Eräänä kesälomani keskiviikkoaamuna löysin itseni makaamasta pukuhuoneen lattialta klo 7.30. Ei, ei, kännissä en ollut tai krapulassakaan, lopen uupunut vain. Olin katsonut illalla naisten jalkapalloa. USA-Englanti oli pitänyt minua jännityksessä puoli yhteen saakka. Sen jälkeen olin joutunut tovin rauhoittelemaan ylikierroksia muutoinkin tapahtumarikkaan lapsiperhepäivän ja kolmatta viikkoa jatkuvan perheloman jäljiltä, jotta saisin unen päästä kiinni.
Kello kahdelta, juuri kun olin nukahtanut, viisivuotias kuopuksemme seikkaili sänkyymme ja valtasi paikkani. Siirryin ärtyneenä pukuhuoneen sohvalle (yllättävän mukavaan tyyny-peittokasaan joka oli jäänyt korjaamatta kuukauden takaisten vieraiden jäljiltä). Heräsin tokkuraisena sohvalta. Oli aamu. Tunsin, etten ollut nukkunut tarpeeksi. Kehoni oli herättänyt minut.
Näin oli tapahtunut jo useana aamuna peräkkäin. Ärsytti vietävästi. Miksen pystynyt nukkumaan pidempään? Kuinka jaksaisin taas päivän? Menettäisin hermoni taas miljoona kertaa, lasten kanssa, pyykkivuoren kanssa, pihatöiden kanssa, kaiken kanssa. Niin. Mikä olikaan tärkeintä? Mikä lisää maailmaan hyvää? Voimalauseeni, joita käytin tiukoissa paikoissa, olivat lomalla unohtuneet. Tajusin olevani stressitilassa, ylikierroksilla. Ihanan lomani loppusuoralla. Ei hemmetti, en halunnut viettää lomaani näin ja palata töihin ja arkeen entistä väsyneempänä.
Sänky tuntui epämiellyttävältä, kuumalta kehoni alla. Kehotti nousemaan, vaikka olinkin väsynyt. Tottelin ja hain joogamaton ja kävin makaamaan lattialle. Tein muutamia joogaliikkeitä, niin hitaasti kuin pystyin. Koitin päästää kaikesta irti. Annoin kehoni rötköttää lattiaa vasten. Annoin lattian kantaa minua. Olin vain. Olin väsymyksen kanssa. Yhdessä, lempeästi, ymmärtäen.
Se hirveä, lapsille räyhäävä, kireä ja jännittynyt tyyppi ei ollut yhtä kuin minä. Se oli stressi-minä, tai ei oikeastaan ”minä” lainkaan, vaan kehon reaktio, viesti minältä: ”Hellitä, näin ei ole hyvä”. Nousen istumaan ja käyn varoen läpi kehoani. Hengitys. Pallea ja vatsa jumissa. Hengitys, annan niiden olla. Kaula ja henkitorvi, kuristava tunne. Päästän irti. Suu, hampaat. Annan olla. Nenä. Aivan kuin nenäni olisi vinossa. Saa olla niin kuin on. Tunnen kuinka alan löytää kehoni, ääriviivani. Paikkani maailmassa. Helpotus valahtaa lävitseni.
Tässähän minä olen. Juuri tässä. Ei ole mitään hätää. Silmät, silmäni. Hengitän. Aivan kuin silmäni olisivat päälaella, monistuneena ja venytettyinä oikeilta paikoiltaan. Hämmennyn, hengitän. Annan kaiken olla. Annan hämmennyksen olla. Kuin minuuteni olisi paennut stressiä. Jättäen jälkeensä mekaanisen suorittajan, mekaaniset silmät vailla sydäntä. Helpotus ja ymmärrys. Kehoni pehmenee. Sallin kaiken vaillinaisuuden, täydellisen vaillinaisuuden.
Kömmin takaisin sänkyyni. Kello on 8.30. Patja on mukavan viileä. Kiitos kamala kesäloma, että muistutit polusta itseni luo. (Ja kiitos rakas mieheni, että annoit minun nukkua pitkään).
Herkät ja empaattiset ihmiset eivät koe pelkästään omia tunteitaan voimakkaasti, vaan aistivat vahvasti myös toisten tunnetiloja. Niin vahvasti, että ne tuntuvat usein yhtä voimakkailta kuin omat.
Huomaat sen, kun kaupan kassajonossa sinut valtaa yhtäkkiä syvä suru, vaikka olosi oli juuri keveä eikä elämässäsi tai ajatuksissasi ole tapahtunut mitään murhetta aiheuttavaa. Tai kun menet käymään ystäväsi luona ja aistit pinnan alla kuplivan jännitteen hänen ja hänen puolisonsa välillä, vaikka sinä saatkin lämpimän vastaanoton. Lapsuutesi automatkoilta muistat ehkä etupenkiltä hiipineet, ailahtelevat tunne-energiat, vaikka kaiken piti olla hyvin. Tai sukujuhlien tukahduttavan tiheän ilmapiirin, joka saattaa toistua vielä tänäkin päivänä.
Jossain vaiheessa tajusin, että kaikki muut eivät todellakaan koe ympärillä olevia tunne-energioita samalla volyymilla ja hienojakoisuudella kuin minä. Mietin, onko minussa jotain perustavanlaatuista vikaa, kun kaikki tuntuu niin paljon. Ennen kuin aloin puhua asiasta ja löysin muita samankaltaisesti kokevia, tunsin itseni usein ulkopuoliseksi ja pohdin, mitä ihmettä tälle pitäisi tehdä.
Mikäli sinäkin aistit voimakkaasti toisten tunteita, se ei tarkoita, että sinussa olisi mitään vikaa. Päinvastoin, kyky kerätä tietoa pintaa syvemmältä on herkän upeimpia ominaisuuksia. Mikäli sitä käyttää epätasapainoisesti, sen vaikutus omaan oloon kääntyy kuitenkin helposti kuormittavaksi. Silloin se tuntuu enemmän taakalta kuin lahjalta.
Mikä tekee herkkyydestä toisten tunteille raskasta, on se, kun ei pelkästään aisti toisten tunnetiloja, vaan ottaa ne myös vastuulleen. Eli vetää empatian – toisen kokemuksissa myötäelämisen – överiksi.
Vastuun ottaminen toisten tunteista on herkän ja överiempaattisen ydinhaaste. Hän syyllistää itseään toisten tunnetiloista ja kokee, että on hänen vastuullaan helpottaa, ratkaista tai saada toisten vaikeat tunteet häviämään. Tätä tapahtuu niin kotona, työssä kuin muillakin elämän alueilla.
Överiempatian ottaessa vallan toisessa aistimani negatiiviset tunnetilat ovat horjuttaneet tasapainoani voimakkaasti. Ne ovat saaneet minut muokkaamaan sekä sisäistä olotilaani että ulkoista käytöstäni niin, että saisin toisen vaikean tunteen häipymään mahdollisimman nopeasti ja vähin vahingoin.
Jännitteisten tilanteiden jälkeen olen usein vellonut syyllisyydessä ja ajatukseni ovat lähteneet tutulle laukalle:
”Olisiko minun pitänyt tehdä jotain toisin?”
”Toiminko oikein ja teinkö riittävästi, jotta kaikki meni mahdollisimman sujuvasti?”
”Miksi oloni on taas näin raskas? Ja miksi pyrin aina helpottamaan toisten oloa?”
”Pitääkö minun tehdä tätä loppuelämäni, jotta voin olla tekemisissä toisten kanssa?”
”Jos tämä on vain tätä, niin en jaksa olla täällä enää.”
Vaikka ottaisimmekin vastuuta toisten tunteista, ei sekään tarkoita, että meissä olisi jotain perustavanlaatuista vikaa tai että meidän olisi elettävä loppuikämme jatkuvassa ylikuormitustilassa.
Toistettuani uuvuttavaa kaavaa kerta toisensa jälkeen aloin ymmärtää, että kyseessä oli elämäni varhaisvaiheissa oppimani toimintamalli, jonka tarkoitus oli ollut pohjimmiltaan hyvä: turvata oloani ja olemistani. Se oli auttanut minua selviytymään ja luomaan hetkittäistä rauhaa ympäristöissä, joiden tunneilmapiiri oli ollut epävakaa ja ailahteleva ja tuntunut siksi turvattomalta.
Kun herkkä, empaattinen ja intuitiivinen lapsi kasvaa ilmapiirissä, jossa vaikeita tunteita tukahdutetaan, voi hänestä tulla sieni, joka imee muiden kohtaamattomat tunne-energiat itseensä. Hän alkaa säädellä ympärillä aistimiaan tunteita itsensä kautta ja sopeuttaa omaa toimintaansa niiden mukaisesti luodakseen tasapainoisemman ja turvallisemman olon itselleen ja muille.
Siksi toisten tunteista vastuuta kantava kuulostelee vielä aikuisenakin ilmapuntarin lailla muiden tunnetiloja ja sivuuttaa siinä samalla omat tunteensa ja tarpeensa.
Kun tulet näkyväksi itsellesi, ylivastuullisuutesi helpottaa
Onko sitten ylipäätään mahdollista olla herkkä ja empaattinen ja kuormittumatta toisten tunteista? Oma kokemukseni on, että överiksi vedetyn empatian ja ylivastuullisuuden taakasta voi vapautua.
Olen monta kertaa miettinyt, että olenko todellakin tarvinnut kaikki haastavat ihmissuhdekokemukset, jotka ovat kärjistäneet överiempaattisen toimintani, tuoneet pintaan syvimmät arvottomuuden ja häpeän tunteeni ja uuvuttaneet minut kerta toisensa jälkeen? Kaikesta kokemastani kivusta huolimatta olen tullut siihen tulokseen, että ilman niitä en ymmärtäisi itseäni ollenkaan niin hyvin.
Ihmisen – minä mukaan lukien – perustarve on lapsesta asti tulla nähdyksi ja rakastetuksi juuri semmoisena kuin hän on. Kun tarpeeseen tulla nähdyksi ja hyväksytyksi semmoisena kuin on, ei ole vastattu riittävästi, ihminen kokee itsensä arvottomaksi ja kelpaamattomaksi. Samalla hänen käsityksensä rakkaudesta on ehdollistunut. Ehtona on se, että sinun pitää olla jotain muuta kuin mikä olet, jotta sinua voi rakastaa.
Mitä se muu on, kuka tietää. Voimme käyttää koko elämämme siihen, että yritämme kelvata muille – yhtä lailla omien arvottomuuden haavojensa kanssa painiskeleville – ja unohdamme siinä oravanpyörässä katsoa tarkemmin itseämme.
Kun ylivastuullisuuden mallin otetta haluaa höllentää, on keskeistä oppia erottamaan, mitkä tunteet ovat lähtöisin itsestä ja mitkä toisista. Mikäli et pysty löytämään omista sisäisistä liikkeistäsi tai elämäsi tapahtumista alkujuurta kokemallesi tunteelle, on hyvä muistaa, että se voi olla lähtöisin jostain muualta. Erilaiset meditatiiviset ja keholliset harjoitukset, jotka auttavat sinua oppimaan, miltä oma energiasi ja kehosi tuntuvat eri tilanteissa, vahvistavat kykyäsi erotella omia tunne-energioitasi muista.
Kun annat itse itsellesi turvallisen tilan tunnustella energiaasi ja antaa tunteidesi nousta pintaan, voit tulla viimein kunnolla näkyväksi itsellesi. Sen kautta pystyt luomaan vahvemman yhteyden siihen itseesi, joka olet ylivastuullisuuden ja muiden kuormittavien mallien takana.
Kun tajusin, että tätähän minä tarvitsen, turvallista ja hyväksyvää nähdyksi tulemista semmoisena kuin olen, ymmärsin, että sitä samaa tarvitsevat kaikki muutkin. Samalla käsitykseni siitä, mitä empatia on, alkoi muuttua.
Aloin kokea, että tasapainoisesti ilmaistulla empatialla ei ole mitään tekemistä toisten tunteista vastuun kantamisen, niistä syyllistymisen tai niiden ratkaisemisen kanssa. Se on ennemminkin turvallisen tilan tekemistä ja hyväksyvää läsnäoloa vailla vastustusta sille tai puuttumista siihen, mitä ihminen on, mitä hän tuntee ja mitä hänessä tapahtuu. Olinpa kyseessä minä itse tai joku muu.
Kun luovumme ylivastuullisuudesta ja ymmärryksemme empatiasta muuttuu, tajuamme myös, ettei meillä ole velvollisuutta olla toisten käytettävissä aina juuri silloin, kun he sitä haluavat. Siksi pystymme huolehtimaan jaksamisestamme ja palautumisestamme aikaisempaa paremmin, ilman jäytävää syyllisyyttä. Tämä auttaa selkeiden, hyvinvointiamme tukevien rajojen vetämisessä, jotta meille jää voimia iloita herkkyydestämme myös itse.
Sillä sinun herkkyytesi on tarkoitettu sinun nautittavaksesi. Toki se on annettu sinulle myös sitä varten, että voit auttaa muita. Mutta sitäkin enemmän, jotta sinä voisit kokea itseäsi ja maailmaa kaikkinensa, suurista tunteista pienimpiin nyansseihin, niin kuin herkkä ihminen vain voi.
Koska siitä sinun elämässäsi on loppujen lopuksi kyse: sinusta. Kaiken rakkauden ja hyväksynnän, jonka annat aidosti itsellesi, annat myös muille. Ne hehkuvat sinusta ja vaikuttavat jokaiseen, jonka kohtaat, ilman sen kummempaa yrittämistä, suorittamista tai itsesi uhraamista.
Kun todella näet itsesi rakastavin silmin, pystyt näkemään niin myös muut, ilman vaateita olla jotain muuta kuin he ovat. Se on itsessään niin suuri voima, että se saa aikaan muutoksen. Miten se muutos tapahtuu, avautuu jokaisen kohdalla hänen tavallaan ja hänen ajallaan. Siitä sinun ei tarvitse huolehtia.
Se ei kuulu enää sinun vastuullesi.
Irti överiempatiasta -kirja auttaa sinua kasvamaan ulos överiempaattisen toiminnan kaavasta ja suuntaamaan herkkyytesi voiman elämään, jossa voit hyvin ja joka tuntuu aidosti omaltasi. Katso ja tilaa kirja täältä!
Normaaleihin ihmissuhteisiin kuuluu se, että autamme ja tuemme toisiamme. Se on hienoa ja tärkeää etenkin, kun se on vastavuoroista. Jos kuitenkin joka ikisessä suhteessa päätyy terapeutin tai pelastajan rooliin, kannattaa tarkistaa omia uskomuksiaan.
Joku on joskus sanonut, että toiset etsivät rakkautta ja toiset pelastusta. Pelastusta tarvitsevat yleensä kyllä löytävät itselleen pelastajan, mutta sinun ei tarvitse sellaiseksi ryhtyä. Voit saada paljon parempaa.
Minulla on ollut kumppaniehdokkaita, jotka olen halunnut pelastaa, ovat he sitä pyytäneet tai eivät. Olen nähnyt heissä mielettömän potentiaalin ja halunnut, että he itsekin näkevät sen. Olen halunnut avata heidän silmänsä: näetkö, miten päätöntä tuo sinun pakenemisesi on? Näetkö, että sinun kannattaisi kohdata vanhat kipusi, jotta elämäsi voisi muuttua tasapainoisemmaksi ja onnellisemmaksi?
Eivät he ole sitä nähneet, koska he eivät ole halunneet pelastusta. Siksi he eivät ole myöskään arvostaneet ”vaivannäköäni”. He eivät ole olleet valmiita käsittelemään vaikeita asioita – eivätkä jotkut edes osaisi, vaikka haluaisivat. Kaikki eivät tule ikinä käyttämään koko sitä potentiaalia, joka heissä on. Vaikka hokisit toiselle joka päivä, miten hyvä ja arvokas hän on, ei hän sitä välttämättä usko. Eikä hän pysty myöskään välittämään sinusta enempää kuin hän välittää itsestään.
Voit arvata, mitä tapahtuu pelastajalle, jolta ei ole pyydetty apua. Auttaja, joka väkisin tuppautuu toisen asioihin, on pian jätetty auttaja (Sama pätee myös ystävyys- ja sukulaissuhteissa).
Olen oppinut, että jos toinen ei pyydä apua, hänen asioihinsa ei ole oikeutta puuttua. Minulla ei ole oikeutta repiä alas toisen kulisseja, vaikka kuinka näkisin, miten feikkiä kaikki on, koska ne kulissit voivat olla hänelle selviytymiskeino. Ei ole minun velvollisuuteni muuttaa häntä. Toinen voi muuttua vain, jos hän on itse siihen motivoitunut. Eikä ole minun tehtäväni ottaa pois häneltä hänen omaa oppiläksyään. Voin olla tukena, mutta jokainen tekee lopulta itse omat valintansa.
Tukea ja uupumusta terapiasuhteista
Voi käydä myös niin päin, että ilman omaa tietoista aikomusta vetää jatkuvasti puoleensa ihmisiä, joille päätyy keittiöpsykologiksi. Se, että vetää puoleensa pelastettavia ja autettavia, voi johtua puhtaasti hyvistä asioista. Ehkä sinulle on helppo uskoutua. Olet helposti lähestyttävä, kiltti ja empaattinen. Et tuomitse. Kuitenkin se, suostutko pelastajaksi, on se ratkaiseva seikka. Auttaa voi sitenkin, että vetää rajat omalle jaksamiselle, ajalle ja energialle, eikä suostu olemaan aina käytettävissä ja tavoitettavissa.
Omien tarpeiden ja rajojen tärkeyden olen oppinut itsekin kantapään kautta. Vaikka en olisi enää lähtenyt pelastamaan ketään konkreettisesti, kuten hyysäämään alkoholistia, olen saattanut huomata joutuneeni rooliin, jossa tuen ja kuuntelen toista ilman, että minun asioistani puhutaan juuri mitään. Kaikki on suhteessa pyörinyt hänen ongelmansa ja jaksamisensa ympärillä. Ja kun missään vaiheessa ei ole tullut minun vuoroani, jolloin tehdään kivoja asioita, joista minä pidän, olen tietenkin pettyneenä ja uupuneena katkaissut suhteet.
Joskus tosin on kuulunutkin kulkea yhdessä vain tietyn matkaa. Joskus ystävyyssuhteetkin ovat ”terapiasuhteita”, jotka toimivat vain sen ajan, että jompikumpi on elänyt tietyn elämänvaiheen läpi, oivaltanut itsestään jotain uutta ja jatkanut seuraavaan vaiheeseen. Hän, joka on joskus ilmaantunut elämään opettajan tai auttajan ominaisuudessa, menettää tehtävänsä siinä vaiheessa, kun häntä ei enää ”tarvita”. Sen huomaaminen voi toki tehdä kipeää.
Miksi haluat pelastaa?
Tervekään parisuhde ei tarkoita sitä, etteikö tulisi vaikeita aikoja. Terveen parisuhteen kuitenkin tunnistaa siitä, että antaminen ja saaminen on molemminpuolista. Suhteen hoitaminen ei ole aina raskasta. Toista ei katsota vain omien traumojen läpi, jotka aiheuttavat pelkoa, epäluottamusta, riippuvaisuutta ja mustasukkaisuutta, vaan terveessä suhteessa on turvallista ja helppoa olla.
Se, että aina päätyy auttajaksi, terapeutiksi tai pelastajaksi, tahtomattaan tai tietoisesti, kertoo usein jotain sinun alitajuisista uskomuksistasi. Oletko miettinyt, miksi sinä olet aina se, joka tekee suhteessa kaiken, vaikka et saa juuri mitään takaisin? Miksi olet valmis uhraamaan aikasi ja energiasi jonkun toisen vuoksi – mitä palkintoa odotat? Yritätkö ehkä lunastaa rakkauden tekojesi kautta? Uskotko, että voisit olla toiselle tärkeä olematta joka hetki tarpeellinen, vain olemalla oma itsesi?
On myös helpompaa nähdä korjattavat asiat toisessa kuin itsessä. Joskus ympärillä oleva draama on oiva keino harhauttaa itsensä niin, ettei tarvitse miettiä omia haavoittuvaisuuksiaan. Mutta mitä jos keskittyisitkin korjaamaan itsesi? Ehkä sinä voisit ruveta kertomaan itse itsellesi, että sinä riität. Elämäsi muuttuu, kun keskityt omaan potentiaaliisi.
Myönnän. Minua välillä ärsyttää. Olen sellainen ihminen, joka mielummin keskustelee elämän syvyyksistä, niistä selviytymisestä ja siitä miten monisyistä ja kerroksista elämä joskus on. Nauran paljon ja komiikkaa voi löytää kyllä melkein kaikesta, jos vaan pitää silmät avoinna. Mielestäni ei ole myöskään tarkoituksenmukaista mässäillä negatiivisilla skenaarioilla. Sanotaan, että kärsimyksen resepti on taistella sitä vastaan mitä on ja elää mielessä yhä uudestaan kauhuelokuvia kuvitellusta tulevaisuudesta.
Positiivinen ajattelu auttaa parhaimmillaan näkemään elämässä olevat mahdollisuudet, se tuo rohkeutta heittäytyä ja kokeilla asioita spontaanisti. Tärkeitä ominaisuuksia. Varsinkin silloin, kun niiden käsiparina on erottelukyky, kyky painaa myös jarrua ja punnita asioita omien arvojen kautta.
Syy miksi positiivinen ajattelu välillä vähän angstituttaa on se, jos se tehdään kieltämällä, että elämään mahtuu kaikki muutkin kokemukset.
Megapositiivinen tyyppi saattaakin olla itseasiassa mestari kieltäjä. Nimimerkillä kokemuksen syvä rintaääni. Elin itse vaiheen, jossa noin kahteen vuoteen en itkenyt, kokenut vihaa tai muitakaan negatiivisia tunteita. Siksi koska tukahdutin ne. Olin oppinut uuden ihanteen, joka sanoi että kelpaan, kun olen positiivinen. Siihen ihanteeseen ei mahtunut väsymys, kiukku, ärsytys, suru, pettymys tai muutkaan mollivoittoisemmat tunteet. Minulle positiivisesta ajattelusta oli tullut pakokeino. Olinko oikeasti positiivinen? Olin vain oppinut hokemaan “ei se haittaa” ja “tässä on varmasti jotain hyvää”. En ollut. Olin levoton. Suoritin ja treenasin kuin kilpaurheilija (olematta sellainen) pitääkseni muut tunteet poissa.
Onneksi tämä kupla mureni. Pahoittelut läheiset, olin varmaan hemmetin ärsyttävä ja kuin saippuapala, josta ei saanut kiinni. Kuplan mureneminen koski, hemmetisti. Se ei murentunut kertarysäyksellä, vaan hitaasti. Sen mureneminen kesti reilun vuoden sisältäen valtavaa hämmennystä ja hakemista. Ai saanko olla ihminen? Ai ärsytys onkin ihan ok tunne? Ai kaikesta ei täydy heti löytää kultaista reunusta?
Alkoi vaihe jossa oli aika kohdata niitä inhimillisyyksiä ja kipuja, joita olin positiivisuudellani yrittänyt piilottaa. En siksi että olisin tyhmä, vaan siksi että itseään ei ole ihan helppo katsoa. On helpompi sanoa, että ”ei se tuntunut missään” kuin sallia tila omalle surulle ja pettymykselle. Tunteille, jotka menevät kyllä ohi, kun ne uskalletaan tuntea. Se tekee tilaa levollisuudelle.
Perusluonteeltani olen enemmän analyyttinen kuin positiivinen. Minulle ei ole niin luontaista nähdä heti mahdollisuuksia ja onnistumista, kuin jollekin toiselle. Siksi tekee ihan hyvää harjoittaa positiivisen mielen ominaisuuksia. Enää sitä ei kuitenkaan tarvitse tehdä kieltäen elämään myös kuuluvia muita sävyjä. Minulle taas on luontevaa sukeltaa syviin vesiin ja tutkia välillä liiankin raadollisesti ihmisyyttäni. Se on jotain, jonka tasapainoksi kaipaa välillä vähän pehmeyttä, naurua ja keveyttä. Jotkut ovat luontaisesti positiivisempia ja sekin on ihan ok. Kaikille meistä on ihmisyydessä tilaa.
Uskon, että rosoisuus ja pehmeys voivat kohdata. Elämä on harvemmin joko tai. Se on enemmänkin sekä että.
Eevin itsetuntemusohjaukseen Tampereella tai skypessä voi tutustua täältä
Yksi suosikkitekemisiäni tällä hetkellä on suppaus eli melonta laudalla. Suppaus on kivaa yksin tai yhdessä. Laudalla voi tehdä lyhyen treenin tai pidempiä retkiä ja ottaa vaikka eväät mukaan. Laji on tehokasta kuntoilua sinällään, mutta siihen voi yhdistää esimerkiksi joogaa.
Kokeilin suppausta hieman ennakkoluuloisena työporukan kanssa pari vuotta sitten. Totesin sen olevan mukavampaa kuin olin luullut. Viime kesänä löysin ihanan sup-lautojen vuokrauspaikan Lopelta sekä lainasin ystävän lautaa Valasrannalla. Kipinä oli syttynyt.
Vuokraamojen myydessä käytettyjä lautoja kesän lopussa, tulin ostaneeksi itselleni viime syksynä ilmatäytettävän laudan, jota voin kuljettaa mukanani kesäretkille.
Omasta mielestäni suppauksessa parasta on:
Vesillä oleminen hiljaisella ja lähes äänettömällä kulkuvälineellä
Luonnon äärelle pääseminen
Rauhan laskeutuminen mieleen heti kun lauta lipuu vesille
Peilityynin järvenpinnan ja heijastusten kauneus
Inkkarifiilis meloessa
Hyvän lihaskuntotreenin saaminen
Helppo sopia treffit yhdessä kaverin kanssa suppaamaan
Suppaus on stand up paddle boardingia eli isolla surffilaudan näköisellä laudalla melotaan (yleensä seisten) veden päällä. Suppaus ja melonta ovat koko perheelle sopivia liikuntamuotoja, joiden parissa kiireet unohtuvat. Suppaillessa tarvitset yllesi sään mukaiset normaalit kevyet jumppavaatteet.
Painiskeltuani jo vuosikaudet yksinäisyyden kanssa tuntuu, että olen mennyt solmuun tuossa tunteessa. Yksinäisyydestä on muodostunut mielessäni valtava ja vaikeasti käsiteltävä möykky; sellainen sotku, johon en ole saanut otetta ollenkaan. En ole osannut erottaa tunnetta itsestäni, vaan tuntuu, että se on joka puolella ja kaikkialla kehossanikin. Olen ajatellut, että yksinäisyys olen minä.
“Jos en olisi yksinäinen, millainen olisin?” aloin pohtia taannoin. Vähän yllätyksenä itsellenikin tuo kysymys nousi mieleeni, mutta se sysäsi minut isoon oivallukseen.
Ymmärsin, että olen pitänyt yksinäisyyttä itsestäänselvyytenä, kyseenalaistamattomana ja valtavana varjona kaikkialla minussa, jota ei voi sysätä syrjään saati muuttaa miksikään.
Yksinäisyys on tunne siitä, että jokin itselle tarpeellinen ihmissuhde tai -suhteita puuttuu elämästä. Se on kokemus siitä, että tarve jollekin erityiselle yhteydelle ja vuorovaikutukselle ei toteudu. Mutta kuinka helposti osaamme määritellä sen, mitä tarkalleen tarvitsemme, siis mistä yksinäisyys kullekin meistä sen kokijoista todella syntyy?
Väitän, että vain ymmärrys tästä voi auttaa purkamaan yksinäisyysmöykkyä – tai mitä tahansa tunnemöykkyä elämässä sen puoleen – ja helpottaa ohjautumista oikeaan suuntaan tilanteen korjaamiseksi.
Siksi päätin koettaa tarttua tunteeseeni nyt tällä kysymyksellä: Mikä tekisi minusta ei-yksinäisen? Mitä haluaisin yksinäisyyteni tilalle ja millainen yhteys minulta puuttuu?
Aloin purkaa tunnettani ranskalaisina viivoina paperille. Kuvittelin itseni tilanteeseen ja elämään, jossa kokisin kaipaamani yhteyden.
Itseäni tähän työhön tarttumiseen auttoi se, että lähestyin yksinäisyyden kokemusta kahdesta hieman eri näkökulmasta joista yksinäisyyttä usein tarkastellaan: sosiaalisesta sekä emotionaalisesta yksinäisyydestä. Sosiaalinen yksinäisyys tarkoittaa sitä, että ihmiseltä puuttuu seuraa, kavereita tai esimerkiksi harrastusporukoita, sitä sellaista sosiaalista elämää.
Emotionaalinen yksinäisyys puolestaan on kokemus siitä, että vaikka ihmisen ympärillä olisi muita ja asiat näyttäisivät ulkoisesti hyviltä, ei hänellä kuitenkaan ole ketään, jolle puhua tai jonka kanssa olisi mukava olla – sellaista ihmistä, jonka kanssa täyttyisi perustarve olla jollekin tarvittu.
Harjoituksessani pilkoin oman elämäni palasiksi. Mietin missä olen ollut ja mitä toivon tulevaisuudelta.
Olen kokenut yksinäisyyttä hyvin erilaisissa muodoissa elämäni varrella muun muassa asuessani ulkomailla vailla työyhteisöä ja muita sosiaalisia verkostoja, yksinäisenä parisuhteessa sekä liikuntakyvyttömäksi vammautuneena yksin kotona vailla arjen apua. Näiden kokemusten tuoman perspektiivin pohjalta pystyin peilaamaan yksinäisyyteni tunnetta ja sen erityispiirteitä juuri nyt.
Totesin, että tänä päivänä saan työssäni tavata paljon ihmisiä ja minulla on isot verkostot ympärilläni. Lisäksi olen viime aikoina ymmärtänyt tarvitsevani kaiken sosiaalisuuteni ympärille myös paljon tilaa olla yksin ja vetäytyä kaikesta seurasta – olla omaehtoisesti yksin. Minulla on muutamia kavereita, joiden kanssa voin lähteä kahville, mutten samanaikaisesti koe suurta tarvetta lörpötellä tuntikausia toisten kanssa. En siis tarvitse lisää hyvänpäiväntuttuja tai ammatillisia verkostoja.
Mutta se mikä puuttuu, on emotionaalinen yhteys ihmiseen, jota voisin vaikka kumppanikseni kutsua.
Minut tekee yksinäiseksi se, että en kotiin tullessani voi jakaa päiväni tapahtumia toisen kanssa, elää arjen iloja ja suruja todeksi. Moneen vuoteen elämässäni ei ole ollut sellaista yhteyttä, jossa tiedän jonkun seisovan tasapuolisesti tukenani tuomitsematta ja minua hylkäämättä.
Sitten vastasin omaan kysymykseeni: Mikä olisin jos en olisi yksinäinen?
Olisin kumppani toiselle, tasavertaista emotionaalista yhteyttä kokeva ihminen, joka saa tilaa olla myös yksin. Sellainen, joka silloin tällöin tapaa kavereita ja kuuluu muutamiin ryhmiin, mutta jonka elämässä on “ydintiimi”, jolle ei tarvitse olla mitään, eikä tehdä mitään erityistä ansaitakseen paikkansa. Olisin tyyppi, joka kokee olevansa tarvittu ja tarpeellinen toiselle sekä saavani ja antavani lämpöä ja läheisyyttä.
Tällä tavoin kirjoitettuna kaikki kuulostaa loppujen lopuksi aika itsestään selvältä, mutta niin se vaan on ollut iso möykky harteillani, jonka alkuperää en ole saanut selville ilman että istuin alas itseni kanssa ja kirjoitin kaikki ranskalaiset viivat paperille.
Pystyisitkö sinä kiteyttämään itsesi tuolla tavoin? Auttaisiko tämän harjoituksen tekeminen sinua?
Seuraavaksi onkin sitten alettava pohtia, että mitä ihmettä tällä tiedolla teen. Näistä asioista kirjoitan lisää seuraavissa blogitekstissäni.
Tämä viileä herkku maistuu kookoksen ja maapähkinän taivaalliselta yhdistelmältä. Kakun viileys sekä ihana purutuntuma ovat sopusoinnussa toistensa kanssa, tyydyttäen samalla kertaa niin jäätelö- kuin leivoshimonkin.
Ohjeessa on kolme helppoa työvaihetta ja voit yhdistää kaikki ainekset samassa taikinakulhossa, aina kun olet saanut yhden työvaiheen valmiiksi. Herkku tekeytyy valmiiksi pakastimessa. Otathan kakun ajoissa huoneenlämpöön sulamaan ennen tarjoilua.
MAAPÄHKINÄ-KOOKOS JÄÄDYKEKAKKU
KAKKUPOHJA:
200 g mantelirouhetta
10 kpl pehmeitä taateleita
1 dl gluteenittomia kaurahiutaleita
2 rkl raakakaakaojauhetta
1 tl vanilja-aromia
1 tl ceylon kanelia
ripaus suolaa
1 dl vettä
VAIHE 1) Yhdistä kaikki pohjan aineet taikinakulhossa ja sekoita ne sauvasekoittimella muovailtavaksi tahnaksi. Vuoraa suorakolmionmuotoinen vuoka leivinpaperilla ja tasoita ainekset tiukasti vuoan pohjalle.
VÄLIKERROS: MAAPÄHKINÄTAHNA
10 kpl pehmeitä taateleita
1 tl vanilja-aromia
3 rkl maapähkinävoita
ripaus suolaa
VAIHE 2) Yhdistä kaikki aineet taikinakulhossa ja sekoita sauvasekoittimella muovailtavaksi tahnaksi. Tasoita maapähkinätahna sormiesi avulla kakkupohjan päälle.
TÄYTE:
800 g kookosmaitoa
3 rkl hunajaa
2 rkl maapähkinävoita
ripaus suolaa
VAIHE 3) Yhdistä kaikki aineet taikinakulhossa ja sekoita huolellisesti. Kaada täyte pohjan päälle. Laita kakku pakastimeen jäätymään noin vuorokaudeksi. Ota jäädykekakku hyvissä ajoin ennen tarjoilua huoneen lämpöön pehmenemään. Kakku on tarjoiluvalmista, kun lusikka menee kakkupalan läpi, mutta pala on vielä viileän kohmeinen.
Kun minulle tulee tunne, että en millään kehtaa tehdä tätä, tajuan että haluan päästä helpolla, piiloutua ja välttää nolostumisen. Se on inhimillistä, mutta en halua antaa sen hallita itseäni. Voin sen sijaan tehdä asiat leikkimielisesti. Teen asiasta jännittävän kokeilun:
Katsotaan, mitä tapahtuu, jos teen tämän asian, jota en millään kehtaa, nyt heti!
– Pääsen yli egosta, en ota itseäni niin vakavasti joten pystyn suhtautumaan rennosti. Jo tämä on valtavan vapauttavaa!
– Todistan itselleni rakkaudellisesti, että minun ei tarvitse totella pelkoa.
– TEEN sen, mitä en millään kehtaa. Tulokset saattavat olla todella hyviä, tai sitten eivät, mutta minulle jää joka tapauksessa heleä ja rento olo, sillä en seurannut pelkoa.
KOKEILE – tee jotakin, jota et millään kehtaa!
Lähesty ihmistä, jonka kanssa haluat tehdä yhteistyötä, mutta et kehtaa ehdottaa sitä. Ehkäpä ihailet tuota ihmistä tai jännität häntä, koska hän on sinua paljon kokeneempi tai korkeammassa asemassa. Mieti hetki, mitä menetettävää sinulla on, jos lähestyt häntä. Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Hän ei vastaa sinulle? Hän vastaa kiitos ei? Ei kuulosta vakavalta, vai mitä? Tuskinpa itket asiaa kiikkustuolissa!
Kerro puolisollesi, että kaipaat ja arvostat häntä. Tämä voi tuntua hankalalta erityisesti kesken riidan, kun ego nostaa esiin kylmän puolustusreaktion. Mutta kokeile silti: Kerro puolisollesi, että oikeasti sinulla on vain ikävä hänen lähelleen. Kaikki negatiivinen saattaa sulaa muutamassa sekunnissa.
Mainosta osaamistasi avoimesti. Olet tosi hyvä, vai mitä? Kehtaatko kertoa sen työkavereillesi, ystävillesi tai LinkedIn -seuraajillesi? Mainostatko mieluummin toisten saavutuksia kuin omiasi? Oman osaamisen jakaminen voi olla sitä, että kerrot pystyväsi auttamaan harrastusporukkaa leipomalla kakun myyjäisiin, sillä olet siinä tosi hyvä ja nautit leipomisesta. Sama, tuttu heleys on läsnä puheessasi, ei egosta nouseva kova ja rajaava energia.
Sano ääneen, että olet ihana. Varsinkin meillä Suomessa on tapana edelleen vähätellä itseä ja muita, sekä hakea yhteyttä negatiivisen kautta. “Kamala ajokeli, vai mitä?” tai “Mulla on kaameat hiukset tänään.” Mutta entäs näin: “Opin eilen soittamaan kitaralla uuden biisin.”, “Tykkään siitä, miltä näytän tässä mekossa.” tai “Mulla on kauniin väriset hiukset ja ihana nauru.” Onko tämä ylpeilyä, joka pitää heti lopettaa? Ei todellakaan. Tämähän innostuttaa muitakin ilmaisemaan rakkautta valittamisen sijaan!
Lisää rauhaa ja rakkautta? Löydät Mitran suositut kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuositästä.
Tunnetko sinäkin helposti toisten tunteita? Kannatko mukanasi muiden murheita? Jos vastasit kyllä, muistathan pitää huolta myös itsestäsi ❤️ Tässä 3 voimarunoa sinulle herkkä ja empaattinen. Lisää voimauttavia kuvia ja Sielunsopukoita-runoja löydät Instagram-tililtämme @hidasta.
Olen seurannut läheiseni vaikeutta löytää mielekästä työtä. Hän on irtisanoutunut töistään, ja oma ala ei enää houkuttele. Joillekin on koulusta asti selvää, mitä elämässä haluaa tehdä ja toisilla, kuten läheiselläni, työn merkityksellisyys ja mielekkyys nousevat voimakkaiksi teemoiksi nelikymppisenä.
Keski-ikäisenä voi nousta voimakas halu tehdä lopun elämäänsä jotain mielekästä, josta saa kokemuksen siitä, että omalla elämällä ja työllä on ollut merkitystä ja omaa itseään on pystynyt toteuttamaan parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä halu voi olla niin voimakas, että jos sitä ei pääse toteuttamaan, masentuu ja uupuu. Voimakkaan motivaation ajamana jaksaa vaikka kouluttautua uudelleen ja elää joitain vuosia hyvin pienellä toimeentulolla.
Jos on huomannut, että nykyinen työ ei tunnu oikealta ja jopa ahdistaa lähteä töihin, voi kuitenkin olla vaikea keksiä mitä sitten haluaa tehdä. Mitä merkityksellistä voisi tehdä nykyisen työn sijaan?
Mitä on merkityksellisyys? Minusta se liittyy toisiin ihmisiin, eläimiin tai luontoon siten, että merkityksellistä on jokin, joka edesauttaa muiden hyvää elämää. Merkityksellisyys itselle syntyy siitä, että on pystynyt tuottamaan kollektiiviin ja yhteisöönsä tai yhteiskuntaan jotakin, jolla on toisille merkitystä. Näin katsottuna merkityksellistä tekemistä voi olla mikä tahansa työ – mutta sen kokemus on henkilökohtaista.
Kokosin viisi vinkkiä, joiden avulla omaa elämäntehtävää voi yrittää hahmottaa:
Kokeile ennakkoluulottomasti erilaisten asioiden tekemistä
Tartu tilaisuuksiin, jotka houkuttelevat tai tuntuvat jollain tavoin oikeilta, vaikka ne eivät näennäisesti tuntuisi tuottavan mitään tai suoranaisesti hyödyttävän työuralla. Monesti kiinnostavat asiat löytyvät, kun menee omien mukavuusalueiden ulkopuolelle kokeilemaan jotakin, joka aluksi arvelutti.
Anna itsellesi mitään tekemätöntä aikaa
“Tyhjyydestä” ja tekemättömyydestä nousee usein monia hyviä oivalluksia. Nyky-yhteiskunnassa niin lasten kuin aikuisten ongelma on monesti se, että on liikaa tekemistä ja ärsykkeitä. Pyri vähentämään stimulaation määrää arjessasi, jotta luovilla ajatuksilla on tilaa nousta esille. Keskity hetkittäin vain siihen, että olet itse rento ja hyväntuulinen. Tällöin mielellä on tilaa olla leikkisä ja luova.
Kuuntele sitä, mitä muut sinusta ja vahvuuksistasi sanovat
Joskus toiset näkevät helpommin jotain, mitä itse ei ole tullut ajatelleeksi. Monesti toisilta saa huomaamattomia vinkkejä omista vahvuuksista. Voit myös esimerkiksi kysyä, mihin työhön tai ammattiin jonkun muun mielestä sopisit. Minä esimerkiksi kerroin läheiselleni, että hän sopisi hyvin työhön, jossa opastetaan ja neuvotaan muita, koska hän on siinä hyvä; miellyttävä, kärsivällinen ja jotenkin aidoimmillaan.
Älä ajattele liikaa, vaan kuuntele tunteitasi
Sen sijaan, että käyttäisit paljon aikaa sen ajattelemiseen, mitä nyt voisit tehdä, ota sellainen asenne, että annat asioiden tapahtua. Pyri olemaan herkkänä sille, miltä erilaisten asioiden tekeminen tai niiden ajatteleminen tuntuu. Kuuntele siis ennemmin tunteitasi liittyen erilaisin tekemisiin, kuin pelkkää järkeäsi.
Kiinnitä huomio yksityiskohtiin
Monesti elämäntehtävää ryhtyy ajattelemaan isosti ja silloin sen keksiminen on vaikeaa ja koko asiasta voi tulla stressi. Sen sijaan voi kannattaa miettiä, minkä pienen asian haluaa seuraavaksi päästä toteuttamaan. Jokainen onnistunut asian aikaansaaminen tai projektin loppuunsaattaminen tuo kokemusta ja auttaa näkemään selvemmin, minkä asioiden tekeminen tuottaa tyydytystä.
Katso ympärillesi. Tuotat varmasti ihmisille jo jotain merkityksellistä. <3
Älä pyri eroon huonoista tavoista vaan luo uusia hyviä sellaisia!
Onko sinunkin mielessäsi ”hyvinvointi”-sanasta alkanut pikkuhiljaa muodostua pikkuinen kirosana? Tiedätkö ihmisiä, jotka jatkuvasti lopettavat yhden itselleen huonon asian tekemisen, tai aloittavat elämäntaparempan – uudelleen ja uudelleen? Yleensä näihin remontteihin kuuluu kaksi klassista osaa:
jonkun asian lopettaminen, tai
jonkun uuden asian tekemisen aloittaminen
On sitten kysymys henkisestä tai fyysisestä hyvinvoinnista, on tietenkin totta, että näiden parantaminen vaatii hyödyllisten asioiden vallalla oloa elämässä. Ongelmaksi tähän pyrkimisessä tahtoo monesti muodostua se, että keinot tähän pääsemiseksi useissa tapauksissa sotivat itseään vastaan – ja lopputulos on totaalisesti omaan hyvinvointinsa miettimiseen väsähtänyt kansalainen, joka jatkuvasti palaa urakassaan lähtöruutuun.
Ota oppia radiosta
Uusia tapoja voi oppia – hyvä uutinen, eikö niin? Tai paremminkin, uusiin tapoihin voi totuttautua. Jos siis haluat muuttaa esimerkiksi elintapojasi terveelliseen suuntaan, ota oppia radiokanavista!
Radioasemien musiikkikanavat ovat jo kauan tienneet, miten ihmiset saadaan kuuntelemaan (ostamaan) uutta biisiä. Yksi yksinkertaisimmista tavoista buffata uutta kappaletta yleisölle, on ns. voileipämetodi. Yksinkertaisuudessaan, tuntematon kappale (josta on päätetty tehdä hitti) soitetaan yleisölle tuttujen kappaleiden väliin soittolistassa, ja tätä jatketaan niin kauan, että uudestakin kappaleesta tulee tuttu, ja sen myötä hitti. Helppoa!
Voileipätapoja
Uusien tapojen opetteleminen (tuttuuden rakentaminen) vie aikaa. Jos haluat tehdä tämän tehokkaasti, ÄLÄ pakota itseäsi toistamaan uutta tapaa, on sitten kysymys salaatin syömisestä tai puolisosi paijaamisesta. Totuta itsesi mieluummin uuteen asiaan, ja on aivan varmaa, että uudesta jutustasi tulee tapa. Tavat rakentuvat, jotteivät aivosi rasittuisi liikaa jatkuvan päätöksenteon kourissa, joten mieluummin kuin stressaat ja pakotat itsesi koko ajan tekemään uutta asiaa, olisi loogisempaa ujuttaa uusi hyvä asia päivittäiseen elämääsi niin että siitä tulee tapa. Katsotaanpas esimerkkiä!
Salaattipöytä
Minulla on tapana pakottaa perheeni kuuntelemaan huonoja vitsejä. Omiani. Suurin osa näistä siis on ihan omassa päässäni kehitettyjä, ja ne huvittavat lähinnä minua. Muita saattaa huvittaa lähinnä se, että minua huvittavat omat huonot vitsini.
Oli miten oli, yksi näistä on salaattipöytäläppä. Päätin aikoinaan, että nyt on alettava syödä enemmän vihanneksia, koska poikamiesaikana ruokaosasto muuttuu helposti älyttömän yksitoikkoiseksi ja ei-niin-kattavaksi. Aloitin tämän touhun ihan onnistuneesti, ja aloin tietenkin kiduttaa aikuisia muksujani puhumalla siitä, kuinka olen alkanut tehdä salaattipöytiä kotona. Luonnollisesti, minun poikamiesversioni salaattipöydästä on tosi käytännönläheinen – aina kun aloin tehdä ruokaa, otin jääkaapista tiskipöydälle laatikon tomaatteja, salaattia jne. ja söin niitä siitä samalla kun tein ”oikeaa” ruokaa. Nerokasta.
Tässä sinällään ei ole mitään spektaakkelimaista tai uutta ja jonkun hyvän ruoan rakastajan mielestä kuulostaa takuuvarmasti karmealta, MUTTA. Ujuttamalla vihannekset kahden totutun asian, nälän tunteen ja raskaamman ruoan väliin (helpolla ja nopealla tavalla), olin hyvin nopeasti siinä tilanteessa, että joka kerran kun ajatus syömisestä tuli mieleeni, aloin haluta myös vihanneksia. Ja tämä toimii kaikessa.
Harjoittelua, ei pakottamista
Tapamuutokset vievät vähän aikaa mutta tee itsellesi ja ympäristöllesi palvelus, ÄLÄ yritä pakottaa niitä. Tee muutos mieluummin pehmeästi ujuttamalla, eli sijoittamalla uusi tapa pienenä palana kahden toiminnon väliin, joita olet jo tottunut tekemään.
Eli seuraavaksi: alahan miettiä, mistä tavasta sinulle olisi nyt eniten hyötyä ja mitä haluat sillä tavalla korvata. Seuraavaksi etsit sen raon, johon pieni hetki tätä uutta tapaa mahtuu ”vahingossa” kahden olemassa olevan väliin. Kun hetken aikaa tietoisesti toistat uutta juttuasi vanhojen välissä, alat automaattisesti tehdä sitä ja oho – sinulla on uusi tapa! Kuinka kauan tämä sitten kestää? Riippuu tapauksesta ja asiasi kompleksisuudesta mutta huomaat kyllä muutoksen todella pian. Tai siis, yksi päivä vaan huomaat tekeväsi uutta juttuasi, ja siitä on tullut sinulle hyvä tapa.
Pahat tavat
Mites sitten, kun haluatkin luopua jostain pahasta tavasta? On sitten kysymys tupakanpoltosta tai kynsien pureskelusta, myös sinua haittaavat tapasi ovat usein enemmänkin juuri TAPOJA, eivät niinkään addiktioita tai oloasi oikeasti helpottavia juttuja. Usein ainoa positiivinen asia, jonka näiden toistamisesta saat, on valheellinen turvallisuudentunne, kun annat automaatioiden toimia sen sijaan että tietoistesti tekisit, tai olisit toistamatta tapaasi.
Tavat yleisesti ovat niin vahvoja automaatioita, että kenenkään ei kuuluisi viisastella sinulle tahdonvoiman puutteesta, jos sinulla on vaikeuksia muuttaa niitä. Edes sinun itsesi on aivan turha tuskailla jämäkkyytesi puutteesta, sillä muutos ei vaan yksinkertaisesti tapahdu napsauttamalla sormia. Suosittelisinkin, että jos haluat jostain tavastasi luopua, opeta tämäkin itsellesi rauhassa ja pehmeästi yllä olevan metodin kautta, MUTTA:
Jos nyt haluaisit luopua vaikkapa tupakasta tai siitä kynsien pureskelusta, aloitapa vaikka tässä järjestyksessä:
keksi joku positiivinen asia, jota haluat alkaa tehdä – vaikka porkkanan syöminen tai punnertaminen
lähde alkuun siitä, että joka kerta kun menet tupakalle tai alat pureskelemaan, syöt ensin vaikka puolikkaan porkkanan (tai punnerrat viisi kertaa)
mene vapaasti sinne röökille, tai pureskelemaan kynsiäsi. Nimenomaan – mene tietoisesti, oikein asiaksesi tekemään tätä.
eristä tupakanpoltto tai kynsien järsiminen kaikesta muusta toiminnasta. Älä siis plaraa puhelintasi, älä puhu kenenkään kanssa, älä juo kahvia tai mitään muutakaan samalla. Keskity siihen yhteen asiaan mitä teet, ole läsnä vaikkei asia varsinaisesti olisi hyödyllinen.
jatka niin kauan, kun olet valmis, ja palaa siihen mitä ikinä olitkaan tekemässä.
Toista ihan joka kerran, kun mielesi alkaa tehdä niitä kynsiä tai tupakkaa.
ÄLÄ kanna huonoa omatuntoa tupakoinnista tai kynsien syömisestä, jatka vaan molempia tapoja
Ennen kuin huomaatkaan, olet kehittänyt automaation porkkanasta tai punnertamisesta huonomman tapasi yhteydessä. Anna asialle aikaa, ja siinä vaiheessa, kun huomaat että alat kaivata punnerrusta tai porkkanaa ennen kynsiä tai tupakkaa, alkaa olla lähellä se aika, kun olet melkein valmis luopumaan vanhasta tavastasi. JATKA näiden molempien tekemistä tässä vaiheessa, tämä on erittäin tärkeää. Pienen ajan kuluttua nimittäin tulet huomaamaan, että olet jo saanut palkkiosi pelkästä porkkanasta tai punnerruksista (tai mikä ikinä se positiivinen juttu onkaan), ja voit alkaa pikkuhiljaa myöntää itsellesi, ettei sitä toista tapaa oikeastaan enää tarvitakaan.
Dear Diary….
Tapamuutosten harjoittelussa yleisesti on hyvä muistaa, että näissä toteutuu hyvin yksinkertainen mekaniikka, karkeasti jaettuna:
ärsyke (jokin, joka aiheuttaa halusi saada palkkio)
toiminta (tapa jota toistat saadaksesi palkkion)
palkkio
Näitä kolmea tutkimalla ja nimenomaan toimintaa muuttamalla saa hyviä tuloksia, HARJOITTELEMALLA.
Näiden kolmen tutkimisessa voi auttaa esim. päiväkirjan pitäminen. Tapapäiväkirjan tai mikropäiväkirjan pitäminen voi olla se silmät avaava apuväline, jolla ehkä helpoiten löydät syyt touhuamiseesi, ja pystyt siten helpoiten muuttamaan sitä. Jos aihe kiinnostaa, ota yhteyttä (ville.virmajoki@lyhytterapia.com), tai odottele että jossain vaiheessa kirjoittelen tästäkin aiheesta blogissani tai juttelen asiasta podcastissani täällä.
Hyvä elämä edellyttää energioiden suuntaamista palvelemaan itselle tärkeitä asioita. Omia unelmia. Tuhlaamme kuitenkin voimiamme ja aikaamme holtittomasti kaikenlaiseen turhaan. Esimerkiksi valittamiseen.
Kukaan meistä ei ole syntyessään valittaja. Valittaminen on opittua.
Liian kuuma, kylmä, kuiva tai sateinen sää. Kumppanin puute tai kumppanin kummallisuudet. Rypyt, vatsamakkarat, kuiva iho, rasvainen iho, rako hampaiden välissä, ulkonevat korvat ja vaatekaappi, jossa ei ole koskaan kerta kaikkiaan mitään päälle pantavaa. Oudot naapurit, liikenteessä törttöilevät muut, liian hidas kaupan kassa jne.
Valitusosastoon kuuluu tavallaan myös kaikkien tekemistemme marttyyrimäinen luettelointi (huokailujen säestämänä) lähellä oleville (puoliso, lapset, työtoverit). Miten kukaan muuten huomaisi, mitä kaikkea onkaan tullut tehtyä. Miten olemme raataneet.
Tuttua ja harmitonta?
Siltä äkkiseltään vaikuttaa, mutta valitettavasti ei niinkään harmitonta.
Valittaminen paisuu, paksuuntuu ja sitkistyy kuin pullataikina, kun sille antaa huomiotaan. Siitä voi tulla kroonista, sillä aina löytyy valittamista, epäkohdathan eivät maailmasta lopu. Lopulta voi käydä niinkin köpelösti, ettei löydä enää mitään, mistä saisi ja voisi nauttia.
Kroonistumisen lisäksi syvissä vesissä ollaan silloin, kun valitetaan siitä, ettei elämä ole antanut itselle voimia ja mahdollisuuksia olla se, mikä on ja tehdä sitä, mitä haluaisi. Toteuttaa omia unelmia. Siitä, tästä ja tuosta syystä. Selityksiä löytyy.
Valittaminen
1. On koukuttavaa. Se ruokkii itse itseään synnyttäen valituskierteen. Kroonisen valittajan aivot reitittyvät vaivihkaa niin, että ajatukset kulkevat kuin itsestään pinttyneitä reittejä.
2. Surkastuttaa hippokampusta, joka on vastuussa mm. muististamme. Kun hippokampuksen volyymi pienenee, aivot vanhenevat ja muisti huononee.
3. Nostaa stressitasoamme ja sen myötä sairastumisriskiä.
4. Sabotoi hyvän. Valittajan on vaikea ottaa vastaan mitään hyvää, koska hän on opettanut mielensä suhtautumaan kaikkeen kielteisesti.
5. Syö aikaa ja energiaa.
6. Ei paranna asioita, jotka ovat valituksen kohteina.
7. On raskasta muille ihmisille. Krooninen valittaja kuluttaa lähellään olevienkin energioita.
8. On usein tekosyy siihen, miksi ei voi muuttaa elämäänsä paremmaksi.
Omien unelmien toteuttaminen vaatii pysähtymistä, tietoisia valintoja ja keskittymistä oikeisiin asioihin. Irtipäästämistä turhista energiasyöpöistä. Viisasta luopumista.
Kesä on hyvää aikaa tuulettaa ja keventää myös oman pään jumiutunutta ja pölyttynyttä sisältöä. Mitä, jos päättäisit ryhtyä itsesi tai kavereidesi kanssa kesätalkoisiin ja opetella luopumaan turhasta valittamisesta?
Kun suuntaat suhtautumistasi myönteiseksi
1. Parannat omaa ja läheistesi elämänlaatua.
2. Vedät puoleesi myönteisiä ihmisiä.
3. Olet energisempi ja onnellisempi. Kehosi biljoonat solut muuttuvat elävämmiksi ja voit kokonaisvaltaisesti hyvin.
4. Aikasi ja energiasi riittävät tekoihin, joita unelmiesi – Sun Juttusi – toteuttaminen edellyttää.
5. Itseluottamuksesi ja luottamuksesi hyvään kasvavat.
6. Löydät ratkaisuja sille, miten ja miksi jokin juttu toimii, sen sijaan että kehittelisit kaikkia mahdollisia syitä (peitetarinoita), joiden vuoksi jokin ei muka toimi sinun kohdallasi.
7. Aivosi reitittyvät uudelleen. Mitä enemmän ruokit aivojasi myönteisillä asioilla, sen enemmän synnytät hyviä ajatuksia. Syntyy hyvien ajatusten kierre.
8. Olet vastustuskykyisempi stressin ja sairauksien suhteen.
Valittamisen välttely ei ole aina kovin helppoa. Joskus ”rakentavalle” valittamiselle on jopa oma paikkansa. Ei siis kannata syyllistää itseään pienistä valitusryöpsähdyksistä. Kunhan pitää huolen, ettei valittaminen koukuta koko kättä, jos sille satunnaisesti ojentaakin pikkusormensa.
Haasta omia asenteitasi
1. Ota kulloinenkin valituksesi kohde kädellesi ja punnitse, onko asia todellakin tosi. Ole itsellesi rehellinen. Jos valituksesi on turhaa, päästä se menemään. Puhalla kesätuuleen.
2. Kun tyytymättömyys ja halu valittaa pulpahtavat mieleesi, pysähdy ja kysy itseltäsi, mitä asiaa elämässäni vältät kohtaamasta. Tiedosta myös, että tyytymättömyyden syy on sisälläsi.
3. Korvaa tyytymättömyys kiitollisuudella. Etsi tietoisesti asioita, joista saat olla kiitollinen. Mitä enemmän vahvistat kiitollisuutta, sen enemmän saat edelleen aiheita kiitollisuuteen.
Kokeile vaikka kahden viikon kiitollisuuskuuria. Kirjoita joka ilta ylös päivän kiitollisuuden aiheet.
4. Vietä aikaasi myönteisten ihmisten seurassa. Energiat tarttuvat. Kielteinen valitettavasti paljon herkemmin kuin myönteinen.
5. Älä vastusta valittamista, ole myönteisyyden puolella. Vastustaminen ei toimi, ei myöskään myönteisyyden väkisin puristaminen – suorittaminen. Myönteisyyden puolella oleminen toimii.
