Sivu 306 – Hidasta elämää

Jooga opetti, että on ok olla jatkuvasti keskeneräinen

Jooga on löytänyt tiensä elämääni kolme kertaa. Ensimmäisen kerran, kun olin yläasteikäinen – en enää muista miten päädyin tuolloin paikallisen kansalaisopiston järjestämään hathajoogaan. Tuolloin ohjaajan puhe ihmiskehon energiakeskuksista eli chakroista ja loppurentoutuksen mielikuvaharjoitukset ovat menneet senikäisen minäni tajunnasta viuhuen yli, mutta muistan kyllä pitäneeni itse jooga-asanoista.

Toisen kerran jooga tuli elämääni opiskellessani yliopistossa. Tuolloin tutustuin ensimmäistä kertaa astangajoogaan, jonka voimaa kehittävä asanasarja helpotti luentosaleissa ja tietokoneen ääressä istumisen aiheuttamia hartiajumeja huomattavasti. Myöhemmin yliopistoliikunnan tarjoama lempeä ja hidastempoinen yin-jooga antoi ensimmäiset kokemukset syvästä, meditatiivisesta rauhan tilasta – muistan kävelleeni niiden tuntien jälkeen kotiin onnellisen rentouden pilvessä, erillään ympäröivän maailman vilinästä.

Kiinnostukseni joogaan on kerran herättyään säilynyt ajatuksena (”Olisipa ihanaa kyllä harrastaa joogaa!”) jossain takaraivossa läpi lukuisten joogaamattomien vuosien. Aloitin kyllä joogan useasti uudelleen, mutta niin myös lopetin. Ymmärsin vasta jälkikäteen, että koskaan en ollut joogalle ikään kuin valmis, fyysisesti ja henkisesti.

Malttamaton mieleni ja taipumaton kehoni ovat olleet joogapolullani isoimpia kompastuskiviäni – mutta lopulta myös isoimpia opettajiani.

Elämäntilanteestani tai muista syistä johtuen en koskaan sitoutunut (tai malttanut sitoutua) joogan harjoitteluun: malttamaton mieli kun haluaisi tuloksia heti, mutta kehohan ei heti taivu taikatemppuihin. Tuolloin en vielä ollut siinä pisteessä, että olisin ymmärtänyt astangajoogan guru Sri K. Pattabhi Joisin lauseessa ”Practice and all is coming” (Harjoittele, ja kaikki tapahtuu) piilevän viisauden.

Kolmannen kerran jooga palasi elämääni muutettuani Helsinkiin keväällä 2015, ja tällä kertaa tunnen sen palanneen pysyvästi. Aina aiemmilla kerroilla, kun olen aloittanut joogan, olen nimenomaan aloittanut sen harrastamisen, ja jossain vaiheessa, väistämättä, joka kerta, se ”harrastus” – olipa sitten kyseessä astanga, hot yin, bikram… – myös loppui: kurssin päätyttyä, ohjaajan vaihduttua, minun muutettuani pois paikkakunnalta, tai milloin mistäkin syystä.

Vasta kolmannella kerralla joogan ”aloittaessani” olin joogan aloittamiseen aidosti valmis.

Helsingissä löysin paitsi aivan ihanan joogasalin ja -opettajan, myös vihdoin sisältäni ne olennaisimmat: palon ja halun sitoutua astangaharjoitukseeni, johon olin viimein myös henkisellä tasolla valmis. Tämä oma ”henkinen valmiuteni” oli sitä, että en (enää) aseta tavoitteita etenemisen tai harjoitukseni, saati kehoni kehityksen suhteen. Tässä on suuri ero aiempaan, jolloin tiedostamattani halusin päästä harjoituksessa eteenpäin, jotta kokisin olevani ”kunnon joogi”.

Mitä sitten, jos harjoitukseni ”ei etene” vaan jurnutan samojen asanoiden parissa aamusta, viikosta ja vuodesta toiseen, kun kehoni – ja kuten olen oivaltanut, mieleni – ei syystä tai toisesta vielä(kään) ole valmis luopumaan tietyistä kireyksistä näin liki kahden vuoden säännöllisen harjoittelun jälkeenkään? Tästä huolimatta herään aamuisin harjoitukseeni iloisena – puhtaasti harjoittelun itsensä vuoksi.

Olen oppinut kuuntelemaan kehoani ja etenemään kehoni, ei mieleni asettamassa tahdissa, ja jos jonain aamuna kehoni vaatii harjoituksen sijasta lepoa, voin suoda sen sille ilman mielen moitteita.

Koitan joka kerta matolle astuessani tarkkailla kehoani, miltä siitä juuri tänään tuntuu, enkä olettaa sen pystyvän tiettyihin asioihin tai taipuvan tiettyihin asanoihin vain siksi, että niin tapahtui edellisessä harjoituksessa. Lisäksi huomaan suhtautuvani omaan joogailuuni aina vain enemmän mielen ja hengen harjoittamisena, fyysisyyden kautta. Vaikka astanga onkin joogamuotona moneen muuhun joogalajiin verrattuna varsin fyysinen ja vaatii (ja myös kehittää) voimaa, sekin on kuitenkin ensisijaisesti harjoitus kohti mielen tyyneyttä ja hallintaa, kehon hallinnan kautta.

On ollut hienoa huomata, että voin nykyään sallia sekä itseni henkisesti että joogaharjoitukseni olevan jatkuvasti ”työn alla”, ja että se on ihan ok. Joogaharjoitus, kuten koko elämä, on prosessi. Ei ole maaliviivaa, jolloin harjoitus (tai minä) olisi ”valmis” ja jonka saavuttamiseen tulisi pyrkiä. On vain jatkuvasti muuttuva keskeneräisyyden tila.

Lue myös: 5 + 6 vinkkiä Helsingin Joogafestivalille

Toteudutko työssäsi?

Työelämätutkimusten lukeminen surettaa. Liian moni ei koe olevansa unelmatyössään. Liian moni voi työssään huonosti. Vietämme töissä keskimäärin 80 000 tuntia elämästämme. Järisyttävä aika onnetonta olemista.

Pistää pohtimaan, miksi tyydymme sellaiseen, mistä emme syty. Olemmeko liikaa järjissämme. Johdetaanko meitä liikaa. Alistummeko liikaa. Luulemmeko, uskommeko ja pelkäämmekö liikaa.

Itseään voi vahvistaa. Ei vastaan, vaan puolesta. Vahvista itseäsi rohkeutesi ja työssätoteutumisesi puolesta.

”Ihminen ei tarvitse koulutustaan vastaavaa työtä. Ihminen tarvitsee intohimoaan vastaavaa työtä.”(Lauri Järvilehto)

1. Itsesi toteuttaminen

Itsensä toteuttaminen on kokemus siitä, että tekeminen on itsestä lähtöisin. Se on myös rohkeutta olla itselleen rehellinen ja ottaa vastuu valinnoistaan.

Tutustu rohkeasti itseesi, jotta tietäisit miten voit toteuttaa itseäsi. Mikä kiinnostaa, mistä sytyt, mitä arvostat ja mitä haluat työltäsi. Mitä olet valmis tekemään päivästä päivään, mistä valmis luopumaan.

Elinvoimasi kumpuaa itsellesi arvokkaiden asioiden tekemisestä. Kun valitset tekemisesi rakkaudesta käsin, et voi valita väärin.

2. Sinussa on enemmän

Unohda koulutuksesi, tittelisi ja cv:si ja uskalla tutustua kykyihisi. Työssä pärjäämisen sanotaan johtuvan 90-prosenttisesti mielen softasta ja vain 10-prosenttisesti asiantuntemuksesta.

Mieti, mitä taitojasi hyödynnät mieluiten. Mitä haluat oppia ja olet valmis ahkerasti treenaamaan. Suo itsellesi se huikea fiilis, kun huomaatkin osaavasi jotain, mikä on tuntunut aiemmin mahdottomalta. Sinulla on oikeus ”päteä ja pystyä”. Oikeus myös mokailla, olla epätäydellinen ja keskeneräinen.

Uskalla tutustua myös tunteisiisi. Noihin herkkiin olentoihin, jotka liikehtivät sisälläsi. Miten ne sinuun vaikuttavat. Voit oppia kimmoisaksi tilanteissa, joissa tunteilla on taipumus tainnuttaa sekä sinut että toimintakykysi.

Mitä paremmin tunnet itseäsi, sitä enemmän olet.

3. Silmissäsi palaa

Intohimon roihu syttyy silmiisi siellä, missä innostuksesi ja kykysi kohtaavat. Kun teet asioita, joita rakastat ja kun tunnet, että homma etenee. Kun opit jatkuvasti lisää.

Ryhdy ihmetekoihin heti eikä huomenna. Anna intohimosi vietellä sinut flow-tilaan, joka on ajaton, paikaton ja huoleton. Jossa kaikki sujuu kuin itsestään.

4. Sun Juttu

Tekemisesi merkitys – kutsumukseksi kutsuttu – on siellä, missä intohimosi ja halusi tehdä hyvää kohtaavat. Kutsumus saa sinuun vipinää. Se on syy tehdä ja elää. Se on Sun Juttu.

Kun tiedät mikä sinut saa syttymään ja pursuamaan elinvoimaa, on aika miettiä, miten voit olla hyödyksi, palvella, auttaa, parantaa. Voit hyvin voidessasi auttaa. Hyvinvoivana haluat hyvää muillekin, synnytät hyvän kierteen.

5. Kenen kanssa lämmittelet?

Olemisemme ydin on yhteisöllinen. Tarvitsemme toisia nähdäksemme itsemme. Lämmin ja arvostava yhteys toisiin on tärkeä onnellisuuden lähde. Myös työelämässä.

Ajattelemme helposti, että vahva ja itsenäinen ihminen pärjää omillaan. Ei tartte auttaa. Vielä perkele perään. Itsenäisyys ja läheisyys eivät ole vastavoimia, vaan toistensa lämmössä kasvavia hyvän supervoimia. Meillä on tarve edistää omia juttujamme, mutta yhtä paljon tarve olla yhteydessä toisiimme. Hehkumme, kun tarpeemme sopusointuvat keskenään. Kun kumpikaan ei ole ali- tai ylimitoitettu.

Kenialainen ystävä kysyi eräässä yhteistyötilanteessa ”kenen kanssa lämmitellään” tarkoittaessaan kysyä, keitä kimppaamme kuuluu. Etsi omat lämmittelykaverisi.

6. Raha

On rahakin syy tehdä töitä. Mutta vain yksi monista. Kokeaksesi työsi merkitykselliseksi, ovat edellä mainitut viisi syytä huimasti tärkeämpiä. Kun ruokit ja vahvistat niitä, löytää tarvitsemasi rahakin luoksesi.

Jos et löydä intohimoasi palkkatöistä, yksi mahdollisuuksistasi on ryhtyä elämäntyyliyrittäjäksi. Jos uskot ja haluat, löydät kyllä toimintamallin, jolla voit ansaita toimeentulosikin. Elämäntyyliyrittäjälle yrittäjyys on oman elämäntyylin – rikkaan elämän – mahdollistaja.

Kaunis kiitos elämällesi on uskallus elää rikasta elämää – työssäkin. Vaatiiko se sinulta vain pientä mielen softan korjausohjelmointia vai radikaalia irtipäästämistä kaikesta, mitä olet tähän asti tehnyt. Tai jotain siltä väliltä. Sydämesi tietää.

14 tunnetasoa – oletko kokeillut ne kaikki?

Tunteiden tikapuun avulla olen ymmärtänyt mitä minun pitää tehdä päästäkseni tasapainoon. Ollakseni kokonainen, minun pitää antautua kaikille tunteilleni. Haluan kiivetä rakkauteen asti, ja rakkauteen sisältyy kaikki tikapuun tunteet. Jotta voisin olla itseäni kohtaan rakastava, minun on tunnettava ja hyväksyttävä itseni – tunnettava ja hyväksyttävä kaikki tunteet osaksi elämääni. Minulla on tikapuussa monta tunnetta, joille olen ”velkaa”, jotka olen jättänyt tyystin huomioimatta, tukahduttanut ne ja valinnut aina vain ne minulle helpot vaihtoehdot.

Jokaisella tunteella on minulle opetettavaa itsestäni, uskomuksistani ja peloistani. Oli helppoa tunnistaa tikapuista perustunteeni, joka on mukavuusalueeni. Se laiska valinta, automaatiolla tuleva taso. Silloin kun olen kiireessä, enkä ole yhteydessä voimaani, tipun aina perustunteeseeni vihaan. Se on ollut perustunteeni jo vuosikymmeniä ja olen jo alkanut kyllästyä siihen. Olen halunnut kokeilla muitakin tunteita, jotta pääsisin vihan jumistani irti.

Tikapuista on helppo katsoa mitä muita tunteita olisi tarjolla. Tämä pätee molempiin maailmoihin, puskemisen maailmaan ja voiman maailmaan. Voiman maailmassa perustunteeni on halukkuus. On helppoa ja ihanaa olla innostunut lapsenomainen hulluttelija, joka jakaa elämäänsä ja oppimiaan asioita muille. Elää taikamaailmassa ihmeitä nähden ja auttaa lähimmäisiään innostuneena ja iloisena.

Olisihan se, helppoa ja ihan mukavaakin elämää, olla iloinen rakkauden jakaja ja välillä olla vihainen ja katkera siitä, että joutuu aina olemaan se iloinen rakkauden jakaja, sitten taas rakastaa kaikkia ja pian taas puhkua vihassaan.

Rajoittamalla itseäni kahteen tunteeseen, en elä rauhallista ja tasapainoista elämää, enkä opi itsestäni mitään uutta.

Jos jumittaa aina siinä samassa tunteessa, jumista pääsee irti antautumalla tuntemaan muitakin tunteita. Se tunne, missä puskemisen maailmassa jumittaa, on kuin lukko sen tunteen ala- ja yläpuolella oleville tunteille. Kaikkien puskemisen maailman tunteiden pohjalla on PELKO ja jos jumistaan haluaa päästä eroon, kannattaa tutustua pelon alla oleviin tunteisiin. Mitä kerrottavaa niillä olisi?

Minun on ollut erityisen vaikeaa päästä käsiksi kahteen tunteeseen, jotka eivät ole vihaiselle luontaisia. Toinen on suru, sillä vihainen ei itke. Ei ehdi, kun pitää kovana jätkänä tuli perseen alla korjata kaikkien virheet. Toinen on syyllisyys, koska mistäs minä nyt syyllisyyttä tuntisin, kun kaikki hoituu suitsait ja täydellisesti?

Viime vuoden tavoitteenani oli oppia itkemään. Ei ollut helppoa, voin kertoa. Vihan tulisuutta on sammutettu niillä lukuisilla kyynelillä joita olen oppinut vuodattamaan. Olen surrut kaikki elämäni surut uudelleen, itkenyt ne nyt kunnolla, loppuun asti. Suru vaatii aikaa ja sisäänpäin kääntymistä, joten olen surun ansiosta rauhoittanut tuliperseeni olemaan rauhassa, apatiassa.

Apatiassa keskitytään tuntemaan ja oppimaan tunteista, kuuntelemaan niiden viestiä. Tämä on ollut tehokkaalle suorittajalle ja perheelleni, joka on tottunut näkemään minut vauhdikkaana, välillä outoa ja pelottavaakin. Nytkö se masentui? Päinvastoin, apatiassa olen saanut uuden elämän, syvemmän kosketuksen itseeni. Olen alkanut todella tuntea itseäni ja alkanut ymmärtää vahvuuksiani ja heikkouksiani.

No entä syyllisyys? Odotan kovasti sen tuomia lahjoja, sillä tiedän sen olevan minulle iso juttu. Syyllisyys opettaa fyysisiä rajoja eli tasapainoa tekemisen ja olemisen välillä. Miten paljon teen, itseni tai muiden eteen, mitä sanon ja millä tavalla, kuinka paljon autan vai annanko olla? Kuulostaa vihaiselle sopivilta opeilta, eikö?

Uskon, että ympärillemme valikoituvat suurimmat opettajamme. He ovat läheisiä ihmisiä, joilta voimme oppia omaa elämäämme eniten parantavia oppeja. Kun katson ympärilleni, huomaan ilokseni, että kaikki läheisimmät aikuiseni ovat syyllisyyttä perustunteenaan tuntevia. Ja arvatkaa, he ovat haalineet ympärilleen vihaisia ihmisiä! Syyllisyyttä tuntevat eivät meinaan hevillä suutu, he miellyttävät ja palvelevat mieluummin itsensä hautaan, kuin vetävät rajoja jaksamiselleen. He ovat suurella sydämellä varustettuja anteliaita ja perhekeskeisiä ihmisiä, kylmäkiskoisten ja toisia poispäin työntävien vihaisten kaikkea vastustavien vastakohtia.

Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa, ja voitkin mielenkiinnolla tutkia, onko lähipiirisi ylpeän rinnalla häpeilevä, himokkaan rinnalla apaattinen ja pelokkaan rinnalla surullinen?

Olen saanut nähdä ja kuulla läheisiltäni millaista on syyllisyyttä tuntevan elämä, jotta kun vihdoin olen valmis avaamaan oman syyllisyyteni paketin, tiedän mitä valintoja tehdä. Läheiseni taas ovat oppineet minulta millaista on vetää rajoja ja osata olla välillä itsekäskin. Täydellistä.

Häpeään olen jo päässyt kiinni. Olen marinoitunut siinä viimeiset kuukaudet, kirjaani kirjoittaessani. Häpeä tulee aina kun on valmis tulemaan näkyvämmäksi, kun on valmis laajentamaan energioitaan, kun on valmis tekemään rohkeita tekoja. Se on tiheintä ja tumminta energiaa, joka todella sitoo meidät itseemme, paikoilleen ja hiljaiseksi, jotta voisimme rauhassa ja harkiten itse valita henkiset rajamme. Mitä enemmän häpeää tunnen, sitä suurempi on tuleva voimani. Alussa häpeä oli tukahduttaa minut, nyt se on tehtävänsä tehnyt ja henksisiä rajojani venyttänyt, joten osaan hengittää sen kanssa ja jopa iloita siitä. Vieläkin häpeää, tuleepa minusta voimakas!

Olen siis hetken vielä häpeässäni, jotta voin toivottaa syyllisyyden tervetulleeksi. Uusien henkisten rajojen jälkeen pitääkin asettaa uudet fyysiset rajat. Vastakohtien laki näyttää taas toteutuvan, sillä mitä suurempi henkinen voima minulla on, sitä vähemmän tunnen tarvetta tehdä.

Puskemisen maailman tunteet ovat suurimpia maadoittajiamme, parhaita opettajiamme. Voiman maailmassa vain kerrataan näitä oppeja, sillä olemme kaikki luonnollisesti voimakkaita, rohkeita, rauhallisia, halukkaita, hyväksyviä ja ymmärtäväisiä. Me olemme rakkautta. Puskemisen maailmassa kuoritaan kaikkia rakkautta estäviä uskomuksia pois. Minulla sujuu halukkuus ja toki myös rohkeus, ymmärrän myös syvällisesti elämän mysteereitä, mutta taas ne sisäänpäin kohdistuvat tasot, neutraali ja hyväksyntä, ne ovat minulle vaikeita. Niitä opettelen juuri surun ja apatian sekä syyllisyyden ja vihan avulla.

Kun tunteet ja niiden opit tiedostaa, voi pysyä voimissaan ja tuntea raskaitakin tunteita samaan aikaan.

On minä, joka olen rakkaus ja voima, ja tunteeni ovat energiaa, jotka auttavat minua voimani säätelyssä matkallani kohti tasapainoa. Tämä tapahtuu ikään kuin voimani vierellä. Se ei heilauta voimaani, vaan seuraan uteliaana mitä se tekee voimalleni. En puske tunteitani vastaan, sillä ne vievät minua aina kohti totuuttani.

Mitä alempi tikapuun tunne, sen enemmän se voimaani kasvattaa. Häpeä ja syyllisyys ovat perustavaa laatua olevia tunteita ja niillä on suotta huono maine. Olen elämäni vältellyt voimaani ja valinnut helpon vihan, nyt valitsen voimani ja kaiken mitä siihen sisältyy. Olen valmis tuntemaan elämäni matalat ja raskaat tunteet, jotta perusta elämän voimalleni pysyy.

Mindfulness ei ehkä paranna työelämän ongelmia, mutta se voi parantaa yhden ihmisen elämänlaatua

Hesarin Ville Seurin kirjoitus 25.1.17 otsikolla: Tutkija varoittaa mindfulness-trendin ongelmista: ”Jos työtä on liikaa, tarjotaan vaihtoehdoksi, että hengitäpä vähän” sai aikaan kuohuntaa mindfulness-keskustelupalstoilla – huom. kuohunta mindfulness-piireissä tarkoittaa joillekin ihan normaalia keskustelua 🙂

Juttuun oli haastateltu filosofian tohtori Mira Karjalaista, joka tutkii tulevaisuuden työelämää Suomen Akatemian WeAll-hankkeessa sekä omaa meditaatiokokemusta kahdenkymmenen vuoden ajalta. Karjalainen kertoo mindfulnessin hyödyntämisestä työelämässä tärkeitä pointteja ja haluan tässä tarkastella muutamia jutun kohtia tarkemmin.

Omasta kokemuksestani työelämän mindfulness-kursseilta en voi sanoa, kuten Karjalainen toteaa: ”on vaarana, että henkisyydestä tulee uusi työtaakka”. Toki, jos ihmiset laitetaan väkisin tekemään harjoituksia, tämäkin on mahdollista (en tiedä onko välttämättä tarpeen puhua henkisyydestä – voihan mindfulness avautua joillekin hyvin yksinkertaisina hyvinvointityökaluina arjessa). Tässä kohtaa mindfulness-ohjaajan ammattitaito tulee esiin. Miten muistutamme mindfulness-harjoittajia siitä, että emme ole tekemässä suoritusta tai puskemassa väkisin johonkin rentouden päämäärään. Vaan harjoittamassa nimenomaan sallimista, hyväksymistä ja ystävällistä asennetta itseämme ja muita kohtaan.

Vaikka tutkimustenkin mukaan mindfulness-harjoituksia kannattaa tehdä säännöllisesti ja riittävän pitkiä aikoja, on mielestäni hyvä säilyttää lempeä ote itse harjoittamiseen. Toki mindfulness-ohjaajina kannustamme osallistujia päivittäiseen harjoittamiseen, mutta jos päivä tai pari jäi väliin, ei itseruoskinta auta jatkamaan vaan juuri mindfulness-asenne: kas, nyt kävi näin. Se että hyväksymme sallivan asenteen ja väliin jääneet harjoituskerrat ei tee meistä laiskoja, välinpitämättömiä tai luovuttajia vaan poistaa vain turhan vastustuksen asiaa kohtaan – tämä on juuri mindfulness-harjoittamisen ydintä, joka ilmentyy muodollisten harjoitusten ulkopuolella arjessa!

Hyväksymisessä on mindfulnessin paradoksi, kun emme vastusta jotain, emme hukkaa siihen turhaa energia vaan voimavaramme säästyy siihen, että voimme suunnata tietoisesti huomiomme johonkin mikä on oleellista sillä hetkellä: harjoitukseen (tai harjoitusrutiinin muodostamiseen), työn tekoon, lapsen kanssa leikkimiseen, tms.

Karjalaisen seuraamassa organisaatiossa mindfulness-harjoituksia perusteltiin sillä, ”että ne tekevät ihmisistä parempia työntekijöitä.” Tässä tullaan molekyylitason herkkään aiheeseen. Toisaalta mindfulness-ohjaaja ei voi luvata tai markkinoida mindfulnessia (tai oikeastaan mindfulness-harjoittamisen mahdollisia hyötyjä) millään. Ei ole kovin mediaseksikästä laittaa kurssiesitteeseen pinossa olevia kiviä ja kirjoittaa räjähdyskuplan sisään: ”me nyt vaan hengitellään yhdessä, harjotellaan hyväksymistä ja katotaan mitä seuraa. Jos siitä ylipäätään seuraa mitään…” Jee, kaikki mukaan – mä ekana!!! Harjoittaminen on jokaiselle niin henkilökohtainen sekä tietyllä tapaa arvaamaton prosessi ja seikkailu, että on syytä miettiä, mitkä ovat sen eettiset markkinoinnilliset mahdollisuudet?!

Tietenkin olisi mielenkiintoista tietää, että mistä kontekstista edellä mainittu lause on irrotettu. Ja taasen toisaalta mindfulness-tutkimuksia alkaa olla jo kohtalainen keko. Vuonna 2015 julkaistiin melkein 700 tutkimusta ja käyrä sojottaa tukevasti koilliseen. Tutkimuksissa on toinen toisensa jälkeen saatu tämän suuntaisia havaintoja.

Mindfulness-harjoittelun myötä nämä vaikuttavat kasvavan ja vahvistuvan (jokaisessa kohdassa on linkki tutkimukseen):

Mindfulness-harjoittelun myötä nämä vaikuttavat vähenevän:

Kyllä sen verran tunnen myötätuntoa mindfulness-ohjaajakollegaani kohtaan, että kun lukee näitä tutkimustuloksia niin millä tavalla niihin olisi sitten korrektia viitata? Ehkä ”parempia työntekijöitä” letkautus meni hitusen överiksi, mutta kyllä harjoittamisen hyötyjä näyttää tarttuvan tiedemiesten haaviin aivokuvantamismenetelmiä myöten.

”Jos työtä on jatkuvasti liikaa, tarjotaan vaihtoehdoksi, että hengitäpä vähän.” Olisipa herkullista syventyä tähän, sanon kuitenkin lyhyesti, että ehkä tällaisessa tilanteessa olisi johtajien syytä katsoa peiliin. On johtajien ja esimiesten homma järjestää työ niin, että se on realistisesti tehtävissä – ei sitä mindfulnessilla pelasteta ja ei ole mindfulnessin syy, ettei se ”toimi” ratkaisuna mahdottomassa yhtälössä – ei mindfulnessin edes pidä ”toimia” 🙂 Jokainen harjoitus itsessään on aina määränpää.

On tärkeää, että mindfulness on esillä oikein termein ja oikein ymmärrettynä, itse kuitenkin toivon aiheen äärelle myös lempeyttä, ystävällisyyttä, sallivuutta ja myötätuntoa. Koska sitähän mindfulness on. Eletään myös sen mukaan muuallakin kuin meditaatiojakkaroilla 🙂

Loppuun vielä Karjalaisen nasevat kiteytykset: ”Totta kai mindfulness-trendissä on työpaikoilla hyviä puolia eikä sitä kannata kokonaan hylätä.” ”Mutta on hyvä pitää mielessä, ettei se ole mikään yleinen syöpälääke. Kaikilla asioilla on kääntöpuolensa.”

Miten sinusta olisi sopivaa markkinoida tai puhua mindfulnessista työpaikoilla?

Olisi kiva kuulla mielipiteesi.

Kaikkea hyvää, Aleksi

Ilmoittautuminen 8 viikon mindfuleness-kurssille on nyt auki. Kurssi alkaa 18.11. Tervetuloa mukaan! Lue lisää kursista TÄSTÄ.

https://hidastaelamaa.fi/2021/10/mindfulness-verkkokurssi-8-viikkoa-2/#9c114e06

Viettelevä vadelmaleivos, joka saa hauiksetkin hymyilemään

Viettelevän vadelmaleivoksen rouskuvan rapea pohja valmistuu yksinkertaisista aineksista, kuten kaurasta ja manteleista. Pohjan päälle valutetaan lopuksi vaaleanpunainen viettelys, joka saa hauiksetkin hymyilemään rahkan, vadelmien ja hunajan herkullisella yhdistelmällä. Tämä samettinen leivos saa sinut sekoamaan.

Ps. Terveysherkun voi valmistaa myös raakaleivoksena. Valmista tuolloin pohja aivan normaalisti ja jätä täytteestä kananmunan valkuainen pois. Huomaa, että täytteen massa on tässä versiossa niin viettelevä, että se suorastaan valuu ulos rapeasta kuorestaan.

Ideoi myös rohkeasti itse. Miten olisi maidoton raakaversio soseutettujen vadelmien kera? Kuulostaa kerrassaan kirpsakan kutsuvalta.

VIETTELEVÄ VADELMALEIVOS

(Ohjeesta tulee noin 4 leivosta. Vaihtoehtoisesti se muuttuu käden käänteessä yhdeksi isoksi piirakaksi. Tuplaa tuolloin reseptin ainekset.)

LEIVOSPOHJA:

1,5 dl kuorellisia manteleita

1,5 dl kaurahiutaleita

1 tl psylliumia

ripaus suolaa

ripaus luomu kanelia

loraus hunajaa

VAIHE 1) Liota manteleita vedessä vähintään 2h ja siivilöi ne tämän jälkeen kuiviksi.

VAIHE 2) Yhdistä kaikki pohjan aineet ja sekoita tehosekoittimessa. Valmis taikina on rakenteeltaan muovailtava.

VAIHE 3) Voitele leivosvuokien/ tai piirakkavuoan pinnat ja tasoittele taikina sormenpäillä tiukasti vuoan pohjalle sekä reunoille.

LEIVOSTÄYTE:

250 g maitorahkaa

200 g vadelmia

1 luomu kananmunan valkuainen

pari lorausta luomu hunajaa (maun mukaan)

VAIHE 1) Yhdistä täytteen kaikki ainekset ja sekoita ne tehosekoittimessa vaaleanpunaiseksi massaksi. Maista taikina, jotta se vastaa omia makumieltymyksiäsi. Lisäile mausteita ja makeutta tarvittaessa.

VAIHE 2) Kaada täyte leivospohjien päälle.

VAIHE 3) Paista vadelmaleivoksia uunin keskiosassa, 200 asteessa, noin 20 minuuttia, kunnes täyte on hyytynyt ja leivoksien reunat ovat paahtuneet kevyesti.

Näin valmistat maistuvaa ruokaa moniallergiselle

Minkälaista on arki perheessä, jossa ruokavaliosta on karsittu kaikki yleisimmät allergiaa aiheuttavat ruoka-aineet? Se on kaiketonta, joka on oikeastaan aika nerokas termi silloin kun tuntuu hankalalta selittää, että ruokavalioon ei kuulu muun muassa maitoa, munia, kotimaisia viljoja, soijaa ja pähkinöitä. Tällaiseen kaikettomaan ruoanlaittoon ja leivontaan ohjeistaa kirjallaan kaksi moniallergisten erityislasten äitiä Annukka Moilanen ja Kati-Annika Ansas.

Kaiketon-kirjan (Moreeni 2017) kantavana ajatuksena on, että kaikki ruokapöydässä istuvat voivat syödä samaa ruokaa erikoisruokavaliosta huolimatta. Varsinkin lapsiperheissä helpottaa paljon, kun ei tarvitse tehdä useaa eri ruokaa eri syöjille. Keittokirjoja erilaisia ruokavalioita noudattaville löytyy jo melko laajasti, mutta näin montaa allergeenia poissulkevaa en ole itse vielä nähnyt. Tästä ajatuksesta kirja saikin alkunsa, sekä Annukka Moilasen Kaiketonta sydämellä-blogista, jonne hän on kerännyt onnistuneita ohjeita vuosien varrella.

Usean eri ruoka-aineen välttely ruoanlaitossa ei välttämättä alussa ole kauhean yksinkertaista. Ainakin itselläni aikoinaan päänvaivaa aiheutti erityyppisten jauhojen käyttö. Ne imevät niin eri tavalla nestettä, joten sopivan yhdistelmän löytyminen vei aikaa, jotta lopputulos oli halutunlainen. Usein myös jonkun tärkkelyksen (maissi- peruna- tai tapiokajauho) lisääminen taikinaan oli välttämätöntä halutun rakenteen saamiseksi. Kirja listaa useita hyviä vinkkejä onnistuneen lopputuloksen aikaansaamiseen ja esimerkiksi tosi mielenkiintoisen ja hyvän version korppujauhoista. En myöskään aikaisemmin ollut tajunnut, että kananmunan voi korvata vauvojen valmissoseella (esim. peruna- tai porkkanasose) tai jos tarvitsee pelkkää kananmunan valkuaista, voi käyttää säilöttyjen kikherneiden lientä.

Olen yrittänyt tehdä monta kertaa marenkia hiukan erilaisella lähestymistavalla (muun muassa käyttämällä kookossokeria, jolloin lopputuloksena syntyi kauniiden kuohkeiden marenkien sijaan ruskea liemi), mutta nyt halusin kirjan innoittamana testata, miten syntyy marenki kikhernepurkin liemestä ja vielä ilman kananmunaa. Ja syntyihän se! Alla neuvot kaikettoman marengin tekoon.

Munattomat marengit (noin 60 kpl)

1 kikhernepurkin liemi (esim. Go Green 290g)
1tl sitruunamehua
2dl mansikkatomusokeria

Kaada liemi kikhernepurkista kulhoon ja vatkaa sähkövatkaimella kevyeksi vaahdoksi. Lisää sitruunamehu ja jatka vatkaamista, kunnes vaahto alkaa näyttää valkuaisvaahdolta

Lisää tomusokeri vähitellen vaahdon joukkoon samalla vatkaten. Jatka vatkaamista vielä viitisen minuuttia, kunnes vaahto on kiiltävää ja siihen muodostuu huippuja. Vaahdon tulee olla niin kiinteää, että se pysyy ylösalaisin käännetyssä kulhossa.

Levitä uunipellille leivinpaperi ja öljyä sen pinta kevyesti. Lusikoi vaahto pursotuspussiin ja pursota leivinpaperin päälle haluamasi kokoisia ja muotoisia marenkeja.

Paista marenkeja 100 asteessa noin 1,5 tuntia. Jätä marengit tämän jälkeen vielä uuniin jäähtymään ainakin pariksi tunniksi. Säilytä suljetussa rasiassa kuivassa ja viileässä.

Onko avun hakemisen oltava häpeällistä?

Kirjoittaja Helena Service on Helsingissä asuva psykoterapian erikoispsykologi ja psykoterapeutti. Hän on mukana kehittämässä Minduu-palvelua, joka helpottaa sopivan psykoterapeutin löytämistä. Työlle tuo vastapainoa perhe-elämä ja läheisten kanssa vietetty aika.

”Meneekö minulla oikeasti niin huonosti, että tarvitsen terapiaa?” Kysymys kolahtaa herkästi vatsan pohjaan. On kova paikka myöntää, että ei voi hyvin. Ajatus ammattilaisen puoleen kääntymisestä voi olla ristiriitainen ja luotaantyöntävä. ”Kyllä tässä ehkä pärjätään.” ”Ei tilanne ole vielä niin huono.” Lauseet kuvastavat suhdettamme apuun. Avun hakemisessa ei korostu toiveikas mahdollisuus paremmasta vaan häpeällinen tunnustus omasta pärjäämättömyydestä.

Miltä kuulostaisikaan, jos suhtautuisimme muuhun ammattiapuun samalla varauksella kuin psykoterapiaan? ”Kuulitko, että naapurin poika oli joutunut aloittamaan jalkapallovalmennuksessa? Meidän perheen pallottelussa on onneksi pärjätty vielä omin voimin.” ”En minä kampaajalle, vaan kyllä leikkaan tukan itse. Onhan kuitenkin muita, joilla on todellisia hiusongelmia.”

On mielenkiintoista, että niin moni meistä maksaa kuormittavina elämänvaiheina herkemmin hemmotteluhoidosta, vaateostosreissusta tai uudesta harrastuksesta kuin varaisi samanhintaisen ajan ammattiauttajalle, joka voisi tukea paljon pidemmälle.

Sankarillista sinnittelyä vai urheaa puuttumista?

Julkisuuden tarinoissa terapiaan hakeudutaan usein silloin, kun tulee seinä vastaan. Draamankaaressa ensin sinnitellään kunnes tulee romahdus, ja sitten opitaan, että apua voi pyytää ja sitä voi saada. Nämä henkilökohtaiset tarinat antavat arvokkaan sanoman vaikeuksien kanssa kamppaileville: et ole yksin ja apua voi saada. Samalla voimme kuitenkin tahattomasti tukea käsitystä avun hakemiseen liittyvästä häpeästä ja siitä, että ammattilaiselle mennään vasta, kun ei enää muuten selvitä.

Pohdin, olisiko yhteiskuntamme valmis myös uudenlaisille tarinoille: kertomuksille, joissa avun hakeminen on rohkeaa ja merkki määrätietoisuudesta haasteiden edessä. Voisiko omaan hyvinvointiin panostaminen olla ihailtavaa viisautta ja oman arvon tuntemista? Entä jos apu ei olisikaan jotain, mitä ”tarvitaan” vaan jotain, mitä valitaan. Jotain, jota kohti voi ylpeänäkin päättää kääntyvänsä.

Aikaisin apua kohti

Ajatus siitä, että psykoterapia kuuluisi niille, jotka ovat ”todella kipeitä” on tutkimuksen valossa nurinkurinen. Suunta on pikemmin päinvastainen: psykoterapia puree tehokkaammin ja selvitään lyhyemmälläkin psykoterapialla, kun ihmisellä on voimavaroja ja ongelmat eivät ole liian vaikea-asteisia. Monissa vaikeuksissa parempi toimintakyky ja vähempi syrjäytyneisyys yhdistyvät parempiin psykoterapian hoitotuloksiin.

Kun ajattelemme, että nyt vielä pärjään, saattaa ajattelu itse asiassa ohjata meitä pois avun ääreltä juuri silloin, kun olisimme parhaassa asemassa hyötymään siitä. Tämä ei tarkoita, etteikö psykoterapiasta voisi olla hyötyä myös vakavissa ongelmissa. Kuitenkin ajatus, että psykoterapia kuuluisi vain vakavien mielenterveyden häiriöiden hoitoon on tutkimustiedon vastainen.

”Arvaa mitä, varasin ajan kampaajalle – terapeutille”

Terveys ja hyvinvointi kuvataan yleensä tärkeinä arvoina ja pitkittyneiden ja mutkistuvien ongelmien aiheuttamat haitat ja kärsimys ovat hyvin tiedossa. Jos haluamme tukea varhaista puuttumista ongelmiin, onkin syytä pohtia, millaisen viestin rakennamme niille, jotka tarttuvat toimeen ja hakevat apua.

Haluaisin elää yhteiskunnassa, jossa varhain apua hakevat tulisivat kohdelluiksi sekä oman elämän että kansantalouden sankareina. Terveyskeskuksen lääkärit kehuisivat, kuinka hienoa on, että hakee apua jo nyt ja antaisivat aidon mahdollisuuden vaikuttaa siihen, millaista hoitoa ihminen toivoo. Psykoterapiaan ohjattaisiin myös lievemmissä ongelmissa, niin kuin on tutkimustiedon ja hoitosuositusten valossa tarkoituksenmukaista. Apua hakenut voisi kehua ystävilleen, että kääntyi avun puoleen heti, kun huomasi, että asiat eivät ole kohdallaan ja todeta, että se oli loistava valinta.

Sekä terveydenhuoltojärjestelmä, media että jokainen meistä tavallisista ihmisistä voi osaltaan muokata sitä sanomaa, minkä yhdistämme avun hakemiseen ja psykoterapiassa käymiseen. On hienoa, että yhä useampi kokee jo olonsa riittävän varmaksi, että voi kertoa käyneensä terapiassa. Toivottavasti yhä useampi voisi vapautuneesti kertoa myös pohdinnoistaan hakeutua psykoterapiaan ja uskaltaisi hyödyntää psykoterapiaa silloin, kun siitä voisi olla apua.

Ja mistä sitten tietää, meneekö itsellä niin heikosti, että tarvitsee psykoterapiaa? Jos löydät itsesi pohtimasta tätä, kysyt väärää kysymystä. Oikea kysymys on, onko sinulla halua hyötyä terapian tarjoamista mahdollisuuksista. Jos on, olet jo myöntänyt jotain aika rohkeaa.

Teksti on muokattu Minduu:n blogikirjoituksesta ”Mistä tietää, onko todellakin terapian tarpeessa?”

Minduu on nettipalvelu, joka helpottaa avun saantia. Sivustolla voi tutustua psykoterapiaan ja etsiä kätevästi itselleen sopivaa terapeuttia. Minduu pitää myös mielenterveyden edistämiseen ja psykoterapiaan liittyvää blogia. Palvelun on perustanut Henri Valvanne ja Helena Service. Minduu on yhteiskunnallinen startup-yritys, joka pyrkii kehittämään uusia ratkaisuja mielenterveysongelmien ehkäisyyn ja hoitoon.

Näin onnelliset pariskunnat pysyvät onnellisina – 7 tapaa ylläpitää ja varjella rakkautta

Satujen prinsessa ja prinssi elävät aina elämänsä onnellisena loppuun asti. Vaan entä me oikeat ihmiset oikeassa maailmassa, kuinka me elämme yhteisen taipaleemme onnellisina loppuun asti?

Tosimaailmassakin tapaa vuosikymmeniä yhdessä olleita pariskuntia, jotka ovat edelleen äärettömän rakastuneita toisiinsa. Vaikka kuherruskuukausi on jo siirtynyt muistoihin, on syvä rakkaus toista kohtaan edelleen läsnä. Heitä kohdatessa tulee miettineeksi, kuinka se on mahdollista? Kuinka he säilyttävät rakkauden kaikki nuo vuodet? Tässä koottuna tapoja, joilla he varjelevat rakkauttaan.

1. He kuuntelevat toisiaan.

Kommunikoinnin puute on suhteiden suurin kompastuskivi. Toisen kuunteleminen on äärimmäisen tärkeää. Oli asia mikä hyvänsä, kommunikointi johtaa syvempään suhteeseen, jossa oppii jatkuvasti uutta toisesta ja itsestään. Tiedostamalla toisen tarpeet, toiveet, pelot ja kivut, voi olla hänen tukenaan vaikkei aina samaa mieltä olisikaan. Syvemmän ymmärryksen myötä tulee myös syvempi rakkaus.

2. He arvostavat toisiaan.

Olisi hulluutta pitää toista itsestäänselvyytenä, sillä kaikki meistä ansaitsevat lämpöä ja arvostusta. Koska kukaan ei ole täydellinen, tulee huomioida myös toisen ”puutteet” kunnioittavasti. Kun toista kohtelee kunnioituksella, saa todennäköisemmin itse samaa kohtelua. Ilmaise rohkeasti, kuinka syvästi toista arvostat ja kuinka paljon hyvää hän elämääsi tuo. Vanha sanonta ”kohtele toista niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” ei todellakaan ole palturia.

3. He antavat toisilleen anteeksi.

Koska ihmiset ovat erilaisia, välillä toista loukkaa tahattomasti. Tällöin on anteeksianto paikallaan. Jokaiseen suhteeseen kuuluu myötä- ja vastoinkäymisiä, risuja ja ruusuja. Älä turhaan pakene konflikteja vaan jää rohkeasti selvittämään niitä. Keskustelu ja anteeksianto pitävät suhteen tasapainoisena. Muista, että rehellisyys maan perii ja juuri eroavaisuutenne tekevät teistä lyömättömän tiimin.

4. He nauravat yhdessä.

Nauru vähentää stressiä, tuottaa iloa ja vahvistaa yhteyttä. Luokaa yhteisiä muistoja ja antakaa naurun sitoa sydämenne yhteen. Ottakaa reilusti kaksinkeskeistä aikaa ja hassutelkaa yhdessä. Ja huomio, ihan aikuisten oikeasti aikuisillakin on lupa leikkiä!

5. He ovat kilttejä toisilleen.

Toisen huomioiminen on elintärkeää rakkaudelle. Olemalla lempeä ja puhumalla nätisti ilmaiset rakkaallesi välittäväsi hänestä. Rakkauden voi ilmaista muutoinkin kuin sanomalla ”minä rakastan sinua”, ja itseasiassa juuri tuo oma tapasi kertoo ainutlaatuisesta rakkaudestasi. Kun ilmaiset rakastavasi, pysähdy hetkeksi todella tarkoittamaan sitä. Kiltteys toista kohtaan lisää arvostusta ja rakentaa luottamusta.

6. He flirttaavat.

Rakkauden alkutaipaleella flirttiä riittää, mutta pyri viljelemään sitä myös myöhemmin suhteessa. Flirtti ei ole pelkkiä sanoja vaan kehonkieltä ja tekoja. Flirtti kertoo toiselle, että olet edelleen hulluna häneen.

7. He tahtovat säilyttää rakkautensa.

Arvostakaa rakkauttanne ja tehkää yhdessä asioita sen säilyttämiseksi. Puuhatkaa yhteisten asioiden parissa ja ottakaa aikaa toisillenne. Olkaa avoimia ja kilttejä toisillenne. Ajoittain on myös hyvä viettää aikaa yksin, sillä toisen ikävöiminen muistuttaa kuinka tärkeä tämä onkaan. Pieni kaipuu syventää rakkautta ja tekee kotiinpaluusta ja jälleennäkemisestä entistä ihanampaa.

Lähteet:
eharmony.com
psychcentral.com

Mistä tiedät, että olet kohdannut sen oikean?

Kun katsoin sitä miestä silmiin, aika ja paikka hävisivät. Siirryin iäisyyteen, jossa kaikki oli kirkasta ja selvää. Tuntematta häntä lainkaan tunsin hänet jo läpikotaisin. Siinähän sinä oletkin. Elämäni mies.

Tunne oli merkillinen ja minulle vieras. En ollut koskaan aiemmin tuntenut näin. Minulla ei ollut tapana ihastua vieraisiin ihmisiin — lämpenen uusille ihmisille hyvin hitaasti. Ja silti: rakastuin heti.

Tai olikohan se edes rakkautta? Kaikki vain avautui silmieni edessä. Tyyni, rauhallinen, kiihkoton varmuus siitä, että etsintäni oli loppunut. Oli alkamassa uusi aikakausi.

Niinhän minä luulin. Suhteesta ei koskaan tullut mitään. Tutustuimme, ystävystyimme, viihdyimme yhdessä. Jännitettä, vetoa, sähköä ilmassa. Ei mitään muuta.

En ole kokemuksineni ainoa. Eräällä pitämälläni kurssilla osallistujat saivat esittäytyessään kertoa särkyneiden rakkauksiensa tarinat. Kuulin vastaavia kertomuksia loputtoman määrän. Yhä vain uusia versioita varmuudesta, sielunkumppanuudesta, kohtaamisesta vailla vertaa. Jokin vain loksahti paikalleen. Kuin palapeli. Kaksoisliekki. Kun tietää sanomatta, mitä toinen ajattelee. Mikään ei voisi mennä pieleen.

Ja silti, kaikki oli mennyt pieleen. Sillä, ettei mitään tapahdu, sillä että ei päästä alkua pidemmälle, sillä että arjesta ei selvitä, sillä että loukataan verisesti ja ettei lopputulos olekaan kaunista katseltavaa. Alun varmuus ei tarkoittanutkaan sitä, että he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Alun ja lopun välinen ristiriita on tyrmäävä. Sietämätön. Vaikeasti käsiteltävä. Miksi? Miksi alun lupaus ei ollut lopun totuus?

Minäkin uskoin alkuun pitkään. Pitempään kuin olisi pitänyt. Irrotin otteeni odotuksesta hitaasti, sillä kirkas varma tunne oli luonut odotushorisontin, jossa viipyilin pitkään. En osannut uskoa, ettei mies olisi Se Oikea.

Jos mies ei ollut Se Oikea, oliko hän Se Väärä?

Rakkaudesta puhuttaessa meillä menee helposti sekaisin rakastumisen ja rakastamisen käsitteet. Kun ajattelemme rakkautta, ajattelemme helposti rakastumista. Huumaa, varmuutta, kaiken muun katoamista, dyadia. Ihoja, jotka ovat toistensa voimasta pehmeitä ja voittamattomia.

Mutta rakkaus toteutuu hetkessä. Jatkumona, jokaisessa hetkessä. Päätös tehdään jokaisessa hetkessä – ei ainoastaan alussa ja lopussa. Alun varmuus sai minut epätarkkaavaiseksi nykyhetken ja sen todistusaineiston suhteen. Teki sokeaksi teoille ja sanoille, joita en olisi sietänyt, jollen olisi kuunnellut, nähnyt ja kokenut niitä alun varmuuden läpi.

Alun jälkeen päättelin lopun, enkä ollut hereillä hetkinä siinä välissä.

Hän oli se oikea. Se oikea näyttämään tien jonnekin, jonne kuljin jonkun toisen kanssa.

Se Oikea on hän, johon rakastut oikeista syistä. Itsellesi valehtelematta ja kirkkaana. Se Oikea on hän, jonka kanssa rakastuminen syvenee rakkaudeksi. Se Oikea on hän, jonka kanssa onnistutte toisianne kunnioittaen kasvamaan yhdessä, toisianne tukien mutta toistenne puolesta elämättä. Se Oikea on hän, jonka kanssa juot aamukahvisi. Hän, jolle sanot hyvää yötä. Hän, joka on unelmaa ja mielikuvaa todellisempi. Lämmin ja hengittävä, ja silti kuin olisi liian hyvää ollakseen totta. Sellaisena kuin on. Mitään muuttamatta.

***

Teksti on julkaistu myös HIMA Happiness-konseptin sivuilla.

Kutsu itseäsi

Mitä sinussa tapahtuu, kun kuulet omaa nimeäsi kutsuttavan?

Oman nimen kuuleminen saa erittäin todennäköisesti aikaan reaktion. Hyvin usein jotakin jännittyy, tiedostetusti tai tiedostamattomasti: Mitä nyt? Kuka? Mitä minulta odotetaan? Tai: Miten voin palvella? Tai: Ei, ei nyt!

Omaan nimeen assosioituu hyvin paljon. Se on mantra, jota kuulemme jatkuvasti.

~ ~ ~ ~

Olin vuosia sitten mukana harjoituksessa, jossa toinen ihminen kutsui minua nimeltä salin päästä ja minun piti tunnustella omaa vastahakoisuuttani tai halukkuuttani vastata kutsuun.

Mistä kohdasta liike kohti kutsujaa lähtee? Miten paljon toteutan muiden tahtoa ja miten paljon omaani? Miten hyvin sinä pystyt rentoutumaan omaan nimeesi?

(Jännittyminen tarkoittaa aina energian supistumista. Hyvä harjoitus on pyrkiä tietoisesti rentoutumaan tähän hetkeen. Se lisää omaa voimaa ja mahdollisuutta kuulla myös sisäistä kutsua.)

~ ~ ~ ~

Ulkoiset kutsut on nimittäin helppo kuulla, mutta sisäisiä kutsuja suurin osa meistä huomioi heikommin.

Intuitio lausuu jatkuvasti kutsuaan pehmeällä äänellä. Monesti jätämme menemättä, kun intuitio kutsuu (tai väitämme, ettemme kuule sitä).

Mitä sinussa tapahtuu, kun itse kutsut itseäsi, miltä oman nimen sanominen kuulostaa? Tavoitatko itsesi? Voisitko kuunnella omaa kutsuasi enemmän?

Se on vaistonvaraista, todellista sielunäänen puhetta.

~ ~ ~ ~

Clarissa Pinkola Estes kirjoittaa piinkovassa, juoksevan suden lailla hengästyttävässä kirjassaan ”Naiset, jotka matkaavat susien kanssa” intuition seuraamisesta näin:

Useimmissa tilanteissa on parasta lähteä, kun sinua kutsutaan (tai työnnetään) ja kun sinulla on jonkinlainen kyky olla viekas ja sinnikäs, kuin jäädä odottamaan, vastustella ja pitkittää asiaa, kunnes henkiset olosuhteet järkähtävät ja raahaavat sinut sinne verisenä ja mustelmilla. Aina ei ole mahdollista olla valmis. Kun sinua kehotetaan lähtemään, säästä energiaasi eteenpäin jatkamiseen vastustelemisen sijasta.

Intuitio valitsee tien, joka edullisin omalle psyykelle, hienovaraisin mahdollinen, terveellisin ja turvallisin. Se ei tietysti läheskään aina tarkoita sitä, että mieli olisi samaa mieltä.

~ ~ ~ ~

Minulle oman nimeni lausuminen kuulostaa äidin kutsulta kotiin. Aivan kuin olisin nukahtanut metsämättäälle ja havahtuisin äidin lempeään ääneen. Silti unohdan tai kieltäydyn usein kuulemasta houkuttelevaa kutsua.

Viime viikkoina olen harjoitellut: olen kutsunut itseäni usein. Välillä mieleni on riuhtonut puolelta toiselle kuin paniikissa oleva kissaeläin.

Kun mieli on kaaoksessa, tiedän olevani toden äärellä. Kun mieltä ei kerta kaikkiaan voi kuunnella, on viimeistään käännyttävä intuition puoleen. Ja opeteltava luottamaan vaistoon.

Joogan oppien mukaan naisen intuitio on ”16 kertaa” suurempi kuin miehen. Siksi erityisesti naisen kannattaa tutustua omaan sisäiseen ääneen, vaistoon ja viisauteen.

Pinkola Estes kirjoittaa myös:

Ei ole suurempaa lahjaa, jonka äiti voi tyttärelleen antaa, kuin luottamus oman intuition paikkansapitävyyteen. Intuitio siirtyy vanhemmilta lapsille mitä yksinkertaisimmalla tavoilla: ”Sinulla on hyvä arviointikyky. Mitä uskot piilevän kaiken tämän takana?”

Sinulla on hyvä arviointikyky. Luota siihen. Kutsu itseäsi.

Kokemuksia Löydä elämän taika -kirjasta

Tässä lukijoiden kokemuksia ja palautteita Katri Syvärisen Löydä elämän taika -kirjasta.

Jaa oma kokemuksesi somessa merkinnällä: #löydäelämäntaika

Tai tilaa omasi:

Löydä elämän taika -kirja

Omien tarpeiden kuuleminen ja niistä kertominen on paras lahja, jonka itselleen – ja läheisilleen – voi antaa

Muistatko vanhan lorun: kolme sanaa sinulle – ole ystävä minulle? Mitä jos se menisikin näin: olen ystävä minulle – sen annan myös sinulle.

Tapasin ihanan uuden ihmisen. Suhteemme alku oli intensiivinen: puhelut ja tapaamiset kestivät tuntikausia. Pian ystäväni halusi kommunikoida ja jakaa kanssani enemmän kuin minulla oli aikaa ja energiaa. Koin kuormittuvani. Minulle on huipputärkeää, että ihmissuhteeni ovat vastavuoroisia. Hommeli lähtee tietysti siitä, että yhdessä tuntuu hyvältä. Kummatkin saavat tarvita, tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ei tarvitse venyä mutkalle, jotta suhteessa sopu säilyy, tai jotta saa mitä tarvitsee. Suhde ei myöskään voi perustua siihen, että toinen kantaa ja toinen on kannettavana.

Olin pian ystäväni kanssa tilanteessa, jossa minulle oli epäselvää, olenko kamu vai terapeutti. Asia painoi minua – ja myös ystävääni, joka aisti perääntymiseni. Kuulostelin, mitä rakkaus tekisi. Päätin puhua suoraan. Voima siihen syntyi kunnioittavasta suhtautumisesta omiin tarpeisiini: haluan, että elämässäni on tasapainoa. Tilaa itselleni. Tarvitsen itseäni. Myös, jotta minulla on antaa ja jakaa toisten kanssa.

Monille omien tarpeiden sivuuttaminen on automaattinen toimintamalli. Selviytymiskeino, joka synnyttää marttyyriutta ja uhriutta; käymme kauppaa hyväksynnästä ja läheisyydestä. Täysin inhimillistä, koska näin olemme oppineet. Mutta koska halumme ja tarpeemme ovat viestejä todelliselta minältämme, niiden sivuuttaminen on minuuden ohittamista. Jos haluaa voimaantua, on alettava kuulostella tarpeitaan ja uskallettava toimia elämänsä hyväksi. Itsensä suoraan ilmaiseminen on parasta, mitä toisellekaan voi antaa: silloin näyttäytyy toiselle rehellisesti sellaisena kuin on. Tarpeidensa kuuleminen on ystävyyttä.

Ladatessani aatokseni syyttelemättä ja vaatimatta tiskiin, uusi ystäväni loukkaantui. Häntä harmitti, etten ollut ilmaissut asiaa aiemmin. Kerroin, etten ollut valmis olemaan niin suora – olen itsekin prosessissa omien tarpeideni ja halujeni sallimisessa itselleni. Kerroin, että minulla on suhteeseemme niin paljon luottamusta, että haluaisin viedä sitä tasapainoisempaan suuntaan. Jos se ei toimisi, voisin myös päästää ”meistä” irti. Ymmärtäisin, jos ystäväni tarvitsisi jotakin muuta kuin mitä minulla oli antaa.

Terapeutti Carita Hellstenillä on hieno ilmaus: suhdetta voisi ainakin silloin tällöin katsella kirahvin silmin. Vähän etäämmältä, korkeammalta. Mitä tämä suhde nyt tarvitsee? Suhde itseeni, toiseen ihmiseen tai johonkin asiaan? Mikä minulle tai meille tekisi nyt hyvää? Se mikä tekee sinun sielullesi hyvää, tekee usein toisillekin hyvää tavalla tai toisella.

Suhteemme uuden ihanan ystäväni kanssa on rehellisimpiä, joita meillä kummallakaan koskaan on ollut. Ystävyytemme ei perustu sille, että tarvitsemme toisiamme (mihinkään tiettyyn). Tykkäämme toisistamme. On ilo olla minä – ja jakaa elämää juuri hänen kanssaan.

Kuva: Unsplash/Frank McKenna