Sivu 53 – Hidasta elämää

Tunnelukoilla ja masennuksella on usein yhteys, joka johtuu tästä

Oma masennus opetti paljon

Olen kirjoittanut ja puhunut paljon masennuksesta. Minulla on aiheesta omakohtaista kokemusta: sairastin vuosikymmeniä ja löysin lopulta ne välineet, joiden avulla sain toipua masennuksesta ihan täysin. Myös työni äärellä kohtaan masennuksesta ja uupumuksesta kärsiviä päivittäin. Omasta toipumismatkastani kirjoitin esikoiskirjassani Toivon kirja masennuksesta.

Oma toipumismatkani oli mitä suuremmassa määrin tunnelukkojen avaamisen matka. Toki tämä matka jatkuu edelleen ja tulee jatkumaan – tiedostamismatkaa itsensä kanssa saa ja voi varmasti tehdä elämän loppuun asti. Sitähän se tietoisuus on: tiedostamista itsessä olevista asioista, niiden syistä ja tietoisuutta siitä, miten ne itseen vaikuttavat. Oma olo kevenee sitä mukaa, kun omia tunnelukkoja työstää ja vapauttaa niiden sitomaa energiaa.

Masennus on usein seurausta pitkäkestoisesta stressistä

Masennus on hyvin monitahoinen sairaus. Usein, minun käsitykseni mukaan, se on seurausta pitkään jatkuneesta stressistä, joka vaikuttaa kokonaisvaltaisesti suolistoon, hermostoon ja hormonitoimintaan.

Stressiä on monella masennuksesta kärsivällä ollut jo lapsuudesta tai nuoruudesta asti. Ja silloin ollaan tunnelukkojen äärellä. Yhteinen stressiä aiheuttava nimittäjä tunnelukoissa on kaiken pohjalla asustavat pelot ja turvattomuuden kokemus. Mitä vaikeampia ja varhaisempia lapsuuden ja nuoruuden vaikeita tunnekokemuksia ihmisellä on, sitä vahvempia tunnelukkoja, pelkoja ja turvattomuuden kokemusta hänellä on. Usein turvattomuuden kokemus paljastuu kokonaisuudessaan vasta, kun omaa mieltä on kuorinut kuin sipulia kerros kerrokselta aika paljon.

Tunnelukkoihin voi vaikuttaa

Tunnelukot ovat kuin silmälasit, jotka asetetaan ihmisen silmien eteen jo varhain. Tunnelukkoja on 18 ja ne aiheuttavat tulkintoja, tunnereaktioita ja (usein haitallista) toimintaa. Tunnelukoilla on taipumus ottaa ihmisen mielessä johtajan paikka, joka ohjaa ihmistä eikä päinvastoin. Elämänhallinnan tunne kasvaa sitä mukaa, kun tunnelukkoja työstää.

Tunnelukkojen avaamisessa ensimmäinen askel on tunnistaminen ja tiedostaminen. Varsinainen tunnelukkotyö tehdään mielensisäisten hahmojen avulla. Näitä hahmoja kutsutaan tunnelukkomaailmassa nimillä vahingoittava vanhemmuus, sisäinen haavoitettu lapsi ja vastuullinen aikuisuus. Huomattavaa ja hienoa on, että meissä kaikissa asustaa nuo kolme hahmoa.

Mitä suuremmassa ja äänekkäämmässä roolissa sisäinen vahingoittava vanhemmuus on ja mitä isompi ja haavoittuneempi sisäinen lapsi, sitä vaikeampi olo ihmisellä yleensä on. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihmisen sisäinen puhe on hyvin ankaraa ja vaativaa eli hänen sisäinen haavoittava vanhemmuutensa puhuu hänelle ankarasti. Sisäinen lapsi reagoi ihmisen mielenmaisemassa pelkäämällä tuota ankaraa puhetta ja yrittämällä tehdä kaikkensa, jotta sisäinen vanhempi ei moittisi ja vaatisi niin kovin paljon.

Tosielämässä edellä kuvattu voi tarkoittaa vaikkapa sitä, että masennuksesta kärsivällä on huono itsetunto, jota hän yrittää paikata vaikkapa sillä, että pyrkii suorittamaan asioita täydellisesti. Usein sekään ei riitä vaan aina on tunne, että pitäisi tehdä vähän enemmän ja paremmin.

Tunnelukkojen äärellä pyritään vahvistamaan sisäistä vastuullista aikuisuutta, joka pyrkii hillitsemään ankaraa sisäistä puhetta ja tarjoaa sisäiselle haavoitetulla lapselle syliä ja turvaa. Vastuullinen aikuinen on se osa mielenmaisemaa, joka pitää huolen rajoista, pyrkii kommunikoimaan rohkeasti ja rakentavasti, on itsensä puolella ja pitää itseään niin tärkeänä, ettei anna ihmisten ja asioiden kävellä ylitseen.

Näistä ja muista tunnelukkoihin liittyvistä asioista olen kirjoittanut kirjassani Masennus ja tunnelukot.

Jokaisen nelikymppisen naisen pitäisi saada kuulla nämä 5 asiaa – Voimavuodet ovat uusi alku

Luulitko, että viidenkympin lähestyessä elämä muuttuu harmaaksi ja *pim* – olet vanha? Jokaisen nelikymppisen naisen olisi hyvä kuulla, mitä sanottavaa psykoterapeutti ja seksuaaliterapeutti Kirsti Kuosmasella on uudessa kirjassaan Hehkuvan naisen voimavuodet (Bazar, 2023).

Nyt hän kumoaa 5 yleistä luuloa vaihdevuosista ja menopaussista. Menopaussi eli naisen voimavuodet on transformaatio, jonka aikana nainen voi löytää elämälleen uuden suunnan, tarkoituksen ja elämäntehtävän sekä uudenlaisen seksuaalisen kukoistuksen. Vaihdevuodet ovat hurjia, kauniita, herkkiä ja nautinnollisia vuosia – ei kimppu oireita ja ongelmia.

1. Sinä et muutu näkymättömäksi

Vaihdevuosina useimpien naisten itsevarmuus kasvaa eksponentiaalisesti. Meitä naisia on ehdollistettu pienestä pitäen siihen, että olisimme aina sopeutuvaisia, kilttejä ja kuuliaisia. Vaihdevuosina alat ilmaisemaan mielipiteitäsi ja ajatuksiasi rohkeasti. Sinusta tulee entistä näkyvämpi ja kuuluvampi.

Et enää omaksu pureksimatta ajatusta yhteiskunnan arvoista, jotka kilpailuttavat meitä toisiamme vastaan, saavat meidät tuntemaan itsemme riittämättömäksi kaikilla elämän osa-alueilla, työssä, vanhemmuudessa, parisuhteessa ja ulkonäköasioissa. Olet oppinut ilmaisemaan tunteitasi paremmin, osaat asettaa rajojasi selkeämmin ja olet omassa voimassasi.

2. Työurasi ei ole ohitse

Monet naiset löytävät aivan uuden elämäntehtävän näinä vuosina. Nainen alkaa kuunnella ja toteuttaa omaa kutsumustaan ja omia intohimojaan työnsä ja ajankäyttönsä suhteen. Hän ei enää jarruttele vaan tekee juuri niitä asioita, jotka tuntuvat oikeilta.

Nainen voi keskittyä itseensä ja fyysiseen, tunteidensa ja mielensä hyvinvointiin, omiin projekteihinsa, ihmissuhteittensa laatuun sekä asioihin, joita he haluavat saavuttaa tässä elämänvaiheessaan. Ehkä sinä perustat oman yrityksen, vaihdat ammattia tai jatkokouluttaudut. Ehkä haet ”röyhkeästi” korkeampaa asemaa työpaikallasi. Ehkä suuntaat energiasi yhteisöäsi tai yhteiskuntaa tukevaan toimintaan. Kaikki on mahdollista.

3. Ulkonäkösi ei rapistu

On totta, että ulkonäkösi muuttuu, mutta nyt on aika päästää irti kulttuurista, joka palvoo nuoruutta eikä ymmärrän kypsää kauneutta. Keski-ikä on mahdollisuus alkaa rakastaa itseäsi ja muuttuvaa kehoasi sellaisena kuin se on.

Kun ulkopuoliset kauneusihannevaatimukset putoavat pois, pystyt kuuntelemaan tarkemmin, minkälaista hoivaa, ravintoa ja liikuntaa juuri sinun kehosi kaipaa. Ystävystyt kehosi kanssa syvemmällä tasolla ja solmit uuden suhteen kehosi kanssa niin, että et koe sen muutoksia surullisena nuoruuden ja kauneuden menetyksenä, vaan arvostat sitä, miten monella tavalla ja kiehtovasti se kertoo elämäsi tarinaa. Rakastut itseesi uudelleen.

4. Elämäsi ei ole ohi

Viimeistään nyt tulet käsittelemään menneisyytesi haavat, keskeneräiset asiat nousevat sisältäsi käsiteltäviksi – ja se on hyvä asia! Tämä itsetuntemus kasvattaa itsetuntoasi, se on tie todelliseen voimaan ja naisen intuitiivisen viisauteen.

Et ole vielä vanha nainen vaan alat elää kuningatarvuosiasi. Sinulla on käytössäsi kaikkien aikaisempien elämänvaiheidesi tuoma kokemus, ominaisuudet ja voimavarat. Sinulla on nuoren tytön uteliaisuus ja viattomuus, kypsän naisen villi seksuaalisuus sekä aikuisen naisen rohkea viisaus. Luovuutesi puhkeaa kukkaan. Olet ottanut haltuusi koko voimasi. Tämä on elämäsi toinen kevät ja kukoistuksen aika.

5. Seksuaalisuutesi ei näivety

Vaihdevuodet ovat myös naisen seksuaalisen kukoistuksen aikaa – aivan toisin kuin meille on uskoteltu. Pystyt pitämään huolta seksihormonien vilkkaasta toiminnasta, kun opettelet aktiivisesti laskemaan stressitasoja, liikut, syöt ja nukut hyvin.

Näissä seksuaalisen nautinnon vuosissa seksuaalisuus vapautuu, kun ei enää ole pelkoa tai toiveita raskaudesta. Energiaa ei enää mene kuukautiskierron ylläpitämiseen. Seksuaalisuudesta tulee osa oman ilmaisun vapautta, ja nainen haluaa vihdoinkin ilmaista itseään. Seksuaalisuus on häntä varten, eikä ketään muuta. Keski-ikäiset naiset ovat usein myös seksuaalisesti hyvin kokeilunhaluisia innostavan kumppanin kanssa.

Lisää nelikymppiselle avautuvista mahdollisuuksista voit lukea Kirsti Kuosmasen uudesta voimakirjasta Hehkuvan naisen voimavuodet (Bazar, 2023). Löydät sen TÄÄLTÄ.

Metsä on hyvinvoinnin leikkikenttä, jossa kannattaa temmeltää – 5 harvinaisempaa tapaa kokea metsä uudella tavalla

Metsän terveysvaikutukset ovat kiistattomat. Pelkästään käyskentely puiden katveessa on omiaan vankistamaan ihmisen terveyttä ja lisäämään hänen hyvinvointiaan. Tämä ei riipu siitä, uskooko hän itse vaikutuksiin vai ei. Kaikenlainen liikkuminen ja oleskelu luonnossa on suotavaa (kunhan muistaa kunnioittaa ympäristöä). Meillä suomalaisilla on käytännössä jokaisella mahdollisuus liikkua metsässä, jos ei päivittäin, niin vähintään viikottain. Maamme on vuorattu puilla ja jäkälillä.

Tapamme olla metsässä on usein perin ahdas. Käymme siististi retkellä, ihailemme maisemia ja istumme nuotiolla. Hienoja asioita jokainen, mutta miksi et kokeilisi myös uudenlaisia lähestymistapoja. Metsä on hyvinvoinnin leikkikenttä, jonka eri sävyistä nauttiakseen, on kyettävä päästämään irti normeista ja antauduttava primitiiviselle puolelleen. Sille, joka tykkää liikkua, ryömiä, kuikuilla ja tuntea joka solulla.

Tässä muutama vinkki, miten metsästä kumpuavaa hyvinvointia voi ammentaa myös hieman harvinaisempien metodien avulla.

1. Ota kengät pois
Satsaamme metsään mennessämme usein paksuihin ja kestäviin jalkineihin. Suosittelen silti myös kenkiä, jotka on helppo riisua. Kun metsässä tallustelee paljain jaloin, sen raamit voi tuntea aistikkaammin. Epätasainen maaperä on hunajaa ergonomialle. Suora kontakti maaelementtiin pehmentää askelta ja maadoittaa mieltä. Metsässä on läsnä aina oma rytminsä, johon on helppo sulautua osaksi kun malttaa tuntea sen jalkapohjissaan.

2. Ryömi luolaan
Suomessa on satoja erilaisia luolia Ne ovat upeita ja jännittäviä luontokohteita, joiden parissa viihtyvät monen ikäiset. Luolaan mennessä on tärkeää hahmottaa oman kehon liikkeitä. Se kysyy ongelmanratkaisukykyä sekä epämiellyttävien tunteiden sietämistä. Monelle luola on pelottava paikka, mutta loppupeleissä se ei ole muuta kuin ahdas tila. Luolan pohjalla voi hiljentyä ja sytyttää vaikka kynttilän (tai olla hetki pilkkopimeässä). Kaiken jännittävyyden keskeltä voi löytää syvän rauhan. Läpi ihmisen historian luolat ovat olleet turvallisia tallelokeroita.

3. Sukella pinnan alle
Useimpien metsien keskellä koreilee järviä. Kokeile miltä maailma näyttää pinnan alla. Suomen järvivedet ovat suurimmalta osalta sameita, mutta myös kirkasvetisiä löytyy. Sukeltaessa ihminen palaa veteen. Veden voi tuntea koko kehon mitalla. Sukelluslasien avulla voit nähdä pieniä kaloja tai ihailla turkoosin veden eri sävyjä. Aurinkoisella ilmalla valo lävistää veden upeasti ja ympäristön hiljaisuus korostaa meditatiivisuutta. Voit kokeilla myös opetella pidättämään hengitystäsi, jolloin pystyt viettämään pinnan alla pidempiä jaksoja. Tällöin älä kuitenkaan koskaan sukella yksin ja ota selvää siitä, mitä kehossasi tapahtuu, jotta opit lukemaan sen antamia signaaleja. Pystyt silti enempään mitä saatat luulla. Kaiken keskiössä on se, että rentoudut.

4. Huuda
Metsä huutaa huutamaan. Se on valmis ottamaan vastaan sen voiman ja vimman, jonka huuto kehostasi irrottaa. Huutaminen on yksi tehokkaimmista tavoista saada kehoon jumiin jäänyt energia liikkeelle. Usein toiselle ihmiselle huutaminen saattaa nostattaa vastaanottajassa pelkoa, mutta mättäät ja männyt eivät moisesta hätkähdä. Huutaessasi kehosi käy läpi linkousohjelman, jonka myötä tunnet olosi puhdistuneeksi ja keveäksi. Ei se ole hullu joka huutaa, vaan hän joka jättää tekemättä niin.

5. Kosketa käsin
Ihminen hahmottaa ympäristöään monesti käsin. Metsässä käyskennellessä kannattaa koskettaa korostetun tiedostetusti. Tällöin saattaa havahtua siihen, että ensimmäistä kertaa todella tuntee sen, miltä tuntuu esimerkiksi männyn kaarna tai mättään sammal. Aistien voimistuessa ja herkistyessä itsestäänselvistä asioista tulee ainutkertaisia kokemuksia. Moisen kauneuden ja ylevän kokeminen laskee sydämen sykettä, nostattaa levollisuutta ja parantaa keskittymiskykyä. Kaiken päivittäisen kohinan keskellä on mahdollista upottaa kätensä suohon ja kipristellä sormia, sekä fiilistellä sitä, miltä se tuntuu.

Elämänrytmin rauhoittaminen voi tuntua tylsältä, pelottavalta tai jopa mahdottomalta – mutta se tarjoaa mahdollisuuden levollisen täyteläiseen elämään

Minä olen se, joka viimeiseksi olisin kuvitellut puhuvani hitaamman elämän puolesta.

Olin pitkään suorittamisen sanansaattaja: Ahmi enemmän, yritä lisää, vielä jaksat! Ajattele positiivisesti, kyllä se siitä!

Kyllä ihminen jaksaakin – kunnes lakkaa jaksamasta.

Emme voi kiristää tahtia loputtomiin. Luontaisten voimavarojen vaaliminen ja palauttaminen vaatii väistämättä sitä, että välillä hiljennät ja olet vain.

Voimavarat palautuvat parhaiten silloin, kun et enää yritä tehdä mitään tai päästä minnekään.

Voimavarat palautuvat parhaiten silloin, kun et enää yritä tehdä mitään tai päästä minnekään.

Mutta hellittäminen ja hidastaminen voivat tuntua pelottavilta. Kiire on usein itse rakennettua, ettei vain tarvitsisi kohdata pelkojaan.

Miksi pysähtyminen pelottaa?

Ehkä pelkäät, että jäät jostain paitsi. Elämä on aina jossain tuolla kaukana, jonne pitäisi juosta ja ehtiä. Hyvä olo on aina yhden suorituksen ja kokemuksen päässä. Jos luovut niistä, menetätkö jotain olennaista? Ehkä. Ja ehkä taas et. Ehkä hyvä olo olisikin jo tässä, jos et aina etsisi sitä jostain muualta.

Ehkä pelkäät, että et ihan riitä tällaisena kuin olet. Olet tottunut siihen, että kiitos (itseltä tai muilta) tulee suorituksista. Oma arvo on sidoksissa saavutuksiin, lepääminen pitää ansaita ylettömällä venymisellä ja uhrautumisella.

Kun alat tehdä vähemmän, joudut ehkä kohtaamaan riittämättömyyden ja arvottomuuden. Jos et jatkuvasti tee jotain, oletko enää yhtään mitään? Tätä minä ainakin pelkäsin, enemmän kuin mitään muuta. Tekemisestä luopuminen oli kuin katsoisi sisäiseen mustaan aukkoon: ilman suorituksia olen pelkkä nolla, tyhjiö.

Ehkä pelkäät, että hidastaessasi joudut kohtaamaan muitakin hankalia tunteita: Surua, kaipausta, ikävää. Yksinäisyyttä. Kipua. Tunnetta, että et tule kuulluksi. Ärtymystä, kiukkua, vihaa. Usein juoksemme eteenpäin, etteivät vaikealta tuntuvat tunteet vain pääsisi esiin. Silloin tunteet päättävät puolestasi, miten elät ja olet. Entä jos kohtaisit sen, mikä sinussa sisällä kuitenkin piilee? Silloin huomaisit, ettei tunteita tarvitse pelätä. Helppoja ja hauskoja ne eivät aina ole, mutta ne ovat osa elämää – väistäminen ei kuitenkaan vie niitä lopullisesti pois.

Ehkä pelkäät, että hitaampi elämä tuntuu tylsältä. Jatkuvan viihteen maailmassa tylsyys tuntuu pahimmalta vaihtoehdolta viettää aikaansa. Mutta tylsyyden ihme on siinä, että se toimii alustana ensin vanhasta palautumiselle ja toipumiselle, sitten uuden rakentamiselle ja luovuudelle. Tylsyys mahdollistaa sen, että tyhjään tilaan pääsee syntymään uusia ideoita, uusia unelmia. Sellaisia, joita et koskaan kuule, jos aina juokset kiireessä eteenpäin.

Mutta vaikka joutuisit luopumaan jostain, voit saada paljon tilalle.

Mitä kaikkea hidastaminen voi antaa?

– Jaksamista ja voimavaroja siihen, minkä tekeminen on välttämätöntä (kaikki kiire ei kuitenkaan ole pakollista!)
– Levollisuutta, täyteläisyyttä ja kiitollisuutta siitä, mikä elämässä on hyvin ja helppoa juuri nyt
– Syvemmän kokemuksen itsestäsi, elämästä ja ympäröivästä maailmasta
– Tunteita, joiden kohtaaminen auttaa sinua hyväksymään itsesi kokonaisena
– Tunteita, jotka viestittävät muutoksen tarpeesta – niitäkin on tärkeitä tunnistaa
– Iloa, joka on ehkä kadonnut kiireen ja suorittamisen alle
– Luovuutta, ideoita ja unelmia, jotka antavat toivoa ja näyttävät suuntaa kohti tulevaa

Entä jos elämä olisikin nytku eikä sitku? Millä tavalla sinä voisit hidastaa – edes hieman – juuri nyt?

Kuva: Thom Holmes (Unsplash)

Tunnetko myötätuntoa aina muita, mutta et itseäsi kohtaan? – Empaatikko unohtaa usein itsensä

Empatiakyky on piirre, jota yleensä pidetään hyveenä, mutta empaattiselle itselleen se voi toisinaan tuntua taakalta. Empaattinen ihminen aistii toisten tunnetiloja ja elää niiden mukana ottaen myös turhan suurta vastuuta tunneilmapiiristä ja toisten tunteista. Empaattinen ihminen haluaa toimia muita ymmärtäen ja tukien, mutta samanaikaisesti omat rajat ovat häilyviä.

Usein käykin niin, että syvästi empatiakykyisellä ihmisellä riittää myötätuntoa toisten käytöstä ja elämää kohtaan lähes rajattomasti, mutta omaa käytöstä ja epäonnistumisia katsotaan hyvin jyrkästi – itsemyötätunnosta ei ole tietoakaan.

Miksi toisten vaikeudet ja hauraudet on helppo ymmärtää, mutta omista taas helppo ruoskia? Silloinkin, kun yrittää toimia itselleen edullisesti, liiaksi muita huomioimatta, kalvaa syyllisyys siitä monesti pitkään jälkikäteen.

Empatiaa voi oppia rajaamaan ja käsittelemään. Kun tunnistat, että empatia on menossa överiksi, on hyvä miettiä, miksi käytät voimavarojaan sellaiseen, mikä ei palvele vaan verottaa sinua. Miten voisi toimia myötätuntoisesti muita kohtaan, mutta kuitenkin itsensä etusijalle asettaen? Harjoittelemalla itsemyötätunto ja itsensä ensiksi valitseminen alkavat hiljalleen tuntua yhä luontevimmilta tavoilta toimia.

On tärkeää huomata, että itsemyötätunto ei tarkoita sitä, etteikö edelleen voisi olla myötätuntoinen muita kohtaan. Moni on voinut jäädä loukkuun empaattisen ihmisen lokeroon – kun on aina ymmärtänyt ja kuunnellut muita, voi yhtäkkinen itsensä vaaliminen tuntua siltä, että muut alkavat nähdä sinut eri tavoin kuin ennen. Silloinkin on muistettava, myötätuntoisesti itseäsi kohtaan, että pyri hyväksymään, mikäli joku muu ei hyväksy sinun muutostasi.

Kun ymmärrämme itseämme paremmin, puhumme itsellemme lempeämmin ja kauniimmin, voimme omia voimavarojamme uhraamatta toimia samoin myös muita kohtaan. Onko itsemyötätunto sinulle helppoa, vai suhtaudutko itseesi alati kriittisesti?

Parhaat asiat saattavat tapahtua juuri silloin, kun uskaltaa hypätä tuntemattomaan – Älä anna muiden rajoittaa valintojasi

Freia Luminka on ranskalaismiehensä ja löytökissansa kanssa Guadeloupella, Karibialla asuva psykologi ja intuitiivi, joka valmentaa verkkovälitteisesti ryhmissä ja kahden kesken naisia astumaan omaan voimaansa. Freiaa kiehtovat eritoten ihmisen piilevät voimavarat ja intuitio. Hänen erityisosaamistaan ovat myös ehkäisevä väkivaltatyö ja naisen aggression kysymykset. Freia on asunut, vieraillut, tehnyt vapaaehtoistöitä ja työskennellyt monella mantereella ja ammentaa nykyisessä sydämen työssään mentorina ja valmentajana koko kulkemastaan polusta.

Kaikki elämäni parhaat asiat ovat tapahtuneet, kun olen astunut epämukavuusalueelle ja tyhjän päälle. Kirjoitan tätä Guadeloupella, Karibialla, jossa en tänään asuisi, ellen reilu kymmenen vuotta sitten olisi astunut polulta hutiin viidakossa, tippunut neljä metriä suoraa pudotusta selälleni ja kohdannut ranskalaista elämänkumppaniani siinä onnettomuudessa. Tyhjän päälle astuminen on usein onneksi symbolisempaa eikä noin konkreettista. Mutta aina se on yhtä jännittävää.

Parikymppisenä psykologian opiskelijana vuosituhannen alussa sain kurkkua kuristavan pakokauhun kuvitellessani itseni teoriaopintojen jatkeena vääntämään gradun, harjoittelun ja hyppäämään suitsait muita terapoimaan. Lähdin sen sijaan kolmeksi vuodeksi tanssikouluun ja annoin kehoni liikkua, kertoa ja ilmaista. Löytyi kokonainen maailma. Merkityksellisintä oli, että olin antanut itselleni luvan olla tietämättä, milloin ja miten psykologian opinnot jatkuvat, jos jatkuvat. Jatkuivat ne, kun olin ensin saanut muistaa kehoni.

Meistä jokainen on lopulta oman elämänsä spesialisti. Kukaan ei ole mennyt jetsulleen sinun polkuasi. Ei juuri niitä mutkia, monttuja ja maisemia kuin sinä. Ei juuri niitä kriisejä, riemuja, sattumia, menetyksiä ja menestyksiä kuin sinä. Siksi voimasi piilee paljon siinä, minkä uskallat uskoa itsellesi todeksi ja mitä uskallat valita. Voima piilee uskalluksessa astua polulta toisin kuin kukaan tuntemasi, sillä hänellä ei ole juuri sitä kaikkea, mitä sinulla. Vaikka meitä ihmisinä yhdistää ihmisyyden kaikki lainalaisuudet ja siinä inhimillisyydessä koemme samoja tunteita ja asioita, ei kukaan kuitenkaan ole juuri se yhdistelmä koettua kuin sinä. Kukaan ei voi tietää ja valita juuri sinun parhaaksesi kuten sinä itse.

Minusta tuli sitten psykologi lopulta. Mutta ennen kuin todella asetuin auttajaksi, ehdin kiertää puoli palloa. Vierailemani kymmenet maat muodostuivat lopulta ehdottomasti suuremmaksi kouluksi kuin käymäni yliopisto tai tanssin opinnot. Minua on kouluttanut eniten oma polkuni ja ihmiskohtaamiset kulttuurista toiseen, ihmisyys kymmenien eri kielien takana.

Jokainen meistä on summaa siitä, mitä on kohdannut ja mistä tullut läpi, mitä valinnut ja keneksi kasvanut. Sinä tuot tänne juuri sinun värisi ja mausteesi. Sen, kuka sinä olet eikä kukaan muu. Mitä enemmän pystyt hyväksymään kaikkea läpielettyä, sitä kokonaisemmaksi tulet. Meillä ihmisillä on taipumus leikata itsestämme irti ei-toivotuiksi tai häpeällisiksi kokemiamme ominaisuuksia tai tapahtumia. Mutta hei, juuri nekin asiat tekevät sinusta sinut, ja toisinaan paradoksaalisesti siinä, mitä eniten hyljeksii, onkin suurin voima. Sinä kuulut tänne, ja kuulut tänne kokonaan, et vain puoliksi. Kuulut tänne sekä valoinesi ja varjoinesi.

Maailmanmatkoillani vahvistui kutsumukseni työskennellä eritoten naisten kanssa oman voiman ja varjon haltuun ottamisen teemoissa. Yli vuosikymmenen satojen naisten kanssa livenä ja etänä työskenneltyäni totean: olemme kasvaneet kutistamaan ja himmaamaan, koska pelkäämme, että aivan kaikkemme kanssa olisimme jotakin liikaa. Samalla elät kuitenkin jatkuvassa olossa, että jotain jää panttiin. Se on se irtileikattu osa itseäsi, se, jota et ole vielä itsessäsi hyväksynyt, ottanut omaksesi. Se kutsuu: näe minut. Emme kai muuta ihmisinä enempää toivo kuin tulla kokonaan nähdyiksi.

Paras uutinen on, että aina voi tarkistaa suuntaa ja valita uudelleen. Kaikki me kasvamme läpi elämän. Itsensä kokonaisemmaksi kutsumisen harjoitus on elämän mittainen matka, rikas ja voimallinen.

Tulit tänne elämään juuri sinun elämääsi. Et jonkun toisen elämää. Et sitä, miten vanhempasi ovat eläneet tai ne, joiden kanssa kasvoit, opiskelit tai teit töitä. Monesti saatamme hylätä osan itseämme, koska kasvuympäristömme tai lähipiirimme ei tue sitä. Kutsun sinua kotiin, kokonaiseksi. Olet tullut pitkän matkan, ja on aika antaa omalle polullesi ja itsellesi se arvo, joka niille kuuluu.

Valitse itsellesi. Sinua ei korvaa kukaan.

Mikä auttaa, kun paniikkihäiriö vaivaa? – Paniikkikohtausten juurisyyt voivat löytyä omasta menneisyydestä

Ensimmäisen paniikkikohtauksen sain yläasteella. Se pamahti päälle kuin salama kirkkaalta taivaalta ja muistan tarkalleen paikan, pienen metsäpolun, jota pitkin kävelin kohtauksen alkaessa. Äkillinen, aivan totaalinen kaaos mielessä ja kehossa löi valtavana aaltona päälle. Tunne nousi kuin nappia painamalla: mieli putosi synkkään ja täysin sietämättömään ahdistustilaan, kuumat aallot ja kuolemanpelko humahtivat koko kehon läpi, korvissa humisi ja rintakehä tuntui räjähtävän paineentunteesta.

Fyysisten oireiden lisäksi pelottavinta oli tunne siitä, että “tulee hulluksi” ja mieleen nousi pakonomainen ja voimakas tarve paeta johonkin. Se tuntui siltä kuin olisi irtaantunut hetkeksi omasta kehosta. Kohtauksen mentyä ohi iski valtava huoli: mitä tapahtui ja toistuuko tämä?

Tällaisia kohtauksia sain teini-iästä alkaen koko nuoren aikuisikäni. Häpeä niiden ympärillä ja kohtausten pelko oli ajoittain lamaannuttava ja söi elämänlaatua. Vuosia vaikenin, enkä uskaltanut kertoa niistä kenellekään aikuiselle. 22-vuotiaana kävin masennuksen takia terapiassa puoli vuotta, jossa otin kohtaukset viimein puheeksi ammattilaisen kanssa. Jälkiviisaana voin vain todeta, että harmillisen myöhään.

Vuosien varrella opin kyseenalaisia keinoja “hallita” kohtauksia. Opin kontrolloimaan itseäni, sekä välttelemään ns. riskitilanteita, joissa kohtaus saattaisi iskeä. En hakenut tiettyjä työpaikkoja, joissa ei esimerkiksi päässyt “pakoon” silloin kun tarve iskisi. Rajoitin itseäni kovin paljon kohtausten pelossa, sillä ne tuntuivat niin nöyryyttäviltä.

Vuosiin en käynyt esimerkiksi elokuvissa tai festareilla ja välttelin suuria väentungoksia. Lentomatkat olivat painajaisia, mutta jollain ihmeellisellä tavalla tsemppasin itseni sietämään niitäkin. Olin nuori ja maailman olisi pitänyt “olla auki”, mutta sisältä tunsin itseni äärimmäisen vialliseksi ja rajoittuneeksi. Epävarmuudesta tuli osa identiteettiä, vaikka ulospäin yritin vaikuttaa bad-ass:ltä. Syytin herkkyyttäni ja kehitin suojakuoria ympärilleni. Salasin oireitani kaikilta ja koteloin ne sisimpäni syövereihin. Kannoin myös kohtuutonta häpeäkuormaa.

Jälkeenpäin tunnen suurta myötätuntoa tuota nuorta ja sisältä epävarmaa sekä haurasta tyttöä kohtaan. Vuosia myöhemmin ymmärsin myös, että paniikkikohtausten juurisyynä olivat hoitamattomat traumat sekä pitkäkestoinen stressi. Lasisella lapsuudella ja nuoruudella oli pitkä ja synkkä varjo psyykessä, joka on hälvennyt vähitellen. Ensimmäisen kohtauksen aikoihin vanhempieni alkoholin käyttö oli jo ryöstäytynyt hallinnasta ja kotona vallitsi pelon ilmapiiri, vaikka ulospäin näytimme tavalliselta keskiluokkaiselta perheeltä.

Nykyään kohtaukset ovat taakse jäänyttä elämää. Toki alttius säilyy, mutta pelko ja häpeäkierre ovat poistuneet, kun tunnetaidot ovat kehittyneet ja vanhat traumat päässeet purkautumaan. Lisäksi stressinhallintakeinot ja herkkyyden vaaliminen ovat olleet isossa roolissa. Valtavaa sisäistä siivoustyötä se on vaatinut, mutta on ollut joka itkun ja pennin arvoista. Olen myös valinnut jossain määrin elää ”huopatossuelämää” eli hidastanut tahtia tietoisesti.

Moni saa ensimmäisen paniikkikohtauksen esimerkiksi kriisin, surun, kovan stressin, uupumisen tai masennuksen yhteydessä. Satunnainen paniikkikohtaus ei ole sama asia kuin paniikkihäiriö, jossa kohtaukset ovat toistuvia.

On hyvä muistaa, että paniikkikohtaukset itsessään ovat vaarattomia, vaikka tuntuvatkin hyvin pelottavilta. Paniikkihäiriössä autonomisen hermoston sympaattinen osa aktivoituu äkillisesti ja voimakkaasti saaden aikaan psyykkisiä, fyysisiä ja sosiaalisia oireita. Kyseessä on kuitenkin “väärä hälytys”, jossa keho valmistautuu kohtaamaan hätätilanteen. On erittäin tärkeää hakeutua asianmukaiseen hoitoon, mikäli epäilet kärsiväsi paniikkihäiriöstä.

Itse uskon, että ihmispsyyke on viisas: se piilottaa liian ahdistavat muistot ja kokemukset tietoiselta mieleltä ja yrittää “purkaa” niitä toisaalla: ahdistuksella, masennuksella, lamaantumisella, paniikkikohtauksilla, toistuvilla painajaisilla tai muilla keho-mielioireilla. Myös työni ihmisten auttajana todistaa samaa: ihmisellä on kaikesta huolimatta aivan uskomaton kyky selviytyä myös erittäin haastavista olosuhteista. Yksin ei kenenkään silti tarvitse pärjätä, vaan toipuminen on myös kurottautumista muita ihmisiä kohti. Olemme täällä sekä itseämme, mutta myös toisiamme varten.

Tässä kaksitoista tärkeää oivallusta, jotka auttoivat minua pysyvästi vähentämään paniikkikohtauksia sekä lisäsivät elämänlaatuani:

Itsetuntemuksen lisääminen vähitellen ja erityisesti omien tunnetaitojen vahvistaminen käytännössä.
Erilaisten pelkojen kohtaaminen turvallisesti sekä peloista ja häpeästä irtipäästäminen. Terapia, kirjoittaminen ja täydentävät hoidot ovat auttaneet parhaiten.
Sisäisen turvan tunteen lisääminen sisäistä lasta hoitamalla.
Säännöllinen vuorokausirytmi ja riittävästä levosta huolehtiminen. Väsyneenä kaikki näyttää ja tuntuu synkemmältä. Liiallinen kuormitus altistaa kohtauksille.
Säännölliset rentoutumis- ja hengitysharjoitukset sekä meditaatio. Näillä on ollut valtavan iso positiivinen vaikutus mieleen, hermostoon ja pitkäkestoisen stressin lievittymiseen.
Alkoholin käytön vähentäminen minimiin sekä kahvia kohtuudella.
Mielikuvaharjoittelu, hengityksen säätely ja muut toimivat kehoyhteyttä vahvistavat keinot ja menetelmät itseni välittömään rauhoittamiseen.
Iän ja elämänkokemusten karttuminen sekä luottamus omaan kykyyn selviytyä ja kannatella itseään haastavien tunteiden ja tilanteiden läpi.
Tuen ja avun pyytäminen itselle, eikä aina vain hammasta purren yksin sinnitellen eteenpäin.
Vanhojen haitallisten uskomusten purkaminen mentaalisesti sekä lopettamalla välttelykäyttäytyminen. Tähän liittyy erityisesti itsensä altistaminen sopivassa määrin aikaisemmin ahdistaville tilanteille ja paikoille.
Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on ja rauhansopimuksen tekeminen oman menneisyyden kanssa.
Oman herkkyyden kääntäminen sisäiseksi vahvuudeksi ja voimavaraksi.

Kosketus voi olla rakkauden kieli, mutta myös vallankäytön väline – Näin välittävä ja vaativa koskettaminen eroavat toisistaan

Kosketus on yksi rakkauden kielistä

Kaikenlaisia asioita tulee ajateltua, kun työssä ja muutenkin tapaa paljon ihmisiä ja saa pohtia inhimillisen elämän erilaisia puolia.

Tänään mietiskelen koskettamista. Tämäkin on pelkästään omaa pohdintaani asiasta, jossa on hyvin monenlaisia puolia, mutta joitakin asioita haluan tekstissäni jakaa kanssasi.

Oivalsin, että kosketuksessa on se puoli, jonka sanoma toiselle on rakastava. Sitä joka sanoo, että olet ihana, rakas ja tärkeä ja haluan osoittaa sen sinulle koskemalla sinua. Yksi rakkauden kieli onkin koskettaminen. Koskemisen tuntee rakkaudeksi ihminen, jonka rakkauden vastaanottamisen kanava on fyysinen kosketus. Rakkauden kieliä on muitakin: lahjat, sanat, läsnäolon ja ajan antaminen toiselle ja yhdessä tekeminen (kirjasuositus: Gary Chapmanin teos Rakkauden kieli).

Aina ei ehkä tule ajatelleeksi sitä, että se rakkauden kieli, joka on itselle luontainen ja tärkeä, ei olekaan sille toiselle niin tärkeä vaan hän ymmärtää rakkaudeksi jonkun muun jutun. Rakkauden kielten erilaisuudet aiheuttavat esimerkiksi parisuhteissa aika paljon kitkaa ja pahaa mieltä. Itse oivalsin jossain kohtaa, että myös lapsilla on oma rakkauden kielensä. Meitä montaa on lapsena rakastettu esimerkiksi ruualla. Käsi ylös kuinka moni olisi kaivannut ruuan lisäksi jotain muutakin?

Koskeminen voi olla toisenlaistakin kuin välittämisen osoittamista. Se voi olla sitä, että hakeutuu toisen lähelle silloin, kun itse tarvitsee kosketustankkausta. Aikuinenkin voi tarvita syliä ja tottakai tarvitsee. Kirjoitin sylistä ja seksistä vuosia sitten tekstissäni: ”Seksiä vai syliä?. Tämä tarvitsevuuspuoli koskettamisessa oli se, johon mieleni jäi viipyilemään ja jota on aidosti vaikea sanoittaa, mutta yritän.

Vaativa ja tarvitseva kosketus

Jos toista lähestyy ihminen, joka on hyvin tarvitseva ja halaa, voi olla, ettei toinen pidä siitä. Syitä voi olla monia, mutta yksi voi olla se, että toinen ei alitajuisesti pidä siitä, että omaa energiaa tullaan imemään lupaa kysymättä. Sellaisesta haliotteesta tekee mieli kiemurrella pois. On ok tulla lähelle, jos pyytää tai kysyy, mutta ei niin että verhoaa oman tarvitsevuuden rakkauden osoitukseksi. Herkkä ihminen tunnistaa ristiriidan, joka sanoo: ”Haluan koskea sinua, koska rakastan sinua”, mutta todellisuudessa koskeminen onkin sitä, että koskeminen tapahtuukin vain siksi, että toinen ottaa siinä itselleen sitä, mitä itse tarvitsee.

Tarvitsija-koskija saattaa olla myös vaativa ja syyttävä. ”Miksi sä et ikinä koske mua?” tai ”Mikä siinä koskemisessa voi olla niin vaikeaa?” tai ”Minkä takia meillä ei oo enää läheisyyttä?”. Vaativa marisija ei varsinaisesti edellä kuvatulla puheella houkuttele koskemaan vaan päinvastoin. Jos kosketusta kaipaa, voi sitä pyytää kauniisti ilman, että velvoittaa tai odottaa sitä toiselta. Se joka kosketusta kaipaa, on itse vastuussa siitä, että ilmaisee kosketuksenkaipuunsa ja toisella on lupa, omia rajojaan kunnioittaen, sanoa kyllä tai ei.

Saatat olla tilanteessa, jossa kaipaat ja tarvitsisit kosketusta, mutta toinen ei halua tai kykene siihen eli elät jatkuvassa halipulassa. Yksinäiselle yksi isoimpia kipuja voi olla juuri kosketuksen kaipuu. Tästä kirjoitin enemmän blogitekstissäni: ”Pahinta yksinäisyydessä on kosketuksen kaipuu”.

Koskeminen on herkkä asia

Äärimmäinen vaatimisen muoto on seksuaalinen tai muu koskemiseen liittyvä väkivalta, joka on valitettavan yleistä. Ilmiö, josta puhutaan avoimesti liian vähän. Kaikki alistava, pakottava ja velvoittava kosketus on väkivaltaa. Väkivaltaa harjoittava kuvittelee ihmeellisellä tavalla oikeudekseen (oikeutuksen tunnelukko!) kohdella toisen koskemattomuutta koskemisella – oli se minkä tyyppistä tahansa.

Koskeminen on hyvin herkkä juttu ja siinä moni on saanut traumavaurioita jo lapsena. Ei saa lähtökohtaisesti olettaa, että toinen ihminen pitää koskemisesta tai että se on kaikille helppoa. Kaikki eivät pidä siitäkään, että heitä yritetään lohduttaa halaamalla – jos on esimerkiksi lapsena joutunut selviytymään vaikeiden tunteiden läpielämisestä ilman syliä tai halia, voi olla aikuisenakin tosi vaikeaa ottaa kosketusta vastaan, kun itkettää tai on muuten vaikea olo. Usein koskeminen tarvitsee turvaa, luottamusta ja henkistä läheisyyttä, sitä että polku kahden ihmisen välillä on avoin, välittävä ja välitön.

Jutussa mainittiin oikeutuksen tunnelukko. Tästä ja muista tunnelukoista, jos teema kiinnostaa, voit lukea aiheesta enemmän kirjastani Masennus ja tunnelukot.

Miksi somessa olisi hyvä seurata ihmisiä, joita emme ymmärrä tai hyväksy?

Mitä jää käteen tai mitä jää saavuttamatta, jos seuraamme vain ihmisiä sekä tahoja, jotka jo ovat kanssamme samaa mieltä asioista ja joita ehkä fanitamme? Ihmisiä, joilla on samanlainen maailmankatsomus, arvot ja mielipiteet kuin meillä? Usein luemme saman mielisten teoksia, seuraamme heidän kanavia ja päädymme yhteisiin kahvipöytiin olemaan entistä enemmän samaa mieltä. Ei siinä ainakaan oma maailmankuva laajene. Tai viisaus meissä.

Vaatii itsevarmuutta tutustua erilaisuuteen ja ymmärtää sitä. Samalla luomme itsellemme kokonaisvaltaisempaa näkemystä maailmasta. Sellaista laajakatseisuutta ja osaamista kehittyvä maailma myös kaipaa. Kyse ei ole vain siitä, että pyrkisimme tutustumaan vain heikommassa asemassa olevaan erilaisuuteen vaan myös sellaisiin yksilöihin, joihin kytkeytyy esimerkiksi voimaa ja valtaa. Tutustumaan tarinoihin tekojen ja ajatusten takana. Toki yhteiskunnassamme on hyväksyttävämpää asettua näkyvästi tiettyjä tahoja vastaan ja olla jonkun toisen puolella. Onko tilanne sittenkään niin mustavalkoinen, että meillä on vain hyvä sekä paha ja toisella laidalla ei ole oikeutta tulla kuulluksi?

”Usein luemme saman mielisten teoksia, seuraamme heidän kanavia ja päädymme yhteisiin kahvipöytiin olemaan entistä enemmän samaa mieltä. Ei siinä ainakaan oma maailmankuva laajene. Tai viisaus meissä.”

Olen tehnyt yleisesti elämässä sekä sosiaalisen median käyttäytymisessä sellaisen päätöksen, että pyrin mahdollisuuksien mukaan seuraamaan ja olemaan tekemisissä laajalla skaalalla erilaisten ihmisten kanssa. Seuraan samalla ajatusmaailmoja ja arvoja joita en itse toteuta, mutta pyrin ymmärtämään syitä ja seurauksia. En siis läheskään aina seuraa tai istu samaan pöytään sen takia, että lähtökohtaisesti olisin samaa mieltä. Joskus myös seurailen muiden menoa puhtaasti sen takia, että kerrankin olisin niin fiksu, että voisin oppia muiden virheistä eikä oppi tulisi joka kerta omien kantapäiden kautta. Mutta tämä asia erikseen.

Tämän tyylin valittua toki toisinaan saa kuulla, että ”et siis ole kanssani samaa mieltä eli olet siis niiden toisten puolella”. No ei näinkään. En monessakaan asiassa ole yhtään kenenkään puolella. Pyrin asettumaan keskellä ja teen pistoja eri laitoihin tutustuessani eri näkemyksiin. Tällaisessa tilanteessa kyse saattaa olla polarisoituneesta tilanteesta ja sen eri rooleista.

”Vaatii itsevarmuutta tutustua erilaisuuteen ja ymmärtää sitä… Kyse ei ole vain siitä, että pyrkisimme tutustumaan vain heikommassa asemassa olevaan erilaisuuteen vaan myös sellaisiin yksilöihin, joihin kytkeytyy esimerkiksi voimaa ja valtaa.”

Haluan myös muistuttaa, että polarisaatio ei ole absoluuttisesti vain paha asia. Toisinaan tarvitsemme polarisoituneita tilanteita, jotta asiat tulevat näkyväksi ja pääsemme muutoksen äärelle. Toki se on sitten eri asia, miksi sotaisasti kahtia jakautuneesta tilanteesta emme toisinaan tunnu pääsevän etenemään rakentavasti seuraavaan vaiheeseen. Näin yhteiskunta ja ryhmät voisivat kehittyä.

Juuri nuo ovat kohtia, jolloin riitaisat ääripäät ja yllyttäjät ovat tehneet kuviossa oman osuutensa ja silloin kaivataan yksilöitä, jotka näkevät kokonaiskuvan laajemmin. Voidaan puhua yksilöistä, jotka ovat kykeneväisiä käsittelemään universaalia tietoa. Voidaan puhua myös universaalista ajattelusta. Jos ajatellaan, että meillä on iso pyöreä pöytä, minkä äärellä on lukuisia ihmisiä erilaisine ajatuksineen samasta asiasta, niin universaali ajattelija kykenee asettumaan ja ymmärtämään näitä kaikkia eri näkemyksiä.

”Jos emme kuuntele erilaisia ihmisiä ja näkemyksiä, emme voi oikein ymmärtää. Joku onkin joskus hyvin sanonut, että ”kuuro luulee, että ne jotka tanssivat ovat hulluja”.”

Tässä yhteydessä voidaan puhua myös generalisteista. Heitä ei määritä joku tietty ala tai koulutus. He ovat moniosaajia, joita yhdistää uteliaisuus ja kyky nähdä asiat laajasti. Tarvittaessa generalisti osaa myös kaivautua syvemmälle asioihin eli kyse ei ole vain pinnallisesta tiedosta. Toivottavasti maailmamme osaisi tulevaisuudessa antaa yhä entistä enemmän arvoa yksilöille, joilta tällainen taito löytyy. He voisivat lopulta olla laaja-alaisten näkemystensä kanssa yhteisöissä, yrityksissä ja yhteiskunnassa pelinrakentajan asemassa.

Kuten sanottu, vaatii itsevarmuutta kunnioittaa toisen erilaisia näkemyksiä maailmasta ja sitä, minkä kautta hän tätä elämää elää. Jos emme kuuntele erilaisia ihmisiä ja näkemyksiä, emme voi oikein ymmärtää. Joku onkin joskus hyvin sanonut, että ”kuuro luulee, että ne jotka tanssivat ovat hulluja”.

Tutustus Kristiinan Komulaisen ja vankilapastori Jukka Vänskän luomiin Riidan ratkaisu -kortteihin .

Valon kautta kasvatetut lapset loistavat kirkkaammin – Täydellinen kasvattaja ei tarvitse olla, vaan tärkeintä on läsnäolo

Henna Heinonen on varhaiskasvatuksen ammattilainen, päiväkodinjohtaja, yrittäjä ja äiti. Hän on myös erityisherkkä haaveilija, itsensä ikuinen etsijä, ihminen, joka uskoo vahvasti hyvään ja siihen että maailmaa voi toden totta parantaa hiekkalaatikolta käsin.

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miksi jotkut ihmiset pursuavat iloa ja valoa ja miksi toiset vain märmättävät ja kulkevat kuin kaikki maailman paino olisi heidän harteillaan?

Ajattelin pitkään sen olevan luonnekysymys. Toiset vain ovat iloluonteisempia ja hersyvämpiä. Sitä, se varmasti suureksi osaksi onkin, sitten aloin tarkkailla meidän aikuisten tapaa kasvattaa lapsia.

Tuttava kertoi ylpeänä heidän tyttärensä kirjoittaneen tosi hyvät ylioppilaspaperit

– Hän hakee lääkikseen, pitäisiköhän sinunkin vaatia omalta lapseltasi vähän enemmän?

Illan kuluessa paljastuu, että tytär lukee yökaudet ja viiltelee itseään ahdistukseen. Miksiköhän?

Vierestä seuraan toista äitiä, jonka lapsi hölmöilee. Hän komentaa ja komentaa, ilman mitään seurausta ja komennot kaikuvat tyhjille korville. Hiljaa mietin, uskaltaisinko kommentoida, että joskus asiat pitää viedä loppuun asti, että lapsi ymmärtää seuraukset.

Mietin omaa tapaani kasvattaa. Kuinkahan paljon olen traumatisoinut jo aikuista lastani? Vaatinut ja näyttänyt seurauksia ja toisaalta katsonut läpi sormien asioita. Osasinkohan koskaan kertoa hänelle lapsena, kuinka hyvä ja täydellinen hän on. Erityislaatuinen, erityinen, niin kuin meistä jokainen omalla tavallaan.

Pohdin myös itseäni. Omaa jatkuvaa riittämättömyyden tunnettani, itsekuria ja täydellisyydentavoittelua.

Olenko minä iloluonteinen? Positiivinen? Hauska? Miksi minä olen itselleni näin ankara?

Voi, toivottavasti tyttäreni ei ole mallioppinut minulta tätä piirrettä, tai toivottavasti en ole huomaamatta vaatinut häneltä tätä. Jostakinhan minäkin olen tämän oppinut?

Muistan lapsuudestani perheen yhteiset luontoretket, mato-onkiretket myllylle ja mummilan koko suvun lettukestit. Muistan kuinka äiti luki joka ilta iltasadun ja kun joku meistä lapsista sairastui, Mummi tuli pelaamaan meidän kanssamme lautapelejä. Meillä oli rajat ja kuri ja paljon rakkautta.

Niillä opeilla minäkin olen omaani kasvattanut ja kasvatan edelleen, vaikka hän aikuinen jo onkin.

Työssäni varhaiskasvatuksessa pätee sama. Mitä enemmän rakkautta, sitä enemmän onnellisuutta. Muistan elävästi erään pikkumiehen. Hän oli tosi tulistuvaa sorttia ja kun asiat eivät menneet niin kuin hän halusi, nyrkit puhuivat. Itsehillintää vasta harjoiteltiin. Tähän avuksi teimme varhaiskasvatukseen ”kiukkukortit”. Pienet laput avainnauhaan kaulaan, kuin muistutukseksi miten milloinkin pitää toimia, kun kierrokset nousevat. Siellä oli kuvia ”laske 1-10”, ”puhalla kiukku ulos”.. Mikään näistä ei kuitenkaan tuntunut toimivan.

Seuraavan kerran kun me taas istuttiin sylikkäin ja juteltiin, minä kysyin häneltä,

– Mikä on, kun tämä ei toimi? Olet fiksu kaveri, miksi se menee aina överiksi? Mitä nyt?

Hän hymyili minulle ujosti

– Rauhoitun parhaiten näin, tässä sylissä, kun halaat minua kovin.

Niinpä me otimme kuvan yhdessä, toistamme, halaten ja kiinnitimme sen avainnauhaan. Muistutukseksi seuraavaan kertaa varten ja muille aikuisille tiedoksi.

– Näyttämällä kuvaa kyllä sinua halataan, rakastetaan.

Ja uskokaa, tai älkää, se loppui vähitellen, rakkaus auttoi.

En myönnä olevani täydellinen kasvattaja, en edes lähelläkään, mutta olen aina yrittänyt tehdä parhaani. Niillä voimavaroilla ja opeilla, joita minulla on ja minä opin koko ajan lisää. Elämä on loputonta kasvamista ja se on kaikkein hienointa. Voi tutkiskella omaa sisintään, tapaansa toimia ja muuttaa sitä. Minä olen päättänyt kasvattaa rakkautta muita ja ennen kaikkea itseäni kohtaan. Rakkautta nähdä asioiden taakse ja ymmärtää enemmän ja paremmin tilanteita ja ihmisiä. Nähdä asiat ilon ja valon kautta ja tuoda sitä enemmän elämään.

Se riittää. Minä riitän.

Erityisherkkä lapsi voi kokea olevansa erilainen – Näistä syistä herkkyys on kuitenkin supervoima

Erityisherkkyys tai paremminkin erityinen herkkyys on voimavara, ei heikkous tai vika. Itselleni sen oivaltaminen on vaatinut aikaa.

Joskus muut eivät kykene ymmärtämään herkkää ja herkälle ominaista tapaa suhtautua omiin tai toisten tunnetiloihin. Minua on moitittu siitä, että kun ”sinä olet aina niin herkkä”. Tai otat tämän asian tai tilanteen aivan ”liian herkästi”. Sellaiset kommentit ovat satuttaneet, sillä minut on leimattu ”vääränlaiseksi”.

Olen opetellut itse ajattelemaan, että herkkyyteni on minulle kyky toteuttaa omaa elämäntehtävääni ja mahdollistaa merkitykseni maailmalle. Herkkyyden kautta pystyn aistimaan asioita ja välittämään niitä syvällisellä tasolla eteenpäin esimerkiksi kirjoittamalla.

Monet luovalla alalla työskentelevät tekijät ja taiteilijat ovat herkkiä.

Edelleen joku saattaa sekoittaa herkkyyden ujoudeksi, arkuudeksi, epäsosiaalisuudeksi, nirsoudeksi tai neuroottisuudeksi. Joskus herkkyys saattaa näyttäytyä ulospäin tällä tavalla, mutta herkkä ei itse pidä itseään luultavasti minään yllä mainituista. Herkkä toimii ainoastaan eri tavalla kuin muut. Juuri siksi herkkyys on voimavara, ei vaje.

Kunpa jo ollessani lapsi joku olisi oivaltanut, että herkkyys on itse asiassa henkilökohtainen supervoimani. Ja asia, jota ei voi eikä kannata korjata.

Herkkyydestä tekee supervoiman moni asia, kuten herkän…

…kyky kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin. Herkkä näkee sävyjä siellä, missä muut eivät niitä välttämättä näe. Se on polku ja portti luovaan tekemiseen.

…kyky aistia, milloin joku tilanne, ihminen, paikka tai asia tuntuu oikealta ja milloin taas väärältä. Joskus vain tietää, kun kaikki ei ole kohdallaan. Ja usein silloinkin, kun kaikki on.

…aitous. Herkän ihmisen on hankala teeskennellä jotain, mitä hän ei todellisuudessa ole. Jos aihepiiri tai ihminen ei ole herkästä kiinnostava, hän kyllästyy helposti. Herkkä on parhaimmillaan syvällisten keskusteluiden parissa eikä siedä joutavaa small talkia.

…empaattisuus. Herkkä on loistokuuntelija ja pystyy ymmärtämään ja ratkomaan tunnetilanteita.

…kyky pohtia syvällisiä asioita ja ratkaista sellaisia asioita, jotka ovat monelle hankalia.

…taito erottaa olohuoneessa se virtahepo, jota kukaan muu ei näe.

…kyky havaita herkkiä signaaleja, muutoksia ilmapiirissä, piilotettuja ongelmia ja ristiriitoja. Herkkä saattaa olla lahjakas ajatustenlukija!

PS. Ole onnellinen herkkyydestäsi, se antaa sinulle erityisvoimia!

Hidasta elämää -kirjaperheen lastenromaanin Herkkä Pilvi Perhonen ja pelkonsa voittavat sankarit, johtotähtenä toimii jättiläisperhonen, jonka avulla tarina pureutuu herkkyyden tunnistamiseen, käsittelemiseen ja herkkyyden näkemiseen voimavarana. Kirja on itsenäinen jatko-osa aiemmin ilmestyneelle Oliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankarit– lastenkirjalle. Kurkkaa uutuuskirja täältä.

Tukistettu äiti tukistaa todennäköisemmin myös lapsiaan – Voiko väkivallan ketjun katkaista?

Tuija Siljamäki on tiedetoimittaja (FM) ja kirjallisuusterapiaohjaaja sekä kahden nuoren aikuisen äiti. Hänellä on kokemusta on vaikeasti ruoka-allergisen ja tyypin 1 diabetesta sairastavan lapsen kasvattamisesta sekä uupumuksesta. Häneltä on ilmestynyt tietokirja Kuokkavieraita: diabetes, allergia ja meidän perhe (Kirjapaja, 2020).

Tuija Siljamäki. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen

Erään koulupäivän jälkeen sanoin isälle pahasti. Olin yhdeksänvuotias. Isä oli pötköttelemässä sohvalla, kuten hänellä oli tapana aina työpäivien jälkeen. Kutsuin häntä laiskaksi. En tiennyt, että niin sai haukkua vain lapsia.

Isän reaktio tuli salamannopeasti. Ennen kuin ehdin tajuta, minua lennätettiin tukasta pitäen omaa huonetta kohti. Tuntui kuin päänahkaa olisi revitty irti. Omassa huoneessani lysähdin lattialle ja kuuntelin, kuinka sydän hakkasi korvissa. Tärisin järkytyksestä.

Se ei ollut ensimmäinen tai viimeinen kerta, kun isä repi minua tukasta. Tukistaminen oli tehokas tapa osoittaa ”pennulle” paikkansa tarvitsematta sanoa mitään. Aivan, lapsia kutsuttiin 1970-luvulla ”penikoiksi”, kuin eläimiä. Isä kuritti tukistamalla, koska 70-luvulla se oli sallittua ja todella yleistä. Isä teki niin myös siksi, että hänelle oli tehty niin. Ukki oireili sotatraumaansa hakkaamalla lapsiaan ja vaimoaan. Sitä kutsuttiin kasvatukseksi.

Vain muutama vuosikymmen sitten lapsia kiellettiin ”lellimästä piloille” hellittelyllä. Itkevää vauvaa ei saanut heti mennä lohduttamaan ja liika sylissä pitäminen opetti vauvan vain ”hypyyttämään” aikuisia. Vauvatahtisuus ei vanhemman arvovallalle sopinut. Ikään kuin vauva tai taapero itkisi ilkeyttään! Näin opetettiin vielä vanhempiani.

Tukistaminen eli ”tukkapölly” on edelleen yksi tavallisimmista kuritusväkivallan muodoista. Miten harmittomalta se kuulostaakaan! Mutta hiuksista retuuttaminen paitsi sattuu, on uhrille erityisen nöyryyttävää ja jättää avuttoman olon. Rakas ihminen tekee näin. Siksi on järkyttävää, että tietoisuus kuritusväkivallan laittomuudesta on päässyt Suomessa hieman heikentymään, vaikkakin on edelleen korkealla tasolla. Noin viidesosa vanhemmista myöntää tukistaneensa lastaan Lastensuojelun Keskusliiton Kovemmin käsin – kuritusväkivaltaselvityksessä.

Päänahka arkana kannoin isieni häpeää vuosikaudet. Päätin: ikinä en omia lapsiani satuta näin. Kaunansiemen iti vihanversoja, joita pääsi verenkiertoon myrkyttämään rakkauttani. Kun rakas ihminen satuttaa yhä uudelleen, jättää se sisälle epämääräisen ahdistuksen ja arvottomuuden tunteen. Lisäksi se iskostaa syvälle vääränlaisen mallin toimia ihmissuhteissa. En tajunnut, miten vaikeaa tätä aivoihin istutettua mallia vastaan on taistella. En tajunnut, miten väsymys voi haurastaa hermojärjestelmää ja päästää kiukun ryöpsähtämään.

Eräänä iltapäivänä vauvan kanssa valvotun yön jälkeen torkuin sohvalla, vauva kainalossa. Taapero touhuili vieressä omiaan. Äkkiä otsaani jysähti tylppä esine. Reaktioni tuli salamannopeasti: käteni singahti sivulle – ja osui taaperoa rintaan. Pieni pärähti itkuun ja nyyhki: ”äiti, paitaan sattui”. Vauvakin heräsi ja viritteli itkua. Silmissäni kuumottivat häpeänkyyneleet, kun vedin taaperon syliini ja suukotin hänen kosteita poskiaan anteeksipyydellen.

Tämä oli napsahduspisteeni. Siihen saakka olin vaalinut kuvaa itsestäni loputtoman kärsivällisenä äitinä, lempeyden perikuvana. Nieleskelin häpeääni. Tämän kokemuksen hautaisin syvälle enkä ikinä kertoisi kenellekään.

Tapaus tuli kummittelemaan uniini. Unessa riepottelin mollamaijaa, joka muuttui itkeväksi lapsekseni. Myöhemmin ymmärsin kokemukseni terveelliset puolet. En pitänyt itseäni enää täydellisenä. Ymmärsin olevani ihminen. Ymmärsin, että muillakin äideillä ja isillä on napsahduspisteensä, vaikka kaikkensa yrittäisivät. Aloin ymmärtää myös isääni, joka teki parhaansa niillä vanhemmuuden työkaluilla, jotka oli saanut. Vaikka tulikin satuttaneeksi.

Kun lapseni olivat taaperoita, tuli lisää hetkiä, jolloin kaikki tuntui ylivoimaiselta. Selkärankareaktio oli tehdä jotakin väkivaltaista. Nyt tunnistin tuon sukupolvien takaa nousevan impulssin pakotuksen kädessä, joka nousi kuin läimäistäkseen tai tukistaakseen. Ymmärsin, että minun oli noina hetkinä parempi poistua paikalta (vähintään henkisesti) ja puhallella pari kertaa ulospäin.

Isän kuolemasta on jo yli kymmenen vuotta. Muistan häntä saunassa, kun huomaan, miten ovi repsottaa. Isä olisi osannut korjata sen. Isä osasi korjata kaiken. Itseään ei. Mutta minä voin korjata jotakin muuta: voin antaa hänelle anteeksi. Voin muuttaa väkivallan ketjun rakkauden ketjuksi. Tai ainakin yrittää siinä parhaani.

Lähteet:

https://www.lskl.fi/tiedotteet/kuritusvakivalta-ei-ole-kadonnut-suomesta/

https://www.lskl.fi/julkaisut/kovemmin-kasin-suomalaisten-kasvatusasenteet-ja-kuritusvakivallan-kaytto-2021/

Hyyryläinen, Hanna: ”Saanko sanoa, että se on väkivaltaa?” Tutkimus lapsuuden kuritusväkivallan kokemuksista ja vaikutuksista aikuisuuteen

Pro gradu-työ, Lapin yliopisto, 2020. https://lauda.ulapland.fi/handle/10024/64330