”Voita pelkosi”, meille julistetaan sormella osoittaen. Ei ole ihmisen osa, että elää pelosta käsin. Voittaja käärii hihat ja kipuaa kukkulan pelottomaksi kuninkaaksi. ”En enää pelkää, olen vapaa”, hän julistaa ja nostaa kädet ilmaan.
Kuulostaako raskaalta? Niin minustakin.
En tiedä sinusta, mutta ainakin itselläni on elämässä monia sellaisia pelkoja, joista niskalenkin saaminen tuntuu kohtuuttoman raskaalta suoritukselta. Siis se, etten enää tuntisi moista pelkoa lainkaan, ja kehittyisin immuuniksi sille. Tuntisin oloni aina turvalliseksi pimeän keskellä tai tummassa vedessä uidessani. En hikoilisi ahtaissa paikoissa ja uskaltaisin kohdata ihmisiä päivittäin avoimesti ja itsevarmasti rintakarvat hulmuten.
No way!
Omista peloista ei tulisi rakentaa valloitettavaa vuorta. Jos huipulle kipuaminen vaatii kohtuutonta suorittamista, vähempikin riittää. Pelkoja ei tarvitse aina voittaa, useimmiten riittää, että kulkee niitä kohti. Itselleen voi antaa luvan sanoa ”otin tänään nämä askeleet, ja se riittää.”
Askel kerrallaan
Kolmas kirjani Luolatarinoita – Suomalaisen luolan filosofia ja muotokuva julkaistaan helmikuussa. Yksi kirjan kirjoittamisen lähtökohdista oli, että halusin kohdata ahtaan paikan kammoni. Janosin päästä paikkoihin, joiden tukkeena tuo halvaannuttava tunne jumitti.
Lähdin kulkemaan kohti pelkoa. Ensimmäisellä kerralla en uskaltanut, en vielä toisellakaan. Kolmannella kerralla otin askeleen, seitsemännellä kerralla toisen. Päätin, että tuli mitä tuli, reagoin esiin nousevaan pelkoon. En lähtenyt taistelemaan sitä vastaan, en valloittamaan vuorta. Lamaantumisen sijaan valitsin kuitenkin joka kerta toimia, yrittää kulkea kohti.
Kerta toisensa jälkeen se, etten laittanut päätäni pensaaseen vaan reagoin, nosti itseluottamustani. Lopulta pääsin pisteeseen, jossa altistin itseni ahtaaseen tilaan. Jumaliste, että tärisin! Mitään pahaa ei kuitenkaan tapahtunut, joten toistin tekoni.
Ajan myötä totuin ajatukseen, että pelko ei tunteena häviä, mutta sitä kohti voi kulkea.
Löysin luolista ja onkaloista mitä huikeimpia paikkoja, jotka olisivat jääneet kokematta, mikäli olisin lamaantunut pelkojeni edessä. Halutessasi voit lukea lisää löydöksistä ja tavastani kohdata pelkoja myöhemmin helmikuussa ilmestyvästä kirjastani.
Kyky reagoida lisää elinvoimaisuutta
Kun katson jo elettyä elämääni taaksepäin, huomaan eniten hampaankoloon jättäneen ne hetket, jolloin lamaannuin pelkoni edessä niin, etten kyennyt reagoimaan. Vesipuiston hurjin liukumäki jäi kokeilematta ja kiehtovan uuden ihmisen edessä käännyin pois sen sijaan, että olisin tutustunut häneen. Epäoikeudenmukaisuutta kokiessani en noussut puolustamaan itseäni vaan annoin hetken valua sormieni välistä.
Pelkojen edessä lamaantuminen on joka kerta vähentänyt elinvoimaisuuttani. Olen valinnut jäädä pieneksi. Tämä usein siksi, että en ole uskonut kykeneväni voittamaan tuota pelkoa. Pääni sisällä on ollut harhainen kuva siitä, että pelko täytyisi jotenkin tuhota lopullisesti, jotta voisin olla vapaa siitä. Harva meistä kokee selkäpiitä karmivien tunteiden keskellä olevansa oman pelkonsa terminaattori.
Mutta hasta´la vista beibi, siinä se onkin!
Pelkoa ei tarvitse voittaa, riittää että sitä kohti valitsee kulkea, niillä voimilla mitä juuri sillä hetkellä on. Näin tehdessä usko omaan kykyyn selviytyä voimistuu, mikä osaltaan lisää elinvoimaisuutta. Tällöin alkaa rakentua myös pohja uudenlaiselle identiteetille. Se ei nojaa pelkoon ja muistuta, mitä pahaa saattaa tapahtua, vaan rakastaa ja rohkaisee ottamaan selvää, mihin kaikkeen pystyt.
Siksi valitsen ryömiä luolaan, vaikka yhä välillä pelottaa.
Luolatarinoita – suomalaisen luolan filosofia ja muotokuva on tarinallinen tietokirja kotimaamme jännittävistä ja vähemmän tunnetuista luontokohteista, joita harvat osaavat etsiä. Se on myös kiehtova kuvaus omien pelkojen kohtaamisesta.
Monia hirvittää pelkkä ajatus luolaan menemisestä, vaikka ihmiset ovat käyttäneet niitä ammoisista ajoista lähtien turvapaikkoinaan ja tallelokeroinaan. Suomessa eri luolat ovat toimineet näyttämöinä niin ryöväreille, tietäjille kuin sotakarkureille, mistä todistavat lukuisat tarinat.
Harri-Pekka Pietikäinen (s. 1980) on tietokirjailija, jonka viimeisin teos Pinnan alla – elämäni valkohain kanssa pureutui ihmisen ja ikonisen pedon kohtaamiseen. Pietikäinen kirjoittaa luonnosta ja lähestyy kirjojensa aiheita kulttuuriantropologisesta kulmasta käsin.
Tunteet ja tuntemukset ovat minulle tärkeitä, ne toimivat osaltaan kompassina, jonka kautta elämässä suunnistan – sillä jokaisella tunteella on aina viesti, joka kaipaa nähdyksi tuloa. Tarve, joka tarvitsee huomiota.
Silti, minullakin on tuntemuksia, joita mieluummin jättäisin kohtaamatta.
Yksi niistä on tyhjyyden tunne. Sellainen tyhjyys, joka tuntuu sydäntilassa ja vatsassa ammottavalta mustalta aukolta, joka nielaisee valon mennessään.
Muistan lapsuudestani, kun koin tuon tunteen ensimmäistä kertaa, ja siitä tuli nuoruusvuosiksi matkakumppani, jota en halunnut. Pyrin välttelemään tunnetta erilaisin tuhoisin keinoin, kuitenkaan koskaan pääsemättä karkuun. Vieläkään, yli kolmekymppisenä, monet kerrat sisimpääni itsekseni sekä ammattilaisen kanssa myllänneenä ja historiani kanssa sovun tehneenä, musta merkityksettömyyden aukko ei ole se mieluisin tunne kohdattavaksi. Uskon, etten ole ainoa, joka tunnistaa tämän.
Silti, tyhjyydelläkin on meille asiaa.
Joskus sen taustalla on muita tunteita, kokemuksia tai tarinoita, jotka ovat jääneet matkan varrella vaille huomiota. Joskus tyhjyys on kokemus merkityksettömyydestä. Tyhjyyden tunne voi saada ihmisen säntäilemään hätääntyneenä paikasta, asunnosta, ihmissuhteesta, seksikumppanista tai matkakohteesta toiseen. Täyttämään kehoa ruoalla tai kieltäytymään siitä. Ottamaan vielä yhden lasillisen tai tarttumaan omaan tuttuun selviytymiskeinoon kerta toisensa jälkeen. Ja se on vain inhimillistä.
Joitakin kuukausia sitten sydänsurujen keskellä musta aukko asettui sydämeni takaosaan ja koko kehoni jäykistyi puolustautumaan: ei, et ole tervetullut tänne. En kuitenkaan enää halunnut asettua vastustamaan tai täyttämään tilaa muulla, sllä tiesin, ettei tunne katoaisi ennen kuin se saisi huomioni. Niinpä minä asetuin istumaan tuohon tyhjään tilaan ja katsoin sisään, kohdaten sen, mitä siinä hetkessä pelkäsin eniten. Minä vain istuin ja pitelin itsestäni kiinni.
Se, mitä tyhjyydestä ja sen kautta avautuneiden muiden tunteiden alta löysin, oli rakkautta. Rakkautta, joka ei koskaan katoa, ei mene pois, ei häviä. Sellaista rakkautta, josta me kaikki synnymme, ja jonka kautta pohjimmiltaan täällä elämme, joka meitä kaikkia yhdistää. Mikään ei ole minun, eikä silti menetettyä.
Tyhjyyden kohtaamisen kautta löysin syvää turvaa, sillä vaikka joskus siltä tuntuisi, elämässä mikään ei ole turhaa. Emme ole yksin, emmekä koskaan ole merkityksettömiä.
Teos, jonka maalasin kokemusteni pohjalta (Every ending is a new beginning, 2021)
Jokaisen kokemus tyhjyydestä on uniikki, eikä kirjoittamani välttämättä resonoi sinulle ollenkaan. Tärkeämpää on kuitenkin harjoitella tutustumaan omaan kokemukseensa, joskus hitaasti, joskus avun kanssa. Oppia ymmärtämään, mistä tyhjyydessä on itsellä kysymys ja millaista viestiä se kantaa.
Tyhjyyden ei tarvitse olla pelottavaa, se voi olla osa syvää ihmiskokemusta. Tyhjyys voi merkitä puhdasta elämän kanvasta, jolle maalata seuraava tarina. Paikkaa, jossa katsoa syvemmin omia tarpeitaan.
Tyhjyyskin voi olla omalla tavallaan täynnä – elämää itseään.
Kolme keinoa, joilla kohdata omaa tyhjää oloa
1. Kosketa ja liikuta kehoa
Jos mielessä myllertävät katastrofiajatukset, kosketus palauttaa takaisin tähän hetkeen – sillä kehomme on aina tässä. Se ei voi olla missään muualla. Kosketus on hoitavaa ja voi luoda turvan kokemusta itselle. Jos tunne tuntuu lamauttavalta kehon sisällä, myös liike voi auttaa. Tunnustele, millaista liikettä kehosi kaipaisi? Ravistelua, venyttelyä, tanssia, jotain muuta? Kun liikut, tunne sisälläsi liikkuu.
2. Kirjoita ja sanallista
Sisäistä tyhjyyttä voi olla helpompi hahmottaa sanojen kautta. Itselleen voi kirjoittaa lohduttava kirjeen, aivan kuin kirjoittaisit parhaalle ystävällesi. Jos kirje ei tunnu omalta, voit esimerkiksi listata sanoja tai asioita, joita tunne nostaa itsessä esiin, ja mitkä asiat ja teot helpottaisivat oloa.
3. Anna huomiota itsellesi ja/tai anna toisen nähdä sinut sellaisena kuin olet
Yksi myötätuntoisimmista teoista on tulla nähdyksi sellaisena haavoittuvaisena, ainutlaatuisena ihmisolentoja, joka on. Tätä voi harjoitella siten, että antaa itsensä tuntea myös inhottavia tunteita, antaa huomiota kaikille kokemuksilleen ja joskus niille omille välttelytekniikoillekin.
Yhtä hoitavaa voi toisaalta olla se, että antaa turvallisen ihmisen nähdä sinut tunteen keskellä. Voit puhua, sanallistaa, itkeä – sillä mitään ei tarvitse kantaa vain omilla harteillaan, kaiken voi jakaa. Emme ole täällä yksin, vaan aina yhteydessä toisiin.
HUOM. Jos tyhjyyden tunne on valtavan voimakas, pitkäaikainen matkakumppani tai harjoitukset aiheuttavat epämukavaa oloa, ethän jää yksin. Käännythän tarvittaessa ammattiavun puoleen. Kaikkea ei tarvitse eikä pidä kohdata itsekseen. <3
Toimituksen vinkki: Hidasta ja rauhoitu
Hitaammassa tahdissa -kortit ovat sinulle, joka…
…koet vaatimukset koviksi ja elämänrytmin hengästyttäväksi.
…kaipaat keinoja palautumiseen.
…tunnet olosi usein uuvahtaneeksi – sekä mentaalisesti, emotionaalisesti että fyysisesti.
…kaipaat lempeitä ja helppoja harjoituksia rauhoittamaan kehoa: kiihtynyttä sydämensykettä, painetta päässä, kuristusta kurkulla jne.
…haluat muistuttaa itseäsi päivittäin siitä, että nopea vauhti ja tehokkuus eivät ole elämässä tärkeimpiä, vaikka ympäröivän maailman vaatimuksista niin voisi päätellä.
…haluat löytää rauhoittavia harjoituksia ennen nukkumaanmenoa – tai mihin aikaan päivästä hitaampaa hetkeä tarvitsetkaan.
Narsistin peili on siitä erikoinen, että se näyttää ainoastaan täydellisen kuvajaisen. Se näyttää narsistille itselleen kaunista ja särötöntä kuvaa, johon hän itse voi ihastua aina uudelleen. Narsistin omakuva on täydellinen eikä sitä pysty kukaan rikkomaan. Narsisti ei ole ihminen meidän muiden kuolevaisten tapaan vaan hän on yli-ihminen.
Narsisti vihaa niitä, jotka yrittävät näyttää hänelle realistisempaa kuvaa hänestä itsestään. Hänen hoviinsa ei mahdu se totuudentorvi, joka yrittää saada narsistin ottamaan ja kantamaan vastuuta hänen omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään.
Poistiko hän sinut juuri somesta, kun et silittänyt häntä myötäkarvaan?
Narsistin kumppanille saattaa jossain kohtaa tulla sellainen olo, että jotain outoa on meneillään. Narsisti alkaa olla levoton ja hän alkaa käyttäytyä eri tavalla kuin aikaisemmin. Hän saattaa jopa sanoa, että hänellä on tylsää.
Narsistin kumppani alkaa epäillä, että toisella on jotain outoa meneillään. Uskollisuutta vakuuttanut, pian narsistiksi paljastuva henkilö, on alkanut piilossa etsiä seuraavaa kohdetta. Kumppanin kysyessä asiasta, narsisti saattaa vastata: ”Ai miten niin? Mitä mulla muka voisi olla meneillään?”. Ja kumppani hiljenee.
Narsisti alkaa ehkä häivyttää kumppaniaan vähitellen niin, ettei tämä heti huomaa tai tajua, mitä tapahtuu. Sormus saattaa ”unohtua” kotiin ja somesta häviää parisuhdestatus ”vahingossa” pois. Kumppanin olo huononee ja epävarmuus lisääntyy. Epävarmuutta tai epäilyä ei saa sanoa ääneen, sillä narsisti suuttuu tosi helposti. Kun huuto alkaa, vaikenee kumppani ja jää taaskin vaille vastauksia.
Puhelinta piilotteleva ja sen kanssa naureskeleva narsisti jatkaa peliään. Hänen suhtautumisensa kumppaniin on muuttunut välinpitämättömäksi ja kylmäksi.
Kumppanin kysyessä, oletko ollut uskollinen, narsisti vastaa: ”Miksi mulla olis joku toinen?” tai: ”Miten sä voit aina olla noin epäileväinen, mulla alkaa mennä hermo suhun”. Kun kysyt vielä, on vastaus usein kysymys, johon et voi millään tavalla tarttua.
Kumppani tuntee, että narsisti ei ole enää heidän suhteelleen läsnä vaan hänelle on alkanut muodostua oma elämä heidän kumppanuutensa ulkopuolelle. Narsistin kysymysvastaukset kuitenkin tekevät sen, että uhri epäilee sekä toista että itseään eikä enää tiedä, mikä on totta. Ja se jos mikä saa kenet tahansa voimaan hirvittävän huonosti. Usein uhri menee kaikenlaisesta sumuttamisesta niin sekaisin, ettei hän saa öitään nukuttua ja hänen kaikki energiansa hukkuu siihen, että hän yrittää saada jostain langanpäästä kiinni ja ymmärtää, mitä hänen elämässään ja parisuhteessaan tapahtuu. Narsistin uhri ottaa usein kaiken vastuun parisuhteen tilasta itselleen ja tuntee valtavaa häpeää ja syyllisyyttä.
”Jos minä olisin toisenlainen, en näin tylsä, kyselevä, epävarma, ruma, niin minä kelpaisin tuolle toiselle”, näin narsistin kumppani alkaa tuntea ja ajatella ja hänen minäkuvansa särkyä pala kerrallaan. Mitä pienempiin osiin kumppani hajoaa, sitä enemmän narsisti saa valtaa ja häntä ärsyttää kumppanin heikkous, juuri se, jonka hän itse on saanut aikaan. Hajota ja hallitse-taktiikka tehoaa kyllä, kun sen vaikutuspiirissä riittävän kauan oleilee.
Kumppani, joka alkaa ottaa asioista selvää ja haluaa oikeasti tietää totuuden, on narsistille kuin piikki lihassa. Kun uhri alkaa olla lähellä totuutta ja tietää jo, että hänelle valehdellaan, narsisti alkaa huutaa ja raivota. Kun huuto ja raivo eivät hiljennä kumppania, saattaa hän poistua uhrin elämästä yhtä kiihkeän teatraalisesti kuin siihen aikanaan tuli.
Narsisti lähtee suhteesta, kun seuraava uhri on jo katsottu ja usein myös jo ”kokeiltu” – tätä narsisti ei koskaan myöntäisi: hänen hyvyytensä on näet tuollaisen yläpuolella. Narsistin kulissi ja maine pitävät – kun lähtee näyttävästi, ei nolo moka ja pettäminen ehkä paljastu. Narsisti tekee kaikkensa, jotta hänen maineensa kunnollisena ja hyväntahtoisena ihmisenä säilyy. Narsistin tarinat suhteen päätyttyä osoittavat kaikki sellaisiin suuntiin, joiden keskellä ei kukaan huomaa katsoa sinne, mihin kuuluisi: narsistiin itseensä. Vastuu on narsistille nimittäin sellainen polttopallo, jota hän ei näppeihinsä ota – ei hyvällä eikä pahalla.
Narsisti osaa harhauttaa puheillaan hyvin taitavasti. Hän saa uhrinsa näyttämään tyhmältä, hullulta, vainoharhaiselta, mustasukkaiselta, tyrannilta ja kotihirviöltä ja vaikka miltä kamalalta, vaikka oikeasti hän on itse se tarinan ilkimys. Kaiken tarinoinnin tarkoitus on aina sama: narsistin peiliin ei saa tulla säröä. Eikä tulekaan, koska hän jää niin harvoin kiinni valheistaan. Ja jos tulee, pakenee hän luolaansa ja viihtyy siellä hyvin yksinään – parhaassa seurassaan. Toki tulee sekin päivä, kun narsisti, ”savun hälvettyä”, tulee ulos luolastaan – käsipuolessaan uusi uhri, joka pitää huolen siitä, että narsistin maine kasvaa ja kilpi kimaltelee ja kaikki ovat jo unohtaneet sen, mitä aiemmin tapahtui (tai niin narsisti luulee). Käsipuolessa hymyilee onnellisena se uhriparka, joka hetken aikaa uskoo ne iltasadut, joissa kaikki narsistin eksät ovat noitia ja konnia ja narsisti itse sankari, uhri, hyväntekijä, marttyyri, kunkku tai kuningatar.
”Trauman käsittelyssä on yhtä paljon kyse sen muistamisesta, miten selviydyimme kuin siitä, mikä on mennyt rikki”. Näin kirjoittaa traumatutkija Bessel van der Kolk kirjassaan Jäljet kehossa ja nostaa esiin jotakin arvokasta: Että muistaisit kaiken kipeän ohella myös sen, mikä on kannatellut sinua pimeässä.
Kokemus toimijuudesta, edes pienikin sellainen, voi olla merkittävä tekijä paranemisen polulla. Van der Kolk tarkoittaa toimijuuden tunteella mahdollisuutta hallita omaa elämäänsä. Tämä taas perustuu siihen, millainen suhde ihmisellä on omaan kehoonsa.
Oman äänen löytyminen edellyttää, että ihmisen on oltava läsnä omassa kehossaan, läsnä sisäisille tuntemuksilleen. Tämä on dissosiaation, kehosta etääntymisen ja itsensä kadottamisen vastakohta, mikä on tyypillistä monille trauman kokeneille.
Vaikka traumaan liittyy usein kokemus itsensä kadottamisesta, se ei tarkoita, etteikö elämään voisi sisältyä myös ajoittaisia yhteyden välähdyksiä – hetkiä, jolloin jokin tai joku saa sinut havahtumaan, helpotuksen piipahtamaan luonasi, hyvän olon häivähtämään ja muistuttamaan siitä, että on olemassa jotakin parempaa.
Nuo pienet ohikiitävät hetket voivat olla niitä, jotka auttavat sinua jaksamaan. Tuovat hetkellisen helpotuksen sisäisen hädän, jähmettyneisyyden, pakenemisen ja taistelun äärelle. Ne ovat kuin langanpäitä, joihin tarrautumalla voit kiskoa itsesi pinnalle. Ne ovat sinun voimavarojasi.
Kaikki pelastusrenkaat eivät toki ole yhtä toimivia, mutta tässä yhteydessä en viittaa keinoihin, jotka turruttavat hädän (kuten riippuvuuksilla on tapana), vaan niihin hetkiin, joissa aito hyvä olo käväisee sisimmässä. Ehkä tuo valonlähettiläs on ihminen, ehkä eläin, kenties jokin harrastus, paikka tai kokemus luonnon äärellä. Oli se mikä tahansa, sillä voi olla käänteentekevä rooli elämässäsi.
Itselleni kannattelevia tekijöitä elämän varrella ovat olleet muun muassa liikunta ja hevosten kanssa vietetty aika. Ne ovat tuoneet arkeeni tarvittavia hengähdystaukoja, voimaa sekä kokemuksen siitä, että minun on yhä mahdollista löytää takaisin syvään yhteyteen.
Kun joskus pysähdyt katsomaan taaksesi ja rakennat tarinaasi uudelleen, palaa siihen, mikä on auttanut sinua selviytymään. Se tuo voimaa myös paranemiseen.
Lähde: Bessel van der Kolk, Jäljet kehossa (Viisas elämä 2019).
Kehoyhteyden vahvistamisesta ja traumasta toipumisen kokemuksista voit lukea lisää myös kirjastamme Kotona kehossa – Matka kehon ja sielun sopukoihin. Kurkkaa kirja täältä:
Elämä on kuriton ja oikukas eikä useinkaan tottele vahvaa tarvettamme varmuusajatteluun, ennakoimiseen, ennalta tietämiseen, selkeyteen, hallintaan ja kontrolliin.
Oikkuilusta tuiki tuntuvana muistutuksena vaikkapa viimeisimmät pari vuotta vikkelän viruksen viedessä ja meidän vikistessä. Muistutuksena siitä, ettei ihminen voi kontrolloida kaikkea. Ei saada maailmaa mallilleen eikä haluamallaan tavalla hallintaansa, vaikka niin välillä erehtyy kuvittelemaan.
Kontrolli karkaa käsistä, vaikka mitä tekisimme ja miten taistelisimme. Elämän kurinpalautukseen eivät yllä edes parhaat asiantuntijat, viranhaltijat, päättäjät tai muut gurut. Siihen ei yllä tiede eikä huippuunsa kehitetty teknologiakaan.
Varmuuden puute aiheuttaa meissä hämmennystä ja pelkoa, pahimmillaan paniikkia ja pakokauhua, koska mielemme mielipuuhia, etenkin öiseen aikaan, on uhkien, riskien ja pelon paisuttelu, sen kaikkein pahimman ja kamalimman kuvittelu.
Aivomme ja kehomme viestivät keskenään neuropeptidien välityksellä. Neuropeptidit kiinnittyvät soluihimme, joissa käynnistyy ajatusviestien mukainen hormonieritys. Hormonit säätelevät paljon muun lisäksi tunteitamme. Kun ajattelemme pelokkaita ja huolestuneita ajatuksia, joita ulkopuoleltamme jopa ahkerasti ravitaan, alamme tuntea itsemme nopeasti ahdistuneiksi.
Mitä enemmän ajattelemme pelkoajatuksia, sen enemmän lisäämme ahdistusta. Syntyy pelkoajatusten ja ahdistuksen itseään ruokkiva noidankehä. Vahvistamme uudelleen ja uudelleen samoja hermoyhteyksiä ja ylläpidämme näin kehossamme stressikemikaalien, adrenaliinin ja kortisolin jatkuvaa eritystä, mikä voi pitkään jatkuttuaan sairastuttaa.
Pelon ravitseminen aiheuttaa muutakin tuhoa. Pelko kaventaa ja kutistaa ajatteluamme ja näköalojamme, joten voikin miettiä, ovatko pelon ja paniikin aiheuttamat ajatukset ja niitä seuraavat reaktiot ja teot aina kovin viisaita. Pelko naamioituu myös usein aggressiivisuudeksi, syntipukkien etsimiseksi, syyllistämiseksi ja ankaraksikin tuomitsemiseksi. Pelko saa ihmiset helposti toisiaan vastaan.
Pelko on lähes aina mielikuvituksemme tuotos ja kohdistuu kaiken lisäksi useimmiten tulevaan, josta emme ennusteista ja todennäköisyyksistä huolimatta mitään tiedä.
Mutta suurimmankin epävarmuuden keskellä meillä on halutessamme mahdollisuus valita ajatuksemme, asenteemme ja niiden myötä pitkälti myös tunteemme ja tuntemuksemme.
Voimme valita taistelun tai hyväksymisen.
Taistelu vie voimat ja tekee rumaa jälkeä. Hyväksyminen edistää oman sisäisen mielenrauhan vahvistamista ja vaalimista, omassa voimassa pysymistä. Hyvinvointiamme ja ympärillämme olevien muidenkin ihmisten hyvinvointia.
Hyväksymisellä tarkoitan ymmärrystä siitä, että kaikkea tapahtuu. Sinulle, minulle, meille ja muille. Myös ymmärrystä siitä, mihin voimme itse vaikuttaa ja mihin emme. Usein emme voi vaikuttaa siihen, mitä ympärillämme tapahtuu, mutta sisäiseen mielenrauhaamme voimme. Paljonkin.
Pelon vastustaminen ja poispakottaminen ei toimi, mutta voimme olla jonkin pelkoa lempeämmän ja hyvää tekevämmän puolella. Tätä kutsutaan korvaamiseksi. Voimme korvata pelkoajatuksia ajatelemalla myötätuntoisia, itseämme ja muita ymmärtäviä, arvostavia ja rakkaudellisia ajatuksia. Näin saamme kehomme tuottamaan stressihormonien sijaan hyväolon hormoneja. Ne taas vahvistavat meissä turvan ja luottamuksen tunnetta. Sen turvan, jota kipeästi kaipaamme.
Mielenrauha, tyyneys ja omassa voimassa pysyminen edellyttävät korvaavien ajatusten säännöllistä toistoa. Uudet, alussa hennot ja hauraat hermoradat kapaavat vahvistusta.
Mitä enemmän keskityt tietoisesti ajattelemaan turvaa ja luottamusta lisääviä ajatuksia, sen enemmän vahvistat ja vaalit mielenrauhaasi. Sen paremmin pysyt omassa voimassasi ja totuudessasi elämän kaiken arvaamattomuuden keskellä.
Voit lukea lisää pelosta ja sen korvaamisesta turvan tunteella uudesta kirjastani Muuta asenteesi, muuta elämäsi. Voit ostaa kirjan tästä.
Jos minua kuorii kuin sipulia kerros kerrokselta, jäljelle jää ainoastaan ydin, joka paljastaa kaikki salaisuudet. Jos päältäni kuorii pois asioita, joiden varaan olen identiteettini rakentanut, pitäisi jäljelle jäädä ainoastaan sydän, sielu – se, kuka minä oikeasti olen.
Tein viimeksi niin sanotun välitilinpäätöksen itseni kanssa, kun päätin irtisanoutua kuusi vuotta sitten vakituisesta työstäni. Heittäydyin elämän vietäväksi ja riisuin yltäni pois kerrokset, jotka eivät tehneet minusta enää onnellista.
Matkustin ja aloin kirjoittaa työkseni. Löysin onnea ja rauhaa Intiasta, kutsumukseni Borneon orangeista ja kotini ja inspiraation kirjoittamiseen Balin saarelta. Olin onnellinen. Jätin taakseni asioita, ihmisiä, tekoja, jotka eivät palvelleet minua enää.
Vuosien saatossa elämä muuttui ja mullistui. Muutama vuosi sitten löysin rakkauden. Asiat ympärilläni ja tekemiseni muuttuivat. Vaikka tosi asiassa tahdoinkin pitää kynsin ja hampain kaiken ennallaan.
Otin hiljan kuukauden irtioton työstäni ja päätin toteuttaa itseäni matkustamalla pitkästä aikaa kauas. Suuntasin eksoottiseen maahan, jätin työt kotiin ja vietin aikaa yksin. Päätin tapojeni vastaisesti vain olla. Levätä ja nauttia elämästä.
Joutenolo ei sopinut minulle. Tai sitten se sopi erinomaisesti. Mieleeni nousi nimittäin pelottavia ajatuksia.
Mitä teen täällä yksin? Olen oman onneni nojassa.
Mitä jos sairastun? Tunsin oloni voipuneeksi ilman minua kiireisenä pitävää työtäni. Pelko painoi äkkiä luottamusta alas.
Ja mieleeni nousi lisää kysymyksiä:
Mikä merkitykseni maailmalle on?
Heitänkö aikaa hukkaan haahuilemalla?
Nautinko samoista asioista kuin joskus aiemmin?
Kuka minä olen?
Minut valtasi tuttu pelko, joka minussa oli ollut vuosia aiemmin. Silloin kun käsillä oli suuri muutos.
Asiat, kuten vapaus matkustaa kauas, mistä olin aikaisemmin saanut nautintoa, ei tuottanutkaan enää samanlaista iloa. Pelästyin.Eikö minua enää ole olemassa?
Löysin itseni vapisemasta vieraassa maassa yksin, ilman perhettä, työtä, tarkoitustani, johon olin vuosia vimmalla itseni ripustanut.
Kuka olin omasta arjestani ja ympäristöstäni irrotettuna?
Oli välitilinpäätöksen aika.
Sanotaan, että seitsemän vuoden välein ihmisen elämään saapuu kriisiajanjakso. Kenties olin jälleen sellaisen edessä ja minun piti tarkastella itseäni lähemmin. Olla vain hiljaa. Mutta se johti pelkoon, sillä mieli ei tahdo vaimentaa ympäristöä. Se ei tahdo sulkea pois ulkoisia asioita, sillä sisimmän kuunteleminen ja sitä kautta muutos on mielelle pelottavaa.
Pelosta huolimatta ja juuri pelon tähden oivalsin, että olin tärkeän äärellä. Kysymykset, jotka nousivat mieleeni, olivat sellaisia, joita minun tuli kuunnella.
Oliko minun aika päästää irti asioista? Tarkastella uudelleen kerroksia, joilla olin sisimpäni peitellyt. Oliko osa kerroksista jo aika riisua, jotta voisin luoda nahkani uudelleen?
Olin tottunut olemaan aina pärjääjä, auttaja, itsenäinen, vahva nainen. Mitä jos tänä päivänä tarvitsenkin muita? Olenko silloin heikompi? Matkallani koin myös kuoleman pelon. Elämäni ei ollut yhdentekevä. Halusin selvitä hengissä, jo niiden muiden tähden. Päätin, etten Minä kutistu, vaikka tilaani mahtui tänä päivänä itseni lisäksi muita. Uskalsin tunnustaa heikkouteni. Tarvitsinkin muita ihmisiä. Kenties olin samalla valmis luopumaan tarpeesta näyttää muille olevani vahva, rohkea, ahkera. Kenties minun ei tarvinnut näyttää kenellekään enää yhtään mitään.
Olinko samaan aikaan kasvamassa ulos elämäntavastani? En samalla tavalla tavalla nauttinutkaan enää reppureissuelämän tuomasta vapaudesta, mikä oli aiemmin ollut olemiseni ydin. Se, mistä sain inspiraationi ja energiani.
Matkani aikana minusta nousseet kysymykset aikaansaivat sisuksissani hetkellisen tyhjyyden tunteen. Mitä olin ilman asioita, joilla olin itseni määritellyt? Mutta kenties välitilinpäätöksen ydin on juuri tyhjyyden ja tilan tekeminen uudelle. Ja sen tilan voi saada ainoastaan laskemalla irti asioista, jotka eivät tunnu enää ihan omilta. On aika kasvattaa sipuliin tuoreet kerrokset.
P.S. Minä en muutu, ainoastaan asiat, joita tahdon tehdä, muuttuvat.
Tervetuloa uuteen vuoteen 2022. Numeroltaan se on kutosvuosi, joka koostuu pääosin kakkosista (2+0+2+2=6).
Numerot ovat symboleja, siinä kuin muutkin käyttämämme symbolit (risti tai kala symboloi kristinuskoa, sydän rakkautta jne.) Symbolit kantavat itsessään monenlaisia merkityksiä ja puhuvat omaa kieltään. Kyse ei ole ennustuksesta, vaan jonkinlaisten kollektiivisten virtausten tunnistamisesta: niiden havaitseminen saattaa kasvattaa ymmärrystä sekä tuoda kärsivällisyyttä ja armoa.
Vuosi 2021 oli joogisen numerologian mukaan oppimisen ja paradoksien (5) vuosi. 5 symboloi myös siltaa ja yhteyttä. Yhteyden säilyttämistä ääripäiden välillä olemme todella saaneet harjoitella. (Näin kirjoittelin vuosi sitten.)
Parin viimeisen vuoden jatkumona voidaan ajatella, että 2020 (4) liittyi valintoihin ja sitoutumiseen. 2021 (5) muutokseen ja kynnyksen yli astumiseen. 2022 (6) liittyy seurausten kanssa elämiseen: siitä, mitä olemme kylväneet, avautuu jonkinlainen kukka.
~
6 on symboli muun muassa kauneudelle, arvokkuudelle, vapaudelle, tanssille, laululle, musiikille, soturiudelle, hiljaisuudelle ja luottamukselle.
6 on symboli myös shokille, kriisille, paniikille, jähmettymiselle, pelolle, terävyydelle ja myrskylle.
Numeron 6 ytimessä on kysymys: fear or faith? Pelko vai luottamus?
Herätys on shokki. Pelko on myös muistutus, sen avulla voi pysyä polulla. Myrsky voi olla puhdistava. Emme ole vielä ohittaneet globaalisti jylläävään virukseen liittyvää valtavaa turbulenssia, vaan olemme keskellä sitä. Valitsetko pelon vai luottamuksen?
~
Kuten viime vuonna, olemme edelleen voimakkaasti tekemisissä yhteyden ja ulkoisen maailman kanssa. 6 on nimittäin symboli myös intuitiolle, oikeudenmukaisuudelleja selkeydelle.
Intuitio on jotakin yhteistä, se ei ole kenenkään oma. Meillä on yhtäläinen yhteys sanojen tuolla puolen olevan tietoon. 6 on siis ikään kuin itsen ulkopuolella. Emme voi ”tehdä intuitiota”, vaan se laskeutuu, kun keskitymme oman sydämen (4) viisauteen ja hengittämiseen (4).
Siksi 6-vuonna myös numero 4 on tärkeä (6 ja 4 ovat yhteydessä, ne muodostavat yhteensä täyden 10:n). (Täältä löytyy enemmän 4:stä kertova, vuoden 2020 teksti.)
Shokki, pelko tai kriisi voi lamauttaa, jähmettää, jäädyttää. Silloin kannattaa palata omaan hengitykseen. Hengitys palauttaa sinut takaisin omaan kehoosi ja tekee sinut tietoiseksi sydämestäsi. Sydämen tunteminen avaa mahdollisuuden suostua sydämen kipuun, joka on ihmisyyden kannalta olennainen. Kivun läpi kannattaa hengittää. Keskity kivun mahdollistamaan rukoukseen.
~
2022-vuoden 6 koostuu kolmesta kakkosesta. 2 on symboli muun muassa kaipaukselle, epäilykselle, negaatiolle ja itkulle, mutta myös lojaaliudelle, puhdistumiselle ja tarpeettomasta luopumiselle.
2, 4 ja 6 ovat kaikki femiinejä lukuja. Ne ehdottavat jotain muuta kuin lineaarista halki-poikki-ja-pinoon-lähestymistä. Ne ehdottavat kysymysten vaalimista ja helppojen ratkaisujen hylkäämistä. On hyvä pohtia, kuinka voisi sallia arvokkaan kaipauksen näkyä elämässä, kuinka olisi mahdollista suostua kaipauksen tuomaan sydämen kipuun ja antaa sen muuttua kirkkaaksi viisaudeksi.
6 = soturi, 4 = pyhimys ja 2022 on soturin vuosi – tämä ei tarkoita sotilasta, vaan (femiiniä) soturia, joka rukoilee. On parempi olla soturi, joka hoitaa puutarhaa kuin puutarhuri, joka joutuu sotaan.
Tämän vuoden teema on ”ole valmis” – kuten soturi. Ole rukoileva soturi, joka ei taistele mitään vastaan, vaan ainoastaan tietoisuuden puolesta. Ei ole mitään kostettavaa. Kukaan ei ole sinulle velkaa, etkä sinä ole kellekään velkaa. Kun toiminta lähtee syvästä ymmärryksestä, sinun ei tarvitse edes tietää miksi, kunhan tiedät toimivasi oikein.
6:n ”terävyys” tarkoittaa tarkkuutta ja selkeyttä. Soturin ei ole tarkoitus viuhuttaa miekkaansa silmittömästi, vaan käyttää sitä niin vähän kuin mahdollista, tarkasti ja oikeudenmukaisesti. Kun toimit, tee se niin, että toimintasi on kaikille oikeudenmukaista.
Kuten oma opettajani Shiv Charan Singh sanoo: ”Älä taistele menneisyyttä vastaan. Puhu tulevaisuuden puolesta ja ole läsnä muille.”
4 on sisään, 6 on ulos. Hengitä syvään sisään, suoraan sydämeesi ja anna sydämesi viisauden virrata ulos. Jos et ole varma, että henki ohjaa toimintaasi, älä tee mitään. Pysy. Hengitä. Ole valmis. On aika pidättäytyä, muttei vetäytyä.
Ilmennä todellista olemustasi, jopa hiljaisuudessasi. Säilytä arvokkuutesi. Meditoi tänä vuonna kauneutta.
Päiväkirjani kannessa on teksti YOU ARE EXACTLY WHERE YOU NEED TO BE.
En usko siihen, että olen siellä missä minun kuuluukin olla. En usko siihen, että minua on johdatettu sinne, missä minun parhaani toteutuu. Minulle ei ole näytetty mitään, eikä minua ole kuljetettu minnekään. En usko, että minua on johdattanut mikään itseäni suurempi voima, ellei sellaiseksi lasketa moninaiset kulttuuriset, yhteiskunnalliset ja psyyken rakenteisiin liittyvät voimat, joiden keskelle olen syntynyt, ja joiden virrassa ja ehdoilla olen kasvanut ihmiseksi.
Niissä virroissa olen ollut sekä aktiivinen toimija ja valintoja tekevä yksilö että passiivinen ja avuton, pelkkä lastu virrassa.
Monet asiat elämässäni ovat surullisia ja suututtavia. Sillä tämä on syytä sanoa ääneen: meillä on erilaisia resursseja ja nuo resurssit asettavat meidät erilaiseen asemaan. Raha antaa turvallisuutta ja ennustettavuutta, vastuuntuntoinen hoiva synnyttää psyyken rakenteita, jotka lisäävät todennäköisyyksiä, että teen viisaita ja tasapainoisia valintoja enkä siedä rikkovaa kohtelua. Syntyminen Suomeen antaa minulle naisena enemmän mahdollisuuksia, kuin antaisi syntyminen Afganistaniin. Ihonvärin valkoisuusaste ennustaa mahdollisuuksia: mitä valkoisempi olen, sitä onnekkaampi keskimäärin olen. Ja niin edelleen.
Potentiaali on rajatonta ainoastaan teoriassa. Resurssien ja potentiaalien hienosyinen mosaiikki avaa ja sulkee. Avonaisten ja suljettujen ovien määrä ei ole syntymässä sama, vaan järisyttävällä tavalla eri. Ajatus, että olen siellä missä minun kuuluukin olla ei lopulta eroa ajatuksesta, että minun tulee tyytyä kastijärjestelmän minulle määräämään elämään. Että minun tulisi olla kiitollinen siinä missä olen ja niellä tyytymättömyys, tarkkanäköisyys, kritiikki, ärtymys tai kateus ja paitsijäämisen kokemus — jotka parhaimmillaan ovat suuria muutosvoimia.
Uskon, että on terveellistä olla hereillä ja paikalla omassa elämässään ja pidättää oikeudet vaikuttaa omaan elämäänsä. Aktiivisesti.
Toisaalta uskon määrätietoisen vaikuttamisen ja suostumisen väliseen dynamiikkaan. Keskusteluun, jota jatkuvasti joudun käymään tehdessäni valintoja ja hyväksyessäni kaiken sen, minkä eteen en voi tehdä mitään valintoja. Joudun antautumaan, vaikkei antautuminen johdattele minua minkään muun, kuin suostumisen äärelle. Suostua elämään ja siihen, että se kuljettaa paitsi sinne, minne haluan kulkea, myös sinne, minne en missään nimessä haluaisi kulkea.
Sellainen on helvetillistä. En oikeastaan aina haluaisi kulkea sinne, minne elämä minua on kuljettanut ja minusta elämä on kuljettanut minua monia kertoja aivan vääriin paikkoihin. Nuo paikat ovat olleet epäreiluja, ikäviä, kohtuuttomia, eikä niitä voi perustella minkäänlaisella parastani tarkoittavalla kohtalolla tai hyväkseni laaditulla viisaalla suunnitelmalla. Näytän keskisormea taholle, joka laati tuon suunnitelman.
Miksi ihmeessä olen hankkinut päiväkirjan, jossa lukee jotain noin typerää?
Sen sijaan, että lause tulisi tulkita tyytymiseksi ja kaikenlaisen vääryyden ja viekkauden hyväksymiseksi, se vie uskomisen rajapinnoille. Paikkoihin, joissa kaikki hallinta on hellitettävä. Tilanteisiin, joissa on pakotettu passiivisuuteen sekä tunteisiin, joita tuo pakko herättää. Kun etsii suhdetta siihen, että haluaisi huutaa vastalauseen sietämättömiin vääryyksiin, peruuttaa peruuttamattoman, tehdä tekemättömäksi jo tapahtuneen, ottaa takaisin sen mitä kaikkein eniten halusi, puhua kuolleille jotka eivät enää vastaa — mutta ei voi.
Ei kerta kaikkiaan voi, koska ei ole mitään, mitä tehdä.
Ehkä juuri silloin on siellä, missä kuuluukin olla. Ei siksi, että se olisi jotenkin hyvä paikka, tai oikea paikka, tai varsinkaan ihana paikka. Vaan siksi, ettei vaihtoehtoja ole. Ja on pakotettu hyväksymään sen. Se on ainoa paikka, jossa juuri tuolloin voi olla.
Valinnan varaa ei ole.
Hiukan paradoksaalisesti valinnan varan puuttumisen hyväksyminenkin on valinta. Vastarinnasta luopuminen voimattomalla hetkellä on valinta. Suostuminen on valinta, se on aktiivinen teko, vaikka suostumisen luonteeseen kuuluu kyvyttömyys vaikuttaa, ohjata tai hallita tilannetta.
Liitämme yleensä aktiivisuuteen ajatuksen, että aktiivisuutemme ohjaa tilanteita haluamiimme suuntiin. Suostumisen kohdalla aktiivisuuden ja vaikuttamisen välinen suhde on kuitenkin katkennut — jäljelle jää aktiivinen suostuminen ilman odotusta, että oma suostuminen ohjaisi tilannetta haluttuun suuntaan.
Suostuminen on nimenomaan vaikuttamisen puuttumisen hyväksymistä.
Tällainen teko tulee lähelle ajatusta, että olen siellä, missä minun kuuluukin olla. Mutta en ole siellä, missä minun kuuluu olla, siksi että olisin osa minun parhaakseni laadittua suunnitelmaa. Olen osa elämän suurta ja perimmäistä arvaamattomuutta ja hallitsemattomuutta.
Valintani hyväksyä hallitsemattomuus on minun parhaakseni. Tätä kaikkea voi kutsua myös haavoittuvaisuudeksi: suostun elämään, suostun, vaikka en voi kontrolloida, ohjata tai varmistaa. En luovu voimastani toimia, mutta kun kaikki tiet ovat päättyneet umpikujiin, suostun seisomaan paikallani ja odottamaan.
Uuden tutkimuksen mukaan kreikan uskoa tarkoittava sana pistis ei oikeastaan tarkoita uskoa joihinkin totena pidettyihin asioihin tai opinkappaleisiin, vaan luottamusta. Se viittaa kahden tai useamman osapuolen väliseen luottamukseen perustuvaan suhteeseen.
Sillä vaikka umpikuja on yksinäinen paikka, olen siellä harvoin yksin. Ennemmin tai myöhemmin, jostain, joku, ojentaa kätensä ja tulen vedetyksi mukaan johonkin uuteen. Ja vaikka se jokin ei välttämättä ole sitä mitä pyysin, se on avautuva ovi. Umpikujan sijaan se on elämänpolku, joka voi viedä minne tahansa.
Rakkaudesta puhuttaessa ei suotta puhuta myös jumaluudesta, sillä niin suuri voima on ojennetulla kädellä, kohtaamisella, tuella. Ovilla, jotka avautuvat ja joita minulle avataan.
Ei ole yllättävää, että uskominen ja luottamus ovat niin lähellä toisiaan. Niin lähellä, että on vaikea erottaa, miten ne toisistaan eroavat. Tuosta erosta lähtee kuitenkin kaksi erilaista polkua, jossa toimijalla on erilaiset mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä.
Kaksi erilaista tapaa olla siellä, missä kuuluukin.
Pitkään olin elänyt rohkeasti, ottanut loikkia tuntemattomaan, toteuttanut unelmiani, unelmien välillä myös usein kipuillut, mutta sitten selvitellyt sydäntäni, kunnes jaksoin taas loikata eteenpäin. Lopulta tunteista kuristavin sai minut kiinni – suru. Enää ei ole tehnyt mieli loikkia. En aio ottaa enää uusia hyppyjä, ennen kuin olen käynyt tämän läpi.
Suru kouraisee syvältä. Mielestäni suru on tunteista se, joka on eniten perseestä. Sitä kun ei voi kontrolloida, eikä sen kestoon voi vaikuttaa. Kaikkeen muuhun ihminen voi itse vaikuttaa, mutta surutyötä ei pysty jouduttamaan. Se pitää vain lusia ilman, että tietää kauanko se kestää. Sille pitää antautua, kunnes alkaa helpottaa.
Ei ihme, että surua pelätään. Siksi moni koettaakin vältellä surun tuntemista. Mutta sillä on hintansa. Surematon suru voi muuttua kivuiksi ja katkeruudeksi. Tai masennukseksi. Surun voi kyllä laittaa sivuun ja jatkaa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta silloin myös rakkautta on laitettu sivuun.
Pelko surusta voi olla alitajuista
Surun pelko voi johtaa jopa aitojen ihmissuhteiden välttelyyn, sitoutumiskammoon. Suhteen päättyminen ja hylätyksi tuleminen voi olla niin kivuliasta ja surullista, että sitä haluaa välttää kaikin keinoin. Kyllä pinnallinenkin eläminen onnistuu, mutta surua välttämällä välttää paljon hyviä ja syviä tunteita.
Suru voi jäädä myös niin syvälle, että se näkyykin aggressiona. Joku viisas on sanonut: ”Viha on surua, jolla ei ole ollut pitkään aikaan paikkaa minne mennä.”
Minä olen niitä, joilla suru voi näkyä kiukkuna ja jopa vihana. En ole herkkä itkemään, joten suru, turhautuminen ja avuttomuuden tunne puskevat ulos tavalla, joka voi aiheuttaa paljon väärinkäsityksiä. Luultavasti olen jo lapsena oppinut mikä tunne on sallittua näyttää, ja minulle on ollut sallittua olla kiukkuinen mieluummin kuin surullinen.
Mitään tunnetta ei siis voi hypätä yli, vaikka tekisi mieli. Jos jonkin tunteen on tarkoitus ilmentyä, se tulee aina eteen muodossa tai toisessa.
Suru ei ole aina loogista
Surua voi olla vaikea pukea sanoiksi, koska se ei ole aina loogista. Esimerkiksi kun muutin puoli vuotta sitten takaisin Suomeen lähes kolmen Espanjan vuoden jälkeen, alun honeymoonin jälkeen aloin kaivata takaisin siitä huolimatta, että olin palannut Suomeen aivan uupuneena, ja olin tuntenut oloni Espanjassa välillä erittäin turvattomaksi. Myös unelmien toteutumiseen liittyy surua, koska aina kun jotain saa, jostain täytyy luopua.
Myöskään isäni yllättävä kuolema vähän sen jälkeen ei aloittanut puhdasta surutyötä heti, niin kuin moni ehkä ajatteli. Oli tietysti kaikille järkyttävää, että yhtenä päivänä häntä ei vain enää ollut. Sitä seurasi shokki, mutta hautajaisiin asti piti vain suorittaa ja hoitaa käytännön asioita, eikä surulle ollut kunnolla tilaa. Onneksi olen löytänyt molempiin kokemuksiini vertaistukea. Nämä ihmiset ymmärtävät, että tämä kaikki on normaalia, eivätkä he ole olleet liimaamassa positiivisuuslaastaria haavan päälle.
Kaikki eivät halua puhua surustaan, mutta itselleni on aina tärkeää päästä purkamaan asioita, etenkin jos ne ovat ristiriitaisia. Yksinäinen olo tulee siitä, jos vain kaipaisi kuuntelijaa, mutta saakin miljoona neuvoa siitä, miltä pitäisi tuntua ja mitä pitäisi ajatella. Nykyisin ollaan nopeasti hoputtamassa ikävien tunteiden läpikäymistä neuvomalla, että tulisi olla kiitollinen siitä ja tästä, ajatella positiivisesti, uskoa itseensä ja niin edelleen. Itse toivoo, että kunpa saisin vain toipua. Vielä ei ole aika julistaa, mitä ihanaa oppi tästäkin kriisistä, koska surussa on yleensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Sureva saa myös nauraa
Surusta huolimatta olisi parantavaa, jos pystyisi nauramaan aina kun voi (mutta tätäkään ei saa pakottaa!). Täysin iloton elämä muuttuu helposti masennukseksi.
Isäni muistotilaisuudessa pidin puheen, johon olin haastatellut perheenjäseniäni ja koonnut hauskoja tilanteita ja heittoja, jotka kertoivat isäni persoonasta. Hänellä oli hyvä huumorintaju, ja hautaan meni paljon nokkelaa, osuvaa tilannehuumoria. Toivon, että omissakin hautajaisissani nauretaan sitten joskus. Ja tanssitaan ja lauletaan.
Surusta selviää helpommin, jos löytää edes välillä pieniä ilon läikähdyksiä. Mutta kaikki aikanaan. Surua on hyvä käsitellä myös luovin keinoin, kuten vaikkapa kirjoittamalla, maalaamalla tai valokuvaamalla. Silloin surua voi auttaa muuttamaan muotoaan.
…mutta koetko sinäkin painetta oppia uutta ja kasvaa koko ajan?
Huh huh, miten ikävä tunne. Siitähän tulee aivan epäonnistunut olo: ”Olen vain tällainen ja vasta tässä pisteessä. Muut ovat varmaan selättäneet tällaiset vaikeudet jo ajat sitten, löytäneet enemmän tasapainoa elämäänsä ja oppineet käsittelemään tunteitaan paremmin.”
Emme me muut ole yhtään sen parempia tai huonompia. Kaikki me koemme inhimillistä ihmetystä siitä, että olemme edelleenkin tietyissä asioissa aika lapsellisia, keskeneräisiä tai muutoin hukassa.
Elämä haastaa meitä jatkuvasti, emmekä osaa suhtautua kaikkeen täydellisesti. Me opettelemme, ja tämä opetteleminen muistuttaa meitä siitä, ettemme ole kaikkitietäviä. Me mokaamme joskus, niin se vain on.
On kaksi suhtautumistapaa, joiden välillä voimme valita vapaasti – joka hetki:
Voimme hyväksyä itsemme vajavaisina, silti ihanina ihmisinä.
Voimme hävetä ja piilotella vajavaisuuttamme, mikä luo meille valtavaa sisäistä painetta. Emme aina uskalla kohdata toisia ihmisiä aivan avoimesti jos luulemme, että muut hyväksyvät meidät kunnolla vasta sitten, kun olemme muuttuneet. Saatamme myös luoda uskomuksen siitä, ettemme ole riittävän hyviä ja rakastettavia, jollemme pysty yli-inhimillisiin suorituksiin.
Mitä tapahtuu, kun et yritä väkisin muuttua?
Kun annat itsesi (ja toisten!) olla, armo ja rakkaus täyttävät olemuksesi. Et heijasta tuomitsemista ja pakkoa, vaan lempeyttä ja ymmärrystä. Timantit ehkä hioutuvat paineessa, mutta liian kovan paineen alla olevat ihmiset usein vain romahtavat. Kasvit kasvavat kun ne saavat rauhaa, lämpöä, ravinteita ja valoa. Niin myös me ihmiset.
Hyväksynnän valo tuo meille lempeyttä, joka antaa meille voimaa muutoksiin – aivan erilaista voimaa kuin häpeän tai puskemisen kautta pakottaminen. Pakottaminenkin voi tuoda tuloksia, joista on todella vaikea nauttia. Armollisuuden kautta pystyt nauttimaan sekä muutosprosessista että sen tuomista mahdollisista tuloksista. Pointtina eivät ole tulokset, vaan jatkuva lempeys itseä kohtaan. Se on hyvää elämää, ei pelkästään kasvu ja tulokset!
Kun et jatkuvasti yritä muuttaa itseäsi, pystyt myös hyväksymään sen, ettet aina yksinkertaisesti kasva. Aina ei tarvitse kasvaa. Joskus, vaikka olisi hyväkin tehdä niin, se ei vaan tunnu onnistuvan. Sisäisen rauhan tuoman voiman avulla pystyt hyväksymään sen, ettet muuttunut tämänkään riidan aikana, tai ettet uskaltanut vieläkään sanoa, mitä halusit.
Kun rakastat itseäsi säröistäsi huolimatta, on sinun helpompi olla rehellinen säröistäsi. Ne eivät saa sinusta valtaa, vaan näet ne sydämesi valon kautta. Näin annat niiden tulla nähdyksi ja liueta omassa tahdissaan – et kamppaile niiden kanssa.
TEHTÄVÄ:
Muistele jotain tilannetta, jossa saamasi hyvä palaute tai muutoin kauniit sanat ovat saaneet sinut loistamaan. Mitä tunteita sinussa on herännyt? Miten olet suhtautunut itseesi? Miltä kehossasi on tuntunut?
Mitä ihania sanoja haluaisit kuulla NYT? Sano ne heti itsellesi! Suuntaa sanat mieluiten itseesi, älä suorituksiisi. Tehosta sanojasi jollakin sinulle luontaisella ja aidolla tavalla: hymyile, halaa itseäsi, hypi, tanssi, naura, katso samalla peiliin, laula…
Tämä tehtävä auttaa sinua vahvistamaan itseäsi, sillä siinä keskityt hyvään ja annat itsellesi rakkautta ja hyväksyntää JUURI NYT, juuri tällaisena kuin olet!
Överiempaattinen ihminen aistii herkästi toisten tunteita. Sen lisäksi, että hän aistii voimakkaasti toisten tunteita, hän kokee, että on hänen vastuullaan suodattaa, muuntaa, ratkaista ja poistaa toisissa nousevia, erityisesti hankalia, tunne-energioita.
Hän sopeuttaa sekä omaa sisäistä tilaansa että ulkoista toimintaansa toisten tunteiden mukaisesti ja antaa voimavaransa rajattomasti toisten käyttöön helpottamalla heidän vaikeita tunteitaan. Toimiessaan näin hän uuvuttaa itsensä kerta toisensa jälkeen.
Keskittyessään ensisijaisesti toisissa nouseviin tunteisiin, hän sivuuttaa omat tunteensa ja tarpeensa. Hänen mahdollisuutensa kokea, mitä hänessä itsessään tapahtuu missäkin tilanteessa, kapenee.
Hänen yhteytensä siihen todelliseen itseen, joka hän on överiempaattisen toimintamallin takana, hautautuu yhä syvemmälle jatkuvasti kasvavan tunnekuorman alle.
Kannamme mukanamme tukahdutettujen tunteidemme energiaa
Överiempaattinen toimintamalli juontaa juurensa lähes poikkeuksetta elämän varhaisvaiheista ja siellä vallinneesta tunteiden tukahduttamisen kulttuurista.
Koska tunteet ovat energiaa, kuten kaikki muukin, niihin pätee sama energian säilymislaki kuin muuhunkin. Lain mukaan energia ei koskaan katoa, mutta se voi siirtyä ja muuttaa muotoaan.
Siksi, vaikka miten yrittäisimme saada hankalat tunteemme katoamaan tukahduttamalla, sivuuttamalla ja patoamalla niitä, ne eivät häviä. Sen sijaan ne varastoituvat kehoomme, vaikuttaen sieltä siihen, miten koemme itsemme, toiset ihmiset ja maailman ympärillämme.
Kun yksi tai useampi ihminen, joiden tapana käsitellä tunteitaan on sivuuttaa, padota tai tukahduttaa niitä, muodostaa perheen, he tuovat siihen mukanaan myös kaiken itsessään olevan tunne-energian.
He synnyttävät tunneilmapiirejä, joissa raskaat tunne-energiat muhivat pinnan alla. Siellä kohtaamattomat tunteet keräävät voimaa kuin hitaasti käyvä komposti ja tuovat tunnelmaan epävakaan, joskus jopa uhkaavan, pohjavireen.
Tukahdutet tunteet siirtyvät sukupolvelta toiselle
Koska tunteiden tukahduttamisen kulttuuri on meille ihmisille enemmän sääntö kuin poikkeus, jokainen meistäkin on mitä todennäköisimmin kasvanut ympäristössä, joissa raskaiden ja hankalien tunteiden kanssa on yritetty selvitä lakaisemalla ne maton alle.
Piiloon siivotut tunteet ovat siirtyneet sukupolvien ketjussa eteenpäin raskaiden tunteiden taakkana, keräten lisää painoa ja painetta sitä mukaa, mitä pidemmälle ne ovat kulkeutuneet.
Kun herkkä, voimakkaalla empatiakyvyllä varustettu, vanhemmistaan riippuvainen ja rajaton lapsi syntyy tunnetasolla turvattomaan ilmapiiriin, hän joutuu sen vaikutuksen alaiseksi, halusi hän sitä tai ei.
Koska lapsi on täysin auki ympäristölleen, hän aistii perheen epävakaan tunnelman ja siinä painekattilan lailla kytevät raskaat tunne-energiat erittäin voimakkaasti. Ne valtaavat hänen tietoisuutensa ja vaikuttavat siihen, miten hän kokee niin itsensä kuin ympärillään olevat ihmiset ilman, että hän voi sitä estää.
Koska hankalien tunteiden kohtaamattomuus ja tukahduttaminen synnyttää tunneilmapiirejä, jotka tuntuvat turvattomilta, lapsi yrittää saada itselleen edes hetkeksi turvallisen olon yrittämällä poistaa ympärillään olevilta ihmisiltä tunteita, jotka tekevät ilmapiiristä epävakaan ja ailahtelevan.
Hän valjastaa herkän kehonsa, empatiakykynsä ja intuitionsa ensisijaisesti sen aistimiseen, mitä tunteita muissa nousee ja sopeuttaa itseään sen mukaisesti. Hänen tuntosarvensa ovat jatkuvasti suunnattuna lukemaan häntä ympäröivää tunnemaastoa ja sen vaihteluita, jotta hän voi muokata itsestään siihen sopivan.
Hän alkaa kantaa hänelle täysin kuulumatonta vastuuta kasvuympäristönsä tunneilmapiiristä tavalla, joka kanavoi hänen herkkyytensä ja siihen liittyvät kykynsä ensisijaisesti muissa nousevien tunne-energioiden tasaamiseen ja helpottamiseen.
Hänen kykynsä nauttia herkkyydestään hautautuu alati kasvavan tunnetyön ja siitä kertyvän tunnekuorman alle. Hän alkaa elää toisten tunteiden ehdoilla.
Hänen käsityksensä omasta arvostaan ulkoistuu siihen, miten hyvin hän pystyy lukemaan ympärillään leijuvia tunne-energioita ja muokkaamaan omia tunnetilojaan, ilmaisuaan ja tekemisiään tuodakseen yhteisöön näennäistä rauhaa ja harmoniaa.
Joka kerta, kun hänen loputtomat yrityksensä luoda tasapainoa turvattomaan ja epävakaaseen tunneilmapiirin ovat epäonnistuneet, hän on kokenut, ettei hän ole pystynyt siihen, mihin hänen olisi pitänyt kyetä, jotta hän olisi hyväksytty, kelpaava ja rakastettu.
Lapsi tarvitsee turvallista tilaa kokea kaikkia tunteitaan
Kuten näemme lapsista ympärillämme, he elävät tunteidensa läpi juuri silloin, kun ne heissä nousevat. He eivät patoa, tukahduta tai viivytä niitä, vaan antavat niiden energian kohota kehossaan ja vapautua itsestään itkemällä, nauramalla ja muilla ilmaisutavoilla.
Mikäli vanhemmat tai huoltajat eivät osaa tehdä turvallista tilaa lapsen tunteille tulla nähdyksi ja kuulluksi, lapsi kokee tulevansa torjutuksi.
Kun hän yrittää ilmaista tunteitaan vapaasti, mutta ei saa niille aikuisen tukea ja turvaa, hän saa viestiä, ettei niitä kannata tuoda muiden tietoon, mikäli haluaa olla hyväksytty, tervetullut ja toivotun kaltainen.
Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että lapsi alkaa kokea, että negatiivisten tunteiden kokeminen ei ole sallittua ja tekee hänestä epäonnistuneen ja ei-toivotun perheenjäsenen. Silloin lapsi alkaa rajoittaa, milloin ja miten hän ilmaisee tunteitaan.
Sukupolvien kierteen katkaisija on usein herkkä ja empaattinen
Mitä raskaampi perheen tunneilmapiiri on ja mitä ehdottomammin herkän ja empaattisen lapsen tunteet tulevat torjutuiksi, sitä vimmatummin hän yrittää selviytyä ja lunastaa paikkansa olemalla herkillä toisten tunteille ja tasapainottamalla niitä.
Kun lapsi oppii hankkimaan hyväksyntää, huolenpitoa ja rakkautta vetämällä empatian yli, hän kokee, että hänen on aina ensin kannateltava muita, jotta hän voi olla turvallisessa ja vastavuoroisessa suhteessa toisen kanssa.
Hän kasvaa uskomaan, että mikäli hän pystyy luomaan muille edes hetkeksi tasapainoisemman olotilan helpottamalla heidän ailahtelevia tunteitaan, avautuu hänelle viimein mahdollisuus kokea turvalliselta tuntuvaa yhteyttä heidän kanssaan.
Mikäli yhteyden saaminen epäonnistuu, lapsi kokee, että hän ei ole pystynyt vastaamaan toisessa aistimaansa tunnetilaan tavalla, joka olisi vanhemmalle riittävän tyydyttävä, jotta hän voisi avautua lapsen kovasti kaipaamaan tunneyhteyteen lapsen kanssa.
Tämä johtaa siihen, että lapsi alkaa nähdä itsensä lähtökohtaisesti arvottomana ja kelvottomana aitoihin yhteyksiin ja oman kykenemättömyytensä poistaa toisten vaikeita tunteita syynä siihen, ettei yhteyksien muodostaminen onnistu.
Hän ohjelmoituu luulemaan, että hänessä on jotain perustavanlaatuista vikaa eikä hän siksi ansaitse syvää ja turvallista yhteyttä niihin, joiden olisi tarkoitus olla hänelle niitä turvallisimpia, rakkaimpia ja läheisimpiä.
Hänen käsityksensä hänen omasta arvostaan tulee riippuvaiseksi siitä, miten hyvin hän onnistuu sopeuttamaan itseään vanhempiensa tunteisiin ja tarpeisiin ja lunastamaan sillä tavalla edes hetkellisiä yhteyden kokemuksia heidän kanssaan.
Siksi överiempaattinen syyttää myös aikuisiän suhteidensa tunneyhteyden puutteesta usein itseään ja jatkaa jo pahasti väsyttyään energiansa antamista rajattomasti ihmisille, joiden kanssa turvalliseen tunneyhteyteen pääseminen on haastavaa.
Syyllisyyden tunteet ajavat toisten tunteista ylivastuullista olemaan jatkuvassa valmiustilassa reagoimaan siihen, mitä tunteita toisessa nousee.
Mikäli hän ei saa toisen hankalia tunteita helpottamaan, syyllisyys toisen kokemasta pahasta olosta ja omasta kyvyttömyydestä poistaa se voi tuntua lamaannuttavalta. Samalla hän lukitsee itsensä kierteeseen, jossa hän yrittää välttää syyllisyyden tuntemista sillä, että hän keskittyy kannattelemaan ja parantamaan toisen vaikeita tunteita.
Kun hän ei tässä mahdottomassa ja täysin hänelle kuulumattomassa tehtävässään onnistu, hän putoaa yhä syvemmälle itsensä syyllistämisen mustaan aukkoon. Hänen harteitaan painava tunnetaakka kasvaa kasvamistaan ja vaikuttaa överiempaattisen jaksamiseen niin, että voi uupua eriasteisesti moneen kertaan.
Kunnes hän tiedostaa kierteen, jossa on kiikissä ja antaa itselleen viimein luvan laskea kuorman harteiltaan.
Niin kauan kuin tukahdutetuissa tunteissa olevia energioita ei kohdata ja muunneta, ne siirtyvät eteenpäin sukupolvien ketjussa vuosikymmen vuosikymmeneltä. Ne kuplivat suvun jäsenten tunnekehoissa, kunnes joku suostuu näkemään ne, sallii niiden lähteä liikkeelle ja antaa niiden latausten purkautua itsensä ja kehonsa kautta.
Sukupolvien ketjussa se, joka katkaisee tunnetaakkojen siirtämisen eteenpäin, on usein herkkä, empaattinen ja intuitiivinen ihminen, joka ei enää jaksa, halua eikä pysty jatkamaan kasvuympäristönsä toimintamallien toteuttamista omassa elämässään.
Kun samat väsyttävät ja turhauttavat tilanteet ovat toistuneet riittävän usein hänen elämässään, hän on alkanut ymmärtää, että hän on yrittänyt selviytyä aikuisuuden suhteissaan samoilla keinoilla kuin lapsuudessaan.
Koska hän ei halua elää lopun ikäänsä niin, hän ottaa vastuun kasvustaan ja hyvinvoinnistaan: hän murtaa överiempaattisen toiminnan kaavan ja kasvaa siitä ulos.
Omalla esimerkillään hän tarjoaa mahdollisuuden myös häntä edeltäville sukupolville tarkastella itseään uudesta näkökulmasta. Samalla hän vapauttaa itsensä jälkeen tulevat käyttämään herkkyyttään ja empatiakykyään jo lapsesta asti niin, että he voivat nauttia niistä itsekin.
Irti överiempatiasta -kirja auttaa sinua kasvamaan ulos överiempaattisen toiminnan kaavasta ja suuntaamaan herkkyytesi voiman elämään, jossa voit hyvin ja joka tuntuu aidosti omaltasi. Katso ja tilaa kirja täältä!
Miksi toinen joutuu helposti vuorovaikutustilanteissa riitoihin, kun joku toinen taas tuntuu välttävän ristiriitoja? Yksi yleinen syy on heikko itsetunto ja tässä artikkelissa käsittelen merkittävää ratkaisua tähän asiaan. Kyse on usein niistä ihmisistä elämässämme, jotka tuottavat turvallisuuden tunnetta ja näin vaikuttavat itsetuntoomme. Näitä henkilöitä voidaan kutsua tukiasemiksi ja myös aikuiset tarvitsevat tällaisia yksilöitä elämäänsä.
Menestyminen muotoutuu sen päälle, miten selviämme epäonnistumisista.
Yksilöä, joka toimii jonkun toisen ihmisen tukiasemana voidaan ajatella ankkurina tai talon perustuksena. Tukiasema on yksilö, joka rohkaisee ja jonka puoleen voimme kääntyä tarvittaessa. Tämä tuo toisen elämään varmuuden tunnetta, suojaa sekä energiaa samalla vaikuttaen yksilön itsetuntoon. Kyse on paljolti myös siitä, että miten pystymme kohtaamaan vastoinkäymiset elämässämme. Menestyminen muotoutuu sen päälle, miten selviämme epäonnistumisista.
Monella meistä elämän ensimmäiset tukiasemat ovat omat vanhemmat. Myöhemmin tukiasemana voi toimia ystävä, kumppani tai esihenkilö. Se vanha viisas nainen tai mies. Tukiasema voi olla myös lemmikki tai paikka ja nämä myös vaihtuvat matkan varrella. Vaikka lapsuudessa ei olisikaan päässyt nauttimaan omien vanhempien tarjoamasta tukiasemasuhteesta, niin tilanteen voi korjata missä tahansa kohtaa. Mikäli elämästämme on puuttunut tai puuttuu tukiasema, saatamme kärsiä seuraavista asioista. Listan on tehnyt George Kohlrieser ja löytyy kirjasta Johda dialogia:
heikko itsetunto
kyvyttömyys käsitellä stressiä ja vastoinkäymisiä
kyvyttömyys luoda ja ylläpitää tunnetason siteitä kanssaihmisiin
epäsosiaaliset asenteet ja käyttäytymispiirteet
vaikeudet luottaa toisiin
kielteiset ja kyyniset asenteet
empatian puute
jatkuva lörpöttelytaipumus
ongelmia käyttäytymisessä ja opinnoissa
ailahteleva itsetunto yhtyneenä itse-epäilyyn
tunne ettei saa toisilta arvostusta työssä
päiväunet menestymisessä, mutta vähän sitkeyttä tehdä tarpeeksi töitä sen eteen
mielentilan (myös myönteisen) heilahtelut estävät keskittymisen
Kun meillä on tukiasema elämässämme opimme rakastamaan ja tulemaan rakastetuksi. Tämä vaikuttaa taas siihen, että voimme tuntea yhteenkuuluvuutta ja tämän jälkeen voimme tuntea itsemme tarpeellisiksi. Tätä seuraa menestyminen, mikä taas vaikuttaa itsetuntoomme. On tärkeä ymmärtää, että ketkä ovat nyt tai aikaisemmin toimineet elämässämme tukiasemina. Tämä auttaa ymmärtämää identiteettiämme paremmin ja miten sitoudumme muihin ihmisiin tai päämääriin.
Tukiasemat auttavat meitä näkemään merkityksellisyyttä haastavissa elämäntilanteissa. Samalla tämä vaikuttaa siihen, että miten onnistumme sulkemaan turhia uhkakuvia pois mielestämme. He ovat roolimalleja sen suhteen, miten vastoinkäymisiä käsitellään. Ihmisen aivot on luonnostaan rakennettu tiedostamaan mahdollisia vaaroja ja uhkia. Tästä seuraa usein vuorovaikutuksessa äkkipikaiset argumentit, joita ohjaa taistele tai pakene -reaktio. Tukiasemien ansiosta pystymme helpommin kiinnittämään huomiota asioiden positiivisiin puoliin.
On myös mahdollista, että meillä on elämässämme tukiasema, joka vaikuttaa meihin kielteisesti. Tällaisia voivat olla esimerkiksi omat vanhemmat, opettajat, esihenkilöt tai ystävät, jotka ohjaavat ajatteluamme väärille urille. Suuntana voi olla esimerkiksi pelon lietsominen. Hyvä esihenkilö tai johtaja toimii aina rakentavana tukiasemana oman tiimin jäsenille.
Kun meillä on eri tilanteissa turvallinen ja varma olo, se tekee vuorovaikutuksestamme rentoa ja auttaa luonnostaan luottamaan siihen, että miten asetamme rajat tarvittaessa. Toimimme omasta ytimestä käsin, jolloin vuorovaikutuksen suhteen ei tarvitse erikseen opetella mitään kikkoja tai jippoja. On hyvä muistaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytyy tukiasemaa omaan elämään.
