Sivu 278 – Hidasta elämää

Yhden miehen uusi alku

Teksti ja kuvat: Tuomo (joka kirjoittaa blogia nimellä Veli_K)

Syksyinen tervehdys ystävä!

Olen kuullut jonkun viisaan sanovan, että ainoa mikä elämässä on varmaa, on muutos. Muutoksen voimalta ei välty ympäristö, eläimet tai varsinkaan me ihmisiksi itseämme kutsuvat olennot. Tämä vuosi on ollut minulle muutoksen vuosi. Olen käynyt syvältä viiltävää nahkan uudelleen luomisprosessia läpi. Alkuvuodesta tuntui, että muutos vie minut pimeyteen ja pitää siellä lopun ikääni. Tällöin elämänhaluni oli koetuksella. Minulla oli pitkään olo, että elämän erotuomari on viheltänyt pilliinsä ja osoittanut kädellään minut ulos kentältä. Oli tunne, että: ”I’m done here”. Se on pelottava tunne. Olin henkisesti kuollut.

Olen kertonut aiemmin blogissani paljon sairastumisestani ja kuinka se muutti arkeani. Syksy on monille ankeuden ja harmauden aikaa. Minä pidän syksystä. Ilmassa väreilee uudet tuulet ja ympäristö muuttuu konkreettisesti. Henkäisy raikasta ilmaa syysaamuna on kuin uutta elämänvirtaa minulle. Alan pikkuhiljaa nousta kanveesista. Nyt olen jo korkeassa polviasennossa. Ehkä seuraavan vuoden mittaan jo toivon mukaan jaloillani, edes huterasti.

Romahdus on ollut minulle tutkimusmatkaa omiin varjoihini. Olen alkanut saada niistä enemmän otetta kuin ne minusta. Myös peilikuva pinnan alta on alkanut hahmottua minulle. Olen vihdoin alkanut ymmärtää, mitä sieluni tarvitsee hengittääkseen. Enää ei ego määrää tässä ruhossa. Vuoden lepo, kahden vuoden psykoterapia sekä kyltymätön tuki avopuolisoltani ovat olleet elintärkeässä roolissa siinä, että olen saanut roikuttua jotenkin elämänsyrjässä kiinni. On se toki vaatinut itseltänikin satoja ja taas satoja työtunteja itseni kanssa sparraten. Mutta Luojalle kiitos siitä, että muutos on ollut mahdollinen. Tälle koko vaiheelle on tietääkseni olemassa nimityskin. Nämä ovat olleet kasvukipuja.

Napanuora katki

Minulle on myönnetty Kelalta 60 vuorokauden pituinen työkokeilujakso. Tämä tarkoittaa pehmeää paluuta takaisin työelämään. Jakson aikana kokeilen omia voimavarojani osa-aikaisena työntekijänä. Olen tehnyt radikaalin päätöksen jättää entisen alani kokonaan taakseni. En enää palaa ainakaan tässä vaiheessa elämääni terveys- tai liikunta-alalle. Tarvitsen tätä napanuoran katkaisua kipeästi. Haluan pysyä vain ja ainoastaan liikunnan harrastelijan roolissa. Mutta miten päädyin tähän ratkaisuun?

Minussa velloi vahva ristiriita jo pitkään ollessani vielä personal trainerin tehtävissä. Toki oma alati alaspäin menevä vointi vahvisti tätä ristiriitaa. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, että en enää kuulu tähän maailmaan. En halua enää vahtia kenenkään syömisiä tai laihtumisia. Se on tärkeää työtä kenelle se kuuluu. Minulle se ei enää kuulu. Tuumailin aikani ja kun totesin, ettei fysioterapeutin tai liikunta-alan tehtävät enää herätä minussa mitään tunteita, päätin katkaista kehän. Im out. On muutoksen aika.

Koukussa

Löysin kirjoittamisen tänä keväänä. Olen aina uskotellut itselleni, että minussa ei ole piiruakaan taiteellisuutta tai luovuutta. Elinympäristöni lapsena ja nuorena antoi oman tukensa tälle uskomukselle. Silti sisimmissäni olen aina haaveillut, että voisin luoda jotain uutta, jotain omaa. Jotain, jossa oma sisimpäni ja sen tarinat saisivat värit ja muodot.

Viime aikoina olen keskustellut satojen ihmisten kanssa, jotka ovat tekstieni perusteella kertoneet omia näkemyksiään ja tarinoitaan. Se on ollut mahtavan voimakasta, suorastaan eheyttävää. Tätä minä haluan tehdä. Olen koukussa. Haluan antaa itsestäni paloja ja saada niitä teiltä rakkaat lukijat mutusteltuna takaisin.

Enkelit ja demonit

Olin elokuussa elämäni ensimmäistä kertaa avustavassa sivuroolissa elokuvan kuvauksissa ja muutama päivä sitten samoissa tehtävissä eräissä mainoskuvauksissa. Tämä maailma on mielestäni äärimmäisen maaginen ja mielenkiintoinen. Vaikka kyseisen elokuvan kuvauksissa höyläsimme yhtä kohtausta läpi koko yön aamuviiteen, olin väsymyksestä huolimatta haltioitunut. Samalla sain hieman tutustua erääseen maamme näyttelijöiden kermaan kuuluvaan henkilöön. En tiedä mistä se johtui, mutta siihen maailmaan tunsin kuuluvani.

Pirut olkapäälläni jaksavat kuitenkin päivittäin kuiskia korvaani: ”Pelle! Suutari pysyköön lestissään!” Nämä pienet ja riivaavat oliot olkapäilläni haluavat pitää sieluni syvimmän olemuksen otteessaan. Ne haluavat kahlita minut ja varmistaa, että en lähde seuraamaan tällä hetkellä utopistista unelmaani. Ensimmäistä kertaa elämässäni aion kukistaa ne. Olen päättänyt vakuuttaa itselleni, että minusta löytyy tarvittavaa luovuutta ja luonnetta mitä uusi polkuni vaatii. Voimavarojeni riittäminen jännittää minua, mutta olen päättänyt kokeilla kepillä jäätä.

Viihdyn kameran edessä ja kirjoituskoneen ääressä. Silloin sieluni resonoi lämpöä ja aitoa hekumaa, jonka olen kauan sitten kadottanut. Pieniä merkkejä on jo ilmassa, että alanvaihtosuunnitelmani ei ehkä olekaan täyttä utopiaa, mutta siitä kerron myöhemmin lisää. Palasien on ensiksi loksahdeltava paikoilleen. Pysy siis matkassani ystävä hyvä, mennään yhdessä maaliin. Tehdään tämä porukalla, minä täällä ja Sinä siellä. Luodaan nahkamme uudelleen ja heitetään vanhat ja kulutetut nuotioon. Annetaan niiden palaa!

”It’s been a long, a long time coming
But I know a change gonna come, oh yes it will”

– Sam Cooke: A Change Is Gonna Come

Rakkaudella, Veli_K

”Et koskaan saa selville kuinka hyvä olet, jos et aloita jostain” – 7 tsemppikuvaa

Sinä osaat ja pystyt kyllä, tiedäthän sen?
Nämä tsemppaavat lauseet löydät Sanna Wikströmin ja Jutta Gustafsbergin Tsemppikirjasta.

Oman Tsemppikirjasi saat tilattua täältä

TallennaTallenna

Tie rakkauteen ei löydy neuvomalla eikä arvostelemalla

Luonnollisena tunteena ylpeys on onnistumisen riemua, itsevarmuutta ja iloa, jonka haluaa jakaa kaikkien kanssa! Pelosta kumpuavana ylpeys on kovaa, ylimielistä pätemistä ja yksin pärjäämistä, muiden tuomitsemista, kritisointia ja neuvomista.

Kun ylenkatsoo toista ja tahtoo toisen olevan parempi, viisaampi, enemmän sellainen tai vähemmän tuollainen, aika usein yhtä erinomainen kuin itse luulee olevansa, paljastaa vain oman pelkonsa ja yksinäisyytensä korkealla ylpeyden korokkeella.

Kaiken alla on aina kaipuu rakkauteen, vaikkei se aina siltä tunnu, jos neuvot esitetään alentaen tai ilkeästi. Kun saat kritiikkiä ja muka hyvää tarkoittavia neuvoja, älä anna niiden vetää sinua maahan.

Kritiikki ja neuvot tuntuvat siltä, että sinua ei hyväksytä. Ne satuttavat jos olet itsekin alamaissa ja peloissasi, tuntuvat aivan kauhealta. Jos olet voimissasi, pystyt ohittamaan neuvot lempeästi hymähdellen. Et suostu tuntemaan itseäsi huonoksi tai arvottomaksi toisen pelon edessä. Osaat olla myötätuntoinen itsellesi sekä ylpeilijän pelolle hänen omasta riittämättömyydestään.

Jos tälläinen neuvominen on jatkuvaa, jos esimerkiksi ystävyys- tai parisuhteessa tai lapsena olet jatkuvan neuvomisen kohteena, voi uskosi itseesi ja omaan voimaasi heilua. Se ei varmasti ole neuvojan tarkoitus eikä halu, sillä useimmiten kritiikki suuntautuu juuri niille ihmisille, joita eniten rakastaa.

Ylpeilijällä on riittämättömyyden tai arvottomuuden pelkoja jotka hän projisoi sinuun. Hän ei itse usko olevansa rakkauden arvoinen ennen kuin on jotenkin parempi, joten hänen pelkonsa on, ettet sinäkään ole.

Kyllä sinä olet. Juuri tuollaisena – riittävä ja rakastettava. Ei ole määränpäätä, on matka, ja jos joku tulee neuvomaan, ettet tee matkaasi oikein, sano hänelle: ”Olen pahoillani, etten ole sellainen kuin sinä haluaisit minun olevan” ja jatka matkaasi.

Hänen ei tarvitse sinua hyväksyä, jos hän ei osaa, riittää, että hyväksyt itse itsesi ja matkasi. Et ole täällä miellyttämässä muita, olet elämässä omaa elämääsi, oppien ja kokien uutta ihan omassa tahdissasi. Pysy voimissasi ja usko itseesi.

Ole rauhassa ja näytä pelolle mallia rakkaudesta. Rakkaudesta, joka hyväksyy kaiken eikä yritä muuttaa mitään.

TallennaTallenna

Erityisherkkä saattaa kiltteytensä takia taipua liikaa – Omien rajojen vahvistaminen on paras tie terveisiin ihmissuhteisiin

Erityisherkkyystutkija Elaine Aron sanoo, että erityisherkkyys ei ole jana, jonka jatkumolta oma herkkyysasema tunnustelemalla löytyy, vaan ihminen yksiselitteisesti joko kuuluu tai ei kuulu erityisherkkiin. Ominaisuus on vahvasti perinnöllinen ja synnynnäinen, siitä ei voi päästä eroon, eikä sitä voi itselleen hankkia.

Erityisherkkyys-sana on itsessään hieman haastava osoittelevuudessaan, koska erityisherkät ovat huonoja tekemään itsestään mitään erityistä numeroa. Päinvastoin, he ovat taitavia halutessaan häviämään tapettiin ja tulevatkin sen taidon tähden kameleonttimaisella tavalla tavattoman hyvin toimeen vaihtuvissa ympäristöissä ja sosiaalisissa piireissä. Tämä suojaväri antaa myös samalla turvaa herkälle, joka usein kokee vaikeaksi tilanteet, joissa ei ole hänen kaltaisiaan paikalla.

Erityisherkät ihmiset ovat tarkkanäköisiä, intuitiivisia, tunnollisia, omaa käyttäytymistään ja sen vaikutusta muihin pohtivia, mutta he saavat helposti liiallisen latauksen hälystä, kiireestä ja muista ihmisistä. Huomioitavaa on, että vaikka erityisherkällä ihmisellä voi olla myös aistiyliherkkyyttä, ei kyse kuitenkaan ole vain siitä. Erityisherkkyys voi ilmetä myös ilman erityisen vahvaa aistiyliherkkyyttä.

Koska erityisherkkiä on vain noin viidesosa väestöstä, on aivan mahdollista kasvaa niin, että lähellä ei ole ketään muuta erityisherkkää. Tämä kasvattaa erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemusta lisää. Näin erityisherkkä voi kokea olevansa yhä oudompi reagoidessaan voimakkaasti asioihin, jotka eivät muita lähellä olevia henkilöitä hetkauta.

Monelle eritysherkälle onkin aivan käänteentekevä kokemus tavata kaltaisiaan. Ei vain siksi, että saa peilin itselleen, vaan myös siksi, että elämään tulee ihmisiä, joiden mielenmaisemassa on turvallista olla omana itsenään.

Koen tämän yhä uudelleen tilaisuuksissa joita järjestän erityisherkille. Viimeksi eilen kokoonnuin ryhmän kanssa yhteen, jossa oli pääosin toisilleen tuntemattomia ihmisiä koolla kolmen tunnin ajan teemalla erityisherkkyys ja parisuhde. Eräs ryhmäläisistä, herkkä mies, sanoitti kauniisti illan päätteeksi: ”Mieleni on ollut tyyni koko yhteisen ajan, on hyvä olla yhteisessä rauhassa.”

Erityisherkkä tuntee kaltaisensa ja reagoi voimakkaasti henkilöihin, joiden arvomaailma on erilainen. Erityisen vaikeaa erityisherkille on olla itsekkäiden ja ilkeiden ihmisten parissa, koska erityisherkät eivät pidä konflikteista ja heillä on vahva oikeudenmukaisuuden taju. Erityisherkkä voi joutua kiltteytensä takia asemaan, jossa alkaa niin sanotusta sopeuttaa ilmapiiriä, joka on jollain tavoin vaikea. Näin voi käydä työpaikalla, ystävyys- kuin parisuhteessakin. Tämä voi kuitenkin olla ansa, joka estää hankalien asioiden tulemisen näkyväksi ja suhteen kehittymisen.

Joka kerta, kun erityisherkkä taipuu lisää, saa tilaa ottava ja vahvasti omaehtoinen henkilö itselleen suuremman reviirin.

Moni tuntemani erityisherkkä on vahvistaessaan omia rajojaan huomannut, että se on paras tapa parempaan hyvinvointiin ja terveimpiin ihmissuhteisiin. Kenelläkään ei ole velvollisuutta viettää aikaansa seurassa, joka tekee pahaa. Sinun ei tule olla henkilökohtaisessa elämässäsi kenenkään käytössä, vaan vuorovaikutuksessa. Kaikenlaisten ihmisten kanssa on hyvä tulla toimeen, mutta erityisherkän kannattaa päästää lähelleen vain kaltaisiaan tai sellaisia normiherkkiä, jotka ovat emotionaalisesti virittyneitä, hyväntahtoisia ihmisiä. Meillä on velvollisuus itseämme kohtaan hakeutua rakkaudellisiin suhteisiin elämässämme.

Kurkkaa myös Marikan kirja Varmistelusta vapauteen:

Väriterapiaa ayurvedisen kehotyypin mukaan – tiedätkö, mikä tyyppi sinä olet?

Kirjoittaja Eeva Ruotsalainen on valmistunut Ayurvedic Life Style Consultant -nimikkeellä ayurvedalääkäri David Frawleyn kurssilta American Institute of Vedic Studies -koulutuskeskuksesta. Shiatsuterapeutin diplomi -tutkinnon Eeva on suorittanut 2007. Hän on harjoitellut astangajoogaa yli 10 vuotta ja saanut vuonna 2017 Manju Pattabhi Joisin myöntämän opetusluvan astangajoogan primary ja intermediate -sarjaan. www.eevaruotsalainen.com

On sanottu, että mikäli haluamme muutta jotakin elämässämme, meidän täytyy myös muuttaa energiaa joka sen alunperin loi. Tämä ajatus on varsin totta sekä ayurvedan että joogan näkökulmasta. Jos haluamme luoda positiivisia muutoksia kehossa ja mielessämme meidän täytyy myös ymmärtää sitä energiaa, joka niiden taustalla vaikuttaa. Sanskritin kielellä tätä primaarista elämänenergiaa kutsutaan pranaksi.

Ilman pranaa fyysinen kehomme olisi eloton organismi. Kaikki mielen ja kehon toiminnot ovat riippuvaisia pranasta. Pranan voidaan sanoa olevan ”The Boss”, elämänvoima ja luova energia, joka ohjaa mieltämme ja kehoamme kaikilla sen eri tasoilla. Prana virtaa kaikkialle kehon osiimme nadeissa, pienissä energiakanavissa. Terveys tarkoittaa ayurvedan näkökulmasta käytännössä sattvista eli puhdasta, vahvaa ja tasaisesti virtaavaa pranaa, joka antaa voimaa ja tarmoa mielellemme ja fyysiselle kehollemme.

Väriterapia ayurvedisena työkaluna

Ayurvedan mukaan Prana kulkee kehoon ja mieleen pääasiassa kahta kautta: syömästämme ruoasta ja asitien kautta kulkeutuvista vaikutuksista, äistiärsykkeistä. Myös hengityksellä on tärkeä asema mielen ravitsemisella ja aistien energisoimisessa.

Ayurveda keskittyy vaalimaan yksilöllistä terveyttä ja tasapainoa pääasiallisesti ruokavalion sekä yrttien ja mausteiden avulla. Oikeanlainen ruokavalio ja omaa kehotyyppiä eli doshaa tasapainottavat yritit ovatkin ayurveda-lääketieteen kulmakivi, jota ei voi ohittaa kun tarkoituksena on ylläpitää hyvinvointia. Ayurvedan hoitovalikoimiin kuuluvat kuitenkin myös vähemmän tunnetut työkalut, joiden avulla pranaa ja sen positiivisia vaikutuksia voidaan vahvistaa kehossa. Näitä ovat aromaterapia, väriterapia, kiviterapia sekä mantrat.

Ruokavalio sekä yritit vaikuttavat pääasiallisesti fyysisellä tasolla koko kehon hyvinvointiin. Paranemista, tasapainoa ja elämänvoimaa, voidaan kuitenkin vahvistaa myös suoraan aistien ja mielen kautta, jonne juuri aromaattiset tuoksut, värit ja kivien hienojakoiset värähtelyt vaikuttavat.

Värien vaikutus hyvinvoinnin edistäjänä on ehkä hieman ylenkatsottu hoitomuoto, mutta se on varsin helppo ja yksinkertainen tapa energisoida mieltä ja aistejamme sekä vaikuttaa positiivisesti hyvinvointiimme! Fyysisellä tasolla värit myös auttavat stimuloimaan sekä ruoansulatusta että kehon neste- ja verenkiertoa, mikä puolestaan on erinomainen keino edistää oman kehotyypin mukaisen ruokavalion vaikutusta terveyteen. Lisäksi värit nostattavat elimistömme vitaliteettia ja energisoivat verta (ranjaka pittaa). Toisaalta, väärät värit voivat myös heikentää neste- ja verenkiertoa sekä vähentää ruokahaluamme tai tehdä meidät yliaktiivisiksi.

Väri on käytännössä valoenergiaa, joka vaikuttaa kehoomme näköaisitin (alochaka pitta) välityksellä, tosin se voi imeytyä myös ihon (bhrajaka pitta) kautta. Helppoja ja yksinkertaisia keinoja vaikuttaa visuaalisen aistimme kautta tulevaan pranaan ja lisätä värien positiivista vaikutusta on elinvoimaamme ovat esimerkiksi vaatteet, asusteet kodin sisustuselementit ja päivittäinen ruokamme. Värejä voidaan myös käyttää sisäisellä tavalla visualisoiden luontoperäisiä kohteita kuten valkoista liljankukkaa, sinistä iiristä, keltaista auringonkukkaa tai vaikkapa punaista ruusua.

Ayurvediset kehotyypit ja värit

Jokaiselle kehotyypille, doshalle, on olemassa niitä tukeva väripaletti, jota voimme helposti soveltaa kun haluamme vaikuttaa pranaan, elämänvoimaamme värien kautta.

Herkälle ja ilmavalle VATA-tyypille sopivat parhaiten värit, jotka ovat lämpimiä, pehmeitä ja rauhoittavia. Näitä ovat esimerkiksi lämpimät värit kuten kulta, punainen, oranssi ja keltainen. Lisäksi rauhoittavat värit kuten valkoinen ja kaikki valkoisen pehmeät sävyt sekä vihreän ja sinisen pehmeät värisävyt.

Vatan on hyvä välttää värejä, jotka ovat kirkkaan punaisia tai pinkkejä, sillä ne saattavat olla liian ärsyttäviä sensitiiviselle ja herkkälle vata-doshalle. Lisäksi vahvat värikontrastit saattavat stimuloida vataa ylenpalttisesti. Tummat värisävyt kuten harmaa, ruskea ja musta maadoittavat kohtuudella käytettynä vataa, mutta liiallisena ne vähentävät vatan vitaliteettia.

Tuliselle PITTA-tyypille sopivat parhaiten värit, jotka ovat viileitä ja rauhoittavia. Näitä ovat esimerkiksi valkoinen, vihreä ja sininen. Hyviä värivalintoja ovat myös kaikki pastellisävyt. Vähemmän värejä on parempi pittalle. Sisäisenä visualisaationa pitta voi käyttää esimerkiksi tummaa tähtitaivasta, joka on erittäin viilentävä ja rauhoittava.

Pittan on hyvä välttää liian stimuloivia, kirkkaita ja teräviä värejä kuten punaista, oranssia ja keltaista. Samoin kaikki teräväkulmaiset ja ”läpitunkevat” muodot ärsyttävät pitta doshaa. Sen sijaan pehmeät ja pyöreät muodot väripinnoilla tasapainottavat sitä.

Hitaalle KAPHA-tyypille puolestaan sopivat parhaiten värit, jotka ovat lämpimiä, ”kuivia” ja stimuloivia. Kapha voi hyvillä mielin käyttää kirkkaita ja vahvoja värejä sekä värikontrasteja. Hyviä värivaihtoehtoja ovat lämmin punainen, oranssi, keltainen ja kulta.

Kaphan tulisi välttää liikaa valkoista väriä sekä vaaleanvihreää ja vaaleansinistä. Aivan kuten liian täyteläinen ruoka, myös täyteläiset värit saattavat ärsyttää kaphaa. Kirkkaat, kevyet, selkeät ja kuulaat värit ovat sitävastoin kaphaa tasapainottavia. Teräväkulmaiset muodot väreissä ovat hyväksi kaphalle.

Kaikkiaan on hyvä muistaa, että vaikka värit ovat terapeuttisia, energisoivia ja elämänvoimaa lisääviä, niitä tulisi kuitenkin käyttää kohtuudella. Ylenpalttinen värien käyttö voi viedä minkä tahansa kehotyypin epätasapainoon. Kokeilemalla ja testaamalla oman kehotyypin värivalikoimaa voi helposti huomata niiden vaikutuksen mielen tasolla!

Onko unelma vääränlainen, jos se ei toteudu?

Sanotaan, että kun tekee asioita suurella sydämellä ja intohimolla, niin kaikki unelmat on mahdollista saavuttaa. Mutta entä jos kaikki ei menekään niin kuin Strömsössä, vaikka unelmaa on kiihkeästi toivonut, manifestoinut ja visualisoinut? Entä jos joutuu puurtamaan hartiavoimin, eikä unelma silti toteudu? Onko meitä huijattu uskomaan positiiviseen psykologiaan, että kaikki on kivaa ja helppoa, kun jotain oikein tosissaan haluaa?

Positiivisen psykologian, Salaisuus-formaatin ja lifecoachingin (kyllä, olen itsekin Life Coach) aikakaudella olemme oppineet, että kun unelman pystyy visualisoimaan selkeästi ja lähettämään sille myönteisiä viboja, elämä lähtee viemään unelman suuntaan. Unelman visualisoiminen onkin tärkeää. Jos ei tiedä, mitä haluaa, ei voi tietää, miten sinne pääsee. Mutta tämä on vasta ensimmäinen askel.

Ratkaisevinta on sitkeys

Alkuinnostuksen jälkeen vaaditaan määrätietoisuutta ja peräänantamattomuutta, jotta unelma toteutuu. Mitä isompi unelma, sitä pitkäjänteisempää työtä sen taakse yleensä kätkeytyy ja sitä varmemmin matkan varrelle mahtuu erilaisia vaiheita: hidastuksia, pysäytyksiä ja u-käännöksiä. Jotkut luovuttavat, toiset pääsevät niistä yli. Urheilija voi loukkaantua, mutta silti hän kuntouttaa itsensä takaisin huipulle. Talon rakentamisessa voi loppua rahat kesken ja sitten täytyy keksiä suunnitelma saada budjetti kasaan.

Minulla kesti vuosikausia saada julkaistua ensimmäinen kirja, vaikka olin ”tiennyt” jo lapsesta asti, että minusta tulee kirjailija. Ensimmäiset romaanini tulivat kustantamoista bumerangina takaisin, mutta jatkoin itseni kehittämistä sekä ihmisenä että kirjoittajana vielä vuosikymmenen, kunnes aika oli oikea.

Synnymme lahjakkuuden kanssa, mutta vasta työllä siitä tulee taito ja tyyli. Sitäpaitsi ihmiselle tekee ihan hyvää ponnistella. Jos kaiken haluamansa voisi saavuttaa helposti, se ei tuntuisi missään. Sellaisesta lapsestakin, joka saa kaiken aina valmiina, kasvaa tyytymätön ja jopa laiska nuori ja aikuinen. Hän ei opi tuntemaan itsestään ylpeyttä. Hän ei vahvistu henkisesti, kun hänen ei tarvitse voittaa esteitä, eikä käyttää omia kykyjään.

Emmehän me tiedä, miten lahjakkaita todella olemme, ennen kuin laitamme osaamisemme täysillä likoon. Emmekä tiedä, millaisia supervoimia meistä yhtäkkiä löytyy, ennen kuin joudumme kohtaamaan syövän tai työttömyyden tai konkurssin tai läheisen kuoleman. Meillä on yleensä paljon enemmän voimavaroja ja taitoja, joista emme ole tietoisia, ennen kuin niitä todella tarvitaan (turhaan ei siis puhuta mukavuusalueesta).

On realistista huomata, että vaikka tavoittelee unelmaansa, se ei aina tunnu kivalta. Mutta vastustusta ei pidä pelätä. Se kuuluu asiaan. Vastoinkäymiset ja hidasteet testaavat, oletko varmasti sitoutunut unelmaasi. Ne voivat myös osoittaa, että ehkä etenetkin väärää reittiä tai yrität puskea liikaa. Mistä sitten tietää, milloin kyseessä on vain ”normaali” vastoinkäyminen ja milloin unelma todellakin on väärä ja kannattaisi luovuttaa?

Syyt, miksi eteneminen jumittaa

Jokin aika sitten olin asettanut itselleni ison unelman, jota lähdin järjestelemään. Mikään ei sujunut. Lukuisiin sähköposteihini ei vastattu, kukaan ei todella auttanut, vaikka koetin käyttää hyväkseni kaikki kontaktini, ja surffaillessani netissä tuntui siltä, että olin ihan yksin isojen asioiden äärellä. Turhauduin ja ahdistuin – mitä ihmettä tämä nyt on? Miksei unelmani edennyt minnekään, vaikka minulla oli ollut siitä ihan selvä visio jo pitkän aikaa!

Sitten sain yllättäen neuvon eräältä viisaalta ihmiseltä: ”Tarkista suunta sydämeltä.” Tajusin heti, että olin saanut pääni jo niin sotkuun, etten enää kuullut itseäni ja nähnyt asioita selkeästi. Olin niin päättänyt onnistua, etten ollut ajatellut muita vaihtoehtoja kuin sitä yhtä, jota olin yrittänyt vimmatusti puskea eteenpäin.

Pysähdyin ja mietin: jos muuttaisin jotenkin suunnitelmaani, miten se vaikuttaisi tunnetilaani? Oivalsin, että unelmani oli vielä liian iso, eikä sen aika ollut vielä. Niinpä pilkoin sen välitavoitteisiin. Oloni huojeni. Nyt unelmastani tuli mahdollista ja myös helppoa. Toteuttaisin yhden askeleen kerrallaan.

Juuri silloin, kun tuntuu siltä, että mikään ei etene, ja että pitäisi pakottaa asioita vielä kovempaa eteenpäin, pitää tehdä juuri päinvastoin: hellittää. Antautua. Antaa ajatusten levätä. Ottaa asioihin etäisyyttä ja katsoa tilannetta eri perspektiivistä.

Joskus unelma on voinut olla väärä. Se on voinut olla jotain, mitä on itse halunnut, mutta elämällä on tapana antaa meille sen, mitä tarvitsemme. Kaikki unelmat eivät aina toteudu, mutta jos et yritä, et voi tietää.

Usein on kuitenkin niin, ettei aika ole oikea, tai koetamme edetä väärällä tavalla tai väärää kautta. Sen, mistä on kyse, huomaa vasta silloin, kun pysähtyy ja tarkastelee asiaa uudestaan. Huonoilla energioilla ja sotkuisella mielellä asiat usein tyssäävät.

Jos tuntuu, että innostus ei enää palaa tai yhä myöhemminkin vain hakkaa päätänsä seinään, kannattaa myös miettiä omia motiivejaan, miksi haluan onnistua juuri tässä asiassa. Onko kyseessä sydämen nöyrä toive vai egon pätemisen tarve? Riittäisikö vähempi?

Nauti matkasta

Suurin pettymys kohdistuu yleensä omiin odotuksiin, että kaiken pitäisi onnistua heti. Ehkä ei kannatakaan odottaa, että elämän yleensä pitäisi olla helppoa, vaan sen sijaan tulisi keskittyä hyvään fiilikseen. Vaikka unelma tuleekin nähdä mielessään mahdollisimman kirkkaasti, silti jo unelmaa toteuttaessa tulisi keskittyä siitä nauttimiseen. Onnistuu tai ei, niin kun on nauttinut itse prosessissa, silloin ON JO elänyt unelmaansa.

Ei unelmia toteutakaan siksi, että se olisi helppoa, vaan siksi, että ne tuovat elämään merkityksellisyyttä sekä antavat suuntaa ja toivoa. Itse koen olevani onnellisimmillani ja vapaimmillani juuri silloin, kun saan tehdä jotain sellaista, joka saa sydämeni laulamaan (vaikka matkan varrella se laulaisi välillä mollissa). Unelmiin sidottu intohimo auttaa jaksamaan myös epäonnistumiset ja vastoinkäymiset.

Eräs valmennettavani tokaisi erään voimavarakurssini alussa, että ”unelmat ovat utopiaa”. Monille unelmiinsa uskoville ja toteuttajille saatetaankin sanoa, että hänen unelmansa ovat mahdottomia, vaikeita ja turhia. Unelmoijia sanotaan haihattelijoiksi. Mutta moni unelma on saavutettavissa, jos siihen todella sitoutuu.

Kun pohdimme kyseisellä kurssilla syvemmin unelmien merkitystä, ja totesimme, että ei unelmien aina tarvitse olla suuria, tämäkin valmennettavani totesi kurssin lopuksi: ”Voisi ajatella positiivisemmin”. Loppujen lopuksi, juuri siitä on hyvä lähteä.

Ihmisellä on syntymästä asti tarve kiintyä turvallisesti toiseen ihmiseen

Kiintymyssuhdeteoria on avannut silmiäni hämmentäville kaavoille, jotka pitkissä parisuhteissani ovat toistuneet.

Se ei tietenkään yksistään selitä kaikkea. Sen lisäksi toistamiini kaavoihini ovat vaikuttaneet myös persoonani, haavoista kumpuamani pelkoni ja selviytymismallini. Koen kuitenkin, että kiintymystyylini ymmärtäminen on ollut tietynlainen läpimurto, ennenkaikkea itselleni ja omalle kasvulleni.

Psykoanalyytikko John Bowlby teki Kiintymyssuhdeteorian tutuksi 70–80-luvulla. Aihetta on tutkittu paljon, ja se selittää hyvin miten suhde omiin vanhempiin vaikuttaa aikuisena parisuhteessa.

Kiintymyssuhdemallissa minua kiehtoo se, että selittää kiintymyssuhteen olevan myös biologinen asia, ei pelkästään tunnetason asia. Vauvasta alkaen, ihmisellä on tarve kiinnittyä.

Kiintymyssuhteessa kaksi ihmistä muodostaa myös yksikön. Yksikön, jossa toisen osapuolen, eli vaikkapa kumppanin verepaine, hormonitoiminta ja sydämenlyönti pyrkii synkroniaan toisen osapuolen kanssa. Tämä selittää hyvin myös mm. sitä, että miksi kiintymyssuhteen ollessa uhattu tai sen päättyessä, fyysiset oireet ovat ihan totinen juttu. Sydäntä ihan oikeasti särkee.

Tässä ajassa tuntuu välillä siltä, että itsenäisyyttä ylikorostetaan. Tarvitseminen voi pelottaa ja hävettääkin. Ja kuitenkin osa biologiaamme on tarvita ja kiinnittyä. Kyse on enemmänkin siitä, onko kiinnittynyt turvallisesti vai turvattomalla tavalla.

Kiintymystyylit ovat:

Turvallisesti kiintynyt suhtautuu läheisyyteen mukavasti ja rennosti. Hän ei aktiivisesti pelkää läheisyyden menettämistä ja odottaa saavansa hyvää, kunnioittavaa kohtelua. Hänelle kumppanin tarpeiden huomioiminen on luonnollista ja tärkeää.

Ristiriitaisesti kiintynyt kaipaa palavasti läheisyyttä, mutta pelkää että ei ole riittävän hyvä tai että läheisyys viedään pois ja ettei sitä ole tarpeeksi. Ristiriitaisesti kiinnittynyt kokee helposti suhteessa olevansa altavastaaja ja saattaa koittaa jahdata tai muuttaa toista (usein välttelevästi kiinnittynyttä).

Välttelevästi kiinnittynyt taas hakee etäisyyttä ja pelkää syvästi läheisyyttä. Hän on harvoin siitä itse tietoinen, vaan ajattelee vaan olevansa niin itsenäinen ja vapaa. Hän tavallaan taistelee jatkuvasti biologista kiinnittymistarvetta vastaan. Tutkimusten mukaan välttelevästi kiinnittyneet ovat onnettomimpia, ja sen arvellaan johtuvan siitä, että he eivät päästä juuri ketään aidosti lähelle.

Oman kiintymystyylin ymmärtäminen voi olla hyvin selittävää ja paljastaa pinnan alla olevia, hyvin alitajuisia taipumuksia. Hyvä uutinen on se, että kiintymyssuhde tyyli ei ole muuttumaton vaan ristiriitaista ja välttelevää kiintymystyyliä voi lähteä eheyttämään ja voimaannuttamaan kohti turvallisempaa kiintymystä.

_______

Tunnistatko toistavasi suhteissasi tietynlaisia kaavoja, joita haluaisit katkaista viisaasti ja niin itseäsi kuin toista kunnioittaen?

💚Pidän 12.9 Online työpajan aikuisista kiintymyssuhteista 💚

Työpaja tuo ymmärrystä mm. seuraaviin teemoihin

Miksi toinen vetäytyy kuoreensa
Suhteessa oleva tule-lähelle-mene kauas tanssi
Miksi suhde jää osalle pyörimään pakottavalla tavalla mielessä
Vaikeus luottaa toiseen
Miksi konfliktit menevät ”vänkäämiseksi” eikä oikein päästä eteenpäin
Tai miksi konfliteja koitetaan viimeiseen asti välttää, mutta sillä seurauksella että se tuo ison taakan itselle
Ja ennenkaikkea sitä miten voi itse olla luomassa turvallisempaa suhdedynamiikkaa

Työpajaan voi osallistua anonyymisti. Ja tallenne tulee seuraavana päivänä, jos et pääse linjoille!

Hinta: 49€

Lämpimästi tervetuloa mukaan!

↘️↘️

https://hidastaelamaa.fi/2023/08/online-tyopaja-aikuisista-kiintymyssuhteista/

”Täällä olet turvassa” – 3 oivaltavaa kuvaa tunteista

Tunteet ja tunteiden käsittely oivaltavien kuvien avulla on yksi Tilkkanen terapiaa -kirjan suurista anneista. Yksi kuva avaa monta asiaa, ajatusta ja kysymystä. Tässä kolme kuvaa Tilkkanen terapiaa -kirjasta:

Turvapaikka on siellä, missä kaikille tunteille on tilaa. Ei tarvitse pidätellä, selitellä. Turvapaikka on sellaisen ystävän läheisyydessä, joka kannattelee läsnäolollaan niin vahvasti, että voi lysähtää. Missä ja kenen kanssa sinä koet turvaa?

Kaikilla on tunteita, vaikka niitä ei näytettäisikään. Myös työpaikalla on tunteita, vaikka joskus voisi kuvitella, että niitä ei ole, koska niitä ei sanoiteta tai tuoda esiin. Se ei ole totta, niitä vain padotaan. Mitä enemmän kieltää itseltään tunteita, sitä enemmän niitä sisälle kertyy. Kun ne purkautuvat, ne räjähtävät – hallitsemattomasti. Missä tilanteissa koet, että sinun pitää nielaista tunne sisään? Miten tuot tunteet ulos?

Onko rakkaus sitä, että on itselleen ja tunteilleen totta? Onko se sitä, että on sen jälkeen muille totta sellaisena kuin on?

Kuvat on kirjasta Tilkkanen terapiaa, jossa yhteen kuvaan kiteytetään paljon syvyyttä, pohdittavaa ja kysymyksiä. Tilaa kirja TÄSTÄ.

Osallistu keskusteluun: Mitä rakkaus sinulle merkitse?

Miten ihmeessä itseä voi oppia rakastamaan?

“Joo, mää tiiän, että mun pitäis rakastaa itseäni, mutta en käsitä, miten se tehdään!” Itsensä rakastaminen tai pikemmin rakastamattomuus on teema, joka kiehtoo minua valtavasti. On mielenkiintoista yrittää ymmärtää, minne ja miksi katoaa lapsuuden puhdas ilo, ihailu ja rakkaus itseä kohtaan.

Lähdin itse opettelemaan itseni rakastamista oman uupumukseni ja sen paranemisprosessin osana. Olen aina ollut suorittaja ja stressaaja ja marttyyriäiti, joka asettaa kaikki muut itsensä edelle. Viimeistään siinä vaiheessa kun tajusin jo usean vuoden ajan kiduttaneeni itseäni erilaisilla laihdutuskuureilla, päätin, että haluan alkaa opetella rakastamaan itseäni ehdoitta. Iso motivaattorini tähän olivat myös tyttölapseni, joille en halunnut siirtää vuosikymmeniä suvussani jatkunutta itsensä hylkäämisen perinnettä.

Monta ihanaa naista aiheesta jututtaessani olen saanut kuulla erilaisia versioita itsensä rakastamisesta; Yksi on kertonut rakastavansa omia luonteenpiirteitään ja ajatuksiaan ja tunteitaan, mutta vihaavansa kehoaan. Toinen on kertonut rakastavansa kehoaan päältä, mutta kokee suurta pettymystä sisuskaluihinsa, jotka ovat sairaat. Kolmas taas ei kykene koko r-sanaa edes ääneen sanomaan, sillä niin mahdottomalle itsensä rakastaminen tuntuu. Neljäs on aina vihannut suuria jalkateriään, koska ne hakuttiin lapsena suuriksi. Viides nukkuu päiväunet, ravitsee kehoaan, käy hieronnassa ja järjestää itselleen omaa aikaa, koska rakastaa itseään.

Miten ihmeessä itseä voisi oppia rakastamaan ihan kokonaan? Uskon, että jollei se ole sinulla verissä, se on prosessi, joka vaatii opettelua. Uskon, että tiedät itse parhaiten, mikä tai mitkä haavat sinussa pitää parantua, että voit kokea itsesi hyväksyttäväksi.

Näistä arkeen ujutettavista pienistä harjoituksista voisi olla sinulle apua:

Kosketa kehoasi kauniisti! Kun seuraavan kerran peset hampaitasi, harjaat hiuksiasi tai rasvaat ihoasi, tunnustele, millä tunteella sen teet. Harjasitko lapsesi hiuksia samalla ravolla, kuin suoristat omia takkujasi? Tuskin. Kokeile harjata hiuksesi lempeästi, hampaasi hellästi ja rasvatessasi ihoasi, kiitä käsiäsi, jalkojasi muita kehosi osia kauniisti mielessäsi.
Pysähdy päivittäin kuuntelemaan kehoasi! Kun teet pysähdyksen hetkistä säännöllisiä, opit kuulemaan kehosi ja mielesi viestejä siitä, mikä on sinulle hyväksi. Huomaat ehkä kaipaavasi jotain terveellisempää ruoka-ainetta, lisää unta tai lisää liikuntaa.
Muista omat rajat! Pysähtymisen kautta huomaat ehkä pikkuhiljaa asioita, jotka tökkivät. Saatat huomata kehosi reagoivat johonkin epämiellyttävään asiaan päänsäryllä tai yskäkohtauksella. Opettele laittamaan rajoja ja sanomaan rakkaudellisesti ei.
Miten puhut itsellesi? Kuulostele, millaiseen sävyyn puhut itsellesi? Kenen äänen sanoissasi kuulet? Mikä uskomuksesi saa sinut vähättelemään, syyllistämään ja pitämään vihapuhetta itsellesi? Puhuisitko niin parhaalle ystävällesi tai lapsellesi? Tartu kiinni lannistavasta sävystä ja muuta sisäistä puhettasi lempeämmäksi.

”Mitä yrittäisit tehdä, jos tietäisit ettet voi epäonnistua?” – 5 voimakuvaa rohkeudesta

Ole rohkea ja seuraa sydäntäsi ♥
Lisää voimakuvia rohkeudesta Instagram-tilillämme @hidasta.

@hidasta

Minkä yhden asian haluaisit sanoa ihmiselle, joka kamppailee vaikean olon kanssa juuri nyt? – 11 lohduttavaa viestiä

Kysyimme lukijoiltamme Instagramissa @hidasta, miten he lohduttaisivat ihmistä, jolla on paha olla.
Tällaisia ihania vastauksia he antoivat:

Ole itsellesi lempeä.

Kaikki tunteet saa tuntea. Olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet.

Joskus askeleeksi eteenpäin riittää se, että uskaltaa pysähtyä ja vetää syvään henkeä.

Kaikki voima löytyy sisältäsi!

Olen tässä ja kuuntelen jos haluat puhua. Olen tässä sittenkin jos haluat vain olla hiljaa. Et ole yksin.

Hengitä, anna ahdistavien ajatusten ja tunteiden mennä. Päästä irti menneistä, sinä kelpaat sellaisena kuin olet.

Mikään ei kestä ikuisesti ❤ Elämä kantaa.

Hengitä. Sisään ja ulos. Sä olet tärkeä universumin palanen. Vaikket koskaan tekisi mitää muuta kuin hengität sä olet tärkeä, sillä toista sua ei ole.

Usko omiin askeliin.

Olet hyvä juuri tuollaisena, älä muutu, ota aikaa itsellesi, älä ole niin ankara itsellesi.

Kohta olet vahvempi kuin koskaan aiemmin.

Millaisia sanoja sinä itse käyttäisit lohduttaessasi toista?

KESKUSTELE HIDASTA ELÄMÄÄ -FOORUMILLA.

Vihakouluttaja: ”On kuin yhteinen sukupolvesta toiseen meitä sitova sopimus siitä, ettei surulle pidä antaa tilaa”

Vihakouluttaja Jari Koponen luki uutuuskirjan Mielensäpahoittajan Suomi (WSOY 2017). Koponen avaa Mielensäpahoittajan Suomi -kirjan lainausten avulla sitä, mitä kansakuntana olemme kokeneet ja miten nuo kokemukset vaikuttavat meihin yhä edelleen.

Kursivoidut lainaukset alla ovat Mielensäpahoittajan Suomi -kirjasta, muu pohdinta Koposen:

”Äiti sanoi minulle, että tälläkään kertaa emme itke”. Mutta kerran Mielensäpahoittajan äitikään ei kyennyt pitämään lujaa päätöstään.

Suru. Kaikkia meitä suomalaisia yhdistävä surematon suru. Itselleni tuo tunne seurasi kantavana voimana kirjan ensimmäisestä lauseesta sen viimeiseen. On kuin yhteinen sukupolvesta toiseen meitä sitova sopimus siitä, ettei surulle pidä antaa tilaa. Ikään kuin surussa olisi jotakin arvaamattoman vaarallista. Välillä oli vaikea jatkaa lukemista, koska tarinassa oli paljon tuttua, ehkä liiankin tuttua puhumatonta taakkaa, jonka tunnistan omasta lapsuuden maisemastani – niin omasta kodistani, naapureista, lähiyhteisöstä kuin radiosta ja televisiostakin.

”Parempi olla muistelematta, parempi puhua säästä”, tai on ylipäätään parempi kiinnittää oman ja toisten huomio ihan mihin tahansa muuhun kuin suruun ja siihen, mistä kaikista menetyksistä, avuttomuuden kokemuksista sekä isommista ja pienemmistä järkytyksistä. Tunnistan tuostakin kirjan lauseesta pelon, joka on myös meille suomalaisille yhteinen. On tapahtunut jotakin aivan liian paljon, jotta sitä voisi kohdata ja käsitellä muuten kuin pintapuolisesti vihjailemalla. On parempi olla kyselemättä. Onneksi meillä alkaa olla jo riittävästi turvaa, jotta alamme uskaltaa kysyä tärkeitä tunnehaavojamme hoitavia kysymyksiä, joita Mielensäpahoittaja kavahtaisi. Ei pahuuttaan, vaan turvattomuuttaan. Mitä vähemmän pelkoaan tunnistaa, sitä vakuuttavamman oloiset ovat perustelut sille, että on parempi vaieta.

”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun synnyin”, toteaa Mielensäpahoittaja tutummin useammille meistä, kuin moni aavistaakaan. Ellei äiti ole voinut luottaa olevansa turvassa, on myös hänen kohtunsa ollut turvaton paikka syntymättömälle lapselle. Siksi se turva, fyysinen turva, jonka kohtu on antanut suhteessa tuntemattomaan ja kovin pelottavan oloiseen kohdun ulkopuoliseen maailmaan, tuntuu ainoalle turvalle. Miksi syntyä pelottavaan maailmaan? Yllättävän monella meistä on (usein tiedostamaton) kokemuksen kautta opittu uskomus: minulla ei ole ollut edes lupaa syntyä tähän maailmaan.

”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun isä oli kummallinen. Velipoika sai remmistä (…) Ennen sotaa hän oli vain uhannut piiskaavansa”. Ellei mies kykene tuomaan turvaa, hän tuo turvattomuutta. Isyyden arvokkain palvelutehtävä onkin siis äitiyden ja lapsen henkisestä ja fyysisestä turvallisuudesta huolehtiminen. Ennen toista maailmansotaa isyys oli useimmiten lähinnä selviytymisestä huolehtimista vaativissa olosuhteissa. Sota vei mukanaan orastavatkin emotionaalisen isyyden rippeet, ja ne isät, jotka palasivat rintamalta, palasivat haavoittuneina ja särkyneinä lapsina. Jonnekin oli tuska purettava, ja helpointa se oli tehdä itseään heikompiin eli naisiin ja lapsiin. Ovatko nämä tunnehaavat nyt historiaa? Eivät ole.

”Meidän olisi myötäiltävä niin, ettei toiselle kumarrettaessa pyllistetä toiselle”, on ollut jo vuosisatoja ennen itsenäistymistämme yksi toimivimmiksi osoittautunut selviytymiskeinomme. Näin olemme ainakin oppineet uskomaan vähintään kahden voimakkaan vallan välissä eläessämme: sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Toisaalta et voi tietää, milloin valta vaihtuu, joten älä suututa ketään valtaa pitävää tai vallan mahdollisesti ottavaa osapuolta. Näin on selvitty hengissä lukemattomien sukupolvien ajan. Miksi siis muuttaa toimivaa oppia, vaikuttaa Mielensäpahoittaja kysyvän, ja aivan vakavissaan.

Kuka kuuntelisi ja ymmärtäisi minua sekä ottaisi minut vakavasti, ja sitten vielä hyväksyisi minut? Maailma muuttuu ulkoisesti, mutta muuttuuko lopulta mikään? Vaihtuvatko vain kulissit ja henkilöt kiihtyvän kehityksen mukana? Näitä kysymyksiä Mielensäpahoittajan mielessä ja puheissa ainakin minä kuulen, ja samalla en saa häneen yhteyttä. Toisaalta saan häneen hyvinkin yhteyden. Minulle hän elää yhdellä tutulla kansallisella tavalla oman elämänsä ulkopuolella. Hän havainnoi pinnalla näkyviä ilmiöitä, esittää joitakin vihjailevia kysymyksiä ja huomioita, mutta varoo visusti avaamasta ovea tuntemattomaan enemmän kuin on selviytymisen kannalta sopivaa.

Mielensäpahoittajan avulla sukupolvelta toiselle perintönä annetut tunnehaavat alkavat saada tilaa parantua. – Jari Koponen, vihakouluttaja

Mikä tuo tuntematon sitten on? Se on se, kuka Mielensäpahoittaja on, kun hän on kokonaan oma hyväksytty ja rakastettu itsensä. Vaikka kaipaamme jokainen tätä samaa, olemme oppineet piilottamaan itsemme itseltämmekin historiallista olosuhteistamme selviytyäksemme ja selviytyessämme. Mielensäpahoittaja tuo oman elämänsä kautta näkyville tätä meidän suomalaisten yhteistä yhdistävää tekijää, surematonta surua, johon olemme saaneet kansallisella tasolla lohdutusta etupäässä vain urheilusaavutuksilla: ”Nimismies karjui rakastavansa Lassea” (kaatui, mutta kaikesta epäuskosta huolimatta voitti olympiakultaa uudella maailmanennätyksellä).

Toipuminen alkaa tiedostamisesta. Siksi en malta olla mainitsematta vielä sitä, että Mielensäpahoittaja tuo rosoisen rehellisesti ja tutun pidättyväisesti näkyville historiamme kipukohtia tavalla, josta saattaa parhaimmillaan seurata tila, jossa vanhat, sukupolvelta toiselle perintönä annetut tunnehaavat alkavat saada tilaa parantua. Ehkä ainoa vaihtoehtomme ei siis enää olekaan jatkaa kansallisia draamojamme, joilla pidetään mölyt mahassa. Ja jos mikä, niin se luo toivoa! Tärkeää on myös muistaa tässä monien paineiden ympäröimässä maailmassa että ihan tavallinen riittää.