”Ne, joiden sydän on särkynyt, ovat meistä rohkeimpia – he ovat uskaltaneet rakastaa”, kirjoittaa kuuluisa häpeätutkija Brené Brown (2016).
Jokainen meistä, joka on elämänsä aikana kokenut liian monta kertaa ja liian syvästi tulleensa hylätyksi, kasvattaa ympärilleen suojakuoren. Kuori suojaa elämän iskuilta, mutta samaan aikaan se myös estää muita ihmisiä pääsemästä lähelle, näkemästä syvintä osaa meistä. Olemme yksin turvassa, mutta olemme myös yksin surumme, vihamme ja häpeämme kanssa.
Nähdyksi tuleminen edellyttää haavoittuvuutta, mikä voi olla vahvuuteen kasvaneelle äärettömän pelottavaa. Samalla se on kuitenkin ainut tapa rakentaa aitoa ja sisintä hoitavaa yhteyttä – edellyttäen, että myös toinen osapuoli on valmis vastanottamaan kaikki puolesi ja raottamaan oman sielunsa syvimpiä säröjä. Brownia yhä lainaten: ”Yhteyttä ei synny ilman antamista ja vastaanottamista. Meidän on annettava ja meidän on tarvittava.”
Itselleni tarvitsevuus on ollut aikuiselämäni kenties suurin oppikoulu. Olen suostunut tarvitsemaan ja vastaanottamaan tukea vasta siinä vaiheessa, kun minulla ei ole ollut enää muita vaihtoehtoja. Kun olen ollut niin hajalla, että ainut vaihtoehto on ollut näyttää oma heikkouteni ja tarvitsevuuteni tai mahdollisesti menettää elämäni rakkaus. Valitsin rakkauden. Valitsin haavoittuvuuden.
Se yli-itsenäinen, ylivahva ja ylipärjäävä nainen, joka aiemmin peitti kipeimmät tunteensa (kuten hylätyksi tulemisen pelon, häpeän ja arvottomuuden kokemuksen) syvälle haarniskansa alle, on kerros kerrokselta murtunut rakkauden edessä.
Pehmentyminen ei vienyt pois minuuttani tai itsenäisyyttäni, vaikka sitä pelkäsin, vaan auttoi hoivaamaan sisäistä lastani, joka oli liian monta kertaa joutunut selviytymään yksin hädän keskellä. Ja mikä parasta – se teki meistä yhdessä vahvempia.
PS Tiedän olevani onnekas, että olen saanut kokea rakkauden parantavan vaikutuksen, mutta tiedän, että olisin myös voinut kääntää sille selkäni ja luottaa jatkossakin vain itseeni. Olen kiitollinen, että uskalsin valita toisin.
Viittaukset: Brown, Brené (2016), Nouse vahvempana. Vaikeuksien kautta voittoon. Suomentanut Anna Rossi. Helsinki: Viisas Elämä.
Kirjoittaja Leena Yliportimo on runoilija, copywriter ja tarinankertoja. Vakavasta sairaudesta toipuessaan hän on oppinut etsimään arjesta merkityksiä, kauneutta ja toivoa. Hän saa voimaa kirjoittamisesta, luonnosta, koirista ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Leena on julkaissut kolme runokirjaa: Haikuja ja hetken kaikuja (2025), Small talkia rakkaudesta (2015) ja Rakkaus on pyöreä (2013).
Leena Yliportimo
Sairastumisen menetyksistä merkitykseen
Vakavan kroonisen sairauden kanssa eläessä joutuu luopumaan paljosta. Kun tuttu elämä katoaa, myös oma identiteetti voi hämärtyä. Silti toivosta ei kannata luopua. Vähitellen, melkein huomaamatta, voi alkaa syntyä jotakin uutta: oivalluksia elämästä, oma polku kohti parempaa vointia, halu luoda jotain kaunista – ja kokemus siitä, että sairastamisellakin voi olla merkitys.
Viimeiset viisitoista vuotta elämästäni ovat olleet hyvin erilaisia kuin olin kuvitellut. Ei niin, että elämä etenisi koskaan täysin suunnitelmien mukaan – mutta yleensä ainakin jotkin suurimmmat suunnitelmat ja haaveet toteutuvat. Minulla moni jäi toteutumatta.
Olen sairastunut vakavasti – useampaankin otteeseen. Ensin elämäni pysähtyi vaikean vatsasairauden vuoksi. Oli sairaalajaksoja, leikkauksia ja pitkiä aikoja sängyn pohjalla. Lopulta iso leikkaus toi helpotuksen. Sain sen jälkeen elää kolme hyvää vuotta: tein rakastamaani työtä, harrastin liikuntaa, tanssin ja julkaisin jopa pari kauan haaveilemaani runokirjaa. Kaikki oli hyvin, kunnes 2015 sairastuin kuumeettoman keuhkokuumeen jälkeen ME/CFS:ään – neuroimmunologiseen sairauteen, jossa vointi voi huonontua jo vähäisestäkin rasituksesta. Alkuun tilani oli lievä, pystyin vielä tekemään töitä. Mutta vähitellen tilani paheni, ja lopulta elämä kutistui pitkälti kodin seinien sisäpuolelle. Lisäksi sain vuonna 2020 punkin puremasta borrelioositartunnan, joka huononsi vointiani entisestään.
Sairastamisessa on aina luopumisen surua
Sairastumisen myötä olen joutunut luopumaan monesta asiasta: lapsihaaveista, työurasta, harrastuksista, joistakin ihmissuhteista. Välillä myös lähes kaikesta yhteydestä muuhun maailmaan – kun ei ollut voimia edes puhua puhelimessa. Vaikka olen perusvireeltäni positiivinen ja optimistinen, olen ollut välillä surullinen ja turhautunut. Joskus mietin, että tätäkö tämä elämä on, meneekö tässä ihminen ihan hukkaan. Koskaan en kuitenkaan ole luopunut toivosta toipua.
suru yllättää
tummuvissa silmissä
välähtää järvi
-teos: Haikuja ja hetken kaikuja-
Löysin itselleni sopivia hoitotapoja
Vuosien aikana kokeilin lukuisia hoitomuotoja, kuten lääkkeitä, ruokavalioita, hermoston sääntelyä ja erilaisia kehonhoitoja. Pikku hiljaa siirryin puhtaaseen ruokavalioon ja elämäntapaan. Se on viimeisten neljän vuoden ajan ollut keskeinen, vaikkei ainoa osa itsehoitoani.
Vähitellen jotain alkoi muuttua – ei heti, ei suoraviivaisesti, mutta ajan kanssa. Voimat alkoivat lisääntyä, oireet helpottaa. Aloin jaksaa tehdä asioita, jotka olivat pitkään olleet mahdottomia – vähän pidempiä kävelyjä, kulttuurielämyksiä, kirjojen lukemista. Pahin aivosumu alkoi hälvetä.
Sain takaisin kyvyn luoda. Runoilija minussa heräsi jälleen – ja löysin haikut. Ne olivat sopivan pieniä, keveitä projekteja, jotka eivät vaatineet liikaa voimia, mutta toivat iloa ja merkitystä. Nyt, neljän vuoden säännöllisen itsehoidon jälkeen, voin sanoa, että vaikka en ole edelleenkään terve, olen saanut paljon elämääni ja itseäni takaisin. Tänä keväänä minulla oli vihdoin mahdollisuus julkaista kokoamani haikukirja. Edellisen runokirjan ilmestymisestä ehti kulua kymmenen vuotta, joten tämä uusin teos, Haikuja ja hetken kaikuja, tuntuu erityisen tärkeältä.
runoilijan yö
kynä pitää kädestä
en ole yksin
-teos: Haikuja ja hetken kaikuja-
Sairastaminen opettaa kysymättä
En sano, että ihmisen pitäisi sairastua vakavasti oppiakseen enemmän elämästä – mutta sairaus opettaa, usein vielä asioita, joita ei muuten tulisi ajatelleeksi. Se ravistelee elämän perustuksia, pysäyttää ja pakottaa tarkastelemaan maailmanmenoa uudelta näkökulmalta.
Me, joilla on vakava krooninen sairaus, menetämme usein paljon: unelmia, mahdollisuuksia ja arjen toimintakykyä. Monista asioista luopuminen voi helposti johtaa kyynistymiseen ja katkeruuteen. Mutta parhaassa tapauksessa sairastaminen myös kasvattaa. Opimme elämään hetkessä ja nauttimaan pienistä asioista – ja tulemme siinä usein mestareiksi. Tunnemme kehomme, sairautemme ja ymmärrämme terveydestä enemmän kuin moni muu. Katsomme maailmaa empaattisemmin, ja arvomme ovat kohdallaan. Fyysisestä hauraudestamme huolimatta olemme usein hämmästyttävän vahvoja.
Omat arvoni ovat jonkin verran muuttuneet sairastamisen myötä. En kaipaa sen suurempaa menestystä – vaan rauhaa, tasapainoa niin henkisesti ja kuin fyysisestikin. Ja vaikka sairausmatkani on ehkä ottanut enemmän kuin se on antanut, koitan keskittyä siihen, mitä olen elämältä saanut.
En tiedä, onko kaikella tarkoituksensa. Mutta jos voin kokemani ja oppimani avulla auttaa jotakuta toista selviytymään, uskon että sairastamisellani on ollut ainakin jokin merkitys.
katsokaa helmi
rikkinäinen simpukka
kuiskaa rannalla
Kuvittele tämä: kesäloma alkaa. Tätä on odotettu. Viimeinen vuosi töissä on ollut tosi rankka ja olet huomannut itselläsi useita uupumuksen oireita. Liian huonot yöunet, liian vähän liikuntaa ja liikaa hiilareita. Sinulla on ollut paljon vastuuta ja kannettavaa.
Loma-aamuja laskien olet saanut tiristettyä itsestäsi sen verran, että olet hoitanut vastuullisesti työasiat siihen malliin, että voit pitää vapaata. Olet saanut kalenteriin raivattua viikon tyhjää tilaa. Täydellinen kesto unelmien mökkilomalle. Luonto on kaunis ja kesä parhaimmillaan. Nyt on aikaa levätä.
Miksi ihmeessä siis riippumatossa lepäily saa sinut tuntemaan olosi levottomaksi ja kokemaan syyllisyyttä siitä, että et tee mitään hyödyllistä? Mökkiaskareet toisensa jälkeen pulpahtavat mieleesi ja loppujen lopuksi luovutat. Päätät tehdä ihan pieniä hommia, että että olisi ihan turhan panttina. Lomaksi tarkoitettu viikko muuttuu helposti työleiriksi.
Mitä ihmettä tässä tapahtuu?
Syyt ovat usein lapsuuden kokemuksissa
Niillä meistä, joilla on traumatausta, tällaiset elämän tyhjät hetket saattavat virittää hermoston ylikierroksille. Koska emme pysty olemaan puuhastelematta, koemme jossain syvällä sisimmässämme olevamme huonoja ja jopa vääränlaisia. Läheisille selitämme, että on kyse temperamentin piirteestä ja jatkuva puuhastelu on meidän tapaamme ”vain olla”.
Kyse voi kuitenkin olla jostain syvemmästä. Päiviin aukeavat tyhjät hetket saattavat muistuttaa meitä niistä lapsuuden kokemuksista, joissa tyyni edusti aikaa myrskyn edellä. Jos meistä huolehtivat aikuiset olivat arvaamattomia, päihteiden käyttäjiä, ristiriitaisia toiminnassaan, emme tienneet, mitä odottaa. Rauhallinen hetki illalla saattoi olla täynnä odotusta siitä, että juomassa oleva vanhempi saapuu kotiin ja edessä on riidantäyteinen ilta.
Olimme valppaita, valmiita toimintaan tai tarvittaessa muuttumaan näkymättömäksi. Hermostomme oli hälytystilassa. Levottomuus oli sisäinen kotimme. Se piti meistä huolta, vaikka emme sitä silloin ymmärtäneet. Peitimme sitä puuhastelemalla tai yliajattelemalla.
Elämässämme saattoi olla myös aikoja, jolloin sokeri tai päihteet tarjosivat meille hetkellisen rauhan tilan. Pakenimme suhteisiin, jossa voimme huolehtia toisista, koska emme osanneet huolehtia itsestämme. Olimme erityisen taitavia vaistoamaan muiden tunteet ja tarpeet.
Näistä lukuisista tavoista pitää huolta itsestämme ja vältellä haastavia tunteita saattoi myöhemmin muodostua jopa riippuvuuksia.
Kokemustemme varjossa koimme usein olevamme erilaisia kuin muut. Tunsimme häpeää. Se sai meidät pohtimaan ja hakemaan ratkaisua sydäntä särkevään sisäiseen kokemukseemme entistä vimmaisemin.
Tie ulos
Häpeä ja syyllisyys eivät tuo rauhaa. Ne eivät vie pois levottomuutta. Turvallisuus löytyy sisäisen lempeyden kokemuksen kautta.
Jos sisäinen lempeys on sinulle vierasta, voit aloittaa kysymällä itseltäsi aina, kun huomaat tuntevasi olosi levottomaksi, ”Mitä tarvitsen juuri nyt?”. Vastauksen perusteella voit tutkia, onko sinun mahdollista täyttää tarpeesi itse vai tarvitsetko siihen yhteyden johonkin toiseen ihmiseen. Gabor Matén sanoin ”Haavat syntyivät suhteessa ja ne myös paranevat suhteessa.”
Itselläni vastaus näissä tilanteissa on usein, ”Tarvitsen halauksen ja sen, että joku sanoo minulle: ”Kaikki on hyvin. Saat vain olla. Rakas, sinun ei tarvitse muuta nyt.” Ja jos ketään ei ole lähistöllä, voin halata itseäni ja sanoa nämä sanat itselleni. Näiden sanojen kautta hermostoni – ja sydämeni – löytää pienin askelin takaisin kotiin – uudenlaiseen rauhaan. Uudenlaiseen kotiin.
”Yhdessä tästäkin selvitään.” Nämä kumppanini sanat riittivät halkaisemaan pimeän ja rauhoittamaan hengityksen.
Elämä tuo väistämättä eteemme monenlaista ja lopulta meillä on melko rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa siihen mitä kaikkea ympärillämme tapahtuu. Minua lohduttaa ajatus, että voin jakaa askeleitani toisen kanssa. Että minun ei tarvitse pärjätä yksin. Että minun ei tarvitse selvitä yksin. Että voin jakaa elämän kauneimmat ja kauheimmat hetket.
Rakkaudessa tai läheisessä ihmissuhteessa lopulta koskettavin ja merkityksellisin sana on ”yhdessä”. Yksin maailma saattaa tuntua ajoittain liian julmalta ja kaoottiselta paikalta, mutta yhdessä toisen kanssa perspektiivi muuttuu ja askel kevenee. Tämä runo on sinulle, jota rakkaus on koskettanut. Ehkä löydät siitä myös ne tärkeimmät sanat, joilla kurottaa kohti ❤️
Kaikkien elämässä tapahtuu välillä kamalan vaikeita asioita. Joskus meillä on tosi vaikeita vaiheita, jolloin vastoinkäymiset seuraavat toisiaan. Se tietenkin herättää turvattomuutta, pelkoa ja hätääkin.
Vaikeudet ja vastoinkäymiset eivät tarkoita, että olemme tehneet jotakin väärin tai olemme ”sivussa polultamme”. Jos olemme henkisesti orientoituneita saatamme niitata itseämme, että olemme manifestoineet jotenkin pieleen, vaikka kyse ei ole siitä. Vaikeina aikoina meillä on mahdollisuus kohdata itseämme aiempaa syvemmällä myötätunnolla. Ehkä meistä prosessin myötä kuoriutuu ja hiipuu pois kontrollia tai muita selviytymiskeinoja joita emme ole tunnistaneet. Kenties elämä auttaa meitä syvempään, autenttiseen yhteyteen itsemme kanssa, jotta jossakin vaiheessa olisimme vapaampia jatkamaan matkaamme enemmän sydänsynkassa itsemme kanssa, valmiina ihan uusiin juttuihin.
Vaikeat kuviot nostavat usein vanhoja, tuttuja trauma- tai haavatunteita pintaan, joita olemme ehkä valmiimpia käsittelemään ja kohtaamaan tietoisesti, sisäisen vanhemmuutemme sylissä. Tähän saa ja kannattaa ottaa myös hyvää jeesausta vastaan. Ja kuten kaikki tiedämme: vaikeat vaiheet ovat välillä yhtä selviytymistä, eikä siinä välttämättä millään tyylipisteillä ole kovin paljon väliä. Silti isossa kuvassa voi tapahtua jotakin syvästi uudistavaa, eheyttävää ja tärkeää. Usein haasteellisina aikoina tuota kuvaa ei voi eikä ehkä kuulukaan nähdä. Ymmärrys tulee vasta jälkikäteen. Itseään ei tarvitse vääntää mihinkään hopeareunus-ajatteluun, vaan voi tutkia kuinka vaikeita tunteitaan oppisi kohtaamaan ja itseään hoivaamaan rakkaudella, kun on vaikeaa.
Ja jos koko elämä on ihan helvatun vaikeaa kroonisesti vuosikaudesta toiseen, alla on usein syvästi tunnetasolla kohtaamatonta traumaa, jonka vapauttamiseen tarvitsemme todella hyvää ammattijeesausta. Voi olla, että olemme jo käsitelleet elämäämme paljon, mutta homma on sitä kuuluisaa sipulin kuorimista: jos meillä on syvää traumaa, saatamme tarvita useamman auttajan apua matkan varrella. Se on okei. Hyvässä, tunnetaitoisessa ja turvallisessa jeesauksessa traumaan liittyvät tunteet ja uskomukset ja selviytymismallit pääsevät vapautumaan.
Vaikeina aikoina tarvitsemme ennen kaikkea myötätuntoa, turvaa ja työkaluja, jotta voimme tukea itseämme. Joskus haasteellisten aikojen on tarkoitus opettaa meitä olemaan enää hylkäämättä itseämme.
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.
Täyttävään suhteeseen tarvitaan sekä turvaa että eloisuutta. Onneksi kumpaankin liittyviä taitoja voi vaalia ja harjoitella. Sillä ne ovat taitoja ja tekoja.
Parisuhteen tunneturvallisuus on mm. luottamusta että te olette samalla puolella ja luottamusta siihen, että vaikeitakin juttuja voi käsitellä yhdessä.
Parisuhteen eloisuus taas voi olla huumoria, seksuaalista kipinää, keveyttä ja sitä, että teidän välillä on se joku teidän juttunne.
Suhde ei ole paikalleen lukkiutunut, vaan kokoajan elossa oleva oma yksikkönsä. Ole aidosti kiinnostunut niin omista kuin kumppanisi ajatuksista, tunteista ja toiveista. Kuten myös peloista ja siitä mikä herättää epävarmuutta. Luokaa yhdessä turvallinen tila jossa kommunikoitte tarpeistanne ja tunteistanne. Rehellisen kommunikoinnin käsiparina on aina myötätuntoinen kuunteleminen.Tämä kohta kuulostaa ehkä itsestään selvältä, mutta käytännössä tämän harjoittaminen ei ole aina helppoa. Yleinen haaste on, että toinen suhteessa on taipuvaisempi hakeutumaan yhteyteen, kun taas toinen hakeutuu omaan tilaan. Näihin kohtiin kannattaa sopia yhteisiä pelisääntöjä.
Kysymys suhteelle on: Miten ratkaisemme etäisyyden ja läheisyyden välisen tanssin niin, että molemmilla on turvallista?
Älä unohda kiittää kumppaniasi. Se että hän on elämässäsi, on vapaaehtoista. Huomaatko sen hyvän, mitä hän elämääsi tuo? Kerrothan siitä hänelle
Älä unohda olla aidosti kiinnostunut toisen sisäisestä maailmasta, tarpeista ja toiveista.
Äläkä unohda kertoa avoimesti omasta sisäisestä maailmastasi, sinun tarpeista ja toiveista. Vaikka se jännittäisi.
Älä unohda joskus vähän läpsäyttää hanuria, tai jollain muulla teille sopivalla tavalla viestiä siitä, että näet toisen seksuaalisena olentona <3
Lopuksi: Lämmin suositus Parisuhteen keskustelukorteille. Näiden avulla voitte keskustella yhdessä niin turvaan kuin eloisuuteenkin liittyvistä teemoista.
Sinun ei tarvitse repiä itseäsi palasiksi pitääksesi muut kasassa.
Kuinka usein myötäilemme, jotta muilla olisi hyvä ja turvallinen olo?
Joskus myötäily seurailee toisen oletteisia toiveita: vihjeitä toisen toiveista löytyy ilmeistä, eleistä, hiljaisuuden pituudesta tai katseen suunnasta. Toive voi myös olla suora ja myötäilijän muovailuvaha valmiina muokattavaksi.
Joskus myötäilijä haluaa muovailla myös tunneilmapiirin toiselle mieluisaksi. Siinäpä sitten muovaillaan värikästä möykkyä, suoraa pötköä ja pikkupalluraa – mitä saisi olla, että voisin pitää maailmasi kasassa?
Samalla kun myötäilijä touhottaa toisen muka-toiveiden tai oikeiden toiveiden perässä ja muovailee tunneilmapiiriä toiselle mieluisammaksi, unohtuvat kokonaan omat tunteet ja toiveet. Mitäpä niistä omista jutuista numeroa tekemään, pääasia, että toisella on hyvä mieli ja helppo olla.
Joskus myötäilyä on jatkunut niin pitkään – ehkä lapsesta saakka – että kokemus itsestä on huomaamatta hajallaan toisten kokemuksen palvelemisessa. Minä olen yhtä kuin se, mitä saan muiden palvelemisesta. Alan olla olemassa muiden kautta.
Johanna Pohjola kirjoittaa kirjassaan Vapaaksi miellyttämisestä jotenkin niin, että on luotettava siihen, että toinen kestää omat tunteensa. Toinen kestää pettymyksen, torjunnan ja kaikki muutkin tunteet. Minä en ole vastuussa siitä, miten hän kohtaa ja käsittelee tunteensa. Jos hän menee hajalle, hän selviää siitäkin. Omalla tavallaan, ei minun tavallani eli siten, että heitän pelastusrenkaan. Valitettavan usein on niin, että vieläpä heitän pelastusrenkaan ihmiselle, joka ei sitä tarvitse.
Samalla tavalla minä kestän sen, että tunnen syyllisyyttä, häpeää ja pelkoa siitä, kun en myötäile muita itseni kustannuksella. Kestän sen järisyttävän hylkäämisen pelon, joka sanoo, että on minun tehtäväni pelastaa toinen pettymyksiltä ja kurjilta kokemuksilta.
Kun ensin itse kestän ne tunteet, joita pakenen myötäilemällä, alan luottaa siihen, että muutkin kyllä kestävät. Lempeys itseä kohtaan tuo tasavertaisuutta, mitä todellinen myötätunto muita kohtaan vaatii. Nostan itseni muiden tasolle.
Tasavartaisina ihmisinä voimme kohdella toisiamme kunnioittavasti niin, että annan toisen kohdata, kestää ja kosahtaa omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan, ja toinen antaa minulle tilan samaan.
Terapeutti ja tietokirjailija Tommy Hellsten palkittiin Mielen valovoima -hyvinvointikirjallisuuspalkinnolla Hidasta elämää -festivaaleilla Ruovedellä 15.6.2025. Vinhan kirjakauppa ja Hidasta elämää -media jakavat vuosittain palkinnon kirjailijalle, joka on teoksillaan vaikuttanut merkittävällä tavalla suomalaisten hyvinvointiin.
”Tommy Hellstenin kirjat ovat olleet vuosikymmenten ajan ystäviä yksinäisille, opettajia eksyneille, ja rohkaisijoita niille, jotka eivät nää uskoneet toivoon. Tommyn kirjat ovat parantaneet meidän suomalaisten kokemusta elämästä. Hänen äänessä on ollut isän myötätunto, terapeuttinen viisaus ja ihmisen rehellinen haavoittuvuus.
Ensimmäinen Mielen valovoima -palkinto on kunnianosoitus paitsi Tommyn kirjoittamille teoksille, myös elämäntyölle, jolla on ollut mittaamaton vaikutus suomalaisten henkiseen hyvinvointiin, perhesuhteisiin, uskoon ja itsensä kohtaamiseen.”
Mielen valovoima -palkinnon valitsee toimikunta, johon kuuluvat Hidasta elämää – hyvinvointimedian perustajat Sanna Wikström ja Pequ Nieminen sekä Suomen vanhimman kirjakaupan omistaja Pasi Vainio ja tuottaja Kati Pihkanen.
Palkintona Tommy Hellstenille luovutettiin puinen Levonpuu®, arvopohjainen design-jalusta, joka kutsuu läsnäoloon ja rauhaan.
Seuraavan kerran Mielen valovoima -jaetaan vuoden päästä kun kolmannet Hidasta elämää -festivaalit järjestetään Vinhan kirjakaupan puutarhassa 12.-14.6.2026.
Konfliktit ovat syvissäkin suhteissa väistämättömiä, eikä niitä pidä pelätä, sillä hyvin käsiteltynä ne lisäävät keskinäistä ymmärrystä ja yhteenkuuluvuutta. Ne auttavat tutustumaan toiseen toiveineen ja tarpeineen sekä tunnistamaan omia ja toisen rajoja. Ne saattavat myös tuoda valoon asioita, joita olisi syytä korjata.
Yksi syy konfliktipelolle ovat niiden herättämät epämiellyttävät tunteet sekä katkokset yhteenkuuluvuudessa. Mitä rajumpi konflikti, sen vahvempia ovat tunnekuohutkin. Puristavien ja kuristavien tunteiden otteessa ajattelumme kutistuu, kuuntelukykymme katoaa ja arviointikykymme sumenee, me tyhmennymme. Tipahdamme pikavauhtia vastuuttomiksi lapsiksi uhitellen, uhmaten, hyökäten ja syytäen suustamme kovaäänisesti, mitä soopaa sattuu kielelle nousemaan. Saatamme jopa sortua henkiseksi väkivallaksi katsottaviin keinoihin, kuten syyllistämiseen, nimittelyyn ja haukkumiseen. Myrkyllisistä keinoista myös sumutus, valehteleminen ja uhriutuminen lienevät konfliktituttujamme, vaikka emme useinkaan niitä itse tiedosta.
Konfliktit, tai paremminkin ylikuumentuneet tunteet, aiheuttavat joskus ovien paiskomisia sekä dramaattisia areenalta poistumisia. Ennen kaikkea ne aiheuttavat lyhempiä ja pidempiä katkoksia keskinäiseen yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Yhteenkuuluvuus ihmissuhteissa on tärkeä hyvinvointimme lähde, joten etenkin pidempään kestävät katkokset itselle merkittävissä ihmissuhteissa voivat olla hyvinkin kuormittavia.
Mitä merkityksellisemmästä ihmissuhteesta on kyse, sen tärkeämpää on konfliktin aiheuttaman katkoksen jälkeen rakentaa silta takaisin yhteyteen. Parhaassa tapauksessa entistä syvempään. Yhtä ainoaa oikeaa ja varmasti toimivaa tapaa ei ole, siltoja voi rakentaa monin tavoin. Ohjeiden ja neuvojen sijaan tarjoilenkin tässä joitakin pohtimisen ja kenties kokeilemisen arvoisia rakennusaineksia ja työkaluja.
1. Yhteyden jälleenrakentamisen aloittamisen ajoitus on tärkeä. Jos konflikti on ollut kovin satuttava, sattuva ja tunteita kuumentava, yhteyttä ei välttämättä ole hedelmällistä yrittää korjata heti. Joskus kiehuvien tunteiden viilentyminen voi kestää, mutta sitä ei etenkään parisuhteessa pidä jäädä kuitenkaan odottelemaan kovin pitkään. Vanha viisaus, nukkuminen yön yli, on joskus ajattelu- ja ymmärryskyvyn palautumisen kannalta hyvä ja riittävä.
2. Omien tunteiden tasaannuttua, on tärkeä palata vastuulliseksi aikuiseksi ja kysyä itseltään, mitä pinnan alla olevaa tunnetta tai tarvetta oma ärhäkkyys ja puolustautuminen yrittivät suojella. Omien syvimpien tunteiden ymmärtäminen auttaa ymmärtämään myös toisen tunteita ja reaktioita, jolloin yhteyden jälleenrakentamiselle on jo olemassa tukipylväät.
3. Hyviä kysymyksiä itselle ovat myös, mikä oli oma osuuteni konfliktin ja katkoksen syntyyn? Sorruinko tulkitsemaan toisen sanomisia ja tunteita kuuntelemisen ja ymmärryksen sijaan? Pakeninko vastuutani oikeuttamalla oman käytökseni kyseisillä tulkinnoilla? Käännyinkö pois, kun olisi pitänyt kääntyä toisen puoleen?
4. Aloitteen tekeminen on viisasta, aikuista ja vastuullista. Usein jäämme odottamaan aloitetta kuitenkin toiselta, koska hänhän on mielestämme se, joka toiminut väärin. Vaikka aloitteellisuus yhteyden palauttamisen suhteen ei tunnu helpolta, tee se ja huomaa, miten hyvältä se molemmista tuntuukaan.
5. Tunteet ovat vaikutuksiltaan järkeä vahvempia, joten yhteyden jälleenrakentamisessa on molempien tärkeä kertoa toiselle rauhallisesti omista tunteistaan. Toisen tunteita ei pidä tulkita, koska tulkinnat ovat pelkkää arvuuttelua ja osuvat usein hutiin. Tulkintojen sijaan toisen tuntemuksia on kuunneltava tarkasti ja keskeyttämättä.
Keskustelulle voi sopia pelisäännöt, kuten esimerkiksi, että tulkitsemattomuuden ja keskeyttämättömyyden lisäksi toista ei syyllistetä. Puheenvuoroille voi sopia myös tietyn keston. Ensin annetaan tilaa kummankin omille tunteille, sitten toiveille ja tarpeille ja vielä, mitä ja miten niitä voisi tulevaisuudessa huomioida. Missä asioissa kummatkin voisivat petrata? Ongelmia kaivamalla löytyy yleensä vain lisää ongelmia, joten on hedelmällisempää keskustella siitä, mitä ja miten pitäisi tapahtua, että suhde voisi entistä paremmin.
6. Liika konfliktin syiden ja syntyjen puhkianalysointi ei ole hyväksi. Joskus yhteyden palauttamiseen saattaa riittää lämmin ja vilpitön anteeksipyyntö, anteeksiantaminen sekä lämmin halaus.
7. Aloitteen voi tehdä myös huumorin keinoin. Toiselle voi laittaa viestin vaikka tähän tapaan: ”Jos haluat tuottaa meille iloisen yllätyksen, niin tapaan sinut x-paikassa, x-aikaan. Siinä tapaamisessa ei puhuta konfliktista sanaakaan. Viestin saaja saattaa kyllä kiittää sinua. Molemmilla on hyvä mieli ja koko konflikti saattaa itsekseen hymyilyttääkin. Ehkä vähän myöhemmin yhdessäkin.
8. Yhteyden palauttamisessa auttaa se, että muistaa katkoksen koskevan itselle tärkeää ja rakasta ihmistä, jota haluaa ymmärtää, jolle haluaa hyvää ja jonka kanssa ME ollaan ME.
Konfliktit kuuluvat toimivaan ihmissuhteeseen, mutta jos niitä on kovin usein, ja ne toistavat samaa huonoa kaavaa, eivätkä yhteiset parannusyritykset ole tuottaneet toivottua tulosta, on hyvä miettiä ulkopuolisen ammattiavun hakemista.
Meillä kaikilla on huonoja, usein jo lapsuudessa opittuja toimintamalleja, joita emme useimmiten tiedosta itse lainkaan. Toimimmehan me valveilla ollessammekin yli 70 prosenttisesti tiedostamattoman mielemme ohjaamina. Se, että ei itse tiedosta toistuvia, haitallisia toimintamallejaan, ei tarkoita, etteikö niitä olisi.
Kun huomaa suhdetta, tai suhteita haittaavia, samanlaisina toistuvia tunteita, reaktioita ja toimintoja itsessään, on jo melko pitkällä. Seuraava askel on niiden korjaaminen, joko yksin ja yhdessä tai sitten ulkopuolisen sovittelijan kanssa. Miksi emme mekin turvautuisi ihmissuhteidemme solmukohdissa ”rauhanneuvottelijoihin” ja ”valtakunnansovittelijoihin”?
Avun hakeminen on kumppanille, ystävälle tai työkaverillekin merkki siitä, että toinen ihminen ja suhteen pelastaminen ovat itselle niin tärkeitä asioita, että on valmis korjaamaan jotain omaa haitallista toimintatapaansa. Se on osoitus välittämisestä itseä ja toista kohtaan.
Voit lukea lisää erimielisyyksistä, konflikteista ja niiden rakentavasta käsittelystä kirjastani.
Olen itse lähtenyt käsittelemään viime aikoina isoa aihetta nimeltä kaipuun hyväksyntä. Tarkoitan sillä sen tunnustamista ja hyväksymistä, että tuntee kaipaavansa jotain tai jotakuta. Omalla kohdallani kyseessä on parisuhteen ja rakkauden kaipuu.
Kaipuun hyväksyntä voi toki liittyä myös mihin tahansa menetykseen, eroon, kaipaukseen kotia tai olemassa olevaa (tai puttuvaa) rakastettua kohtaan.
Kyse on eräänlaisesta prosessista, jossa en yritä paeta tai estää kaipausta rakkaudesta, vaan sallin itselleni tuntea sen ja hyväksyn sen osaksi omaa elämääni ja tunnekokemustani.
Ajattelen, että kaipuun tällainen lempeä hyväksyntä voi auttaa käsittelemään sitä surua, ikävää ja muita voimakkaita tunteita, jota yksin oleminen ja sinkkuus minussa herättävät.
Tarkoitus on, etten torju tunteitani, vaan annan itselleni luvan tuntea ja elää niiden kanssa.
Miten kaipuun voi hyväksyä?
Kaipuu voi olla monelle vaikea hyväksyä, koska se liittyy usein menetykseen, eroon tai jonkin tärkeän asian puuttumiseen elämässä. Tähän samaistun itsekin.
Helppoa se ei aina ole. On parempia päiviä ja aikoja, ja toisinaan hyväksyminen tuntuu ylitsepääsemättömän tuskaiselta. Silloin kaipauksen tunne on voimakas ja ahdistava.
On ollut kuitenkin tärkeää ymmärtää, että kaipuuta ei tarvitse torjua tai paeta. Sen hyväksyminen voi olla osa kasvuprosessia ja elämään sopeutumista. On ihan ok myöntää kaipaavansa jotain – ja silti, voi olla onnellinenkin. Jos ei joka hetki, niin vähintään usein.
Kaipuun hyväksyntä tarkoittaa minulle juuri sen tosiasian tunnustamista ja myöntämistä, että ”hei, olen sinkku ja minä kaipaan rakkautta”, ja sen tunteen osaksi elämää ottamista, vaikka se tekisi kipeää. Se voi vaatia aikaa ja etenkin lempeyttä itseä kohtaan.
Kaipuun hyväksymiseen voi myös liittyä sen ymmärtämistä, että kaipuu on osa elämän syklisyyttä: voin kaivata asioita, mutta myös kasvaa ja löytää uudenlaista sisältöä elämääni ajan myötä. Tunteiden käsittely voi auttaa saavuttamaan sisäisen rauhan ja hyväksynnän, vaikka se voi olla hidas ja vaikea prosessi.
Tällä matkalla minä nyt olen. Olen hyväksynyt sen, että olen sinkku ja toisaalta taas myöntänyt sen, että kaipaan parisuhdetta. Ja vaikka tiedän, että se on todella inhimillistä, olen joutunut antamaan itselleni siihen myös luvan. En enää jaksa tai halua esittää asian suhteen vahvempaa kuin olen.
Kaipuun hyväksyminen on usein kipeä mutta tärkeä osa ihmisenä kasvamista. Kaipuu ei ehkä katoa kokonaan, mutta sen ei tarvitse olla musertavaa. Sitä voi oppia kohtaamaan myötätuntoisesti. Tätä nyt siis opettelen.
On ihan ok myöntää kaipaavansa jotain.
Tässä muutamia lempeitä tapoja, joilla kaipuun voi opetella hyväksymään:
1. Tunnista ja nimeä tunne
Kaipuu ei ole vain surua, vaan siinä voi olla myös rakkautta, kiitollisuutta ja toivoa. Tunteen sanoittaminen auttaa sen käsittelemisessä.
2. Salli kaipuun olla läsnä
Älä yritä tukahduttaa tunnetta. Anna itsellesi lupa tuntea – vaikka se sattuu, se on osa ihmisyyttä ja osoitus siitä, että jokin oli sinulle tärkeää.
3. Kirjoita tai puhu siitä
Päiväkirja, runot, kirjeet tai keskustelut luotettavan ihmisen kanssa voivat auttaa jäsentämään tunnetta ja tekemään siitä vähemmän musertavaa.
4. Pienennä kaipuun mittakaavaa hetkeksi
Jos tunne kasvaa liian suureksi, tuo itsesi takaisin tähän hetkeen. Hengitä rauhallisesti, huomioi mitä näet, kuulet tai tunnet ympäristössäsi. Kaipuu on osa sinua, mutta se ei ole koko sinä.
5. Tee asioita, jotka yhdistävät sinut elämään
Luonto, liikunta, taide, musiikki, kirjoittaminen, käsillä tekeminen – kaikki nämä voivat antaa tilaa tunteille, mutta samalla tuoda iloa ja mieltä kohottavia kokemuksia rinnalle.
6. Ole yhteydessä muihin
Kaipuu usein vetää sisäänpäin. Hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa voit olla avoin tai vain olla – edes pieninä annoksina. Toisen läsnäolo voi keventää tunnetta.
7. Muistuta itseäsi: kaipuu ei ole heikkoutta
Se ei tarkoita, ettet olisi päässyt eteenpäin. Kaipuu kertoo siitä, että sydämesi on ollut auki. Sen kanssa eläminen voi tehdä sinusta lempeämmän myös itseäsi kohtaan.
8. Hyväksy, ettei kaikki kaipuu katoa
Ajan myötä tunne usein lievenee tai muuttaa muotoaan, mutta sen ei tarvitse kadota kokonaan. Se voi jäädä osaksi sinua lempeällä tavalla.
Esivanhempiemme selviytymisvaistot vaikuttavat yhä meihin sosiaalissa tilanteissa
Nykyihmisen elämä on sen verran helppoa, että voimme yleensä tuntea olevamme suhteellisen turvassa normaalissa arjessamme. Tai ainakaan meitä ei normaalisti uhkaa mikään fyysinen vaara. Ihminen on kehittynyt paljon haastavammissa olosuhteissa, joissa selviämistä uhkasi jatkuvasti jokin, joten nykyelämä on siinä mielessä enimmäkseen varsin turvallista.
Selviämisemme oli kuitenkin aiemmin sidottu siihen, että olemme osa yhteisöä. Ihminen ei yksin selvinnyt kovin hyvin villissä luonnossa, mutta meihin kehittyi erittäin edistynyt kyky toimia hyvin yhteen, osana laumaa. Jos asemamme laumassa vaarantui, se tarkoitti suurta vaaraa ja jopa uhkaa omalle hengellemme.
Tämän vuoksi evoluutio on suonut meille herkän tutkan sille, että meihin kohdistuu sosiaalisessa tilanteessa jokin uhka, ja uhan tunne aiheuttaa meissä automaattisesti puolustusreaktion.
Perinteinen puolustusreaktioiden luokittelu kuuluu taistele, pakene, jähmety. Nykyisessä työelämässä ja sosiaalisissa tilanteissa nuo reaktiot ovat hillitympiä ja joskus hyvin vaikeasti havaittavissa. Voimme ajatella, että ihan hyvinhän meillä menee, heitetään hurttia huumoria ja vaikka välillä on vähän hankalia hetkiä, niin niistä aina jotenkin selvitään.
Merkkejä siitä, että en sittenkään tunne oloani täysin turvalliseksi työpaikallani
En koe oloani täysin turvalliseksi, jos…
jätän mielipiteeni mieluummin sanomatta.
sanon olevani samaa mieltä toisen kanssa vaikka en ole.
toivon, että ongelmat poistuvat aikanaan, vaikka en käsittelisi niitä.
jätän antamatta palautetta huonosta käytöksestä tai toiminnasta.
pelaan aina varman päälle enkä yritä mitään uutta etten epäonnistu.
esitän kovaa ja itsevarmaa, enkä näytä epäröintiäni tai epävarmuuttani.
pidän yllä jotakin roolia, joka ei ole luontainen itselleni.
en pyydä apua, vaikka tarvitsisin sitä.
en tohdi tarjota apua loukkaamisen pelossa, vaikka näen, että toinen tarvisi sitä.
piilottelen mokiani.
… koska pelkään että minulle tai suhteelleni muihin käy jotain pahaa, jos toimin toisin.
Mitä voin siis tehdä?
Yksi tapa parantaa turvallisuutta on tutustua paremmin työkavereihin ja jakaa erilaisia huolenaiheita ja tarpeita jo ennen kuin tilanteet kärjistyvät. Itselleni erinomaisesti toiminut mekanismi tällaiseen on Minun käyttöohjeeni -työkalu, jonka idea on että jokainen kertoo itsestään miten toimii ja mitä tarvii ryhmätilanteissa. Kun näistä asioista on keskusteltu, hankalistakin tilanteista tulee paljon helpompia ja uskallamme paljon turvallisemmin olla omia itsejämme ja vaikkapa ilmaista olevamme eri mieltä jostakin.
Muitakin tapoja varmasti löytyy. Jo lähtien siitä, että tervehditään muita paikalle tullessa ja kysytään vaikka, että mitä teit viikonloppuna. Kohtaaminen ihmisenä auttaa ymmärtämään toista ja tuntemaan empatiaa silloinkin, kun joku tuntee tilanteessa jonkinlaista uhkaa.
Minun käyttöohjeeni -työkalun löydät esimerkiksi Jarkko Kailannon ja Eevi Vuoriston syksyllä ilmestyvästä kirjasta Minun käyttöohjeeni.
”Kun saamme jonkin hyvän asian, koemme ensin suurta kiitollisuutta. Sitten arki hiipii paikalle, valtaa kaiken ja muuttaa sen tavalliseksi. Ihmetykseen hivuttautuu itsestäänselvyys ja vähitellen tulee tunne, että minulla on tähän oikeus. Ajan mittaan oikeus muuttuu vaivihkaa vaatimukseksi. Kun lahja on muuttunut vaatimukseksi, ilo ja kiitollisuus katoavat. Ihminen alkaa katsella sitä, mitä hänellä ei ole, sen sijaan, että näkisi mitä hänellä on.”
Suorittaminen
”Kun suoritat elämää, kaikki näyttää hyvältä, mutta mikään ei ole oikeasti hyvää, jos et itse osallistu elämääsi. Olet sen sivustakatsoja. Seisot rannalla ja huutelet ohjeita niille, jotka hurjaa vauhtia laskevat kajakeilla koskea. Olet turvassa, muttet elä. Rannalla seisten saat säilyttää suvereeniutesi, olet aina se, joka osaa ja tietää. Itse et ryvety, muut ryvettyvät, siis ne, jotka elävät. Mutta hinta, jonka maksat on elämätön elämä, ja palkinto, jonka saat, on, ettei sinun tarvitse kohdata häpeääsi ja pelkoasi.”
Levollisuus
”Levollisuus syntyy syvyydessä. Se syntyy siellä, missä ovat ihmisen tarpeet. Ei siellä, missä ovat ihmisen halut. Kun ei ymmärrä, mitä tarvitsee, haluaa varmuuden vuoksi kaiken. Halut ovat tarpeiden hapuilua, joka haroo tyhjää. Monet kuvittelevat, että tyydyttämällä halujaan, he saavuttavat rauhan. Mutta näin ei ole, sillä ihminen ei voi koskaan saada tarpeeksi sitä, mitä hän ei tarvitse.”
Turvattomuuden tunne
”Jos sisäinen turva puuttuu, ihminen alkaa kompensoida turvan puuttumista ulkoisella yliturvallisuudella. Kuvaan astuu siis jälleen kontrolli. Elämä itsessään on turvatonta, koska meillä ei ole itsessämme lopullista kontrollia. Voi tapahtua mitä vain, ja mitä vain tapahtuukin.
Yksi tapa yrittää luoda turvaa on se, ettei elä. Ei koskaan tee mitään sellaista, mitä ei hallitse. Kun asioita ei hallitse, saattaa tehdä virheitä, ja jos puuttuu rakkaus, virheiden tekeminen romahduttaa ihmisarvon. Syntyy massiivinen häpeä, joka lamauttaa ja katkaisee yhteyden omaan sisimpään. Ihminen menettää itsensä menettäessään rakkauden, ja kun ihminen menettää itsensä, ei ole enää ketään, joka eläisi. Jäljelle jää vain epätoivoinen elämän suorittaminen ja virheiden välttäminen.”
Täydellisyyden tavoittelu
”Pisimmälle vietynä virheiden välttäminen johtaa perfektionismiin. Mitä täydellisempi ihminen on, sitä enemmän hänessä on häpeää. Perfektionismi siis paljastaa häpeän olemassaolon. Perfektionismi syntyy, kun ihminen ei rakasta itseään keskeneräisenä. Silloin virheet uhkaavat hänen ihmisarvoaan. Tämä vie uupumisen tielle, sillä ihminen yrittää paikata romahtanutta ihmisarvoaan ulkoisilla suorituksilla.”
