Lääkäri, kliininen hahmopsykoterapeutti ja isä Martti Vannas kuvaa Hidasta elämää -podcastissa (jakso 4. Isähaava – hiljainen varjo) isähaavansa ytimenä isän kykenemättömyyttä olla emotionaalisesti läsnä. Hän näkee tämän osana ylisukupolvista ketjua: “Minun isäni työkalut olivat puutteelliset. Hänellä ei ollut niitä taitoja, koska hän ei oppinut niitä omalta isältään.”
Vaikka isä oli Vannaksen mukaan “hyvin kiltti ihminen, hyväntahtoinen ja halusi hyvää kaikille”, taitojen puute johti siihen, ettei hän osannut vastaanottaa lapsensa tunteita. Vannas määrittelee emotionaalisen läsnäolon siten, että isä “ottaa tunteet vastaan ja pitää tilan ja turvan, että poika saa vapaasti ja turvallisesti kokea tunteensa”. Juuri tämä tila jäi hänen lapsuudessaan puuttumaan.
Vannaksen mukaan isähaava voi syntyä myös silloin, kun isä on fyysisesti paikalla. Hän liittää emotionaalisen etäisyyden laajempaan kulttuuriseen toimintatapaan: “Kulttuuri tukee etäisyyttä – ja vielä etätyötä. Me ollaan menestyjiä, jos uppoudutaan työhön.” Työ näyttäytyy helposti neutraalina tai jopa hyvänä tekona, minkä vuoksi etäisyys suhteissa voi jäädä huomaamatta.
Vannas kuvaa asetelmaa, jossa isä kokee tarjoavansa perheelle turvaa työn kautta, vaikka turva syntyisi ennen kaikkea läsnäolosta: “Voi sairastua työnarkomaniaan ja silti kokea, että teen töitä, että perheellä on turvaa. Mutta todellinen turva tulee siitä, että tuo henkisen ja fyysisen läsnäolon perheeseen.”
Vannas korostaa, että isähaava ei synny vain näkyvistä teoista vaan myös tekemättä jättämisestä: “Yhtä tärkeää kuin se, mitä joku tekee, on se, mitä jättää tekemättä.” Hänen omassa kokemuksessaan tämä tarkoitti erityisesti sitä, ettei isä ollut tunnetilanteissa läsnä.
Hän olisi kaivannut isää, joka tunnistaa tunteen, pysyy sen äärellä ja välittää turvan: “Olet vihainen, minä näen sen. Saat olla vihainen, olet turvassa ja minä olen tässä.” Kun tällainen kohtaaminen puuttuu, tunteet jäävät yksin kannettaviksi ja haava rakentuu vähitellen siihen “tyhjään kohtaan”, jossa yhteyden olisi pitänyt syntyä.
Vannas liittää tämän myös suomalaiseen kulttuuriin, jossa hänen havaintonsa mukaan korostuvat vaikeneminen ja puuttumattomuus: on “parempi olla hiljaa kuin puuttua”, ja ristiriitojen äärellä opitaan vetäytymään, jotta ei joutuisi vastuuseen.
Isähaava on Vannaksen mukaan salakavala: se rakentuu poissaolosta ja hiljaisuudesta, jotka eivät näy selkeinä tekoina, mutta joiden vaikutus voi olla syvä ja pitkäkestoinen.
Isähaava ei siis ole vain yksittäinen tapahtuma vaan myös tunneilmasto. Haava syntyy siitä, ettei ole tilaa tunteille, kohtaamiselle ja turvalle – vaikka arki muuten näyttäisi ulospäin “tavalliselta”.
