Luultavasti ihan jokainen meistä on kokenut läheisessä ihmissuhteessa ollessaan sen, että toinen yhtäkkiä katoaa kuoreensa.
Ja luultavasti ihan jokainen meistä on ollut itse se, joka menee kuoreen piiloon.
Ja usein käy niin, että kun toinen menee kuoreensa, se usein laukaisee toisessa hämmennyksen joka saa toisen… menemään omaan kuoreensa.
Näin kaksi toisilleen tärkeää ihmistä eivät enää kohtaakkaan. Toiselle mökötetään, tiuskitaan, vaietaan, tuhahdellaan tai poistutaan tilanteesta kokonaan. Kaikki nuo mallit ovat inhimillisiä. Mutta ne sattuvat MOLEMPIA.
Silloin kun minä vetäydyn, mökötän tai poistun, minua sattuu. Kuoressa oleminen sattuu.
Yksi kipeimmistä asioista läheisessä ihmissuhteessa on yhteyden puute.
Tie ulos kuoresta kulkee oman haavoittuvaisuuden paljastamisen kautta. Ja siellä missä paljastetaan oma haavoittuvuus, voi syntyä ymmärrys ja myötätunto. Siellä voi syntyä jälleen yhteys.
Kaikissa suhteissa mennään ajoittain kuoriin ja luoliin. Sitä ei tarvitse, eikä voi täysin välttää. Mutta sen voi huomata. Ja huomata sen, miten kuorissa olo koskee. Se rohkaisee ottamaan askeleen kohti läheisyyttä ja yhteyttä.https://soundcloud.com/eevi-minkkinen/podcast-kuinka-tulla-ulos-kuoristaan-laheisessa-ihmissuhteessa
Kuuntele lisää podcastilta, jolla vastaan kuulijan kysymykseen siitä kuinka tulla ulos kuorestaan parisuhteessa.
Oletko valmis ottamaan vastuun omasta osuudestasi – armollisesti, rehellisesti ja myötätunnolla? Parisuhteessa kysytään tiimipelaus taitoja, yhä uudestaan ja uudestaan me-henkeen palaamista.
Aito ja läheinen parisuhde verkkokurssi avaa inhimillisesti ja myötätuntoisesti tärkeitä itsetuntemuksen ja parisuhteen teemoja tuoden konkreettisia harjoituksia.
Kurssi on tarjouksessa 79€ hintaan (norm. 99€) kesäkuun loppuun saakka. Kurssi materiaali on käytössäsi syyskuun loppuun.
Aroniaa voi hyvällä syyllä kutsua marjamaailman kuninkaaksi. Mustanpuhuvat ja todella mehevät marjat kypsyvät keruukuntoon syyskuussa eikä pakkasen hyytävä suudelma tee niille hallaa, vaan vain parantaa makua.
Moni karsastaa aronian marjoja ja pitää niitä jopa myrkyllisinä. Sitä ne eivät suinkaan ole. Mutta marjojen hapottomuus ja karvaus tuntuvat joidenkin suussa kummalliselta. Kannustankin maistelemaan eri pensaiden marjoja ja valitsemaan omaan suuhun sopivimmat antioksidanttipommit. On todella haaskausta jättää terveyspommit räkättien herkuksi.
Näin syksyllä C-vitamiinipommi aroniaa tarvitaan, sillä se vahvistaa immuniteettia. Marja sisältää runsain määrin myös kivennäisaineita, kuten magnesiumia, folaattia, kaliumia, rautaa, sinkkiä ja jodia.
Buustia terveydelle
Moni tuntee mustikan ja mustaherukan terveysvaikutukset. Harva kuitenkin tietää, että aronia sisältää kaikista marjoista eniten fenoliyhdisteitä, jotka suojaavat soluja härskiintymiseltä. Mustat antioksidanttipommit voivat suojata mm. aivoja ikääntymisen aiheuttamilta vaurioilta ja ehkäistä kroonisten sairauksien puhkeamista. Jos kamppailet korkean verenpaineen kanssa, ota ihmeessä aronia ruokavalioosi. Musta antioksidanttipommi laskee tehokkaasti verenpainetta ja hellii muutenkin niin sydämen kuin aivojen terveyttä.
Ota ihmeessä aronia elämääsi äläkä jätä huikeaa antioksidanttipommia räkättien herkuksi.
Kerääminen on helppoa
Aronia on siitä kiitollinen marja, että sen kerääminen on helppoa. Astia täyttyy nopeasti isoista marjoista ja kerätä voit joko käsin tai poimurilla. Kerätessä ei tarvitse kyykistellä, sillä marjat kypsyvät pensaissa. Pientä kurottelua voi tarvita mutta sehän tekee istumatyöläiselle vain hyvää! Älä laita keruureissulle vaaleita vaatteita, sillä marjat tahraavat paljon enemmän kuin mustikat.
Smoothieen, puuroon, raakakakkuihin
Aroniaa voi mehustaa, heittää smoothien joukkoon tai ottaa tehoaineet talteen vaikka herkullisten villikakkujen avulla. Aroniahilloa voi tehdä joko keittämällä tai chiageelin avulla. Hapokkuutta marjoihin saat kotimaisista omenoista tai vaikkapa luomusitruunoista. Jo muutamalla marjalla saa puhtia ja tarvittavia antioksidantteja syksyn pimeneviin iltoihin.
Lähde siis aroniajahtiin! Pakasta mustia marjoja tai tee itsellesi omaa marjajauhetta talven varalle. Saat ikiomaa ravintolisää, jolla voit rikastaa aamupuurot, smoothiet ja leivonnaiset. Teelusikallinen kuivattua aroniajauhetta vastaa paria desiä tuoretta marjaa. Sillä pääsee jo pitkälle!
Jokaisella on oma kakkunsa ja kaikilla eri yhteisöillä, parisuhteilla, perheillä, harrastus- ja työpaikoilla on myöskin omansa. Millaisen viipaleen sinä otat mistäkin kakusta? Tuleeko makean nälkäsi tyydytettyä?
Kun tyttäreni oli vuoden ajan sairas, hän vei koko kakun. Hänen veljilleen jäi murusia ja minä olin kokonaan syömättä. Näin piti alkuun olla, sillä sairaus oli tullut opettamaan pelokkaalle tyttärelleni miten vaatia osaansa elämän herkuista. Hän oli ennen sairastumistaan ujo, hiljainen ja vaatimaton, eikä ikinä pyytänyt mitään. Hän inhosi aluksi olla huomion keskipisteenä, mutta kyllähän meille kaikille kakku maistuu, joten hänkin alkoi tottua herkutteluun.
Tyttäreni alkoi muuttua itsevarmemmaksi, vaativammaksi ja rohkeaksi. Hänen muutoksensa antoi luvan meidän muidenkin muutokseen. Minä aloin ottaa rohkeasti pieniä viipaleita, sillä kuolisin nälkään muuten. Kun minäkin olin uskaltanut herkutella, kaivoivat poikanikin lusikkansa esiin.
Kun tyttäreni parani – henkisesti ja fyysisesti – oli poikien vuoro ottaa isompia paloja, vaatia äidin huomiota. Annoin runsaasti huomiota, mutta pidin omasta palastani tiukasti kiinni. Muistin millaista oli olla nälkiintynyt, enkä aikonut päästää enää ikinä itseäni siihen tilaan.
Näin tämän kakkujaon kuuluu vaihdella. Isoin pala kakkua kuuluukin mennä hänelle, jolla on suurin henkinen nälkä ja tarve muutokselle. Tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi, ymmärretyksi ja rakastetuksi. Kun tämä nälkä on tyydytetty, hänelle riittää taas pienempi pala ja muille jää enemmän.
Tarpeet perheessä vaihtelevat ja tämän nälän energian tuntee, jos osaa olla toisten tarpeista tietoinen. Lapset osaavat tämän oman osansa vaatimisen hienosti, mutta osaammeko me aikuiset? Olemmeko me omista tarpeistamme tietoisia?
Kehtaatko sinä ottaa lisää kakkua?
Ota paperia ja piirrä oma kakkusi.
Mistä osista kakkusi palaset koostuvat? Minkä kokoiset palat ovat omalle hyvinvoinnille, unelle, työlle, perheelle, parisuhteelle, harrastuksille? Kuinka paljon kakustasi syöt itse ja kuinka paljon jaat muille?
Jos olet parisuhteessa, piirrä parisuhteesi kakku.
Kumpi teistä vie tällä hetkellä isomman palan ja miksi? Oletteko tyytyneet oman palanne kokoon ja tunnette annoskateutta? Mitä henkisiä tarpeita suuremman osan ottajalla on ja mitä toinen voisi tehdä, että hänen nälkänsä tyydyttyisi, jotta parisuhteenne antamisen ja ottamisen energia olisi tasapainossa?
Jos sinulla on perhe, piirrä perheesi kakku.
Kuka perheessäsi vie eniten energiaa ja vaatii itselleen isointa palaa? Miksi, mitä tarpeita hänellä on? Onko joku, jolla on selvästi liian pieni pala ja joka haluaisi lisää, mutta ei uskalla pyytää sitä? Eihän kukaan ole kuihtumassa nälkään? Miten pääsisitte perheenä enemmän kohti tasapainoista kakkujakoa?
Nautinnollista herkuttelua, elämän kuuluu maistua makealta!
Karviainen on hiukan aliarvostettu marja. Vaikka lähes jokaisen omakotitalon pihasta löytyy yksi karviaispensas, siitä tehtäviin herkkuihin törmää liian harvoin. Päätin korjata asian. Aloitin testailut smoothiella, josta tulikin melkoisen herkullinen…
Olen aina pitänyt karviaisista. Myönnän, että sen poiminta ei ole sen piikikkyydestä johtuen mukavinta hommaa, mutta se palkitsee kerääjänsä. Lapsena se oli yksi suosikkimarjoistani. Sen syömisestä teki erityisen hauskaa sen ”oikeaoppinen” syömistapa, jossa ensin valikoidaan mahdollisimman kypsä ja pullea marja. Karviaspensaan oksasta irroitetaan yksi terävä piikki, jolla puhkaistaan pullean marjan pinkeä kuori. Lopuksi marjan herkullinen sisus imetään tyytyväisenä suoraan suuhun. Nykyään harvemmin tätä tekniikkaa enää käytän, mutta kyllä se aina kerran kesässä on kokeiltava 🙂
Karviainen on muiden marjojen tavoin herkullinen vitamiinipommi
Se on hyvä C, A ja K-vitamiinien lähde ja lisäksi siitä saa kivasti kaliumia, kalsiumia ja magnesiumia. Tässä smoothiessa käytin makeita vihreitä karviaisia, joten makeutusta smoothie ei banaanin lisäksi tarvinnut. Halutessaan banaanin voi myös jättää kokonaan pois tai korvata esim. taateleilla, hunajalla tai stevialla. Lisäsin tässä karviaisten lisäksi joukkoon myös mansikkaa, mutta varmasti maku olisi ollut hyvä ilman niitäkin. Minä lisäsin smoothieen myös pari teelusikallista siitepölyä antamaan lisäenergiaa. Tämän voi halutessaan jättää myös pois.
Karviais-smoothie
2 dl karviaisia
1 dl mansikkaa
1–2 rkl chiasiemeniä (tai 1–2 tl psylliumia)
½ luomubanaani (tai muutama taateli)
2 kourallista pähkinöitä tai manteleita (minä käytin cashew- ja pekaanipähkinöitä)
1 dl kaurajogurttia
1–2 tl siitepölyä (ei välttämätön)
2–3 dl vettä
Sekoita kaikki ainekset blenderissä huolellisesti, että chiasiemenet rikkoutuu.
Anna smoothien seistä vähintään 10 minuuttia (jotta chia kerkeää reagoida nesteen kanssa)
Hänet sellaisena kuin hän on
Omista tunteistani piittaamatta, vaikeista tai kauniista
Yhä enemmän jokaisen kokemuksen myötä
Kysyt miksi? Siksi koska tahdon
Vailla syytä. Niin vain on
Se on totta, siksi voin siihen luottaa
Sanon; älä koskaan luota syihini, sillä ne ovat vain pintaa
Tahto on niiden tuolla puolen
Vaikka ja koska se sulattaa minut. Minun toiveeni ja tarpeeni
Sen kuka olen, muistan olleeni ja halusin olla
Tahdon, vaikka se tekee minusta haavoittuvan
Alttiin ja näkyvän
Minulle kauneimman. Sillä tahtoessani kohtaan luojani hänessä.
Tietämättä mitä hän tahtoo, sillä toisen tahto ja tie on tuntematon
Minusta, hänestä ja päämäärästä riippumatta
Antaa minut sellaisena kuin olen
Lupani tuntemattomalle, sellaisena kuin hän on
Oletko huomannut, että koko yhteiskunta tukee valittamisen kulttuuria? Meidän on oltava tyytymättömiä, jotta kaipaisimme parempia ratkaisuja ja voisimme korjata asioita.
Tyytyväinen ihminen ei kaipaa jatkuvasti uutta, sillä häneltä ei lähtökohtaisesti puutu mitään tärkeää. Tyytyväinen ei kuluta. Ei kaipaa kehitystä. Ei kouluttaudu.
On paradoksaalista, että haemme tyytyväisyyttä ja tasapainoa systeemissä, joka ei oikeastaan tue sitä.
~ ~
Törmäsin internetsin ihmeellisessä maailmassa meemiin. ”Aikuisena oleminen on aika iisiä. Sua vaan väsyttää koko ajan, kerrot ihmisille kuinka paljon sua väsyttää ja he kertovat, kuinka paljon heitä väsyttää.”
Touché. Valittaminen on myös keino tulla näkyväksi. Ego kaipaa silmittömästi huomiota, sympatia on sen lempiherkkua. Samalla nurkan takana kuitenkin odottelee uhriutuminen. Valittaminen johtaa helposti itsensä surkutteluun – ja oman voiman luovuttamiseen olosuhteille.
~ ~
Etsimme parempaa elämää, mutta emme ole valmiita päästämään irti valittamisesta. Enkä nyt tarkoita, että elämässä pitäisi keskittyä vain positiivisuuteen ja unohtaa kaikki negatiivisuus (pakonomainen positiivisuus voi olla yhtä vaarallista kuin uhriutuminen).
Puhun nyt vastuun ottamisesta. Miten ylipäänsä päädymme tilanteisiin, joissa joudumme valittamaan väsymystä, puutteita, huonoa onnea tai muiden ihmisten typeryyttä?
~ ~
Meillä kaikilla on oma sisäinen ohjauksemme, oikeastaan ohjauskäsky, jonka mukaan toimimme. Englanninkielen inner command kuvastaa sitä hyvin, joogit sanovat gurmukhinkielellä hukam.
Hukam on arvomaailmamme ytimessä. Toimimme sen mukaan joko tietoisesti – tai kuten monet meistä – tiedostomattomasti. (Jolloin hukam korruptoituu mielessä, ja ego ryhtyy käyttämään sitä saadakseen sympatiaa muilta.)
Hukam tulee esiin kaikissa ”mun pitää” -lauseissa. (”Voi mä haluisin tulla, mutta mun pitää mennä töihin.”) Pitää-lauseet ovat usein aika lannistuneita.
Kuka sanoo, että pitää?
~ ~
Pitää-lauseet kertovat siitä, mihin olen valmis suuntaamaan energiaani, huomiotani ja sitoumustani. Ne kertovat, millaisia asioita priorisoin elämässä. Valitsen ”pitämiseni” itse.
”Minun pitää” on siis itse asiassa valhe, jonka pohjalla on ”minä haluan”. Jokaisen ”minun pitää” -lauseen voi kääntää suoraan muotoon ”minä haluan”. (”Voi mä haluaisin tulla, mutta todellisuudessa haluan enemmän mennä töihin.”) (Tiedän, moni sanoo, ettei se kuule ole noin yksinkertaista… Mutta kyllä se hittovie on. Tai sitten taustalla on isompi kysymys: mikä estää sinua toimimasta niin kuin sydämessäsi haluat?)
Voinko hyväksyä sen, että pitää-lauseeni ovat yhtä kuin ”minä haluan”?
Voinko hyväksyä, että olen itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani, arvojeni mukaisen elämän elämisestä, omista sanoista ja teoista?
Valittamisen valtakunnanrajojen ulkopuolella on terra incognita, suuri tuntematon. Mahtaako siellä asua tyytyväisyys?
Uskon siihen, että meillä kaikilla on elämässämme yksi peruskysymys – ydinteema, johon haemme elämämme varrella vastausta ja vastauksia, jota tutkimme ehkä jopa koko elämämme ajan. Teema, johon kaikki muut teemat aina johtavat. Se on se sokea piste, jota olemme juosseet karkuun henkemme edestä, ja silti se määrittelee meidän koko persoonaamme.
Vihdoinkin, jossakin vaiheessa pysähdymme – tai elämä pysäyttää meidät – ja tulemme tilanteeseen, jossa tämä varjo saavuttaa meidät. Se on kohdattava. Tämä sokea piste alkaa avautua kipupisteenä, traumana. Ydinhaavana. Mutta ydinhaavamme onkin portti sieluumme. Se on se portti, josta kirkkain valomme alkaa päästä näkyviin. Tämä on elämän mittainen matka – kipupisteiden kohtaaminen ja niiden kautta yhä syvemmin elämään syntyminen.
Ja jos haluamme aloittaa tutkimusmatkan tätä teemaa kohti, kipeimmän haavamme kautta löydämme emme ainoastaan luontaisen itsemme, vaan myös sen lahjan, jota olemme tulleet tänne jakamaan.
Oma ydinteemani on syvä, eksistentiaalinen erillisyyden tunne, ja se, kuinka löydän tieni erillisyydestä yhteyteen.
Tämän tosin oivalsin vasta syvän henkisen kasvun prosessin aikana, sillä persoonani oli rakentunut sen varaan että en tarvitse ketään; en tarvitse ketään, pystyn hankkimaan itse kaiken mitä tarvitsen ja kontrolloimaan tilanteet ja elämän.
Eristin itse itseni kontrolloimalla kaikkea. Aika pitkälle pötkinkin tämän harhan varassa: oli ekonomin tutkinto, menestynyt ura, hyvä palkka, unelmakoti ja paljon ystäviä. Parisuhteissa pidin aina tiettyä etäisyyttä sillä läheisyys oli pelottavaa – eikä rakkautta voi kontrolloida! Tämän selitin itselleni sillä että en vain ollut löytänyt sitä oikeaa. Ja myöskin: jos olisin itse vielä jotekin parempi niin sitten… Sisäinen tyhjyyden tunteeni kuitenkin kasvoi, oli burn out töissä ja yhä epäonnisempia parisuhteita.
Lopulta jouduin pysähtymään ja toteamaan että näin en voi elää. Haluan tietää kuka olen – sillä en ollut se joka tuota elmää eli. Olin täysin vieras omassa elämässäni.
Olin jo pitkään harrastanut joogaa ja ollut paljon Intiassa, ja jossakin vaiheessa jooga vaihtui meditaatioon, Osho-terapioihin ja intensiivisiin retriitteihin eri puolilla maailmaa. Olin saanut jo vahvaa ymmärrystä siitä, että todellinen minäni on ihan jotakin mutta kuin mitä olen luullut – ja että minussa on puolia joihin en ollut minkäänlaisessa yhteydessä.
Lopulta vuonna 2012 sain sitten rohkeuden jättää yritysmaailma ja lähteä etsimään kadonnutta itseäni. Neljä vuotta kävin läpi syviä koulutusprosesseja jotka olivat samalla oman itsen työstämistä, matkaa kohti totuutta.
Prosessin aikana minulle avautui tämä ydinhaavani, absoluuttinen erillisyyden tunne sisälläni. Tämän hyväksymisen ja työstämisen myötä minulle avautui yllättäen myös se, että tehtäväni on työskennellä ihmisten kanssa, sillä nämä kysymykset ja oma matkani on tietenkin täysin universaalia ihmisen henkisen kasvun matkaa, ja minun tehtäväni on tukea muita heidän omalla matkallaan.
Muistan vieläkin tämän hetken, havahtumisen tunteen ja jostakin tulevat sanat “tämä on tehtäväsi!” – ja kuinka suorastaan pelästyin, sillä vanha persoonani oli varsin kaukana siitä myötätuntoisesta palveluasenteesta mikä ihmisten tukemisen perustana on. Tästä alkoi matkani kohti uutta ammattiani henkisen kasvun ohjaajana.
Tässä blogisarjassa tulen jakamaan kokemuksiani erilaisista aiheista, jotka liittyvät erillisyyden ja yhteyden teemaan.
Meille suomalaisille niin tuttu häpeä tulee olemaan aihe jota käsittelen varmasti useammankin blogin verran, sillä häpeä on erillisyydentunteen ytimessä. Tein häpeästä oman lopputyöni Holistic Councelor –koulutuksessani ja oma prosessini häpeän kanssa on ollut vuosien mittainen. Olen jo lähes parin vuoden ajan järjestänyt suosittuja Häpeän Alkemia kursseja, joissa aihe edelleen avautuu syvemmin ja syvemmin.
Erityisesti minua kiehtoo kollektiivinen psyykkeemme, sukupolvitraumat ja kaikki se mitä tiedostamattamme perimme. Tärkeä teema on meidän naisten kadotettu yhteys syvään feminiiniseen voimaamme, sitäkin käsittelen.
Tervetuloa mukaan tutkimusmatkalle erillisyydestä yhä syvenevään yhteyteen!
Kirjoitin aikaisemmin äkillisestä kuolemasta, sen aiheuttamasta shokista ja traumasta sekä ehkä jopa vuosienkin päästä esiin nousevista tunteista. Tekstin löydät täältä.
Miten värien avulla voisi helpottaa omaa oloa? Voivatko värit auttaa selviytymisessä?
Surun värit
Musta ei ole ainoa väri maailmassa, jolla ilmaistaan surua. Musta on vakiintunut länsimaihin ja erityisesti Pohjoismaihin surun väriksi. Esimerkiksi Japanissa valkoinen on hautajaisväri, kuten muissakin itäisen Aasian maissa: se liitetään puhtauteen, kuolemaan ja suruun. Nepalissa, jonka väestöstä valtaosa on hinduja, surun väri on valkoinen. Kiinassa valkoinen liitetään puhtauteen, mutta se on myös suruväri ja kuoleman väri. Kiinassa hautakivet saattavat olla olemassa jo ennen kuin ihminen kuolee. Niin kauan kun ihminen on elossa, hänen nimensä lukee kivessä punaisin kirjaimin. Kun hän kuolee, nimi maalataan valkoiseksi.
Australian alkuperäisasukkaat aboriginaalit pitävät valkoista surun värinä. Länsiafrikkalaiset ashantit kokevat punaisen surun vertauskuvaksi. Ghanassa, Togossa ja Norsunluurannikolla hautajaisvieraiden käsivarressa voikin nähdä punaisen surunauhan. Arabimaissa ja Afrikassa keltainen kuvastaa rikkautta ja elinvoimaa, Meksikossa taas kehäkukan keltainen edustaa kuolemaa monen muun kirkkaan värin rinnalla. Meksikossa kuolleiden päivänä muistellaan kuolleita monin eri värein, koristaudutaan itse värikkäin asustein ja juhlitaan yhdessä. Surun väri on siis pitkälle kulttuurisidonnainen.
Täällä Suomessa ja muuallakin Pohjoismaissa surun väri on perinteisesti ollut musta. Mustat suruasut vakiinnuttivat asemansa myöhäiskeskiajalla. Vähäosaisetkin pukivat hautajaisiin yleensä tummimmat vaatteensa, mitä kaapista löytyi. Jos ei ollut mustaa, laitettiin päälle mahdollisimman tummansinistä tai harmaata. Naiset käyttivät ja käyttävät osittain edelleen mustaa suruhuntua tai mustaa surunauhaa.
Musta väri on siis yhdistetty kulttuurissamme kuolemaan. Yö on musta. Ilta on musta. Pitkä talvikautemmekin on pimeä, harmaa ja usein mustakin. Katukuvammekin on harmaa, sillä nykyinen rakennustyyli suosii harmautta. Vanhat värikkäät puutalot ja jugendtyyliset kerrostalot ovat ainoa väripilkku katukuvassamme.
Musta on paitsi surun myös juhlan väri Suomessa. Esimerkiksi akateemisissa tilaisuuksissa käytetään usein mustia juhla-asuja.
Mutta miksi haluamme pukeutua mustaan surun tai juhlan keskellä? Miksi korostamme pitkää mustaa talvikauttamme vielä pukeutumalla mustaan tai harmaaseen? Haluammeko olla näkymättömiä, häipyä taustaamme, käpertyä itseemme, suojautua? Musta on suojaväri. Kun kulkee mustissa ja harmaissa, voi olla piilossa elämältä ja erityisesti tunteiltaan. Jotkut sanovat mustan olevan arvokas väri ja täten juhlava. Miksi?
Miksi emme voisi mennä kirkuvan keltaisessa mekossa ja kirkkaan punaisine huuline hautajaisiin? Emmekö kunnioita yhtälailla vainajaa pukeutumalla kauniisti, esteettisesti ja heleästi? Ja emmekö ennenkaikkea itse saisi voimaa väreistä surun keskellä? Emmekö voisi siirtyä myöhäiskeskiajan hautajaisvärityksestä jo muuhun väritykseen? Olen aikaiseminkin kirjoittanut talvesta isäni äkillisen poismenon jälkeen, jolloin vedin energisoivaa keltaista hupparia niskaan ja naisellista pinkkiä huulipunaa huuleen. Kuljin Chilen polttavan auringon alla ja sain ihastella Chilen upeita värejä katukuvassa. Kirjoitinkin blogiini, miten itse sain siitä valtavasti voimaa ja energiaa apatian ja voimattomuuteni keskellä.
Mutta ymmärrän toki, että kovimman surun keskellä voi olla vaikeaa laittaa mitään värikästä päälle, se saattaa tuntua liian paljastavalta, liian kirkuvalta, on tarve suojautua, mutta voisitko aloittaa pienin askelin lisäämällä väriä pukeutumiseesi.
Kun minä kuolen ja hautajaisiani vietetään, haluasin että muistotilaisuus olisi kaunis. Tila esteettisesti viehättävä, värikäs, paljon värikkäitä ja kauniita kukkia, pöydillä värikkäät kankaat, ihmiset joisivat kuohuvaa, musiikki soisi ja hautajaisvieraat voisivat vaikka tanssia. En kuuna päivänä haluaisi, että lapseni istuisi surunsa keskellä kylmässä, kalseassa, harmaassa kirkossa mustissaan, kuuntelisi virsiä, joisi kahvin kalseassa harmaassa seurakuntatilassa ja joutuisi tämän jälkeen tulemaan yksin kotiin suremaan. Haluaisin, että hän olisi koko illan ihmisten, värien ja musiikin ympäröimänä. Saisi pukeutua kuinka hänestä itsestä parhaalta tuntuisi, voisi punata huulensa, kihartaa tukkansa sekä hänellä olis lupa myös nauruun.
Ja miksi esteettisyys ja värit ovat minulle niin tärkeitä? Uskon niiden vaikuttavaan ihmisen voimaantumiseen ja hyvään oloon kaikkialla. Taidekasvatuksen professori Kimmo Lehtonen on ilmaissut asian seuraavasti:
Esteettisyys on sivistysominaisuus, joka liittyy kaikkeen tuntemiseen ja aistimiseen. Esteettityys on sukua empatialle, jonka kautta ymmärrämme kanssaihmisten kokemuksia ja niihin liittyviä tunteita. Taide auttaaa ihmistä kasvamaan riittävän eheäksi ja onnellisiksi. Ja minä lisään että taide ja VÄRIT auttavat ihmistä kasvamaan riittävän eheäksi ja onnelliseksi.
Vinkkejä:
Pukeudu siihen väriin, mikä milloinkin tuntuu hyvältä. Kokeile eri värejä, miltä tuntuu, kun vedät lämpöisen punaisen villapaidan päälle tai valkoisen? Itseäni auttoi energisoiva keltainen ja naisellinen pinkki. Maalasin myös kyseisillä väreillä. Tähän ei olemassa yhtä oikeaa vastausta tai neuvoa, kokeileminen auttaa.
Tee asuntoosi jokin surunurkkaus. Maalaa tai somista se sellaisilla esineillä, mitkä auttavat surutyöskentelyssäsi esim. oma surualttari kuvineen vainajasta tai asettele jokin tärkeä esine kuvastamaan vainajaa.
Maalaa. Tämän olen aikaisemminkin kirjoittanut, mutta maalaamisen merkitystä ei voi väheksyä. Kun maalaat päämäärättömästi ihan sillä värillä mikä tuntuu parhaalta, olosi helpottuu edes siksi maalaamishetkeksi. Varaa paljon isoa paperia ja isoja pensseleitä ja anna palaa. Voit tuhrata sekaan tusseilla, puukynillä, liiduilla tai musteella. Lopputuloksella ei ole mitään merkitystä.
Aiemmin yritin fiksata itseäni, jotta rakkaus voisi saapua elämääni. En siis elänyt kovin rakkaudellisesti itseni kanssa – pyrin vain rakkauteen jonkun kanssa. Vaikka minulla oli vakaumus siihen, että voin rakastaa itseäni ja löytää tasapainon sisältäni, uskoin silti, että ISO rakkaus tulee ulkopuoleltani (komean ja kaikin tavoin täydellisen miehen hahmossa). Ikään kuin todisteeksi sille, kuinka paljon itseäni rakastan. Uskoin hokaamattani, että vasta ulkoinen rakkaus ja elämän hyvä todistaisi, että olen arvokas.
Olin aivan toivottoman sokea sille, millaisiin kumppanuuksiin lähdin, koska tarpeeni ja toiveeni rakkaudesta oli niin suuri. Ripustin rakastetuksi tulemisen tarpeeni ihmisiin kuin koristeen kuuseen. En kyennyt näkemään toisia aina sellaisina kuin he olivat, vaan sellaisina, millaisina halusin heidät nähdä. En käyttänyt uusissa ihmissuhteissa aikaa tutustumiseen ja sen kuulostelemiseen, miltä toisen kanssa oleminen tuntui. Olin täyttymättömien tarpeideni vuoksi niin kiinni siinä mitä halusin, että tein ihmisistä pikaisia johtopäätöksiä ja täytin noin 95% käsityksestäni ihmisistä sillä, mihin halusin uskoa.
Jos toinen jatkuvasti sanoin tai teoin oli jotain muuta kuin mitä niin kovasti halusin hänen olevan, toivoin hänen ”eheytyvän” (ihanteeni mukaiseksi). Kun homma ei skulannut, ajattelin tuttuun tapaani, että vika on minussa. Ohitin kaikki varoitusmerkit, enkä oikeastaan osannut edes lukea niitä. Koin kaameita pettymyksiä. Tietenkin, koska kukaan ei voi olla täyttymättömien tarpeideni kukkalandia. Kenties pettymysten yksi tarkoitus on herättää näkemään, että on ripustanut onnen ja arvonsa itsensä ulkopuolelle, illuusioon.
Toistin kumppanuuksissa samaa kaavaa kuin itseni kanssa: uskoin alitajuisesti omaan viallisuuteeni. Siksi uskoin, että rakkauteen pitää pyrkiä fiksautumalla ja sitä pitää oppia. En hiffannut, että rakkaus voisi olla jotain niin yksinkertaista kuin sen kuunteleminen miltä minusta ihan oikeasti tuntuu, ja sen mukaan kunnioittavasti toimiminen.
Jos on kovin kiireinen täyttämään omia täyttymättömiä tarpeitaan toisen ihmisen kautta, ei voi olla läsnä sille mitä toisessa tapahtuu. Ei ole valmis kasvamaan ulos kuvitelmistaan ja kohtaamaan sekä itseä ja toista todellisina tyyppeinä eikä fantasian tuotoksina. Jos toisessa nousi esiin pelkoa tai vihaa, luulin aina että se kertoi minusta tai siitä etteivät tarpeeni olleet sallittuja. Jos toinen oli vihainen ja omistushaluinen luulin, että oli minun tehtäväni olla sellainen kuin toinen halusi. En osannut tehdä eroa toisten ihmisten reaktioiden ja itseni välillä.
Kun ei ole oppinut tukemaan itseään tunteissaan ja tarpeissaan, on riippuvainen muista tavalla joka ei voimauta. Se uuvuttaa ja joskus tuhoaakin. Tarvitsemme toisiamme, mutta on suuri ero uskaltaa olla tarvitseva ja osata myös itse huolehtia itsestään kuin elää sen varassa, mitä saamme toisilta. Riippuvuus on sitä, että antaa oman arvonsa muiden käsiin. Usein löytää itselleen alitajuisesti karuja, arvostamattomia peilejä kunnes ottaa oman sydämensä ja arvonsa haltuun itse.
Olen joutunut ja saanut opetella kaikkia näitä itsensä arvostamisen asioita aikuisena. Se on ollut huikean palkitsevaa: ihmissuhteissani on tapahtunut valtavia muutoksia. Ennen kaikkea osaan kuulla omia tarpeitani ja täyttää niitä itse. Se tarkoittaa itsestäni huolehtimista ja rehellistä ilmaisua: en jaksa nyt tavata, tarvitsen omaa tilaa tai miettimisaikaa, kaipaan ystävieni seuraa, minulle tuli paha mieli siitä mitä sanoit, tämän kertominen on tosi vaikeaa mutta nyt koen näin. Kaikki tämä kumpuaa siitä, että määrittelen itse, kuinka itseni koen. Jos joku pahoittaa mielensä sen myötä, että toimin itseni kanssa minulle sopivasti, ei voi mitään.
Voimaantuminen ihmissuhteissa on sitä, että uskallat kuulostella rehellisesti, tukeeko suhde hyvinvointiasi ja teet valintoja sen mukaan. Voimaantuminen on rakkauden valitsemista itseäsi kohtaan erityisesti silloin, kun et tunne saavasi rakkautta sieltä, mistä niin kovasti sitä olisit toivonut. Et mene enää mutkalle siksi, että joku (läheinenkään) ei hyväksy tai ymmärrä mitä sinussa tapahtuu. Voimaantuminen on sitä, että opit asettamaan itsesi ykköseksi riippumatta siitä mitä elämässä on meneillään ja mitä muut ihmiset sinulta haluavat. Itsensä rakastaminen on itsesi arvostamista mistään riippumatta. Sinun ei tarvitse kysellä arvoasi keneltäkään, vaan saat arvostaa itse itseäsi.
Sinusta, tunteistasi, tarpeistasi ja ajatuksistasi tullaan aina olemaan montaa mieltä. Mitä oma sydämesi sinusta kertoo?
Kun aurinkoisena aamuna tunnen kehossani, että myöhemmin ukkostaa ja illalla taivas salamoi. Kun kuppi kahvia tuntuu siltä kuin olisin vetänyt jotain paljon vahvempaa. Kun joku ylittää itsensä tai hahmot puhaltavat yhteen hiileen elokuvassa ja vollotan ääneen sohvallani. Kun näen kummityttöni aitouden tunteissaan läheisiään ja maailmaa kohtaan ja tajuan, että hän on merkittävin opettajani. Liikutus siitä, kun joku tarjoaa apuaan ventovieraalle.
Ja se raivon kuohuva pato, joka sisälläni avautuu, kun näen koululaisporukan kiusaavan yhtä tai isompien uhkailevan pienempiään. Kun toivon, että läheiseni purkaisi padotun tuskansa ulos, ettei painostava tunne-energia lilluisi huoneessa enää. Kun minulla on matkalla ravintolassa ahdistava olo ja selviää, että se on paikka, jossa on ennen käyty oikeutta ihmisten kohtaloista.
Aina en ole varma, onko minusta tähän maailmaan. Kun oma tuskani ja ihmisten julmuus itseään ja toisiaan kohtaan kouraisevat niin, että koen rusentuvani kasaan, kysyn: “Miksi olen täällä, jos kaikki tuntuu näin paljon?” Ja sitten kun rajaton ilo täyttää jokaisen soluni ja tuntuu, että hajoan atomeiksi pelkästä olemassaolon onnesta, kiitän, että saan kuitenkin kokea tämän kaiken.
Minulta on mennyt vuosikymmeniä sen hyväksymiseen, että minulla on voimakkaat tunteet, vahva intuitio ja todella herkkä fyysinen keho, joka ylikuormittuu helposti – ja hyväksymisen prosessi jatkuu edelleen.
Monesti tuntuu, että olen jaksanut vain rikkaan sisäisen maailmani ja mielikuvitukseni avulla. Ne ovat tarjonneet minulle suojapaikan, johon olen vetäytynyt lapsesta asti. Sieltä olen kömpinyt takaisin ihmisten ilmoille aina silloin, kun on ollut sen aika.
Tiedän myös, etten ole herkkyyteni ja siihen liittyvien havaintojeni kanssa yksin. Puhumalla kokemuksistani olen huomannut, että voimakas herkkyys omille ja toisten tunnetiloille ja ympäristön ärsykkeille määrittää monen kokemusta itsestä ja elämästä näkyvämmin tai piilevämmin.
Nuorempana ihmettelin jatkuvasti, miten asiat, jotka minä näin ja koin vahvasti, eivät tuntuneet vaikuttavan joihinkin samalla tavalla. Vasta myöhemmin tajusin, että he eivät koe niitä niin voimakkaasti tai ne eivät kuulu heidän kokemuspiiriinsä lainkaan. Jälkeenpäin olen myös ymmärtänyt, että moni näistä ihmisistä kyllä kokee asioita hyvinkin voimakkaasti, mutta he eivät salli sitä itselleen, koska se pelottaa heitä. Nämä ihmiset ovat kokemukseni mukaan usein niitä, jotka vaativat kaikista kärkkäimmin myös muita tukahduttamaan herkkyyden itsessään. Silloin, kun olen ollut lukossa itseni kanssa, olen toiminut itsekin niin.
On mahdotonta kääntää voimakseen semmoisia puolia itsessään, joista ei ole tietoinen. Kuulostaa itsestään selvältä. Se ei silti tee oman itsen tarkastelusta helppoa, sillä antautuminen omalle ihmisyydelle ja herkkyydelle ei ole pelkkää herkkua.
Kuitenkin, vasta kun antaa kaiken itsessään tulla esiin, voi hyväksyä itsensä semmoisena kuin on. Vasta kun uskallamme katsoa kaikkia ajatuksiamme, tunteitamme ja tekojamme suoraan ja kiertelemättä, voimme ottaa sen kaiken osaksi meitä ja päästää sitten vaihe vaiheelta irti niistä uskomuksista ja toimintatavoista, jotka eivät enää tunnu omilta.
Herkkyyttään omille ja toisten tunnetiloille ja kokemuksille ei kannata piilotella. Ne ovat suuria voimavaroja, joilla voi vaikuttaa omaan ja muiden kasvuun ja hyvinvointiin.
Se, että aistimukset ja tunteet nousevat meissä helposti pintaan, antaa meille mahdollisuuden sukeltaa niiden kautta yhä syvemmälle itseemme ja nousta sieltä jälleen lentoon entistä tietoisempina, rakastavampina ja rehellisen läsnäolevina sekä itseämme että muita kohtaan. Aidon ja tinkimättömän itsetuntemuksen ja siitä kumpuavan läsnäolon voima voi auttaa muuntamaan tukahduttamaamme kollektiivista tuskaa ja pelkoa. Sitä kautta voimme eheytyä yksilöinä ja yhdessä, kaikessa ihmisyydessämme ja keskeneräisyydessämme.
Irti överiempatiasta -kirja auttaa sinua kasvamaan ulos överiempaattisen toiminnan kaavasta ja suuntaamaan herkkyytesi voiman elämään, jossa voit hyvin ja joka tuntuu aidosti omaltasi. Kirja on saatavilla äänikirjana, lue lisää täältä!
”If we want to act wisely in the world, the first step is to learn to quiet the mind.” – Jack Kornfield
Elämä on haasteellista, täynnä yllättäviä tilanteita, nopeita muutoksia ja kiireessä tehtäviä päätöksiä. Älä odota maailman ulkopuolellasi rauhoittuvan, rauhoitu sen sijaan itse. Voit löytää oman rauhasi nyt, ei tarvitse odotella muiden tekevän ensin jotain.
Ego on takertuvaa identifioitumista ajatuksiin ja tunteisiin, siis tarinoihin tai uskomusrakennelmiin. Egolla on sekä henkilökohtainen että kollektiivinen puoli, esimerkiksi sinulla on oma tarinasi itsestäsi ja samalla olet osa useankin kollektiivin tarinaa, esim. suomalaisuus, työyhteisösi kulttuuri, polittinen suuntautuminen, uskonto jne.
Oli kyse henkilökohtaisesta tai kollektiivisesta egosta, se haluaa korostaa erottautumista ja paremmuutta suhteessa muihin – ”minä olen parempi/tärkeämpi/kiinnostavampi kuin sinä” tai ”me olemme oikeassa ja te olette väärässä”.
Mitä tästä seuraa? Katso illan uutiset, tee some-kierros, vilkaise omaa almanakkaasi.
Haluatko elämääsi draamaa vai rauhaa?
Ego saa voimansa draamasta, egojen kamppailusta ja voiton tunteesta. Älä heitä lisää bensaa draaman liekkeihin. Näe draaman yli kaikkia ihmisiä – ja eläviä olentoja – yhdistävä tietoisuus, ja toimi arjessa tästä tietoisuudesta käsin.
Löydä oma sisäinen tilasi, rakenna sinne oma väljyytesi. Tämä tilava ydin, oma henkinen olohuoneesi, ei ole pakopaikka vaan voimasi lähde, keino kytkeytyä voimakkaasti ja tehokkaasti ympäröivään maailmaan. Et ole vetäytymässä pois, vaan rauhasi avulla avautumassa uudella tavalla toiminnan maailmalle.
Väljyys on irtiottoa egosta ja pakonomaisesta ajattelusta.
Irtioton luoma tila mahdollistaa itsen tiedostamisen: olen tila, jossa ajatteluni tapahtuu.
Väljyys avaa vapauden portit – olemiseen ja toimintaan.
Saattelin hiljattain läheisen ihmisen viimeiselle matkalleen. Paikalla paljon tuttuja tuttuja vuosikymmenten varrelta.
Tilaisuus oli kaunis, kerrottiin muistoja ja katseltiin kuvia hänen lapsuudestaan aina näihin päiviin asti. Jutustelua kanssasaattajien kanssa ja herkistynyttä tunnelmaa. Juuri niinkuin muistojuhlissa usein on tapana. Silti jokin tuntuu tällä kertaa erilaiselta.
Muistelen, miten usein aiemmin tutun ihmisen poismeno on vahvistanut omaa elossa olon tunnetta. Tällä kertaa ajan rajallisuuden hyväksyntä on kasvanut mielessäni, eikä tarvetta kontrastin luomiseen tunnu olevan, toisin kuin nuorempana, jolloin kuolemattomuus oli tiedostamaton oletus.
Tunnistan tuon tunteen kuuluvan omaan vanhenemiseeni. Poismenneen elämänkaaren muistelu nostaa pintaan kysymyksen. Mikä onkaan tämän kaiken merkitys? Kun rajallisuus on totta ja väistämätöntä, mikä on kaiken tämän merkitys?
Ulkona sitten poismenneen veli tulee luokseni, halaa ja tervehtii. ”Suoraan sanottuna, Jukka, en tuntenut sinua. Mitä kuuluu?”
Hän katsoo silmiin, on läsnä ja kytkeytynyt elämän virtaan. Tulee vahva tunne, että hän tarkoittaa mitä sanoo, sillä sanoista läikehtii lämpö. Hän on ihminen ihmiselle.
Oivallus nousee mieleeni; läheisyys on läheisyyttä elämän virrassa. Siellä kohtaamme aidosti.
Ymmärrän, että elämän syksyssä värit voimistuvat ja lämmön huomaa herkemmin, kun se ei ole itsestäänselvyys. Syksyn tunnelma on vahva, elämän virtakin on jo tutumpi. Merkitys on kohtaamisissa, muuta ei tarvita.
Kiitän mielessäni ystävää ja veljeään tästä hetkestä ja oivalluksesta. Veljekset kuin ilvekset, tulevat lähelle ja jäävät mieleen.
Autenttinen kasvu kysyy rehellisyyttä
