Tunnistatko sinäkin olevasi samanlainen jääräpää kuin minä, että pusket arjessa eteenpäin viimeisillä voimilla ja läpi sen kuuluisan harmaan kiven, vaikka tiedostaisit sisimmässäsi olevasi jo TODELLA väsynyt? Jatkatko härkäpäisesti kulkuasi hampaat irvessä ja kyyneleitä niellen, vaikka kengät olisivat täynnä teräviä kiviä? Sitten lopulta koittaa se pahiten pelkäämäsi päivä, kun keho ja mieli sanoo: SEIS! Ei enää askeltakaan!
Onneksi koittaa, pohdin kohta miksi..
Mikä voimien loppumisessa eli romahtamisessa pelottaa niin paljon, että se saa meidät ohittamaan ja sulkemaan silmämme todellisilta tarpeiltamme? Mikä sisäinen mekanismi saa meidät puskemaan eteenpäin, vaikka kaikki uupumuksen hälytysmerkit huutaisivat punaisella? Se ei nimittäin välttämättä ole se kuuluisa suomalainen sisu, jota niin mielellämme itsellemme ja muille uskottelemme. Syyllinen eivät aina ole ne ulkoiset olosuhteet, joiden vankina kenties koemme olevamme tai joita niin helposti ja automaattisesti syytämme. Syy ei myöskään ole oma herkkyytemme ja heikkoutemme, joiden piikkiin pahan olon voi nopeasti työntää, kun emme muuta keksi.
Minun näkemykseni mukaan kyseessä on sisun sijaan pikemminkin usein tiedostamaton häpeä ja pelko: mitä sitten tapahtuu? Miten käy jos tipun suorilta jaloilta? Kuinka kestän sen musertavan häpeän tunteen, joka voinnin romahtamisesta seuraa ja joka pysähtymisen myötä vyöryy yli? Mitähän muut minusta ajattelevat tai miten he minut näkevät kun saavat tietää? Kuka hoitaa työni ja velvollisuuteni töissä ja kotona kun itse en enää pysty?
Kokemuksesta voin sanoa, että lopulta romahtaminen eli voimien loppuminen ei ole niin kamalaa, kuin mitä etukäteen yleensä pelkäämme. Paljon kamalampaa on yrittää ylläpitää vahvuuden ja jaksamisen kulissia, vetää aamuisin valheellinen hymymaski naamalle, sinnitellä päivä tolkuttomassa aivosumussa peitellen todellista väsymystä. Kaikki tuo on lopulta vain oman inhimillisyyden kieltämistä ja omien tarpeiden sekä tunteiden ohittamista, valheellista roolia, jossa omat heikkoudet ja puutteet ovat kiellettyjä. Ja totuus on, että vaikka kuinka yrittäisimme peitellä todellista vointiamme, ympärillä olevat ihmiset kyllä vaistoavat ja näkevät sen sanomattakin.
Paljon kamalampaa kuin väsymykselle luvan antaminen on loputon suorittaminen ja siitä seuraava iloton ja hengetön elämä, krooninen masennusoireilu, jatkuva kalvava ahdistus aamuöisine heräilyineen sekä yksinpärjääjän raskaan ja näkymättömän taakan kantaminen. Sitä jaksaa aikansa, kunnes ei enää jaksa. Pysähtyminen todellisen väsymyksen äärelle nostaa näkyväksi sen, mitä vimmainen väkisin tekeminen on kaiken aikaa vain peittänyt alleen: oman inhimillisyytesi! Pysähtyminen nostaa näkyväksi sen, kuinka kaikki osasesi huutavat lepoa ja lempeyttä ankaruuden ja loputtomien vaatimusten sijaan.
Keho ja mieli kaipaavat hellittämistä, hyväksyvää myötätuntoista katsetta, kannattelevia käsiä, hyväilevää läheisyyttä joka ei vaadi mitään sinulta takaisin ja etenkin koko ihmisyytesi sallivaa läsnäoloa. Kaikki tämä myös sinulta itseltäsi! Paljon rohkeampaa kuin epäinhimillinen väkisin eteenpäin tarpominen on pysähtyminen ja itsensä kohtaaminen kokonaisena ihmisenä.
Romahtaminen eli voimien loppuminen on isomman muutoksen alku, ei suinkaan maailmanloppu kuten virheellisesti kuvittelemme tai tulkitsemme. Voimien loppuminen on mahdollisuus aloittaa sisäisten taakkojen purkaminen vähitellen sekä muuttaa suhdetta omaan itseen armollisemmaksi. Muutos alkaa, kun pysähdymme ja uskallamme olla itsellemme rehellisiä: ”minulla on rooli tässä ja vastuu omasta hyvinvoinnista, voin vaikuttaa siihen omilla valinnoillani.”
Ensimmäinen valinta voi olla vaikka soitto (työ)terveydenhuoltoon eli pyytää apua ja myöntää, että juuri nyt voimat ovat aivan loppu. Älä jää enää yksin, sillä se ei ole ratkaisu, vaan haitallinen suojamuuri, joka on syytä laskea alas.
