumaan yhteyteen, kun taas toinen hakeutuu omaan tilaan. Joskus kyseessä saattaa olla aktivoitunut kiintymyssuhdemalli. Kysymys suhteelle on: Miten ratkaisemme etäisyyden ja läheisyyden välisen tanssin niin, että molemmilla on turvallista?
Ota vastuu käyttäytymisestäsi, anna ja pyydä anteeksi
On hyvin vaikeaa olla suhteessa ihmisen kanssa, joka ei ota vastuuta toimistaan. Jokainen meistä joskus mokaa, reagoi, ymmärtää väärin, toimii tavalla jolla ei olisi halunnut. Ole niin viisas ja nöyrä, että uskallat ottaa vastuun ja pyydä anteeksi. Muista, että paras anteeksipyyntö on se, että vilpittömästi pyrit korjaamaan toimintasi. On helpompi myös antaa anteeksi, kun tuntee, että toinen on asettunut asemaasi ja ymmärtää tunteesi. Koittakaa välttää asetelmia joissa toinen joutuu jatkuvasti ”pahiksen” rooliin ja toinen ”uhrin” rooliin. Toimiva parisuhde on tasavertainen suhde, jossa molemmilla on oltava kyvykkyyttä sekä pyytää, että antaa anteeksi. Tietysti on olemassa asioita, jotka satuttavat niin paljon, että anteeksi antaminen tai suhteen jatkaminen voi tuntua mahdottomalta. Tällaisissa tilanteissa suosittelen hakeutumaan pariterapiaan. Terapiaan voi mennä myös päättämään suhteen. Suhteen päättyminen on aina iso asia, myönsimme sitä tai emme. Viisas ja kypsä ihminen voi hoitaa näinkin kipeän asian vastuullisesti.
Miten hyvä kumppani olen ollut sinulle tällä viikolla?
Luokaa turvallinen ja lempeän rehellinen tila vastata tähän kysymykseen. Kysymykseen vastaajan olisi hyvä vastata ns. ”minä viestein”, eli kertoen omasta kokemuksestaan sen sijaan että osottelisi toista.
Esim.
Minusta tuntui hyvältä, kun…
Minusta tuntui kurjalta, kun…
Toivoisin, että…
Se joka ottaa palautetta vastaan, kuuntelee keskeyttämättä. Kunnioita toisen tuntemuksia, vaikka niitä voikin olla vaikea kuunnella. Ottakaa tavaksi varata teille aikaa viikottain, jolloin voitte nostaa esiin asioita, jotka mahdollisesti hiertävät. On viisaampaa käsitellä vaikeita asioita rauhassa niille varatulla ajalla, kuin vaikka kiivain tekstiviestein kauppajonosta käsin. Muistakaa myös kiittää siitä, mikä suhteessa tuntuu hyvältä ja kannattelevalta.
Suhteessa, joka tuntuu tasavertaiselta, on turvallista syventää omaa itsetuntemusta. Hyväkään suhde ei voi ottaa elämän inhimillisiä kipuja pois, mutta se voi tuoda turvaa ja rohkeutta kohdata niitä.
”Parasta meidän ryhmässä on ollut positiivinen kannustava ja sparraava ilmapiiri. Itselläni haastavinta on ollut löytää se oman itseni näköinen suunta, siinä tämän ryhmän rooli on ollut merkittävä”
Uskallat olla rohkea, kun selkäsi takana on vahvat tukijoukot matkalla unelmatyöhösi
”Courage is a love affair with the unknown.” Kyllä kyllä, mutta nyt ollaan isojen asioiden edessä. Mistä löydän rohkeuden tehdä työelämässäni muutos kohti jotain uutta, tuntematonta? Pelkän aavistuksen varassako tässä pitäisi uskaltaa kaikki?! Lue aiempi blogini oman unelmatyön löytämisestä tästä ja nappaa työkalut omien vahvuuksien tunnistamiseen tästä.
Uramuutoksen ensimmäinen askel on varmistaa omat tukijoukot. Luo oma sparrausryhmä ja värvää oman uramuutoksen kannustajat. Ne, ketkä tukevat, jos oma usko loppuu. Pyydä lähipiiristäsi 1-3 henkilöä olemaan kannustajiasi. Kerro tavoitteesi ja kerro, millaista kannustusta toivot. Yhdessä voitte miettiä käytännön askeleita kohti unelmaasi.
Spontaanista ideasta se lähti
Yhdestä 200 hengen alanvaihtajien webinaarista se kaikki lähti. Valmentajana sain kesken webinaarin idean, että kannustan osallistujia perustamaan webinaarin osallistujien kesken sparrausryhmiä. Pyysin eri paikkakunnilta yhtä koollekutsujaa ilmiantamaan itsensä chatissa, ja laittamaan sähköpostiosoitteensa.
Ensimmäinen rohkea ilmoittautui. Hän sai heti jäseniä ryhmäänsä. Sitten tuli toinen, kolmas, neljäs… kannustin ja rohkaisin lisää… ja 15 minuutin päästä oli syntynyt 12 sparrausryhmää eri paikkakunnille, teemana alanvaihto. Hyödynsin samaa ideaa kaikissa muissakin työnhaun webinaareissa ja loput on historiaa: Ryhmissä on tapahtunut huikeita onnistumisia uusia ideoita omaan unelmatyöhön on sadellut osallistujilta toisille.
Miksi vertaistuki toimii?
Vertaistuki toimii kaikissa ihmisyyteen ja elämään liittyvissä aiheissa.
Ihmisillä on sisäsyntyinen halu auttaa muita ihmisiä.
Kun ollaan samassa elämäntilanteessa, on se sitten alanvaihto, työnhaku, palaaminen työelämään, irtisanominen tai mikä vain aihe, muiden ymmärrys ja tuki on äärimmäisen voimallinen työkalu omassa etenemisessä kohti unelmiaan.
Ihmisellä on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi ja tuntea kuuluvansa (viite)ryhmään. Kannustavassa pienryhmässä se toteutuu luonnollisesti ja parhaimmillaan. Sparrausryhmässä saa treenata läsnäolon taitoa, kuuntelutaitoa, omasta tilanteestaan puhumista, ongelmanratkaisua, luovaa ideointia, käytännön suunnitelmien tekoa ja muiden tsemppaamista. Samalla saa itse arvokkaita ideoita, apuja ja kontakteja muilta oman unelmatyönsä löytämiseen. Monen eri alan osaajat, älykkäät viisaat ammattilaiset ovat yhdessä aivan huikeita!
”Käytännöllisesti vertaistukiryhmä on ollut hyvin helppo projekti.”
3 keinoa päästä sparrausryhmään
KEINO 1. Mieti, ketä muita samassa tilanteessa olevia tunnet omassa elämässäsi. Ketkä tutuistasi ovat myös pohtimassa uutta uraa, työpaikan vaihtoa tai alanvaihtoa? Kysy heiltä, tavataanko tämän teeman ympärillä ja katsotaan, mihin se johtaa.
– Sovi ensimmäisen tapaamisen aika ja paikka.
– Tapaamisen alussa jokainen voi kertoa lyhyesti omat fiilikset ja kysymykset, mitkä omassa mielessä pyörivät isoimpina juuri nyt.
– Kierroksen jälkeen katsotaan paljonko on aikaa per henkilö, ja päätetään kuka toimii kellokallena.
– Yksitellen vuorollaan käydään läpi kunkin kysymyksiä ja tilannetta tuoden uusia näkökulmia, vinkkejä, ratkaisuja, tukea.
– Lopuksi kukin sanoo ihan lyhyesti, mitä oivalluksia itselle tuli tästä kerrasta ja minkä
välitehtävän itselleen asetti ensi kertaa ajatellen.
– Ryhmälle kannattaa perustaa oma kommunikointikanava – esim. suljettu Facebook-ryhmä.
KEINO 2: Kun olet missä tahansa työnhaun tilaisuudessa, koulutuksessa, webinaarissa tai tapahtumassa, juttele ihmisille ja kun löydät samanhenkisiä, ehdota vapaamuotoista sparrausryhmää. Katso ohjeet ensimmäiseen tapaamiseen kohdasta 1. Voitte halutessanne ottaa välillä mukaan kokeneen uravalmentajan sparraamaan. Valmentaja fasilitoi ryhmän ja jokainen saa tilaa ja runsaasti vinkkejä, työkaluja ja välitehtäviä omassa tilanteessa etenemiseen.
KEINO 3: Mene rohkeasti mukaan valmiiksi järjestettyihin ilmaisiin sparrausryhmiin, esimerkiksi erilaiset mentorointiohjelmat. Voit myös etsiä itsellesi sopivan tuntuisen oman mentorin, jota arvostat työelämässä. Sopikaa kerran kuussa vapaamuotoinen tapaaminen, jossa käytte omaa tilannettasi läpi.
Osallistujien kokemuksia sparrausryhmästä
Tässä erään sparrausryhmän kommentteja, millainen kokemus oma sparrausryhmä on ollut:
”Ryhmä on uskomattoman tsemppaava ja hyödyllinen minulle.” – Sari Merinen –
”Parasta meidän ryhmässä on ollut positiivinen kannustava ja sparraava ilmapiiri. Itselläni haastavinta on ollut löytää se oman itseni näköinen suunta, siinä tämän ryhmän rooli on ollut merkittävä. Oman matkani aikana oli ensi kertaa elämässäni sellainen vaihe, että ei tiennyt mitä tehdä seuraavaksi. Kun sen myönsi ryhmälle, niin toipuminen alkoi. Sen jälkeen on ollut nousujohteista koko ajan, oma suunta ja ”Core” on löytynyt ja sen takana pystyy aidosti seisomaan.” – Lauri Eskelinen –
”Parasta sparrausryhmässämme on ollut, että ryhmäläiset todella yrittävät auttaa toisiaan, ja vaikka eivät entuudestaan tunne toisiaan. Tapaamiset, joissa kerromme ja kuuntelemme kuulumisia, ovat olleet tosi rakentavia ja energisoivia: kun saa kertoa omista askeleista ja ajatuksista nämä selkeytyvät. Kuuntelijat ovat tärkeässä roolissa, ja kuuntelijana olen myös oppinut uskomattoman paljon muilta. Kaikilla on melko erilaiset urat takanaan ja eri tulevaisuuden suunnat, mutta silti ryhmän keskustelut ovat olleet erityisen inspiroivia ja antoisia!”
”Käytännöllisesti vertaistukiryhmä on ollut hyvin helppo projekti: salaisessa FB-ryhmässä on yli 20 henkilöä ja tapaamisiin on osallistunut noin 3-8 henkilöä, noin kolmen viikon välein. Tietty vaihtelevuus ei ole haitannut: kun joku on jäänyt pois tapaamisista oman tilanteen mukaan, yleensä joku uusi tulokas on löytänyt ryhmän henkilökohtaisten kontaktien kautta. Ehkä osittain tämän vaihtelevuuden takia, tapaamiset ovat pysyneet aktiivisina ja monipuolisina.” – Gerd Norrgard-
Nyt vain rohkeasti kohti omaa sparrausryhmää ja uutta inspiraatiota onnelliseen työelämään!
Kerää lisää rohkeutta ja voimaa tästä ja nappaa selkeät työkalut omien vahvuuksien tunnistamiseen tästä. Mitä tapahtuu, kun tulee irtisanotuksi 58-vuotiaana? Lue Pirkon tarina tästä.
Liittolaisesi unelmatyösi löytämisessä,
Riikka
Riikalta ilmestyy huhtikuussa 2019 kirja: Omaa tehtävää etsimässä – löydä vahvuutesi ja intohimosi
Ps. Kuuntele maaliskuussa 2019 pitämäni FB-live: Urakriisistä unelmatyöhön – kohti omannäköistä työelämää tästä.
Tutustu Riikan valmennuksiin ja Montevistaan tästä.
Kysyimme teiltä lukijoilta Facebookissa, mikä on ollut elämäsi tärkein muutos. Tällaisia, inspiroivia vastauksia annoitte:
Itsensä rakastamisen opettelu, että näkee itsensä tärkeänä ja että se oma hyvinvointi on tärkeintä mitä itselle voi tehdä. Asenne siitä, että muutos on mahdollista ja että minä olen muutoksen arvoinen.
Uskallus jäädä opintovapaalle ja keskittyä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, jonka myötä vointi parani ja kivut katosi.
Olen meditoinut nyt 270 päivää putkeen ja tuntuu siltä kuin minulla olisi uudet aivot. Sellaiset, jotka osaavat elää paremmin hetkessä eivätkä provosoidu niin herkästi kaikesta.
Jätin vuosia kestäneen suhteen jossa henkistä- ja fyysistä väkivaltaa. Uusi elämä vasta alussa mutta jo nyt nukahdan ilman pelkoa.
Olen opetellut sanomaan ei. On hyvä olla tervettä itsekkyyttä ja rohkeutta sen toteuttamiseen.
Aloin nukkumaan enemmän, sitä kautta jaksoin myös liikkua enemmän ja tehdä parempia ravintovalintoja.
Paras pitkän ajan muutos elämässäni on ollut se, kun aloin jättää sitkuja, mutkuja ja josseja pois niin käytännön elämästä kuin ajattelustanikin.
Elämäni tärkein muutos on yhä käynnissä. Olen oppinut, että olen erityisherkkä ja silti ihmisarvoni on sama kuin muilla. Muutos koskee itseni ymmärtämistä, havainnon kuuntelemista ja sen mukaan toimimista.
Minä kaikesta huolestuva, päätin luopua huolien painolastin kantamisesta. Sellaisten, joihin itse en voi vaikuttaa. Vapauttavaa!
Lue lisää muutoksesta Maria Boreliuksen kirjasta Hyvinvoinnin vallankumous TÄÄLTÄ
“Täällä minä kiipeilen kotona pyykkivuorille hirveässä työstressissä lasten oksennuksia siivoillen ja kaverit jakavat somessa kuvia unelmien joogaretriitiltä”, totesi ystäväni muutama päivä sitten. Oman arjen todellisuus ei näyttänyt kovin hehkeälle kaverin arkeen verrattuna.
Kun vertailemme olosuhteitamme toisten olosuhteisiin, se voi saada oman tilanteemme tuntumaan huonolle. Toisilla on niin paljon parempi parisuhde, niin paljon enemmän rahaa, niin paljon kauniimpi ja siistimpi koti, niin paljon hoikempi ja kauniimpi keho. Lista on loputon ja sosiaalinen media on omiaan ruokkimaan tätä kontrastia. Harva meistä haluaa jakaa muille päivänsä hankalimpia hetkiä.
Tunnetasolla vertailuun liittyy usein häpeää, huonommuuden tunnetta, riittämättömyyttä ja arvottomuutta. Toisaalta saatamme kokea myös paremmuuden tunnetta ja kokea olevamme joissain kohdissa toista ylempänä ehkä jopa arvokkaampia ihmisenä. Kaikkiin näihin ajatuksiin sisältyy enemmän tai vähemmän valhetta. Totuus on se, että olemme kaikki samanarvoisia. Olemme yhtä arvokkaita, olipa ulkokuori mitä tahansa. Tätä voi joskus olla vaikea hyväksyä ja ymmärtää, kun ääni takaraivossamme kertoo jotain muuta.
Jos minulla olisi enemmän rahaa, minua arvostettaisiin enemmän. Jos onnistuisin paremmin, voisin tuntea itseni riittäväksi. Jos olisin kauniimpi, saisi enemmän rakkautta.
Eräässä työhyvinvointivalmennuksessani kysyin osallistujilta, mikä heitä tässä hetkessä eniten kuormittaa. Olin varautunut vastauksiin kuten kiire työpaikalla, epäselvät toimenkuvat, epävarmuus, liian pienet resurssit, huono esimiestyö. Heti ensimmäisistä vastauksista sain kuitenkin kuulla, kuinka rakkaan kissan kuolema kuormitti keski-ikäistä miestä, nuorta miestä huoletti etenevä sairaus, keski-ikäistä naista mietitytti ikääntyvien vanhempien hoitaminen ja eräs nainen kertoi surevansa vastikään menehtynyttä äitiään. Osallistujat kertoivat, kuinka tärkeää olikaan oivaltaa, että meillä jokaisella on omat kuormamme kannettavanaan, vaikka niitä ei ulospäin aina näykään.
Vaikka kulissien perusteella saattaisi näyttää sille, että toisen ihmisen elämä on kadehdittavan täydellistä, totuus voi kuitenkin olla jotain muuta. Kauniin kuoren takana voi olla valtavaa kärsimystä. Toisaalta taas sen ihmisen elämä, jonka asema onkin sellainen, johon et itse ikinä haluaisi, saattaakin pitää sisällään paljon rakkautta ja onnea.
Meillä jokaisella on omat taakkamme ja möykkymme mukanamme. Sen tiedostaminen ja ymmärtäminen lisää myötätuntoamme ja ymmärrystä niin itseämme kuin toisiamme kohtaan. On hyvä pysähtyä ja muistuttaa itseämme siitä, että olemme kaikki yhtä arvokkaita, yhtä merkityksellisiä ja yhtä rakastettavia olivatpa tilanteemme ja olosuhteemme mitkä hyvänsä.
Voisitko ajatella, että tässä hetkessä kaikki on juuri niin kuin pitääkin? Jos tilanteesi tuntuu kurjalle, voisitko silti löytää kiitollisuudenaiheita? Voisitko ensi kerralla välttää vertailua? Ei vertailukaan aina pelkkää harmia tuota – saatathan myös inspiroitua tekemään omassa elämässäsi muutoksia, jotka johtavat sinua kohti unelmiasi. Ei ole väärin tavoitella unelmia ja parempaa elämää, kunhan vertailu, kateus tai huonommuus eivät ole polttoaineitasi. Jahtaa unelmiasi sisäisen rauhan, rakkauden tai ilon tunteista käsin totuus itsestäsi mielessä pitäen.
Kun muutama vuosi sitten kävin kiropraktikolla hoidattamassa jumittavaa rankaa, yllätyin. Olin aiemmilla hoitajilla tottunut paljon voimakkaampaan käsittelyyn, mutta nyt nikamia ei niksauteltu. Hoidoksi riitti huomioiva, lämmin kosketus. Sain kotihoito-ohjeeksi hengitysharjoituksia.
Me ihmiset olemme ristiriitaisia olentoja. Jumitamme vanhoissa tutuissa tavoissa, koska ne ovat helppoja ja mukavia (ja muutos on ärsyttävän työlästä), mutta sitten kun päätämme, että elämäntapoja tarvitsee muuttaa tai vaivoja hoitaa, haluamme näyttävää ja trendikästä, emme samaa vanhaa ja tylsää. Vanha kelpaa niin kauan, kun ei yhtään huvita muuttua – mutta kun ryhdytään muuttamaan jotain, muutoksen pitää näkyä ja tuntua!
Luonnollista on, että uusi ja näyttävä kiehtoo. Se tuo tässä äärikokemusten maailmassa tunteen siitä, että nyt jotain on todella muuttumassa. Suorittamiseen tottunut miettii, että nyt minä ainakin teen jotain.
Parhaat ohjeet itsensä hoitamiseen voivat kuitenkin olla vaatimattomia ja epäseksikkäitä. Riittävä uni. Itse valmistettu ruoka. Luonnossa liikkuminen. Niin ja se hengittäminen. Ne eivät ole suuria mullistuksia vaan paluuta luonnolliseen, yksinkertaiseen ja helppoon olemisen tilaan, jossa keho ja mieli hakeutuvat kohti tasapainoa automaattisesti.
Hyvinvointi syntyy lopulta yksinkertaisesti: pienistä tavoista, joita toistat riittävän usein. Se vaatii kärsivällisyyttä ja sitoutumista, ja sitä kiireisessä dopamiiniryöppyjen täyttämässä oravanpyörässä monellakaan ei ole. Pikavoittojen tavoittelun sijaan meidän olisi syytä hengittää syvään, niin tänään, huomenna kuin ensi viikollakin. Uskon, että kiropraktikon ohjeella ratkeaisi moni asia. Ei ehkä näyttävästi fanfaarien kera vaan huomaamatta, melkein kuin itsestään.
Kirjassani Vuoden paras päivä muistutan:
”Oma taika-aika ei vaadi tunteja päivässä. Parhaus alkaa pienestä, joten opettele antamaan itsellesi huomiota edes pikkuruisina annoksina. Aloittaminen on usein vaikeinta, joten madalla kynnystä. Yksi venytys on tarpeeksi. Kun huomaat, mitä pieni hetki antaa, alat tehdä tilaa enemmälle. Oma tilasi kasvaa suuremmaksi kuin itsestään.”
Kun haluat arkeesi enemmän pieniä (suuria) tapoja itsesi hoitamiseen, tutustu kirjaan Vuoden paras päivä. Voit myös kuunnella lisää ajatuksiani aiheesta Taikaelämää-podcastin uudesta jaksosta. Rentoudu ja oivalla!
Kuva Vuoden paras päivä -kirjan kuvitusta: Emilia Ikäheimo
Kirjoittaja Lotta Kvist on energia- ja regressiohoitaja, ratkaisukeskeinen valmentaja ja toimittaja. Lisää tietoa Lotasta ja hänen palveluistaan löydät hänen kotisivuiltaan www.lottakvist.fi.
Koemme usein muiden kanssa elämän huippuhetket. Toiset ihmiset ovat kuitenkin myös niitä, joiden edesottamusten seurauksena mielemme saa meidät traumatisoitumaan. Mikään ei siis todellisuudessa ole kenenkään toisen syy, vaan seurausta omista ajatuksistamme, sanoistamme ja teoistamme. Kohtaamme konflikteja elämässämme, jos olemme laittaneet liikkeelle rakkauden sijaan pelosta kumpuavia asioita. Ajaudumme sieluina konflikteihin elämästä toiseen niin kauan, kunnes opimme toimimaan ainoastaan rakkaudesta käsin. Palaamme kokemaaan ja oppimaan asioita tälle planeetalle, kunnes heräämme todelliseen luontoomme.
Mielemme on usein ohjelmoitu runsaalla määrällä negatiivisuutta. Se johtuu aiemmilta sukupolvilta perimistämme tunteista, vaikeiden elämänkokemustemme myötä syntyneestä taakasta sekä kulttuurillisista ehdollistumista. Sitä negatiivisemmin reagoimme ulkomaailmassa tapahtuviin asioihin, mitä enemmän mielemme sisältää tuota ulkopuolelta tullutta moskaa. Se vaikeuttaa muun muassa ihmissuhteitamme. Onneksi voimme tulla tietoisiksi ohjelmoinneistamme ja alkaa vapautttaa itseämme niistä.
Ohjelmointimme saavat aikaan sen, että koemme itsemme puutteellisiksi. Ainakin minä koen olevani puutteellinen, mikäli kuuntelen mieltäni. Yritämme paikata puutteitamme muiden avulla. Todellisuudessa emme tarvitse mitään ulkopuolelta täydentämään itseämme. Purkamalla ja muuntamalla tarpeetonta ja meihin alkuperäisesti kuulumatonta, lähestymme todellista itseämme, ja voimme alkaa nähdä asioita selkeämmin. Sen jälkeen meidän on myös huomattavasti helpompi olla yhteydessä muihin.
Nuorempana etsin rakkaudettomuuden haavoihini laastaria miehistä. Olin tiedostamattani riippuvainen heiltä kalastelemastani hyväksynnästä. Vuosia päätä seinään hakattuani ymmärsin, että kukaan toinen ei voi, eikä kenenkään tarvitse rakastaa minua ehjäksi. Vetovoiman laki saa aikaan sen, että rakkautta puoleensa vetääkseen on rakastettava ensin itseään.
Minä olin tiedostamattani hylännyt sisäisen lapseni nurkkaan. Kun aloin hoitaa tuota haavoittunutta osaa itsestäni, aloin kokea päivä päivältä enemmän hyväksyntää itseäni ja sitä myötä muita kohtaan. Jokainen ihminen kun on peili meistä itsestämme.
Riittämättömyys, arvottumuus, häpeä ja itseviha alkoivat hälvetä muiden negatiivisten tunteiden ohella. Muuttaakseni suhdetta itseeni ja muihin minun oli käännyttävä sisäänpäin ja lopetettava ulkoisen maailman muuntoyritykset. Minun täytyi hyväksyä, että kukaan ei tule koskaan olemaan sataprosenttisesti juuri sellainen kuin haluaisin.
Muun muassa regressioterapian avulla saan jatkuvasti vähennettyä mielen ohjelmointien otetta minusta ja muutettua sitä myötä koko elämäni laatua. Sen avulla saan myös oppia elämäni kannalta tärkeitä syy- ja seuraussuhteita. Kun sain uudelleen elää kaukaisia tapahtumia, pystyin helpommin hyväksymään, että koin rakkaudettomia kokemuksia lapsuudessa menneiden elämien tiedostamattomien tekojeni vuoksi.
Maailman pahuus onkin todellisuudessa vain tiedostamattomuutta rakastavasta luonnostamme. Kaikki minkä laitamme universumiin, tulee meille takaisin. Pelolla ja vihalla ei voi saada rakkautta. Kannattaa siis toimia aina sydämestä käsin ja käsitellä tunteet, jotka estävät niin tekemästä.
Jos käytämme valtaa väärin toisia kohtaan, kohtaamme itse haasteita. Haasteet voivat olla samanlaisia, joiden toisille aiheutumiseen meillä on osallisuutta tai jotakin muuta. Vaihdamme näennäisiä uhrin ja pahantekijän rooleja. Näin ollen emme ole ketään tuomitsemaan muita, sillä todennäköisesti olemme itse sieluina tehneet samat pahaksi luokittelemamme teot, ajatelleet muista rakkaudettomia ajatuksia ja sanoneet rakkaudettomia sanoja. Muita tuomitessamme tuomitsemmekin pohjimmiltaan vain itseämme, sillä muut ovat tosiaan peili meistä, ja me kaikki olemme pohjimmiltamme yhtä ja samaa tietoisuutta. Kuten Colin C. Tipping kirjoittaa kirjassaan Ehdoton anteeksianto; ”tanssimme täällä yhdessä paranemisen tanssia”.
Epävarmuus, pelko ja häpeä ovat puhututtaneet viime päivinä paljon somessa. Kipeä vaiettu salaisuus on saanut sanoja ja esiintuloja. Tässä kaksi tarinaa häpeän ja epävarmuuden voimasta. Jaa oma kokemuksesi somessa tunnisteella #minäkinhäpeän – tekemällä yhdessä häpeä näkyväksi, se menettää voimaansa.
Sanna Wikström, Hidasta elämää -sivuston perustaja ja kirjailija:
”Epävarmuuden ja häpeän lamaannuttava voima. Kun se iskee, moni painaa päänsä piiloon. Yrittää olla kuin ei olisikaan: pienentää itsensä ja lakkaa tekemästä.
Viime aikoina minäkin olisin halunnut tehdä niin. Olen miettinyt, että voisinko mieluummin täyttää maitohyllyjä marketissa. Olla luomatta mitään uutta. Lakata pelkäämästä, että jonain päivänä sieluni tuotos ei kiinnosta ketään. Ja siten minut hylätään, koska en ole riittävän hyvä. Olen epäonnistunut. Hävettää. Maitopurkkien kanssa voisi olla helpompaa.
Ennen pelkäsin ja häpesin niin paljon, etten saanut mitään tehtyä. Koitin olla kuin en oliskaan. Kirjoitella turvallisesti pöytälaatikkoon. Eipä ainakaan hävetä, kun kukaan ei tiedä.
Vuonna 2014 tapahtui muutos. Tein silti. Pelkäsin, mutta tein. Hävetti, mutta tein. Oli aika muuttaa asioita.
Voisi kuvitella, että kun vuoden 2014 jälkeen kirjoittamiani kirjoja on painettu n. 50 000 ja luomiani korttipakkoja on myyty ympäri maailman n. 80 000, ei sinänsä tarvitsisi hävetä. Voisi olla sillee että ’hitto, mä tein tän’. Mutta ei. Yhä uudelleen kun siirtyy uusille vesille ja luo uudenlaista, on samassa epävarmuuden ja häpeän tilassa. Samaa olen kuullut monelta artistilta: Sen sijaan että iloitsee, kokee suunnatonta pelkoa. Kaiken sen menestyksen keskellä, jossa muut ajattelee sinun olevan pelkkää blissiä, oletkin pelkkää muussia. Yhä uudelleen.
Vaikka tällä hetkellä koen suunnatonta epävarmuutta ja häpeää, koitan sanoa itselleni, että olen rohkea. Hävettävän rohkea. Ehkäpä jopa epävarmin rohkea tässä maailmassa – tai kotikulmillani. Mutta ainakin rohkea.
Jos nyt perääntyisin ja katoaisin metsiin, jotain olennaista jäisi kesken. Nimittäin sen tunteen kohtaaminen yhä uudelleen. Yhä suuremmissa saappaissa tai suuremmilla areenoilla. Kunnes olen oppinut sen jonkin olennaisen.
Kun seuraavan kerran katsot ihaillen tai kadehtien ihmistä, joka on luonut jotain ja ehkä menestynytkin omilla jutuillaan, muista, että ei hänen sisällään ole koko ajan ollut blissiä vaan enimmäkseen muussia. Tyyppi tärisee ja kyynelehtii, miettii, kehtaako astua ovesta ulos. Tai hengittää.
Sitä voidaan kutsua rohkeudeksi, mutta paremminkin kutsuisin sitä elämäntehtäväksi.”
Suvi Bowellan, tunneterapeutti-kouluttaja ja kirjailija:
”Viime aikoina häpeän tunne on nostanut päätään eri tilanteissa. Olen itse pelännyt joutuvani häpeämään, ja teema on noussut esille tuttavieni ja ystävieni postauksissa. Häpeä on niin inhottava tunne, että sitä pyrkii välttämään vaikka millä keinoin. Häpeä on vähän kuin niitä viimeisiä pimeitä sokkeloita sisimmässämme, joita emme uskalla tutkia. Välttely ei kuitenkaan tuo vapautta.
Viimeksi häpeän pelon noustessa istuin paikoillani ja toivotin tunteen tervetulleeksi. Kysyin siltä, mitä se minulle haluaa kertoa. Se sanoi: ’Jos näin ja näin tapahtuu, kuolen häpeästä. En voi enää näyttää naamaani missään.’ Mieleni selvästi rakastaa liioittelua. Listasin ylös kaikki ajatukset ja uskomukset, joita häpeän pelko mielessäni nostatti. Kysyin seuraavaksi itseltäni ’Mitä sitten? Mitä sillä on väliä? Ja ’puff’ – tunne haihtui savuna ilmaan, ja tilalle tuli vapaus.
Vuosikausia annoin pelon ja häpeän rajoittaa todella paljon tekemisiäni. Meitä myös pyritään pienestä pitäen kontrolloimaan häpeän tunteita ja pelkoa nostattamalla. Jossain vaiheessa totesin, että en halua olla enää sen vankina. Teen, vaikka hävettää ja pelottaa. Yleensä esimerkiksi ne tekstit, joiden julkaisu hirvittää eniten, nousevat merkityksellisimmiksi.
Kohtaan työssäni upeita herkkiä ihmisiä, joilla on vaikka mitä annettavaa. Tälläkin viikolla nuoren naisen, jonka kovat kokemukset olivat synnyttäneet kaunista taidetta, jota hän piilotteli häpeän, riittämättömyyden tunteen ja torjutuksi tulemisen pelon vuoksi. Mitä, jos se, mitä sinulla on annettavana voisi auttaa jotakuta toista? Jopa pelastaa hengen? Lahjat on tarkoitettu jaettaviksi ja kun joku rohkeasti jakaa itsestään, niin kohdellaan sitä arvostaen. Ei ole helppoa asettaa itseään arvostelun kohteeksi. Tarve arvostella ja repiä alas kumpuaa aina omista haavoista käsin ja on viisasta olla kaatamatta omaa lastiaan toisen niskaan.
Oletko sinä pantannut jotain osaamistasi, koska pelkäät epäonnistumista ja häpeää? Olisiko aika ottaa voimasi takaisin omiin käsiisi?”
Jos epävarmuus tai häpeä estävät sinua tekemästä elämässä sinulle tärkeitä juttuja, lähde mukaan Sannan Unelmakarttakirja-verkkokurssille hakemaan uskoa ja luottoa itseesi ja elämään! Kurssin on käynyt jo yli 5 000 ihmistä! Lue lisää kesäkurssista TÄSTÄ.
Taisteletko sairauttasi vastaan, pidätkö sairauttasi vihollisena, jota vastaan täytyy käydä sotaa? Tiedämme, että kaikenlaiset sotaan ja taisteluun liittyvät ajatukset lisäävät kehon stressireaktiota, eli siten ne eivät lainkaan tue paranemista.
”Monin tutkimuksin on todettu se, miten toipuminen erityyppisistä vaivoista nopeutuu kehon ja mielen ollessa rauhoittuneessa tilassa. Tämä parasympaattinen hermoston tila on vastakohta sympaattiselle eli stressitilalle.
Stressitilaa kuvastavat sanat taistele tai pakene, joten kyse on nimenomaan siitä, että koko kehomielijärjestelmä menee ’hengissä selviytymisen’ hälytystilaan, jossa elimistöä palauttavien ja solutuhoja korjaavien prosessien ei ole mahdollista aktivoitua. Parasympaattinen tila on se tila, jossa kaikenlainen tasapainottuminen, solutason korjaaminen ja immuunipuolustuksen vahvistuminen tapahtuu.
Taistelija ei myöskään hyväksy senhetkistä oirettaan tai sairauttaan, ei kykene kohtaamaan tässä hetkessä olevaa tilannettaan sellaisena kuin se ilmenee. Hyväksyminen on kuitenkin senhetkisen todellisuuden kohtaamista. Kun kykenemme hyväksymään, rauhoitumme ja avaudumme uudelle. Hyväksyminen tuo myös turvan tunnetta kehoomme ja hermostoomme, kun taas taistelumoodi tuo turvattomuutta.
Toisille on kuitenkin luonteenomaista elää aktivistina, taistelijan ja soturin energiassa. Aktivisti voi silti hyväksyä senhetkisen tilansa sellaisena kuin se on. Sairastumisen myötä voi olla kyse nimenomaan siitä, miten ja mihin tämän luontaisen energiansa voisi kanavoida niin, ettei se aiheuttaisi lisää stressiä. On tärkeää aistia se, missä oma jaksamisen raja menee.
Joillekin vahvaa soturienergiaa kantavalle voi olla hyväksi ryhtyä tukihenkilöksi toisille, mikäli voimavaroja siihen riittää. Jotkut ryhtyvät muulla tavoin puolustamaan heikompien asemaa, esimerkiksi liittymällä eläinsuojeluyhdistyksen toimintaan. Mitä tahansa oma aktivismi onkaan, kannattaa kuunnella kehoaan ja varmistaa, että oma toiminta voimaannuttaa eikä kuluta voimia.” (Tekstin ote on kirjastani Elämää voi aina parantaa.)
Kun kykenemme hyväksymään, rauhoitumme ja avaudumme uudelle.
Mieti, miten sinä voisit valjastaa taistelemiseen käyttämäsi energian terveyden ja paranemisen vahvistamiseen? Listaan tähän muutaman kysymyksen, joista voit lähteä liikkeelle:
Määrittele, mitä sinulle tarkoittaa paraneminen. Onko se ”pois jostakin” (=sairaudesta) -energiaa VAI ”kohti jotakin” (=paranemista) -energiaa?
Mieti, mikä sinussa on tälläkin hetkellä tervettä ja ehyttä, vaikka olisitkin sairas? Koska olet elossa, sinussa on terveyttä.
Mikä voisi olla sinulle ensimmäinen askel suuntautua kohti terveyden ja paranemisen vahvistamista?
Artikkelikuva: Anne Toivonen – Instagram: anne_toivonen.
Kysyimme teiltä lukijoilta Facebookissa ja Instagramissa, oletko koskaan laihduttanut ja jos olet, niin miksi. Tällaisia vastauksia annoitte:
Olen, jotta olisin terveempi ja jaksaisin enemmän. Ennen kaikkea halusin olla lapsellemme läsnä.
En, koska mitkään kuurit eivät ole pysyviä, kyse on omien elämäntapojen pysyvistä muutoksista terveellisemmäksi ja sen olen tehnyt. Juuri pysyvien tapojen muodostaminen on se tärkein asia!
Olen laihduttanut, koska häpeä, en tykännyt reisistäni, pidin itseäni lihavana. En tiedä pidänkö vieläkin itseäni lihavana ja tykkäänkö reisistäni, yritän opetella tykkäämään.
Olen monta kertaa laihduttanut! Viimeinen pisara oli terveydelliset syyt, kuten monella muullakin. Yritän elämäntapamuutosta, että jaksaisin arjessa paremmin. Tavoitteet pitää olla realistiset, eikä kannata verrata itseään toisiin. Kun notkahduksia tulee, niin kuitenkin mennään eteenpäin.
En laihduttanut, mutta liikuntaa olen alkanut harrastamaan. Oman mielen vireyden vuoksi, liikunta tekee hyvää koko tilalle ja oloki on pirteämpi.
Laihdutin aiemmin, koska syömishäiriö pakotti. Nyt olen lopettanut laihduttamisen ja hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen. Vielä kun saisi sen normielämän kuntoon ja ylläpidettyä terveyttä niin olisi hyvä.
Olen laihduttanut ja monista eri syistä. Ulkonäön takia, terveyden vuoksi ja toisen ihmisen odotuksia täyttääkseni. Se oli huonoin vaihtoehto ja syy. Hukkasin siinä itseni kokonaan.
En ole. Liikkuminen on elämäntapa. Pyrin syömään terveellisesti, mutta saa herkutellakin. Kohtuus kaikessa. Pääasia, että itsellä on hyvä olla.
Olen laihduttanut. Oman terveyden ja hyvinvoinnin vuoksi. En halunnut aloittaa lääkehoitoja vaan pudotin painoani ja muutin ruokavaliotani sekä aloin liikkumaan luonnossa.
Olen, jonkinlaisesta häpeästä itseäni kohtaan. Enää en laihduta. Haen kokonaisvaltaista hyvinvointia ja tasapainoa.
Kyllä olen. Isoin motivaatio oli terveys. Tärkeintä on, että kroppani on nyt vahva ja terve, koska sen kanssa elän loppuelämäni.
Lisää aiheesta Anu Marin kirjasta Laihdutuskoodi, jossa painotetaan, että elämä ei voi olla pelkkää laihdutuskuuria. Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ.
