Sivu 54 – Hidasta elämää

Tukistettu äiti tukistaa todennäköisemmin myös lapsiaan – Voiko väkivallan ketjun katkaista?

Tuija Siljamäki on tiedetoimittaja (FM) ja kirjallisuusterapiaohjaaja sekä kahden nuoren aikuisen äiti. Hänellä on kokemusta on vaikeasti ruoka-allergisen ja tyypin 1 diabetesta sairastavan lapsen kasvattamisesta sekä uupumuksesta. Häneltä on ilmestynyt tietokirja Kuokkavieraita: diabetes, allergia ja meidän perhe (Kirjapaja, 2020).

Tuija Siljamäki. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen

Erään koulupäivän jälkeen sanoin isälle pahasti. Olin yhdeksänvuotias. Isä oli pötköttelemässä sohvalla, kuten hänellä oli tapana aina työpäivien jälkeen. Kutsuin häntä laiskaksi. En tiennyt, että niin sai haukkua vain lapsia.

Isän reaktio tuli salamannopeasti. Ennen kuin ehdin tajuta, minua lennätettiin tukasta pitäen omaa huonetta kohti. Tuntui kuin päänahkaa olisi revitty irti. Omassa huoneessani lysähdin lattialle ja kuuntelin, kuinka sydän hakkasi korvissa. Tärisin järkytyksestä.

Se ei ollut ensimmäinen tai viimeinen kerta, kun isä repi minua tukasta. Tukistaminen oli tehokas tapa osoittaa ”pennulle” paikkansa tarvitsematta sanoa mitään. Aivan, lapsia kutsuttiin 1970-luvulla ”penikoiksi”, kuin eläimiä. Isä kuritti tukistamalla, koska 70-luvulla se oli sallittua ja todella yleistä. Isä teki niin myös siksi, että hänelle oli tehty niin. Ukki oireili sotatraumaansa hakkaamalla lapsiaan ja vaimoaan. Sitä kutsuttiin kasvatukseksi.

Vain muutama vuosikymmen sitten lapsia kiellettiin ”lellimästä piloille” hellittelyllä. Itkevää vauvaa ei saanut heti mennä lohduttamaan ja liika sylissä pitäminen opetti vauvan vain ”hypyyttämään” aikuisia. Vauvatahtisuus ei vanhemman arvovallalle sopinut. Ikään kuin vauva tai taapero itkisi ilkeyttään! Näin opetettiin vielä vanhempiani.

Tukistaminen eli ”tukkapölly” on edelleen yksi tavallisimmista kuritusväkivallan muodoista. Miten harmittomalta se kuulostaakaan! Mutta hiuksista retuuttaminen paitsi sattuu, on uhrille erityisen nöyryyttävää ja jättää avuttoman olon. Rakas ihminen tekee näin. Siksi on järkyttävää, että tietoisuus kuritusväkivallan laittomuudesta on päässyt Suomessa hieman heikentymään, vaikkakin on edelleen korkealla tasolla. Noin viidesosa vanhemmista myöntää tukistaneensa lastaan Lastensuojelun Keskusliiton Kovemmin käsin – kuritusväkivaltaselvityksessä.

Päänahka arkana kannoin isieni häpeää vuosikaudet. Päätin: ikinä en omia lapsiani satuta näin. Kaunansiemen iti vihanversoja, joita pääsi verenkiertoon myrkyttämään rakkauttani. Kun rakas ihminen satuttaa yhä uudelleen, jättää se sisälle epämääräisen ahdistuksen ja arvottomuuden tunteen. Lisäksi se iskostaa syvälle vääränlaisen mallin toimia ihmissuhteissa. En tajunnut, miten vaikeaa tätä aivoihin istutettua mallia vastaan on taistella. En tajunnut, miten väsymys voi haurastaa hermojärjestelmää ja päästää kiukun ryöpsähtämään.

Eräänä iltapäivänä vauvan kanssa valvotun yön jälkeen torkuin sohvalla, vauva kainalossa. Taapero touhuili vieressä omiaan. Äkkiä otsaani jysähti tylppä esine. Reaktioni tuli salamannopeasti: käteni singahti sivulle – ja osui taaperoa rintaan. Pieni pärähti itkuun ja nyyhki: ”äiti, paitaan sattui”. Vauvakin heräsi ja viritteli itkua. Silmissäni kuumottivat häpeänkyyneleet, kun vedin taaperon syliini ja suukotin hänen kosteita poskiaan anteeksipyydellen.

Tämä oli napsahduspisteeni. Siihen saakka olin vaalinut kuvaa itsestäni loputtoman kärsivällisenä äitinä, lempeyden perikuvana. Nieleskelin häpeääni. Tämän kokemuksen hautaisin syvälle enkä ikinä kertoisi kenellekään.

Tapaus tuli kummittelemaan uniini. Unessa riepottelin mollamaijaa, joka muuttui itkeväksi lapsekseni. Myöhemmin ymmärsin kokemukseni terveelliset puolet. En pitänyt itseäni enää täydellisenä. Ymmärsin olevani ihminen. Ymmärsin, että muillakin äideillä ja isillä on napsahduspisteensä, vaikka kaikkensa yrittäisivät. Aloin ymmärtää myös isääni, joka teki parhaansa niillä vanhemmuuden työkaluilla, jotka oli saanut. Vaikka tulikin satuttaneeksi.

Kun lapseni olivat taaperoita, tuli lisää hetkiä, jolloin kaikki tuntui ylivoimaiselta. Selkärankareaktio oli tehdä jotakin väkivaltaista. Nyt tunnistin tuon sukupolvien takaa nousevan impulssin pakotuksen kädessä, joka nousi kuin läimäistäkseen tai tukistaakseen. Ymmärsin, että minun oli noina hetkinä parempi poistua paikalta (vähintään henkisesti) ja puhallella pari kertaa ulospäin.

Isän kuolemasta on jo yli kymmenen vuotta. Muistan häntä saunassa, kun huomaan, miten ovi repsottaa. Isä olisi osannut korjata sen. Isä osasi korjata kaiken. Itseään ei. Mutta minä voin korjata jotakin muuta: voin antaa hänelle anteeksi. Voin muuttaa väkivallan ketjun rakkauden ketjuksi. Tai ainakin yrittää siinä parhaani.

Lähteet:

https://www.lskl.fi/tiedotteet/kuritusvakivalta-ei-ole-kadonnut-suomesta/

https://www.lskl.fi/julkaisut/kovemmin-kasin-suomalaisten-kasvatusasenteet-ja-kuritusvakivallan-kaytto-2021/

Hyyryläinen, Hanna: ”Saanko sanoa, että se on väkivaltaa?” Tutkimus lapsuuden kuritusväkivallan kokemuksista ja vaikutuksista aikuisuuteen

Pro gradu-työ, Lapin yliopisto, 2020. https://lauda.ulapland.fi/handle/10024/64330

Surua ei tarvitse pelätä – Kun kohtaa surunsa, voi kokea myös elämän ilot syvemmin

Ah, suru. Kenties yksi lemppareistani, eheytymisen kannalta olennaisin, ehkä väärinymmärretyin tunne. Suru on meille usein niiiiiiiin vaikea, koska monella meillä on paljon surematonta surua systeemissämme, varhaisilta ajoiltamme asti. Ehkä jäimme yksin tunteidemme kanssa, kenties koimme traumaattisia asioita, ehkä kukaan ei osannut auttaa meitä elämän muutosten ja kolhujen kanssa. Silloin surun kohtaamiseen liittyy herkästi voimakas, alitajuinen pelko: jos mä nyt alan tässä suremaan, se ei lopu ikinä.

Aikuisena (tunnetaitojen myötä) voi oppia ihan uudenlaisen suhteen suruun; tunne saa tulla ja sen kanssa voi olla ihan rauhassa samalla kun luottaa, että ihan oikeasti tämäkin menee ohi. Jos on varhaisissa vaiheissaan ollut surun ja hämmennyksen kanssa paljon yksin, sekin on oikeastaan traumaattista. Suru on niin valtava kokemus aaltoineen, että sitä oppii pelkäämään ellei siihen ole saanut kannatteluapua. Siksi opimme kaikenlaisia mahdollisia vippaskonsteja kuten turruttamista (lohturuokaa, päihteitä, shoppailua, himourheilua tms.) sitä peittääksemme ja paetaksemme.

(Suremattomaan) suruun pääsee käsiksi vasta, kun turvaa on riittävästi

Surua pääsee usein syvästi t u n t e m a a n vasta, kun turvaa on riittävästi. Sureminen turvassa on vähän eri asia kuin olla jatkuvasti surullinen / huolissaan. ⁠ Suru on usein meille valtavan vaikea tunne, koska sitä on niin vaikeaa ennakoida: kauanko se kestää, kuinka voimakkaasti ja loppuuko se ikinä? ⁠Suru on raskas, viiltävä, raastava tunne joka usein pakottaa pysähtymään, hiljentää, vetää alas. ⁠
⁠
Kun varhaisissa vaiheissaan on jäänyt yksin surun tunteen kanssa, on usein kokenut myös suurta avuttomuutta ja turvattomuutta. Silloin kehittää kaikenlaisia mahdollisia selviytymis- ja puolustuskeinoja ettei tarvitsisi enää ikinä joutua psyykessään siihen paikkaan. Tämän vuoksi moni meistä suorittaa, paahtaa, on ihmissuhteissa jotka tuottavat surua – koska alkuperäisen surun vapauttavasti tunteminen ilman turvaa on vielä (alitajuisesti) ihan liian vaarallista. ⁠
⁠
Usein tunnetaitoprosessissa muut tulevat ensin. Surua ja sen tuomaa avuttomuutta voi olla peittämässä monia tunteita, esimerkiksi vihaa ja syyllisyyttä.
⁠

Elämä mullistuu, kun oppii suremaan. Se on eri asia kuin olla ihan jatkuvasti surullinen / masentunut / voida huonosti jonkin asian vuoksi. Silloin meitä ohjaa aikoinaan yksin tunteidensa kanssa jäänyt lapsi, ei turvallinen sisäinen aikuinen.⁠ Tietysti on vaikeita vaiheita ja voi surettaa tosi tosi paljon. Mutta samalla voi voida mahdollisimman hyvin ja jeesata itseään, ja se on käsittämättömän voimauttavaa. Silloin ei surua enää tarvitse niin pelätä, vaan alkaa syvästi hyväksyä menetykset ja luopumiset osaksi elämää – joka paradoksaalisesti avaa meitä syvälle elämän ilolle ja nautinnolle.
⁠

Kuva:Unsplash

Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

Nämä 4 asiaa ovat esteitä parisuhteen yhteydelle (+ mitä voit harjoitella sen sijaan)

Yhteys toiseen ihmiseen (taikka aina edes itseen) ei ole mikään helppo laji. Yhteys kysyy meiltä kontaktia myös haavoittuvaisempiin tunteisiin ja se kysyy tiettyä turvaa toteutuakseen. Sillä siellä missä täytyy olla varuillaan ja varautunut, on vaikea olla yhteydessä.

Yhteyteen ja yhteydettömyyteen meillä jokaisella on luultavastu omat historian lastimme ja kantamuksemme.Ehkä olemme kuulleet ”olevamme liian herkkiä”, ”lopeta se itkeminen” tai mitä hyvänsä. Olemme oppineet suojautumaan haavoittuvaisilta tunteilta, olemme oppineet kovettamaan itseämme…jotta selviäisimme.

Ja juuri nämä erilaiset selviytymismekanismit ovat usein esteenä yhteydelle. Samalla se on ymmärrettävää. Selviytymismekanismien takana on pelkoa. Joka usein hiukan paradoksaalisesti liittyyy….yhteyden menetykseen, hylätyksituloon ja torjutuksi tuloon. Mikä oravanpyörä.

Joskus muuten kuvittelin, että ”tietoinen parisuhde” tarkoittaisi sitä, että mitään defenssejä ei olisi ja kaikki olisi koko ajan vaan tietoista. Voin sanoa, että käsitykseni on tästä hieman muuttunut. Harjoittelemme kumppanini kanssa sitä, että vaikka meissä joskus herää myös defenssejä ja pelkoja, niin toisen kanssa niistäkin on turvallista puhua ja katsoa mitä niiden takana on. Aina se ei onnistu heti ja joskus välissä tarvitsee ottaa pieniä rakentavia taukoja päästä ensin yhteyteen itsessä siihen, että mitä suojautumisen takana onkaan.

Parisuhteen yhteyden estäjiä ei voi välttämättä täysin poistaa, mutta voi harjoitella jäämään itselleen kiinni siitä, milloin on toimimattomalla kehällä. Ei siksi, että itseä pitäisi siitä syyttää, vaan siksi että havahtuminen voi auttaa meitä katkaisemaan sellaisen, mikä ei toimi.

4 estettä yhteydelle parisuhteessa

Yritys ”ratkaista” toisen tunteet.

Tämä on usein sitä, että emme kuuntele, vaan alamme antamaan ratkaisuja. Ymmärrettävää. Mutta ei useinkaan toimi. Varsinkin jos toisella on vaativa tunne, hän tarvitsee ensin kokemuksen että saa rauhassa tulla kuulluksi. Tämän sijaan, harjoittele kuuntelemaan rauhassa ja kysy lisää.

Reaktiivisuus

Tämä on sitä että menemme nopeisiin tulkintoihin, hyökkäämme, puolustaudumme, vetäydymme ja toimimme jollain tavoin tunnekuohussa. Tällöin usein johonkin arkaan kohtaamme tai tunnetriggeriimme on osunut ja alamme toimia sen mukaisesti, ilman että tarkistamme mistä on oikeasti kyse. Tämän sijaan, harjoittele rauhoittelemaan itseäsi ja muista että tulkintamme tunnekuohuissa saattavat mennä reippaasti hutiin. Rauhoitu ensin ja lähde sitten selkeyttämään, mitä oikeasti tapahtui ja millaisia tulkintoja teit, pitävätkö ne paikkaansa?

Defensiivisyys

Vanha kuoma, defensiivisyys. Se voi ottaa monia muotoja. Syyttämistä, harhauttamista, kieltämistä…Sellaista missä sulkeudumme keskustelulta. Mahdotonta löytää yhteyttä. Harjoittele tunnistamaan, että mistä huomaat olevasi defensiivisessä tilassa? Tätä ei voi täysin poistaa, mutta sen voi tunnistaa ja muistaa, että silloin taustalla on jotain miltä pyrimme suojautumaan. Joskus voi olla toimivaa vain kommunikoida kumppanille, että ”huomaan olevani nyt defensiivisessä tilassa, ja minun on hyvä hetken itse reflektoida sitä, mistä tässä on kyse”.

Mentaalinen vänkäys

Mentaalinen vänkäys sisältää luultavasti kaikki edelliset kohdat. Tällöin parin välillä on kuin mentaalista pingistä, joka ei vie kertakaikkiaan minnekkään. Ping- syytös- ping- vastasyytös ja ping-ping, uusi kierros. Tämän sijaan, voit ehdottaa pientä taukoa. Voit todeta, että hei, nyt meidän keskustelu ei mene mihinkään, etsitäänkö yhdessä ymmärrystä sen sijaan, että ollaan toisiamme vastaan?

Sellaista suhdetta tuskin onkaan, jossa ei koskaan esiintyisi mitään ylläolevaa. Mutta onneksi voi ihan oikeasti opetella keinoja toimivampaan yhteyteen ja samalla puolella olemiseen.

Erilaisia kokemuksiani yksinäisyydestä – joskus yksinäisyys on mielentila, joskus se taas johtuu elämäntilanteesta

Yksinäisyys – kokemuksiani ja niiden vastavoimia

Olen kokenut oloni erilaiseksi ja ulkopuoliseksi, jolloin yksinäisyys on vallannut minut. Olen luullut, että olen traumojeni vuoksi perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut. Olen myös kokenut vertaistukea ja sydämestä asti kumpuavaa ymmärrystä.
Olen muuttanut paikkakunnalle, josta en tunne ketään. Olen ollut katkera ja ahdistunut. Olen myös täysin samassa tilanteessa ollut toisinaan täysin tyytyväinen enkä ole kokenut oloani yksinäiseksi.
Olen asunut ulkomailla, enkä ole ymmärtänyt kunnolla kieltä enkä paikallista kulttuuria. Olen myös kokenut yhteyttä kielimuurin takana, silmien pilkkeessä ja arjen yhteisissä toimissa.
Olen eronnut ja hukkunut menetyksen aiheuttamaan suruun ja yksinäisyyteen pohtien, miksi minulle kävi näin. Olen myös saanut tukea ystäviltäni ja kokenut kiitollisuutta kokemuksistani – myöhemmin myös itse erosta.
Olen ollut tuore äiti, joka on kaivannut toisten äitien seuraa, muttei ole löytänyt sitä. Olen myös saanut jakaa rehellisesti äitiyden ihanuutta ja vaativuutta ihmiselle, joka todella ymmärtää minua ja on kokenut samaa.
Olen ollut etätyöläinen, joka on kaivannut työtovereita ja onnistumisen jakamista. Olen myös saanut innostavia ja työtäni tukevia sähköposteja.
Olen istunut rakkaan perheeni kanssa autossa, mutta kokenut emotionaalista yksinäisyyttä. Näinä hetkinä en ole osannut rauhoittua sydämeeni, vaan olen elänyt todeksi menneessä omaksumaani ulkopuolisuuden ja erillisyyden haavaa. Olen myös kokenut valtavaa lämpöä ja yhteisyyttä perheeni kanssa.
Olen ollut eri mieltä läheisteni kanssa ja kokenut, että jään yksin ja etten tule nähdyksi. Olen myös kokenut, että läheisyys ei lähde mielipiteistä vaan sydämestä.
Olen kävellyt ihmisjoukossa ja kokenut erillisyyttä. Olen myös hengittänyt syvään ja hakenut sydämestäni voimaa ja alkanut hymyillä, ja koko maailma on muuttunut ympärilläni. Ihmiset hymyilevät takaisin, ovat ystävällisiä ja näkevät minut todella.
Olen kokenut kosmista yksinäisyyttä, pienen ihmisen kaipuuta suurempaan yhteyteen ja kotiin. Olen myös kokenut saumatonta yhteyttä kaiken kanssa.

Kaikkein yksinäisin olen ollut, kun olen jättänyt itseni yksin. Olen hakenut hyväksyntää itseni ulkopuolelta – ihmisiltä, joiden seura ei ole tehnyt minulle hyvää. Olen seurannut toisten elämäntyyliä, musiikkimakua ja valintoja – sopeutuen asioihin, jotka eivät oikeasti olleet yhtään minua. Olen jättänyt omat tarpeeni ja toiveeni huomioimatta. Ne ovat eläneet niin syvällä sydämessäni, etten ole edes itse tiennyt niiden olemassaolosta.

Onneksi olen myös oppinut oman arvoni. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni, rakastamaan itseäni ja elämään kuten sydämeni haluaa. Olen oppinut olemaan itselleni kannustava, ymmärtäväinen ja rakastava ystävä! 🙏

Lisää syvyyttä elämään tarjoaa Mitran upea kirja Sydämen seksi – Laajenna nautintoasi!

Mollaisitko ystävääsi niin kuin itseäsi? – Sisäiseen puheeseen kannattaa kiinnittää huomiota

Sanat ja ilmaisut, joita käytämme itsestämme, muokkaavat aivojamme ja vaikuttavat hyvinvointiimme. On siis hurjan paljon väliä, miten puhumme itsestämme itsellemme. Annammeko vallan rakkaudelle vai egon, pelon ja häpeän johtamalle sisäiselle kriitikolle, joka saa meidät etsimään ja löytämään heikoimmat kohtamme.

Sisäinen kriitikkomme vakuuttelee, miten typeriä, hölmöjä, rumia ja riittämättömiä olemmekaan. Kun saamme ulkopuolisia kehuja, mitätöimme nekin herkästi katteettomiksi, ”En todellakaan ole ihana, osaava, hyvä, kaunis tai mitään muutakaan, kunhan puhut.”

Kriittinen minäpuhe nakertaa rakkautta itseä ja samalla muita kohtaan. Se ei edistä kasvua, sillä omaa toimintaansa ei voi muuttaa vähättelemällä ja tuomitsemalla itseään.

Itsensä mollaamisen voi korvata opettelemalla kunnioittamaan ja kohtelemaan itseään hyväntahtoisesti ja ystävällisesti, jolloin myös luottamus ja rakkaus omaan itseen kasvaa.

Minulla on tapana jututtaa itseäni aamuisin, jolloin olen tahmea ja puolinukuksissa ja sähellän kaikenlaista outoa kahvin keittämisestä kahvitta tai vedettä munien kahteen kertaan keittämiseen tai astianpesuaineen lorauttamiseen munakasseokseen. Kun aikaisemmin moitin itseäni: ”Oletpas sinä Eija tavallinen tohelo”, niin nykyisin käännän puheeni nopeasti kehuiksi: ”Ihana olet” ja väläytän bonukseksi hymynkin.

Teen tätä ääneen, sillä itselleen ääneen puhuminen on vaikuttava työkalu. Korvaamisen periaatteeseen nojaavan itselleen puhumisen on tietenkin oltava myönteistä, lempeää ja lämmintä äänensävyään myöden.

Voit treenata oman kriittisen minäpuheesi korvaamista aluksi esimerkiksi niin, että tarkkailet sen sävyä ja sisältöä ja kirjaat ylös kaikki itseäsi, tekojasi ja elämääsi vähättelevät ajatukset, sanat ja ilmaisut, joita sinulla on tapana käyttää. Tarkastele sitten rauhassa listasi jokaista kirjausta ja kysy itseltäsi

Pitääkö ajatus tai ilmaisu todella paikkansa?
Tuleeko sinulle siitä hyvä mieli?
Palveleeko ajatus sinua jotenkin unelmiesi ja tavoitteidesi saavuttamisessa?
Mitkä olisivat kielteisten Ilmaisujesi myönteisiä vastakohtia?
Miten oppisit viljelemään niitä minäpuheessasi?

Sitten voit pikkuhiljaa korvata kriittisen puheesi myönteisillä ja kohottavilla ilmaisuilla itsestäsi.

Älä säikähdä, vaikka et heti onnistuisikaan, jatka uteliaasti ja sitkeästi ja katso mitä tapahtuu. Sisäinen puheesi juontaa alkunsa uskomuksistasi, joita olet vahvistanut jo kauan, joten armottomuuden, kritiikin ja itsensä mollaamisen korvaaminen lempeillä, rohkaisevilla ja rakkaudellisilla ilmaisuilla vaatii toistoa ja ahkeraa harjoittelua.

Voit myös miettiä, käyttäisitkö samaa vähättelevää sanastoa puhuessasi ystävälle tai yleensä kenelle tahansa kanssakulkijallesi. Mollaisitko arvostamaasi ja rakastamaasi ihmistä tyhmäksi idiootiksi ja hänen mielipiteitään arvottomiksi?

Asiaa on tutkittu ja itseään sisäisellä puheella mollaavat ovat kautta linjan kieltäytyneet esittämästä samoja puheita läheisilleen, eivät ole siis kyenneet siihen. Mieti, kykenisitkö itse.

Voit ottaa avuksesi myös tiedon aivojesi muovautuvuudesta ja omista kasvumahdollisuuksistasi. Kun saat itsesi kiinni ajatuksista, ”En osaa, en pysty, en kykene”, voit korvata ne kyseisen tiedon valossa ajatuksilla, ”Minä opin, kykenen, kehityn, kun vain haluan ja näen vaivaa.”

Pohdi myös viihtyykö rakkaus siellä, missä vähätellään, mitätöidään ja tuomitaan.

Lue kirjastani lisää kriittisen minäpuheen vaikutuksista ja korvaamisesta hyvinvointia ravitsevalla lempeällä minäpuheella. Kirjan voit ostaa täältä.

Lämmin ajatus sinulle, joka juuri nyt suret tai kaipaat – Kaikkea on lupa surra

Elämä on aikamoinen reissu: välillä saa matkata kevyen matkalaukun kanssa ja hetkessä selkään asetetaan reppu, joka voi olla hyvinkin painava. Elämä yllättää aina, siksi ei voi kuin pyrkiä elämään hetki ja askel kerrallaan.

Olen viime aikoina kuullut erään minulle rakkaan, jo iäkkään, ihmisen suusta monta kertaa sanat: ”Kaikki otetaan vastaan, mitä elämä tarjoaa”. Tämä tarkoittaa sitä, että hän hyväksyy elämän eteen tuomat asiat siitä huolimatta, että ne saattavat herättää ikäviltä tuntuvia tunteita. Ihailen tämän ihmisen tapaa suhtautua elämään.

Tänään halusin asettua kirjoittamaan surusta. Siitä tunteesta, joka on jokaisen osa – jokainen joutuu tutustumaan tunteeseen, joka kertoo siitä, että olemme joutuneet tai päättäneet luopua jostain. Se jokin voi olla mitä tahansa: ihminen, eläin, koti, työpaikka, mitä tahansa. Kaikkea on lupa surra ja oikeastaan kuuluukin surra, jos se asia, josta on joutunut luopumaan, on ollut itselle tärkeä tai merkityksellinen. Kukaan sinun ulkopuoleltasi ei voi tulla sanomaan, mitä saat surra ja mitä et.

Jo ajatus menettämisestä voi herättää surua

Jo pelkkä ajatus tai pelko menettämisestä voi herättää surua. Kukapa haluaisi astua surun sillalle? Sille matkalle, joka on vedenjakaja sen elämän, joka oli ennen surua ja sen elämän joka surusta seuraa, välillä. Surun sillalla menetys muuttaa muotoaan ja jos hyvin käy, muuttuu hyväksynnäksi ja hiljaiseksi kaipaukseksi, joka sekin ajan saatossa saattaa haalistua. Yleensä aika haalistaa surua, vaikkei sitä ison surun keskellä välttämättä edes halua kuulla. Joskus sureva pelkää sitä, että kun päästää surusta irti, hän unohtaa sen, jonka on menettänyt.

Itse välillä ajattelen, että elämä on luopumisen opettelemisen matka. Aina tulee uusi menetys. Elämä on surujen helminauha. En tiedä, onko se sitä kaikille, mutta monelle on. Moni kapinoi tätä vastaan ja ihan syystä – suru sattuu ja vie voimia. Suru on maailman surullisin tunne. Mieli pitää mieluummin asioista ja ihmisistä kiinni kuin haluaa päästää irti. Kukapa rakkaalle (olipa se mitä hyvänsä) haluaisi sanoa: ”Mene vain”. En minä ainakaan.

Suuri suru kertoo suuresta rakkaudesta

Mitä suurempi rakkaus, sitä suurempi suru. Ja silti kannattaa valita se, että rakastaa. Välillä itse mietin, kuinka monta kertaa sydämen pitää tällä reissulla särkyä. Sydän tuntuu olevan fyysisen lihaksen lisäksi henkinen lihas: suru särkee sydäntä ja kasvattaa rakkauslihasta. Suru voi ihan oikeastikin särkeä sydämen – tätä kutsutaan särkyneen sydämen oireyhtymäksi.

Suvi Teräsniska laulaa kauniisti:

”Vaik en enää koskaan näkis sinua
Sä tuut aina oleen osa minua
Ja ne kaikki jotka viereen päästin
Kaikki joiden jäljet säästin
Täynnä jälkiä kuin ihan kuka vaan
Jokainen meistä kantaa muita mukanaan
Ja ne kaikki jotka viereen päästin
Kaikki niiden jäljet säästin”

Joskus käy niin että menetys saa ihmisen vihaiseksi ja katkeroituneeksi. Viha voi olla ikään kuin kattilankansi, joka kätkee alleen valtavan määrän kohtaamatonta surua. Jos menetys on traumaattinen, siitä toipuminen voi olla tosi vaikeaa ja vaatia ammatti-ihmisen apua.

Lämmin ajatus sinulle, joka tällä hetkellä suret ja kaipaat tai mietit sitä, päästäisitkö irti jostain sellaisesta, josta on oman hyvinvoinnin kannalta välttämätöntä luopua.

LUKUVINKKI: Jos etsit aiheesta lisää luettavaa, kirjoitin surusta kirjassani Lupa surra (Otava, Hidasta elämää 2019):

Onko ystävälläsi narsistisia piirteitä? 5 kohtaa tunnistamisen avuksi

Narsistinen ystävä on yleensä hyvin itsekeskeinen, huomionhakuinen ja empatiakyvytön.

Hän kokee usein olevansa oikeutettu kaikkeen ja kaikkiin ja rajat itsen ja muiden välillä ovat häilyvät. Se mikä on sinun, on myös hänen, mutta se mikä on hänen ei kuulu ollenkaan sinulle.

Narsistisia piirteitä omaava ystävä ei pysty vastaanottamaan minkäänlaista kritiikkiä ja on hyvin vähän kiinnostunut muiden hyvinvoinnista.

Narsistiset ystävät ovat tavallisesti hyvin manipuloivia ja käyttävät ystävyyssuhteita omien etujensa ajamiseen.

Narsistisia piirteitä voi olla ilman diagnosoitua narsistista persoonallisuushäiriötä. Mitä enemmän ja vahvemmin narsistiset piirteet esiintyvät, sitä suurempia ja monimuotoisempia haittoja ne aiheuttavat myös ystävyyssuhteisiin ja sitä haastavampia ja kuluttavampia nämä ystävyyssuhteet voivat olla.

Alla viisi kohtaa, jotka kuvastavat ystävyyssuhteessa olevia narsistisia piirteitä

1. Uhrin esittäminen

Mikään ei ole koskaan hänen syytään ja hän esittää usein kaltoinkohdellutta ja syvästi loukattua uhria. Nämä esitykset voivat olla kuin suurta uskottavaa teatteria, joihin on vaikea tuoda esiin omaa eriävää mielipidettä ilman, että hän kokisi yhä enemmän tulleensa loukatuksi ja nyt vielä sinunkin taholta.

Kaikki ja usein koko maailma tuntuvat hänen sanojensa mukaan olevan häntä vastaan.

2. Draaman luoja

Hän saa luotua pienistäkin asioista suurta draamaa ja tuntuu elävän jatkuvassa draamassa ja kaaoksessa. Usein voi vaikuttaa myös siltä, ettei hän pysty edes elämään ilman tuota jatkuvaa draamaa ja hän ikään kuin jollain kierolla ja oudolla tavalla tuntuu saavan niistä itselleen elämänenergiaa.

Hän on myös yliherkkä loukkaantumaan asioista, joita ei ole edes tarkoitettu loukkauksiksi ja hän syyttää muita kovin sanoin hänen elämänsä pilaamisesta.

3. Kontrolloinnin tarve

Hän haluaa järjestää ja kontrolloida jokaista asiaa ja tilannetta, jotta ne menisivät juuri niin kuin hän haluaa ja sopisivat hänen aikataululle ja tarpeille. Kontrollointi voi näyttäytyä pakonomaisena tarpeena puuttua jokaiseen asiaan.

Hän voi vaikuttaa myös ”aidosti” kiinnostuneelta vain auttamaan muita asioiden hoitamisessa tämän olematta kuitenkaan totta.

4. Hän ei pysty aidosti iloitsemaan menestyksestäsi

Sen sijaan, että hän olisi aidosti iloinen onnellisuudestasi, onnistumisistasi, saavutuksistasi tai menestyksestäsi hän vähättelee, ohittaa ja on kateellinen sinulle.

Onnistumisiesi tai suuren onnesi äärellä hän kertoo omista paremmista ja suuremmista saavutuksistaan tai suuntaa huomion itseensä suremalla kuinka hänelle ei koskaan tapahdu mitään hyvää pyrkien saamaan huomion jälleen ja ainoastaan vain itseensä.

5. Splittaaminen (halkominen)

Hän kertoo sinusta pahaa muille ystävillesi ja hän kertoo ystävistäsi pahaa sinulle.

Hän siis juoruilee ja mustamaalaa teitä ristiin rastiin pyrkien erottamaan teidät ja saamaan teidät toisiaan vastaan huhuillaan, sekä valheillaan tarkoituksenaan olla itse yksin se, johon kaikki luottaisivat ja jota kaikki pitäisivät ainoana oikeana ystävänä.

Hän jakaa ihmiset mustavalkoisesti hyviin ja huonoihin. Hän ei välitä valheidensa seurauksista ja jos hän jää kiinni valheestaan hän kieltää sanomansa ja keksii jälleen uuden valheen.

Ystävyyssuhdetta narsistisia piirteitä omaavan ihmisen kanssa on yleensä mahdotonta saada toimimaan

Jos huomaat itse joustavasi liiankin kanssa ja jos huomaat, että ainoa tapa saada suhde ystäväsi kanssa toimimaan on luopua omista rajoista, toiveista ja tavoitteista on hyvä pysäyttää tilanne ennen kuin se äityy yhä pahemmaksi ja pahemmaksi.

Narsistiselle ystävälle on hyvä kertoa lempeän jämäkästi minkälaiset asiat on kokenut raskaiksi ja mikä ei ole ok.

Jos hän vähättelee sinua, syyttää yliherkäksi, syyttää sinua omista teoistaan tai ei pysty ollenkaan ottamaan vastuuta teoistaan on keskustelu hyvä päättää ja ottaa reilusti etäisyyttä.

Mikään ihmissuhde ei toimi ellei suhteessa ole luottamusta, rehellisyyttä, toisen kunnioittamista, sekä tasavertaisuutta.

Muista vaalia ja vaatia niitä aina jokaiseen ihmissuhteeseesi ja toki toimia myös itse noiden tärkeiden seikkojen mukaan.

Lisää tietoa narsismista, vertaistarinoita, sekä terapeuttista apua ja tukea vaikeista kokemuksista selviytymisen tueksi kirjassani: Hyvästit narsistille – Tervetuloa oma elämä

Tunteiden ilmaisussa olennaista on ennen kaikkea tämä – Läheisyys ihmissuhteissa kasvaa, kun otamme vastuun tunteistamme

Moni tunnetaitoja opetteleva luulee, että tunteiden purkaminen on sitä, että saa vihdoin sanaisen arkkunsa auki ja ulos systeemistään sen, mikä tuntuu pahalta. Tai sitä, että uskaltaa vetää raivarit. Tai näyttää närhen munat sille, jonka toiminta nyppii. Tai sitä, että ”huolehtii rajoistaan” ja lähtee tyystin menemään.

Mutta tämä kaikki on tunteeseen reagoimista, sen vallassa olemista – ei tunteen rakentavaa purkamista. Tunteen purkaminen voi olla aika yksityistäkin; tunteen tunnistamista, kehollista tuntemista, kannattelua ja sen energialatauksen ohjaamista. Reagoimisen ja purkamisen ero on siinä, että tunteeseen reagoidessa sen pohjimmaista viestiä ei yleensä (kukaan osapuoli) kuule eikä mikään mene välttämättä kovin rakentavaan suuntaan. Miten paljon ihmissuhteita onkaan kaatunut sen takia, ettei ole ajoissa uskaltanut sanoa, että nyt mä en jaksa tai kaipaisin itsellenikin vähän tukea tai hei tässä on nyt tämmönen homma mikä ei oikein toimi mulle.

Kun oppii tunnistamaan, kannattelemaan ja purkamaan tunteitaan, oma elämä alkaa virrata koska tunteistaan oppii ottamaan sataprosenttisen vastuun – jolloin oma, mahtava elämänenergia vapautuu virtaamaan. Se tarkoittaa myös sitä, että elämän ihanat asiat alkavat virrata. Ja sitä, että – jestamandeera – ihmissuhteet alkavat yksinkertaistua, helpottua, turvallistua ja läheistyä. Mutta silloin pitää uskaltaa olla läheinen ensin itselleen: ihan itse tutustua tunteisiinsa, kuunnella niitä, validoida niitä ja ymmärtää niiden alla olevia viestejä.

Tunteen purkaminen ja ilmaiseminen on tunteen alla olevasta tarpeesta kopin ottamista. Kun kyseessä on viha, tunnetta voi ensin tunnustella ja purkaa hikilenkillä ja sen jälkeen voi ilmaista toiselle, että hei musta ei tunnu nyt hyvältä tämä tai tuo tai että nyt toivoisin tai valitsen näin. Kun alkaa ottaa pannuun, senkin voikin opetella kertomaan toiselle ennen kuin ryöpsähtää, häipyy tai valahtaa selviytymiskeinoihinsa (esimerkiksi nalkuttamiseen / marttyroimiseen, kontrolliin, vetäytymiseen tai muuhun passiivis-aggressiivisuuteen). ”Nyt mua kiukuttaa, otetaanko hei jäähy?” tai ”Mä oon ärsyyntynyt, otan vähän omaa tilaa” tai ”Mä meinaan saada raivarin, lähden ajamaan nurmikkoa, mutta puhutaan jooko vaikka sen jälkeen?”.

Tai kun ahdistaa, toiselle voi sanoittaa, että ”Mua ahdistaa, tuntuu että menettämisen / lähellä olemisen pelko on aktivoitunut.” Biljoonan taalan paikka siinä kohtaa onkin uskaltaa opetella itsensä rauhoittamista sen sijaan että takertuu toiseen tai alkaa torjua tätä. Voikin alkaa noissa tilanteissa opetella luomaan turvaa itselleen ja tuomaan sitä suhteeseen, kun ei automaatilla ryöpsäytä ihan kaikkia fiilareitaan koko ajan toisen kannettavaksi tai käytä turvattomia selviytymiskeinojaan jotka usein triggeröivät myös toista.

Silloin alkaakin huomata uutta: hei, mussahan on pikku hiljaa kykyä ja voimaa rauhoittaa ja kannatella itsekin itseäni. En enää jätä ITSE itseäni yksin.

Suurelle osalle meistä tällainen tunteen purkaminen ja ilmaiseminen kysyy opettelua, koska usein sahaamme (läheisriippuvaisesti) kahden ääripään väliä: joko jätämme ilmaisematta tai ilmaisemme vähän miten sattuu niin että päitä tippuu ja joskus siltojakin kärventyy. Tai sitten vain paukuttelemme kattilankansia, olemme epämääräisen kiukkuisia ja odotamme että tuuli ehkä kääntyy joskus viiden päivän päästä ja sitä vartoessa kaikilla on paha mieli. Ei kovin turvallista eikä läheistävää.

Tunteen purkamisessa pointti on siis kannattelun, tunnistamisen ja säätelyn myötä ottaa koppia alla olevasta tarpeesta ja ohjata ITSE tunnetta rakentavasti. Tunnetta voi myös purkaa kropasta ulos ja luovin keinoin – joskus tarvitaan sitäkin.

Monesti olemme oppineet validoittamaan tunteemme toisilla; vasta sitten kun sinä saat nahoissasi tuta miten kiukuissani olen, voin tulla kuulluksi. Vasta sitten, kun olen äksyillyt tai marttyroinut tarpeeksi, oloni voi helpottua koska olen saanut sinut omaan sotkuuni mukaan. Sinun tehtäväsi on helpottaa oloani, lohduttaa, rauhoittaa tai kehuskella minua.

Alla on yksinjääneen lapsen tunnekokemus, jolloin tunnesäätely voi olla vähän heikohkoa vielä aikuisenakin, ellemme ole itse opetelleet kuulemaan sisäistä lastamme tunteineen. Silloin vielä aikuisenakin tuo yksinjäänyt lapsi ohjaa meitä tunnereaktioissamme ja läheisriippuvaisesti haemme ystävistämme, puolisoistamme tai työyhteisöstämme sitä turvaa ja tunnesäätelyä, jota emme ole oppineet itse antamaan itsellemme (myös toisten avulla).

Tunnesäätelyn ja tunteiden rakentavan ja turvaa luovan ilmaisun opetteluun tarvitaan sitä, että alkaa tunnistaa ensin reaktioitaan ja sen myötä tunteitaan. Miksiköhän alan aina ensimmäiseksi möksöttää jostain kun tulen kotiin? Miksiköhän hiljenen ja vetäydyn, kun tuo toinen avautuu sisäisyydestään? Miksi en jaa itse vaan toimin kannattelijana?

Monet reaktiomme tunteisiimme kumpuavat aika ei-tietoisista malleista, jotka eivät rakenna ihmissuhteisiin ja elämäämme turvaa ja läheisyyttä. Kun oppii tunnistamaan tuntemuksensa niihin tulee myös lupa itseltämme – ja silloin tarve selviytymiskeinoihin ja omien tunteiden hyväksyttämiseen toisilla vähenee. Eivät tunteet olekaan mitään noloja maailmanlopun asioita vaan oikeastaan läheisyyttä luovaa liimaa ihmissuhteissamme ja suhteessa itseemme, kun niitä ei enää tuomita ja pidätellä. Onhan se nyt hyvänen aika ihan ok olla kettuuntunut, surullinen tai pettynyt välillä.

Olennaista on tunnistaa oma tunteensa – ja opetella ilmaisemaan sitä toisillekin ihan sellaisenaan: ”Mua surettaa / hämmentää / ahdistaa / ottaa pannuun / hermostuttaa / kateuttaa / kiihottelee / ilahduttaa / villitsee / harmittaa…”.

Tunteitaan oppii purkamaan, kanavoimaan ja ilmaisemaan harjoittelun myötä. Hommeli ei tarkoita ratkomista tai kontrollia – yritystä päästä tunteista eroon tai hallita niitä. Koko tunnehomma oikeastaan on tosi luovaa ja muuttuvaista – juurikin sitä elämänvirran villiä ja voimauttavaa kulkua systeemissämme, kun se pääsee kulkemaan vapaasti. Intuitio vahvistuu kun itselleen oppii tekemään hoivaavaa tilaa ja tunteitaan kuulemaan. Sisäisyys kertoo kyllä, mitä nyt tarvitaan kun suostumme kuuntelemaan ja itsellemme vastuulliseksi aikuiseksi.

Kun alkaa tunnistaa tunteitaan ja selkäydinreaktioitaan niihin, voi opetella uusia tapoja purkaa ja ilmaista tunteitaan tavalla, joka luo läheisyyttä ja turvaa.

Kun tunne jää ikään kuin tuntematta – ainakin kehossa – se ryöväytyy usein mielen tasolle strooreiksi, tulkinnoiksi ja puolustus- ja selviytymiskeinoiksi. Silloin tunteisiin reagoidaan eli mennään ihan niiden vietävänä. Tämä tietysti niittää jengiä ihmissuhteissamme varsinkin. Sanoisin – kuten luultavasti sinäkin sanoisit – että aika iso osa ihmissuhdesotkuista, konflikteista ja erkaantumisista johtuu tunteisiin reagoimisesta ja vastuuttomuudesta tunteiden kanssa. Väärinkäsityksiä syntyy, kun tunteista ei oteta koppia ihan pohjamutia myöten vaan jäädään sanojen ja toiminnan tasolle pyörimään ja syyttelemään.

Ajattelen, että ainoa tsäänssi rakentaa aikuisia ihmissuhteita on oppia tunnistamaan ja tuntemaan ihan sataprosenttisesti oma tunteensa: nyt mulla on olo että jään yksin, tunnen pelkoa, surua tai syyllisyyttä versus että kerron siitä mitä toinen tekee tai ei tee.

Siltikään toinen ei välttämättä aina kuule, vaikka ottaisimme 100% vastuun tunteistamme – ja se on yleensä signaali siitä, ettei toinen ole ihan himassa kaikkien omien tunteidensa kanssa. Jokaisella on myös oma rytminsä tunteidensa kanssa, ja sille on hyvä antaa tilaa ohmissuhteissa.

Tunteitaan ei siis voi oikein rakentavasti purkaa ja ilmaista ellei niitä oikeasti ensin kropassaan tunne, tunnista ja nimeä. Sen kaiken keskellä itseään lempeästi ja ymmärtäväisesti jeesaten. Se mahdollistaa, että myös häpeästä ja syyllisyydestä tulee tunteita joita on ihan ok välillä kokea – eivätkä ne silti tarkoita, että on huono ja viallinen ja ”syypää”.

Muutoin herkästi jää tarinan tasolle pyörimään ja tulee helposti keksineeksi miljoona syytä siitä MIKSI tuntuu tältä – eli menee selviytymskeinoonsa mentaalianalyysiin. Silloin syyttelee, selittelee ja järkeilee. Tunteen ilmaiseminen lähtee siis siitä, että ensin alkaa opetella pysähtymistä ja sisäisen turvan luomista. Kun tunnistaa paremmin mistä on kyse, on helpompaa ilmaista sisäisyyttään rakentavammin. Tätä todella saa ihan rauhassa opetella kuten mitä tahansa uutta taitoa – ja tätä on myös läheisriippuvuudesta eheytyminen.

Kuva:Unsplash

Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

20 vuotta eronneiden tukena ollut terapeutti: Nämä asiat olen oppinut erosta selviämisestä

Valmistuin Fisherin eroseminaariohjaajaksi vuonna 2003 psykologi Kari Kiianmaan koulutusryhmässä. Hän oli tuonut Fisherin eroseminaarimallin Suomeen Yhdysvalloista, jossa oli tavannut sen kehittäjän Bruce Fisherin. Olin käynyt oman eroseminaariryhmäni vuosien 1999-2000 vaihteessa Helsingin Alppitalossa ja vertaistuen voima oli ollut minulle käänteentekevä kokemus.

Fisherin malli oli mainio. Se perustui kymmenen viikon prosessiin, jossa käytiin läpi järjestyksessä eron vaiheita kulkien kohti tulevaa ja uutta tarkoitusta. Tärkeitä teemoja ovat rakkaus, vihan ja surun käsittely, avoimuus, oman suhteen vahvistaminen omaa itseä kohtaan ja elämän tarkoituksen päivittyminen.

Kertojen välillä tehtiin kotitehtäviä ja saatiin voimaa tiedosta, että kohta taas päästään jakamaan ryhmäläisten kanssa ajatuksia. Eron aiheuttamaa tuskaa lievitti jakaminen, tieto siitä, ettei ole yksin. Ja sehän suurimmalle osalle eronneista on vaikeaa: hyväksyä se, ettei kumppani enää kulje vierelläsi, vaan selviytymisen tähden tulisi opetella olemaan välillä myös omillasi. Monelle eron keskellä elävälle tämä kerta on ensimmäinen elämässä.

Minulle eroseminaari oli käänteentekevä kokemus suhteessa itseeni ja rakkauteen. Minulle oli myös selvä asia osallistuessani ryhmääni, että haluan itse alkaa eroseminaariohjaajaksi. Vuonna 2003 tämä onneksi mahdollistui. Ensimmäiset kymmenen vuotta pidin ryhmiä erilaisissa opistoissa muun työn ohella, mutta vuonna 2012 perustin yrityksen.

Samoihin aikoihin Kari Kiianmaa myi eroseminaariohjaajakoulutuksen liiketoiminnan Marianna Stolbowlle, joka uudisti mallia kirjoittamalla uuden eroryhmän käsikirjan ja pitämällä meille ohjaajille täydennyskoulutuksen. Näin syntyi Suomalainen eroseminaari. joka on siis jo ehtinyt kymmenen vuoden ikään.

Eroseminaarin onkin käynyt Suomessa jo tuhannet ihmiset, ja kirkkaasti suurin osa heistä on ollut siihen tyytyväinen. Saan itsekin yhä vuosien jälkeen terveisiä omilta ryhmäläisiltä heidän elämänvaiheistaan. Epäsuorana kiittävänä palautteena otan sen, että miltei jokaisessa uudessa ryhmässäni on mukana ihmisiä, joille minun vetämäääni kurssia on suositeltu.

Vuosien varrella olen kouluttautunut lisää. Nykyään teen eroryhmien lisäksi myös yksilö- ja pariterapiaa sekä kirjoitan ihmissuhteita ja tunteita käsitteleviä kirjoja. Eroseminaareihin en vain ole kyllästynyt. Jokainen ryhmä on ainutlaatuinen, jokainen tarina kallisarvoinen, uniikkin, vaikka me ihmiset olemme lopulta aika samankaltaisia kipujemme kanssa. Oma elämä on kuitenkin aina lähinnä itseä, se on inhimillistä. Vaikka en pääse ryhmäläisten tarinoita yhtä lähelle kuin he toistensa, pääsen seuraamaan vierestä heidän kasvuprosessiaan. Se tuottaa minulle tavatonta iloa. Työni on minulle kutsumus ja saan tyydytystä siitä, että saan auttaa ja kulkea asiakkaideni rinnalla. Mitä enemmän olen oppinut eroamisesta ja sen vaiheista, sitä enemmän tiedän myös siitä, mitkä ovat hyvän ja toimivan parisuhteen edellytykset.

Suhteita ja eroja mahtuu meidän kaikkien elämään. Niihin liittyvät tunteet voivat riipaista silloinkin, vaikka ne olisivat ystävyys- tai perhesuhteita. Suhteessa muihin ihmisiin tulemme näkyviksi, saamme mahdollisuuden kasvaa. Mutta mitä olen oppinut erityisesti näiden kahdenkymmenen vuoden aikana työssäni erosta selviytymisestä? Tässä oivallukseni ja samalla toivon, että niistä on apua sinulle, joka läyt läpi tätä vaikeaa vaihetta elämässäsi. Muistathan, että tämä tuska menee ohi ja tilalle tulee uutta. Sinä selviät, kun suostut prosessille, teet tilaa tunteillesi, päätät toimia vastuullisesti sillonkin kun ottaa kovaa, ja lopuksi tärkein: luotat rakkauteen.

Erosta selviää, kun

on valmis kohtaamaan oman osutensa tarinasta (syyllisiä etsimättä).
ei pakene eron aiheuttamia vaikeita tunteita päätäpahkaa uuteen suhteeseen tai hämää itseään muulla tavoin pois asian ääreltä (toki eroa voi käsitellä myös uudesta suhteesta käsin).
ei jää yksin katkeroitumaan ja rakentamaan suojamuuria.
hakee vertaistukea henkilöistä, jotka elävät läpi samankaltaista tilannetta.
valitsee olla itsensä puolella (joka ei tarkoita olemista jotain muuta vastaan).
on avoin ajataukselle, että rakkautta ei voi riistää, vaan rakkaus on luonamme aina riippumatta siitä, olemmeko yksin tai yhdessä.
kun hyväksyy, että vaikeat tunteet ottavat aikansa, mutta että sillä on merkitystä, kuinka ajan käyttää.
kun pyrkii ymmärtämään, että tilanteen hyväksyminen ei ole saama asia kuin siitä pitäminen.
haluaa herätellä ajatusta, että toinen teki ehkä parhaansa, eikä pystynyt enempään.

Apua ja tukea eron käsittelyyn sekä eroprosessin eri vaiheisiin löydät Erohehku-korteista, jotka nostavat esiin erosta selviämisen ja uuden elämän rakentamisen kannalta tärkeitä teemoja.

5 ajatusta, jotka auttavat asettamaan rajoja – Sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että sanot ei

Monelle rajojen asettaminen on kaikkea muuta kuin helppoa taikka kivaa. Rajattomuus taas sekin alkaa kääntyä meitä itseämme vastaan, joten se hinta mitä rajattomuudella ”maksaa” – tulee usein lopulta liian kalliiksi.

Rajojen asettamisesta tuskin koskaan tulee kenenkään lempipuuhaa, mutta se usein helpottaa huomattavasti, jos tunnistaa taustalla olevat (usein alitajuiset) pelot rajojen asettamiseen liittyen.

Tässä 5 tyypillistä syytä, miksi rajojen ilmaisu voi tuntua vaikelta.

Pelkäät että toinen pettyy – ja syyttäisi sinua siitä
Yhdistät alitajuisesti oman arvon tuntosi siihen, pitävätkö muut sinusta
Olet oppinut varhain ylisopeutumaan pitääksesi rauhan tai välttääksesi torjunnan
Liität osaksi identiteettiäsi sen että ”olen niin avulias ja empaattinen” (Mikä voi olla täysin totta, ja silti sinulla saa olla rajat
Tunnet herkästi syyllisyyttä, jos kerrot rajoistasi.

Vaikkei rajojen asettamiseen liittyvä pelko luultavasti näitä syitä tunnistamalla katoakaan, voit kuitenkin löytää rohkeutta olla itsesi puolella pelosta riippumatta. Samaan aikaan voi tuntea jännitystä ja valita toimia itselleen arvostavalla tavalla. Ja tietysti on tärkeä muistaa, että rajat voi ilmaista toista kunnioittaen. Rajojen ilmaisu ei tarkoita räyhäämistä

5 vinkkiä rajojen asettamiseen

Hyväksy, että sen ei tarvitse tuntua sinusta mukavalta (eikä helpolta, mutta se voi muuttua helpommaksi)
Pyri olemaan selkeä ja asiallinen. Sinulla ei ole velvollisuutta selittää tai perustella rajaasi (ellet vilpittömästi halua)
Viesti itsestäsi käsin ja jätä syytökset tai toisen analysointi pois.
Jos sinulla on mahdollisuus (aina ei ole) voit harjoitella ”vuorosanat” valmiiksi ja harjoitella niiden ääneen sanomista. Salli itsesi tuntea mitä tunnet.
Harjoittele päästämään irti lopputuloksesta. Sinun vastuullasi on ilmaista rajasi, toisen vastuulla on miten hän reagoi siihen. Se saa tuntua kurjalta. Se saa surettaa (jos toinen siis esim. loukkaantuu, mutta toivottavasti ei.). Oli toisen reaktio mitä hyvänsä, sinä voit säilyä kunnioittavana, itsellesi kuin toisellekin.

+1 Jos toinen yrittää syyllistää, sinun ei tarvitse syyllistyä.

Toksinen syyllisyys saa uskomaan, että jos osaisit tuntea, toimia, ajatella tai sanoa ”oikein”, kaikki olisi paremmin – Mutta onko se totta?

Syyllisyys on yksi perustunteista, mutta suurin osa meistä lienee tutumpi toksisen syyllisyyden kanssa. Se on nihkeä, niittaava, kuumottava, alaspainava tunne siitä, että olisi pitänyt tehdä, sanoa, osata tai ei tehdä tai ei sanoa näin tai noin. Silloin kaikki olisi niin paljon paremmin, olisin turvassa, ehkä nähdympi, kuullumpi, ymmärretympi ja ennen kaikkea rakastetumpi.

Virtaava syyllisyys on ilmaus jota käytän kyvystä nöyrään, lempeään itsereflektioon johon ei liity pelkoa tai vihaisuutta. Se on mahdollista silloin, kun olemme turvassa itsemme kanssa. Silloin voi puntaroida, meniköhän hommeli ihan putkiloon eikä niittaa itseään jos toteaa, että no ehkä voisin opetella tätä tai ensi kerralla toimia noin.

Virtaava syyllisyys suojaa rakkautta ja kasvua silloin, kun siihen sisältyy lempeyttä. Se ei ole samalla tavalla voimakas, niittaava tunne vaan enemmän uteliaisuutta, päättäväisyyttä ja halua ja nöyryyttä kasvaa. Virtaavaa syyllisyyttä ei voi olla ilman syvää myötätuntoa ja pikku hiljaa yhä syvemmin sen sisäistämistä, että minussa ei ole vikaa – olen epätäydellinen ja inhimillinen ja se on luonnollista. SAMALLA saan kasvaa ja kehittyä.

Toksinen syyllisyys alkaa kehittyä varhaisissa vaiheissamme häpeän kanssa rinnakkain. Kun häpeään liittyy kokemus ja uskomus siitä, että tunteissani, tarpeissani ja sisäisyydessäni on jotakin huonoa ja vikaa, toksinen syyllisyys aiheuttaa uskomusta, että se on omaa syytäni. En saisi tuntea, ajatella tai toimia näin ja jos vain osaisin olla oikein, saisin tarpeilleni täytettä.

Monesti toksinen syyllisyys syntyy siellä, missä jää yksin tunteidensa kanssa; jos tulee kiusatuksi, rangaistuksi tai autoritäärisessä ympäristössä jatkuvasti monitoroiduksi ja kontrolloiduksi. Kun joutuu kantamaan hoivaajiensa tunteita tai kuulemaan juttuja, joita lapsen sisäisyys ei voi eikä kuulukaan vielä voida, käsitellä. Varsinkin narsistisessa ympäristössä, jossa saa viestiä siitä että kaikki todellakin olisi paremmin jos sinä olisit oikeanlainen, toksinen syyllisyys ryöpsähtelee valtoimenaan. Syyllisyys on oikeastaan riittämättömyyden tunnetta.

Toksinen syyllisyys ja häpeä synnyttävät läheisriippuvuuden; alitajuisen mutta totaalisen yleisen uskomuksen siitä, että turva, rakkaus ja hyväksyntä voivat tulla tarvitsemallani tavalla vain ulkopuoleltani. Ja niin opimme käyttämään selviytymiskeinoja (mm. miellyttämistä, suorittamista, kannattelua ja itsen sivuuttamista) saadaksemme muilta mitä tarvitsemme. Tämä on paradoksi; saammekin saada myös muilta mitä tarvitsemme, mutta oikeasti emme ole riippuvaisia siitä. Kun opimme tunnetaitoja, opimme pikku hiljaa lempeämmäksi matkakumppaneiksi itsellemme, täyttämään myös omia turvan, rakastetuksi ja nähdyksi tulemisen tarpeitamme.

Toksinen syyllisyys on kulttuurissamme rakenteellista ja kulkee häpeän kanssa rinnakkain. Näen, että eksistentiaalisimmillaan syyllisyys on syvää uskomusta siitä, että elelee täällä ihmisenä ja koskapa se näyttäisi noin niin kuin maailman mittakaavassa menevän vähän persiilleen, on vääränlainen ja viallinen.

Koen, että kannamme syvällä kollektiivisessa alitajunnassamme jotakin epäonnistuneisuuden kokemusta ja häpeää – uskomusta siitä, että ihmisyydessä on jotain pahasti pielessä. Kun alamme vapautua tuosta uskomuksesta (asiakas- ja kurssityöni perustuu tähän), alamme voimautua ja eheytyä. Silloin tuomme valoa myös ympäristöömme yhä säkenöivämmin. Ilman, että tarvitsee olla täydellinen. Täydellisyyden vastakohta ei ole huonous tai vääränlaisuus.

Kun itseään alkaa hyväksyä enemmän ja alkaa oikeasti pitää mahdollisena sitä ajatusta, että vaikka olemme epätäydellisiä, olemme kenties kuitenkin pohjimmiltaan hyviä, huikeita olentoja, vapautuu virtaavaan syyllisyyteen.

Toksiseen syyllisyyteen liittyy uskomus siitä, että en ansaitse hyvää, sitä mitä tarvitsen ja haluan, koska olen viallinen. Väitän, että suurimman osan meidän elämään vaikuttaa tämä uskomus ja sen tuottamat tunteet, ajattelu ja toiminta niin kauan, kunnes alamme sitä tunnistaa.

Mitä vähemmän on toksisen syyllisyyden sitoma, sitä enemmän pystyy ottamaan 100% vastuuta elämästään, tunteistaan ja olemisestaan ihmissuhteissa. Kun kantaa toksista syyllisyyttä, syyttää usein toisia ja maailmaa. Toisin sanoen, kun ei kykene kannattelemaan syyllisyyden tunnetta ja näkemään myötätuntoisesti sen taakse, kokee syyllistymistä vähän tämän tästä ja vähän kaikesta.

Kun haluaa kokea elämän ihania juttuja, tarvitsee vapautua himmaavista uskomuksista jotka niitä estävät. Toksinen syyllisyys on uskomusjärjestelmä, joka saa pienentämään itseä, käyttämään selviytymiskeinoja ja sivuuttamaan itseä. Syyllisyyttä ei tarvitse ratkoa eikä työstää. Riittää, että alkaa ensin huomaamaan: hei nyt mä tunnen syyllisyyttä. Se voi liittyä omiin tunteisiin, toimintaan, ajatuksiin tai tekoihin tai siihen mitä ei ole tehnyt. Se voi liittyä toisiin ihmisiin – tai oikeastaan mihin tahansa. Silloin itseltään voi kysyä kaksi kysymystä:

1) Tarvitseeko oikeasti tuntea syyllisyyttä?

2) Mikä nyt olisi vähän lempeämpi ja myötätuntoisempi lähestymistapa?

Toksisen syyllisyyden kautta yritämme olla ikään kuin ”oikeanlaisia” jotta tarpeemme voisivat täyttyä (ulkopuoleltamme). Mutta iso, sydänvoimauttava juttu onkin alkaa oivaltaa, ettei minulla aikuisena ole auktoriteettia, kukaan ei voi määritellä ulkopuoleltani miten minun tulisi elää, tuntea tai ajatella. Kun alan lempeytyä itseäni kohtaan, voin ottaa vastuun itsestäni. Nyt tunnen, ajattelen tai valitsen näin. Ja se on ihan okei. Tämä on minun elämäni, on lahjani, vastuuni ja kunnia-asiani elää sitä.

Kuva:Unsplash

Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

Jatkuva onnellisuuden tavoittelu uuvuttaa – Vajavaisuuden kokemus voi johtua tästä

Aika usein tuntuu, että onnellisuus on jossain mitä ei vielä ole ja ehkä vielä jossain, mitä on vaikea saavuttaa. Mitä jos onni ja onnellisuus olisikin tässä ja nyt. Joka hetkessä ja henkäyksessä ilman, että huomaamme sitä.

Moni meistä elää ”sitten kun” elämää. Kun on saavuttanut jotain, pitäisi sittenkin olla tai saada jotain muuta. Kun valitsee jotain, olisi jossain voinut olla jotain vieläkin parempaa. Se, että olemme vajaita perustarpeistamme, saa meidät usein hamuamaan jotain, millä uskomme peittoavamme vajavaisuuden tunteen. Jos rehellisesti tarkastelee vajavasuuttaan, voi vahingossa tulla huomanneeksi, miten paljon hyvää elämässä on. Rakkaudettomuuteen kun ei auta irtosuhteet, eikä nähdyksi tulemiseen hieno auto tai työpaikka, eikä se, että tekee itsestään muiden silmissä sellaisen, joka ei rehellisesti ole.

Juoksemme onnellisuushormonipiikin perässä

Vajavaisuuden kokemus ja siitä syntyvä jatkuva jonkun erilaisen tai uuden hamuamisvimma voi tulla myös siitä, ettei anna asioiden asettua itseensä tai elämäänsä. Sinkoilee seuraavaan asiaan päättömästi ja tiedostamattomana. Usein emme uskalla ja malta pysähtyä aistimaan elämämme hetkiä riittävän pitkäksi aikaa, että näkisimme ja tuntisimme siinä piilevät hienoiset sävyerot ja hienouden. Liian usein tulee olo, ettemme enää siedä tasaista tunnemaastoa, vaan hamuamme onnellisuushormonipiikkiä kaikista hetkistä lähes jokaisella elämän osa-alueilla. Pitääkö kaiken ylipäänsä tuntua jotain? Samaan aikaan elämme elämäämme siinä seuraavassa hetkessä. Yhdistelmänä nämä kaksi saavat meidät ylivirittyneeksi ja hermostomme piiputtamaan ihan tavallisesta arjesta.

Etenkään ihmissuhteissa ei voi ajatella, että kaikki olisi nähty ja koettu ensitapaamisella, vaikka liian usein tuntuu , että se odotus onkin. Inhimillisyys on kaukana siitä, että odotamme hurmaantuvamme jokaisessa hetkessä ja jokaisesta hetkestä. Ensivaikutelmaan toki voi usein luottaa, mutta ei täysin. En tarkoita, että vaikkapa huonossa suhteessa pitäisi olla loputtomasti parempaa fiilistä toivoen. Kuitenkin olisi hyvä rehellisesti miettiä, millaisilla odotuksilla olen liikenteessä. Lataanko toiseen sellaiset odotukset, joita pystyn myös itse lunastamaan omalla olemisellani suhteessa häneen? Onko lähtökohtana se, mitä tarvitsen vai se mitä haluan? Aika usein pitkissäkin parisuhteissa jää rehellisesti puhumatta omat tarpeet ja toiveet suhteelle, jolloin yhteys ei pääse yhdessä vahvistumaan molemmin puolin myötätuntoisesti. Ajatellaan, että kun tuo ei ole sellainen, kun haluaisin, etisin jonkun, joka on. Mitä jos kertoisi toisille jo suhteen alussa omien tarpeiden lisäksi, millaista tulevaisuutta kohti haluaisi itse kulkea. Jutella, miten toinen sen kokee, ja miten toiveet menevät yksiin. Pohtia yhdessä, katselemmeko ja rakennammeko samaa elämää ja maailmaa.

Pahasta olosta tai tyytymättömyydestä ei tarvitse pyrkiä pois

Normaalit elämän tyytymättömyydet ja ahdistukset kuuluvat matkaamme täällä, niitä on turha koittaa välttää. Monelle ahdistuneelle on lohdutukseksi riittänyt ”Se on tosi ok ja normaalia, että sinua ahdistaa.” Tai se, että ”sinua ahdistaa ja se on tosi ok, mutta sinä et ole ahdistus, sinussa on paljon muutakin.” Tai lempeästi eteenpäin saattaminen: ”Sinusta tuntuu nyt vaikealta ja se on ymmärrettävää. Mikä voisi olla yksi pieni asia, joka helpottaisi oloasi vähän?”

Hyvä tapa on myös kirjoittaa tai piirtää paperille, mitä kaikkea tyytymättömyys on rehellisesti tarkasteltuna ”syönyt”. Sen jälkeen ottaa asia kerrallaan tarkempaan käsittelyyn. Tyytymättömyydestä tai ahdistuksesta ei tarvitse kiireellä pyrkiä pois, oikeastaan aika usein se vain pahentaa ahdistusta. Siirtymä ahdistuksesta normaaliin voi viedä pitkänkin ajan, itselleen olisi oltava myötätuntoinen. Usein pohdimme liiaksi asioita, jotka ovat huonosti tai joiden haluamme muuttuvan, emmekä asioita, jotka ovat hyvin. Maailmassa vallitsevan yleisen epävarmuuden sietämiseksi, on tärkeää muistuttaa itseään säännöllisesti vakaista ja turvallisista asioista, joiden päällä oma elämä jatkuu epävarmuuksista huolimatta.

Minä olen riittävä ja minulla on kaikki, mitä juuri nyt tarvitsen

Ajattelen, että onnellisuus on jonkunlaista syvää hyväksymistä. Se on olemista, nykyhetken syleilemistä ja hengittämistä. Se on perusajatus siitä, että minä olen riittävä ja minulla on kaikki, mitä juuri nyt tarvitsen. Ei keskittymistä siihen, mikä minussa tai maailmassa voisi olla paremmin tai siihen, mitä minulta juuri nyt puuttuu. Onnellisuus on sitä, että näkee valoa ympärillään ja itsessään, vaikka se kajastaisi miten tiheän sumun läpi vain heikosti. Se on tietoisuutta siitä, että valoa on. Onnellisuus voi vahvistua jo toivosta ja katseen suuntaamista entistä kirkkaampaa valoa kohti ilman, että sinne hamuaa vimmattuna ja puolisokeasti. Rajattomien vaihtoehtojen maailmassa onni on myös rehellisiä valintoja ja sitoutumista, erityisesti itselleen ja itseensä. Onnellisuus on uskallusta olla tarvitseva ja hauras, kykyä kurottaa toisia kohti ja kykyä vastaanottaa iloa, rakkautta ja apua toisilta. Onnellisuus on oman energian suuntaamista merkityksellisiin asioihin. Se on kurottamista juuri johonkin tiettyyn valoon, ei mihin tahansa valoon.

Vinkki:

Onnellisuus tai onni ei tarkoita, etteikö elämässä olisi tyytymättömyyttä tai haasteita. Jos ei lähes koskaan laskeudu olemaan omaan elämäänsä ja näe sen kaikki sävyjä rehellisenä, voi elämän perusonnellisuus jäädä kokematta. Liian usein suuntaamme katseemme siihen, mikä on vialla, kuin siihen, mikä on hyvin. Jos ystävä tai kumppani jatkuvasti valittaa elämäänsä, muista kysyä häneltä säännöllisesti, mikä elämässä on hyvin. Kun löytää itsensä synkistelemästä elämää, voi itseäänkin muistuttaa elämän hyvistä asioista.

Kun ahdistaa tai on muuten vaikeaa ja alkaa keinolla millä hyvänsä päästä tunteesta ja tilanteesta eroon, kannattaa kysyä itseltään, pyrkiikö toiminnalla jostain pois, vai jotain kohti. Aina on parempi kurkottaa jotain kohti, oli se asia tai ihminen. Näin luomme syvempää yhteyttä toisiin, mutta myös itseemme. Tämä ajattelutavan muutos on auttanut montaa vähentämään päätöntä sinkoilua elämässä. Ajattelu on tuonut syvempää tietoisuutta siihen, minne suuntaan elämäänsä ohjaa.

Rohkeasti rehellinen -kirjassa lisää pohdintoja sinulle, joka
… haluat, että elämäsi olisi täydempää ja kevyempää.
… haluat luoda syvempää yhteyttä itseesi ja muihin olemalla rehellisempi.
… olet väsynyt elämän roolileikkeihin.

>>> Tutustu kirjaan >>>