Sivu 50 – Hidasta elämää

Mitä tehdä, kun jokin ihmissuhteessa triggeröi? – 10 tapaa kohdata vaikea tunne, ennen kuin se räiskyy yli

Jotta ihmissuhteissaan voi olla läheisesti ja turvassa, niihin tarvitsee opetella tuomaan turvaa. Hommeli on yhteistango joka perustuu siihen, että suhteen osapuolet ovat valmiita diilaamaan haavojensa kanssa, kohtaamaan niitä ja opettelemaan aikuista yhteyttä itseensä.

Yksin luolassaan voi olla ihanan valaistunut, mutta ihmissuhteet tuovat meissä esiin kaikkea mahdollista, triggeröivät vanhoja haavoja, nostavat pintaan erilaisia puolia ja tunteita ihan koko skaalalla.

Ja siinä kaikessa saa tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Ensisijaisesti se on kuitenkin oma bisneksemme. Se ei tarkoita mitään täydellistä eheyttä vaan sitä, että opettelemme kuulostelemaan mitä itsessämme tapahtuu ja ottamaan siitä koppia.

Aikuisena on ihan realististakin odottaa, että ihmissuhteet painelevat nappuloitamme ja herättävät myös vaikeita tunteita. Hyvissä ja turvallisissakin suhteissa on niin – ja silloin eheytymisen tsäänssit ovat ihan huikeat. Epärealistista on kuitenkin – läheistä ja tasavertaista suhdetta halutessaan – että toinen korjaisi tilanteen ja päästäisi minut vaikeissa tunteissani pälkähästä.

Turvaa suhteeseen tuo se, että itselläni on työkaluja käsitellä sitä mitä minussa tapahtuu, ja avata sitä toiselle syyttämättä toista dynamiikastamme tai siitä mitä minussa herää. Silloin ei odota toisen olevan minulle vanhempi tai terapeutti (jolla ei ole omia tai ainakaan yhtä tärkeitä tunteita, tarpeita, rajoja ja kokemustaan suhteesta ja maailmasta), enkä projisoi häneen omia olettamuksiani hänen ajatuksistaan tai motiiveistaan.

Jos haen toisesta vanhemmuutta sen sijaan että sitoudun turvallistamaan omaa oloani, painan totuuttani, tunteitani ja tarpeitani alas – tai ryöpsytän niitä toisen päälle – jotta tulisin hyväksytyksi tai en ainakaan hylätyksi. Käytännössä se voi näyttää tältä: en kerro, että olen väsynyt vaan ohitan levon tarpeeni toisen / suhteen ”hyväksi”. Tai en kerro, että olen ahdistunut, peloissani tai epävarma, vaan sanelen toiselle miten tämän pitäisi toimia, tyynnyttää ja reagoida silloin kun minä hepuloin. Tai salamannopeasti kun tunnen oloni uhatuksi, räsäytän toisen päälle jotain veemäistä (syytän tai arvostelen), jotta saisin hänet itsestäni kauemmaksi. Tai en kerro toiselle, että hei mulle tuli paha mieli tai jokin ei tunnu hyvältä, vaan otan etäisyyttä ja sen sijaan esimerkiksi hehkutan toiselle häntä tai suhdettamme (koska minussa herää tunnistamatonta syyllisyyttä pahasta olostani). Nämä ovat usein tiedostamattomia, ihan yleisiä ja tavallisia, itsellenikin tuttuja juttuja!

Kun reagoimme jatkuvasti näin, suhde ei voi syvetä pintaa edemmäs, ja usein siinä käynnistyy kaikenlaisia läheisriippuvaisia toimintamalleja. Läheisyyden sisäisyntyinen paradoksi on, että sinne päästäkseen pitää uskaltaa mennä vaikeiden tunteiden läpi ja selvittää konflikteja. Se ei tarkoita jatkuvasti huonosti voimista toisen kanssa vaan uskallusta olla vanhojen haavojensa kanssa jotta ne voivat eheytyä. Vaikka suhteessa olisi oltu jo 15 vuotta, turvaa suhteeseen voi oppia ja opetella tuomaan nyt.

Pointti ihmissuhteiden turvallistamisessa ja läheistämisessä on sitoutua yhteyteen ja turvaan ensin itsen kanssa, itsensä vanhemmoimiseen ja myötätuntoon. Ilman niitä on tosi vaikeaa tarkastella uteliaasti ja rehellisesti sitä, mitä itsessä herää konfliktissa, triggeröityessä tai yhteisessä olemisessa. Sisäinen turva auttaa tunnistamaan esimerkiksi menettämisen, hylätyksi tulemisen tai yhteensulautumisen pelkoja, jolloin niitä voi kohdata uudella tavalla.

Turva ihmissuhteessa ei tarkoita, ettei saa pelätä, olla haavainen ja turvaton vaan sitä, että opettelee käyttämään sisäisen turvan työkaluja ja läheisyyden taitoja ja sitä, ettei odota toisen fiksaavan itseään, esimerkiksi epävarmuutta.

Silloin suhde voi syvetä pintaa edemmäs. Läheisyyden sisäisyntyinen paradoksi on, että sinne päästäkseen pitää uskaltaa mennä vaikeiden tunteiden läpi ja selvittää konflikteja. Se ei tarkoita jatkuvasti huonosti voimista toisen kanssa vaan uskallusta olla vanhojen haavojensa kanssa jotta ne voivat eheytyä.

Mitä tehdä, kun jokin ihmissuhteessa triggeröi?

Pysähdy. Anna itsellesi tilaa ja aikaa. Varsinkin turvattomasti kiitnyneet alkavat usein reagoida joko pyrkimällä ahdistuneena ja kiihkeästi kohti, ratkomaan tilannetta ja ilmaisemaan monisanaisesti usein ottein miltä tuntuu TAI jäähdyttämään tilannetta viilentymällä ja etääntymällä. Kummassakin lähestymistavassa tarkoitus on ”päästä takaisin turvaan”, saada tilanne rauhoitettua. Monesti se kuitenkin sotkee hommelia entisestään ja saattaa tuoda suhteeseen turvattomuutta.
Ensisijainen juttu onkin huolehtia oman hermoston rauhoittamisesta. Kun käyttää sisäisen turvan työkaluja, tunneraktioon saa erilaisen tatsin ja tilanteita pystyy näkemään vähän etäämpää ja uteliaammin, läsnäolevammin. Tätä saa ja usein joutuukin harjoitella.
Kun huomaat ahdistuksen / pelon / kiukun heräävän, opettele ”menemään väliin” itsesi kanssa heti reagoimisen sijaan. Turvattomuus joka triggeröityy saa aikaan pakene-, taistele, tai jäädy -hässäkän joka saa meidät toimimaan ja puhumaan tavalla, joka rystäyttää meissä heränneen turvattomuuden suhteen / toisen päälle.
Tämä ei haittaa! Tosi paljon voi ja saa korjata niin, että kun saa itsensä rauhoitettua, voi pyytää anteeksi ja avata tilannetta. Turvan myötä tunteitaan oppii kuitenkin säätelemään tavalla, joka auttaa asioiden ilmaisemisessa ja käsittelemisessä tavalla, joka tuo suhteeseen enemmän turvaa.
Omasta turvattomuusreaktiosta kopin ottaminen on sitä, että valitset lähteä pienin askelein opettelemaan itsesi jeesaamista siellä, missä triggeröidyt. Se voi näyttää tältä:
Huomaat, että tunne herää – ahdistus, pelko, kiukku, suru, kateus, syyllisyys, häpeä, mustasukkaisuus.
Hengitä. Sen sijaan, että alat välittömästi räsäyttää tunnetta kehostasi ulos selkäydinreagoiden, hengitys auttaa kannattelemaan tunteen piikkiä. Muutama syvä sisään- ja uloshengitys auttaa. Käy juomassa lasi vettä, liikuta käsiä kiinni ja auki (tai jollain muulla tavalla tuo vähän liikettä kehoon).
Kun opit hidastamaan pakenemisen, taistelemisen tai jäätymisen reaktiota, hermostosi vähän rauhoittuu. Silloin aivojen etuotsalohko eli tunnesäätelykeskus aktivoituu ja pääset vähän paremmin väliin harkitsemaan, mikäköhän nyt tekisi hyvää. Usein se on jotain hermostoa vielä lisää rauhoittavaa: pieni kävely, venyttely tai jooga, mediteeraus tai muu rauhoittava puuha – aikalisä.
Kun oma turvasysteemisi (eli parasympaattinen hermostosi) aktivoituu, pystyt paremmin kuulostelemaan, miksi itsessä heräsi mitä heräsi. Mitä tunteita nousi? Katso pintaa syvemmälle – millainen olo sinulle itsestäsi tulee? Mistä tämä muistuttaa? Pääset asioiden ytimeen, kun laitat toisen ihmisen / tilanteen hetkeksi hattuhyllylle etkä mieti mitä hän teki, sanoi, ei tehnyt tai ei sanonut vaan tutkit tilanteesta riippumatta, mitä sinussa herää.
Tämän myötä pystyt opettelemaan kokemuksesi avaamista toiselle. ”Tiedätkö, mussa alkoi nousta tunne, että mä en ole tärkeä, että musta ei välitetä tai että mun rajoilla ei ole väliä, kun tulit myöhässä”. Tai: ”Me ollaan vietetty niin paljon aikaa yhdessä, että mä huomaankin alkavani pelätä, etten kelpaa tällaisena”. Tai: ”Mussa alkaa nousta kateuden tunteita tai sellaista oloa, etten ole yhtä hyvä kuin sä”. Tai: ”Mä huomaan, että mun resurssit on olleet niin vähäiset, ettei mulla olekaan antaa sulle niin paljon kuin itse toivoisin ja sitten mua alkaa ärsyttää sun toiveet ja tarpeet”.

Turvaa ihmissuhteessa tuo se, että triggeröityessäsi opit validoimaan itse itsellesi omat tunteesi, ajatuksesi ja reaktiosi. Että alat itse ymmärtää itseäsi. Silloin et niiiiin kiihkeästi tarvitse hyväksyntää / turvaa toisen kautta – ja paradoksaalisesti juuri tämä tuo tilaa kummankin osapuolen kokemukselle ja asioiden avaamiselle. Se tuo suhteeseen pikku hiljaa kasvavaa turvaa ja luottamusta. Tästäkin me selvittiin, hyväntahtoisina itsellemme ja toisillemme!

Ja silloin, kun kaikki tämä menee ihan vituralleen, ollaan helvatun triggeröityneitä ja hajalla ja hakataan päätä seinään, ensimmäinen, ihan hyvä steppi on palata sisäisen turvan työkaluihin. Monia asioita voi korjata jälkikäteen vähän rauhoittuneempana. Pyytää anteeksi, avata itseä (ei defensiivisesti vaan ymmärtävästi), ja kuulla toista. Jos suhde on jatkuvaa triggeröityneisyyttä, munankuorilla kävelyä ja ”rysähtämisvaaraa”, voi olla tosi hyvä ajatus hakeutua yhdessä jeesauksen pariin.

Joskus resurssit ovat vähissä; paljon töitä, sairastelua, painetta, uusia haasteita tai seikkailuja – eli elämää tapahtuu – eli systeemissämme on stressiä. Se altistaa triggeröityneisyydelle eli aivojen pelkokeskuksen superaktiivisuudelle. Sekin on luonnollista ja sillekin voi suhteessa tehdä ymmärtäväistä, lempeää tilaa. Mitähän nyt tarvittaisiin, kun on tällaista?

Kuva: Unsplash

Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

Ihan tavallinenkin arki kuormittaa minua erityisherkkänä ja ADHD -kumppaniani – toimivatko meidän palautumiskeinot myös sinulle?

Vahvasti tunteminen, aistiminen ja syvällinen prosessointi on kuormittavaa puuhaa. Erityisherkkien hermosto reagoi herkemmin, kuin ei-herkkien ja ihan tavallinen arki voi uuvuttaa, jos herkkyyttään ei ymmärrä ja palautumista osaa vaalia.

Monia herkkiä (mukaan lukien itseänikin) joskus harmittaa, kuinka paljon lepo ja palautuminen vie aikaa kaikelta muulta kivalta. Herkän arjen koostaminen tasapainoon onkin monesti monisyinen ja haastavakin prosessi, mutta oman elämän palikoita kannattaa rakentaa yhä uudestaan, kunnes elämän tilanteeseen parhaiten sopiva rakennelma löytyy.

Myös ADHD:n omaavilla ihmisillä vahva tunne-elämä, ajatusten vilinä ja ponnistelu toiminnan ohjauksen kanssa kuluttaa paljon energiaa. On hyvä myös tiedostaa, että usein ihmiset eivät aina huomaa (tai ota todesta) omaa väsynyttä oloa, vaan paahtavat menemään siitä huolimatta. Väsymyksen tunnistamisen kanssa kannattaa olla erityisen tarkkana etenkin, jos käytät lääkkeitä ADHD oireiden hallintaan.

Kamppailemme murun kanssa molemmat ajoittain myös riittämättömyyden tunteen kanssa, jonka vuoksi saatamme olla tarpeettoman tunnollisia ja ankaria itsellemme. Onneksi eletty elämä ja varsinkin lapset ovat olleet tämän asian kanssa valtavia kasvattajia. Armollisuutta itseään kohtaan on ollut pakkokin oppia – ja hyvä niin, sillä ulkopuoliset vaateet eivät koskaan tule loppumaan. On sinun tehtäväsi määritellä mikä sinulle on kulloinkin riittävästi. Joskus on hyväkin haastaa itseään ja toisinaan viisautta on antaa vain olla.

Nykyään onkin ihana huomata, kuinka esimerkiksi tekemättömät kotityöt eivät yleensä hetkauta, jos olo on valmiiksi kuormittunut. Vaikka siisti ja kaunis koti niin ihana asia onkin. Tällöin on viisainta valita hetkeen sopivin keino levätä ja palautua.

Minun keinoni palautumiseen:

Kainalossa olo – olen oikea takiainen
Olla tekemättä mitään – makaan tai istun, hengitän, katson kattoa tai ulos ikkunasta, ajatukset saa tulla ja mennä
Luonnossa oleminen – tämän takia asumme maalla, luontoon pääsee kun vain avaa ulko-oven
Eläinten kanssa oleminen
Kahvi hetki, mieluiten ulkona
Joogaaminen ja, jos kaipaan elon tunnetta; juokseminen, pyöräily, tanssiminen tai uiminen luonnon vedessä
Musiikin kuuntelu – rauhoittava tai aktivoiva tilanteesta riippuen
Kirjoittaminen – hyvä keino käsitellä tunteita ja mielessä jyllääviä ajatuksia

Murun keinot palautua:

Vapaaottelu tai paini – pään vilinä hiljenee, kun keholla on haastetta ja aivot keskittyvät tekniikkaan
Liikunta ylipäänsä – tuottaa ja pitää yllä dobamiinitasoja
Hyvän sarjan/äänikirjan parissa vietetty hetki
Pelaaminen yksin omassa rauhassa tai ystävän kanssa

Yhteiset keinomme:

Kaikenlainen ihostelu ja läheisyys
Yhteiset päikkärit
Rauhassa keskusteleminen – jaa ajatuksiasi; mikä päivässäsi oli hyvää, huonoa, miltä tuntuu ja mitä nyt tarvitset?
Saunominen tai yhteinen suihku
Ulkoilu yhdessä – metsälenkki, pihatyöt, nuotiolla istuminen
Hyvän ruoan tekeminen ja nauttiminen – syömme melkein joka ilta yhteisen iltapalan kahdestaan lasten mentyä nukkumaan
Sarjan tai elokuvan katsominen -”aivot narikkaan modessa”
Kirjan kuuntelu
Arjesta poikkeava kiva yhteinen tekeminen – vain mielikuvitus on rajana

Sillä miten palautuu ei ole oikeastaan väliä. Kunhan tekeminen tai tekemättömyys on itselle mieluista, kehosi ja mielesi rauhoittuvat sekä ovat läsnä käsillä olevassa hetkessä. Kaikki yleisesti mielletty palauttava tekeminen ei välttämättä ole kaikille palautumista. Siirrä huomio kehoon, niin tiedät toimiiko keino sinulle. Miltä kehossa tuntuu? Millainen olo sinulla on palautumisen hetkellä ja entä sen jälkeen?

Monet meistä tarvitsevat ihan vain olemista – ilman jatkuvaa tekemistä. Joskus tämä voi olla vaikeaa ja pelottavaakin, koska se voi nostaa esiin käsittelemättömiä tunteita. Hyvä uutinen on se, että olemisen taitoa on mahdollista harjoitella, tunteet voi kohdata ja uteliaasti kuunnella mitä niillä on sanottavana. Oleminen muuttuu asteittain helpommaksi, mitä enemmän sitä harjoittelee. Jos ajatus tuntuu vaikealta aloita oleminen luonnossa. Etsi mieluinen paikka, ota mukava asento ja vain ole, luonto hoitaa loput.

Otetaanko tänä syksynä yhdessä TO-DO listalle Prio 1 kohtaan itselle toimiva ja laadukas palautuminen? Ehkä huomaisimme, että listan muutkin kohdat sujuvat paremmin hyvin levänneenä. 🧡

Opettele tämä supertärkeä kommunikaatiotaito ja huomaa muutos

Voihan oletukset. Jos olisi mahdollista löytää joku lukema, että kuinkakohan moni konflikti on lähtenyt oletuksesta, niin veikkaan että luku olisi varmaan aika suuri.

Ehkä moni meistä on kuullut tämän fiksun neuvon: ÄLÄ OLETA.

Oletuksia ja tulkintoja teemme kuitenkin jokainen (myös virheellisiä sellaisia) ihan nano sekunneissa, ennen kuin edes itse kerkeämme huomaamaan.Siksi osuvampi neuvo olisi mielestäni että “Tunnista että teet oletuksia ja tarkista, että pitäväkö ne paikkansa”.

Jo sen myöntäminen, että luultavasti kaikilla meistä on varsinkin triggeröityneessä tilassa useitakin virheellisiä oletuksia, ennakkoluuloja ja käsityksiä, on isoa vastuunottoa.

Ja hei, sitten taas niissä hetkissä, jos joku toinen rohkeasti kertoo omista tulkinnoista ja oletuksistaan, niin olisi mieletöntä jos voisimme kiittää. Että kiitos kun kerrot. Se on meinaan suhteellisen haavoittuvainen paikka. Sellaista ei voi oikoa, jota ei sanoiteta ja enemmän haasteita tulee siitä, jos oletukset alkavat elämään sanoittamattomana omaa elämäänsä.

Muutama esimerkki miten sitten käytännössä omia oletuksia voi lähteä tarkistamaan:

”Tein tilanteesta XXX tällaisen tulkinnan, menikö ihan ohi vai olenko siellä päinkään?”

”Huomaan että minussa herää sellainen tulkinta että xxxx, haluaisitko vielä selventää asiaa?”

”Ymmärsinkö oikein että xxxxx?”

Tästä syystä samat asiat tulevat käsiteltäväksi monta kertaa uudestaan – annathan itsellesi aikaa ja armoa

Oletko joskus havahtunut siihen, että asia, jonka luulit jo jättäneesi elämässäsi taaksesi, tuleekin eteesi jälleen uudessa muodossa? Tuntuu kuin samat kasvun paikat pitäisi koluta moneen kertaan. Ja näin usein onkin.

Kyse ei ole siitä, että olisit epäonnistunut kasvuaikeissasi tai ettet koskaan ottaisi opiksesi. Paraneminen on pitkä, koko loppuelämän mittainen polku, joka etenee kerroksittain. Siksi samat asiat tulevat eri elämänvaiheissa esiin uusilla tavoilla.

Itselleni yksi ikuisista kasvun paikoista on ollut esimerkiksi opetella olemaan itseäni kohtaan lempeämpi. Sisäinen matkani alkoi teini-iässä, kun havahduin syömishäiriöön ja halusin lähteä paranemisen tielle. Aloin opetella arvostamaan itseäni ja kehoani ja pitämään itsestäni parempaa huolta.

Seuraavaksi kohdattavakseni tuli addiktiivinen suhtautuminen liikuntaan ja olin jälleen samojen kysymysten äärellä. Sitten uuvuin työelämässä ja löysin itseni taas kerran tutkailemasta sisintäni, ihmettelemässä, mihin itsemyötätunto oli kadonnut, miksi minun oli niin vaikea tunnistaa omia rajojani ja tarpeitani. Miksi vaadin itseltäni liikaa? Eivätkä havahtumiset suinkaan loppuneet tähän.

Jokainen yllä mainituista haasteista on saanut minut tutkailemaan itseäni entistä syvemmin. Jokaisella kerralla olen oppinut itsestäni jotakin uutta. Olen oppinut hahmottamaan omaa elämänhistoriaani, roolimallejani, uskomuksiani ja niitä syvälle sisimpään viiltäneitä tunnekokemuksia, joita varten tietyt selviytymismekanismit ovat kehittyneet. Olen ymmärtänyt, mitä varten ne ovat olleet olemassa ja oppinut tunnistamaan hetket, jolloin olen valmis päästämään niistä irti.

Tutkimusmatka itseeni on ollut samalla tutkimusmatka sosiaalisiin suhteisiini, lapsuuden perheeseeni, pari- ja ystävyyssuhteisiini sekä ympäröivään yhteiskuntaan, sen asettamiin normeihin ja ihanteisiin. Mitä enemmän olen uskaltanut itsessäni kohdata, sitä syvempiin paranemisen kerroksiin olen päässyt käsiksi.

Somaattinen arkeologia -nimisen terapiamenetelmän kehittänyt Ruby Gibson kuvaa kirjassaan My Body, My Earth: The Practice of Somatic Archaelogy (2008 / iUniverse), paranemista arkeologisena matkana, jossa kuljetaan yhä syvemmälle kehollisiin kerroksiin. Minusta se kuvaa hyvin sitä, miltä paranemisprosessi tuntuu.

Uusien kehollisten kerrosten avautuessa, myös itselle osoitetut kysymykset muuttavat muotoaan. Enää en mieti, miksi vaadin itseltäni liikaa, sillä olen jo pystynyt kaivautumaan ydintunteisiini ja kipuihini, kuten arvottomuuden kokemukseen ja hylätyksi tulemisen pelkoon, jotka saavat minut yhä toisinaan ylisuorittamaan arkea. Sen sijaan pysähdyn kuulostelemaan sisintäni ja kysyn itseltäni, mitä minä olen vailla tässä hetkessä, mikä auttaisi minua palaamaan takaisin rauhan ja läsnäolon tilaan. Sillä syvällä sisimmässä tiedän, että kaikki on hyvin. Minun ei tarvitse enää puskea, pakoilla tai piilotella omaa autenttista itseäni.

Vaikka paranemisen polulla ei tunnu olevan loppua, tuovat kasvun kerrokset mukanaan rauhaa, vapautta ja luottamusta. Mitä tukevammaksi kehollisen turvan ja rauhan maaperä muodostuu, sitä varmemmin tietää pääsevänsä takaisin jaloilleen, vaikka elämä toisinaan horjuttaa perustuksia myöden.

Ajatus kehosta omana ainutlaatuisena maaperänä on kaunis. Niin kuin maa, jokaisen meistä keho on kokenut kovia. Paranemisen matkalla keho on maaperämme, jonka kuoren alle elämä on jättänyt jälkiään. Menneisyyden kerrosten läpi kaivautuminen on hidasta, sotkuista ja toisinaan kivuliastakin puuhaa, mutta vain siten voimme löytää takaisin syvimmän olemuksemme luo. Vain siten voimme löytää kotiin.

Nainen, näitä muutoksia voi tapahtua parisuhteessasi vaihdevuosien myötä

Vaihdevuodet ovat meille naisille myös oman mielen ja tunteiden tutkimisen aikaa, jossa usein uudelleen arvioimme kaikki elämämme osa-alueet. Nainen arvioi uudelleen myös parisuhteensa, mitä hän siitä saa tai ei saa ja sen, mitä hän odottaa siltä tulevaisuudessa.

Oma voima ja rajat

Jos naisessa on herännyt uudenlainen omanarvontunto ja itsenäisyys, hän uskaltaa valita itsensä ja jättää epätyydyttävän parisuhteen taakseen. Tässä iässä huomaa helposti ja uskaltaa tunnustaa itselleen, jos tuntuu, että parisuhde ei enää tyydytä, jos se ei enää kehity tai jos toinen ei enää aidosti innosta. Katsomme myös rehellisesti sitä, jos emme saa toiselta sellaista tukea ja rakkautta mitä kaipaisimme.

Naisen sisäsyntyinen voima ja viisaus kasvavat vaihdevuosien myötä ja jos suhteessa on ollut  henkistä tai fyysistä kaltoinkohtelua, nainen oppii asettamaan rajansa vahvemmin ja pystyy jättämään tällaisen suhteen taakseen.

Keski-ikäisen naisen seksuaalisuus

Haasteita voi myös tulla, jos seksi ei tyydytä. Keski-ikäinen nainen haluaa nauttia seksistä. Seksuaalisuudesta tulee osa oman ilmaisun vapautta, ja nainen haluaa vihdoinkin ilmaista itseään. Keski- ikäiset naiset ovat myös hyvin kokeilunhaluisia innostavan kumppanin kanssa.

Jos naisen libido nousee esiin voimakkaampana kuin aikaisemmin, kuten monille käy, nainen voi alkaa kaivata uusia kokemuksia tai uusia kumppaneita. Tämä voi olla haaste, jos eletään normatiivisessa monogaamisessa suhteessa.

Jos sinusta tuntuu, että seksuaalinen halusi, libidosi, on kateissa, siihenkin on omat syynsä, joista kirjoitan blogissani ”Miksi seksuaalinen halu voi kadota vaihdevuosina? – 5 tärkeintä keinoa, millä saat seksuaalisuutesi kukoistamaan”, lue se tästä. Myös parisuhteen haasteet vaikuttavat aina seksuaaliseen halukkuuteen.

Arvostava parisuhde

Vaihtamalla ei kuitenkaan aina parane, ja monet naiset löytävät oman vakikumppaninsa kanssa aivan uudenlaisia tasoja parisuhteessa. Molemmat ovat sitoutuneet yhteiselle tutkimusmatkalle, kasvamaan yhdessä molempia inspiroiviin suuntiin.

Tuttu arjen harmonia tuntuu hyvältä eikä nainen kaipaa suuria elämänmuutoksia. Keskinäinen rakkaus, kunnioitus ja yhteenkuulumisen tunne saavat syventyä. Molemmat tuntevat arvostusta yhdessä kuljettua matkaa kohtaan. Ne kuuluisat myötä- ja vastoinkäymiset hitsaavat yhteen.

Inspiraatiota nautinnollisiin vaihdevuosiin kaikille 40+ naisille sekä vinkkejä terveyteen, seksuaalisuuteen ja kukoistukseen voit lukea voimakirjastani Hehkuvan naisen voimavuodet (Bazar, 2023). Löydät sen TÄÄLTÄ.

Nämä asiat saattavat estää sinua nauttimasta elämästä – Ulkoinen mielihyvä ei välttämättä ravitse sisältä asti

Oletko tottunut hakemaan hyvää oloa sieltä mistä sen helpoiten saa? Ei hätää, niin meistä suurin osa nautintoaan toteuttaa. Odotellen, että joku lähelläsi tai ympärilläsi tarjoilee nautintoa. Etenkin, jos koet sen ansainneesi. Ja kun ei tarjoilekaan, koet pettymystä. Miksi et olekaan nautinnon arvoinen?

Rehellistä nautintoa

Hämmentävällä tavalla maailma opettaa, että nautinto on jotain, mikä näyttää ja kuulostaa hyvältä, tai vähintään maksaa valtavasti. Samalla hämmentävällä tavalla ihminen löytää nautinnon pienuudesta ja vähäisyydestä, aitoudesta ja siitä, mikä todella tuntuu. Kun ihmissuhde on merkityksellinen, kohtaaminen tapahtuu tunnetasolla. Kun koet, että sinua on kannateltu, se ei juuri näytä miltään, mutta tuntuu äärettömän hyvältä.

Kun yritämme ravita sisäistä tarvettamme ulkoisesti hyvältä näyttävällä, huutaa tyhjyys sisällämme. Kun oikeasti tunnemme nautinnon sillä kaikella, mitä olemme, koemme vahvaa täyttymystä. Eikä kenenkään muun hyväksyntä tai määritys ole koskaan niin arvokasta, kuin se mitä itse tunnet.

Ulkoisen nautinnon haaste on se, ettei kukaan toinen tässä elämässä tiedä, mistä sinä nautit oikeasti.

Miksi tunnemme niin vähän nautintoa?

Olemme kiintymyssuhteiden haasteiden kautta oppineet, että kaikki hyvä kuuluu ansaita. Tai sen, ettemme oikeastaan ansaitse yhtään mitään. Kun tuollainen kokemus jäytää sisällämme, on vaikea nauttia mistään. Sisäinen nautinto kaipaa valtavaa hyväksyntää, lempeää armollisuutta ja rakkaudellisen ystävällistä kohtaamista juuri sinun itsesi kanssa.

Mitä vähemmän on saanut oppia nautinnon tärkeyteen ja vastaanottamiseen, sitä sitkeämmin ja pontevammin sitä on itselle tarjoiltava. Terveellä välinpitämättömyydellä on keskityttävä siihen, mistä muiden mielestä nautinnollinen elämä rakentuu. On luovuttava siitä, että joku muu tietää paremmin, ja käännyttävä terhakkaasti sitä kohden, mitä sinä kehossasi ja mielessäsi tunnet ja koet.

Nautinto tuottaa syyllistymätöntä mielihyvää

Nautinto on iloa, hyvänolon tunnetta ja se tuottaa sisäistä rauhaa, johon saat pysähtyä. Siitä ei tarvitse kokea syyllisyyttä, vaan tiedät valmiiksi, että mennään kuinka pitkälle hyvänsä, lopputulos on aina sinua voimauttava. Nautintoa ei tarvitse ansaita, vaan se kuuluu sinulle joka tapauksessa, koska olet ihminen. Ja nautinnon kokemukset saavat elämän tuntumaan paremmalta. Kun nautinto on elämässä pienin keinoin läsnä kaiken aikaa, se tekee elämästä merkityksellistä, syvää ja elämisen arvoista.

Mistä sinä voisitkaan nauttia juuri tänään edes hetken tai useamman?

Hymyä ja hammastenkiristelyä – Miksi nykyvanhemmuus uuvuttaa?

Tuija Siljamäki on tiedetoimittaja (FM) ja kirjallisuusterapiaohjaaja sekä kahden nuoren aikuisen äiti. Hänellä on kokemusta on vaikeasti ruoka-allergisen ja tyypin 1 diabetesta sairastavan lapsen kasvattamisesta sekä uupumuksesta. Häneltä on ilmestynyt tietokirja Kuokkavieraita: diabetes, allergia ja meidän perhe (Kirjapaja, 2020).

Tuija Siljamäki. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen

Halusin olla hyvä äiti: hymyileväinen, kannustava, jaksavainen. Kukapa ei haluaisi?

Sitten seurasi takaiskujen sarja, joka romahdutti perheeni arjen. En pystynyt enää siihen, mitä vaadin itseltäni, hädin tuskin pysymään hereillä.

Uskotko, että suurin osa niistäkin vanhemmista, joiden lapsi huostaanotetaan, rakastaa lastaan ja haluaa heille pelkkää hyvää? Tapauksista valtaosan taustalta löytyy vanhemman uupumus.

Uskotko, että jokaisella ihmisellä napsahduspisteensä?

Positiivinen vanhemmuus oli vuosituhannen vaihteessa tavoite ja taikasana – ja on sitä edelleen. Moni tutkimus vahvistaa kannustavan kasvatuksen olevan lapselle hyväksi, mutta vasta viime aikoina on alettu tutkia sen hintaa vanhemmille.

Ei riitä, että vanhempi tarjoaa ruuan ja katon pään päälle, vaan hänen tulee auttaa lasta kaikin mahdollisin tavoin kehittymään onnelliseksi, tasapainoiseksi ja menestyväksi yksilöksi. Totta kai pitää.

Positiivinen kasvatus vaatii vanhemmalta kuitenkin aikaa, energiaa, kekseliäisyyttä ja tunteidensäätelyä. Se on paljon vaadittu näissä työelämän paineissa ja reikäisissä tukiverkostoissa. Aina ei hymyilytä, kun pitää kiskoa lapset aamukuudelta uniltaan, jotta he ehtivät kouluun tai päiväkotiin ja itse töihin.

Ja entä jos lapsella on ”haasteita”? Viidesosalla suomalaislapsista on joku pitkäaikaissairaus, psyykkinen tai fyysinen – tai molemmat.

Mitä maksaa sisälle kertyvien kielteisten tunteiden tukahduttaminen, hymyileminen poskilihakset krampissa? Voiko se jouduttaa vanhemman loppuunpalamista?

Vastaus: kyllä voi. Ihan samoin kuin asiakaspalvelu- ja hoivatöissä voi käydä.

Tunteita tulee säädellä, se on selvää, mutta millainen säätely uuvuttaa? Sitä vanhemmuuden tutkijat koettivat selvittää. Kävi ilmi, että iloisen naamion vetäminen kasvoille vaatii niin paljon energiaa, että alkaa uuvuttaa. Mutta jos aidosti yrittää muuttaa suhtautumistaan ja tunteitaan, se ei kuormita läheskään yhtä paljon.

Pitäisikö siis opetella rakastamaan kiirettä, hektisyyttä ja unenpuutetta?

Ehkei ihan niin, mutta stressinsäätelymenetelmät voivat vähän auttaa. Esimerkiksi stressinlähteiden tunnistaminen ja hyvien asioiden huomaaminen. Loputtomiin ne eivät kuitenkaan auta venymään. Vanhempikin tarvitsee yöunensa ja lepohetkensä voidakseen ladata sydämensä akkuja. Mikään stressinsäätelymenetelmä ei paikkaa viikkojen univajetta ja itsen laiminlyöntiä.

Yhä useamman vanhemman joustokyky on kulutettu loppuun. Länsimaiden vanhemmat ovat viisi kertaa uupuneempia kuin muissa tutkituissa maissa, ja suomalaisvanhemmat kuuluvat maailmaan uupuneimpiin. Vastuuta arvokkaasta pääomastamme – lapsista – olisi jaettava tasaisemmin.

Koulut ja päiväkodit auttavat jo paljon, mutta miten on työelämän laita? Kasvatetaanhan kodeissa tulevaa työvoimaa ja eläkkeidemme maksajia. Ehkä myös lapsettomat voisivat havahtua huomaamaan, kuka hoitaa heitä vanhana ja kustantaa heidän eläkkeensä.

Ja sen kai pitäisi olla jo itsestäänselvää, että pariskunnat jakavat lastenhoidon tasa-arvoisesti. Mutta onko se? Viimeisimmän tasa-arvobarometrin mukaan työsarkaa riittää. Naiset käyttävät edelleen lastenhoitoon noin 45 minuuttia miehiä enemmän vuorokaudessa. Ei siis ihme, että myös vanhemmuusuupumus on yleisempää naisilla.

Lähteet:

Heino, T. ja muut (2016). Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt, taustat, palvelut ja kustannukset. HuosTa-hankkeen (2014–2015) päätulokset.

Roskam, I., et alii. (2020). Parental Burnout Around the Globe: A 42-Country Study International Investigation of Parental Burnout.

Lin, G. -X., Hansotte, L., Szczygieł, D., Meeussen, L., Roskam, I., & Mikolajczak, M. (2020). Parenting with a smile: Display rules, regulatory effort, and parental burnout.

https://thl.fi/fi/web/sukupuolten-tasa-arvo/tasa-arvon-tila/perheet-ja-vanhemmuus/kotitoiden-ja-hoivavastuun-jakautuminen

Edelliset blogikirjoitukseni:

Vanhempien uupumus on vaiettua ja jää usein tunnistamatta – 3 hälytysmerkkiä

Tukistettu äiti tukistaa todennäköisemmin myös lapsiaan – Voiko väkivallan ketjun katkaista?

Näillä epäsuorilla tavoilla viha voi kyteä sisälläsi – Omaan vihaan tutustuminen on ensiaskel siitä vapautumiseen

Janne Halla on Ihminen tavattavissa -terapeutti ja mindfulness-ohjaaja, jolle työ ihmisyyden parissa on enemminkin elämäntapa ja kutsumus. Janne ihmettelee ja ihastelee ihmisyyden ilmiöitä Mitä sun sydän sanoo?- podcastissa ja blogissaan. Vapaa-ajallaan Janne on intohimoinen rock-kitaristi, mökkeilijä ja ruuanlaittaja.

Viha on yksi ihmisen perustunteista ja kuten kaikilla tunteilla, sillä on ollut ja on tärkeä merkitys lajikehityksen kannalta. Meissä on kahdenlaista vihaa: rakkaudellinen viha, joka pitää meidän henkilökohtaisia rajoja suhteessa muihin ja suojelee meille tärkeitä asioita. Sen ei tarvitse turvautua väkivaltaan tai aggressioon.

Tuhoava viha on taas nimenmukaisesti sitä, jonka tarkoituksena on tuhota usein väkivallan keinoin. Sen alle jää niin muut ihmiset kuin kaikki muukin elollinen ja materia. Tuhoava viha ei kunnioita mitään eikä nöyrry kenenkään tai minkään edessä. Viha-sana viittaa usein jälkimmäiseen eikä ensimmäistä edes tunneta. Tuhoavan vihan voi jakaa edelleen kahteen eri kategoriaan sen näkyvyyden puolesta: avoimeen ja piilotettuun.

Kuten muutkin tunteet, viha muuttuu ongelmalliseksi kroonistuessaan tai kun sitä joutuu patoamaan sisälleen. Samalla tavalla esimerkiksi häpeä voi kroonistuessaan aiheuttaa masennusta. On aivan päivänselvää, että jos emme pysty purkamaan vihaa rakentavasti, kannamme aina vihaa kokiessamme kupillisen ruutia kellariin, kunnes jonain päivänä se leimahtaa pienestä kipinästä. Patoutunutta vihaa voidaan purkaa osaavissa käsissä, turvallisessa paikassa esimerkiksi ammattiauttajan vastaanotolla. Tällöin on suotavaa, että vastaanottava osapuoli on tehnyt itsessään vihatyötä eikä pelästy tai pelkää sitä kohdatessaan.

Nyky-yhteiskunnassa vihan näyttäminen ja kokeminen on usein niin pelottavaa, että sitä yritetään siivota pois näkyvistä ja välttää keinolla millä hyvänsä. Paradoksaalisesti kun välttelemme jotain tunnetta, kasvatamme samalla sen voimaa. Eritoten miehen viha on melkeinpä tabu yhteiskunnassamme ja se on myös toisaalta täysin ymmärrettävää, niin näyttävää ja satuttavaa se on. Esimerkiksi parisuhdeväkivallasta puhuessamme mies on edelleen se osapuoli, joka sitä useimmiten harjoittaa. Vihaan tutustuminen ja sen työstäminen on avainasemassa, jotta vihasta tulisi elämää rakentavaa eikä tuhoavaa voimaa.

Tässä muutamia vihan ilmenemismuotoja, jotka voivat valaista omia käyttäytymismalleja.

Avoin viha ilmenee usein aggressiivisena käyttäytymisenä. Avoimen vihan näyttäminen voi olla riidan haastamista, huutelua, uhkailua, lyömistä, kiusantekoa ja fyysisten rajojen rikkomista. Riidan haastaminen baari- tai nakkikioskin jonossa on tästä klassinen esimerkki. Avoimen vihan tuottamat aggressiot päätyvät valitettavan usein uutisiin.
Piilotettu viha ei ole niin näkyvää, se on muiden ulkopuolelle jättämistä, sanoilla vahingoittamista, mitätöintiä, juoruilua, yllyttämistä, nettitrollausta ja muuta samankaltaista toimintaa. Piilotetusta vihasta kumpuaa henkistä väkivaltaa pahimmillaan, kun fyysinen väkivalta on avointa ja näkyvää. Piilotettu viha voi olla aggressiota sanojen muodossa tai sanojen välissä. Ei sanota mitään, mutta annetaan ymmärtää. Jos on yhdessä sovittu, miten toimitaan, niin silloin vihan ilmaisu voi olla kun ei edes tee mitään. Esimerkiksi jos on sovittu, että ilmoitetaan parisuhteessa menemiset iltaisin ja kun sitä ei tee, voi olla, että viha nostaa päätään. Piilotetun vihan tunnistaminen voi olla joskus todella haastavaa.
Kiltteys. Paradoksaalisesti kiltteys saattaa juontaa juurensa vihan tunteesta. Kun lasta vaaditaan jatkuvasti olemaan kiltti ja kiltisti, hän voi vastata, että minähän olen sitten perkele kiltti nyt ja aina. Eihän me aikuisetkaan olla aina kilttejä, miten lapselta voisi sitä vaatia? Kun sitten aikuisena kiltti hoitaa kodin ja lapset ja harrastukset ja puutarhan ja muidenkin työt, voi tuloksena olla räjähdysvaara. Kiltit usein uupuvat tai tekevät äkkipikaistuksissaan jotain peruuttamatonta.
Auktoriteetit. Onko aina helppoa pelata samoilla säännöillä vai olisiko mukavampaa luoda omat? Onko joskus liikenteessä vaikeaa ajella muiden tahtiin tai tuleeko joskus huijattua vakuutushakemuksessa tai veroilmoituksessa? Tekeekö tilaisuus varkaan, jos tietää, että ei voi jäädä kiinni? Jos suhde auktoriteetteihin hiertää, voi olla, että alla on tukahdutettua vihaa jotain varhaista auktoriteettihahmoa kohtaan.

Kannoin itse elämässäni vihaa vuosikausia ja olen kohdannut tai nähnyt kaikkia näitä vihan muotoja omassa taustassani. Ja vaikka se onkin ollut kipeää, omaan vihaan tutustuminen ja sen tiedostaminen on vapauttanut elämään aivan uudella tavalla.

Elämänmuutos voi olla suurta myllerrystä – reitti uuteen käy usein kaaoksen, luopumisen ja tyhjyyden kautta

Nuorena luulin, että elämässä pitäisi löytää jokin yksi oikea oma polku. Ammatti jolla pärjää, unelmien talo jossa asua, kelvollinen parisuhde – ainakin joku joka huolii. Näillä sitten mennään hamaan loppuun.

Eroja ajateltiin ennen epäonnistumisina, ammatin vaihtamista epätavallisena. Kukaan ei kertonut, miten monella tavalla elämä voi ja saa muuttaa muotoaan.

Nyt – vuosikymmeniä enemmän elämää nähneenä – uskon, että elämän ei kuulukaan asettua yhteen pysyvään uomaan. Elämä voi olla jatkuvaa tanssia muodottomuuden ja muodon, epäselvän ja selvän välillä.

Uutta voi alkaa, vanhaa hajota, eikä sen tarvitse tarkoittaa epäonnistumista.

Joskus jotain menee rikki kesken kaiken ilman, että sitä olisi kukaan osannut ennustaa.

Muutos on harvoin selkeä ja suoraviivainen – reitti uuteen useimmiten käy kaaoksen kautta.

Välillä löytyy uusi suunta, kirkas tavoite. Mutta kun polku on kuljettu johonkin pisteeseen – kun työsuhde päättyy, kun projekti on valmis, kun ihmissuhde tulee tiensä päähän – jotain hajoaa taas.

Uutta voi alkaa, vanhaa hajota, eikä sen tarvitse tarkoittaa epäonnistumista.

Kun jotain loppuu, uusi saattaa antaa odottaa itseään. Tarinoiden väliin muodostuu tyhjä tila. Sekin on tärkeä vaihe elämässä, vaikka se voikin tuntua ”ei-vaiheelta”. Kun siinä ei ehkä ole mitään – ainakaan sitä, mitä toivoisit… korkeintaan hämmennystä, epätietoisuutta, luopumista, surua, haikeutta.

Miltä tuntuisi antautua muutokselle? Oli se sitten täynnä myllerrystä tai tyhjää. Muutosta ei tarvitse rakastaa eikä kaikesta tarvitse olla kiitollinen, mutta elä rohkeasti siinä, missä olet nyt. Tunne ne tunteet, joita muutos kaikessa kaoottisuudessaan herättää.

Muista, että aina ei tarvitse tietää, mihin on menossa. Aina ei tarvitse olla menossa minnekään.

Saat olla välillä ihan pihalla. Saat olla kokeilla ja erehtyä. Saat luopua siitä, mikä on ”ihan hyvä”.

Elämänpolku voi olla etsimistä ja löytämistä, vastaanottamista ja irtipäästämistä, uuden ihmettelyä ja vanhasta luopumista. Anna arvoa sille vaiheelle, jota elät juuri nyt, vaikka se olisi myllertävää, tyhjää tai kaoottista.

Uskalla levätä muutoksen keskellä – vähitellen uusi löytää luoksesi, ehkä jopa silloin, kun vähiten sitä odotat.

Kuva: Taylor Deas-Melesh (Unsplash)

Herkkä lapsi kaipaa erilaista tukea – miten oppia ymmärtämään herkkyyttä?

Herkän perheenjäsenen kanssa elämä on omanlaisensa seikkailu, sillä herkkä toimii monissa tilanteissa eri tavalla kuin muut.

Toisinaan herkkä väärin ymmärretään ja koetaan epäsosiaalisena tai jopa tylynä. Todellisuudessa herkkä on myötätuntoinen ja empaattinen mutta kaipaa muita enemmän omaa tilaa. Hän väsyy helposti aistiessaan tunteita ja tilanteita muita vahvemmin.

Herkän kanssa eläessä kannattaa muistaa ainakin muutama perusasia:

Herkkä ei ole draamakuningatar vaikka tunteekin vahvasti

Herkkä lapsi (ja aikuinenkin) saattaa loukkaantua muita helpommin. Hän ei kuitenkaan pahoita mieltään ollakseen dramaattinen. Hän vain aistii ja kokee asioita vahvoilla tunteilla.

Oman tilan hakeminen ei tarkoita sitä, että lapsi olisi sosiaalisesti vaillinainen

Vetäytyminen ei tarkoita sitä, ettei herkkä pitäisi ystävistään tai läheisistään. Hän ei vain aina pysty sosiaalisiin ponnistuksiin. Herkkä ahdistuu helposti, jos häntä kehotetaan tapaamaan enemmän ystäviään tai menemään mukaan ryhmiin. Hän kyllä tapaa ja menee, kun on löytänyt siihen tarpeeksi voimavaroja.

Herkkä ei lepää laiskuuttaan, vaan voimia kerätäkseen

Väsymys ei ole herkälle laiskuutta, vaan sitä, että herkkä kaipaa toiminnan vastapainoksi muita enemmän lepoa. Siksi reipastumis- ja piristymiskehotukset ovat suolaa herkän haavoille.

Ystävät ovat mukana elämässä juuri oikeassa suhteessa

Herkällä on usein ympärillään paljon ihmisiä, jotka haluavat olla hänen ystäviään, sillä herkkä on hyvä kuuntelemaan ja hän ymmärtää toisen tunnetiloja.

Se, ettei herkkä ole aktiivisesti yhteydessä ystäviinsä, ei tarkoita sitä, ettei hän pitäisi ystävistään tai ystäviä pitäisi vaihtaa. Herkkä vain tasapainottelee jatkuvasti sosiaalisen ja yksityisen elämän kanssa.

Herkkää kannattaa rohkaista elämään hetkessä

Herkillä on taipumusta pyöritellä mielessään kaikenlaisia asioita menneestä ja tulevasta. Herkkä on superanalysoija, ja siksi häntä kannattaa rohkaista keskittymään tähän hetkeen ja olemaan läsnä kulloisessakin tilanteessa juuri nyt.

Herkkä kaipaa rutiineja

Herkät ovat usein kilttejä ja ajattelevat helposti muiden tarpeita. Herkkää kannattaa rohkaista pitämään kiinni omista mielipiteistään ja tarpeistaan. Herkät kaipaavat muita enemmän rutiineja arkeensa. Ne auttavat jaksamaan ja pitämään tasapainon elämässä.

Anna herkän leikkiä myös yksin

Herkkä pitää hiljaisuudesta. Riehuminen ja äänekkäät leikit eivät ole häntä varten. Herkkä lapsi pitää leikeistä myös itsekseen. Älä sorru soimaamaan, vaikka mukana olisi toisinaan mielikuvitusystäviä. Ne ovat nimittäin herkän lapsen elämässä yleisempiä kuin muiden.

PS. Joskus yksinolo on ihaninta. Aina ei tarvitse jaksaa.

Hidasta elämää -kirjaperheen lastenromaani Herkkä Pilvi Perhonen ja pelkonsa voittavat sankarit auttaa lasta herkkyyden tunnistamisessa, käsittelemisessä ja herkkyyden näkemisessä voimavarana. Humoristinen ja koskettava tarina on jatkoa aiemmin ilmestyneelle Oliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankarit -kirjalle ja se on suunnattu 6-9-vuotiaille.

Voimat vähissä, uuvuttaa, elämä tuntuu synkältä… Mikä näistä ajatuksista auttaisi sinua eniten juuri nyt?

Kun elämä kuluttaa ja kuormittaa, yksikin kannatteleva ajatus voi auttaa jaksamaan. Auttaisiko jokin näistä ajatuksista sinua?

Muista, että elämä on luonteeltaan syklistä.

Tavoitteet kannattaa mitoittaa jaksamisen mukaan. Joskus oikea tavoite on vain hengittää ja kannatella itseään tässä ja nyt.

Kun antaudut olemaan pieni ja päästät irti yrittämisestä, voimat alkavat taas palautua.

Vaikeista elämänvaiheista ei välttämättä tarvitse löytää elämää suurempia oivalluksia, mutta usein ne auttavat arvostamaan sitä hetkeä, jolloin asiat ovat hyvin.

Ja lopuksi tärkeimpänä… toivo. Miltä tuntuisi luottaa siihen, että uutta ja parempaa on tulossa?

Jos voimavarasi ovat vähissä, tule hetkeksi lepäämään Katri Syvärisen lempeään, sallivaan ohjaukseen. Tila tarinoiden välissä -workshop (la 30.9. klo 10–12.30 Zoomissa) on suunnattu sinulle, joka olet kokenut viime vuosina väsymystä tai toivottomuutta. Ehkä sinun on vaikea sallia itsellesi lepoa ja hellittämistä… Katrin workshop tuo syksyyn lohtua ja toivoa. Lue lisää ja varaa paikkasi! Tallenne saatavilla.

Kuva: Mitch Mckee (Unsplash)

Itseään vastaan tekeminen voi johtaa tyhjyyden tunteeseen – Oikealta tuntuva polku aukeaa, kun uskallat kulkea sitä kohti

Yksi tärkeimmistä asioista jonka olen oppinut elämässä, on se, että aitoja asioita löytää vain aitouden kautta. Sanonta ”hyvä tulee hyvän luokse”, vaikka hieman hattaraiselta kuulostaakin, pitää paikkansa.

Uskoi korkeampiin voimiin ja ihmeisiin, tai ei, asiat tuntuvat usein loksahtavan ikään kuin itsestään paikalleen kun seuraa sisäistä johdatustaan.

”Itsekunnioitus vahvistuu, kun toimii tavoilla, joita itse kunnioittaa.”

Yksi osa sisimpänsä seuraamista on kuunnella ja ilmaista itseään ja tunteitaan. Se on totuudenmukaisena olemista sisimmälleen, kuin myös ulospäin. Se ei ole aina helppoa, kumminkaan päin, mutta se on avain yhteyteen itsen ja elämän kanssa, sillä itsekunnioitus vahvistuu, kun toimii tavoilla, joita itse kunnioittaa.

Sanomatta ja tekemättä jättämistä seuraa katumus, sitä turhautuminen ja se johtaa patoutuessaan inhoon ja vihan tunteisiin. Pitkään itseään vastaan toimiminen alkaa näkyä negatiivisuutena, kuten moittimisena ja vähättelynä itseä, muita ja itse elämää kohtaan. Ennen pitkää omaa virtaansa vastaan uiminen johtaa voimattomuuteen, uupumukseen ja tyhjyyden tunteeseen.

”Jos tuntee olevansa elämässään tuuliajolla, on hyvä tarkastella, että sivuuttaako omia tunteitaan ja tarpeitaan jokapäiväisessä elämässä.”

Tiedän miltä tuntuu, kun ei tunnu miltään. Joskus sivuutin omia haaveitani liian pitkään ja kadotin yhteyden itseeni, mutta tiedän myös miltä tuntuu, kun alkaa rohjeta jälleen elää oman näköistään elämää. Se on jatkuvaa tietoisen valitsemisen virtaa jossa epäonnistumiset ja harha-askeleet ovat osa matkaa. Tulevan tuntemattomuus kutsuu meissä esiin rohkeutta ja virheet antavat meille mahdollisuuden oppia anteeksiannosta, sekä armollisuudesta.

Jos tuntee olevansa elämässään tuuliajolla, on hyvä tarkastella, että sivuuttaako omia tunteitaan ja tarpeitaan jokapäiväisessä elämässä. Se on oikea paikka löytää takaisin itsensä äärelle tietoisilla muutoksilla, paremmilla valinnoilla. Eikä suinkaan tarvitse tavoitella kuuta taivaalta, vaan aloittaa niistä pienimmistä arkisista asioista jotka tarjoavat paikan rohkeudelle uudelleen ja uudelleen joka päivä.

Jos haluaa, että elämä avautuu meille, meidän tulee rohjeta avautua elämälle. Kun tekomme ovat linjassa omien arvojemme ja ajatustemme kanssa, me olemme linjassa itse elämän kanssa.

Näitä asioita mietin tänään päivälenkillä kun istahdin hetkeksi penkille järven rannalla. Toivon, että näistä ajatuksista on apua, toivoa, iloa tai inspiraatiota sinunkin polullesi.

TOIMITUKSEN VINKKI: Aitoutesi pääsee esiin, kun rohkenet puhua ja toimia arvojesi mukaan

Jos itsensä sivuuttaa ja pyrkii olemaan jotain sellaista, mitä ei aidosti ole, saattaa olla kyse siitä, että pyrkii jatkuvasti hyväksyttämään itseään muilla. Jos myötäilee aina muita, voi käydä niin, ettei tiedä enää, mitä ihan oikeasti tuntee, ajattelee ja haluaa. Sopeutumisen vuoksi ikään kuin kaventaa ja typistää itsensä, oli kyse sitten töistä, parisuhteesta, vanhemmuudesta, suvusta tai ystävyydestä.

Reija Könösen ja Sanna Laakkion lanseeraama rohkean rehellisyyden malli auttaa näyttämään muille sen, mitä aidosti on. Rohkea rehellisyys on aitoa, sydämestä lähtevää rehellisyyttä ilman syyttelyä, painetta ja pelkoa. Kun olet rehellinen, tulet nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäsi ja suot saman muille.