Miten voin olla myötätuntoinen itselleni, kun suoritettavaa ja saavutettavaa on niin paljon?

Olemalla tyytyväisiä itseemme ja elämäämme saavutamme mielen tyyneyttä, joka tuottaa iloa myös muille. Meistä tulee myötätuntoisempi perheenjäsen ja työkaveri, jolla ei ole hermot kireällä. Itseään kannattaa kohdella hyvin ja myötätuntoisesti, mutta miten se onnistuu, kun suoritettavaa ja saavutettavaa on niin paljon?

”Mieleni ja kehoni ovat täydellisessä balanssissa. Olen harmoninen olento.”, kehottaa Louise Hay sanomaan itselleen. Tällainen affirmaatio voi varmasti auttaa jossain määrin mutta – jos todellisuudessa ei ole tasapainossa, kannattaako sellaista sitten sanoa?

Vai pitäisikö ensin, kuten AA-kerhossa, tunnustaa itselleen, että sisälläni on jotain avattavaa ja päättää katsoa, mitä sieltä löytyy.

Minuus rakentuu lukemattomista muistoista ja mielikuvista, jotka ovat punoutuneet yhteen mielemme ja kehomme kudokseen. Kuten Tommy Hellsten sanoo, kun näihin asioihin alkaa kiinnittämään sisäistä huomiota, syntyy psyyken prosessi, jossa se, mihin kiinnitetään huomiota, herää eloon ja asioita, jotka olivat ennen piilossa, alkaa nousta tietoisuuteemme.

Kerroin tapailemalleni miehelle, että hänen kanssaan on ihanaa viettää aikaa ystävinä, mutta meidän väliltämme puuttuu se kuuluisa fyysinen kipinä. Ajattelin, että voisin mielelläni nähdä häntä kaverina. Hän on älykästä seuraa, mutta pelkäsin hänen reaktiotaan, ja mahdollista haluaan katkaista yhteydenpito. Helposti pitkitämme ja vedätämme tilanteita, emmekä saa asioita sanottua. Olin päättänyt parantaa tapani tässä, vaikka se tuntui ikävältä.

Elokuvatraileristani nousi esille tunnemuisto siitä, kun ensimmäinen paras ystäväni lapsuudessa suuttui minulle niin kovin, että hän uhkasi sanoa ystävyyden irti. Vaikka en muista, mikä syy oli, muistin elävästi epätoivon tunteeni, pelkoni, ja kuinka sen jälkeenkin olen pelännyt aina, kun paras ystäväni on alkanut irtaantua tiiviistä suhteestamme. Olen sekä ystävyyssuhteissa että suhteessa miehiin halunnut pitää kiinni kaikista ja pelännyt ehkä sanoa ääneen joitakin asioita, jotta minusta pidettäisiin. Jälkeenpäin on ymmärrettävää, että ihmiset elämässämme tulevat ja menevät, mutta ei silloin, ja nuo pelon tunteet olivat vielä muistoissani. Sama pelkoreaktio käynnistyi nytkin, kun olin kertomassa totuutta nykyisessä suhteessani tälle miehelle.

Eläydyin esille nousseisiin muistoihin ja huomasin, että puristava tunnemuisto alkoi haihtua. Mielessäni on suuri määrä kuvia tilanteista ja ihmistä, joista osaan liittyy pelkoa ja surua. Ne ovat osa muistojen maisemaani. Kun menen sinne takaisin, muistikuvat jäävät, mutta niihin liittynyt pelottava tai ahdistava tunne saattaa hälvetä.

TP3GQ9C2S3muistotpienennety853

Toisten ihmisten muistot eivät ole usein samanlaisia. Nuo kyseiset tilanteet eivät välttämättä ole edes tallentuneet heidän muistipunokseensa.

Kyse ei siis ole tosiasioista, vaan tunteista, jotka ovat tallentuneet minun psyykeeni, ja vaikuttavat minun toimintaani, pelkoihini ja suhtautumistapoihini.

Myötätunnon ja rakkauden suuntaaminen muistoihin eheyttää niitä, mikä kasvattaa hyvää oloa ja rakkautta sisälläni. Haluan tuntea enemmän myötätuntoa kaikkia muistikuvissani olevia kasvoja kohtaan, vaikka nämä ihmiset olisivat aiheuttaneet kärsimystäkin.

Kun näin kasvot, jotka ovat tuottaneet minulle tahattomasti fyysistä kipua, huomasin, että inhon tunne nousi kehossani. Vapauttava tunne oli hyvin suuri, kun tajusin, että voin lähettää ainakin vähän rakkautta myös tälle muistolle. Rintakehäni laskeutui ja hengitin syvempään kuin aikoihin, inhon tunne poistui anteeksiannon ja myötätunnon tieltä. Myötätunto kohdistuu minuun, joka olen tästä kärsinyt ja tätä kuvaa kantanut.

Voin vaikuttaa sisäiseen maailmaani, vaikkakin se syntyy toisten ihmisen kautta. Tunsin hyvää oloa ja paljon rakkautta itseäni ja elämää kohtaan. Me kannamme turhaan paljon tällaisia kielteisiä muistoja.

Muistoni on kuin elokuvanauha päässäni. Aivan kuin katsoessaan elokuvan uudelleen, voi löytää siitä jotakin uutta, samoin voi muistojen elokuvastaan. Kuten elokuvan loppupuolella usein ymmärtää, miksi sankari koki kipua, mutta sai kuitenkin prinsessan, voi omasta elokuvastaan nähdä syitä ja seurauksia kirkkaammin, kun sitä pysähtyy katsomaan taaksepäin.

Ajattelin tulevaisuuden tuovan jotakin parempaa, kunnes tajusin, että minun pitää rakastaa otettuja askeleita. Keskittyä niihin enemmän kuin katsella taivaanrantaan ja kulkea jotakin kohti. Toki voi olla tavoitteita, mutta niissä ei pitäisi elää, vaan askeleissa. Jos aiemmat askeleeni muodostavat ikäviä muistoja, on hyvä pysähtyä katsomaan, olisiko aikaa jo kulunut riittävästi, jotta voin antaa anteeksi ja hyväksyä asiat, jotta ne eivät paina nykyisiä askeleitani.