Kehut voivat aiheuttaa saajassa hyvinkin ristiriitaisia ajatuksia, joten niiden antamista on syytä miettiä tarkoin. Kysyin sosiaalisessa mediassa miten kukin haluaa tulla kehutuksi ja onko ulkonäön kommentointi sopivaa. Tein keskusteluista yhteenvedon ja listasin kehuja, jotka soveltuvat kaikkien käytettäväksi.
Pohdi ennen kehujen antamista: Ilahduttaako kehuni todella kuulijaansa? Saako kehuni toisen miettimään, että onko hän aiemmin näyttänyt jotenkin huonommalta, väsyneemmältä, lihavammalta?
Kauneusihanteet ovat yksilöllisiä. Kauneuteen tai hyvännäköisyyteen liittyvät kehut voivat vastaanottajassa herättää erilaisia ajatuksia kuin mitä antaja on niiden ajatellut olevan. Ulkonäköön, sukupuoleen liittyvät kehut ovat haasteellisia ja niitä olisi monen mielestä hyvä välttää.
Kommentit laihtumisesta tai lihomisesta ovat vältettäviä. Koskaan et voi tietää onko toisella laihtumisen tai lihomisen syynä sairastuminen tai vaikka syömishäiriö. Laihtumisesta kehuminen saattaa myös lisätä laihuuden ja erilaisten dieettien ihannointia. Jos on huolissaan toisen terveydentilasta se kannattaa ottaa hienotunteisesti esiin.
Jokaisella meistä saattaa olla hyvinkin selviä muistikuvia miten joku on kommentoinut omaa ulkomuotoa loukkaavalla tavalla. Nämä kokemukset saatetaan muistaa läpi elämän.
Ellei mielipidettä varta vasten kysytä niin ei sitä kannata kommentoida. On eri asia jos toinen kysyy mielipidettä ulkonäköönsä, vaatteeseensa, hiuksiinsa tai vaikka painonpudotusprojektiinsa liittyen. Silloin on luvallista kommentoida. Tärkeää on muistaa huomioida vastaanottava ihminen ja olla hienotunteinen.
Ihminen pitää tuntea hyvin ennen kuin voi kommentoida ulkonäköä. Myös kulttuurilliset erot voivat olla valtavat ja ne kannattaa huomioida. Molemminpuolinen vahva tunneside voi kestää ulkonäköön liittyvät kommentit.
Positiivisia ovat kommentit, jotka eivät ole vertailevia tai sukupuoleen tai kehonosiin liittyviä. Hiukset voivat olla neutraali kehonosa ja sitä voidaan kehua helpommin, mutta tämänkin suhteen on tärkeää tuntea kehun saava henkilö.
Läheisessä ihmissuhteessa kommentointi voi olla sallivampaa, mutta siinäkin täytyy olla tarkka ja hienovarainen. Tärkeää on myös kysyä onko oma kommentti ok. Palautetta omista sanomistaan voi hyvin kysyä ja tärkeää ottaa vastaan.
Tärkeintä olisi keskittyä ihmisen vahvuuksiin ja taitoihin. Kehun on hyvä olla aito ja rehellinen. Nämä kehut soveltuvat niin aikuisten kuin lasten kehumiseen sukupuolesta riippumatta! Lue lista ja pohdi mitkä kehut ovat itsellesi mieluisia saada ja mitkä mieluisia antaa.
Kirjoittaja Jenni Skyttä-Forssell on freelancer-kirjoittaja, joka on työskennellyt vuosia erityislasten parissa. Hän kirjoittaa eri medioihin ja on julkaissut runokirjan Saippuakuplia Kaarlensillalla vuonna 2017.
Yksi varmasti voimakkaimmista tunteista on pelko. Se kumpuaa jostain niin syvältä, että sitä on vaikea edes selittää. Siinä on jotain niin ikiaikaista, että se saa koko kehomme sekaisin. Pelko on myös hyvä tunne, kertoohan se lähestyvästä vaarasta ja tilanteesta, josta voi koitua meille harmia. Tämä on hyvää pelkoa, jota on viisasta kuunnella.
Sitten on se pelko, joka johtuu usein asioista joita emme tiedä, se on pelkoa tuntematonta ja uutta kohtaan. Siinä käykin helposti niin, että leimaa asian käyttökieltoon aivan turhaan.
Monet ennakkoluulot ovat syntyneet pelosta. Pelko ruokkii kaikkea sitä meissä mikä ei ole varmaa. Pimeäkin olisi vain pimeää, ilman pelkoa. Sinne ei olisi koskaan keksitty mörköjä kaappeihin ja sänkyjen alle, mutta juuri ne asiat, joita me emme voi nähdä, ruokkivat pelkoa.
Kun pelko puhuu, se puhuu niin lujaa, että sen alle jää vaimeat äänet, eikä sitä edes ymmärrä aina peloksi. Silloin usein antaa pelon viedä ja päätökset juontuvatkin pelkkiin ennakkoluuloihin. Ehkä pahinta on kuunnella jonkun toisen pelkoja ja tehdä omia päätöksiä sen mukaan. Näin pelot kulkevat – joskus monia sukupolvia – ja muuttuvat hiljalleen ennakkoluuloiksi, jotka ovat alun alkaenkin jonkun toisen luomia.
Mitäpä jos et antaisi ennakkoluulojesi määrätä mihin uskot? Olisit rohkeasti juuri sitä mieltä kuin olet, vaikka muut eivät olisikaan?
Olen itse aina pelännyt saattaa asioita loppuun, vaikka suuresti nautinkin siitä tunteesta, kun vien jonkun asian maaliin. En ennen tiedostanut, että asioiden loppuun viemisen vaikeus oli pelkoa. Luulin vain, että se on osa persoonaani. Ikään kuin sekään olisi mikään selitys. Sitten tajusin, että kyse on oikeasti epäonnistumisen pelosta. Pelkään niin paljon epäonnistumista, että on helpompi luovuttaa itse. Sitten, kun sen tajusin, kaikki muuttui.
Päätin kääntää pelkoni voimavaraksi.
Epäonnistumisen pelko tarvitsi onnistumisia, joten aloin hankkimaan niitä, pikkuhiljaa. Mitä enemmän itseluottamukseni kasvoi, sitä enemmän asioita sain vietyä loppuun. Se oli niin syvälle lukittautunut pelko, etten ollut tunnistanut sitä. Syytin epäonnistumisista itseäni ja olin kaikki vuodet antanut pelon hallita elämääni. Tämä toi tietenkin lisäpaineita ja loppuun vieminen tuntui katastrofaaliselta, koska olin aivan varma, että tekisin jonkun todella suuren virheen, joka pilaisi kaiken.
Olin tehnyt liikaa valintoja peläten epäonnistumista ja jättänyt todellakin ihan liikaa asioita kesken. Pelko on nälkäinen ja mitä enemmän sitä ruokkii, sitä enemmän se syö. Toisaalta se toimii myös toisinpäin, mitä vähemmän sitä ruokit, sitä enemmän se kutistuu. Oli aika hienoa huomata, että kun päästin tuosta pelosta irti, asioita alkoi tapahtua. Niitä asioita, jotka olivat ennen sotkeutuneet pelon jalkoihin ja jääneet pelkiksi haaveiksi.
Kun kohtaat uuden asian, joka herättää sinussa kysymyksiä, yritä vastata kysymyksiin ennen kuin heität asian pelon riepoteltavaksi. Se on nimittäin todella helppoa.
On paljon vaikeampaa sanoa toiselle totuus. Joskus tekisi vaikka mitä temppuja niin, että toinen itse ymmärtäisi mikä totuus on ilman, että sitä tarvitsisi sanoa. Totuuden sanominen voi olla vaikeaa, vaikka juuri se vapauttaa.
Viisas keskustelu tähän liittyen käytiin uuden Muumilaakso-sarjan ensimmäisessä jaksossa Muumipeikon ja Pikku Myyn välillä: – Tehän huijaatte äidin lähtemään, sanoo Pikku Myy Muumipeikolle.
– Hyvä on ja entä sitten, Muumipeikko mumisee.
– Miksi ette vain pyydä häntä lähtemään, Pikku Myy kysyy.
– Koska se ei olisi kilttiä, Muumipeikko vastaa.
– Ei, vaan se ei olisi helppoa, tokaisee Pikku Myy takaisin.
On voimaannuttavaa olla pelkäämättä niin paljoa ja vielä voimaannuttavampaa on päästää irti peloistaan. Tehdä päätöksiä ennakkoluulottomasti ja ihan itse.
Miksi sosiaalinen media aiheuttaa niin paljon tunnereaktioita meissä?
On ollut kiehtovaa seurata itsessä, toisissa ihmisissä ja jopa kulttuurissa sitä, miten some ja älypuhelimet muuttavat käyttäytymistämme.
Erityisen silmiin pistävää on se, kuinka erilaista kommunikointi on ihmisten välillä (verraten omiin kasvotusten käytäviin keskusteluihin) on netissä.
Netissä on paljon kinastelua, haukkumista ja todistelua omasta kannasta. Tässä muutama huomio mitä olen tunnustellut.
Vertailu, vaikutus itsetuntoon ja oman elämän merkitykseen. Kun tulemme itse verkkareissa maitokaupasta, toisen ihmisen kuvakäsitellyt matkakuvat Thaimaasta antavat hyvin erilaisen vertailupohjan omaan arkeemme.
Jos tässä ei ole tarkkana, alkaa vertaamaan nähtyä kuvaa omaan elämään ja oma elämä voi tuntua hyvin tavalliselta (minkä osa tulkitsee huonona asiana). Tämä voi tuoda mukanaan harmitusta, ahdistusta ja jopa isompia kuormituksia jatkuessaan.
Erillisyys – puuttuu vastuu ja ihmiskontakti. Jostain syystä en kuule kadulla tai tapahtumissa ihmisten aloittavan keskusteluja tähän tapaan: ”Olipa uskomattoman surkea kirjoitus sulla – tää tyyppi on ihan kujalla.”
Netissä kaikki on mahdollista. Olet yksin kotona, luet/katsot jotain – provosoidut, koska peilaat sitä oman elämäsi kokemuksiin – suutut ja ulkoistat pahan olosi siihen, mitä näit ja kuka sen teki – syytät häntä, koska sinulla on paha olo.
Puramme pahaa oloa – koska monella meistä on paha olo. Sen takia some on loistava työkalu ihmisten tutkimiseen: missä me menemme ja kuinka me voimme?
Sanoisin näin amatöörinä/en mitään uskottavuutta aiheesta omaavana, että meitä monia vituttaa aika paljon elämässämme. Olisiko siihen olemassa jotain muitakin työkaluja, kuin toisten ihmisten pilkkaaminen netissä?
Meitä jokaista harmittaa, mutta usein harmituksen aiheena on oma toimintamme elämässämme – ei netissä pyörivä ystävän ensilauluvideo. Harmitusta voi käyttää myös muutosvoimana, mikäli elämää pitää jollain tavalla muuttaa.
Tarve olla oikeassa – tarve todistaa oma kantansa. Palaan edelleen siihen erillisyyteen. Mieli tekee pilkottuja osia. Asiat pitää purkaa mahdollisimman pieniin osiin, ja se joka osaa kertoa mahdollisimman pienet, pilkotut osat, on voittaja.
Ja se kuka on voittaa, on se kuka on oikeassa. Se kuka on oikeassa, osoittaa ne kaikki muut tietämättömät, jotka ovat väärässä. Minä olen oikeassa, sinä olet väärässä, näinpä saan todistettua itselleni ja muille, että olen arvokas ja kaikkia muita parempi.
Mutta sitten herää kysymys: jos olet oikeassa, niin tarvitseeko sitä enää muille todistaa?
Eräs viimeaikaisista mentoreistani, eräs ystäväni totesi: ”En kerro mitään, ennen kuin kysytään. Jättäydyn kaikista keskusteluista pois, mikäli kukaan ei kysy minulta mitään. Ja jos kukaan ei kysy, niin olen hiljaa.”
Ehkä somekeskustelua seuratessa voisi miettiä:
Kannattaako osallistua keskusteluun? Kannattaako jättäytyä kokonaan pois?
Haluanko käyttää kallisarvoista aikaani tähän keskusteluun?
Mitä minä hyödyn, mitä vastapuoli hyötyy? Onko tässä vastaanottavaisuutta? – Yleensä ei, miksi siis tuhlata aikaansa?
Mikä minua harmittaa? Mitä tunteeni kertoo minusta?
Kukaan ei tiedä kaikesta totuutta, me tiedämme vain pieniä palasia.
Jälleen kerran, en ole tätä vastaan. Jokainen tietää, että tässä on paljon hyvää ja paljon mahdollisuuksia. Mutta tämän pienen avauksen toiveena on, että havahtuisin siihen asiaan, että voin itse vaikuttaa siihen, kuinka paljon annan ulkoisten sovellusten vaikuttaa elämääni.
Voin itse vaikuttaa siihen, kuinka paljon annan tunnetilassani valtaa täysin tuntemattomille ihmisille, joita en ole koskaan tavannutkaan. Ja haluanko todella liittää uskomukseni asioista omaan persoonaani? Toisin sanoen, olenko yhtä kuin uskomukseni, olenko yhtä kuin ajatukseni?
Kuinka paljon voin hyödyntää tätä alustaa ja kuinka tehdä sillä mahdollisimman paljon hyötyä myös muille.
Asioiden ei tarvitse määrittää meidän jaksamistamme, me voimme määrittää sitä, kuinka paljon hyödynnämme työkaluja elämässämme.
Tässä ei ole oikeaa, eikä väärää, mutta toivon, että löydät oman suhteesi näihin asioihin, eikä mentäisi aina automaatiolla.
Sinulla on valtaa muokata elämästäsi sinua palveleva, mut useilla meistä kuolevaisista se vaatii vähän hikoilua ja selkeyttämistä. En usko, että kaipaamme motivaatiota lisää, vaan selkeyttä, jolla järjestää omaa elämäämme meidän näköiseksemme. 💚
Minua on auttanut nämä
päivittäin luonnossa oleskelu
käveleminen joka päivä
aamujen ja iltojen pyhittäminen puhelinvapaaksi
jokapäiväinen muistutus siitä, että en todellisuudessa tiedä totuutta, vaan minulla on ainoastaan joitain pieniä ajatuksia, jotka kumpuavat omista lähtökohdistani
sen ymmärtäminen, että ihmiset eivät kaipaa useinkaan neuvoja, vaan toista ihmistä kuuntelemaan ja näkemään heidät.
Luonnollisin versio minusta -blogia sponsoroi Biomed
ps. Viikon valintani blogia sponsoroivan Biomedin valikoimista on Luuliemijauhe, tasapainottamaan reaktioitamme.
Tämä kirjoitus on inspiroitunut keskustelusta jonka kävin Teemu Syrjälän kanssa miehen itsetuntemuksen matkasta, ihmissuhteista, rehellisyydestä…ihmisenä olemisesta. Voit kuunnella keskustelmme kirjoituksen lopusta löytyvältä podcastilta.
Kasvu ei ole kaikille sama asia, ei miehillekkään. Pinnalla on puhetta että miesten olisi hyvä olla herkkiä, mutta toisaalta turvallisia ja vakaita. Miesten rooli kautta aikain on ollut tuoda turvaa, aiemmin ennenkaikkea fyysisesti. Tänäpäivänä olemme kuitenkin uuden haasteen ja mahdollisuuden äärellä: Miten luoda emotionaalista turvaa?
Jotta voi luoda turvaa toisille, on oltava turvassa itse. Ja heti olemme ison paradoksin äärellä: Turva voi olla juuri siinä, että uskaltaa sanoa että pelottaa. Turva voi olla sen omistamista, että tuntee turvattomuutta.
Hieman liian helposti menemme ihanteisiin siitä, että ”turvan täytyisi löytyä aina itsestä”. Se on tavallaan näin mutta olemme aina ihmisinä suhteessa toisiimme. Turva tulee siis tilasta saada tulla kuulluksi ja nähdyksi, siinä missä kohdassa on rehellisesti.
Turvan avainsanoja ovat:
Rehellisyys itselle omista tunteista ja tarpeista
Vastuunotto
Terve erottelukyky yhdistettynä halukkuuteen tutkia
Kuulluksi ja nähdyksi tulo siinä missä on
Rehellisyys itselle ja toiselle voi olla vaikeaa usein siksi, että pelkäämme että jos olemme rehellisiä itsellemme, niin satutamme toisia.
Miellyttämisen takana on mekanismi, että yritän välttää ettei sinulle tule ikävä olo, että itse en tuntisi jotain mitä en halua tuntea. Vastuunottoa on ilmaista se, mikä on itselle totta kunnioittaen ja arvokkaasti.
Se saattaa joskus kysyä meiltä epämukavuuden sietokykyä olla sen kanssa, mitä se toisessa herättää. Miellyttämällä siis lopulta ehkäisee aitoa kohtaamista. Emme oikein voi kohdata syvästi ja aidosti, jos yritämme pitää rauhaa yllä hinnalla millä hyvänsä.
Suhde toiseen voi olla aidosti intiimi silloin, kun siellä on tilaa tuoda esiin myös vaikeita asioita, pelkoja, turvattomuutta ja ihmisyyden varjopuolia ja kohtia, juuri niitä joista yleensä vaikenemme. Sillä vaikka vaikenemme, se on meissä silti.
Ihmisessä on silti aggressio, seksuaalisuus, pelko, turvattomuus ja kaikki mahdolliset sävyt, vaikka niistä puhuminen onkin ollut tabu jo ihan pitkään. Jos kiellämme nämä puolet itsestämme, ne ottavat ennen pitkään haamuilmentymiä tai kontrolloimattomia ylilyöntejä. Tarvitsemme tässä ajassa turvallista tilaa tutkia myös varjopuoliamme, sillä ne ovat meissä jokaisessa – hyväksyimme niitä tai emme.
Miten uskomattoman kaunista, pelottavaa, herkkää ja eheyttävää voikaan olla, jos voit läheisessä ihmissuhteessa tutkia omia syvempiä tunteita, tarpeita ja ihmisyyden koko kirjoa. Ja miten uskomatonta onkaan, kun voit tulla hyväksytyksi juuri niiden kohtien kautta, joista pelkäsit että kukaan ei voisi sinua hyväksyä.
”Me helposti kuvitellaan että asiat on toisiaan poissulkevia. Se että me tutustutaan meidän primitiiviseen puoleen, että meistä tulisi jotain öriseviä luolamiehiä vaan sä voit tuoda siihen sen tietoisen aspektin”
– Teemu Syrjälä
Uskalla tutkia hallitusti sun hallitsemattomuutta, uskalla tulla päästä ja mielestä keho-viisauteen.
Kuuntele lisää podcastilta!
Tämä keskustelu oli valtavan inspiroiva, syvällinen, koskettava, ronski ja hauskakin! Toivottavasti koko tämä skaala välittyy myös kuulijoille, herättäen jotain oleellista juuri siihen kohtaan missä kukin itsensä kanssa on.
Linkki blogitekstiin jota siteerasin podcastilla löytyy TÄÄLTÄ
Tutustu Eevin itsetuntemusohjauksiin Tampereella ja skypessä TÄÄLTÄ
Ennen lapsia koin, että aika moni asia elämässä on suunniteltavissa ja kontrolloitavissa. Jos jotain suunnitteli tai halusi, pystyi usein tarvittaessa tekemään ekstraponnisteluja, jotta sai asiat menemään kuten halusi.
Kun ensimmäinen lapsi syntyi, ajattelin, että käyn vauvan kanssa päivisin kahviloissa, luen ehkä samalla, kun vauva nukkuu. Ajattelin, että nukun päikkäreitä. Mutta kaikki meni eri lailla: lapsi sairasti refluksia kaksi ensimmäistä vuotta ja huusi yöt läpeensä. Refluksi paheni aina, kun tuli muutoksia. Kahvilaan ei voinut mennä. Päikkärit oli helvettiä. Öistä puhumattakaan.
Ennen kuin ensimmäinen lapsi syntyi, olin vielä sellaisessa kuplassa, jossa oli ihana hankkia lapselle kivat vaatteet – sävy sävyyn. Ihailin kuinka kivasti lapsia puetaan juhliin – tai ihan tavallisena päivänä. Heti vauvavuosien jälkeen kaikki alkoi mennä eri lailla. Lapsella olikin oma tahto. Niin vahva, että kotoa lähdettiin mitä kummallisimmissa kuteissa.
Toisen lapsen kohdalla ajattelin, että ehkei hänellä olisi niin kova tahto, ja isosiskolta pitämättömäksi jääneet kivat vaatteet tulisivat käyttöön. Kaikki meni eri lailla. Jokunen vuosi sitten vielä hävetti lapsen hassut vaatteet – olihan muut lapset niin söpöinä päiväkodissa.
Lasten myötä tajusin, että melkein kaikki asiat menevät eri lailla kuin on ajatellut. Illalla ei pestä välttämättä pyykkiä tai käydä lenkillä kuten on suunnitellut – koska elämän muuttujat. Aamuisin ei päästä ajoissa lähtemään enkä ehdi aikaisiin tapaamiseen – koska elämän muuttujat (kuten esimerkiksi kadonnut kenkä ja väärät sukat). Nukkumaan mennessä en luekaan kirjaa, vaikka olisin niin kovasti halunnut – koska elämän muuttujat (”ei nukuta”, ”on pissahätä”, ”lempipehmo on hukassa”). Koti on aina kaaoksessa – koska elämän muuttujat (lelut, jotka vaeltavat; vaatemytyt, joita löytyy ihmeellisistä paikoista).
Ruoasta ei tule reseptin mukaista, koska puolet aineksista on unohtunut ostaa, kun juokset pikkukärryjä työntävän perässä kaupassa. Aikuisten ainoa yhteinen viikonloppu ei onnistu, koska lapsi tulee kipeäksi. Odotettu kesäretki päättyy valtavaan mustelmaan, haavaan ja huutoon. Yöunia viivyttää lapsi, joka näyttää kieltä aina, kun pyytää laittamaan päätä tyynyyn.
Jos joskus olen elänyt jonkinlaisessa illuusiossa, että elämässä voi kontrolloida asioita tai pakottaa niitä tapahtumaan haluamallaan tavalla, lapset ovat opettaneet, että kaikki menee aina eri lailla. Aluksi kontrollista irti päästäminen oli kivuliasta ja tuskallista. Oli liian suuri kontrasti sen välillä, mitä olisi halunnut, ja miten asiat lopulta menivät. Oli helppoa olla koko ajan epäonnistunut äiti ja ihminen, kun todellisuus oli kakkakikkare verrattuna ihaniin mielikuviini ja ruusuisiin tavoitteisiini.
Vähitellen kun lakkasin pakottamasta lapsia laittamaan saman parin sukat jalkaan tai kun lakkasin muutenkin arvioimasta vaatetusta muuten kuin riittävän lämmön kannalta, asia raastoi minua yhä vähemmän (paitsi ehkä joskus juhlissa, kun huomaa, kuinka viimeistellyn perusteellisesti joillakin lapsilla on mietitty asut). Riittävästä siisteydestä kotona, joka toteutui edes joskus, tuli papukaijamerkki. Ruoasta tuli sellaista kuin tuli.
Huomasin, että asiat menivät kuten ne menivät, ja kaikki se on silti ihan hyvää elämää. Ilman lapsia olisin luultavasti aika paljon kireämpi elämänasenteeltani.
Kun mieli ei vertaile elämän onnistumista omiin mielikuviin tai muiden elämään, kaikki menee juuri oikein. Kaikki menee hyvin, siten kun elämässä menee – välillä kivassa flow’ssa, välillä kivirekeä vetäen. Nykyään yleisin ajatus sekä kotona että muussa elämässä minulla on ”tämä meni nyt näin”. Siitä on turha vetää pulttia, siitä on turha menettää mielenrauhaansa, siitä on turha pilata päiväänsä.
Teksti on kirjasta Lasten oppeja äideille, joka jokaisen äidin voima- ja lohtukirja. ”Tämä pitäisi saada luettavaksi jo synnäreillä”, sanoi joku. Tunnetko jonkun äidin, joka kaipaisi lohduttavia sanoja? Lue lisää kirjasta TÄÄLTÄ.
Kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa, hän oli alusta asti hyvin ihastunut ja varma suhteestamme. Minä sen sijaan painoin päättäväisesti jarrua: alas pilvilinnoista – olin eronnut kolmen lapsen yksinhuoltaja, eikä tässä mitään pelastavaa prinssiä enää tarvittaisi.
En enää hukkuisi alkuvaiheen huumaan, missä teeskentelisin ja miellyttäisin, ja kertoisin itselleni tarinaa kaiken voittavasta sielunkumppanuudesta ja täydellisestä yhteensopivuudesta.
En enää hukkaisi itseäni toisen ominaisuuksiin, toiveisiin ja tarpeisiin, vaan halusin toisen avulla ottaa selvää omista ominaisuuksistani, toiveistani tai tarpeistani.
Kerroin heti, että olin rakkauden sodassa syvästi haavoittunut ja ottaisin seurustelumme siksi taisteluna, jossa minun pitäisi ensisijaisesti suojella itseäni. Tarvitsisin paljon aikaa ja kärsivällisyyttä pehmentyäkseni haavoittuvaiseksi ja rakastavaksi.
Hän todella joutuisi testiin, mutta eikö olisi mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkia tukahdutettuja puolia hän minussa toisi esiin ja toisinpäin? Mitä pelkomme ja ärsyyntymisemme kertoisivat meille toisistamme? Voisimmeko yhdessä haastaa ja auttaa toisiamme parantumaan peloistamme?
Oli vapauttavaa myöntää heti alkuun, että tietyissä asioissa olisin todella huono. Epätäydellisyyteni myöntäminen vapautti minut myös olemaan ansaitusti ylpeä niistä asioista, joissa olin hyvä, sillä vaikka kukaan ei ole kaikessa hyvä, jokainen on jossain hyvä.
Latelin miehelleni rehellisen kuvauksen itsestäni, kerroin haavani ja pelkoni, annoin karut käyttöohjeet ja toivotin onnea taisteluun.
Mies parka.
Totesin, etten uskaltaisi häneen rakastua, ennen kuin hän olisi osoittanut olevansa luottamukseni arvoinen, joten suorapuheisuus ja selkeys, lupauksien pitäminen ja ajoissa oleminen olisi suotavaa. Kerroin, että pelkään hellää läheisyyttä, koska se sisältää odotusta jostain, johon en ole valmis. Jos hän yrittäisi ”lääppiä”, työntäisin hänet varmasti ensin pois, mutta hän ei saisi luovuttaa ja hylätä minua.
Kaikenlainen herkkyys ja itkeminen olisi myös työn ja tuskan takana. Mieluiten raivoaisin tai heittäisin hauskaa läppää, joten rauhallinen läsnäolo ja kainaloon ottaminen (vaikka vastustelisin sitä kaikin voimin) auttaisi minua kohtaamaan suruni. Olisin kärsimätön, joten kuuntelemisen sijaan keskeyttäisin ja tietäisin jo ratkaisun, mutta hänen pitäisi ohittaa kaikkitietäväisyyteni, jatkaa keskustelua eikä loukkaantua.
Mieluummin söisin pikkukiviä kuin puhuisin tunteistani, mutta kyselemällä sitkeästi lisää hän saisi minut kyllä avautumaan. Huonona päivänä olisin itsekäs, kova, syyttelevä ja tuomitseva, ja se kertoisi siitä, että hylkäämisen ja arvottomuuden pelkoni olisi voimakas. Pahin mitä hän voisi tehdä, olisi lähteä pois luotani.
Hyvänä päivänä taas olisin idearikas seikkailija, hauska ja tehokas organisoija. Räiskyvä persoona, jonka kanssa ei olisi ikinä tylsää. Rakastavana olisin vapauden suova ja tilaa antava, äärimmäisen lojaali ja sitoutunut, luotettava ja rauhallisen neutraali.
Mieheni tuntui olevan vastakohtani niin monessa asiassa. Hän loisti erinomaisuutta kaikissa niissä asioissa, joissa minulla oli haasteita. Mies osasi itkeä surullista leffaa katsoessa, hän oli hidas ja harkitseva, joustava, muiden puolesta uhrautuva ja ymmärtävä, syvästi tunteva, hellä ja rakastava.
Hänen hitautensa ja jahkailunsa ärsytti minua ja se yltäkylläinen hyväksyntä ja rakkaus jota hän minulle soi, oli välillä aivan liikaa. Olisin välillä kaivannut tulta ja tappuraa, sitä taistelua!
Aloin ottaa selville, mistä eromme johtuivat, jotta emme päätyisi eroon. Aloin tehdä listaa ominaisuuksistamme ja tavoistamme ja ne menivät niin yksi yhteen maskuliinisuuden ja feminiinisyyden kanssa, että ihan nauratti.
Meistä kaikista löytyy feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, mutta yleensä olemme antaneet jommankumman kasvaa liian suureksi toisen kustannuksella. Tällöin vedämme puoleemme sellaisen ihmisen, joka auttaa meitä tasapainoittumaan. Minä olin aivan liian kova ja maskuliininen sotasankari ja mieheni tasapainotti suhdettamme olemalla rohkeasti pehmeän feminiininen parantaja.
Hän näytti minulle esimerkkiä kärsivällisyydestä, tunteiden voimasta ja herkkyyden kauneudesta. Hän opetti minua rauhoittumaan, pehmenemään ja luottamaan rakkauteen.
Minä taas näytin hänelle esimerkkiä suorasanaisuudesta, rohkeudesta ja terveestä itsekkyydestä. Opetin häntä tulemaan näkyvämmäksi, varmemmaksi ja vaativammaksi, suurta sydäntään suojelevammaksi.
Yhdessä kasvoimme tasapainoisiksi, toisiamme kunnioittaviksi ja rehellisyyttä arvostaviksi kumppaneiksi. Tämä on ollut seitsemän vuoden työ ja nyt saamme nauttia työmme hedelmistä. Olen muuttunut nainen. En enää pelkää rakkautta, enkä jaksa enää sotia – janoan hellyyttä ja olen joustavan pehmeä.
Ymmärsin monia asioita itsestäni ja parisuhteestani feminiinisyyden ja maskuliinisuuden näkökulmasta. Kirjoitin aiheesta kirjan Ilman sinua ei olisi minua – parisuhteen vetovoima. Ymmärrys omista ja puolisoni luonnollisista ominaisuuksista ja tarpeista antoi ihan erilaisen lähtökohdan yhdessä kasvuun. Erilaisuus ei ollut hajottava ja erottava tekijä, vaan suhteemme ja kasvumme voimavara.
”Emäntä luki kirjan parisuhteen vetovoimasta ja kovin suositteli minullekin. Pari sivua ja olin täysin myyty. Tykkään kovin kun kerrotaan suoraan ja kiertelemättä, raakarehellisesti, rohkeasti, hyvin jäsennellyllisesti. Sillä tavalla viesti menee hyvin perille ja voi suoraan soveltaa omaan parisuhteeseen. Huippuopas parisuhteen maskuliinisuuden ja feminiinisyyden kohtaamisille! Tämä kuuluisi kaikkien lukea.” Hemmo
Usein ajatellaan, että naiset ovat feminiinisempiä ja miehet maskuliinisempia. Oli hauskaa kirjoittaa kirja, jossa minä olen se maskuliinisempi jääräpää ja mieheni se joustavan feminiinisempi osapuoli. Toivon, että jokainen löytää kirjasta itsensä ja puolisonsa, ja että omat ja puolison luontaiset tavat toimia ovat helpompia ymmärryksen valossa hyväksyä. Ymmärrys tuo rauhaa ja rauhan tilassa rakkaus kukoistaa.
Olin hiljattain taas kerran tutussa syöksykierteessä: erimielisyyttä tyttöystävän kanssa mitättömästä asiasta. Illalla ja aamulla parin tunnin ”rakentavat keskustelut” ja lopputuloksena sekä aamulla että illalla kokemus, ettei minua ymmärretä.
En tullut kuulluksi, kohdatuksi enkä arvostetuksi. Hohhoijaa… Onpa tullu seilattua tällä paatilla ennenkin, ja karille on menny joka kerta!
Tällä kertaa sain kuitenkin juttutuokion loppumetreillä mielenkiintoisen häivähdyksen tärkeästä tunnekokemuksesta. Olin perustelemassa eri näkökulmia tuhannennen kerran ja huomasin pettymykseen, toivottomuuteen ja luovuttamiseen liittyvien tunteiden nousevan tietoisuuden horisonttiin.
Tunsin myös suurta surua ja yht’äkkiä huomasin puheen vaikeutumista ja nieleskelyä, kun odotin lohduttomien sanojen pulpahtamista suusta ulos.
Jäätävä kokemus
Tiesin, että ne sanat tuovat mukanaan jäätävän kokemuksen, joka on syntynyt hyvin kauan sitten ja mikä on odottanut uudelleen kohtaamista sekä tuntemista. Nämä sanat sanoittivat kokemukseni puhtaasti, sisuskaluja myöten ja eniten mua suretti ylipäätään sanoa elämästäni näin lohduttomia sanoja ääneen ja varsinkin rakkaan ihmisen seurassa: kuka puolustaa mua?
Huomasin olevani tärkeän kokemuksen äärellä, vaikka toisaalta tilanne hävetti mua: tyypillinen kuvio siitä, miten itse aina loppupeleissä päädyn lohduttamaan toista (vaikka tunnen itseni alunperin loukatuksi) olikin kääntymässä päälaelleen ja olin itse päätymässä lohdutettavaksi – niin noloo!
Tämä oli egolle paha paikka, miten ottaa lohdutusta vastaan, kun on niin helppo paeta sankarin ja toisaalta myös marttyyrin rooleihin – vieläpä samaan aikaan? Ego oli tottunut ”pelastamaan” toisen (sankari) ja jäämään lopulta yksin nuolemaan omia haavoja (marttyyri). Loukkaantumisesta irti päästämisessä ja lohdutettavaksi avautumisessa on vielä treenaamista!
Olin jo lähellä päästä tilanteesta yli, kunnes lopussa tyttöystäväni sanoi, että kokemukseni kohtaamattomuudesta on vain minussa. Fiiliksethän siinä meni, loukkaantumisen aalto huuhtoi vielä kerran ylitseni ja marttyyri putosi uudelleen poteroonsa. Tiesin kuitenkin, että olin tuntenut jonkun uuden oivalluksen häivähdyksen sydämessäni ja tyttöystäväni oli – jälleen kerran – oikeassa.
Kipeät kaavat
Olin aikoinaan pitkässä suhteessa oppinut, että monesti riidoissa en tullut kuulluksi enkä ymmärretyksi ja loppupeleissä päädyin lohduttamaan toista. Olin sisäistänyt tämän kaavan niin ansiokkaasti, etten osannut sitä purkaa ilmiön tiedostamisesta ja tunnistamisesta huolimatta. Vaikka vihdoin olin löytänyt ihmisen, joka oikeasti ymmärsi minua, on egolle vaikeaa luopua vanhasta kuviosta.
Erityisherkkyys sekä lapsuuden fyysinen kurinpalautus – josta tietyn näkökulman mukaan muodostui ristiriitainen kiintymyssuhde ja eräänlainen läheisriippuvuus (jolla tarkoitan tässä perheen sisäisen asennoitumisen ja käyttäytymisen dynamiikkaa). Ristiriitaisen kiintymyssuhteen ja ”läheisriippuvuuden” olen tiedostanut vasta viime aikoina ja näissä teemoissa todennäköisesti piilee kohtaamattomuuden kokemukseni juuret, samoin kuin kokemuksessani ettei kukaan puolusta minua.
Pohdin, mitä kohtaamattomuuden ja puolustamattomuuden kokemukset minusta sekä elämästäni kertovat, mitä uskomuksia ne ylläpitävät, mitä ne palvelevat, mitä olen niiden kanssa tai ilman niitä, minkä takia ylläpidän niitä elämässäni…?
Tarzan liaanissa
Puolustamattomuuden kokemuksen ilmestyminen oli kuin vapauden portti, joka auttoi näkemään kuviossa vielä uuden näkökulman: lapsuuden kurinpitotilanteet olivat niin musertavia ja niistä oli juurtunut alitajuinen kokemus siitä, ettei kukaan puolusta mua sekä joudun kohtaamaan maailman kovuuden yksin.
Vaikka perheeni ja lähipiirini ovat rakastaneet ja puolustaneet minua, on kokemus ollut niin syvällä, että todennäköisesti en ole täysin osannut ottaa puolustamista edes vastaan. Kuulemattomuuden kokemus on tämän serkku ja tajusin roikkuvani historian tarinassa kuin Tarzan liaanissa. Tarvitsin loukkaantumistani, jotta joku kuulisi minua ja ”parantaisi” pikku-Aleksin haavat.
Lempeä ymmärrys
Koska saan ihan itse kunnian parantaa omat haavani, kuulemattomuuden kokemus vain pysyi siitäkin huolimatta, että olin tavannut ymmärtäjäni. Onneksi hän ymmärsi ohjata minut lempeydellä itseni äärelle ja tilaan missä voi parantua ja päästää irti kuulemattomuuden kokemuksesta.
Jään innolla odottamaan seuraavaa erimielisyyttämme, jotta saan kokea oivalluksen seuraukset in action! Vaikka entiset mallit ja ego kuiskailisivatkin vanhoja tarinoitaan, en halua enää mennä niiden taakse piiloon. Haluan uskaltaa ja luottaa siihen, että antamalla myötätunnolle ja rakkaudelle vielä enemmän tilaa haavat paranevat <3
Silmiin osuu vuoden vanha valokuva lapsesta, ja samalla tuntuu, että molempiin silmiin osuu karva. Mutta se on kyynel. Sydän meinaa pakahtua siitä, kuinka pieni lapsi kuvassa on. Nyt se näyttää jo niin isolta, kolmivuotias.
Valokuvauksen hetkellä ehkä olen katsonut lapsen vauvakuvaa ja itkenyt. Mihin tämä aika vierii? Vuoden päästä varmaan katson tässä hetkessä otettuja kuvia ja itken. Kuinka pieni lapsi olikaan tuolloin. Nyt.
Samaan aikaan kun menneen muisto saa herkistymään (ja ehkä vähän surulliseksikin siitä, että mennyt on mennyttä eikä sitä enää voi kokea uudelleen), koen suurta iloa siitä, kun lapsi kasvaa, kehittyy ja oppii uusia asioita.
Äidin sydän on sillä tavalla suuri, että se suree ja iloitsee yhtä aikaa. Samassa hetkessä on koettavissa menneisyyden muistot ja tulevaisuuden innostus (ihana, kun lapsi oppii pukemaan itse päälle ja pesemään hampaansa!).
Haikean surumielisyyden ja ilon puoleen väliin asettuu jotain olennaisen tärkeää. Tämä hetki. Ymmärrys siitä, että tässä hetkessä lapsi tuntuu isolta verrattuna menneisyyteen, mutta pieneltä suhteessa tulevaisuuteen. Tässä hetkessä on katse, kosketus, elämä ja kaikki tunteet. Siinä se lapsi on, tuollaisena juuri oikean ikäisenä ja kokoisena joka hetki uudelleen ja uudelleen. Kaiken arjen, uhman ja kauppakassien (plus reppujen) roudaamisen keskellä tämä hetki on jotain, mikä ei koskaan palaa.
Ei ole sitku-hetkeä, sitä kun nautin lapsen parhaista puolista ja olen saavuttanut kaiken sen, mitä elämältä haluan. Ei, sellaista hetkeä ei tule. Päivät soljuvat omalla painollaan, asioita tapahtuu, teen ”tärkeitä” asioita ja jonain päivänä huomaan, että lapset ovat aikuisia. Haluan huomata, kun lapset ovat pieniä, että elämä on tällä hetkellä kaikessa kaaoksessaan sellaista, mitä tulen myöhemmin kaipaamaan.
Sitä, kun pieni lapsi juoksee syliin. Sitä, kun luetaan yhdessä iltasatua tai jutellaan asioista iltapalalla. Ja siihen pakettiin kuuluu myös se, että herätään yöllä lapsen takia, painetaan selkähiessä kantojuhtana työpäivän jälkeen kaupan kautta kotiin ja sen jälkeen kuunnellaan lasten riitelyä.
Kaikissa hetkissä, kaikissa tilanteissa on aina kaksi puolta, kaksi tunnetta. Niin menneessä, tässä hetkessä kuin tulevassa.
Kaikki on siis täydellisesti nyt. Kaikkine tunteineen ja kaikkine kokemuksineen. Siinä ne lapset ovat, tämän hetken elämäni matkaa lähellä.
Kun katson valokuvaa ja edessäni touhuavaa lasta, ymmärrän, että saadessaan katsoa lapsensa kasvavan, äiti kokee elämästä jotain poikkeuksellisen suurta. Yhdessä ainoassa hetkessä.
Teksti on kirjasta Lasten oppeja äideille, joka jokaisen äidin voima- ja lohtukirja. ”Tämä pitäisi saada luettavaksi jo synnäreillä”, sanoi joku. Tunnetko jonkun äidin, joka kaipaisi lohduttavia sanoja? Lue lisää kirjasta TÄÄLTÄ.
Kiinnitämme usein huomion itsessämme niihin asioihin, joihin haluaisimme parannusta. Katsomme itseämme peiliin ja toteamme, että silmäluomet roikkuvat, peppu on vääränlainen, väärässä kohdassa on muhkuraa, suu on epäsymmetrinen, tukkaa on liian vähän tai liikaa.
Etenkin naiset ovat usein valtavan kriittisiä omaa kehoaan kohtaan – ellei sen eteen ole paiskittu valtavasti hommia, niin, että oma tavoitekuva on täyttynyt (hetkellisesti).
Jos päivästä toiseen tuijottelee aamuisin peilistä ja näkee vain parannettavaa ja korjattavaa, millainen suhde itseä kohtaa silloin muodostuu? Miltä silloin tuntuu? Silloin tuntuu kurjalta – joka kerta, kun peili vilahtaa ohi.
Voisiko kuitenkin olla niin, että sinussa ja kehossasi on paljon hyviä puolia? Kauneutta? Täydellisyyttä, joka ei synny mielikuvan saavuttamisesta? Kun katsot peiliin, mikä kohta sinussa on kaikkein kaunein ja ihanin? Mistä olet kiitollinen kehollesi?
Kun alat kääntää valokeilaa kehosi parhaisiin puoliin, alkaa tuntua paremmalta, vai mitä? Kun alkaa tuntua paremmalta omassa kehossaan, omaa kehoaan haluaa käyttää paljon reippaammin. Kun omasta kehosta tulee paras kaveri, sille haluaa tarjota kaikkea hyvää.
Myös tekemisen tasolla vaadimme itseltämme usein järisyttäviä suorituksia. Ehkä päivän päätteeksi mielessä pyörivät kaikki ne asiat, joita et saanut tehtyä. Asioita, joita olit suunnitellut tekeväsi, mutta oma mielikuva tehtävien asioiden määrästä suhteessa käytettävään aikaan ei ollutkaan realistinen. Toisaalta mielessä saattaa pyöriä asiat, jotka olisi voinut tehdä paremminkin tai asiat, joissa koit epäonnistuneesi.
Jos illasta toiseen pohdit niitä asioita, joissa on parannettavaa ja korjattavaa, miltä sinusta silloin tuntuu? Silloin tuntuu kurjalta. Menet kurjalla fiiliksellä nukkumaan (jos murheiltasi saat unta), ehkä unissa selvittelet asioita ja yrität selviytyä, ja aamulla heräät – ja homma lähtee alusta.
Voisiko kuitenkin olla niin, että olet onnistunut jossain asiassa päivän aikana? Voisiko olla niin, että sait tehtyä jotain? Sait tehtyä riittävän hyvin? Voisiko olla niin, että olet ihana tyyppi siitäkin huolimatta, vaikka et olisi saanut tehtyä yhtään mitään?
Kun alat kääntää mielesi valokeilaa niihin asioihin, joissa olet ollut loistava ja siihen, miksi olet tosi hyvä tyyppi, alkaa tuntua paremmalta. Olo rauhoittuu, mieli rauhoittuu. Sinusta tuntuu heti paremmalta ihmiseltä ja saat siksi lisää lempeitä ajatuksia itsestäsi.
Kun katselet muita ihmisiä, saatat ihailla, miten kauniita tai ihania he ovat. Samalla noista ihmisistä saattaa tuntua ihan samalta kuin sinusta. Samalla tavalla muut ihmiset katsovat sinua joko ihaillen tai kadehtien – he näkevät sinussa sen, mitä et ehkä itsessäsi aina pysty näkemään.
Voisitko antaa itsellesi mahdollisuuden olla juuri niin upea, mahtava ja ihana kuin olet? Voisitko levittää suihkussa ihanan tuoksuista suihkusaippuaa ihollesi lempeästi ja sanoa itsellesi, että ”olen upea”? Voisitko harjata hampaitasi joka aamu ja ilta keskittyen ja smuutisti ja sanoa samalla itsellesi ”olen loistava”? Voisitko katsoa itseäsi peilistä ja sanoa ”olen ihana” ja hymyillä itsellesi? Voisitko viimeisenä ennen nukahtamista huokaista syvään ulos ja sanoa itsellesi ”hienosti eletty päivä”?
Voi olla, että aluksi kaikki on vain sanahelinää. Voi olla, että kaikki tämä tuntuu vaikealta ja jopa vastenmieliseltäkin. Jatka silti sanojen toistamista – sillä silloin tarvitset sitä kaikkein eniten. Silloin voit antaa uudelle ajatukselle mahdollisuuden ja kysyä: Entä jos sittenkin olen upea (#olenupea), mahtava ja ihana? Niin mutta entä jos?
Tämä ja 51 muuta tsemppitekstiä löydät Sanna Wikströmin ja Jutta Gustafsbergin hittikirjasta Tsemppikirja – kuka kaipaisi kirjallisen tsemppiä juuri nyt? Lue lisää ja ”selaa” kirjaa TÄSTÄ.
Milloin viimeksi oleilit ulkona ilman minkäänlaista tavoitetta? Ilman aikomustakaan harrastaa liikuntaa tai siirtyä paikasta toiseen? Silloin kun mielemme toteuttaa jotakin suunnitelmaa, saatamme menettää paljon ympärillä olevaa informaatiota. Aisteja ja sisintä hellivän kauneuden lisäksi luonto tarjoaa meille jatkuvaa viisauttaan, kunhan vain pysähdymme tarkkailemaan.
Itse rakastan esimerkiksi tuijottaa puita. Saatan vain pysähtyä puun juurelle ja tarkkailla: miltä puu näyttää tässä hetkessä? Miten puu on sopeutunut vallitsevaan vuodenaikaan? Minkälaista liikettä näen puussa – sen oksissa, lehdissä, latvassa?
Keväisin voi ihailla uusia elämän alkuja, kesäisin humaltua runsaudesta, syksyisin ammentaa energiaa väriloistosta ja talviaikaan yllättyä paljaiden oksien uniikeista muodoista. Puiden tuijottaminen onkin parhaimmillaan kuin meditaatiota. Mitä kauemmin tuijottaa, sitä isompia oivalluksia saattaa syntyä.
Sinun tapasi olla onnellinen on kuunnella rakastavasti omaa sisintäsi. Olet luonteeltasi ystävällinen, avulias ja kannustava, mutta itsekkyyden pelossa sisäinen ankeuttajasi ei anna sinulle lupaa huolehtia itsestäsi. Ole yhtä hyvä ystävä itsellesi kuin muillekin. Vietä päivittäin hetki itseksesi ja kysy sisimmältäsi, mitä sinulle oikeasti kuuluu ja mitä sinä juuri nyt kaipaat tai tarvitset. Anna itsellesi samaa lämpöä ja huomaavaisuutta kuin muillekin, jotta tunnet syvimmän onnellisuutesi, esteettä virtaavan rakkauden.
Sinun tapasi olla onnellinen on olla rohkeasti läsnä, erityisesti mielesi taustalla tuntuville peloillesi ja ahdistuksillesi. Olet luonteeltasi mukava, uskollinen ja luotettava, mutta onnellisuuttasi syö mielesi sisällä turvaa etsivä epäilijä ja pahinta pelkäävä kyseenalaistaja. Rauhoitat sen olemalla läsnä kehossasi tässä hetkessä. Päivittäiset jooga-, hiljentymis- tai mindfulnessharjoitteet sekä tietoinen hengittäminen saavat sinut luottamaan sisäiseen vakauteesi ja ovat porttisi mielenrauhaan ja onnellisuuteen.
Sinun tapasi olla onnellinen on hyväksyä todellisuus sellaisena kuin se on ja heittäytyä hulluttelemaan. Olet luonteeltasi reilu, järjestelmällinen ja eettinen, mutta virheitä pelkäävä ja kaikkea korjaileva sisäinen kriitikkosi saa sinut unohtamaan rennon suhtautumisen elämään. Päästä kriitikkosi lomalle joka päivä tunniksi tai pariksi ja toteuta spontaaneja, iloa tuottavia mielihalujasi. Harrasta sellaista liikuntaa, joka rentouttaa sekä kehoasi että mieltäsi. Onnellisena olet rento, leikkisä ja huoleton.
Sinun tapasi olla onnellinen on kärsivällinen läsnäolo tässä hetkessä. Olet luonteeltasi eloisa, energinen ja innostuva, mutta sisäinen ahnehtijasi saa mielesi suuntautumaan aina vain eteenpäin ja fiilistelemään uusia suunnitelmia. Päästä irti hauskuuden etsimisen pakosta ja syvenny nykyhetkeen aistimalla kiitollisuudella kaikki jo olemassa oleva hyvä. Silloin kristallinkirkas mielesi täyttyy puhtaasta olemassaolon ilosta. Mitään ei puutu, mitään ei tarvita lisää. Onnellisuus on tässä ja nyt.
Sinun tapasi olla onnellinen on antautua herkkyydellesi ja itseäsi suuremmalle rakkauden voimalle. Olet luonteeltasi vahva, suojelevainen ja määrätietoinen, mutta haavoittuvuuden pelossa sisäinen taistelijasi on tulkinnut virheellisesti herkkyytesi heikkoudeksi. Pura sydämesi ympärillä olevaa suojamuuriasi kivi kiveltä ja salli itsesi tuntea ja ottaa vastaan helliä tunteita niitä vähättelemättä. Herkkyyteen pohjautuva vahvuus saa sinut tyytyväisenä tuntemaan yhteyttä kaikkiin ja kaikkeen erottamattomana osana elämää.
Sinun tapasi olla onnellinen on rehellisyys itseäsi kohtaan. Olet luonteeltasi tavoitteellinen, tehokas ja aikaansaava, mutta arvottomuuden pelon takia sisäinen piiskurisi vaatii sinua tekemään yhä enemmän ja kiillottamaan imagoasi yhä paremmaksi. Kyseenalaista ainainen kiireesi ja rauhoita tehokkuuden vaatimukset minitauoilla muutaman kerran päivässä. Opi myös tiedostamaan, milloin lipsahdat aitoudesta imagosi puolelle. Valitsemalla levollisuuden löydät rennon rohkeuden olla oma itsesi.
Sinun tapasi olla onnellinen on muistaa itsesi ja olla aktiivisesti läsnä omassa elämässäsi. Olet luonteeltasi sopeutuvainen ja hyväntahtoinen, mutta rauhan vaatimuksissaan sisäinen hyssyttelijäsi on unohtanut sinun rajasi. Löydät ne ja oman arvosi tunnistamalla harmituksen tai vihan tunteen sisälläsi, kun sinun ylitsesi kävellään. Myönteinen viha antaa sinulle energiaa puolustaa itsellesi arvokkaita asioita. Silloin löydät onnellisen rauhan, joka pysähtyneisyyden sijaan virtaa keveää ja toimeliasta hyväntuulisuutta.
Sinun tapasi olla onnellinen on luopua vanhoista tarinoista ja viallisuuden uskomuksesta. Luonteeltasi olet herkkä, intuitiivinen ja ilmaisuvoimainen, mutta sisäinen erottautujasi uskottelee sinun olevan erilainen ja ulkopuolinen. Vapaudu sen tavasta tarrautua tunteisiin, muovailla mielikuvaa itsestäsi tai vertailla sinua kielteisesti muihin. Sitoudu sinulle merkitykselliseen, tavoitteelliseen tekemiseen. Ja muista, että olet ehjä ja kokonainen. Onnellisena tunnet olosi tyyneksi, kepeäksi ja välittömäksi.
Sinun tapasi olla onnellinen on osallistua aktiivisesti elämääsi. Luonteeltasi olet analyyttinen, perehtyvä ja avaramielinen, mutta turvattomuuden pelossaan sisäinen oppimestarisi vaatii sinua olemaan riippumaton ja luottamaan vain omaan mieleesi. Opettele olemaan läsnä kehossasi, jolloin saat helpommin yhteyden tarpeisiisi ja tunteisiisi. Liity säännöllisesti muiden ihmisten joukkoon ja kohtaa tilanteet suoraan tässä ja nyt. Onnellisena annat muille niin mielesi rikkauden kuin sydämesi lämmön.
Kohtaan päivittäin keskustelua väsymyksestä, kiireestä, aikatauluista ja liiasta kuormituksesta. Itsekin näistä aiheista puhun, mutta pyrin pitämään kiireestä puhumisen minimissä — jos huomaan omassa elämässäni kiirettä, otan sen vakavasti ja pyrin reagoimaan siihen nopeasti. Yksi mahtava tapa vähentää stressiä ja kiirettä on opetella laiskottelua.
Jos elämä on kaoottinen oloista, ei nopeita kestäviä ratkaisuja välttämättä pysty tekemään. Yksi asia, mikä voi tällaisessa tilanteessa auttaa on se, että pysähtyy, hengittää ja antaa itselleen lepohetken ilman velvollisuuksia. Kuulostaa helpolta, mutta ei se helppoa monelle ole.
Silloin, kun elämässä on monta rautaa tulessa ja valtavia pyöriä pyörimässä, on entistä tärkeämpää osata rentoutua hyvällä omallatunnolla. Rentoutuminen ei aina tarkoita joogatunnille kiirehtimistä, ruuan laittamista tai metsälenkkiä — välillä voi vaan olla ja röhnöttää, laiskotella.
Laiskuus koetaan usein häpeällisenä, ja vältämme laiskan leimaa niin paljon, että uuvutamme itsemme hiljalleen. Jokaisella on oikeus nauttia, rentoutua ja olla vain.
Itselleni suuri oppi on ollut se, että en olekaan laiska, jos joskus makaan sohvalla pitkäänkin tekemättä mitään. Sen avulla kun jaksan viikosta toiseen monissa eri töissä ja harrastuksissa, ja jaksan toivottavasti tsempata myös muita. Laiskottelu onkin hyväksi minulle ja läheisilleni, se on stressinhallintaa parhaimmillaan.
Jos jätän ”laiskottelun” pois elämästäni, alan hiljalleen uupua. Sohvan pohjalla tai vaikka saunassa maatessani tunnen rauhaa ja kiitollisuutta kaikesta, mitä olen saanut kokea. Prosessoin viikon tapahtumia ja näen arkeni taas uudella energialla.
Jokainen löytäköön oman tapansa ottaa rennosti, kunhan vain jokainen ottaisi joskus, useinkin, rennosti. Ajoittaiseen laiskotteluun ei tarvitse lupaa keneltäkään, eikä siitä pidä tuntea syyllisyyttä — laiskottelustahan pitää nauttia silloin, kun siihen on mahdollisuus!
Tunnetko sinä laiskottelusta syyllisyyttä vai nautitko siitä täysin rinnoin?
