Lääkäri, kliininen hahmopsykoterapeutti ja isä Martti Vannas kuvaa Hidasta elämää -podcastissa (jakso 4. Isähaava – hiljainen varjo) isähaavansa ytimenä isän kykenemättömyyttä olla emotionaalisesti läsnä. Hän näkee tämän osana ylisukupolvista ketjua: “Minun isäni työkalut olivat puutteelliset. Hänellä ei ollut niitä taitoja, koska hän ei oppinut niitä omalta isältään.”
Vaikka isä oli Vannaksen mukaan “hyvin kiltti ihminen, hyväntahtoinen ja halusi hyvää kaikille”, taitojen puute johti siihen, ettei hän osannut vastaanottaa lapsensa tunteita. Vannas määrittelee emotionaalisen läsnäolon siten, että isä “ottaa tunteet vastaan ja pitää tilan ja turvan, että poika saa vapaasti ja turvallisesti kokea tunteensa”. Juuri tämä tila jäi hänen lapsuudessaan puuttumaan.
Vannaksen mukaan isähaava voi syntyä myös silloin, kun isä on fyysisesti paikalla. Hän liittää emotionaalisen etäisyyden laajempaan kulttuuriseen toimintatapaan: “Kulttuuri tukee etäisyyttä – ja vielä etätyötä. Me ollaan menestyjiä, jos uppoudutaan työhön.” Työ näyttäytyy helposti neutraalina tai jopa hyvänä tekona, minkä vuoksi etäisyys suhteissa voi jäädä huomaamatta.
Vannas kuvaa asetelmaa, jossa isä kokee tarjoavansa perheelle turvaa työn kautta, vaikka turva syntyisi ennen kaikkea läsnäolosta: “Voi sairastua työnarkomaniaan ja silti kokea, että teen töitä, että perheellä on turvaa. Mutta todellinen turva tulee siitä, että tuo henkisen ja fyysisen läsnäolon perheeseen.”
Vannas korostaa, että isähaava ei synny vain näkyvistä teoista vaan myös tekemättä jättämisestä: “Yhtä tärkeää kuin se, mitä joku tekee, on se, mitä jättää tekemättä.” Hänen omassa kokemuksessaan tämä tarkoitti erityisesti sitä, ettei isä ollut tunnetilanteissa läsnä.
Hän olisi kaivannut isää, joka tunnistaa tunteen, pysyy sen äärellä ja välittää turvan: “Olet vihainen, minä näen sen. Saat olla vihainen, olet turvassa ja minä olen tässä.” Kun tällainen kohtaaminen puuttuu, tunteet jäävät yksin kannettaviksi ja haava rakentuu vähitellen siihen “tyhjään kohtaan”, jossa yhteyden olisi pitänyt syntyä.
Vannas liittää tämän myös suomalaiseen kulttuuriin, jossa hänen havaintonsa mukaan korostuvat vaikeneminen ja puuttumattomuus: on “parempi olla hiljaa kuin puuttua”, ja ristiriitojen äärellä opitaan vetäytymään, jotta ei joutuisi vastuuseen.
Isähaava on Vannaksen mukaan salakavala: se rakentuu poissaolosta ja hiljaisuudesta, jotka eivät näy selkeinä tekoina, mutta joiden vaikutus voi olla syvä ja pitkäkestoinen.
Isähaava ei siis ole vain yksittäinen tapahtuma vaan myös tunneilmasto. Haava syntyy siitä, ettei ole tilaa tunteille, kohtaamiselle ja turvalle – vaikka arki muuten näyttäisi ulospäin “tavalliselta”.
Kuuntele isähaavaa käsittelevä podcast maksutta Hidasta elämää -sovelluksessa. Kuuntele jakso TÄÄLTÄ.
Kun hain työnohjaajakoulutukseen, pääsykokeissa toisella puolellani istui psykologi, toisella puolella toimintaterapeutti. Ympärilläni oli mielenterveyden ammattilaisia, terapeutteja ja valmentajia.
Ja sitten olin minä.
Mielessäni kävi vähintään seitsemäntoista lannistavaa ajatusta:
Ei tästä mitään tule.
En kuulu tänne.
En ole riittävän hyvä.
Minulla ei ole oikeanlaista tutkintoa eikä samanlaista kokemusta kuin muilla.
Olen muutenkin perustavanlaatuisesti vääränlainen. Huono!
Mutta sitten päätin, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa se, mitä minulla on annettavanani. Ei ole muuta vaihtoehto kuin olla se, joka olen. Siinä kaikki, mitä minulla on.
Pääsin opiskelemaan.
Siksi haluan nyt muistuttaa, ettei tarvitse olla paras tai täydellinen versio itsestään tehdäkseen, aloittaakseen tai kokeillakseen jotain, jolle sydän sykkii ja mieli huutaa kyllä. Riittää, että on nykyinen versio. Se on nimittäin pirun hyvä versio se.
Varsinkin tunnollinen ja täydellisyyteen pyrkivä suorittaja ajattelee helposti, että on ensin luettava 72 kirjaa, käytävä kaikki saatavilla olevat verkkokurssit, kehitettävä itsestään osaavin mahdollinen versio ja ostettava vielä uskottava jakkupukukin, jotta olisi ylipäätään lupa yrittää.
Ei sillä, etteikö etukäteen valmistautuminen tai uuden opettelu kannattaisi. Varmasti kannattaa. Mutta täydellisyyttä ja virheettömyyttä ihailevassa maailmassa on myös uskallettava olla juuri se versio itsestään, joka sillä hetkellä on – ja sitten vain annettava palaa.
Yhdelle se tarkoittaa sitä, että uskaltaa pukeutua just niin kuin haluaa juuri sillä keholla, jonka sisällä elää.
Toiselle se voi tarkoittaa sitä, että vihdoinkin rohkaistuu kertomaan oman näkemyksenä, vaikkei ole lukenut vielä niitä 72 aiheesta kertovaa kirjaa.
Kolmannelle sitä, että uskaltaa pitää puolensa sen sijaan, että nielee päivä toisensa jälkeen vain kiukkua.
Neljännelle sitä, että vaikkei vielä kokisikaan olevansa oman elämänsä rohkea hyvinvointikapinallinen, siitä huolimatta alkaa rajata työtään niin, ettei se jatkuvasti valu vapaa-ajalle.
Kenellä mitäkin.
Jos jää odottelemaan ja kehittelemään itsestään aina vain parempaa ja täydellisempää versiota ennen kuin ottaa itselleen tärkeän askeleen, saa toden totta odotella ja kehitellä hamaan tappiin asti.
Kirjailija Derek Sivers kirjoittaa kirjassaan Hell Yeah or No vapaasti suomennettuna näin:
”Tekosi ovat aina omissa käsissäsi – ja juuri ne ennustavat parhaiten, millaisen tulevaisuuden luot.”
En voisi olla enempää samaa mieltä. Ilman toimintaa mikään ei koskaan muutu.
Hiljalleen hiipivä uupumus kätkee elämänilon ja saa värit katoamaan maailmasta. Nämä ovat toki myös keskesiä masennusoireita, mutta kaikki uupuneet eivät tunnista itseään silti varsinaisesti masentuneeksi. Pitkään jatkunut kuormitus ja stressi kuitenkin vaikuttavat kehon hormonitoimintaan sekä välittäjäaineisiin eli kansankielellä sanottuna “aivokemiaan”. Uupumus ja masennus siis vaikuttavat hyvin konkreettisesti esimerkiksi tunnesäätelyyn, keskittymiseen, muistiin ja oppimiseen, motivaatioon sekä vireystilan säätelyyn. Toipumisen kannalta onkin tärkeää ymmärtää edes pintapuolisesti sekä hermoston toiminnan, että hormonitoiminnan tasapainottamisen merkitys. Tämän vuoksi myös konkreettinen stressitekijöiden vähentäminen on niin tärkeää: jotta sinä pystyt muuttamaan myös sisäistä kemiaa eli kokemusta elämästä.
Itse tunnistin tämän kaiken siitä, että aivan kuin aivojen kuljettajan paikalle olisi asettunut ohjaamaan “sisäinen ankeuttaja”. Eräs tuttavani taas kertoi vastikään kuulleensa vertauksen sisäisistä radiokanavista, joissa päälle menee joko enkelikanava (kannustava ja hyväksyvä sisäinen puhe) tai Bitch FM (negatiivinen ja alaspainava sisäinen puhe). Aloin nauramaan tuolle vertauskuvalle, koska mielestäni se kuvailee todellisuutta todella hyvin. Oman Bitch FM:n nimesin sisäiseksi ankeuttajaksi, koska se saa koko maailman näyttämään ikuisen syksyn toivottamalta tuntuvalta harmaudelta, vailla valonpilkahdustakaan. Tiedostat, että aurinko on kenties olemassa vielä jossain horisontissa paksuna ja raskaana roikkuvan pilvimassan takana ja kesäkelit eteläisellä pallonpuoliskolla, mutta samaan aikaan ne ovat sinulle tässä hetkessä täysin tavoittamattomia. Katsot maailmaa keskeltä syvintä kaamosta pimeältä pallonpuoliskolta käsin enemmän tai vähemmän ulkopuolisena ja yksinäisenä vailla mielihyvän kokemuksia.
Kyse ei ole siitä, että olisit heikompi, huonompi tai kelvottomampi kuin muut, vaikka sisäinen ankeuttaja yrittäisi sinulle näin uskotella. Ei suinkaan. Kyse ei ole myöskään tahdonvoiman puutteesta tai huonommuudesta, vaikka sisäisen ankeuttajan ruoska viuhuisikin kilpaa minäparan tökkivän itsesäälikepin kanssa. Ei siis auta, vaikka yrittäisit rankaista tai paeta itseäsi ja negatiivista sisäistä puhettasi, sillä kukaan meistä ei todellisuudessa pääse itseään pakoon. Se on käytännössä mahdotonta. On uskallettava kapinoida sisäistä ankeuttajaa vastaan suomalla itselleen lepoa, rauhaa ja pieniä mielihyvän hetkiä, jotta ne aiemmin mainitsemani “aivokemiat” saavat oikeasti mahdollisuuden muuttua.
Mikäli et muuta ajatteluasi ja toimintatapojasi sekä suhdetta stressitekijöihin, itseesi ja elämääsi, valitettavasti mikään ei muutu, vaan harmaa pilvimassa jää roikkumaan pääsi päälle, painaen sinua yhä syvemmälle maanrakoon. Et kenties pysty juuri nyt lennosta vaihtamaan työ- tai asuinpaikkaa, korjaamaan ihmissuhteita tai tekemään mitään suuria päätöksiä elämässä, eikä väsyneenä ylipäätään edes kannata! Pystyt silti vaikuttamaan aina johonkin, toisin sanoen itseesi. Uupuneena on liian helppoa uskotella, ettei pysty vaikuttamaan asioihin, mutta sanon sinulle: pienilläkin arkisilla mikrovalinnoilla ja onnistumisilla on lopulta iso merkitys toipumisesi kannalta.
Uupuneen on tärkeää palauttaa minäpystyvyyden kokemus, jotta hidas toipuminen voi alkaa. Heikentynyt minäpystyvyys saattaa oireilla esimerkiksi asioiden välttelynä. Alat vältellä asioiden tekemistä, koska et halua tuntea oloasi yhtään enempää epäonnistuneeksi, väsyneeksi tai lamaantuneeksi kuin mitä jo tunnet olevasi. Et oikeasti ole laiska, vaikka tunnet niin, vaan todellisuudessa olet ylikuormittunut! Silloin ei kuulukaan jaksaa kaikkea, vaan on täysin luonnollista, että pienetkin asiat alkavat tuntua ylivoimasilta. Maljasi on kertakaikkiaan täynnä, eikä sinne kuulukaan mahtua yhtään enempää. Hermostosi hälytyskellot soivat yötä päivää ja hormonitoimintasi on sekaisin.
Miten neuvoisit ystävää tässä tilanteessa? Sanoisitko hänelle: “yritä nyt vähän lisää, kun näyttää siltä, että olet niin saamaton lapamato.” Tuskinpa. Miksi ihmeessä siis annat sisäiselle ankeuttajalle niin ison äänivallan sisälläsi? Miksi ihmeessä vuoroin ruoskit ja vuoroin säälit itseäsi? Nämä ovat erittäin haitallisia sisäisiä tapoja, jotka estävät sinua toipumasta sekä oppimasta tilanteesta mitään. Kaiken lisäksi ne varastavat sen arvokkaimman: uskon omaan itseen ja pystyvyyteen vaikuttaa asioihin.
Siinä tapauksessa, että kukaan ei ole vielä sanonut sinulle: voit edetä pienin askelin ja se riittää! Toipuminen ei ole lineaarista, vaan usein hämmentävä oppimiskokemus ihmisyydestä sisältäen tunnesukellukset, epämiellyttävät painajaiset omien varjojen kanssa ja yhtälailla kohottavat oivallukset omista vahvuuksista ja vaikutusvallasta. Voimien palauduttua myös toisinaan suuria päätöksiä, radikaaleja rajojen asettamisia ja isompien elämänmuutosten tekemisiä.
Sinulla on jo kaikki kyvyt ja taidot vaikuttaa omaan hyvinvointiin ja nähdä pienet onnistumiset. Jokainen pienikin valonpilkahdus arjessa on merkityksellinen, koska tämä on sinun ainutkertainen ja arvokas elämäsi. Hiljennä sisäisen ankeuttajan valtaa ajatuksissasi antamalla itsellesi vastalääkettä: toivoa, valoa, hyväksyntää ja hyvän sallimista. Jossain vaiheessa, kun olet valmis, myös sitä tärkeintä: rakkautta ilman ehtoja tai sääntöjä.
4 asiaa joiden tiedostaminen on tärkeää jos elämässäsi on vaativa ihmissuhde
Ei edes mennä siihen, miten psyykkisesti kuluttavia vaativat ihmissuhteet voivat olla. Ne ovat suhteita, joissa toinen usein pyrkii valta-asemaan, pyrkii alistamaan tai käyttäytyy muutoin hyvin epäkunnioittavasti toistuvasti ja kaavamaisesti. (Ei siis yksittäisessä konfliktissa esimerkiksi kerran vuodessa).No menen kuitenkin siihen, että se on hemmetin kuormittavaa. Monestakin syystä. Tällainen käyttäytyminen mitätöi inhimillisiä tarpeita ja on muutoinkin syvästi satuttavaa. Silti sitä valitettavasti tapahtuu. Ja monesti myös aika piilotetusti.
Tässä 4 asiaa, joiden tiedostaminen ja hyväksyminen on ollut minulle tärkeää omalla polullani (jolla olen myös kohdannut vaativia ihmissuhteita, ja tiedän miten kovin ne voivat herättää ahdistusta ja avuttomuuden tunteita)
Toisen käytöstä emme voi muuttaa, mutta voimme muuttaa suhdetamme toiseen.
No joo, kyllähän tämän kai kaikki järjellä tietää. Tämän asian hyväksyminen sisältää sen, että sallii itsensä tuntea mitä tuntee. Ja sitten on pysähdyttävä miettimään, että koska suhteen realiteetit ovat nyt nämä, mitä se minulle tarkoittaa? Miten voin suojata itseäni, miten voin kunnioittaa itseäni?
Toisen käytös kertoo hänestä, ei sinusta
Kun kohtaa epäkunnioittavaa käytöstä, monessa meissä saattaa herätä ajatuksia, että minussa täytyy itsessä olla jotakin vikaa, kun hän kohtelee minua noin.
Se ei ole totta. Ihminen joka voi itsensä kanssa hyvin, ei alista.
Jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, ja käyttäytyminen kertoo aina ihmisestä itsestään. Riippumatta siitä miten ihminen sinua kohtaan toimii, voit arvostaa itseäsi.
Saat suojata itseäsi, ja sen voi tehdä asiallisesti + jämäkästi
Mitä vaan ei tarvitse ottaa vastaan. Aikuisena sinulla on mahdollisuus valita millaisiin ihmissuhteisiin liityt, millaisia suhteita haluat vaalia elämässäsi. Se ei tee kenestäkään itsekästä. Valitettavasti meillä ei ole aina kuitenkaan sellaista luksusta, että satuttavan suhteen voisi täysin eliminoida elämästään. Tällöin erityisesti tarvitsee terveitä rajoja. Rajat voi ilmaista jämäkästi, sekään ei ole itsekkyyttä tai ilkeyttä (jota ei voi koskaan suositella).
Sinä ansaitset tasavertaisia ja kunnioittavia ihmissuhteita
Muistathan tämän. Ja palauta mieleesi niitä asioita elämässäsi, joissa olet turvassa ja kunnioitettu. Keskity mahdollisimman paljon omaan hyvinvointiisi ja asioihin jotka tekevät sinulle aidosti hyvää.
Älä anna toisen ihmisen käytöksen koskaan määrittää arvoasi.
Kaikki Eevin itsetuntemusta, itsemyötätuntoa sekä itsekunnioitusta tukevat kirjat, korttipakat sekä webinaarin löydät TÄÄLTÄ.
Kuolema koskettaa jaa saa muistelemaan. Se saa suuntaamaan huomion kaipaukseen ja niihin piirteisiin ja asioihin, jotka katosivat toisen ihmisen myötä. Kehumme edesmennyttä. Niin tärkeitä, kun muistelot ovatkin elämään jääneille, lähtenyttä ne eivät enää lämmitä. Usein mietin, että kunpa, oi kunpa, ihminen olisi tiennyt kaiken tuon eläessään. Ja usein niin onkin. On käyty ne viimeiset ja tärkeät keskustelut rauhassa. On ollut mahdollisuus sanoa kaikki, mitä haluaa sanoa. Mutta aina niin ei ole.
Mietin usein, miksi kehuja jaellaan niin niukalti eläville ihmisille Onko kyse ehkä siitä, että pelkää kehujen kuulostavan imartelulta tai jopa manipuloinnilta? Vai onko kyse siitä, että ajattelee, että kyllä se toinen tietää? Tai että ”sanoinhan silloin, kun mentiin naimisiin”? Tai jos kyse on itselle tuntemattomammasta ihmisestä: pelkäänkö, että nolaan kehumalla itseni? Entä jos sanon jotain itsestäänselvää hänestä –jotain, minkä hän jo tietää? Vai onko kyse siitä, että itse kiemurtelen, hämmennyn ja nolostun minuun kohdistuvista kehuista?
Ehkä meillä on 101 syytä olla sanomatta toisesta jotain hyvää, mitä ajattelemme tai olemme kokeneet toisen seurassa. Mutta kysyn vielä yhden kysymyksen: Entä jos toinen ei koskaan saa eläessään tietää, miten kauniisti hänestä ajatellaan? Jokaisessa kohtaamisessa ja ihmissuhteessa sinulla on mahdollisuus antaa toiselle ihmiselle sanat, jotka kertovat arvostuksesta ja siitä, että olet nähnyt toisen. Voit tarjota nähdyksi tulemisen kokemuksen. Jotain, mikä on jokaiselle ihmiselle värisyttävän liikuttavaa: tulla nähdyksi ja arvostetuksi omana itsenään. Sanat voivat nostaa mielen montusta tai siivittää päiviä eteenpäin. Sanat voivat rohkaista ratkaisevalla hetkellä. Sanat voivat saada värjöttelevän sielun kasvamaan kukoistukseensa.
Mitä jos päätettäisiin, nyt tässä ihan yhdessä, sinä ja minä, että ei pantata enää niitä kehuja. Kävisikö sellainen diili? Jos se on kaunista, sano se. Jos se on liikuttavaa, sano se. Jos toinen tekee vaikutuksen, sano se.
En usko, että elämässä on kovin montaa ravitsevampaa asiaa kuin olla olemassa toiselle, toisen katseen ja kokemuksen kautta. Silloin voi todella tuntea, että on olemassa, elossa.
Siksi teimme psykologi Nina Lyytisen kanssaKehukortit: emme halua, että hyvä jää sanomatta parisuhteessa, perheen kesken, ystävien kesken, töissä – tai missään. Korteissa on 43 kysymyskorttia, joiden avulla voi kehua toista (korteissa on myös myönteisen itsekehun kysymyksiä!) sekä ohjeet kehun syventämiseksi toiselle merkitykselliseksi.
Iltauutisten jälkeen katsoin alakuloisen ja väsyneenä ikkunasta pimeälle ja sateiselle kadulle. Mieleni surkutteli elämääni:
– Tämä talvi on kyllä ihan kamala. Pelkkää märkää pimeyttä. Töitäkin vain kasaantuu koko ajan enemmän ja enemmän. Minä oon ihan finaalissa. Vaikka kuinka yritän olla myönteisempi, niin ei vain pysty. Ei tässä mitään jaksa. Eikä edes huvita tehdä mitään. Uutisetkin tunkee vain pelkkää kaaosta ja epätoivoa. Missään ei näy toivon pilkahdustakaan.
Vetäessäni henkeäni kuulin yllättäen sisältäni lempeän äänen:
– Kultaseni, sinä katsot väärään suuntaan. – Miten niin väärään suuntaan? Mihin suuntaan tässä sitten pitäisi katsoa? – Katso sisimpääsi. Minä olen Toivo etkä löydä minua ulkopuoleltasi, vaan sydämestäsi. – Jos sinä olet sisälläni, niin miksi minä en kuule ääntäsi useammin, tivasin kiukkuisena.
– Jotta voit kuulla ääneni, sinun pitää valita, että haluat kuulla sitä, vastasi Toivo rauhallisesti. – Jokaiselle ihmiselle, myös sinulle, on annettu vapaa tahto ajatella, kuulla ja nähdä, mitä kukin haluaa. Toivona kunnioitan syvästi ihmisten vapaata tahtoa. Vasta kun tahdot kuulla Toivon äänen, pystyt sen kuulemaan.
– Niin mutta kun minun pääni on täynnä muita ajatuksia. Huolia, suruja ja pelkoja on ihan liikaa. Eikä ne kysy, haluanko ajatella niitä. Ne vaan täyttää mun pään kokonaan, jatkoin valittamista. – Niin, ymmärrän. On totta, että egomielesi täyttää pääsi automaattisesti, ilman valintaa. Se on myös hyvin äänekäs. Se toimii aina pelosta lähtien, koska se on syntynyt hylkäämisen pelosta. Sen mielestä jokainen ihminen on irrallinen ja erillinen yksikkönsä täällä maailmankaikkeudessa.
– Ai sen takiako olen välilläyksinäinen? tajusin hieman yllättyneenä. Mulla on usein olo, että olen ihan yksin eikä kukaan välitä minusta. Muiden seurassakin koen olevani ulkopuolinen, ihan niin kuin en sopisi joukkoon.
– Juuri sen takia, vastasi Toivo. – Ja kun tämä egomielesi on kauhan varressa, niin padassasi pyörivät kaikki kipusi, haavasi ja kärsimyksesi.
– Tuo kuulostaa niin minun päänupilta, totesin. – Eikä siinä edes kaikki. Sen lisäksi, että minun pitää pystyä itse kannattelemaan itseäni ja arkeani, minun pitää pystyä auttamaan ystäviäni ja perheenjäseniäni ja kantamaan heidänkin huoliaan. Sitten pitäisi myös pyrkiä muuttamaan tätä maailmaa ja huolehtia tästä maapallostakin. Tämä on toivotonta. Olen totaalisen loppu ja uupunut tähän elämääni.
– Kultaseni, en usko sinun uupuneen elämääsi, vaan olet uupunut egomieleesi, lohdutti Toivo ja jatkoi: Se saa sinut uskomaan, että sinun on jaksettava ja pärjättävä itse. Se uskottelee, että ainoa jaksamisen lähde on ihmisen omat voimat – ja kanssaihmisten yhtä heiveröiset voimat. Kun näin uskot, ei ole mikään ihme, että toivottomuus valtaa mielesi.
– Onko sitten olemassa jotain muuta, josta voisin löytää voimaa tai jopa iloa? kysyin epäuskoisena. – Kyllä. On olemassa meitä paljon suurempi voima. Ja Toivona olen silta ihmisistä tuohon suureen voimaan, jota voi kutsua vaikka Rakkaudeksi isolla alkukirjaimella.
– Onko minunkin sisälläni tuo Toivon silta, joka vie Rakkauteen?
– Kyllä se on sinunkin sydämessäsi. Toivo on aina olemassa eikä se koskaan katoa. Epätoivon hetkellä jokainen ihminen loppujen lopuksi kääntää katseensa ja pyyntönsä johonkin itseään suurempaan. Silloin Toivo nousee esiin ja auttaa ihmistä muistamaan, ettei hänen koskaan tarvitse pärjätä yksin, sillä Rakkaus kannattelee häntä aina. Ainoa, mitä sinun tarvitsee tehdä, on vain olla halukas antautumaan Rakkaudelle.
– Voinko löytää tuon Toivon sillan, vaikka en olisikaan epätoivoinen ja loputtoman uupunut?, halusin tietää lisää jo hieman toiveikkaana.
– Totta kai. Se löytyy aina kun egomielesi hiljenee. Silloin voit kuulla, miten Toivo kutsuu sinua takaisin Rakkauteen.
– Ai sen takia porukat meditoi ja hiljentyy? – Juurikin näin, Toivo naurahti ja kertoi: Samalla he avaavat oven rakkaudelliseen mieleen, joka on ikään kuin egomielen kääntöpuoli. Rauhallisessa ja hyväksyvässä rakkaudellisessa mielessä tunnet Rakkauden virtauksen, jolloin kaikki kivut, murheet ja kärsimykset haipuvat pois. Silloin ei enää tarvitse yrittää muovata elämästään myönteisempää, vaan myönteisyys on yhtä luonnollista kuin hengittäminen.
– Silloin elämä varmaan tuntuu hyvälle, sanoin hiljaa antaen samalla itselleni luvan jo kuvitella tuollaista seesteistä mielentilaa. – Kyllä, silloin elämän täyttää hyväntahtoisuus. Rakkaudellinen mieli katsoo maailmaa ja muita ihmisiä rakkauden silmin, lempeästi ja hyväksyvästi, aivan kuten Rakkaus katsoo sinua. Rakkaudellisessa mielessä ymmärrät, että kaikki pauhu ja kaaos ovat pelosta lähtöisin, mutta Rakkaus mahtavimpina voimana kasvaa ja versoo myös epätoivon ja kaaoksen keskellä. – Tuo on kyllä lohduttava ajatus.
– Itse asiassa Toivon tärkein tehtävä on kutsua sinua ja kaikkia muitakin muistamaan, että pohjimmiltaan ja syvimmiltään jokainen ihminen on Rakkautta. Ja vieläpä yhtä ja samaa Rakkautta. Rakkauden voima virtaa aina jokaisessa ihmisessä, myös sinussa. Elämään tulee runsain määrin toivoa ja iloa, kun muistat, että sinä et ole koskaan yksin. Olet aina yhteydessä Rakkauteen, koska sinä olet Rakkautta. – Tuohon minä haluan uskoa. Kiitos Toivo!
Lisää siitä, miten löydät toivon ja rakkauden itsestäsi voit lukea kirjastani Avaudu rakastamaan itseäsi
Tutustu koulutus- tai valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuus- tai rakkausluento TÄSTÄ.
Mitkä äänet sinua ohjaavat arjessasi? Kannustaako sisäinen bestiksesi sinua kurjan päivän jälkeen vaiko sabotööri sättii, mitä tuli taas tehtyä. Aika tarkistaa, mitkä äänet olet sisäistänyt omiksi totuuksiksi?
Tanskalais-norjalainen kirjailija Aksel Sandemose loi romaaniinsa 1930-luvulla satiirisen Janten lain, joka sisälsi 11 sutkautusta siitä, miten meidän ei tulisi luulla liikoja itsestämme. Vaikka kyseessä oli satiiri, tämä ”laki” on pelottavan lähellä todellisuutta siitä, millaiset sisäiset äänet menoamme voivat arjessa jarruttaa. Lain useimmat kohdat alkavat ”Älä luule, että…” (olet jotakin / viisaampi kuin muut / kukaan välittää sinusta). Kuulen työssäni psykologina ja valmentajana toistuvasti, miten juuri tämäntyyppiset ulkoa projisoidut ajatukset siitä ”mitä muutkin ajattelevat” blokkaavat omaa etenemistä, ilmaisemista ja tekemistä. Osa itseä himmaavasta ajattelusta on niin automatisoitua, että siitä on hädin tuskin tietoinen. Osa siitä tuntuu toisinaan suorastaan pohjoismaisen ja suomalaisen yhteiskunnan selkärangalta (”ettet vaan ylpisty”, tiedätkös). Tarvitsemme muistutuksia, että saamme olla kaikkea sitä mitä olemme, kaikkea yhtä aikaa, valoisaa ja hämyistä.
Mutta eikö vain olekin aika laittaa Janten laki uuteen uskoon. Lue jokainen lause itsellesi sisäistäen – kuka sanoi, että olisit yhtään mitään vähemmän?
Lupa olla enemmän
1. Tiedäthän, että olet jotain suurta
2. Tiedä, että olet yhtä hyvä kuin muut
3. Tiedä, että olet viisas
4. Saat aivan vapaasti uskoa toteen ihan mitä haluat
5. Luota sisäiseen tietoosi
6. Olemme yhtä
7. Tiedäthän, että sinusta on mihin vaan
8. Nauru ja ilo ovat elämän suola
9. Tiedä, että olet syvästi rakastettu
10. Sinulla on paljon annettavaa ja opetettavaa muille
11. Sinä olet äärettömän rikas, syvä ja ikuisesti kiinnostava elämän mysteeri
Mikä tuntuu kehossasi ja olossasi toiselta, jos sinulle sanotaan (sinä itse tai joku muu) ”älä luule, että sinä olet jotakin” sijasta ”tiedäthän, että olet jotakin suurta”? Käyttämällämme puheella, sisäisellä ja ulkoisella, on valtavasti merkitystä, aivan joka päivä. Se muuttaa maailman. Sinun maailmasi ja kaikkien, joiden kanssa olet tekemisissä. Se, että on jotakin ”enemmän”, ei tarkoita kenenkään ylitse kävelyä tai kunnioittamattomuutta vaan kutsua olla autenttisemmin juuri se, joka olet. Se on myös ihmisyyden henkisen laajuuden muistamista – olet ihkaoikeasti suunnaton mysteeri ja kaikessa potentiaalissasi moniulotteinen. Muistamme kaikki kyllä tämän mysteerin vastasyntyneen äärellä. Hän ON ihme ja mysteeri. Kaikki alle viikon ikäistä sylissään pitäneet tietävät, että käsillä on jotain syvästi rakastettua, jolle haluaa kuiskata ”tiedäthän, että sinusta on mihin vaan”. Minne se katoaa? Se ihme olet yhä sinä! Se sama elämää hengittävä suuri ihme.
Jos sinua kutsuu matka omaan voimaasi ja ulos itseäsi kutistavista, latistavista uskomuksista, tule mukaani henkisen kasvun matkalle. Kirjaani Lupa olla enemmän on kuvattu lohdulliseksi ja lumoavaksi matkatoveriksi ja parhaimmillaan loitsuksi. Se vie ihmeen äärelle, joka olet. Saat sen vielä joululahjaksi itsellesi tai läheisellesi, jolle haluat toivoa enemmän rohkeutta ja henkisen kasvun senttejä omaan voimaan.
Tietenkin tunnen itseni läpikotaisin. Ilman muuta olen aina aito oma itseni! Mitä muutakaan voisin olla?
Totuus kuitenkin on, että olemme surkeita arvioimaan itseämme. Tutkimukset paljastavat tämän karulla tavalla: jopa 80–90 % ihmisistä uskoo olevansa keskimääräistä parempi kuski, fiksumpi työntekijä ja sosiaalisesti taitavampi kuin muut. Matemaattisesti täysin mahdoton yhtälö.
Asia selvä – ehkä en tunne itseäni aivan niin totaalisen täydellisesti kuin luulin. Mutta aito nyt varmasti olen siitä huolimatta, aina oma itseni!
Aitouden ihannoinnin lähtökohtana on oletus sielun syvyydet lävistävästä itsetuntemuksesta. Joten onko mahdollista olla aito, jos emme edes osaa arvioida realistisesti jotain niin arkista kuin ajotaitojamme? Ja onko ainainen aitous edes asia, josta kannattaa olla yksinomaan ylpeä?
Mutta entä jos autenttisuus ei tarkoittaisikaan syvän itsensä tuntemisen esittelyä, vaan onkin sen hyväksymistä, että olemme moniulotteisia ja ristiriitaisia? Joskus jonkinlaisia, jossain toisessa tilanteessa ehkä jotain muuta. Se, että käyttäydymme eri tavalla työhaastattelussa kuin ystäväporukan illanvietossa, ei ole aukoton todiste epäaitoudesta, vaan voikin kertoa joustavuudesta ja sosiaalisesta taitavuudesta.
Ehkä todellinen aitous löytyy siitä, että tunnistamme omat vahvuutemme ja epätäydellisyytemme ja haluamme jatkaa itsemme äärelle pysähtymistä. Aidoksi ei tulla yksinomaan itsetuntemuksen kautta, vaan myöntämällä, että emme tunne itseämme vielä täysin. Kenties aito aitous tulee ilmi, kun uskallamme olla samanaikaisesti keskeneräisiä ja silti näkyviä?
Eikä aitous ole jokaisessa tilanteessa vain ja ainoastaan ylistettävää – toisinaan se valitettavasti näkyy lähinnä tekosyynä huonolle käytökselle: ”Minä nyt olen tällainen rehellinen, joka sanon asiat aina suoraan.” Aitous ei ole lupa loukata, satuttaa tai toimia epäasiallisesti. Huono käytös on huonoa käytöstä, vaikka se kuinka haluttaisiin koristella autenttisuuden kultareunuksella.
Aidoimmillaan aitous ei ole suodattamatonta minäkeskeisyyttä, vaan kykyä tiedostaa, mitä olemme itsellemme ja millainen vaikutus meillä on ympärillä oleviin ihmisiin. Aitous, jonka rinnalla kulkevat hienovaraisuus, muiden huomioinen ja tilannetaju, on aina enemmän kuin pelkkä aitous voisi yksinään olla.
Ehkä oleellista ei olekaan olla täysin oma itsensä. Ehkä tärkeintä on oppia kysymään, millainen aito versio itsestäni tekee hyvää sekä minulle että muille?
Tutustu myös Johannan kirjaan 12 väärää ajatusta työelämästä, joka tuulettaa pölyttyneitä käsityksiä työstä ja hyvinvoinnista positiivisen organisaatiopsykologian opeilla.
ADHD ja narsismi voivat joskus näyttää ulospäin hieman samankaltaisilta.
Impulsiivisuus, keskittymisen puute, tunnepurkaukset tai kyvyttömyys kuunnella toista voivat luoda vaikutelman itsekeskeisyydestä.
On kuitenkin tärkeä tietää, että todellisuudessa ADHD ja narsismi kumpuavat kuitenkin täysin eri syistä: ADHD hermoston erityisyydestä ja narsismi persoonallisuuden rakenteellisista ongelmista.
Alla viisi tiivistettyä piirrettä ja kohtaa selityksineen, jotka auttavat erottamaan ADHD:n ja narsismin toisistaan.
1. Impulsiivisuus
ADHD: Toiminta voi tulla ennen ajattelua, eli saatetaan sanoa tai tehdä jotain hetken mielijohteesta ja katumus tulee heti perään.
Tämän taustalla on vaikeus pysähtyä, ei haluttomuus ottaa vastuuta.
Narsismi: Impulsiivisuus liittyy vallan ja hallinnan tarpeeseen. Sanoilla ja teoilla pyritään vaikuttamaan toisiin, eikä katumusta tunneta, koska teko palvelee omaa etua ja narsisti ajattelee, että hänellä on tähän kaikki oikeus.
2. Huomion tarve
ADHD: Huomionhakuisuus kumpuaa hermoston alivirityksestä ja tarpeesta stimulaatioon.
ADHD-ihminen etsii yhteyttä ja merkitystä,ei ihailua tai valtaa sairaalloisella tavalla.
Narsismi: Narsistinen henkilö tarvitsee jatkuvaa ihailua ja vahvistusta pitääkseen sisäisen tyhjyyden kontrollissa/loitolla.
Huomion tarve on verrattavissa hapen saantiin, ilman sitä narsistin olo käy sietämättömäksi.
Tunteet
3. ADHD: Tunteet ovat voimakkaita, aitoja ja nopeasti vaihtuvia.
Tunteet koetaan syvästi ja usein tunnepurkausten jälkeen seuraa häpeä tai katumus.
Narsismi: Tunteet ovat pinnallisia tai feikattuja ja niitä käytetään välineinä toista vastaan tai toista manipuloidakseen.
Näennäinen tunneilmaisu palvelee usein narsistin omien tarkoitusperien läpi ajamista.
4. Empatia
ADHD: Empatia on vahvaa, mutta se ei aina näy, esimerkiksi jos hermosto on ylivirittynyt.
ADHD-ihminen kärsii, jos on loukannut toista ja hän yrittää ymmärtää miten toimia toisin.
Narsismi: Empatia on laskelmoivaa tai puutteellista tai tietoinen päätös (ei huomioi toisen hätää tai vaikeaa tunnetta, vaikka näkee sen).
Narsisti ymmärtää kyllä mitä toinen tuntee, mutta ei kuitenkaan tunnetasolla tunne sitä ja hän voi käyttää tätä tietoa hyväkseen/toista vastaan/oman edun ajamiseen.
5. Erot näkyvät jälkikäteen
ADHD-ihminen osaa katua, pyytää anteeksi ja haluaa ymmärtää miten voisi toimia toisin.
Hän kokee aidosti syyllisyyttä ja häpeää, koska empatia ja moraalitaju ovat vahvat.
Narsistinen ihminen taas puolustautuu, kieltää ja syyttää aina ja kaikesta muita.
Hän ei koe vilpitöntä katumusta, sillä hän ei pysty näkemään itseään ja omaa toimintaansa niin kuin muut ja hänen oma minä ei salli virheellisyyden kokemista.
Lopulta suurin ero ei ole siinä miltä käytös näyttää, vaan siinä mitä tapahtuu käytöksen jälkeen.
Samankaltainen käyttäytyminen ei siis tarkoita samaa selittävää taustasyytä ja jotta ymmärtäisimme paremmin näitä kahta ilmiötä on tärkeä katsoa pintaa syvemmälle.
Lisää tietoa narsismista, terveiden ja satuttavien suhteiden eroista sekä keinoja selviytymiseen ja toipumiseen löydät kirjastani: Toivu satuttavasta suhteesta!
Uneen tuudittavat iltasadut kuljettavat taianomaisen Lapin maisemiin Suvi Teräsniskan lukemana.
Tuutusadun lomassa kuultavat rauhoittavat ASMR-äänet ja Suvi Teräsniskan utuinen hyräily unettavat mukavasti. ASMR-äänet ovat pehmeitä rahinoita, suhinoita, kahinoita ja muita lempeästi värisyttäviä ääniä, jotka tuovat rauhoittavan aistielämyksen keholliseksi kokemuksiksi. Moni saa äänistä helpostusta nukahtamiseen ja myös painaviin tunteisiin.
Millaista taikaa lapsi kuulee ja näkee Lapin luonnossa? Mitä mummo sanoikaan taianomaisista havainnoista? Millainen viesti utuisesti ja unettavasti hyräilevillä unikeijuilla on?
1. Lapin kuu ja unikeijujen tuu-tuu tuo talvisen, taianomaisen Lapin aistillisiksi ja unettaviksi elämyksiksi. Iltasatu opettaa samalla mielentaitoina uteliaisuutta ja havainnointia.
2. Yötön yö ja unikeijujen tuu-tuu ihmettelee valkeaa Lapin yötä ja auttaa nukahtamaan silloinkin, kun luonto sirkuttaa. Iltasatu opettaa samalla mielentaitoina kiitollisuutta.
3. Revontulet ja unikeijujen tuu-tuu ihmettelee revontulien syntyä ja kauneutta talvisissa Lapin maisemissa. Iltasatu käsittelee yksinäisyyden kokemusta, joka voi ilmetä sekä päivällä että nukkumaan mennessä.
4. Pohjantuuli ja unikeijujen tuu-tuu tutkii syksyn tarinaa ja ääniä. Iltasatu opettaa mielentaidoista myötätuntoa kaikkea elävää kohtaan.
Nämä runot ovat sinulle, jolla on juuri nyt vaikeaa. Ne eivät ehkä poista pimeyttä, mutta toivottavasti ainakin houkuttelevat valonsäteitä tai avaavat uusia horisontteja
Isähaava on teema, joka lääkäri, kliininen hahmopsykoterapeutti ja isä Martti Vannaksen mukaan nousee usein esiin vasta pitkän ajan jälkeen. Hän kuvaa sitä Hidasta elämää -podcastissa (jakso 4. Isähaava – hiljainen varjo) haavana, joka on ollut esimerkiksi hänelle itselleen pitkään tiedostamaton ja jonka oireet näkyivät ennemmin yleisenä huonovointisuutena kuin selkeänä syynä.
“Tämä on ollut mulle pitkään tiedostamaton haava. En tiennyt, mistä on kyse.”, Vannas sanoo ja kuvaa kokemusta henkisenä huonovointisuutena ja tuntemuksena, että ”jokin on pielessä”.
Vannaksen mukaan isähaava voi ilmetä ahdistuneisuutena, tunnesäätelyn haasteina ja epämääräisenä kokemuksena siitä, ettei ole omassa elämässään kunnolla mukana: “Voi olla ahdistuneisuutta, tunnesäätelyhaasteita tai olo, että olen ‘out of place’ – en ole minä”, Vannas sanoo ja kuvaa kokemusta kuin olisi oman elämän odotushuoneessa tai oman moottoripyöräni sivuvaunussa.
Keskeistä isähaavassa on se, että sen kohde on usein vaikea paikantaa. Vannas kuvaa omaa pitkää prosessiaan, jossa haava alkaa vasta myöhemmin hahmottua: “Se on ollut pitkä tie – kymmeniä vuosia – siihen pisteeseen, että se on noussut tietoisuuteen, mistä siinä on kyse.”
Onko isähaava psykologinen käsite, kulttuurinen ilmiö vai metafora? Vannas painottaa ennen kaikkea kokemuksellisuutta. “Kokemuksellisuus ehdottomasti. Se, miten me koetaan haava ja mitä se tarkoittaa: oireilu, mitä haava aiheuttaa.” Hän kuitenkin toteaa, että teemassa kulkevat rinnakkain myös psykologinen ja kulttuurinen taso: “Paljon psykologista dynamiikkaa ja eheyttämistä. Ja kulttuurisesti uskon, että isähaava-teema on läsnä eri kulttuureissa eri painoarvoilla.”
Vannas näkee isähaavan usein ylisukupolvisena ketjuna. “Puhutaan ylisukupolvisesta isähaavasta, joka voi olla ties kuinka pitkä.” Vannakselle itselleen henkilökohtainen motivaatio eheytymisessä on ollut erityisesti se, ettei haava siirtyisi eteenpäin omille lapsille: “Minulla on iso motivaatio olla oman haavan kanssa, ettei sitä lakaista pois, vaan voin estää, ettei se mene eteenpäin seuraaville sukupolville.”
Isähaava on siis Vannaksen kuvauksessa sekä henkilökohtainen kokemus että sukupolvien läpi kulkeva jatkumo: haava voidaan tuntea kehossa ja arjessa, vaikka sen juurisyyt olisivat aluksi piilossa.
Kuuntele isähaavaa käsittelevä podcast maksutta Hidasta elämää -sovelluksessa. Kuuntele jakso TÄÄLTÄ.
