”Selvää kyökkipsykologiaa!” huudahti eräs keskustellessamme siitä, kuinka johtajan on tärkeää tuntea ihmismielen lainalaisuuksia. ”Kuinka johtajat voivat käsitellä tällaisia teemoja – eiväthän he ole psykologeja!”
Johtaminen on tavoitteellista sosiaalista toimintaa. Johtamisella ohjataan ihmisten toimintaa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.
Ihminen on alati muuttuva, orgaaninen kokonaisuus tunteineen ja tarpeineen. Hyvä johtaja ymmärtää, mitkä ovat ihmisten voimavarat ja miten niitä voi tukea. Hän tiedostaa mistä ihminen motivoituu ja innostuu ja osaa rikastaa organisaation ajattelua sekä tukea oppimista ja innovatiivisuutta. Ihmismieltä tunteva johtaja ymmärtää edes yrittää juurruttaa strategian niin, että ihmiset ottaisivat sen toteuttamisen sydämen asiakseen. Hän tiedostaa myös, miten tunteet vaikuttavat organisaatioissa, miksi ihminen uupuu sekä kuinka ruokkia myönteisiä asiakaskokemuksia. Hän osaa johtaa itseään ja auttaa muita jaksamaan työelämässä eläkeikään asti. Kaikki tämä on johtamisen ydintä ja edellyttää psykologisten perusteiden tuntemusta.
Johtajan ei tarvitse ei tarvitse olla taloustieteilijä johtaakseen talousasioita tai juristi huomioidakseen työaikalainsäädännön säädökset. Mutta hänen tulee tietää riittävästi talouden toimintaperiaatteista ja juridiikasta pystyäkseen johtamaan näitä asioita.
Yhtä lailla ei tarvitse olla psykologi johtaakseen ihmisiä. Mutta johtaakseen menestyksellisesti ihmisiä johtajan ja esimiehen tulee ainakin jossain määrin olla kiinnostunut ihmisistä ja tuntea ihmismielen toimintaa.
Ihmismielen tunteminen ei tarkoita, että johtaja ryhtyy tiiminsä terapeutiksi. Psykologisten reunaehtojen tunteminen tarkoittaa, että johtaja osaa toiminnassaan ottaa huomioon ihmisyyden vahvuudet ja sudenkuopat. Hyvä johtaja tunnistaa myös sen, milloin on aika ohjata työntekijä tai hakeutua itse ammattiauttajan vastaanotolle.
Suomalaiset voivat aineellisesti paremmin kuin koskaan. Ennennäkemättömästä materiaalisesta vauraudesta huolimatta dystooppiset tulevaisuuskuvat valtaavat alaa. Näkymä vetovoimaisen viehättävästä tulevaisuudesta puuttuu.
Aivan ilmeisesti ratkaisujen tunnistamiseksi tarvitaan radikaalia uusiksi ajattelua. Kykyä kuvitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Ja voimaa muuttaa väistämättömältä vaikuttavan kehityksen suunta – sen kehityksen, joka vähentää tulevaisuuden toivoa.
Keskitymme nopeuteen, mutta suunnasta ei juuri keskustella. Emme erota mikä on oleellista ja mikä epäoleellista hyvän elämän elämiseksi.
Auttaisi jos saisimme selville missä ja millainen on se parempi, jonka vuoksi on jatkuva kiire?
Useimmat suomalaiset ovat sitä mieltä, että elämän hienoimmat hetket liittyvät ihmisiin eivätkä tavaroihin. Jokin vie meiltä kuitenkin ajan ihmissuhteilta. Mikä se jokin on? Miksi ei ole aikaa pysähtyä tutustumaan edes itseen?
Elämän tarkoituksena on oppia tietämään ja tuntemaan kuka on, mistä tulee ja mihin on menossa.
Jokainen ihminen tekee joka päivä satoja pieniä ja suuria valintoja. Valinnat liittävät meidät osaksi globaalia vaikutusten ketjua. Minut tekoni ja tekemättä jättämiseni vaikuttavat muihin ihmisiin, luontoon ja talouteen lähellä ja kaukana. Niillä valinnoilla rakennetaan huomista.
Jokainen teko tai tekemättä jättäminen on kannanotto jonkinlaisen tulevaisuuden puolesta: ”Vähän tätä lisää, kiitos!” tai ”Ei enää tätä, kiitos!” Millaisia tapahtumien ketjuja tuen esimerkiksi silloin kun näppään virran kahvinkeittimeeni?
Pienellä teolla on merkitystä teon suunnan vuoksi. Pienikin liike oikeaan suuntaan on ratkaisuksi asettumista.
Tyhjyyden tunnetta voimistaa se, että haluamme jatkuvasti uutta ja enemmän vaikka samalla hyvin tiedämme, että jaamme rajallisen maapallon yhä useamman ihmisen kesken nyt ja tulevaisuudessa.
Sivistynyt ihminen ei voi loppujen lopuksi tavoitella vähempää kuin sitä, että hyvässä elämässä tarvittavaa riittäisi tarpeeksi kaikille ja ikuisesti. Se on paljon, mutta riittääkö vähemmän?
Suorituksiin perustuva menestymisihanne ja äärimmilleen viritetty kilpailu jokailtaisine ”pudottamisohjelmineen” muokkaa mieltä.
Kilpailussa valitaan voittaja ja häviäjä. Jos kokee olevansa häviäjä lähes kaikissa jokapäiväisen elämän peleissä, uhkaa elämänpalo sammua. Sitä kokemusta kestää ihminen jonkinaikaa, mutta sitten sitä murtuu.
Kilpailullinen ilmapiiri estää kohtaavaa läsnäoloa, jossa voi olla hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin on. Mutta yksinäisyyttä ja osattomuutta ei ole sellaisessa yhteisössä, jossa aktiivisesti vaalitaan erilaisten ihmisten välistä yhteyttä, luottamusta ja kohtaamista.
Elämän yksilökeskeistyminen sulkee kuplaan, jossa ajatuksiin hiipi harhainen käsitys siitä, että kaikilla muilla elämä kulkee, mutta minulla se tökkii. Kaikissa meissä kuitenkin on heikkoutta ja vahvuutta. Haurautta ja voimaa.
Jos mittaisimme elämän rikkautta mahdollisuuksina jakaa elämän iloja ja suruja toistemme kanssa, olisimme jo voittaneet yksinäisyyden ja osattomuuden. Kokisimme kuuluvamme johonkin, jolla on merkitystä.
Osattomuutta tuottaa se, että kohtelemme toisiamme objekteina emmekä subjekteina. Täysivaltainen ihmisyys kapenee hyödykkeeksi – välineeksi jonkin paremman saavuttamiseksi. Silloin riittämättömyyden tunne valtaa alaa. Se lannistaa ja tukahduttaa. Minun pitää opetella näkemään sinua minussa?
Toimiva yhteiskunta perustuu erilaisiin ihmisiin, joilla on toisiaan täydentävät roolit. Minun tehtävänäni on huolehtia, että sinä pystyt olemaan entistä vahvempi ja parempi siinä sinun jutussasi. Se ei ole minulta pois vaan vahvistaa myös minua. Kilpailuasetelmaa ei synny, sillä erinomaisuutemme ovat eri kohdissa.
Nostamme toisemme ylös elämän tarkoituksettomuudesta.
Osallistavamman yhteiskunnan rakentaminen on kaikkien edun mukaista. Huomionarvoista on, että jakavampi suhtautuminen on myös tulevaisuuden toivoa tuottavan talouden järjestäytymisperiaate. Elämme nimittäin maailmassa, jossa voittojen yksityistäminen ja tappioiden sosialisointi kasvattaa kuilua rikkaan ja köyhän välille. Silloin ihmisten välinen luottamus rapautuu.
Viehättävin tulevaisuus on kiteytettävissä köyhän ja rikkaan yhteensaattamiseen?
Tässä muutama tiivistys puheesta, jonka voit katsoa tekstin lopuksi.
Minulle tanssi ja liike on mahdollistanut monta asiaa. Se on pakottanut astumaan epämukavuus alueelle, joka on tuonut itsevarmuutta omaan kehoon. Tanssi ja liike on ollut minun siltani kehotietoisuuteen, heittäytymiseen ja ennen kaikkea yhteiseen jakamiseen ”heimon” kanssa.
Tanssi on myös opettanut heittäytymään, nauttimaan liikkeen euforiasta, ilmentämään tunteita ja väitän että se on opettanut myös ymmärtämään omia puolia itsestä joita vähemmän vielä puhutaan. Oman näkemyksen mukaan se on opettanut minua näkemään feminiinisiä ja maskuliiinisia puolia itsessäni, joita sitten olen paremmin oppinut ilmentämään kaikessa muussakin elämässäni.
Nykyään teen työtä ihmisten kanssa, pyrkien antamaan työkaluja luonnolliseen versioon sinusta. Tanssi ja liike on ollut mahtava pohja oman luonnollisen version esille tuomiseen ja näitä kokemuksia pyrin tuomaan myös muille, muistuttaen siitä ihmeestä joka meillä kaikilla on, kehomme.
Kuinka usein kritisoimme itseämme mielessämme?
Keho, mieli ja syvemmät puolet meistä kaipaavat lämpöä, hyväksyntää ja rakkautta.
Kuinka usein käy niin, että menemme peilin eteen ja alamme kyseenalaistamaan omaa kehoamme? Menemme peilin eteen ja heti alkaa se rumba päässä. Pylly näyttää liian isolta, tissit roikkuu, on liian pienet, suipot tai liian lättänät. Maha lörpöttää eikä näytä yhtään niin kuin mainoksissa ja tv:n fantasia hahmoilla.
Helposti käy niin, että emme itse anna hyväksyntää itsellemme. Pidämme korkeita ihanteita päässämme ja kuvittelemme, että liikkumalla enemmän, syömällä terveellisemmin tai kurittamalla itseä, löydämme jonkun hyväksynnän sisältämme. Tämä ei valitettavasti toimi, ei ainakaan minulla toiminut.
Mielen rakenteiden muuttaminen ei tapahdu päivässä, mutta voimme työskennellä sen kanssa päivittäin. Tee työtä, koska sillä on merkitys myös sinun ulkopuolellesi. Minun intohimoni on löytää ihmissuhteisiin enemmän rakkautta ja omaan elämään intohimoa, sekä itselleni että asiakkailleni. Ja kuten te jo tiedät, niin me vaikutetaan valtavasti myös toisiin ihmisiin. Niinpä se mitä työtä teet itsesi kanssa, kantaa myös kaikista läheisimpiin ihmissuhteisiimme.
Puheen tärkein pointti:
Ole itsellesi lempeä, rakasta omaa kehoasi, olemustasi sekä koko persoonaasi. Vain sillä tavalla voit antaa itsestäsi suurimman lahjan sinun omalle heimollesi. Työkalu voi olla tanssi, läsnäoloharjoitukset tai merkityksellinen työ jota teet. Työkalulla ei ole väliä vaan sillä, että annat itsesi loistaa juuri sellaisena kuin olet. Koko heimollesi.
Kävin kesällä kokeilemassa parisalsaa. Jännitti. En ollut koskaan aiemmin ollut paritanssitunnilla. Osallistujia oli tunnilla paljon ja vaihdoimme paria muutaman minuutin välein. Ilmeisesti minua jännitti sen verran paljon, että yksi partnereistani neuvoi ystävällisesti: ”Älä purista mun kättä. Pidä kiinni ihan rennosti.” Eikä siinä vielä kaikki – sen lisäksi minun piti antaa miehen viedä! Siis minun, modernin naisen, joka on pärjännyt vallan mainiosti ilman miehen ohjausta tähänkin asti. Kiitos vaan, osaan minä pyörähdellä itsekin!
Ehkä en oppinut tuona päivänä vielä salsaamaan, mutta oivalsin hienon metaforan sukupuolirooleista. Toki paritanssi rinnastettuna parisuhteeseen on jo jonkinmoinen klisee, mutta tällaiselle aikoinaan ahkerasti yökerhoja kolunneelle ikisinkulle se oli avartava kokemus (tähän asti tanssiminen kun oli ollut lähinnä sitä, että olimme hytkyneet discoissa tyttöporukalla ringissä käsilaukkuasetelmamme ympärillä).
Parisalsakokemukseni oli hyvää jatkoa sille, mitä olin pohtinut jo tuoreessa Sinkun elämää -kirjassani: ovatko nykynaiset liian vahvoja?Me olemme itsenäisiä, emmekä enää samalla tavalla tarvitse miestä kuin ennen. Meillä on vapaus toteuttaa itseämme niin työelämässä kuin vapaa-ajalla. Etenkin työelämässä olemme raivanneet tiemme maskuliinisten arvojen kentällä ja tehneet tiettäväksi, että nainen pystyy siihen mihin mieskin. Työelämän kilpailun ja vaatimusten vuoksi naisen on ollut pakko olla vahva ja pärjätä.
Toisaalta siitä, mistä on etua töissä, ei välttämättä ole plussaa parisuhteessa. Ehkä olisikin syytä miettiä, mitä pidämme vahvuutena? Hyvin usein erehdymme luulemaan, että se on kovuutta, sillä vahvuus liitetään useimmiten maskuliinisiin ominaisuuksiin, kuten dynaamisuuteen, aktiivisuuteen, itsevarmuuteen ja päättäväisyyteen. Myöskään tasa-arvon ei pitäisi tarkoittaa sitä, että naisten tulisi olla samanlaisia kuin miehet. Minäkin luulin nuorempana, että vahvuutta ja tasa-arvoa olisi se, että nainen saa pokata miehiä baarista jos huvittaa, ja juoda vaikka miehet pöydän alle, koska myös meillä on siihen oikeus. Mutta se, mihin meillä on oikeus, ei välttämättä ole meille hyväksi.
Osaako nykynainen tunnistaa ja arvostaa omaa feminiinistä vahvuuttaan? Todellinen naisellinen vahvuus on nimittäin viisautta, lempeyttä, joustavuutta, hedelmällisyyttä ja aistillisuutta. Se ei ole pakottavaa voimaa, vaan uutta luovaa energiaa. Sitä suurin osa miehistäkin tuntuu kaipaavan naiselta. Etenkin jos mies on itse maskuliininen, hän ei halua maskuliinista naista. Silloin hänelle ei jää tilaa toteuttaa omaa miehisyyttään, sillä parisuhteeseen tarvitaan sopiva yhdistelmä feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, jotta se toimii. Jos minäkin olisin päättänyt lähteä viemään salsapartneriani, niin siinä tanssissa olisi tullut kipeitä varpaita, venähdyksiä ja irronneita olkavarsia, kun me molemmat olisimme koettaneet riuhtoa toista omaan suuntaan. Tarvitaan vastapareja, yin ja yang. Jokaisessa ihmisessä itsessään on jo feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, yin ja yang.Missä suhteessa niitä on kussakin, on yksilökohtaista.
Uusien roolien etsimistä
On hienoa, että nykyisin sukupuoliroolit ovat joustavat, ja naiset saavat olla vahvempia ja miehet herkempiä verrattuna perinteisiin sukupolirooleihin. Kuitenkin, koska enää ei ole olemassa selviä ”sääntöjä”, tulee deittaillessakin eteen hämmentäviä tilanteita, kun emme ole varmoja esimerkiksi siitä, kuka maksaa treffeillä tai kenen kuuluu tehdä aloitteita. Kun haastattelin sinkkuja kirjaani varten, moni miehistä sekä myös naisista oli sitä mieltä, että sillä ei ole väliä. Itsekin olin aikoinaan ylpeä siitä, että sain maksaa oman osuuteni treffeillä, mutta nykyisin osaan arvostaa sitä, jos herrasmies haluaa tarjota ensimmäisellä kerralla jotain ja ylipäänsä osoittaa oma-aloitteisuutta. Yleensä kaikki naiset olivat samaa mieltä siitä, että jos jo viestittelyn alussa mies osoittaa, että naisen pitäisi lähteä viemään keskustelua eteenpäin, mielenkiinto lopahtaa.
Jotta nainen voisi olla feminiininen, miehen tulee vastaavasti olla riittävän maskuliininen. Jos taas mies ei pysty olemaan riittävän jämäkkä, täytyy naisen ottaa ohjat käsiinsä. Toki jokaiselle vakalle löytyy kantensa. On naisia, jotka mielellään olevat parisuhteessa dominoivampi osapuoli, ja he kyllä löytävät miehen, jolle se sopii. Mutta on myös naisia, jotka jossain vaiheessa kyllästyvät olemaan vahvoja ja jättävät miehen, josta ei ole riittävästi vastusta – ellei se tyssää jo treffailuvaiheeseen. Moni nainen kaipaa vähintään alitajuisesti miestä, joka vie. Jonka kädestä voi pitää hellästi kiinni, koska tähän voi luottaa, ja joka pyörittää itsevarmasti niin, että askeleet natsaavat keskenään. Molemmat hoitavat oman osuutensa vastapareina niin, että tulokseksi saadaan kaunista ja aistillista salsaa. Tai tangoa. Tai vaikka humppaa – jokaiselle oman maun mukaan.
Huomasin, että pitäessäni tanssipartnerini kädestä ihan rennosti kiinni, tanssi sujui helpommin. Ei ole kuitenkaan helppoa antautua ja päästää irti kontrollista, johon nykynaisena on tottunut. Parisuhteen kannalta kannattaakin miettiä, millainen nainen tai mies haluaa itse olla. Se määrittää sen, millaisen kumppanin todennäköisesti löytää rinnalleen. Kannattaa myös heittää romukoppaan se ajatus, että vaikka naisena näyttäisi itsestään pehmeämmän puolen, se olisi heikkoutta. Todellinen naiseus ei ole heikkoutta, vaan viisasta herkkyyttä ja tunneälyä. Ja vain vahvat uskaltavat näyttää herkkyytensä.
Olen työskennellyt häpeän parissa vuosia – ensin työstänyt perusteellisesti omaa häpeääni, tehnyt siitä lopputyöni Holistic Counselor -koulutukseeni ja vetänyt lukuisia Häpeän Alkemia -työpajoja. Edelleenkin minulle avautuu uusia tasoja ja syvempää ymmärrystä siitä mistä oikein on kyse ja miten häpeä toimii.
Häpeätyöskentely on radikaalilla tavalla vapauttavaa. Koen, että häpeä on erityisesti meillä suomalaisilla ehkä se kaikkein voimakkain yksittäinen este, joka estää meitä rakastamasta, kukoistamasta ja toimimasta luontevasti yhdessä.
Kun puhun häpeästä, en puhu häpeästä terveenä tunteena silloin kun olemme ylimielisyydestämme tai kaikkivoipaisuudestamme käsin toimineet hetkellisesti arvojamme ja ihmisyyttä vastaan, vaan sisäistetystä häpeästä, jolloin ihminen ei häpeä sitä mitä hän on tehnyt vaan itseään ihmisenä. Voimme kutsua tätä häpeäidentiteetiksi, sisäistetyksi häpeäksi.
Kun meillä on häpeäidentiteetti, häpeämme itseämme jopa itseltämme. Sisällämme on musta aukko, ja koko elämämme pakenemme tätä mustaa aukkoa rakentamalla ja ylläpitämällä identiteettiä, jonka kuvittelemme olevan enemmän rakkauden arvoinen, enmmän hyväksytty. Enemmän oikeanlainen. Koska syvällä sisällä tunnemme olevamme jollakin omituisella, selittämättömällä tavalla vääränlainen.
Häpeästä kumpuaa myös uhrius, narsismi, syömishäiriöt. Addiktiot, työnarkomania, läheisriippuvuus… Koetamme puuduttaa ja täyttää ja kompensoida tätä sisäistä tyhjyyttä itsemme ulkopuoleta. Mutta mikään ei koskaan riitä, sillä olemme hylänneet itse itsemme. Ainoa tapa täyttää tämä aukko on kohdata se.
Häpeä on se verho, joka on syvimmän itsemme ja persoonamme välissä – ja itsemme ja toisten ihmisten välissä. Jos emme kohtaa syvää häpeäämme, olemme tuomittuja elämään erillisyydessä. Kuinka voimme aidosti kohdata ketään, kun olemme itsekin erillään itsestämme?
Se häpeä minkä me suomalaisetkin tunnemme liittyy vahvasti kristinuskoon (korostan että puhun uskonnosta ihmisen luomana järjestelmänä, en henkilökohtaisesta suhteesta Jumalaan), jossa Jumala nostettiin isänä taivaaseen ja ihmisestä tehtiin syntinen. Seksuaalisuudesta – joka on kaiken elämän ydinvoima – tehtiin syntiä. Ja samalla ihminen erillistettiin luonnosta jonkinlaiseksi luomakunnan kuninkaaksi.
Häpeän juuret juontuvatkin siihen, että ihminen – koko ihmiskunta – on erillistänyt itsensä luonnosta, omasta todellisesta luonnostaan ja pyhyydestään. Tämä on räikeästi elämän vastaista.
Häpeän kanssa kannattaa siis työskennellä, ja tehokkainta työstäminen on ryhmässä. Kun ihmiset luottavaisessa ilmapiirissä uskaltavat avautua paljastamaan itsensä häpeänsä kanssa, tuoda esiin niitä asioita joista on vaiennut huomataankin että se, minkä on aina pelännyt eristävän itsensä lopullisesti muista, avaakin sen yhteyden mitä on aina kaivannut. Syvän, inhimillisen yhteyden joka kantaa ja jossa voi olla omana paljaan itsenään. Tämä kokemus on radikaali, se muuttaa meidän koko uskomusjärjestelmäämme ja kokemusta itsestämme pysyvästi.
Kotimaiset marjat ovat todellista superruokaa parhaimmillaan. Nyt kun sesonki on parhaimmillaan nauti marjat tuoreina, säilö pakastimeen tai käytä ruoanlaitossa.
Kotimaiset marjat ovat suorastaan vastustamattoman makeita ja ne sisältävät vain vähän energiaa. Ravitsemuksellisesti katseltuna marjoissa on myös upea määrä terveyshyötyjä, sillä ne sisältävät runsaasti kuituja, vitamiineja ja kivennäisaineita. Säännöllinen marjojen nauttiminen edesauttaa myös muun muassa aivojen toimintaa ja pitää kolesteroliarvot kurissa.
Mikä voisikaan olla herkullisempi tuoksu kuin keittiöstä tupruava uunituore marjapiirakka. Tässä iloksesi entisajan marjapiirakkaohje gluteenittomasti ja ilman valkoista sokeria.
MARJAPIIRAKKAOHJE
(Ohjeesta tulee yksi uunivuoallinen)
2 dl kaurajauhoja
2 dl perunajauhoja
2 dl tattarijauhoja
200g laktoositonta luomu voita
2,5 dl kookossokeria
2 tl soodaa
3 kananmunaa
2 dl laktoositonta luomu piimää
250g kotimaisia marjoja
VAIHE 1) Yhdistä kaikki kuivat aineet ja lisää joukkoon voisula. Sekoita sähkövatkaimella, kunnes seos on murumaista. Ota muruseoksesta sivuun noin 2,5 dl.
VAIHE 2) Lisää jäljelle jääneeseen muruseokseen kananmunat sekä luomu piimä ja pyöräytä sekaisin. Maista taikinaa.
VAIHE 3) Kaada taikina leivinpaperilla vuoratun uunivuoan päälle ja ripottele pintaan marjasekoitusta ja lisää marjojen päälle jäljelle jäänyt muruseos.
Kirjoittaja Siiri on 14-vuotias nuori, jonka mielenkiinnon kohteisiin kuuluu jooginen elämäntapa, henkisyys ja kehon ja mielen hyvinvointi.
Ehkä sinäkin olet kuullut sadun jäniksestä ja kilpikonnasta. Jänis ajatteli päihittävänsä kilpikonnan juoksukilpailussa ja haastoi kilpikonnan kilpaan. Kun lähtömerkki oli annettu, jänis ampaisi matkaan kuin ohjus ja kilpikonna lähti hitaasti löntystämään kohti maalia. Jänis oli juossut jo jonkin aikaa ja katsoi taakseen. Kilpikonnaa ei näkynyt, joten jänis päätti ottaa nokoset odotellessaan. Sillä välin kun jänis veteli hirsiä puun alla, kilpikonna löntysti ohitse. Jänis heräsi vasta, kun kilpikonna oli jo maalissa.
Tätä tarinaa voi verrata arkeen.
Nykymaailmassa me ihmiset teemme töitä toisensa jälkeen. Päivällä työpaikalla tai koulussa, illalla kotona. Yritämme edetä nimetöntä päämäärää kohden ja ponnistella, kunnes olemme saavuttaneet sen, minkä takia yhteinen ilta perheen kanssa jää ja tapaaminen ystävien kanssa on vaakalaudalla. Tavoittelemme päämäärää, jota ei ole olemassa. Olemme tottuneet siihen, että vain suoritusten kautta voi saavuttaa levollisen olotilan.
Arjessa jänis yrittää jatkuvalla kiirehtimisellä saavuttaa päämääränsä. Kilpikonna taas muistaa välillä hengähtää ja armahtaa itseään. Miten tarinassa kävi? Jänis väsähti kesken matkan, kilpikonna eteni tasaisen verkkaista tahtia maaliin. Jänis kuvaa meitä monia, jotka teemme jatkuvasti töitä jonkin saavuttamiseksi. Uuvumme työnteosta ja turhaudumme. Yritämme kahta kovemmin. Uuvumme, emme enää jaksa. Silloin huomaamme, miten tärkeää lepo ja hengähtäminen onkaan.
Minä olen monien muiden tavoin oppinut levon kantapään kautta. Kun on kokenut, mitä uupuminen ja loppuun palaminen on, ei halua kokea sitä enää toiste.
Mitä jos olisitkin kilpikonna?
Etenisit rauhallisesti ja varmasti, antaisit aikaa itselle, tekisit niitä asioita jotka saavat sinut onnelliseksi. Muistuttaisit itseäsi siitä, että elämä on tässä ja nyt. Laittaisit silmät kiinni, hengittäisit syvään ja rentoutuisit. Eikö kuulostakin houkuttelevalta?
Vaikka tässä tarinassa jänis häpesikin kiirehtimistään, siinä ei todellisuudessa ole mitään hävettävää. Uupuminen on merkki siitä, että sinun täytyy tehdä jotakin toisin. Suorituskeskeisessä yhteiskunnassa on vaikeaa armahtaa itseään ja tehdä niitä asioita, jotka kokee hyväksi. Kun on rakentanut arjelle hyvän, tasaisen pohjan, jossa on sopivassa suhteessa työntekoa ja lepoa, on helpompi pitää kiinni arkirutiineista ja vastoinkäymiset pystyy käsittelemään paremmin.
Keho antaa varoitusmerkkejä ennen uupumista tai loppuun palamista. Yleisimpiä ovat jatkuva pääkipu, stressi ja asioiden ylianalysoiminen.
Miten siirtyä jäniksestä kilpikonnaksi?
Itselläni ensimmäinen askel oli päivittäinen, noin puoli tuntia kestävä lepo. Sen aikana en tehnyt mitään muuta kuin makasin ja annoin ajatusten virrata. Monta kertaa teki mieli nousta ylös, kun mieleen tuli jokin lukuisista keskeneräisistä projekteista tai asia, joka oli unohtunut tehdä. Tämän jälkeen aloitin säännöllisen meditoinnin. Se auttoi minua päästämään irti kaikesta sellaisesta, mikä hankaloitti päivittäistä rytmiäni. Aloin tekemään myös syvärentoutusharjoituksia ennen nukkumaan menoa. Näin sain rennon olotilan jo ennen nukahtamista.
Kaikki me olemme yksilöitä, eikä ole yhtä oikeaa tapaa rentoutua ja hengähtää. Se voi olla rauhallista kävelyä metsässä, lemmikin hellimistä, hyvän ruuan nauttimista tai esimerkiksi joogaa. Näin saamme arkeen hetkiä, jolloin tunnemme olevamme lomalla. ♥
Kuinka monta kertaa olenkaan elämäni aikana pähkäillyt minuuttani, ihmetellyt omia reaktioitani tai pohtinut tunteitani. Välillä pääkoppani tuntuu täyttyvän erilaisista kysymyksistä: Miksi tämä tilanne loukkasi minua? Mistä kumpuaa tämä jäytävä velvollisuudentunne? Miksi vaadin itseltäni niin paljon? Miten osaisin olla armollisempi itseäni kohtaan?
Yleensä yritämme ymmärtää mielessämme melskaavia ajatuksia ja tunteita analysoimalla aikaisempia kokemuksiamme tai etsimällä selitysmalleja lapsuudesta. Mutta usein juutumme vain syvemmälle suohon ja koemme yhä enemmän tuskaa. Albert Einstein onkin aikanaan sanonut, ettemme voi ratkaista ongelmia samanlaisella ajattelulla, jota olemme käyttäneet niiden luomiseen. Aivan samoin voimme todeta:
Emme pysty vapautumaan kärsimyksestä samalla tasolla, jolla se on syntynyt.
Jotta voimme ymmärtää mielemme kuohuntaa, on tärkeää ymmärtää minuutemme eri tasot ja niiden roolit mielemme toiminnassa ja tunteiden säätelyssä.
Minuuden kolme tasoa
1. Toimiva minä eli ego-minä
Arkisissa puheissa mainitsemme egon usein vain silloin, kun paheksumme jotakuta itsekeskeistä tai paljon tilaa vievää henkilöä. Mutta meillä jokaisella on ego. Se on se toimiva minä, joka touhuaa, ajattelee ja tuntee. Tämä minuuden osa on meille se tutuin minä, koska aktiivisena se kaappaa yleensä täyden huomiomme. Elämme sen mukana 24/7. Sen takia meistä tuntuu, että kehomme, ajatuksemme ja tunteemme ovat osa minuuttamme.
Kaiken touhun ohessa egomme kertoo meille tarinaa itsestään ja määrittelee itseään, että tällainen minä olen. Ja me uskomme tuota tarinaa, nielemme sen kakistelematta. Egoomme samaistuminen on vankkumatonta. Uskomme, että egomme kertoma mielikuva itsestämme on ainoa totuus minuudestamme. Että juuri tuo ja tuollainen on minuuteni. Kunnes joku – yliminä tai toinen henkilö – sekoittaa mielikuvaa ja saa meidät epäilemään ja ihmettelemään itseämme. Ja päivittämään minäkuvaa taas uudella tarinalla.
2. Arvioiva minä eli yliminä
Tämän minuuden osan tunnistamme yleensä herkästi, sillä yliminä toimii mielemme äänekkäänä ylituomarina. Yliminä on elämämme todellinen latistaja tai ankeuttaja. Se kritisoi, arvostelee, pelottelee, vähättelee ja mitätöi ego-minäämme, joka harvoin onnistuu ylettymään yliminän vaatimusten tasolle.
Kuitenkin yliminän toiminnan pohjimmainen tarkoitus on hyvä. Se yrittää saada meidät kulkemaan kohti arvokkaina pitämiään päämääriään. Mutta koska sen toiminta perustuu pelkoon, että olemme huonoja tai epäkelpoja, sen toimintamenetelmät saavat useimmiten egomme vain kärsimään. Vaikka egomme kuinka yrittäisi parhaansa, niin usein yliminän arvioivan katseen alla se tuntee itsensä surkeaksi luuseriksi.
3. Hyväksyvä minä eli todellinen minuus
Kaikkien ego-minämme vaihtelevien tunteiden ja yliminän loppumattomasti lisääntyvien sääntöjen keskelläkin meillä syvällä sisällämme on tieto siitä, että todellinen minuus on jotain pysyvää. Se ei heilu mielialojemme mukaan tai vaihdu tilanteesta tai päivästä toiseen. Se on jotain vakaata ja seesteistä.
Hyväksyvä minuus jää usein meiltä huomaamatta, sillä se ei pidä ääntä itsestään. Se on kuin biologi, joka rauhallisesti tarkkailee muurahaisten toimintaa. Se ei arvostele tai moiti, vaan hyväksyen seuraa kaikkea, mitä ikinä muurahaiset tekevätkään. Ihan samoin hyväksyvä minuutemme lempeästi tarkkailee egon ja yliminä touhuja.
Hyväksyvä minuus ei arvioi eikä kärsi. Koska se elää vain tässä hetkessä eikä sille ole olemassa mitään muuta hetkeä. Niinpä se ei kanna mukanaan menneisyyden tunnetaakkoja tai tulevaisuuden huolia. Eikä siten sillä myöskään ole leimasinta hyvälle tai pahalle. Teimmepä mitä tahansa, se tietää, että todellinen minuutemme on aina eheä ja täydellinen.
Kun tiedostamme ja tunnistamme kolme erilaista minuutemme tasoa, meillä on mahdollisuus vapautua mielemme tavasta hallita elämäämme ja tunnetilojamme. Kun kytkeydymme hyväksyvään, todelliseen minuuteemme mielemme täyttää lempeä ja vakaa rauha.
Sillä todellinen minuutemme on tehty lempeästä hyväksynnästä, seesteisestä mielenrauhasta, suuresta viisaudesta sekä loputtomasta rakkaudesta ja onnellisuudesta.
Ja ollessamme yhteydessä todelliseen minuutemme ymmärrämme, että kaikki on hyvin. Juuri nyt. Ja aina.
Jos haluat oppia tiedostamaan minuutesi kolme erilaista tasoa ja vapauttaa itsesi egon ja yliminän onnellisuutta syövistä toimintatavoista ja avautua todelliselle, onnelliselle minuudellesi, niin olet lämpimästi tervetullut 5 viikkoa kestävälle OVI ONNELLISEEN MINUUTEEN -verkkokurssille, joka alkaa 3.10.2017. Lisätietoja kurssista löydät TÄÄLTÄ.
Viime keväänä sain kosketuksen todelliseen sydänyhteyteen. Joogakurssilla harjoitukset ohjasivat minut kaiken läpäisevään tunteeseen, jossa oli ihan kaikki. Tunsin, että kun minulla on yhteys sydämeeni, mitään muuta ei tarvita. Se on tärkeintä mitä voi olla.
Toki olin jo vuosien myötä oppinut, että meditaatio (ehkä voisi sanoa yksinkertaisemmin pelkkä oleminen) on avain kaikkiin kysymyksiini. Mitä tahansa kaipaan, ihmettelen, tarvitsen, pohdin – asiat kirkastuvat, kun vain istun kysymykseni kanssa. Kunhan olen opetellut olemaan epätietoisuuden äärellä vastauksia vaatimatta, hämmennys on alkanut hälvetä. Vähitellen on alkanut kirkastua se, mikä minulle on totta ja mikä on minun viestini maailmalle.
Mistä tiedät vastauksen kysymykseesi? Sinä vain tiedät. Meissä kaikissa on olemassa ikiaikaista viisautta, joka vain on hukkunut arkisen hälyn alle. Mielellä on kiire järkeillä ja jäsentää, mutta sydämesi tietää jo. Sen vastaus on jotakin paljon mielen suunnitelmia suurempaa.
Kuuntele lisää sydänyhteydestä Taikaelämää-podcastista. Luvassa levollista pohdintaa:
Anne Alarotu on viestinnän ammattilainen, joka pyrkii kertomaan tunteita herättäviä tarinoita ihmisistä ja teknologian hyödyistä. Kahden pojan äitinä hän arvostaa iloa arjessa, omaa aikaa tanssisalilla ja lenkkipolulla sekä pieniä onnistumisia mindfulness-aloittelijana.
”Ymmärrän että sua ottaa päähän, se on ihan ok. En silti tykkää tavasta, jolla puhuit minulle.” Tuttua puhetta työpaikalla? No, ei välttämättä ainakaan minulle. Tämän keskustelun kävin arki-iltana poikani kanssa kotona. Kotona tunteiden ilmaiseminen on luonnollista, sallittua ja rohkaistavaa. Mutta työpaikoilla tunteet, nimenomaan ne kurjat fiilikset, voivat olla vähän hankalampia keskustelun aiheita.
Töissä on helppo ottaa vastaan muiden iloa ja onnea mutta hieman hämmennyn, kun kollega alkaa itkeä odottamatta. Pelästyn, kun johtaja yhtäkkiä huutaa. Kavahdan esimiehen laukaisemaa kirosanatulvaa. Kaikista vaikeinta ehkä on murjottava tiimiläinen. Tekisi mieli painaa pause-nappulaa ja kysyä, että mitä ihmettä tapahtuu?
Paitsi, että en ole aina uskaltanut. Olen mieluummin välttänyt konfliktia ja pitänyt pokerinaamani kuin alkanut vänkäämään huutajan kanssa tai moittimaan kiroajaa, puhumattakaan siitä, että olisin muina naisina tokaissut työkaverille, että ”eipä nyt tuntunut oikein kivalta”.
Kunnes vähitellen päätin, että ei. Ei minun tarvitse niellä omaa harmiani, jos joku purkaa omaansa minuun. Kyllä minua saa kiukuttaa se, jos minulle huudetaan. Samoin huutajaa saa harmittaa se, mikä ikinä harmittaakaan. Mutta meidän pitäisi pystyä puhumaan asiasta, eihän tästä muuten mitään tule. Yksi huutaa ja toinen vaikenee. On aika selvää, miten sen yhteistyön käy.
Tunteiden sanoittaminen, jota niin paljon saan lasteni kanssa harjoitella, voisi toimia töissä yhtä lailla kuin kotona. Kai me aikuisetkin haluamme tulla huomatuiksi, etenkin kun jokin pännii? Vaatii vaan aika lailla rohkeutta sanoa kipakalle kollegalle, että ”sua taitaa nyt vähän harmittaa” ja yhtä vaikeaa on joskus myöntää oma tappionsa ”sori, nyt mua hermostuttaa”. Tuo kuitenkin usein auttaa – kaikkia.
Töissä ei tarvitse olla tunteitta, siellä saa olla tunteita. Eri asia on, miten niitä ilmaisemme. Jos kiehahtaa yli ja huuto lipsahtaa suusta ulos, voisimmeko pysähtyä hetkeksi ja puhua siitä, mitä juuri tapahtui. Painaa ensin sitä pause-nappia ja ottaa sitten hidastuksella hetken: mistä purkaus johtui ja mitä se sai meissä aikaiseksi. Puhua ihan aikuisten oikeasti asiat selviksi, niin että ei tarvitse alkaa kerätä kaunaa, murjottaa tai pahimmassa tapauksessa välttää yhteistyötä.
Ikävistä tunteista on vaan niin paljon helpompaa puhua näin ruudulla kuin kasvotusten. Vielä helpompaa on vain jatkaa matkaa ja unohtaa kaikki kollegoiden, tai omat, ikävät tunnepurskeet. Olen päättänyt kuitenkin avata suuni ja katsoa, miten käy. Ehkä käy niin kuin kotona esiteinin kanssa. ”Joo, sori, ei ollut tarkoitus.” Sekin riittää alkuun.
Haastan seuraavaksi kirjoittajaksi Deloitten markkinointi- ja viestintäjohtaja Sanna Fäldtin.
Kirjoittaja Maaretta Tukiainen on tietokirjailija ja muutosvalmentaja, joka uskoo taiteen parantavaan voimaan. Koulutukseltaan hän on kasvatustieteen maisteri ja muotoilija. Hänen mottonsa on: Small wonders make a big difference. Maaretan viides kirja Hyvän mielen vuosi ilmestyi syyskuussa.
Kun olin neljäntoista, sain äidiltäni lahjan, joka ylitti kaikki siihen asti saamani. Se ei ollut kimaltava, ei päälle puettava eikä ikätovereitten himoitsema. Se ei oikeastaan ollut edes valmis. Se piti itse luoda.
Lahja oli tyhjä kirja, jonka kanteen oli hopeisin kirjaimin painettu tuttu nimi: omani.
Täytin kirjan teksteillä. Kirjoitin siitä, mistä unelmoin ja mitä toivoin ja odotin. Kirjoitin myös peloista ja surusta ja avuttomuudesta sekä siitä, että vaikka miten ponnistelin, en voinut poistaa niiden kärsimystä, joita rakastin.
Ilossa ja surussa kirja kulki mukanani. Elin sen kanssa kokonaisen vuoden.
Kirja on omaa aikaa
Vuosia myöhemmin tutustuin yhteen poikaan. Pojalla oli ujo hymy, kihara tukka ja taivaansiniset silmät. Kun ensimmäisen kerran menin hänen luokseen, näin hyllyssä tutun kirjan. Hän oli saanut äidiltään saman lahjan!
Raotin kirjaa. Sivut pursuivat elämää. Auringonkukka rehotti, kauris livahti metsään ja albatrossi levitti siipensä ja sukelsi tummanpuhuviin pilviin.
Kirjaimiakin löytyi, mutta ne olivat suuria ja kiemurtelivat. Poika katsoi kaikkea piirtäjän silmin.
Rakastuin.
Tuosta hetkestä on nyt vuosia. Nuo kirjat ovat yhä tallessa. Ne sijaitsevat kylki kyljessä samalla hyllyllä vanhan puuhuvilan kirjastohuoneessa, siinä samassa, jossa alkunsa sai myös pian ilmestyvä uusi kirja. Kirja, jonka tyttö kirjoitti ja poika kuvitti. Ne samat tyttö ja poika.
Unelma saa toimimaan
Jo useamman vuoden ajan minulla on ollut unelma. Tuossa unelmassa Suomi on paikka, jossa myötätuntoa riittää jaettavaksi ja jokainen osaa tarpeen tullen laittaa yhteisen hyvän oman etunsa edelle. Paikka, jossa erilaisuus on voima, ei uhka, ja ihminen tulee nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin on.
Tämä unelma on syy, miksi kirjoitan. Haluan, että jonain päivänä unelma on totta. Siihen tarvitaan toki myös kättä pidempää. Esimerkiksi kirja.
Toivo ylläpitää elämää
Kun ihminen kokee tulevansa hyväksytyksi, hänessä herää toivo. Kun ihmisellä on toivoa, hän elää. Kun toivo lakkaa, lakkaa usein myös elämä.
Mutta pysyäkseen yllä arjessa toivo tarvitsee aikaa. Mitä jos antaisit itsellesi lahjaksi juuri sitä?
Anna ensin tunti, sitten päivä, sitten viikko. Aloita milloin tahdot ja tee mitä sydämesi syvimmiltään kaipaa. Anna itsellesi lahjaksi Hyvän mielen vuosi.
Aiemmin tunsin kroonista riittämättömyyttä. Minulle on ollut haaste kasvaa ulos uskomuksista, joiden mukaan en saisi nauttia itsestäni tai olostani ilman suoriutumista, tekemisiä ja saavutuksia. Jos elämä on kovin orientoitunut paketin kasassa pitämiseen, töissä kelpaamiseen tai toisten miellyttämiseen, on melko varmasti usein riittämätön olo. Elämä ohjautuu sen kautta, mitä olen täällä muille antamassa. (Saadakseni hyväksyntää ja rakkautta).
Havaitsin, että olen tiedostamattani uskonut olevani tässä elämässä palvelemassa toisia. Tuo uskomus vaikutti kaikkiin ihmissuhteisiini ja siihen mitä tein. Se näkyi niin, että asetin muut aina itseni edelle.
Uskomus siitä, että a) pitää olla hitsin hyvä tai b) on olemassa muita varten kumpuaa arvottomuudesta ja häpeästä. Puurtaminen ajaa usein lopulta ahdinkoon, kun emme riitä itsellemme. Luulemme, että kovasti duunia tekemällä, miellyttämällä, olemalla kiva, jaksava ja kaiken ymmärtävä kannattelija saamme vihdoin mitä tarvitsemme. Rakkautta ja tunnustusta, sitä lämmintä tunnetta, että olemme tulleet nähdyksi. Olo pysyy jotenkin kelvollisena, kun emme joudu kohtaamaan arvottomuuden pelkoa, mutta silloin myös syvä levollisuus on kateissa. Paradoksi on siinä, että emme tule nähdyiksi ennen kuin uskallamme kohdata myös arvottomuuden ja riittämättömyyden pelon. Pysähtymällä, päästämällä irti. Kuulostelemalla, että ehkä en olekaan täällä muita miellyttämässä ja sankaritekoja tekemässä, vaan olemassa levollisesti Minä.
Tajusin sydämen läikähdyksenä, että olen olemassa ihan vain omaksi ilokseni, eikä minun tehtäväni ole palvella ketään. Huomasin, kuinka olin mennyt palvelusroolini ja kiltteyden taakse piiloon niin, ettei tarvitsisi kohdata joitakin kiperiä, syvällä olevia uskomuksia itsensä rakastamisesta, riittämisestä ja riittämättömyyden pelosta. Huomasin, että jokin minussa oli sitä mieltä, etten saisi asettaa itseäni läheisten edelle. Että minähän olen itsekäs, jos olen enemmän kiinnostunut siitä, mitä omalla elämänvoimallani voin luoda ja kokea, kuin miten voin kannatella sillä muita. Luultavasti olet jo kuullutkin tämän ajatuksen: vasta kun rakastaa itseään, voi rakastaa toista. Silloin voin jeesata ilokseni enkä ”ansaitakseni” jotain – silloin en myöskään vaadi tai odota apuni johtavan mihinkään tiettyyn. Enkä hassaa arvokasta elämänvoimaani raatamiseen.
Hokasin, että minun pitää valita, haluanko tehdä kaiken megahyvin vai hyvin voiden.
On ollut haaste sietää kasvukipua joka syntyy, kun opettelee katsomaan ja ilmaisemaan itseään uudella tavalla. Olen oppinut arvostamaan olemassaoloani enemmän kuin tekemisiäni. Olen opetellut puhuttelemaan itseäni kauniisti, etsiytymään ulos arvostelevista ajatuksista ja muita varten olemassa olemisesta. Jos joku ajattelee, että olen omahyväinen, olkoon niin. Olen oppinut arvostamaan itseäni inhimillisenä ja keskeneräisenä. Minun ei tarvitse varmistella, riitänkö. Kelpaan itselleni. Olen inhimillinen ja tunnen epävarmuutta, mutta arvoani eivät määritä tekemiseni eikä se, miellytänkö toisia vai en.
Vieläkin välillä sama vanha riittämättömyyden kela lähtee pyörimään ja vetää mielen matalaksi. Olen ”vähän” perfektionistinen ja hienoa kyllä, näen usein selkeästi kuinka asioita voisi kehittää. Mutta epävarmuus siitä, olisinko voinut tehdä jotakin toisin lymyilee usein nurkan takana. Olennainen pointti: kun myötämielisyys itseä kohtaan kasvaa, ei tapahdu niin, että vanhat, kiperät ajatuksesi ja haavasi katoavat. Mutta kykysi valita itsellesi hyvää ajatuksin ja teoin lisääntyy. Et toimi jatkuvan syyllisyyden ajamana tai lähde solvaavien ajatusten myllyyn kuin ne olisivat totuus sinusta.
Jos mieleeni pulpahtaa ajatus, että jokin olisi pitänyt tehdä toisin tai että mitähän joku toinen tässä nyt minulta toivoisi, stoppaan kuulostelemaan, mikä minusta tuntuisi hyvältä. Ennen syyllisyyteni ohjasi minua toimimaan itseni sivuuttaen ja ajoi uupumukseen lukemattomia kertoja. Tein asioita enemmän velvollisuudentunnosta muita kohtaan kuin myötätunnosta itseäni kohtaan. Nyt huomaan epämukavan oloni ja kysyn itseltäni, mitä itse tarvitsen. Kehossa voi tuntua ahdistusta ja epämukavuutta, kun opettelee toimimaan uudella tavalla eikä syyllisyyttä tilkiten tai arvottomuuden tunteissa möyrien. Kun epämukavuus ja epävarmuus jylläävät, käännän kelkkaa 180 astetta. Teenkin sitä, mikä herättää levollisuutta sen sijaan, että puskisin eteenpäin. Soitan ystävälle, kirjoitan päiväkirjaa, joogaan, kävelen, pidän rentoutumishetken.
Käy niin, että ihmiset ja tilanteet ympärilläsi rauhoittuvat, kun uskallat valita itsesi ykköseksi. Puoliso ei hajoa etkä saa potkuja, jos opettelet huolehtimaan itsestäsi enemmän. Tai: jos saat potkut tai jotkut ihmissuhteet hiipuvat, eikö se ole hyvä asia? Jos jokin suhde tai tilanne ei alun perinkään edesauttanut sinun hyvinvointiasi, sen on kenties aika mennä. Näiden juttujen kohtaaminen on joskus tosi haastavaa, mutta elämän kokonaisuuden kannalta olennaista.
Uskallatko päästää irti muille kelpaamisesta ja kaikille kaikkea olemisesta?Kannattaa kyllästyä olemaan hemmetin hyvä ja sellainen kuin muut toivoisivat. Kun alat löytää, mikä sinusta tuntuu hyvältä, alat riittää itse itsellesi.
Kuva: Unsplash/Jonathan Fink
Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2
Sanna Wikström: 102 oivallusta elämästä 20€ (norm. 26,90€)
