Kun hain työnohjaajakoulutukseen, pääsykokeissa toisella puolellani istui psykologi, toisella puolella toimintaterapeutti. Ympärilläni oli mielenterveyden ammattilaisia, terapeutteja ja valmentajia.
Ja sitten olin minä.
Mielessäni kävi vähintään seitsemäntoista lannistavaa ajatusta:
Ei tästä mitään tule.
En kuulu tänne.
En ole riittävän hyvä.
Minulla ei ole oikeanlaista tutkintoa eikä samanlaista kokemusta kuin muilla.
Olen muutenkin perustavanlaatuisesti vääränlainen. Huono!
Mutta sitten päätin, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa se, mitä minulla on annettavanani. Ei ole muuta vaihtoehto kuin olla se, joka olen. Siinä kaikki, mitä minulla on.
Pääsin opiskelemaan.
Siksi haluan nyt muistuttaa, ettei tarvitse olla paras tai täydellinen versio itsestään tehdäkseen, aloittaakseen tai kokeillakseen jotain, jolle sydän sykkii ja mieli huutaa kyllä. Riittää, että on nykyinen versio. Se on nimittäin pirun hyvä versio se.
Varsinkin tunnollinen ja täydellisyyteen pyrkivä suorittaja ajattelee helposti, että on ensin luettava 72 kirjaa, käytävä kaikki saatavilla olevat verkkokurssit, kehitettävä itsestään osaavin mahdollinen versio ja ostettava vielä uskottava jakkupukukin, jotta olisi ylipäätään lupa yrittää.
Ei sillä, etteikö etukäteen valmistautuminen tai uuden opettelu kannattaisi. Varmasti kannattaa. Mutta täydellisyyttä ja virheettömyyttä ihailevassa maailmassa on myös uskallettava olla juuri se versio itsestään, joka sillä hetkellä on – ja sitten vain annettava palaa.
Yhdelle se tarkoittaa sitä, että uskaltaa pukeutua just niin kuin haluaa juuri sillä keholla, jonka sisällä elää.
Toiselle se voi tarkoittaa sitä, että vihdoinkin rohkaistuu kertomaan oman näkemyksenä, vaikkei ole lukenut vielä niitä 72 aiheesta kertovaa kirjaa.
Kolmannelle sitä, että uskaltaa pitää puolensa sen sijaan, että nielee päivä toisensa jälkeen vain kiukkua.
Neljännelle sitä, että vaikkei vielä kokisikaan olevansa oman elämänsä rohkea hyvinvointikapinallinen, siitä huolimatta alkaa rajata työtään niin, ettei se jatkuvasti valu vapaa-ajalle.
Kenellä mitäkin.
Jos jää odottelemaan ja kehittelemään itsestään aina vain parempaa ja täydellisempää versiota ennen kuin ottaa itselleen tärkeän askeleen, saa toden totta odotella ja kehitellä hamaan tappiin asti.
Kirjailija Derek Sivers kirjoittaa kirjassaan Hell Yeah or No vapaasti suomennettuna näin:
”Tekosi ovat aina omissa käsissäsi – ja juuri ne ennustavat parhaiten, millaisen tulevaisuuden luot.”
En voisi olla enempää samaa mieltä. Ilman toimintaa mikään ei koskaan muutu.
Jos tarvitset työntöapua, löydät ripauksen tarvittavaa rohkeutta Tunnollisen suorittajan kapinointikorteista.
