Olemalla tyytyväisiä itseemme ja elämäämme saavutamme mielen tyyneyttä, joka tuottaa iloa myös muille. Meistä tulee myötätuntoisempi perheenjäsen ja työkaveri, jolla ei ole hermot kireällä. Itseään kannattaa kohdella hyvin ja myötätuntoisesti, mutta miten se onnistuu, kun suoritettavaa ja saavutettavaa on niin paljon?
”Mieleni ja kehoni ovat täydellisessä balanssissa. Olen harmoninen olento.”, kehottaa Louise Hay sanomaan itselleen. Tällainen affirmaatio voi varmasti auttaa jossain määrin mutta – jos todellisuudessa ei ole tasapainossa, kannattaako sellaista sitten sanoa?
Vai pitäisikö ensin, kuten AA-kerhossa, tunnustaa itselleen, että sisälläni on jotain avattavaa ja päättää katsoa, mitä sieltä löytyy.
Minuus rakentuu lukemattomista muistoista ja mielikuvista, jotka ovat punoutuneet yhteen mielemme ja kehomme kudokseen. Kuten Tommy Hellsten sanoo, kun näihin asioihin alkaa kiinnittämään sisäistä huomiota, syntyy psyyken prosessi, jossa se, mihin kiinnitetään huomiota, herää eloon ja asioita, jotka olivat ennen piilossa, alkaa nousta tietoisuuteemme.
Kerroin tapailemalleni miehelle, että hänen kanssaan on ihanaa viettää aikaa ystävinä, mutta meidän väliltämme puuttuu se kuuluisa fyysinen kipinä. Ajattelin, että voisin mielelläni nähdä häntä kaverina. Hän on älykästä seuraa, mutta pelkäsin hänen reaktiotaan, ja mahdollista haluaan katkaista yhteydenpito. Helposti pitkitämme ja vedätämme tilanteita, emmekä saa asioita sanottua. Olin päättänyt parantaa tapani tässä, vaikka se tuntui ikävältä.
Elokuvatraileristani nousi esille tunnemuisto siitä, kun ensimmäinen paras ystäväni lapsuudessa suuttui minulle niin kovin, että hän uhkasi sanoa ystävyyden irti. Vaikka en muista, mikä syy oli, muistin elävästi epätoivon tunteeni, pelkoni, ja kuinka sen jälkeenkin olen pelännyt aina, kun paras ystäväni on alkanut irtaantua tiiviistä suhteestamme. Olen sekä ystävyyssuhteissa että suhteessa miehiin halunnut pitää kiinni kaikista ja pelännyt ehkä sanoa ääneen joitakin asioita, jotta minusta pidettäisiin. Jälkeenpäin on ymmärrettävää, että ihmiset elämässämme tulevat ja menevät, mutta ei silloin, ja nuo pelon tunteet olivat vielä muistoissani. Sama pelkoreaktio käynnistyi nytkin, kun olin kertomassa totuutta nykyisessä suhteessani tälle miehelle.
Eläydyin esille nousseisiin muistoihin ja huomasin, että puristava tunnemuisto alkoi haihtua. Mielessäni on suuri määrä kuvia tilanteista ja ihmistä, joista osaan liittyy pelkoa ja surua. Ne ovat osa muistojen maisemaani. Kun menen sinne takaisin, muistikuvat jäävät, mutta niihin liittynyt pelottava tai ahdistava tunne saattaa hälvetä.
Toisten ihmisten muistot eivät ole usein samanlaisia. Nuo kyseiset tilanteet eivät välttämättä ole edes tallentuneet heidän muistipunokseensa.
Kyse ei siis ole tosiasioista, vaan tunteista, jotka ovat tallentuneet minun psyykeeni, ja vaikuttavat minun toimintaani, pelkoihini ja suhtautumistapoihini.
Myötätunnon ja rakkauden suuntaaminen muistoihin eheyttää niitä, mikä kasvattaa hyvää oloa ja rakkautta sisälläni. Haluan tuntea enemmän myötätuntoa kaikkia muistikuvissani olevia kasvoja kohtaan, vaikka nämä ihmiset olisivat aiheuttaneet kärsimystäkin.
Kun näin kasvot, jotka ovat tuottaneet minulle tahattomasti fyysistä kipua, huomasin, että inhon tunne nousi kehossani. Vapauttava tunne oli hyvin suuri, kun tajusin, että voin lähettää ainakin vähän rakkautta myös tälle muistolle. Rintakehäni laskeutui ja hengitin syvempään kuin aikoihin, inhon tunne poistui anteeksiannon ja myötätunnon tieltä. Myötätunto kohdistuu minuun, joka olen tästä kärsinyt ja tätä kuvaa kantanut.
Voin vaikuttaa sisäiseen maailmaani, vaikkakin se syntyy toisten ihmisen kautta. Tunsin hyvää oloa ja paljon rakkautta itseäni ja elämää kohtaan. Me kannamme turhaan paljon tällaisia kielteisiä muistoja.
Muistoni on kuin elokuvanauha päässäni. Aivan kuin katsoessaan elokuvan uudelleen, voi löytää siitä jotakin uutta, samoin voi muistojen elokuvastaan. Kuten elokuvan loppupuolella usein ymmärtää, miksi sankari koki kipua, mutta sai kuitenkin prinsessan, voi omasta elokuvastaan nähdä syitä ja seurauksia kirkkaammin, kun sitä pysähtyy katsomaan taaksepäin.
Ajattelin tulevaisuuden tuovan jotakin parempaa, kunnes tajusin, että minun pitää rakastaa otettuja askeleita. Keskittyä niihin enemmän kuin katsella taivaanrantaan ja kulkea jotakin kohti. Toki voi olla tavoitteita, mutta niissä ei pitäisi elää, vaan askeleissa. Jos aiemmat askeleeni muodostavat ikäviä muistoja, on hyvä pysähtyä katsomaan, olisiko aikaa jo kulunut riittävästi, jotta voin antaa anteeksi ja hyväksyä asiat, jotta ne eivät paina nykyisiä askeleitani.
Tässä kolme kysymystä päivänä, jolloin fokustetaan erityisesti ystäviin, ystävyyteen ja rakkauteen.
Voit pohtia kysymyksiä ja vastauksia vaikka ystävän kanssa. Voit laittaa silmät kiinni ja mietiskellä niitä. Tai voit ottaa kynää ja paperia ja vastailla rajoittamatta, mitä mieleen juolahtaa.
Läikkyykö sinulla työ vapaa-aikaan? Minulla on niin vapaa työ, että se heiluu miten sattuu, joskus ihan tsunamina iltoihin, viikonloppuihin ja joskus myös yöuniin. Tarkemmin sanottuna öihin, yöunien tilalle. Samaan aikaan työn vaativuus kasvaa. Pitää olla läsnä ja herkkänä, asiakkaiden kuuntelu ei suju väsyneillä aivoilla.
Pari linkkiä taustaksi, muutkin taitavat miettiä ja toteuttaa tätä ajatusta:
Se pärjää joka pitää aivoistaan huolta ”Kuka tahansa jaksaa paahtaa töitä yhden päivän. Se pärjää, joka on seuraavana päivänä palautunut edellisen päivän urakasta” – Minna Huotilainen
Urheile kesken päivän ”Liikunta on tutkitusti erinomainen tapa katkaista työt ja puhdistaa mieltä. Ja itse asiassa ajatustyötä tekevällä ihmisille niiden yhdistäminenkään ei ole mahdoton ajatus.” – työkirja 925
Sleep your way to the top We can sleep our way to increased productivity and happiness, and smarter decision-making – Arianna Huffington
Olen käynnistänyt vastaiskun. Projektini nimi on 4 1/2. Aion läikyttää jokaisen työviikkoni normaaleihin tunteihin puolikkaan päivän verran aikaa, jolloin teen juuri sitä mitä mieli ja keho sillä hetkellä pyytää.
Yleensä se pyytää liikuntaa, rauhoittumista, meditaatiota, nokosia. Välillä se haluaa juosta tai nostella puntteja, nostaa sykettä. Toisinaan se haluaa kävellä rauhallisesti, joogata tai vaan ravistautua jännitteistä. En halua tehdä tästä yhtä lisäsuoritusta kiireiseen työviikkoon. Olennaista on kuunnella omaa mieltä ja kehoa, ja tehdä juuri sitä mitä sillä hetkellä haluaa. Annan aivoilleni tilaisuuden palautua ja olla parhaimmillaan.
https://youtu.be/fONI2nsea7E
Pidän vuoden mittaisen kokeilun. Mittari: työviikkojen lukumäärä, jolloin kiireestä huolimatta varasin itselleni 1/2 päivän liikunta- ja meditointitauon. Vuodessa on 52 viikkoa, lomat ja juhlapyhät huomioiden työviikkoja on ehkä 45. Olen armollinen itselleni, asetan tavoitteeksi 35 onnistunutta työviikkoa vuoden 2016 aikana.
Tilanne tätä kirjoitettaessa: 5 kokonaista työviikkoa takana, joista 4 viikolla olen pitänyt 1/2 päivän tauon (no, yksi tauko oli 2 tuntia). Toki siellä on myös iltatöitä ja reissupäiviä, mutta olen vallannut sillanpääaseman.
Useimmiten olen liikkunut ja palautellut aivojani toimintakuntoon keskiviikkoaamuisin, kutsun sitä nimellä “keskiviikkokeidas”. Tiistai-ilta tuntuu perjantailta, kun tiedän seuraavan aamun alkavan meditaatiolla ja aamulenkillä.
Tarvitsenko luvan tähän? Työnantajalta? En tarvitse. Asiakkailta? En tarvitse. Itseltäni? Taisin tarvita, mutta olen sen nyt itselleni antanut. Nautin elämästä – myös työelämästä. Hyppään kolmiloikan: ilo-, terveys- ja tuottavuusloikan. Aivot ja asiakkaat kiittää.
1. Entä jos lepoa ei tarvitsisi aina ansaita vaikeimman kautta?
Yksi syy uupumiseen voi olla vanhakantainen uskomus, jonka mukaan työt tehdään ensin, sitten vasta huvitellaan. Töitä täytyy mielellään tehdä paljon, muuten on laiska ja saamaton, eikö? Vähempi ei riitä.
Työpäivä toki usein sijoittuu kalenterissa ennen vapaa-aikaa, mutta ongelma syntyy tunteesta, että KAIKEN täytyy olla valmista ja täydellistä, ennen kuin saa levätä. Sitä hetkeä ei koskaan tule.
2. Vaikka hellittäisit hetkeksi, elämä ei karkaa käsistäsi.
Kontrollin tarve synnyttää kiireen ja stressin tunnetta. Luottamuksen puute saa ihmisen juoksemaan edestakaisin, suorittamaan ja huolehtimaan. Kun yrität varmistella tulevaa, et huomaa hyvää tässä hetkessä. Kontrollifriikki kuvittelee, että hanskaamalla kaiken myös saa kaiken.
Mitä tapahtuisi, jos uskaltaisit joskus antaa ohjat elämälle? Vaikka hellittäisit hetkeksi, kaikki langat eivät karkaa käsistäsi. Elämä ei ole Kaikki tai ei mitään -laji. Sinun ei tarvitse heittäytyä täysin holtittomaksi – kunhan hieman kevennät kuormitusta. Huomaat, että luottamus saa asiat hoitumaan päivä päivältä helpommin. Koet helpotuksen tunteen.
3. Sinulla on lupa tuntea, niin kuin tunnet, ja tarvita, sitä mitä tarvitset.
Sinulla on lupa olla väsynyt. Sinulla on lupa olla heikko. Sinulla on lupa tarvita apua, tukea ja lohtua. Siitäkin huolimatta, että naapurissa viiden lapsen yh-äiti näyttäisi kantavan vielä suurempaa kuormaa kuin sinä.
Toki kaikki on suhteellista, joten katkennutta kynttä ei kannata mennä itkemään todellisten pulmien kanssa kamppailevalle. Mutta uskomus, jonka mukaan ”Minun pitäisi kyllä jaksaa, koska tuo toinenkin näyttää jaksavan”, uuvuttaa entisestään. Pärjäämistä ja stressinsietokykyä elämän realiteettien edessä on mahdotonta ja vähintäänkin tarpeetonta vertailla. Jokaisella meillä on omat pulmamme ja ilonaiheemme, ja saamme kokea ne juuri niin kuin koemme.
Hetkinen mindfulness-vlogissa pääsen tällä kertaa fiilistelemään rakkaita juuriani: rinne-elämää!
Lumilautailu, laskettelu, monoskimbailu tai mikä tahansa rinnelaji on oiva tapa tarjota itselleen palautumis- ja uusiutumishetki arjen keskelle – kunnon kohottamisesta ja hyvää fiilistä lataavista sosiaalisista kohtaamisista puhumattakaan! Liikunta ja kehon fyysiset tuntemukset ovat monelle meistä vahva aistikanava, joka helpottaa läsnäoloa hetkessä. Kun taitomme huomioida ja havainnoida kehon tuntemuksia sekä aistimuksia kasvaa, läsnäolon vahvistumisen lisäksi kykymme päästämään irti turhista ajatusmyllyistä ja huolista kehittyy.
Katso videolta vinkkini, mitä on hyvä ottaa huomioon, jotta voit nauttia laskemisesta rinnesankarin läsnäololla.
Nautinnollisia hetkiä lumen äärellä!
Aleksi
Vielä ehdit mukaan maanantaina 15.2.16 alkaneelle Mindfulness työpäivä -verkkokurssille tästä!
Olimme jälleen opettajani kanssa aamukävelyllä rannassa, kuten usein olemme keskustelujemme aikana. ”Voitaisiinko me jutella tänään ihmissuhteista?”, kysyin häneltä. Katsoessaan minuun uteliaasti, hän vastasi ”Totta kai.”
Seurasi tuttu hiljaisuus, hän ei puhunut turhia. ”No mitä mieltä sinä olet niistä?”
”Kysy hieman tarkemmin”, hän vastasi.
”Minua mietityttää se, että mikä niiden rooli on tällä matkalla? Tai enemmänkin mietin sitä, mikä on parisuhteen rooli? Ja sitä, että onko meille olemassa se oikea ihminen? Tai kuuluuko meidän sitoutua yhteen ihmiseen? Silloinkin kun se on vaikeaa? Tai, että olenko minä esimerkiksi luovuttanut omissa suhteissa liian helpolla?”
En selvästi itsekään tiennyt, mikä aiheessa mietitytti. Hän antoi minun maistella sanojani hetken aikaa, kunnes jatkoin. ”Minä näen paljon sitä, että ihmiset on suhteissa, joissa ne on onnettomia. Tai sitten ne menee suhteesta toiseen ja päättää suhteen aina kun se alkaa tuntua vaikealta. Mietityttää se, että onko mun tarkoitus sitoutua? Ja mistä tiedän keneen mun kannattaa sitoutua?”
”Tarkoitatko kysyä, että kuuluuko ihmisen sitoutua yhteen ihmiseen?”
”Tavallaan kai. Ainakin se on yksi mun kysymyksistä.”
”Entä mitä sinä ajattelet asiasta?”
Kävelimme hetken hiljaisuudessa maisemia katsellen. ”No mulla on ollut hyviä suhteita ja huonoja suhteita. Tai kai niissä kaikissa on molempia. Mut oon jäänyt miettimään sitä, että onko mun elämä yhdestä suhteesta toiseen menoa? Musta on tuntunut, etten olisi voinut jatkaa noissa suhteissa, ilman, että olisin joutunut toimimaan itseäni vastaan. Mutta samalla pohdin, että jäänkö yksin? Tai, että tuleeko sellaista ihmistä, jonka kanssa minä ihan itsenäni sopisin yhteen?”
Otimme rauhallisesti askelia lumisessa maisemassa ja ykskaks huomasin huokaisevani syvään. Aloin rentoutua, koska oli tilaa olla, tilaa pysähtyä ja olla yrittämättä. Ilma alkoi tuntua raittiilta ja tulin ensimmäistä kertaa tänään tietoiseksi siitä, että hengitän. Näin nämä kanssakäymiset usein vaikuttivat minuun.
Hän todennäköisesti aisti rentoutumiseni ja aloitti oman pohdintansa. ”Yksi tapa ajatella asiaa voisi olla se, että ihmissuhteita ajattelee ikään kuin kouluna. Yksi parisuhde voisi olla kuin yksi koululuokka. Jos suhde on hyvä, se voi olla useampi luokka yhdellä kertaa. Mutta on hyvä muistaa, että matka jatkuu. Luokkia voi olla vielä monta edessä, ennen kuin on käynyt koulunsa loppuun ja saanut selville, mikä on se elämäntyö, jonka pariin haluaa ryhtyä.”
”Tai jos asiaa ajatellaan työelämän kautta. Sielläkin huomataan, että moni ei uskalla edetä kohti uusia haasteita. Eteenpäin meno olisi tärkeää omalle hyvinvoinnille ja ihmisenä kasvamiselle, mutta se pelottaa, koska emme tiedä mitä on edessä, kenties jäämme työttömäksi. Koulu-metaforan mukaan, emme uskalla siirtyä luokalta toiseen, tai uuteen kouluun, koska pelkäämme sitä mitä on edessä. Jäämme mieluummin luokalle.”
”Sanoit hetki sitten, että pelkäät jääväsi yksin. Usein juuri tuo pelko vaikuttaa ihmissuhteissa. Olemme valmiita jäämään luokalle, vaikka se tarkottaisi, ettemme löydä lopullista tehtäväämme, tai tässä tapauksessa ihmissuhdetta, joka olisi aikuiseksi kasvaneen itsemme kokoinen. Ihmissuhteissa ja etenkin parisuhteessa, törmäämme lapsenomaisen itsemme tarpeisiin, sekä yksinäisyyden pelkoon. Niiden vuoksi meidän on vaikeaa olla takertumatta.”
Huomasin, että keskustelu sai minut kiihtymään. ”Sinä tunnut suhtautuvan kaikkeen aina ihmisenä kasvamisen näkökulmasta. Onko sitten niin, että jos valitsen tällaisen kasvamisen tien, menen yhdestä suhteesta toiseen, ilman kumppanuutta?”
”Mitä sinä itse vastaisit?”
Joskus nämä kysymykset ärsyttivät minua, vaikka ne auttoivat minua löytämään omat vastaukseni. ”En minä tiedä,” vastasin ja katselin tien toisella puolella kulkevaa varttuneempaa pariskuntaa. Ehkä he osaisivat vastata, ajattelin.
”Entä oletko valmis selvittämään sen? Entä jos tähän ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa vastausta? Yhteiskunta ja kulttuuri tarjoavat meille kyllä vahvan ohjeistuksen siitä, että meidän kuuluu olla jonkun kanssa. Tämän lisäksi meillä on vahva taipumus etsiä täyttymystä toisesta ihmisestä, koska emme ole kontaktissa itsemme kanssa. Mutta entä jos sinun vastauksesi siihen, kuuluuko matkaasi kumppanuutta, selviää vain elämällä ja katsomalla?”
”Mutta mistä sen sitten tietää, kun se ihminen tulee kohdalle, johon voisin sitoutua?”
”Niin, mistä sen sitten tietää? Olet puhunut viime aikana paljon siitä, että olet alkanut luottamaan elämään enemmän. Voisiko tässäkin asiassa luottaa siihen, että kun olet siihen kypsä, jos se siis kuuluu tiellesi, tiedät sen sillä hetkellä? Voisiko olla niin, että se ei vaadi minkäänlaista yrittämistä, kun on sen aika? Että päätös valita jokin ihminen tulee sisältäsi?”
”Voisiko olla niin, että kun olet käynyt koulutuksesi loppuun ja tulee aika harjoitella sitoutumista, tiedät hetken koittaneen?” Naurahtaen hän jatkoi vielä: ”Ja tuolla keveydellä en tarkoita, että päätös olisi helppo. Kuten varmasti muistat, ihmisenä kasvaminen pyytää sinulta aina sen, mitä egosi vähiten haluaa antaa.”
”Niin, kai se sama voi päteä tässä, mikä muussakin. Mutta miksi se on tässä asiassa niin vaikeaa?”
”Miksi se tuntuu sinusta vaikealta?”
Taas. Ärsyttävää. Tunsin kuinka jotain uutta syntyi kun kaivoin vastauksia sisältäni. ”Mua pelottaa, että teen virheen. Että en sitoudu kun mulla on siihen mahdollisuus ja huomaan liian myöhään tehneeni virheen. Minä jään yksin.”
”Kuulostaako tuo mielestäsi egon puheelta?” Hän odotti hetken ja kun en vastannut, hän jatkoi ”Egolla on taipumus saada meidät uskomaan, että jokin voi mennä väärin. Tässä tilanteessa se käyttää yksinjäämisen pelkoa ja epävarmuutta hyväkseen. Se sanoo, että saatat jäädä yksin ja lapsi sisälläsi säikähtää. Se muistuttaa sinua kaikista katsomistasi rakkauselokuvista ja siitä kulttuurimme tarinasta, että ihmisen elämän tarkoitus on löytää rakkaus. Ja niin se nappaa sinusta kiinni.”
”Nyt kun puhut, niin huomaan, että joku minussa ajattelee, että olisi jopa väärin elää siten, etten sitoutuisi. Että jos laitan oman itsetuntemukseni ja totuuteni ensimmäiseksi, toimin väärin. Itsekkäästi.”
”Hyvä huomio. Noissa tilanteissa elämä kysyy, olemmeko vihdoin valmiita astumaan kohti totuuttamme, vai annammeko pelkojen ja mukavuuden mennä sen edelle?”
”Kun joskus pohdin asiaa ja olen vaikkapa meditaation jälkeen, saatan todeta, etten ole oikeasti edes kypsä sitoutumaan keneenkään sillä tavoin. En vielä kykene olemaan oma itseni mennessäni tuollaiseen intiimiin suhteeseen. Toisen menettäminen alkaa pelottaa minua ja päädyn muokkaamaan käytöstäni, usein huomaamattani.”
”Niin, nuo pelot ovat voimakkaita.”
”No ovat kyllä. Yksi toinen asia jota olen pohtinut on se, että mun seksuaalisuuskin taitaa olla pelkkiä ulkoa opittuja kaavoja. Nyt kun olen huomannut sen, musta on alkanut tuntua, että haluan tutkia tätäkin asiaa rauhassa. Ehkä jopa useamman ihmisen kanssa, että saisin paremman käsityksen siitä, minkälainen mun seksuaalisuus on.”
”Ja mitä se ajatus sinussa herättää?”
”No se tuntuu siltä, ettei niin saisi edes sanoa. Sekin on itsekästä. Väärin. Mitä ihmiset musta ajattelis, jos ne tietäis?”
”Taas tullaan siihen, että kumpi on tärkeämpää? Se, että seuraa sisällä olevaa totuutta ja uskaltautuu tälle matkalle, vai pysyminen siinä, mikä on muiden mielestä hyväksyttävää? Entä jos elämä sinussa haluaa tutkia seksuaalisuutta? Ehkä se haluaa tutkia asiaa monelta kantilta? Kokeilla useita tapoja eri ihmisten kanssa?”
”Entä jos se nykyinen suhde, jonka eteen olet tehnyt paljon töitä, onkin vasta ensimmäinen niistä kymmenestä suhteesta, jotka kuuluvat kouluusi, ennen kuin tiedät mitä haluat, kuka olet ja miten tuo aikuinen sinä on parisuhteessa? Entä jos elämä ei ole ensisijaisesti kiinnostunut siitä, että löydät ihmisen jonka kanssa voit toteuttaa ulkoa opittuja haaveita unelma elämästä, vaan se haluaa, että tulet itseksesi? Olisitko valmis luottamaan siihen?”
Kävelimme pitkän aikaa hiljaa. Hänen sanansa saivat minut mietteliääksi. Tai jotenkin ne saivat minut aika tyhjäksi. Tuntui, että laskeuduin tuohon hetkeen ja hyväksyin hieman paremmin sen ajatuksen, ettei minun ehkä tarvinnut tietää. Kunnes jälleen. ”Pitääkö minun nyt siis vältellä suhteita? Tai kiintymistä? Äh, tämä tuntuu monimutkaiselta. Minulla on vain enemmän kysymyksiä kuin hetki sitten. Vain uusia näkemyksiä hämmentämässä mieltä.”
Hän naurahti lempeästi. ”Entä jos vain luottaisit? Jos sinussa herää kiintymys, voisiko siitä olla utelias ja tutkia sitä? Jos ei ole olemassa oikeaa tai väärää, eikä mikään voi mennä pieleen, voisiko antautua kokeilemaan? Olet kova analysoimaan ja etsit oikeaa tapaa toimia. Mutta entä jos kokeilisit ja antaisit vastausten tulla? Meditoisit säännöllisesti avataksesi silmiäsi ja ottaisit elämän leikkinä, jossa tutkit oppimaasi sekä hiot taitojasi?”
Päästin suustani jälleen syvän huokauksen ja huomasin, että olimme kääntyneet takaisin. Näin hänen hymyilevän ja se sai minutkin hymyilemään. Kävelimme vielä hetken, nautiskellen taakse jäävästä merestä. Olimme lähes perillä, kun huomasin uppoutuneeni ajatuksiini. Hieman kiihtyneesti avasin jälleen suuni. ”Mutta entä sitten lapset? Jos suhteeseen on ehtinyt jo syntyä niitä, muuttaako se tilannetta?”
Hän alkoi nauraa ääneen. ”Ehkä jatkamme siitä ensi kerralla. Saanen huomauttaa, että sinulla ei ole lapsia, tietääkseni vireilläkään. Ehkä asian pohtimisen voi jättää siihen hetkeen, kun se on ajankohtaista elämässäsi. Kenties vastaus siihen on löydettävissä vain silloin.”
Aloin itsekin nauraa. Tämä oli minulle tyypillistä, pohtia asiaa, joka ei ole edes läsnä elämässäni. Ehkä tosiaan voisin jättää vastauksen syntymään omalla ajallaan.
Tässä fiktiivisessä kirjoituksessa haluan avata sitä, että uskaltautumalla kokeilemaan, löydämme oikeaan paikkaan. Jos olisimme saaneet opetusta aiheesta silloin kun olemme sitä kaivanneet, tietäisimme tämän ja monta muuta asiaa.
Minusta on hassua, että vaikka saamme kouluja käydessä oppia monista asioista, kukaan ei koskaan ole opettanut meille niitä taitoja, työkaluja ja ymmärrystä, jolla saisimme parisuhteemme toimimaan. Joudumme arvaamaan ja löytämään tiemme niissäkin asioissa, jotka menisivät helpommin kun osaisimme perusteet. Siksi haluan kutsua sinut mukaan Toimiva Parisuhde – Verkkokurssille. Kurssi antaa sinulle ne perus työkalut, taidot ja ymmärryksen, jota toimivaan parisuhteeseen tarvitaan. Löydät kurssin tiedot täältä.
Emma Sandström on meditaatio-ohjaaja ja kirjoittaja. Hän pitäämeditaatiotunteja yksityisille ryhmille sekä yrityksissä. Erittäin tärkeänä ja inspiroivana hän kokee miten hengitys, luonto, liikunta ja ruoka vaikuttaamielenrauhaan ja kokemukseemme elämästä.
Ystäväni kysyi minulta vähän aikaa sitten, mistä sain kipinän aloittaa meditaation. En koskaan ollut erityisen kiinnostunut meditaatiosta tai henkisyydestä, mutta kaikki alkoi ruokavaliomuutoksesta, vastasin. Hämmentynyt katse pöydän toisella puolella paljasti, ettei vastaukseni ihan heti avautunut kuuntelijalle. Tästä kysymyksestä inspiroiduin jakamaan oman kokemukseni siitä, miten keho ja mieli toimivat yhteistyössä ja miten syömämme ruoka syömme vaikuttaa tietoisuuteemme.
Ruoka ei ole pelkkää polttoainetta, joka saa kehon pysymään liikkeessä, se vaikuttaa myös tietoisuuteemme. Ruoan vaikutus ihmiseen on kokonaisvaltainen. Esimerkiksi ayurvedassa ruoan vaikutus mieleen otetaan huomioon. Ruoka-aineet on jaettu kolmeen eri ryhmään sen mukaan, miten ne vaikuttavat meihin mielen tasolla. Kaikki ihmisyyden osat ovat linkissä toisiinsa ja osa samaa systeemiä. Siten jokainen elämänmuutos vaikuttaa myös kaikkiin muihin elämän osa-alueisiin. Tiedepuolella on viime vuosina huomioitu esimerkiksi suoliston kunnon ja tunne-elämän yhteyttä. Tässä yhteydessä hapankaalin ahdistusta lievittävää vaikutusta on useasti nostettu esille.
Kun itse aikoinaan rupesin muuttamaan ruokavaliotani puhtaampaan ja elinvoimaisempaan, niin kaikista merkittävimmät muutokset näkyivät nimenomaan henkisellä puolella. Alakuloisuus ja ahdistuneisuus tuntui vähentyvän ja ajatukset kirkastuivat. Jonkin ajan kuluttua tuntui myös siltä, että aistini ja tapa jolla hahmotin maailmaa muuttui. Joskus oli jopa hämmentävää, miten paljon ajatukseni tuntuivat muuttuvan. Kouluarvosanani paranivat ja erityisesti isojen kokonaisuuksien hahmottamien vaikutti siirtyvän täysin uudelle tasolle.
Ruokavalio tuntui kirkastavan ja puhdistavan kehoani ja mieltäni siinä määrin, että minulla oli mahdollisuus istua alas rauhoittumaan ja hengittelemään. Tässä kohtaa päästään takaisin meditaatioon. En usko, että itse olisin pystynyt aloittamaan meditaation tai ylipäänsä rauhoittua ennen kuin rupesin syömään paremmin. Tietoisuuteni päällä leijuva sumupeite oli liian paksu. Ruokavaliomuutoksen kautta sain hyvin konkreettisesti huomata, miten valtavan voimakas kehon ja mielen yhteys on. Edelleenkin elämässäni on tapahtumia, jotka saavat minut yhä uudelleen hämmästelemään tätä yhteyttä.
Muistan erityisesti yhden tapahtuman viime keväältä. Olin yksin kotona ahdistuneena ja jopa peloissani. Ahdistukseen ei ollut ilmeistä syytä, mutta olotilani oli vaikea. En pystynyt rentoutumaan enkä myöskään suuntaamaan energiaani toimintaan. Meditaatio tai hengitysharjoitukset tuntuivat naurettavalta idealta siinä tunnetilassa. Tunsin olevani täysin jumissa jonkinlaisessa välitilassa ja pyörin levottomana asunnossani. Mieleni haki levottomasti ratkaisua tilanteeseen.
Olin edellisenä päivänä poiminut kuusenkerkkiä ja niitä oli tuoreena jääkaapissa. Yhtäkkiä tuli voimakas tunne siitä, että minun tulisi mehustaa kerkät. En ollut aiemmin kuullut kenenkään mehustavan kerkkiä raakana, mutta tein sen ja join mehun. Mehun juotuani minulle tuli kummallinen olo, jota on vaikea kuvailla. Ehdin jo ajatella, että olipa typerää juoda noin paljon vahvaa kerkkämehua kerralla, mutta samassa hetkessä olo muuttui. Tuntui kirjaimellisesti siltä, kuin jokin voima olisi vetänyt kehoni takaisin tasapainoon. Jalkani tuntuivat taas tukevilta lattiaa vasten, mieli rauhoittui ja kehossa oli taas hyvä olla. Loppupäivä olikin erittäin miellyttävä.
Se mikä toimii on aina yksilöllistä, mutta seuraavien ruokien lisääminen omaan ruokavaliooni on tuntunut vaikuttavan kaikkein eniten mielen kirkkauteen.
Vihermehu (esim. selleri, lehtikaali, sitruuna, kurkku)
Merilevät kuten chlorella ja spirulina
Hapankaali
Yrtit kuten persilja, tilli ja korianteri
Laadukas kaakao raakasuklaan muodossa
Esimerkiksi kaakaon määrä pitää kuitenkin olla hyvin pieni, sillä muuten huomaan helposti sekä mielen että kehon menevän epätasapainoon.
Sumentavasti vaikuttavat sen sijaan pitkälle prosessoidut ruoat. Omalla kohdallani olen huomannut, että sokerilla tuntuisi olevan kaikista sumentavin vaikutus mieleen. Erityisesti valkoisella sokerilla, mutta myös parempilaatuisilla sokereilla ja jopa hunajalla jos määrä on liian suuri. Jos olen syönyt liikaa sokeria, niin sekä keskittyminen, että rauhoittuminen tuntuu haastavalta. Meditaatiossa huomaan, etten tunne samanlaista yhteyttä, selkeyttä ja rauhaa kuin normaalisti.
Suurin oppikokemus itselleni on ollut siinä, että näkökulman vaihtaminen saattaa olla ratkaisu moneen asiaan. Esimerkiksi jos meditaatio tai stressinhallintaharjoitukset eivät suju, niin mitä jos hetken etsisit ratkaisua muualta, esimerkiksi ruoasta. Sama asia pätee myös toisinpäin. Jos prioriteettisi on ollut ruokavalion muuttaminen mutta se tuntuu haastavalta, niin ehkä vastaus ongelmaan löytyykin emotionaaliselta puolelta ja ratkaisuna voi toimia meditaatio ja itsensä hyväksymisharjoitukset.
Olemme poimineet sinulle Hidasta elämää -instagramista (@hidasta) 5 voimakuvaa, joissa on herättäviä kysymyksiä. Kysy kysymykset itseltäsi ja kuuntele, mitä vastauksia kumpuaa sisältäsi – ja mitä tunteita niiden vastausten seurauksena sinussa herää.
Yht’äkkiä on hiljaista. Roikumme veljeni kanssa päät alaspäin turvavöissä. Hetkeä aikaisemmin auto lähti heittelehtimään loskaisella pikkutiellä kääntyen ensin perä eteenpäin ja sitten ylösalaisin ojaan. Punainen Corolla liukui katollaan joitain metrejä, mutta pysähtyi onnekkaasti juuri ennen puhelinpylvästä. Rikkoutuneen tuulilasin sirpaleet jäivät auton ulkopuolelle. Kaikki tapahtui sekunneissa. Ja sitten oli hiljaista.
Pääsimme ryömimään sivuikkunasta ulos ja vasta pari minuuttia myöhemmin alkoivat polveni tutista. Sylissäni vaistomaisesti puristamani viulukotelo säilyi sisältöineen naarmuitta, eikä meille kummallekaan tullut pieniä mustelmia kummempia jälkiä. Ehdin vielä seuraavalla bussilla harjoituksiin ja konserttiin.
Kuva: Seppo Kemppainen, Vastavalo
Tapahtuneesta on jo yli 30 vuotta, mutta pystyn yhä palauttamaan mieleeni pieniä epäolennaiselta tuntuvia yksityiskohtia tuosta aamusta. Olin hiljattain täyttänyt 15 ja elämäni olisi voinut päättyä jo silloin. Onnea vai enkeleitä, kun kohdallemme osui tasainen oja eikä maantierumpu tai sähkötolppa? Elämän jatkuminen voi olla senteistä tai sekunneista kiinni.
Olen usein ajatellut olevani ”jatkoajalla”. Pari kertaa myöhemminkin henkeni on ollut ”hilkulla”. Sellainen auttaa pohtimaan, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Sitten kun tapahtuneesta kuluu enemmän aikaa, saattaa luisua suorittamaan arjen rutiineja. On niin helppoa unohtaa elämän ainutkertaisuus, vaikka jollain tasolla tietääkin jokaisen ohikiitävän hetken olevan ainoa lajissaan.
Näkökulman vaihtamisessa voi tapahtua perustavanlaatuinen muutos. Joskus elämä voi tuntua valuvan sormien välistä hukkaan. Jos omat päivät ovat enimmäkseen eilisen toistoa, saattaa kulua pitkiäkin jaksoja jolloin elämä ei maistu elämältä. Siitä voi seurata tylsistymistä tai stressiä, riippuen kokijan tavasta hahmottaa tilannettansa. Yksittäinen dramaattinen tapahtuma voi olla käänteentekevä ja havahduttava kokemus, ikäänkuin meille annettaisiin tilaisuus korjata kurssia. Samankaltaisen herätyksen voi tarjota myös taide-elämys; kirja, elokuva, teatterikappale tai konsertti.
Joillakin ihmisillä on upea kyky elää hetkessä. Se voi olla luontaista tai opeteltua. Pienet lapset osaavat usein havainnoida ympäristöstään mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kiireiselle aikuiselle kävelymatka lapsen kanssa voi olla yhdistelmä hoputtamista ja huolta myöhästymisestä. Kiireettömälle se voi tarjota mainion oppitunnin siitä, mitä kaikkea maan ja taivaan väliltä voi huomata. Itse keksityn laulusäkeen rallattaminen voi olla väsyneelle vanhemmalle puuduttavaa ja vastaantulevalle ohikulkijalle päivän paras piristys.
Ainutkertaisuuden löytämiseen arjen keskellä auttaa pientenkin rutiinien tekeminen tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Neurologisessa mielessä aivojamme stimuloi pienikin vaihtelu. Tutusta kulkureitistä poikkeaminen, ovien avaaminen heikommalla kädellä, asioiden tekeminen tavanomaisesta poikkeavassa järjestyksessä jne. Tällainen aktivaatio auttaa ja inspiroi luoviin ja kekseliäisiin ratkaisuihin muissakin tekemisissä.
Kokeilin juuri käyttää näppäimistöllä normaalin etusormijärjestelmäni sijaan vain nimettömiä ja keskisormia. Kyllä, se tuntuu erilaiselta. Aluksi hieman kömpelöltä, mutta erilaiselta. Samalla muistin Nobel-palkitun Daniel Kahnemanin mielenkiintoisen kirjan: Thinking fast and slow (Ajattelu nopeasti ja hitaasti). Yksi kirjan perusajatuksia on, että tekemällä asioita nopeimmalla mahdollisella tavalla, emme välttämättä saa aikaan parasta mahdollista lopputulosta, eikä tekoprosessikaan ole antoisin. Hidastamalla tahtia ja pohtimalla useita vaihtoehtoja, matkasta tulee huomattavasti mielenkiintoisempi ja lopputuloksesta palkitsevampi. Tämä pätee moniin asioihin sekä pienessä, että suuressa mittakaavassa.
Tämä päivä on itselleni erityisen merkityksellinen. Avioliittomme Mian kanssa on tämän kolumnin julkaisupäivänä kestänyt tasan 20 vuotta, monta tyyntä ja myrskyä, arkea ja juhlaa, vanhemmaksi kasvamista ja irti päästämistä, hulluttelua ja syvää yhteyttä. Suunnattoman kiitollisena kaikista näistä eletyistä vuosista toivon, että sinäkin voit tänään onnitella itseäsi siitä, että olet edelleen hengissä, sekä kaikista merkityksellisistä pienistä ja suurista asioista elämässäsi.
Toivottavasti tänään osaamme katsoa avoimin, lapsenomaisin ja kiinnostunein silmin, mitä mielenkiintoista elämällä on meille tarjolla juuri nyt, sekä tehdä valintoja, jotka tuntuvat merkityksellisiltä ja oikeilta vielä vuosien kuluttua.
Jos sinä olisit hetki sitten selvinnyt täpärästi ja naarmuitta varmalta kuolemalta, mitä tekisit seuraavaksi?
”En pysty joogaamaan tai meditoimaan, koska mieleni on niin levoton!”
Kuulen aika ajoin vastalauseita rentoutumisharjoituksille. Ymmärrän ne hyvin. Monilla on mielikuva, että jooga- tai meditaatioharjoitus on onnistunut vasta, kun kokee muuttuneensa hetkessä Dalai Lamaksi. Harva muuttuu.
Se on kuitenkin sama kuin sanoisi, että ei voi mennä salille, koska on niin heikko. Että ei voi lähteä lenkille, koska hengästyy ja hikoilee eikä jaksa vielä maratonia. Silloin tavoitellaan lopputulosta, vaikka matka ei ole vielä edes alkanut.
Lähes jokaisen ihmisen mieli on luonnostaan levoton. Useimpien kohdalla elämäntyyli ruokkii levottomuutta entisestään. Levottomuus ei kuitenkaan ole syy olla meditoimatta, vaan päinvastoin: se on nimenomaan syy meditoida.
Levottomuus ei kuitenkaan ole syy olla meditoimatta, vaan päinvastoin: se on nimenomaan syy meditoida.
Shokkipaljastus: myös joogaopettaja saattaa ajatella joogamatolla kauppalistaa tai työsähköposteja. Harjoittelen mielen hiljentämistä silti. Joskus se onnistuu sekunniksi, aika ajoin puhutaan jo minuuteistakin. Oloni on joka tapauksessa jälkikäteen levollisempi kuin aloittaessa, oli harjoitus sujunut miten tahansa.
Vaikka tavoitteenasi olisi maraton tai 150 kilon maastaveto, kehosi ei juurikaan piittaa siitä, toteutuvatko tavoitteet. Sille on olennaisempaa, että teet säännöllisesti kunnollesi sopivia harjoituksia tasaisesti vaatimustasoa nostaen, välillä keventäen ja leväten. Ei lenkki ole epäonnistunut, vaikka joutuisit vaihtamaan juoksun kävelyyn hieman odotettua aiemmin. Liikkuminen ylläpitää terveyttäsi joka tapauksessa.
Vastaavasti astut ison askeleen kohti kokonaisvaltaista hyvinvointia jo sen myötä, että ylipäätään alat harjoitella mielesi hiljentämistä, vaikkei se aina helppoa olisikaan. Jooga ja meditaatio tutkitusti edistävät terveyttäsi, vaikka huomio välillä siirtyisikin hengityksestä päivän palaveriin. Kiireisessä elämässä pienikin levollinen hetki on aivoillesi, hermostollesi ja koko kehollesi suunnattoman arvokas.
Kyse ei siis ole siitä, että pitäisi pystyä täydelliseen suoritukseen ja odottaa valaistumista heti – jos koskaan. Älä soimaa itseäsi mielen hälinästä, koska silloin syntyy vain lisää hälinää. Anna itsellesi lupa harjoitella ja olla keskeneräinen. Ei kannata jäädä tuijottamaan kapeakatseisesti määränpäätä, sillä jo matka itsessään tuottaa terveyttä ja hyvää oloa. Sen varrelta voi myös löytyä paljon sellaista, mitä et osannut etsiäkään. Ensimmäisen askeleen voit ottaa heti!
Tuorepuristettu mehu ei ehkä ole se talvisin reseptin aihe, mutta koska mehureseptejä minulta pyydetään usein, niin jaan niitä nyt muutamatkin. Ja mikäs sen parempi lääke pimeyden tuomaan väsymykseen tai flunssakauteen kun viher- tai juuresmehu terveyttä edistävine ominaisuuksineen. Asiaa mehustuksen hyödyistä ja aiempia mehureseptejäni löydät täältä, täältä ja täältä.
Itse tehtyjä mehuja käytän nykyjään lähes päivittäin immuniteetin tukemiseen. Niiden vireyttä lisäävän tehon huomaa, varsinkin silloin kun päivän mehu on jäänyt väliin. Nyt talviaikaan olen keskittynyt juuresmehuihin, sillä juurekset on talvikauden ruokaa, niitä saa suhteellisen edullisesti ja ne toimivat mehussa loistavasti. Käytän juuresten lisäksi mehustuksessa paljon erilaisia kaaleja kuten parsa- kukka-, kyssä-, kiinan- ja keräkaalia. Ne sopivat mehuihin hyvin ja niiden ravintoarvot ovat varmasti kohdillaan. Varsinkin valkokaalimehu on myös hellä vatsalle ja on oivallinen raa’an perunan kanssa mehustettuna vatsakatarria tai muuten vaan vatsan poltteita poteville.
Tässä resepti helppoon kaali-porkkanamehuun. Suosittelen käyttämään luomulaatuisia raaka-aineita mahdollisuuksien mukaan, sillä näin vältyt torjunta-aineiden haitoilta. Lisään mehujen joukkoon usein myös pähkinää tuomaan samettisuutta, sekä hyviä rasvoja mehuun. Parapähkinä on paras mahdollinen seleenin lähde. Jo 20g parapähkinöitä riittää kattamaan päivän seleenin tarpeen. Jos et omista mehupuristinta vaan mehulingon, niin pähkinät kannattaa lisätä mehuun jälkeenpäin sauvasekoittimella tai blenderissä. Pähkinät voi hyvin korvata myös sekoittamalla lopuksi kookosmaitoa mehun joukkoon.
Pienellä palalla inkivääriä saa todellisen lisätehoa mehuun kun mehuun ja makeutta kaipaavien kannattaa lisästä joukkoon luomuomenaa, päärynää tai vaikka passionhedelmää. Lehtivihreää mehuun saa helposti lisäämällä esim. tuoretta pinaattia, lehtikaalia, persiljaa tai jotain muuta itsellesi mieluista yrttiä.
300 g luomuporkkanaa
150 g kukkakaalia (luomu)
300 g valkokaalia (luomu)
1 – 2 luomuomenaa
150 g luomukesäkurpitsaa
1 luomunauris (jätä pois, jos et pidä nauriin mausta)
1 passionhedelmä (ei välttämätön, voi korvata esim. pienellä palalla luomusitruunaa)
1 kourallinen parapähkinöitä tai kookoskermaa (myös muut kuten cashew- tai saksanpähkinät käy)
Pese mieluusti luomulaatuiset juurekset, kasvikset ja hedelmät huolellisesti. Pilko sopiviksi paloiksi ja mehusta mehulingolla tai -puristimella. Jos et omista mehupuristinta, niin lisää lopuksi pähkinät tai kookoskerma mehun joukkoon blenderissä tai tehosekoittimella. Nauti yksi lasi mehua heti ja säilytä loput jääkaapissa ja nauti sitä pitkin päivää.
Vinkki! Mehusta jäänyt mäski kannattaa säilyttää ja käyttää sitä leivonnassa jauhojen tavoin. Postaan lähiaikoina loistavan mehumäskileivän reseptin. Sillä saa kaikki arvokkaat kuidut talteen viimeistä murua myöten!
Kesällä tein ensimmäisen rauha meditaatio-videon ja nyt halusin tälle jatkoa. Pääseepähän jatkossa fiilistelemään tarvittaessa talvista maisemaa ja lumisadetta.
Ajatukseni oli tehdä simppeli video, joka on kuvattu mahdollisimman lähellä kotiani. Nyt ei lähdetty jahtaamaan vuoden luontokuvaus videota, vaan sitä arjen kauneutta, mitä on nähtävissä missä vaan. Kunhan asennoituu oikein ja haluaa nähdä kauneutta!
Tarkoitukseni oli löytää kuvauspaikka viidessä minuutissa. Tämä sen takia, että se kuvastaa myös mindfulness-läsnäoloa arjessa. Avoinna olemista ja aloittelijan mielellä kiinnostusta uusien asioiden ja mahdollisuuksien kohtaamiseen. Jos olisin ollut liian kiinnittyneenä johonkin tiettyyn ennalta päätettyyn lopputulokseen, olisin mahdollisesti ohittanut muita luovempia ratkaisuja ja mahdollisuuksia sopivan maiseman löytymiseen. Ja mikä tärkeintä, en olisi ollut niin läsnä tässä hetkessä, vaan jahdannut jotain kuvitelmaa. Maisema on riittävän hyvä ja siinä on mulle tärkeitä elementtejä: lunta, lumisadetta, rantaa, merta, eläimiä ja metsää.
Olin päättänyt kuvauspäivän ja ajankohdan ennalta. Tämä sen takia, että halusin ottaa vastaan luonnon kauneuden juuri sellaisenaan kuin se meille sillä hetkellä annetaan 🙂
Ai niin, läsnäolevan mindfulness-ohjaajan paradoksi: unohdin kiristää kamerajalustan, joten videon edetessä kuvakulma nousee hitusen 🙂 Se tuo videoon uniikin silauksen – elämä tuo meille hienoja ja mielenkiintoisia juttuja kun emme yritä liikaa puskea itseämme tiettyyn ennalta asetettuun päämäärään!
Kaikkea hyvää,
Aleksi
P.S. Lue lisää mindfulnessista klikkaamalla tästä.
