Tervetuloa valittamisen valtakuntaan

Oletko huomannut, että koko yhteiskunta tukee valittamisen kulttuuria? Meidän on oltava tyytymättömiä, jotta kaipaisimme parempia ratkaisuja ja voisimme korjata asioita.

Tyytyväinen ihminen ei kaipaa jatkuvasti uutta, sillä häneltä ei lähtökohtaisesti puutu mitään tärkeää. Tyytyväinen ei kuluta. Ei kaipaa kehitystä. Ei kouluttaudu.

On paradoksaalista, että haemme tyytyväisyyttä ja tasapainoa systeemissä, joka ei oikeastaan tue sitä.

~ ~

Törmäsin internetsin ihmeellisessä maailmassa meemiin. ”Aikuisena oleminen on aika iisiä. Sua vaan väsyttää koko ajan, kerrot ihmisille kuinka paljon sua väsyttää ja he kertovat, kuinka paljon heitä väsyttää.”

Touché. Valittaminen on myös keino tulla näkyväksi. Ego kaipaa silmittömästi huomiota, sympatia on sen lempiherkkua. Samalla nurkan takana kuitenkin odottelee uhriutuminen. Valittaminen johtaa helposti itsensä surkutteluun – ja oman voiman luovuttamiseen olosuhteille.

~ ~

Etsimme parempaa elämää, mutta emme ole valmiita päästämään irti valittamisesta. Enkä nyt tarkoita, että elämässä pitäisi keskittyä vain positiivisuuteen ja unohtaa kaikki negatiivisuus (pakonomainen positiivisuus voi olla yhtä vaarallista kuin uhriutuminen).

Puhun nyt vastuun ottamisesta. Miten ylipäänsä päädymme tilanteisiin, joissa joudumme valittamaan väsymystä, puutteita, huonoa onnea tai muiden ihmisten typeryyttä?

~ ~

Meillä kaikilla on oma sisäinen ohjauksemme, oikeastaan ohjauskäsky, jonka mukaan toimimme. Englanninkielen inner command kuvastaa sitä hyvin, joogit sanovat gurmukhinkielellä hukam.

Hukam on arvomaailmamme ytimessä. Toimimme sen mukaan joko tietoisesti – tai kuten monet meistä – tiedostomattomasti. (Jolloin hukam korruptoituu mielessä, ja ego ryhtyy käyttämään sitä saadakseen sympatiaa muilta.)

Hukam tulee esiin kaikissa ”mun pitää” -lauseissa. (”Voi mä haluisin tulla, mutta mun pitää mennä töihin.”) Pitää-lauseet ovat usein aika lannistuneita.

Kuka sanoo, että pitää?

~ ~

Pitää-lauseet kertovat siitä, mihin olen valmis suuntaamaan energiaani, huomiotani ja sitoumustani. Ne kertovat, millaisia asioita priorisoin elämässä. Valitsen ”pitämiseni” itse.

”Minun pitää” on siis itse asiassa valhe, jonka pohjalla on ”minä haluan”. Jokaisen ”minun pitää” -lauseen voi kääntää suoraan muotoon ”minä haluan”. (”Voi mä haluaisin tulla, mutta todellisuudessa haluan enemmän mennä töihin.”) (Tiedän, moni sanoo, ettei se kuule ole noin yksinkertaista… Mutta kyllä se hittovie on. Tai sitten taustalla on isompi kysymys: mikä estää sinua toimimasta niin kuin sydämessäsi haluat?)

Voinko hyväksyä sen, että pitää-lauseeni ovat yhtä kuin ”minä haluan”?

Voinko hyväksyä, että olen itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani, arvojeni mukaisen elämän elämisestä, omista sanoista ja teoista?

Valittamisen valtakunnanrajojen ulkopuolella on terra incognita, suuri tuntematon. Mahtaako siellä asua tyytyväisyys?

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: