Hidasta elämää

Iva satuttaa ja rikkoo ihmissuhteita – Halu haavoittaa toista nousee, kun sisältä nousee jotain hävettävää

Parisuhdetutkija John Gottmanin mukaan yksi eroa tai huonoa parisuhdetta kaikkein voimakkaimmin ennustava tekijä on ivallinen halveksunta. Tämän voi varmasti siirtää koskemaan myös muita ihmissuhteitamme.

Iva on ilkeää, sen tarkoitus on toisen lyttääminen. Ivallinen halveksunta tähtää aina itsensä ylentämiseen toisen alentamisen kustannuksella, lytätyn rinnalla voi itse olla erinomainen.

Iva ilmenee esimerkiksi silmien pyörittelynä, tuhahteluna, ivanauruna ja sarkastisina kommentteina toisen persoonasta ja ominaisuuksista. Epäsuorat ilmaisut saattavat olla seuraavanlaisia: ”Fiksut ihmiset eivät ajattele ja toimi noin”, ”Jokainen älykäs ymmärtää kyllä” tai ”Vain itsekkäät ihmiset toimivat tuolla tavoin”.

Kommentit saattavat sisältää melko suorankin viestin, että ”Olisit parempi ihminen, jos sinulla ei olisi tuota ominaisuutta.” Ivaaja saattaa myös viitata kohteen läheisiin, kuten ”Äitisi on aivan samanlainen.” Harvinaista ei myöskään ole muiden ihmisten vetäminen mukaan todistamaan manipuloijan näkemykset oikeiksi ”Hekin sanoivat sinun olevan sellainen.”

Ivalla satuttaminen on tehokkaan myrkyllinen tapa rikkoa minkä tahansa suhteen tunneturvaa ja yhteenkuuluvuutta.

Iva ja satuttavat sanat eivät useinkaan pysy asiassa, tai sitten ne tarttuvat jokaiseen asiaan, johon vain voi tarttua. Ivan kohteesta tuntuu, ettei hän kerta kaikkiaan osaa olla toiselle mieleinen, vaikka olisi miten.

Sääli kuvataan toisen kärsimyksen herättämäksi sympaattiseksi suruksi, myös myötätunnoksi. Myötätunto ilmaisee mielestäni vilpitöntä ja sydämestä kumpuavaa myötäelämistä toisen ihmisen vaikeuksissa, sääliä puolestaan käytetään myös ivalliseen tarkoitukseen toisen alentamiseksi. Kun joku ilmaisee alentuvasti säälivänsä sinua jonkun ominaisuutesi tai tunnereaktiosi vuoksi, kyse on halventavasta ivasta, jolla hän ilmaisee pitävänsä sinua pahaisena raukkaparkana.

Vihaakin pahemmaksi kuvataan se, kun halveksunta, mitätöiminen ja iva vuorottelevat ennakoimattomasti hyväksynnän, kehumisen ja kauniiden sanojen kanssa. Kun toinen on yhdessä hetkessä aurinkoisen ystävällinen ja rakastava ja toisessa hetkessä satuttaa tahallisesti, ei ole oikein mitään, mihin luottaa.

Eräs valmennettavani kertoi kuvitelleensa, että ystävällinen ja rakastava käytös kumppania kohtaan ikään kuin hyvittää ajoittaisen loukkaavan ja satuttavan käytöksen, kunnes ymmärsi, miten tuhoisaa hänen ajattelunsa ja toimintansa oli.

Yhteenkuuluvuus ja tunneturva rikkoutuvat iva ivalta, loukkaus loukkaukselta ja haava haavalta.

Halu haavoittaa toista, jopa rakasta ihmistä syntyy, kun sisältämme nousee jotain heikkoa ja hävettävää, jonka haluamme peittää kaikin mahdollisin egon esittämin keinoin. Kun pitäisi pyytää egoa rauhoittumaan ja katsoa itseään peiliin, ja katsoa sellaistakin, mitä ei haluaisi nähdä, on helpompi kääntää peilin salamana toiseen ihmiseen, jota sitten halveksia, ivata ja tuomita asioista, joita ei kykene itsessään näkemään ja kohtaamaan.

Uskon, että meistä moni on sortunut peilinkääntötemppuihinkin, olennaista on kuitenkin se, tunnistaako satunnaisen ala-arvoisen toimintansa ja pyytää sitä vilpittömästi anteeksi, vai onko se usein toistuvaa ja omasta mielestä jopa oikeutettua. ”Anteeksi” on ihmeitä tekevä taikasana silloin, kun se esitetään aidosti ja vilpittömästi, pahoittelua todella tarkoittaen.

Kun sinua satutetaan sanoilla, sinua haastetaan valtataisteluun. Haasteeseen ei pidä vastata haastajan odottamalla tavalla, sen sijaan voi esimerkiksi kysyä suoraan, mihin toinen satuttavaa ja alentavaa käytöstään tarvitsee, mitä hän ivallisen pinnan alla kaipaa ja haluaa.

Lyttäävä puhe ei lopu, ellei siihen puutu, eikä itsensä kanssa sinut olevakaan kestä kovin kauan toistuvaa halveksuntaa ja mitätöintiä.

Voit lukea muistakin ihmissuhteita myrkyttävistä ominaisuuksista kirjastani

Moni hylkää alitajuisesti itseään – Tätä se käytännössä tarkoittaa

Minulle hylätyksitulon pelko on ollut hyvin tuttu tunne läpi elämän, vaikka olen toki monin tavoin koittanut välttää sitä ja piilottaa sitä itseltänikin. Sittenhän siinä kävi huomaamattani niin, että minusta itsestäni tuli itseni ”pahin” hylkääjä. Tunnelukkoni ja pelkoni ohjasivat minua alitajuisesti.

Tunnelukko on hyvin kokonaisvaltainen ilmiö (keho-mieli-tunteet) jossa koitamme suojautua kokemasta uudelleen sellaisia satuttavia tunteita, joidenka kanssa olemme joskus jääneet yksin. Yritys välttää vaativia tunteita on osa ihmisen biologista selviytymisjärjestelmää, mutta tänäpäivänä itseasiassa juuri välttäminen tuottaakin elämäämme enemmän kipua, ahdistusta ja ihan suoranaisia ongelmiakin. Se saa meidät tuntemaan olomme ahtaaksi ja elämä alkaa rajoittua. Tunnelukot kääntyvät meitä itseämme vastaan.

Tässä muutamia esimerkkejä miten tunnelukot oikeastaan kääntyvät meitä vastaan

Se joka yrittää hinnalla millä hyvänsä välttää hylkäämistä, hylkääkin itseään sopeutumalla satuttaviin suhteisiin (usein huomaamattaan)
Se joka yrittää välttää altistumasta muiden vaatimuksille ja tuominnoille, vaatii ja tuomitsee jatkuvasti itseään
Se joka yrittää välttää torjutuksi tuloa miellyttämällä yli rajojensa, torjuukin itse omaa inhimillisyyttään ja niin edelleen.
Tässä vielä muutamia merkkejä siitä, että alitajuisesti hylkää itse itseään:
Yksin selviäminen hinnalla millä hyvänsä, ei tunnista tuen tarvetta vaan pyrkii selviytymään itse kaikesta
Turvattomissa ja epävakaissa ihmissuhteissa oleminen
Erilaiset itseä mitätöivät ja lamauttavat ajatuskuviot jotka estävät muutoksen: Minä nyt vain olen tällainen, aina minulle käy näin
Rajattomuus, ei tunnista/uskalla ilmaista rajojaan joka johtaa usein uupumiseen ja ahdistukseen
Omien tarpeiden tunnistamattomuus: elämä on jatkuvaa selviytymistä
Addiktiot

Tunnelukot saavat meidät tuntemaan ja toimimaan kuin automaatio ohjauksella. Selviytymisjärjestelmän automatisoituminen on osa jokaisen ihmisen taipumusta, eikä siinä ole mitään tuomittavaa tai väärää JA samalla itsetuntemuksen tie antaa mahdollisuuden meille tulla tieotiseksi, hoitaa tunnehaavojamme ja valita ihan oikeasti tuoreita, raikkaita ja itseämme sekä toisia kunnioittavia tapoja toimia.

Kukaan ei varmaan tietoisesti valitse hylätä itseään.Vain sellaista voi lähteä muuttamaan, mitä tunnistaa.

Mitä tarkoittaa se, ettei ei anna hylätyksi tulon pelon hallita?

Kerron muutamia esimerkkejä, mitä se on omassa elämässäni:

💙 En pääasiassa tuomitse itseäni tunteistani tai tarpeistani (joihin liittyi ennen hemmetisti häpeää ja viallisuuden fiilistä)

💙 En ole ihmissuhteissa, joissa on epä tasavertaista tai epäkunnioittavaa kohtelua

💙 En yritä pitää väkisin rauhaa suhteessa hiljenemällä (vaikka en pidä konflikteista)

💙 En yritä muuttaa ketään (…jotta minulla olisi turvallisempi/parempi olo)

💙 En yritä saada ketään väkisin ymmärtämään minua ( tasavertaisissa ihmissuhteissa ei tarvitse huutaa tullakseen kuulluksi)

Ja siis, selvennetään, että tottakai minuulla voi olla impulsseja edellä mainittuihin juttuihin hetkittäin. Usein jään kyllä aika äkkiä itselleni siitä kiinni, haen tarvittaessa apua tilanteen reflektoimiseen ja otan seuraavan mahdollisen rakkaudellisen askeleen itseäni kohtaan. Toipuminen ei ole vaikeiden tunteiden puutetta, vaan inhimillisiä keinoja niiden äärellä <3

Omiin tunnelukkoihin voit tutustua Eevin täytettävän kirjan Tutustu tunnelukkoihin avulla.

Miksi en aina tule toimeen muiden kanssa?

Olisi mahtavaa, kun tulisin aina toimeen ympärilläni olevien ihmisten kanssa, ja yhteiselo läheisten kanssa olisi sujuvaa ja leppoisaa. Välillä ihmisistä on kuitenkin tosi vaikea ymmärtää, miksi he käyttäytyvät jossain tilanteissa niin kuin käyttäytyvät. Aina en oikein ymmärrä edes, miksi minä itse toimin jollain tavalla tai miksi vaikkapa ärsyynnyn jostain – jälkeenpäin ajateltuna – pienestä asiasta.

Mikä siis avuksi?

Olen huomannut, että parempi itseni tunteminen on auttanut ymmärtämään tällaisia ärsytystä, pelkoa tai muita negatiivisia reaktioita herättäviä tilanteita todella paljon paremmin. Esimerkiksi, oivalsin jossain vaiheessa että en siedä kovin hyvin äänen korottamista, riitelyä tai suoranaista vihaisuutta. Poistuisin mieluiten tilanteesta, jos siihen liittyy yhtään mitään konfliktin kaltaista, varsinkin, jos se kohdistuu minuun itseeni, mutta muutenkin.

Tämän oivaltaminen on auttanut minua sekä hyväksymään tuon puolen itsessäni että yrittämään hellästi kehittää itseäni sietämään paremmin negatiivistenkin tunteiden ilmaisua ihmisten välillä. Ihmisiä on tosi erilaisia, ja toisille kärkevämpi keskustelutyyli on ihan normaalia vuorovaikutusta. Ihan vastaavasti oma pidättyväisyyteni saattaa sellaisesta henkilöstä tuntua väliinpitämättömyydeltä tai epäaitoudelta.

Tämän kaltaisten asioiden tunnistaminen itsessäni on tosi arvokasta parempien kohtaamisten ja sitä kautta parempien ihmissuhteiden rakentamiseksi. Olen työelämässä paljon tekemisissä erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien kanssa, ja etenkin työkontekstissa meidän onkin usein tarpeen tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Tähän avuksi on löytynyt Minun Käyttöohjeeni -työkalu.

Tee itsestäsi ”käyttöohje”

Minun Käyttöohjeeni idea on yksinkertainen. Siinä vastaan kuuteen kysymykseen itsestäni vuorovaikutustilanteissa, jotta ymmärrän ensinnäkin itse paremmin mitä tarvin, ja voin tarvittaessa avata tarpeitani myös niille, joiden kanssa olen tekemisissä.

Millainen/mikä on tapani toimia?
Miten kanssani kannattaa kommunikoida?
Mitä arvostan?
Mitä en voi sietää?
Miten minua voi auttaa?
Mitä ihmiset ymmärtävät minussa väärin?

Kysymyksiin kannattaa vastata mahdollisimman aidosti, eikä “niin kuin tähän kuuluisi vastata”. Silloin harjoitus todella parantaa itsetuntemusta.

Käytän tätä harjoitusta töissä niin, että kaikki tiimin jäsenet tekevät ja jakavat käyttöohjeensa keskenään. Niissä tiimeissä yhteistyö on mielestäni saanut tosi hyvän alun, ja mahdolliset tulevat hankalat tilanteet on onnistuttu minimoimaan jo ennalta. Ja silloinkin kun niitä on tullut, niistä on ollut helpompaa puhua, koska näistä asioista on tehty sellaisia mistä ylipäätään voi puhua.

Minun käyttöohjeeni on tulossa pian myös kirjana.

Juotko sinäkin alkoholia sosiaalisen jännittämisen helpottamiseksi? – Näin opit kohtaamaan haastavat tilanteet selvinpäin

Join alkoholia sosiaalisen jännittämisen helpottamiseen noin 12 vuotta sitten ensimmäisen kirjani julkaisutilaisuudessa. Tarkoitukseni ei ollut etukäteen juoda, mutta tilaisuuden alkuvaiheessa jännitys nousi äkkiarvaamatta valtavaksi ja tilasin Helsingin Töölössä sijaitsevan Korjaamon tiskiltä oluttuopin. Muistan päätöksen vielä kirkkaasti. Juttelin ystäväni kanssa tiskillä, kun hän tilasi oluen. Sanoin baarimikolle, että laita minulle samanlainen.

Olin tätä ennen etenkin varhaisaikuisuudessani juonut useita kertoja itseni humalaan kyetäkseni osallistumaan johonkin vastaavaan sosiaaliseen tilaisuuteen. Olin jo tuolloin päässyt tavasta pääosin eroon, mutta vaikeammat tilanteet tuntuivat edelleen haastavilta ilman alkoholin rentouttavaa vaikutusta. Varhaisaikuisuudessa tilanne oli toinen. Melkein mikä tahansa sosiaalinen tilanne, jossa oli enemmän tuntemattomia ihmisiä, jännitti minua voimakkaasti. Minun oli hyvin vaikea olla oma itseni; ilmaista tunteitani tai edes puhua ihmisille.

Alkoholi piilotti epävarmuuteni muilta

Alkoholi toisaalta oli tähän kuin ihmelääkettä. Se avasi tunnespektrini kuin viuhkan ja Mika Waltarin Sinuhea lainatakseni kaksi maljaa teki kielen liukkaaksi. Mikä parasta; alkoholi piilotti epävarmuuteni ja jännittämiseni muilta. Pystyin sen avulla operoimaan paremmasta itseluottamuksesta käsin ja sosiaalisesti rennommin, eivätkä muut ihmiset kyenneet näkemään sisälleni piilotettua epävarmuutta. Ennen kaikkea humalaan pääsi siis kätevästi piiloon muilta ihmisiltä.

Japanissa on sanonta, että ensin mies ottaa juoman, sitten juoma ottaa juoman ja lopulta juoma ottaa miehen. Ujouden ja sosiaalinen jännittämisen lisäksi luonteessani oli etenkin nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa myös toinen puoli. Kun otin juoman, niin juoma otti herkästi toisen juoman ja pian juodut juomat veivät lopulta miehen. Sosiaalisen jännittämisen helpottamiseksi otettu ensituoppi venyi helposti useamman päivän ryyppyputkeksi. Waltari-lainauksia jatkaakseni; ”se, joka sortuu kokonaiseen viiniruukkuun, löytyy katuojasta rosvottuna ja kolhittuna”. Näinkin saattoi käydä.

Monen päivän juomisen jälkeen oli usein tunne, että rahat, maine ja muisti olivat menneet. Tämä lienee suomalaisessa kulttuurissa aika tuttu tarina. Erilaisten tilaisuuksien alkurituaaleihin on oikeastaan sisään rakennettu odottavan kiusallisuuden purkaminen alkoholilla. Kyllähän sitä yhden voisi. Monelle ihmiselle, ja vielä useammalle ainakin lähipiirinsä kautta, on myös tuttua tilanne, jossa yhden tuopin jälkeen tuoppi ottaa toisen ja lopulta kaikki aiemmat suunnitelmat lentävät roskakoriin humalahakuisen juomisen tieltä.

Juominen on kehno keino hallita tunteita

Psykologiassa sosiaalisen jännittämisen helpottamista alkoholin avulla kutsutaan suojakäyttäytymiseksi. Sosiaaliset suojakäyttäytymiset ovat tunteiden hallintakeinoja, joilla pyrimme hallitsemaan sosiaalista jännittämistä̈. Kutsumme niitä suojakäyttäytymisiksi, koska niiden taustalla on pyrkimys itsensä̈ suojaamiseen. Ne ovat epätoiminnallisia tunteiden hallintakeinoja, sillä ne auttavat meitä pääsemään jännittämisen tunteesta eroon hetkellisesti mutta samalla ylläpitävät sitä pitkällä tähtäimellä.

Suojakäyttäytymisiin turvaudutaan herkästi, koska ne helpottavat tehokkaasti jännittämisen tunnetta ja auttavat piilottamaan jännittämisemme muilta. Kun onnistumme niiden avulla selviämään jännittävästä sosiaalisesta tilanteesta, ne vahvistuvat. Opimme, että käyttäytymistä kannattaa toistaa seuraavassakin tilanteessa. Pitkällä aikavälillä suojakäyttäytyminen estää meitä kuitenkin oppimasta, ettei sosiaalisissa tilanteissa ole mitään pelättävää. Alkoholin juominen sosiaaliseen rentoutumiseen on siis yksi muoto monista suojakäyttätymisistä, joita käytämme sosiaalisen jännittämisen helpottamiseen, mutta jotka lopulta kääntyvät itseään vastaan.

Alkoholi helpottaa jännittämistä nopeasti ja auttaa piilottamaan sen, mutta estää meitä oppimasta, että tilanteessa ei ollut alunperin mitään pelättävää. Hermostomme ja uskomusjärjestelmämme eivät saa tätä oppituntia, koska humalassa piilossamme ollessamme, emme varsinaisesti kohtaa tilannetta.

Juon edelleen ajoittain alkoholia, mutta juon sitä harvoin humalahakuisesti. Joskus menee vuosikin huomaamatta yhden viinilasin voimalla. En ole myöskään enää vuosikausiin juonut alkoholia tarpeeseen piilottaa jännittämistäni tai muita heikkouksiksi kokemiani puolia itsestäni. Tähän ei ole liittynyt mitään suurempaa päätöstä, vaan asia on kypsynyt ikään kuin luonnostaan vuosien varrella.

Jälkikäteen ajattelen, että mitä enemmän olen kyennyt työssäni ja vapaa-ajallani liittymään muihin ihmisiin tasapainoisemmalla tavalla, eli tuomaan myös kätkemiäni puolia avoimemmin muiden nähtäville, sitä vähemmän olen kokenut tarvetta kätkeä itseäni humalatilaan sosiaalisissa tilanteissa. Toisaalta olen myös oppinut, että olen sosiaalisesti taitavampi selvinpäin; en enää pidä siitä tunteesta, kun puheeni alkaa sammaltaa ja en enää samassa määrin huomaa hienovaraisia vihjeitä sosiaalisissa tilanteissa. Tunne, joka ennen näytti minut rentoudella, tuntuukin nykyisin epämukavalta.

Omana itsenä esiin tuleminen vaatii harjoitusta – aloita näistä

Itsenä kätkemisen purkaminen on pitkä tie ja itsellänikin vielä kesken. Ei ole mitään nopeaa taikatemppua, jolla yhtäkkiä liittyä tasapainoisemmalla tavalla toisiin. Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan on kuitenkin suojakäyttäytymisten purkaminen; eli sosiaalisten tilanteiden kohtaaminen ilman turvautumista itsensä suojaamiseen.

Jos tunnistit itsesi tekstistä ja alkoholi on sinulle ajoittain ongelma samoista syistä, voit kokeilla olla aluksi ensimmäisen tunnin selvinpäin. Huomaat jo tässä kohtaa, että hermostollinen ylivireystila helpottaa luonnostaan. Sen jälkeen voit kokeilla juoda jokaisen alkoholijuoman jälkeen vettä.

Näillä kahdella pienellä muutoksella voit nauttia illasta tasapainoisemmin ja löytää uusia oivalluksia alkoholin käyttöön. Kun olet ensimmäisen tunnin selvinpäin, hermostosi tottuu tilanteeseen, etkä operoi enää yhtä voimakkaasta impulsiivisesta tarpeesta helpottaa jännittämistä. Kun juot vettä jokaisen alkoholiannoksen jälkeen, juoma ei pääse ottamaan juomaa, eikä yhtä herkästi sinua.

Haluatko päästää irti jännittämisestä? Lisää sosiaalisesta jännittämisestä ja sen helpottamisesta voit lukea Jonin kirjasta Rohkaisukirja ujoille.

Miesmatkan kulkeminen on monelle miehelle täsmälääke niin parisuhdeongelmiin kuin itsetunnon kohentamiseen

Mikä ihmeen miesmatka? Suuntautuuko se vuoren huipulle vai valtamerien syvyyksiin? Tehdäänkö sellainen sankarin elkein ja rinta rottingilla?

Ei mitään tällaista.

Miesmatka ei ole uljas sankarin matka. Ei ainakaan sellainen, josta suuret sankaritarinat ja seikkailukertomukset kumpuavat. Miesmatka kuljetaan omaan itseen. Syvyyksiin, jonne vain harvat suostuvat kulkemaan. Sillä matkalla ei haeta merkityksiä tai syitä ulkopuolelta – vaan sisimmästä.

Ihastuneen miehen kaksi eri vaihtoehtoa

Kun me miehet ihastumme (ja saamme jopa vastakaikua), koemme usein olomme hyväksi ja kevyeksi. Ihastuneena omat parhaat puolemme on helppo heittää tiskiin. Tällöin pieruakin jaksaa pidätellä.

Sitten ihastus ja tuore suhde etenee siihen vaiheeseen, että vastapuoli uudestisyntyy kiiltokuvasta ihmiseksi. Selviää, että myös hänellä on kauneusvirheitä sekä ärsyttäviä tapoja. Ja kas kummaa, kumppani on tehnyt saman huomion myös sinun kohdallasi, jonka seurauksena alat muistuttamaan Herculeksen sijaan Al Bundya.

Tässä vaiheessa miehen tunteet menevät usein solmuun. Saattaa herää epäilys tai pelko siitä, onko suhde rakennettu kestävälle pohjalle. Oliko valinta sittenkään oikea?

Eteen aukeaa kaksi eri polkua, joista voit valita.

1. Voit liimautua kumppaniisi ja alkaa muokata itseäsi lähemmäs hänen odotuksia ja toiveita. Samalla tietysti myös itse vaatia samaa kumppaniltasi. Tuunaamalla ne pelot poistuvat! Ylivoimaisesti useimmat valitsevat tämän polun, jossa kumppani on vastuussa oman reitin tasaisuudesta.

Tai sitten.

2. Voit vetäytyä kumppanistasi hetkeksi ja pyrkiä löytämään oman voimasi, josta käsin sinun on helpompi kohdata myös toinen ihminen sellaisena kuin tämä on. Vahvistaa omaa itsetuntoasi ja visiotasi miehenä olemisesta. Oppia seisomaan paremmin omilla jaloillasi.

Eksyneet miehet etsivät suuntaa vääristä paikoista

Me miehet olemme eksyneet. Etsimme suuntaa ja ratkaisua usein vääristä paikoista. Monet meistä luottavat yksin puurtamiseen. Siihen, että apua ei kysellä tai oteta vastaan. Syvälle iskostettu häpeä siitä, että tosimies pärjää yksin, on vienyt hautaan lukemattoman määrän hyviä miehiä. Tällaista tietä kulkiessa on helppo ajatella, että “minä en ole yksi heistä”. Biologia, ihmisen anatomia ja yleinen tilastotiede naureskelevat silti monta askelta edellä kulkien.

Sitten on parisuhteessa eläviä miehiä, joiden arki koostuu pitkälti solmitun liiton ympärille muodostuneista rutiineista. Kun suhde (ja mahdollinen jälkikasvu) hallitsee kokonaisvaltaisesti omaa kokemusta elämästä, kumppanin harteille asetetaan herkästi valtava vastuu ja painolasti myös toisen osapuolen hyvinvoinnista.

Jos tuntuu pahalta, on vika toisessa, koska hän ei täytä odotuksiasi.

Tietenkään ei täytä, kuinka hän voisikaan?

On myös yhteiskunnallinen taso, jossa ratkaisu pahaan oloon on ulkoistettu valtiolle ja päättäjille. Jos ympäröivä maailma näyttää palavan, on sitä kohti helppo osoittaa sormella, ja syyttää valtaapitäviä myös omasta pahasta olosta.

“Jos vain vastustan äänekkäästi heitä, enkä ole yksi lampaista, saan elämääni selkeyttä ja paha olo lähtee helpottamaan.”

Mutta kas kummaa, ei liioin töitä paiskimalla, parisuhteeseen liimautumalla tai ympäröivää yhteiskuntaa vihaamalla ole mahdollista löytää oikeaa suuntaa polulla, jossa kuljemme etsien omaa miehenä olemisen mallia.

Miesmatkan voi käydä vain yhdessä toisten miesten kanssa

Miesmatka on mahdollista käydä vain yhdessä muiden miesten kanssa. Vaikka kuva yksin vaeltavasta miehestä on lähes globaalia kansallisromantiikkaa, todellinen kasvu miehenä tapahtuu vain siten, että ympärillä on peilejä – muita miehiä.

Moista polkua ei voi myöskään kulkea pelkästään tunteista puhumalla (vaikka jo sekin on useimmille miehille ihan pirun vaikea rasti). Tunteet vaativat liikkuakseen puheen lisäksi myös fyysistä purkamista. Me miehet kannamme sisällämme valtavan määrän voimaa, joka on padottu jonnekin syvälle. Sen pitää päästä ulos.

Voi olla, että meitä on käsketty pitämään tunteemme piilossa tai kenties emme ole itse uskaltaneet näyttää niitä. Yhtä kaikki, jos patoumaa ei pura, se ryöpsähtää ennemmin tai myöhemmin yli. Tällöin jälki ei yleensä ole miellyttävää katsottavaa tai kuunneltavaa.

Toisten miesten keskuudessa, kunnioittavan ja turvallisen tilan keskellä, tuota tunnepatoumaa on mahdollista purkaa tavalla, joka kohdistaa virtauksen paranemiseen, ei muiden vahingoittamiseen tai loukkaamiseen.

Tällöin suru, häpeä ja viha eivät pakkaudu entistä tiiviimmäksi möykyksi, vaan murenevat pieniksi palasiksi. Syntyy uutta tilaa.

Kuinka miesmatkalle pääsee?

Miesmatka ei ole mystinen ohjelmanumero tai reitti.

Miesmatkalle pääsee yksinkertaisesti siten, että valitsee matkaseuransa oikein. Tämän ei tarvitse tarkoittaa oman ystäväpiirin uudelleen lanseeraamista. Jos olette kuitenkin kundien kanssa tottuneet kommunikoimaan pinnan alapuolella olevia tasoja vältellen, ehkä nyt olisi aika sukeltaa syvemmälle?

Mitä jos saunan lauteilla voisi jauhaa autojen ja urheilun ohella myös siitä, missä juuri sillä hetkellä on menossa ja minkälaisia tunteita se kussakin herättää?

Miesmatkalla oleellista roolia näyttelee avoimuus ja rehellisyys.

Miehet, jotka eivät uskalla tai halua olla rehellisiä toisilleen, eivät myöskään voi koskaan toimia toistensa peilinä ilman, että kuva vääristyy.

Esimerkiksi parisuhteen ristiriitatilanteissa tai eroissa miesten on usein helppo asettua toistensa puolelle syyttämällä tai mustamaalaamalla kumppania tai exää. Voi olla, että moinen nostaa hetkellisesti yhteishenkeä, mutta se ei lopulta auta miehen omaa kasvuprosessia, joka kaipaa ennemmin turvallista ja sallivaa tilaa omille tunteille sekä myös oman roolin ja virheiden hahmottamiselle.

Miesmatkalla on sallittua nauraa ja itkeä, huutaa ja olla vaiti. Matkaseurueen jäsenet tunnistavat toistensa vaiheet ja tarpeet, jonka myötä osaavat tulla lähemmäs tai antaa tilaa.

Mikä tietysti tärkeintä: Miesmatkalle kuuluu oleellisesti myös veljellinen vittuilu.

Ehkä pähkinänkuoressa on syytä todeta, että miesmatkan sisältö ei ole yhtälailla merkityksellinen kuin se, minkälaisella asenteella matkaa kulkee. Voit puhua, kuunnella, itkeä, nauraa, istua alas, pomppia ylös, pelata, leikkiä, painia, saunoa tai melkeinpä mitä tahansa.

Oleellista, että teet sen kaiken tietoisena siitä, että ottaessasi matkalla askeleita eteenpäin, kuljet samalla myös sisäänpäin. Ideaalissa tilanteessa teet sen yhdessä sellaisten miesten seurassa, jotka haluavat nähdä sinut autenttisena omana itsenäsi, sen sijaan, että he pakottaisivat sinut kahlitsevien roolien alle.

Silloin olet miesmatkalla, jonka merkityksen luominen lepää omilla harteillasi.

Hyvää matkaa, veli hyvä!

Rajat eivät tee sinusta hankalaa, ne tekevät elämästäsi selkeämpää

Yksi terveen itsekunnioituksen teema on elämää suojelevat rajat. Rajojen tehtävä on tuoda emotionaalista turvaa ja selkeyttä. Elämää suojelevat rajat eivät siis kahlitse, vaan ne itseasiassa vapauttavat tilaa luovuudelle ja vapaudelle. Rajattomuus herättää enemmin tai myöhemmin turvattomuutta ja hämmennystä. Siitä jää usein epäselkeä ja jotenkin huojuva olo.

Mitä luultavimmin ihan jokaisella meistä on ollut ihmissuhteita, jotka pysyvät pystyssä tasan niin kauan kuin rajat eivät ole selkeitä. Toinen usein jollain tavoin alitajuisesti hyötyy siitä, että et ole tunnistanut tai ilmaissut rajojasi. Onkin surullisen yleistä, että itsetuntemuksen tiellä tulee vastaan tilanne, missä jokin ihmissuhde ajautuu kriisiin: Kestääkö toinen ja suhteemme, jos pyydän keskustelemaan rajoista? Suuttuuko hän? Syyttääkö hän?

Kuten viisas ystäväni hiljattain muistutti: Kun alat vetämään rajoja, ensimmäisenä älähtävät ne jotka ovat hyötyneet siitä että sinulla ei ole niitä. Auts.

Tasavertaisessa ja emotionaalisesti turvallisessa suhteessa tulisi aina olla tilaa keskustella rajoista ja tarpeista. Rajoista voi keskustella kunnioittavasti, ei se tee kenestäkään hankalaa. Parhaimmillaan rajat tuovat teidän suhteesseenne lisää läheisyyttä.

Raja keskustelut ovat lähes poikkeuksetta jollain tavoin epämukavia. Ne sisältävät pelon toisen loukkaamisesta, toisen reaktiosta ja jopa suhteen päättymisestä. Näissä kohdissa kysyn aina itseltäni: Toivoisinko että toinen kertoo minulle vastaavasti rajoistaan? Vastaus on ollut aina kyllä. Me emme voi tietää, ellei mellle kerrota. Haaste taitaa olla enemmänkin se, tunnistammeko itsekään rajojamme.

Usein hylätyksitulon-, uhrautumisen-, alistumisen- ja hyväksynnän haun tunnelukot estävät meitä asettamasta rajoja. Tämän seurauksena jollain tavoin vääjäämättä pienennämme itseämme, pidämme itseämmä kuin poterossa suojassa, mutta poterossa pysyminen alkaa ennen pitkää käymään ahtaaksi. Ahtaat kohdat elämässä ovat meille isoja kysymyksiä: Voitko vielä jatkaa näin? Mikä sinussa kysyy uskallusta ottaa oma herkkä voimasi käyttöön?

Tämä on kirpaisevan tuttu teema elämässäni. Olen niin kovin pelännyt syytetyksi tuloa, konfliktia tai hylätyksitulon kokemusta että pitkään valitsin olla hiljaa ja niellä omat tunteeni. Sillä tiellä väsyy ja kokee itsensä aika äkkiä hyvin yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisikin ihmisiä. Usein tällainen myös aktivoi lapsuuden tunnehaavoja, toistaa sitä tuttua tunneilmastoa jossa on joutunut sopeutumaan tullakseen hyväksytyksi.

Rajojen harjoittelu on minulle ollut vuosien varrella yksi vaikeimpia juttuja itsetuntemuksen tiellä. On pelottanut, on ahdistanut, kädet on tärisseet. Osa ihmissuhteista on päättynyt, osa vahvistunut ja voimistanut yhteyttä. Rajojeni kunnioitus on lisännyt merkittävästi turvallisuuden kokemusta sekä myös tervettä itsekunnioitusta. Se on tehnyt tilaa tasavertaisille, aidosti välittäville ja autenttisille ihmissuhteille, jotka eivät kysy minua taipumaan pajunvarrelle pitääkseni suhteita pystyssä.

Merkkejä siitä että rajoja on hyvä pysähtyä kuuntelemaan

Yksi tuntomerkki rajoista on ärtymyksen ja vihan tunteet. Usein ihmisellä joka on pitkään ylisopeutunut, viha ilmenee enemmänkin sisäisenä kiukkuna ja passiivisaggressiivisuutena kuin suorana vihana, mutta monelle myös painekattilan purkautuminen on tuttu ilmiö. Siksi vihan ja ärtymyksen tunne onkin ihan tärkeä kompassi: Mitä olisi hyvä selkeyttää tai rajata?

Lapsena et voinut osata tunnistaa tai vetää rajojasi. Aikuisena rajat ovat kuitenkin omalla vastuullamme.

Vain sinä lopulta tiedät. Mikä on minulle tässä suhteessa ok, mikä ei?

Rajat voi ilmaista arvokkaasti

Rajojen ilmaisu kysyy myös kommunikoinnin taitoja.

On ihan erilaista vastaan ottaa viesti joka henkii uhmakasta syytös mentaliteettia kuin viesti joka alkaa ”Huomaan että tätä on vähän vaikea kertoa, voisitko keskustella kanssani minulle tärkeästä aiheesta?.Rajoja ilmaistessa on hyvä myös olla valmis siihen, että toinen ei ehkä kykene yhteistyöhön tai keskusteluun. Olisi hienoa ja ihanaa, jos kykenisi. Mutta se ei aina ole realismia, onneksi joskus kuitenkin on. Voitko siitä huolimatta olla terveellä tavalla itsesi puolella ja pysyä siinä mikä on sinulle tärkeää?

Kurkkaa myös Eevin täytettävä kirja Tutustu tunnelukkoihin. Kirjassa käsitellään tunnelukkojen kautta syitä siihen, miksi rajojen asettaminen voi olla niin vaikeaa ja miten siitä voi tulla helpompaa.

Suorittajalle vaikeinta ei ole tekeminen vaan tekemättä jättäminen – mutta miksi?

Olen ollut se ihminen, jonka on vaikea sietää keskeneräisyyttä.

Olen toki vieläkin välillä se ihminen.

Jos en ole päivän loppupuolella mielestäni saanut tehtyä kaikkea sitä, mitä olin suunnitellut saavani aikaan, läppärin kannen sulkeminen saattaa tuntua ylivoimaisen vaikealta.

Vaikka nykyisin jo osaankin päästää irti, antaa asioiden olla ja jättää monia juttuja kokonaan tekemättä, ei se silti aina helppoa ole minullekaan.

Enkä sinänsä ihmettele, miksi niin moni muukin taistelee samojen haasteiden kanssa.

Tekeviä, tehokkaita ja aikaansaavia ihmisiä ihaillaan. Kunnon ihmisen ajatellaan olevan se, joka jaksaa, saa paljon aikaan, ylittää itsensä ja sinnittelee voimavarojensa äärirajoilla vaikka sitten pelkällä tahdonvoimalla.

Tunnolliseen suorittamiseen taipuvainen onkin yleensä se, jolle tekeminen, ryhtyminen tai aikaansaaminen ei ole ongelma. Paljon vaikeampaa on olla tekemättä ja tarttumatta toimeen.

Mutta miksi se on niin pirun vaikeaa?

1. Lepääminen ja pysähtyminen aiheuttavat syyllisyyttä ja muita vaikeita tunteita

Meitä ei kannusteta lepäämään. Meitä kannustetaan tekemään, suorittamaan, saavuttamaan, yrittämään enemmän ja ottamaan itseämme niskasta kiinni. Siksi on helpompaa pitää itsensä kiireisenä kuin pysähtyä ottamaan vastaan ne kaikki epämiellyttävät tunteet, joita tekemisestä irtipäästäminen aiheuttaa. Jos levon on tottunut vieläpä aina ansaitsemaan, tekemättömyys tuntuu entistä epämukavammalta.

2. Tekemisen kautta tuntee itsensä arvokkaaksi, tarpeelliseksi, hyödylliseksi ja riittäväksi

On helpompi siivota, lenkkeillä tai tehdä vielä se yksi työjuttu kuin pysähtyä ja rauhoittua. Kun on tottunut sitomaan oman arvonsa aikaansaamisiinsa, pysähtyminen tai rauhoittuminen tuntuu väärältä. Tunteehan siinä olevansa tärkeä toiminnan ihminen, kun säntäilee paikasta toiseen ja käyttää vähäiset vapaa-ajan rippeensäkin vastailemalla työsähköposteihin. Vaikka jatkuva suorittaminen väsyttää, samalla se luo myös turvaa, hallinnan tunnetta ja ainakin hetkellisen ajatuksen siitä, että on tarpeellinen ja riittävä.

3. Laiskuus on kulttuurisesti tuomittavaa

Elämme maailmassa, jossa jatkuvaa tekemistä pidetään suuressa arvossa. Ei sen niin väliä mitä tehdään, kunhan koko ajan tehdään – muutenhan voisi näyttää muiden silmissä vaikka laiskalta. Laiskuus taas on suorituskulttuurissamme jotain, jota on vältettävä viimeiseen asti tekemällä paljon ja vähän päälle silloinkin, kun voimavarat ovat jo vähissä. 1800-luvun Suomessa joutilaisuus oli rangaistava rikos, joten laiskuuteen liitettävät kielteiset mielikuvat saattavat juontaa juurensa historiaan ja vaikuttaa meihin yhä tänäkin päivänä.

Suorittajalle tekeminen on helppoa, tekemättä jättäminen vaikeaa

Tekeminen ja touhuaminen on helppoa, pysähtyminen, rauhoittuminen, lepääminen ja oleminen on yllättävän vaikeaa ja levottomuutta aiheuttavaa. Pysähtyminen saattaa tuntua myös fyysisesti niin epämukavalta, että vaikka lepäämiseen olisi mahdollisuus, paikoillaan oleminen tekemättä mitään ei onnistukaan.

Eikä se oikeastaan ole edes ihme maailmassa, jossa loputon tekeminen on hyve ja lepääminenkin usein vain keino jaksaa suorittaa enemmän.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö pysähtymistä, hellittämistä ja rauhoittumista voisi – ja kannattaisi – treenata. Vaikka sitten yksi hengähdyshetki kerrallaan.

Jos tunnistit itseäsi tästä tekstistä, kurkkaa myös Katrin tekemät Tunnollisen suorittajan kapinointikortit, jotka auttavat kyseenalaistamaan uuvuttavia ajatusmalleja ja päästämään niistä irti.

Kun et kelpaa sisäiselle pomollesi, tässä 5 askelta itsesi lempeään hyväksymiseen

Itsensä hyväksyminen voi tuntua joskus tosi vaikealta. Usein meidän päämme sisällä kuuluu moitetta, arvostelua tai epäilyä. Miksi sinä nyt noin teit? Mitähän muut ajattelevat sinusta nyt? Etkö osannut paremmin puolustaa itseäsi? Et sinä kuitenkaan siinä onnistu. Mitä oikein itsestäsi kuvittelet?

Harvemmin sisäinen pomomme meitä kehuu tai kannustaa. Usein meillä on tunne, että meidän olisi muututtava jotenkin erilaisiksi ja paremmiksi. Ja samalla yritämme oppia olemaan lempeämpiä ja armollisempia itseämme kohtaan. Yritämme oppia hyväksymään itsemme sellaisina kuin olemme.

Kuitenkaan hyväksyminen ei ole aktiivista tekemistä, joka pitäisi osata, vaan se on enemmänkin passiivista antautumista, eräänlaista irti päästämistä.

Viisi askelta itsensä hyväksymiseen

1. Lakkaa vaatimasta hyväksymisen osaamista

Aiemmin yrittäessäni hyväksyä itseäni kuvittelin, että minun pitää jotenkin aktiivisesti osata tehdä se, aivan kuin minun olisi pitänyt saada neliskulmainen palikka mahtumaan pyöreään reikään. Vaadin – tai pikemminkin sisäinen pomoni vaati – hyväksymisen osaamista.

Silloin pahaa mieltä meille ei tuota ainoastaan piirteemme, joista emme pidä, vaan myös se, ettemme osaa olla hyväksyvämpiä. Mielemme pomo tarjoilee meille kaksin verroin huonommuuden tunnetta.

2. Lakkaa taistelemasta vastaan

Hyväksyminen on sitä, että lakkaamme vastustamasta. Lakkaamme taistelemasta niitä asioita vastaan, jotka ovat jo tapahtuneet. Lakkaamme vaatimasta, että asiat muuttuisivat tai olisivat jotenkin eri tavalla. Lakkaamme arvostelemasta epämieluisia piirteitämme. Tai vaatimasta, että olisin jotenkin erilainen, kauniimpi, osaavampi tai fiksumpi.

Itse helpotan hyväksymistä sallimisella: sallin asioiden olla niin kuin ne ovat. Salliminen ei vaadi aktiivisuutta, mutta se tekee saman kuin hyväksyminenkin eli lopettaa vastaan taistelemisen.

3. Itsensä kohtaaminen ilman tunnereaktioita

Kun hyväksymme, pääsemme irti ikävistä tunteista, joilla sidoimme itsemme kiinni vastustuksen tai arvostelun kohteena olevaan asiaan. Ne ikään kuin häipyvät pois hyväksymisen myötä.

Hyväksyvä ja rakkaudellinen suhtautuminen itseemme on viisautta ja ymmärrystä ilman tuomitsemiseen tai arvosteluun liittyvää tunnereaktiota. Avoimin mielin huomaamme ja hyväksymme meissä itsessämme olevat erilaiset piirteet ja tavat, jotka saattavat myös vaihdella tilanteiden ja olosuhteiden mukaan.

4. Itsellemme määräämistä ehdoista luopuminen

Varsinkaan stressaantuneina emme aina onnistu toimimaan fiksusti, vaikka yleensä olisimmekin ihan kivoja tyyppejä. Silloin on parasta hyväksyä, että tilanteiden muuttuessa myös paras toimintatapa tai lopputulos voi muuttua. Välillä on viisautta luopua itsellemme määräämistämme ehdoista, standardeista tai säännöistä.

5. Oman hyvyytemme hyväksyminen

Kun puhumme itsemme hyväksymisestä, ajattelemme yleensä rosojemme ja heikkouksiemme hyväksymistä. Mutta jos haluamme hyväksyä itsemme kokonaan ja kokonaisina, meillä on oltava rohkeutta nähdä myös kaikki kauniit piirteemme ja tapamme, hyvyytemme ja taitomme, hyväntahtoisuutemme ja valmiutemme auttaa muita.

Olemme niin tottuneita moittimaan itseämme, että oman hyvyytemme hyväksyminen tuntuu oudolta ajatukselta. Kokonaisuus kuitenkin pitää sisällään aina kaiken, rosojen lisäksi myös hyvät ja kauniit asiat.

Emme voi siis jättää hyväksymisen ulkopuolelle rakastavaa ja lempeää todellista minuuttamme. Itsensä hyväksymisessä ja rakastamisessa on kyse itsensä hyväksymisestä kokonaisuutena, sellaisina kuin olemme. Myös hyvinä ja viisaina, rakkautta virtaavina ja rakkauden kaltaisina.

Lue lisää itsesi hyväksymisestä ja rakastamisesta kirjastani Avaudu rakastamaan itseäsi

Tutustu koulutus- tai valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuus- tai rakkausluento TÄSTÄ

Miksi ympärilläni on ihmisiä, jotka käyttäytyvät huonosti? Tässä oivallus, joka voi pelastaa seuraavan riitasi

Onko ympärilläsi vaikeita, laiskoja, ilkeitä, omahyväisiä tai itsekkäitä tyyppejä? Ihmisiä, jotka tarkoituksella ovat jollakin tavalla haastavia. Esimerkiksi epäluotettava tai epäkunnioittava myöhästelijä tai kylmäkiskoinen vetäytyjä. Näin ei aina välttämättä todellisuudessa ole, tarkastellaanpa asiaa hiukan tarkemmin.

”Koska hän toimiin näin, sen täytyy johtua siitä.”

Nämä tulkinnat toisen toiminnasta ja tarkoituksen mukaisesta pahuudesta johtuvat usein siitä, että muiden toiminta nähdään vain pinnallisesti. Näemme toisten toiminnan ulkoapäin, mutta emme hahmota kokonaisuuksia ja selityksiä käytöksen takana. Samalla samaistumme omaan sisäiseen maailmaan eli tunteisiin ja selityksiin. Toisesta ihmisestä voi tulla karikatyyri eli yksinkertaistettu hahmo meidän tarinassa: ”koska hän toimiin näin, sen täytyy johtua siitä” tai ”koska hän oli taas myöhässä, hänen täytyy olla itsekäs”. Ja ikävä kyllä tämä rooli ei usein ole kaunis. Toisen toimintaa tulkitaan monesti pahan kautta.

Samaan aikaan taas oikeutamme itsellemme vastaavaa käytöstä ja vuorovaikutusta: ”Olin myöhässä, koska pomo soitti lähdön hetkellä” tai ”olin etäinen, koska tarvitsen omaa tilaa”. Toinen olisi vastaavassa tilanteessa juuri se epäluotettava tai kylmä. Kuulostaako tutulta? Meidän on helpompi selittää inhimillisesti omaa toimintaa, koska meillä on enemmän tietoa itsestämme, kuin toisesta. Tiedämme omat motiivimme, mutta näemme vain toisesta teon, ilmeen tai sanat. Tulkinnat syntyvät myös helposti siitä käsin, mitä pelkäämme ja tällä käytöksellä saatamme pyrkiä kontrolloimaan tilannetta.

Meidän on helpompi selittää inhimillisesti omaa toimintaa, koska meillä on enemmän tietoa itsestämme, kuin toisesta.

Otetaanpa vielä toinen lähestyminen tähän asiaa, mitä voidaan kutsua muuten anttribuutioerheeksi. Ehkä tuttu tilanne: Katsot toimintaelokuvaa, missä puolin ja toisin listitään ihmisiä tai satutetaan. On päivänselvää, että hyviksen tai pahiksen puolen tekemiset ei ole oikein, mutta silti asetumme hyviksen puolelle. Miksi näin? Molemmat tekevät ikäviä asioita, mutta meillä on tiedossa sankarin tausta, motiivi ja ehkä kipu. Siksi ymmärrämme sitä, miksi hän sanoi niin rumasti, valehteli, ampui tai löi pahista. Jos näkisimme tarinan pahiksen näkökulman, hän saattaisi yhtä hyvin olla uhri ja sankarimme taas narsisti hullu siitä kulmasta katsottuna.

Tästä voitaisiin jatkaa ajatusleikkiä vaikka kansainvälisiin konflikteihin ja miten valitsemme niitä sivusta seuraten puolemme, mutta palataanpa takaisin yksittäisiin ihmissuhteisiin. Attribuutioerhe lisää ymmärtämättömyyttä, vieraannuttaa sekä lisää riitoja. Toinen alkaa syyttä tuntua viholliselta, kun emme kykene empatiaan.

Voisinko olla niin rohkea, että kysyisin itseltäni, missä tarinassa minä olen ollut pahis, joka satutti, vaikka en sitä tarkoittanut?

Mitä tälle asialle voi sitten tehdä. Tässä olisi kolme työkalua, millä purkaa tällaisia haastavia vuorovaikutustilanteita. 1. Tunnista ensin ilmiö ja oma toiminta. Selitänkö nyt toisen toimintaa liian nopeasti luonteen kautta? 2. Harjoittele mentalisaatiota eli kykyä ymmärtää sekä omia että toisten ajatuksia, tunteita ja motiiveja, jotka ohjaavat käyttäytymistä. Millaisessa tilassa hän mahtoi olla? Miltä maailma hänestä tuntui sillä hetkellä ja mitä hän mahtoi ajatella. 3. Ja ota tauko, ennen kuin tulkinta alkaa ohjata omaa toimintaa. On huomattu, että ihmiset, jotka harjoittelevat olettamuksien tunnistamista ja toisen näkökulman ottamista, heidän taipumus tehdä näitä erheitä vähenee merkittävästi.

Jos haluat vielä haastaa tämän asian parissa itseäsi, niin tähän loppuun käännän tätä kokonaisuutta askeleen eteenpäin. Usein kuvittelemme, että me olemme aina tarinamme päähenkilöitä, kun yhtä hyvin voimme olla jonkun toisen ”leffassa” eli elämässä sivuhahmoja ja se pahis? Ja mitä todennäköisesti sitä myös olemme, mikä saattaa selittää toisen tympeää käytöstä meitä kohtaa. Voisinko olla niin rohkea, että kysyisin itseltäni, missä tarinassa minä olen ollut pahis, joka satutti, vaikka en sitä tarkoittanut?

Tutustu myös Kristiina Komulaisen ja vankilapastori Jukka Vänskän luomiin Riidan ratkaisu -kortteihin.

Raivareiden taustalla voi olla pyrkimys manipuloida – Näistä sen voi tunnistaa

On tervettä ja epäitsekästä kiukustua, jos omia tai toisten arvoja loukataan, rajoja ylitetään ja sinua tai toisia kohdellaan satuttavasti. Kyse on oikeutetusta vihasta, joka ylittää itsekkäät tarkoitusperät ja kohdistuu usein epäoikeudenmukaisuuteen, joka koskee muitakin ihmisiä.

Oikeutettu viha ei ole itseä ylentävää eikä muita alentavaa ja satuttavaa.

On myös vihaa, joka toimii vallankäytön välineenä, keinona saavuttaa jokin oma henkilökohtainen etu ja päämäärä. Sellainen viha on työkalu, jonka voi ottaa esiin milloin vain ja myös laittaa tarvittaessa sivuun. Esimerkkinä tilanne, jossa vihastunut ihminen ryöpyttää kovaäänisesti kohdettaan, kun samaan tilaan tuleekin yllättäen joku muu ihminen, jonka kanssa hän kommunikoi ystävällisesti, jatkaakseen ryöpytystään, kun kyseinen joku muu on poistunut paikalta.

Kyse on opitusta, egon yllyttämästä vihasta, jota ei kenenkään ole pakko ottaa missään tilanteessa käyttöönsä.

Vihaa vallankäytön välineenä käyttävä ei karju suuttuakseen, vaan suuttuu karjuakseen. Hänen tarkoituksensa on, että muut toimivat hänen haluamallaan tavalla. Aggressiivinen hyökkäys on hänen paras puolustuksensa. Kun hyökkää itse ensin, kukaan ei rohkene tulla hyppimään nenille.

Raivoaminen ja karjuminen ovat painostavia manipulointikeinoja, joiden kohteena ei kenenkään kuuluisi ihmissuhteissaan olla. Kukaan ei tunne oloaan hyväksi ja turvalliseksi, kun hänelle karjutaan.

Vihaa egoaan puolustaakseen käyttävä toimii ylemmyydestä käsin. Hän löytää aina oikeutuksen ja syyn vihaansa toisesta. Hän saattaa väittää kirkkain silmin, että toinen on pakottanut hänet vihastumaan tai että toinen teki hänet vihaiseksi.

Kun siirtää syyllisyyden toiseen, ei tarvitse kantaa syyllisyyttä itse. Ei myöskään vastuuta vihastaan, kun siirtää senkin toisen harteille. Toinenhan sanoi tai teki jotain, mistä ei voinut olla suuttumatta. Vihainen itse voi pysyä hyvänä ja syyttömänä.

Ego on varsin ovela, kyltymätön ja rakkaudeton. Ego saa vihaisen kuvittelemaan itsensä hyväksi, samalla hän kuvittelee käyttämänsä pahan palvelevan hyvää. Ego selittää mustan valkoiseksi, syyllisyyden syyttömyydeksi ja valheen totuudeksi.

Vihaansa manipulointikeinona (usein tiedostamattaan) käyttävä voi oppia säätelemään vihaansa vain itse. Se edellyttää sen tunnistamista, tunnustamista ja siitä vastuun kantamista.

Vihan kohteen puolestaan ei pidä vastata vihaan vihalla, mikä ei suinkaan ole helppoa. Suositeltavaa se kuitenkin on, sillä niin voidaan välttää pahimmat tuhot ihmisten välillä.

Rauhallisena pysymisessä voi auttaa tietoisuus siitä, että viha on toisen tunne, eikä sitä tarvitse ottaa kantaakseen. Ei myöskään syyllisyyttä, josta vihainen yrittää kohdettaan vastuullistaa.

Vihaiselta voi myös kysyä rohkeasti, mihin hän vihallaan pyrkii, ja voisiko kyseisen tarkoituksen saavuttaa jollakin muulla keinolla. Vihakohtauksen taltuttua häntä voi myös rohkaista kehittämään tunnetaitojaan. Tukea on saatavilla.

Voit lukea vihan ja muiden tunteiden säätelystä lisää kirjastani

Jatkuva tietäminen ja mielipiteiden muodostaminen uuvuttaa – Mitä jos suhtautuisit uutisiin filosofin tavoin?

Elämme käsittämättömän rikasta informaation aikakautta. Seilaamme jatkuvassa sisältövirtauksessa, ja saamme eri medioiden ja somen kautta alati tietoa ympäristöstämme. Se virtaus uuvuttaa ja ruokkii osaltaan myös pessimististä maailmankuvaa. Uutiset tarjoavat lähinnä pelkoja, vaaroja ja katastrofeja. Some puolestaan äkkivääriä mielipiteitä ja niiden kalistelemista sanan miekoin.

Samalla on syntynyt tarve, ei pelkästään keskustella asioista, vaan myös vahtia toinen toistemme mielipiteitä niistä. Pitää huolta siitä, että muut ajattelevat meidän tavoin. Jos eivät, he eivät ole meikäläisiä.

Vuonna 2025 on tärkeää kyetä reagoimaan nopeasti. Kun tulitikku leimahtaa ja sytyttää maailman palamaan, on siitä oltava jokaisella mielipide. Tai vastaavasti, jos Pena syö totutun riisiannoksen sijaan perunan, tulee Penaa valaista perunan syntisyydestä. Pirkko ei saa myöskään pukeutua miesten reisitaskuhousuihin tai Teppo ottaa Buranaa päänsärkyyn.

Moderni totuus on selkeärajaista ja ymmärrettävää. Paradoksaalisesti moiset kuvaukset sopivat perin kehnosti todellisuuden kuvaamiseen.

Filosofille uutiset ovat juoruja

Yksi mahdollinen hyvinvointiteko on se, että alkaa suhtautua uutisiin filosofin tavoin. 1800-luvulla elänyt luonnonfilosofi Henry Thoreau kiteyttää ajatuksen kirjassaan Elämää metsässä.

”Filosofille ovat kaikki uutiset, kuten niitä kutsutaan, juoruja, ja niitä julkaisevat ja lukevat vanhat naiset teekuppinsa ääressä.”

Siinä se on, suhtaudu uutisiin kuin juoruihin. Yksillä on enemmän totuuspohjaa kuin toisilla. Ne voivat synnyttää mielenkiintoa, mutta ei moisten takia yöunia kannata menettää. Eikä tämä tarkoita ajalle niin trendikästä ”fake news” -möyhäämistä, vaan yksinkertaisesti sitä, että selkeärajaisten uutisten ja tietojen taakse piiloutuu aina monisyinen ja erilaisten riippuvuussuhteiden todellisuus.

Monet meistä hakevat turvallisuutta juuri sellaisesta ymmärryksestä, joka kumpuaa asioiden yksinkertaistamisesta – pahimmillaan mustaksi ja valkoiseksi. Kun löytää kaltaisiaan samanmielisiä, harha asioiden selkeärajaisuudesta voimistuu.

Tällöin voimistuu puhe ”meistä” ja ”muista”.

Tietämättömyys voi olla hyve

Mitä jos turvallisuuden tunne voisikin kummuta siitä, että valitsee antautua ihmeellisyydelle? Jatkuvan tietämisen sijaan, ihmettelisi ja kysyisi lisää kysymyksiä.

Mitä jos emme velvoittaisi sen enempää itseämme kuin muita ihmisiä lukitsemaan mielipiteitä ympäröivästä maailmasta?

Tietämättömyys voi olla hyvä, etenkin, jos itse tieto ajaa meidät hulluuden partaalle. Jos hölläämme informaation ahmimista, mitään pahaa ei tapahdu. Jos King Kong jonain päivänä saapuu kaupunkiin, tullaan asiasta kertomaan sinulle ilman, että vahtaat tietoa tunnin välein eri medioista ja somesta.

”Harhaa ja petosta kunnioitetaan korkeimpana totuutena, vaikka todellisuus on ihmeellinen”, Thoreau jatkaa kirjassaan.

Kenties väkevintä anarkiaa tänäpäivänä on juurikin se, ettei yritä tietää kaikkea ja olla kaikesta jotain mieltä, vaan kysyy, hämmästelee ja ihmettelee.

Suhtautuu tietoon filosofin tavoin.

Joskus keho on fiksumpi kuin pää – Tunnistatko ylikuormituksen keholliset merkit?

Vuosia sitten hakeuduin ihotautilääkärin pakeille. Tai no: hakeuduin kolmen eri ihotautilääkärin pakeille.

Kävi nimittäin niin, että kasvojeni iholla roihusi sinnikäs ihottuma. Se oli yhtä kipeä kuin punainenkin.

Kokeilin sen seitsemää erilaista lääkevoidetta. Kun voiteista ei ollut mitään iloa, oli siirryttävä järeämpiin lääkkeisiin. Tulos? Ei mitään vaikutusta – tai ehkä tilanne meni jopa hullumpaan suuntaan. Lääkärit lähinnä pyörittelivät päätään, kun syy ei selvinnyt.

Minä taas pyörittelin päässäni, josko ihottuma johtuisikin jostakin ruoka-aineesta. Mutta mikään ei tuntunut täsmäävän.

Seuraavaksi siirryin karsimaan kosmetiikkaa, sillä ajattelin, että ehkä ihoni reagoi tiettyyn säilöntäaineiseen. Meikkipussin ja kylppärin kaapin sisältö menivät uusiksi. Mutta ei, edelleenkään ei mainittavaa vaikutusta.

Kunnes sitten lopulta välähti. Ehkä naamani yrittää kertoa liiallisesta stressistä? Kun pääni sisäinen suorittaja ei suostunut kuuntelemaan, keho otti ohjat käsiinsä näyttääkseen, missä oikein mennään.

Kun keho sanoo stop

Nykyisin tiedän, että kun kasvoilleni nousee polttavan punainen ihottuma, kuormitus on karannut käsistä ja on aika laskea kierroksia. Ihottumaoivalluksen jälkeen viimein ymmärsin, että kehoni taitaa ollakin fiksumpi kuin pääni. Ihottuma ei nimittäin ole ainoa kehollinen oire, joka liiallisesta kuormituksesta kertoo. Muita vastaavia oireita minulla ovat esimerkiksi outo kurkkukipu ja viheliäiset lihaskivut.

Kehollisissa merkeissä on se(kin) haaste, että ne on hirveän helppo selittää jollain muulla kuin ylikuormituksella. Jos päätä särkee, ehkä ei ole vain juonut tarpeeksi? Jos vatsa on sekaisin, ehkä se on vain jokin ruoka? Ja niinhän se toki voi ollakin. Mutta ei aina.

Pointti ei ole siinä, että jokaista päänsärkyä tai muitakaan merkkejä pitäisi alkaa huolestuneena vahtaamaan kaikissa käänteessä.

Pointti on tämä:

Kuormittumisen kehollisia ilmentymismuotoja on varmasti yhtä monia kuin kuormittuneitakin. Tärkeintä on opetella tunnistamaan itselle tyypilliset hälytysmerkit. Ja kun ylikuormituksen ensimmäiset merkit oppii tunnistamaan riittävän ajoissa, myös korjausliikkeitä on helpompi hyödyntää, kun homma ei ole lipsahtanut vielä överin puolelle. Silloin vähän pienemmänkin mittaluokan manöövereillä jaksamishommat saadaan jo paremmalle tolalle.

Me ihmiset olemme nimittäin pirun sinnikkäitä. On uskomatonta, miten pitkään jaksamme kitkutella omien voimavarojemme reunamilla silloinkin, kun keho yrittää pistää kaikin keinoin vastaan.

Kurkkaa myös Katri Kilpiäisen Tunnollisen suorittajan kapinointikortit. Moni havahtuu liian tunnolliseen suorittamiseen vasta, kun tulee uupumus tai uupumusoireita: työuupumus, ahdistus, väsymys tai jatkuva väsymys. Kortit haastavat suorituskeskeistä ajattelutapaa ja kysyvät kysymyksiä, jotka auttavat sinua muuttamaan arkeasi – hyvässä kapinahengessä.