Erityisherkät ovat aina yksilöitä, joihin vaikuttaa mm. persoona, temperamenttityyli, menneet kokemukset – unohtamatta syvempää olemusta, sisintä.
Alla olevat esimerkit ovat erityisherkälle tyypillisiä lahjoja. Ajattelen, että nämä piirteet ovat kuin kolikon kaksi puolta: ne sisältävät lahjan lisäksi haasteensa. Tässä kirjoituksessa keskitytään kuitenkin pääasiassa lahjoihin.
1. Empaattisuus
Erityisherkät ovat usein luonnostaan empaattisia, osaavat asettua toisen asemaan ja huomioida toisten tunteita. Empaattisen ihmisen kanssa on hyväksytty olo. Tulee tunne että uskaltaa kertoa asioista, jotka ovat arkojakin. Empaattinen ihminen on usein ystävällinen ja muut huomioiva.
Empaattisuus voi mennä erityisherkällä yli, jolloin hän yli-ymmärtää ja eikä vedä rajojaan. Empaattinen ihminen kaipaa yhtälailla empatiaa. Jos sinulla on empaattinen ystävä, nauti lämmöstä ja myötätunnosta. Ja muistuta välillä ystävääsi, että hänkin saa olla tarvitseva, eri mieltä ja laittaa itsensä etusijalle.
2. Syvyys
Erityisherkkää kiinnostaa syvät keskustelut ja aito yhteys. Heitä harvoin kiinnostaa jutella pitkään asioista, jotka eivät mene pintaa syvemmälle.
Syvyys voi olla raskasta, mutta se voi olla myös hyvin totuudellista ja kaunista. Ihmissuhteissa syvyys tuo perspektiiviä, nöyryyttä ja usein myös sitoutuneisuutta.
Syvyyden vastapainoksi on hyvä muistaa keveys ja se loppumaton analyysi ei ole välttämättä syvyyttä vaan jopa syvien tunteiden välttämistä. Syvyyden lahja tuo ihmissuhteisiin merkityksellisyyttä ja jaettua ihmisyyttä.
3. Aitous
Erityisherkät ovat usein allergisia näennäisyyksille ja he haluavat olla aitoja, omia itsejään. Samalla tämä kaipuu aitouteen voi pelottaa: Hyväksytäänkö minut sellaisena kun olen?
Jos ei ole vielä tehnyt rauhaa herkkyytensä kanssa, kokee helposti olevansa viallinen tai ulkopuolinen. Herkkyyden hyväksymisen myötä oma olemisen tapa alkaakin tuntua itselle oikealta ja sopivalta.
Erityisherkkä tunnistaa helposti onko toinen aito vai ei. Jos ei ole, erityisherkälle menee helposti suojat ja pakki päälle. Aidon ihmisen kanssa oleminen tuntuu sallivalta, kiehtovaltakin. Se voi olla hyvin inspiroivaa ja rohkaisevaa.
Yleinen keskustelu käy kuumana siitä mikä ruoka on meille hyvästä ja mikä ei. Tulilinjalla ovat usein maito tai viljat. Kuulen toisinaan myös väitteen, että ulkomainen vilja tai maito sopii meille paremmin kuin suomalainen. Suomalainen lajike antaa oireita ja ulkomaalainen ei. Ja ehkä näin tosiaan jonkun kohdalla onkin? Mutta mistä nämä ajatukset saavat alkunsa? Kokemukseni mukaan ne syntyvät suurimmaksi osaksi ihmisten lomamatkoilla.
Olen vuosien varrella kuullut samanlaisia tarinoita myös suomimatkailusta. Mökillä voi syödä aivan mitä vain makkarasta ja oluesta aina lihapiirakkaan saakka – eikä tunnu missään. Kun sitten palataan töihin, on pakki taas sekaisin. Ehkä kyse ei siis olekaan kaikkien kohdalla yksinomaan yksittäisen ruoka-aineen pahuudesta tai hyvyydestä.
Huomasit varmasti vertailun työn ja loman välillä. Toisilla tämä voi tarkoittaa samaa kuin stressi ja rentoutuminen. Voisiko siis olla niin, että stressi muuttaa kehomme toimintaa saaden meidät reagoimaan voimakkaammin joillekin ruoka-aineille.
Stressi ja suoliston sekavuus
Aikaisemmin kirjoitin siitä, kuinka jatkuva stressi voi sekoittaa suoliston supistumis- ja rentoutumisrytmiä. Tämä voi johtaa esimerkiksi ummetuksen ja ripulin vaihteluun. Etenkin stressin alussa voi vatsa mennä aivan kuralle. Jos tämä reaktio osuu esimerkiksi aamun kiireeseen voit ihmetellä, että mitähän sitä nyt tuli aamupalaksi syötyä. Kyse ei kuitenkaan välttämättä ollut itse syödystä ruoasta vaan juuri stressistä.
Stressi ja suoliston herkkyys
Stressi, oli se sitten fyysistä tai henkistä, voi altistaa suoliston yliherkkyydelle. Etenkin krooninen stressi voi lisätä suoliston tulehduksellisuutta, läpäisevyyttä, muuttaa immunitoimintaa sekä herkistää suoliston hermopäätteitä niin, että ne reagoivat herkemmin suoliston rasitukseen – esimerkiksi ruokaan. Näyttäisi sille, että yhtenä herkistävänä tekijänä olisi stressin aikana erittyvä kortikoliberiini hormoni. Kortikoliberiini taas voi lisätä syöttösolujen aktivaatiota. Eli aivan samojen solujen aktivaatiota, jotka ovat mukana ruoka-aineallergioissa sekä suoliston yliherkkyyden kehittymisessä. Eläinkokeissa onkin huomattu stressin voivan vaikuttaa samoihin mekanismeihin, jotka ovat yhteydessä allergioihin. Muutokset näissä mekanismeissa saattavat lisätä riskiä suoliston ruoka-aineille reagoimiseen 1, 2. Ei siis ole yllättävää, jos pitkäaikaisen stressin yhteydessä ilmaantuu myös ruokaintoleranssille tyyppillisiä oireita. Tilannetta saattaa pahentaa entuudestaan stressin heikentämä mahahappojen erittyminen. Tämä voi johtaa ruoka-aineiden epätäydelliseen pilkkoutumiseen sekä mahdolliseen suoliston reagoimiseen.
”ÄRTYVÄ MIELI, ÄRTYVÄ SUOLI”
Ärsyyntyvän suolen esimerkki
Suoliston herkistymisen oireiluna voivat olla esimerkiksi vatsan turvotus, kipuilu, ummetus tai ripuli. Näitä stressiin liittyviä oireiluja voi olla erityisesti ihmisillä, jotka kärsivät ärtyvän suolen oireyhtymästä (IBS). Vaikka IBS aiheuttajaa ei täysin tiedetä, ajatellaan sen syntyvän monimutkaisen hermoston, hormonien sekä immuunitoiminnan yhteisvaikutuksesta. Stressin aiheuttamien muutosten katsotaan olevan tärkeä tekijä IBS:n synnyssä sekä sen oireilun pahentumisessa 3,4. Asiaa voidaan kuvailla hyvin lausahduksella – ärtyvä mieli, ärtyvä suoli. IBS on hyvä esimerkki siitä kuinka ongelmat suolistossa eivät aina jää pelkästään suoliston kiusaksi. Suoliston hermoston herkistyminen voi johtaa kehon kipuiluun ilman selkeää syytä muualla vartalossa.
IBS:stä kärsii maailmanlaajuisesti noin 10–20% ihmisistä, eli iso osa väestöstä. Eikä tämä ole yllättävää, sillä joidenkin arvioiden mukaan lääkäreillä käynneistä 75–90% liittyy stressiin. Koska yksi ärtyvän suolen oireyhtymää suuresti kiusaava tekijä on stressi, on osa tutkijoista sitä mieltä, että sen hoidossa pitäisi ensisijaisesti kiinnittää huomiota stressin hallintaan.
Lopuksi haluan vielä sanoa, että me kaikki reagoimme stressiin eri tavalla. Muun muassa tästä johtuen kehon reaktiot esimerkiksi ruokaan voivat olla myös hyvin erilaisia. Toiset meistä reagoivat ruoka-aineisiin helpommin ja toiset taas ei juuri ollenkaan.
MUUTAMA VINKKI
Testaa & Selvitä. Koska suoliston oikkuilu voi johtua monesta asiasta (eikä vain stressistä) selvitä yhdessä ammatilaisen kanssa onko kyse allergiasta, yliherkkyydestä tai jostain muusta kuten keliakiasta tai suoliston bakteerikannan liikakasvusta. Niin sanottuja hälyttäviä merkkejä ovat esimerkiksi yllättävä painonpudotus, yöllinen ripuli, anemia, veri ulosteessa tai mikäli ikää suoliston oireiden alkaessa on yli 50 vuotta.
Vähennä stressiä. Esimerkiksi ulkoile, syö hyvin, vietä aikaa ystävien kanssa, nuku riittävästi, älä yritä olla täydellinen ja fokusoidu vain elämäsi tärkeimpiin asioihin.
Ruokavalio. Jos suunnittelet rajoittavaa ruokavaliota, tee se kokeneen ammattilaisen kanssa. Näin se on yleensä helpompaa.
Toivottavasti teksti sai sinut miettimään voisiko ruoka-aineeseen liittyvä ongelma johtua jostain ihan muusta (ainakin osittain) kuin itse ruoka-aineesta – esimerkiksi stressistä.
Ajattelin viikko sitten virkkaamista. Yhtäkkiä minulla oli sylissäni kaksi kassillista villalankoja.”Tässä on, sun suosikkivärejä.” Ajatukseni muuttuvat todeksi yhä nopeampaa tahtia.
Miten toiveiden toteuttaminen ja manifestointi oikeasti onnistuu? Perinteinen tapa on tiukka visualisointi ja keskittyminen. Fokus siihen mitä haluat, niin sitä saat!
Tätä minäkin vuosikausia yritin. Välillä kyllä onnistuinkin, mutta jestas miten kuluttavaa se oli. Ja samaan aikaan taisin missata monta mahdollisuutta, kun tuijotin vain sitä tarkkaan räätälöityä tavoitetta, jonka mieleni oli onnistunut luomaan.
Lopulta päästin irti tiukoista toiveista ja aloin keskittyä siihen, että raivaan pois uskomukset toiveideni tieltä. Ei vain tietoisten toiveiden, vaan kaikkien mahdollisten toiveiden – niidenkin, joita en oikeasti hoksaisi edes toivoa. Aloin mutustella sitä ajatusta, että olen ihmeiden arvoinen.
Minulle voi tapahtua suurempia ihmeitä kuin osaisin edes unelmoida – ilman, että minun tarvitsee nähdä kauheasti vaivaa.
Kuulostaa ällöttävän helpolta, mutta näin myös alkoi tapahtua. Uskomustyö sinänsä ei välttämättä ole helppoa ja kevyttä, mutta sen lopputuloksena elämä muuttuu jatkuvasti kevyemmäksi. Jokainen kerroista vanhoista uskomuksista purkautumista on askel kohti vapaampaa elämää.
Taikaelämää-podcastissa jaan tarinoita siitä, miten villalangat saapuivat luokseni ja miten toivomani kirja ilmestyi ovelleni. Sukella unelmien maailmaan, kuuntele ja inspiroidu!
Kuuntelin hiljattain Loch Kellyn haastattelun, jossa hän lausui seuraavan havahduttavan lausahduksen: ”Syy kärsimykseesi ei ole se, kuka olet”. Tämä virke pitää sisällään paljon – tutkitaanpa sitä tarkemmin.
Jokainen kokee elämässään kärsimystä, ja joskus se voi jäädä pysyväksi osaksi ihmisen kokemusta. Kun koemme kärsimystä, siihen voi liittyä esimerkiksi surua, emotionaalista ja kehollista kipua, luopumisen tuskaa, vihaa ja katkeruutta. Jos nämä tunteet jylläävät kehomielessä pitkään, ne saattavat olla osatekijöinä jopa sairauksien synnyssä.
Kärsimykseen jääminen tarkoittaa mielestäni sitä, että eristäydymme aidosta minästä, siitä keitä me syvimmiltämme olemme. Traumaattiset kokemukset, ihmissuhdekonfliktit tai esimerkiksi erilaiset onnettomuudet voivat olla niin kovia kolauksia minuudelle, että se hetkellisesti haavoittuu, särkyy. Kun haavoitumme, pyrimme automaattisesti suojelemaan herkkää ydintämme.
Alamme kehittää parhaita mahdollisia selviytymiskeinoja. Saatamme alkaa suojella herkkää ydintämme vihalla tai ohjaamalla katkeruuden tunteemme toisia kohtaan, jotta kukaan ei huomaisi haavoittunutta osaamme. Mitä pidempään toimimme näiden suojelevien keinojen pohjalta, sitä vähemmän itse lopulta tiedostamme, mistä siinä kaikessa on kyse. Syntyy kärsimystä.
Onkin todella tärkeää ymmärtää, että kärsimyksen hyvä tarkoitus on pyrkimys selviytyä vaikeista elämänvaiheista. Tästä seuraa se, että jos yritämme irrottautua kärsimyksestä kohtaamatta kärsimykseen liittyneitä tunteita, kärsimyksestä irti päästäminen on lopulta mahdotonta. Vaikka saatamme suojella ydintämme jopa itseltämme, aito minä on kuitenkin olemassa ja se odottaa kohtaamistamme.
Mitä jos seuraavan kerran kärsimystä kokiessamme uskaltautuisimme kohtaamaan tunteemme ja lopulta aidon ytimemme, minuutemme? Se voi tapahtua vaikka näin:
Tunnusta kärsimyksen alla olevat tunteesi itsellesi, tunnista ne kehossa ja salli itsesi tuntea nämä tunteet sellaisena kuin ne ovat. Kun hyväksyt tunteesi, otat niistä vastuun.
Tutki sitten sitä, mitä herkkää osaasi kärsimys on tullut suojelemaan? Saatat tuntea tämän osasi jopa kehollisena tuntemuksena ja paikkana jossain päin kehoa. Jos mahdollista, luo mielikuva tästä herkästä, aidosta ytimestäsi. Jos se olisi jonkin värinen, mitä väriä siinä olisi? Voitko aistia siinä jonkinlaisen muodon?
Kysy herkältä osaltasi, mitä se kaipaisi? Kaipaisiko ydin vaikkapa vain sitä, että tunnistaisit tämän aidon, autenttisen osasi? Kaipaisiko se ymmärrystä, hyväksyntää, rakkautta?
Kysy sitten itseltäsi, mitä sinä kaipaat? Ymmärrystä, hyväksyntää, rakkautta vai jotakin muuta?
Lopuksi, kysy itseltäsi, tarvitseeko tämä herkkä, aito ytimesi enää kärsimystä suojelijaksi? Hyväksy se vastaus, jonka sait.
Yhteys ytimesi ja sinun välillä on aina ollut olemassa. Se mitä aito ytimesi kaipaa, on todennäköisesti myös oma kaipauksesi. Kun alat yhä useammin nähdä kärsimystunteittesi taakse, pääset joka kerta kontaktiin ytimesi kanssa. Ja mitä enemmän vietät aikaa ytimesi kanssa, sitä enemmän olet tämä ydin, aito minä.
Voisitko rakastaa myös kärsimystäsi ja siihen liittyviä tunteita? Ne ovat silti osa sinua, ja kohtaamalla kaikki puolesi hyväksyvästi, elät jo aidon minäsi ”energiassa”. Aito minä nimittäin elää aina ehdottoman hyväksynnän ja rakkauden tilassa, ja tämän tilan sinäkin ansaitset. Ja mikä onkaan ihmeellistä, se on jo sinussa.
Artikkelikuva: Anne Toivonen (Instagram: anne_toivonen)
Olen 37-vuotias nainen, ja olen haaveillut äitiydestä oikeastaan aina. Tai pikemminkin: olen aina nähnyt äitiyden osana tulevaisuuttani, koska rakastan lapsia. Haaveissani näin, kuinka löytäisin elämäni miehen ja kuinka äitiys tapahtuisi sielunkumppanini kanssa luontevasti.
Elämä on kuitenkin mennyt ihan eri reittejä. Minulla on takanani useita parisuhteita, joissa äitiys ei tullut ajankohtaiseksi suhteen toimimattomuuden vuoksi tai jostain muusta syystä. Minulle on aina ollut selvää, että rakkaudellinen ja terve parisuhde on itselleni tärkeintä ja äitiys tulisi osaksi tuota kokonaisuutta. Silti jokainen toimimatonkin parisuhde on opettanut minua rakastamaan itseäni yhtä syvemmin. Yhtäkään en siis vaihtaisi pois.
Ja tässä sitä mennään, keski-ikää lähestyen, eikä äitiydestä ole tietoakaan. Elän ihanassa ja tasapainoisessa parisuhteessa, mutta vielä ei ole lasten aika. Ehkä se tulee nykyisen kumppanini kanssa, ehkä ei.
Lasten kaipuu on tosi monen pulma ja synnyttää valtavia suruja, huolia ja epävarmuuksia. Suomessa myös suhtaudutaan hedelmällisyysikään vähän eri tavoin kuin monissa muissa maissa. Täällä torutaan ja varoitellaan myöhäisiä ensisynnyttäjiä, vaikka ensisynnyttäjien keski-ikä on myöhäistynyt viime vuosikymmeninä. Asia herättää syviä tunteita, hämmennystä, pettymyksiä ja epäonnistumisen oloja. Tiedän monia, jotka ovat päätyneet äitiyteen aikamoisen ahdistuksen kautta: on toimittava, ennen kuin on liian myöhäistä. Ymmärrän tämän hyvin. Uskon, että usein tuon tarpeen alla on suorastaan sielullinen kutsu tulla biologiseksi vanhemmaksi.
Itse olen tullut tällaiseen tulokseen omien prosessieni myötä: käypä elämässä mitä hyvänsä, haluan elää itseni kanssa rakkaudellisesti. Riippumatta siitä mitä tapahtuu – äitiyttä tai ei. Olen myös tarkastellut äitiyshaavettani syvästi, päästellyt irti erinäisistä uskomuksistani ja oletuksistani elämän ja onnen suhteen. Mitä äitiydessä olen pohjimmiltaan kaivannut? Tarvitsenko välttämättä juuri tätä kokemusta (onneeni)? Millaisista asioista levollisuuteni ja rakkauden oloni ylipäänsä riippuu?
Olen asia ja askel kerrallaan joutunut ja saanut päästää elämässäni irti ulkopuolisista kiinnikkeistä, joiden varassa olen uskonut rakkauden tai täyttymyksen olevan. Se, mikä minua on haastanut on myös eniten vapauttanut. Olen riittävä ja rakastettava juuri näin. Juuri oikeat asiat tapahtuvat polullani, kipeätkin. En myöskään halua tehdä elämässäni mitään ratkaisuja ulkopuolisten näkemysten tai paineiden alla tai niiden vuoksi. En ylipäänsä halua ”ratkoa” elämääni vaan elää sitä hetkestä toiseen. Se ei poissulje pidemmän tähtäimen visioita, vaan pitää joustavana ja läsnäolevana tässä päivässä. Haluan elää sen mukaan, mihin oma sydämeni kutsuu, vaikka se olisi miten epänormatiivista. Minun elämäni on minua varten. En puske elämässäni asioita tapahtumaan, vaan toimin intuitiivisesti ja yhteydessä itseeni ja tunteisiini.
Elämää ei tarvitse ratkaista
Olen valmis myös päästämään irti aiemmista unelmistani ja ajatuksistani; kun minä kasvan ja muutun, suuntani vaihtuu aina silloin tällöin. Kaikki unelmat eivät alunperin ole välttämättä olleet edes omiani, vaan ulkoapäin omaksuttuja elämisen malleja. Juuri nyt olen onnellinen, että tunnistan oman sydämeni ja sieluni äänen ja elän niitä kunnioittaen. Voin hyvin nähdä, että minusta tulee äiti ja yhtä lailla voin visioida itselleni toisenkin polun.
Tiedän jetsulleen, kuinka mikä tahansa ratkaisematon (iso) asia elämässä voi tuottaa halua ymmärtää ja löytää konkreettisia ratkaisukeinoja. Näitä haastavia asioita saa surra ja niistä saa olla huonona, masentuakin. Mutta elämässä saa myös kasvaa, uusiutua ja nousta jaloilleen haasteiden ja jälkeen ja niiden kautta. Kipeimmissä haavoissa piilevät syvimmät voimavaramme ja kyky löytää rakkautta, myötätuntoa ja lempeyttä itseämme ja toisia kohtaan juuri tällaisenaan.
Koska tiedän, kuinka asioiden mentaalinen pyörittäminen ja puskeminen vie levollisuuttani eikä tuota sellaista rakkaudellista oloa jonka elämäni pohjavireeksi olen valinnut, en enää juurikaan suostu mentaalimyllyihin. Niitä joskus tapahtuu ja se on ok, mutta enää en yritä ratkaista mitään. Se ei tarkoita asioiden kieltämistä – päin vastoin. Kun suostuu mielen tasolta kehoon ja tunteisiin läsnäolevaksi voi kohdata ne tunteet ja tarpeet, joihin mentaalimylly ei yletä. Vain silloin voi voimautua ja jatkaa matkaa sydän entistä avoimempana.
Olen hyväksynyt elämässäni sen, että äitiys joko tapahtuu tai ei tapahdu. Äitiyden energia voi ilmetä elämässäni monin tavoin; kenties ei ole minun polulleni olennaista, että minusta tulee biologinen äiti.
Totta kai hyväksymisen prosessiin kuuluvat myös surut ja myrskyt. Olen käynyt äitiysasiaan liittyen jo vuosia monenlaisia tunteita läpi ja olen avoin sille, että niitä tulee jatkossakin. Se on minulle osa täyttä, rikasta elämää eikä este onnelleni. Minulle yksi onnen avaimista on olla rehellinen itselleni ihan kaikissa kokemuksissa ja tunteissani ja sallia itselleni niin valo kuin varjot. Haluan elää kokonaisena, kokonaista elämää sellaisena kuin se ilmaantuu. Voin käydä läpi aina mitä minussa milloinkin nousee – ahdistusta ja levottomuuttakin. Suostun elämälle sellaisena kuin se on. ”Luotan sydämen ääneen, luotan rohkeuteen”, kuten vanhassa biisissä lauletaan.
Keskustelin biologisesta kellosta ja siitä, mitä rakkaus ja eheys ovat Radio Aallon Jenni Alexandrovan kanssa. Voit kuunnella keskustelumme täältä.
Lämpimästi tervetuloa löytämään voimaasi, luottamusta, selkeyttä ja uusia suuntia valmennukseen tai näkijäsessioon: annataipale.com
Kirjoittaja Toni Koivunen on 37-vuotias bioanalyytikko, joka on kiinnostunut hyvästä elämästä ja paremmasta ajattelusta, niin filosofisella, kuin käytännön tasolla.
Mitä pitää tapahtua, jotta voit todeta – tänään oli hyvä päivä. Perusarki siihen harvoin riittää. Usein vaaditaan, että onnistutaan poikkeuksellisen hyvin tai sattuu jotain odottamatonta positiivista. Miksi rima pitää asettaa niin korkealle? Mitä jos sallisimme itsellemme sen palkinnon, että kehuisimme ja olisimme kiitollisia päivästä, vaikkei se räjäyttänyt tajuntaamme dopamiinitsunamilla?
Voisiko arki olla nautinnollisempaa ja onnellisempaa, jos olisimme kiitollisia niistä arjen pienistä näkymättömistä onnistumisista, joita rutiineiksi kutsumme?
Elämässä kannattaa tähdätä korkealle ja kulkea kohti unelmiansa sinnikkäästi. On hyvä vaatia itseltään paljon, mutta on hyvä olla kiitollinen vähästä. Monesti ihminen on ankarin itsellensä ja ruoskii mielensä vereslihalle pienestäkin virheestä. Edistääkö se asioita, vähentääkö raippa virheitä tai kehitytkö syytösten alla nopeammin, tuskin.
Mitäs jos olisit armollisempi itsellesi, voisiko sillä päästä parempiin tuloksiin? Miten neuvoisit lastasi tai ystävääsi toimimaan vastoinkäymisen kohdatessa ja voisiko se toimia myös sinun kohdallasi?
Armollisuudessa mieli on kevyt ja olo paranee nopeasti, pelko traumatisoi jääden kylään kummittelemaan. Armo sallii ja tukee kasvussa, sekä kannustaa turvallisesti kokeilemaan uudestaan. Armo on rakkautta, on hyvä rakastaa myös itseään. Ilman rakkautta itseään kohtaan, ei voi koskaan aidosti rakastaa toista ja missä me olisimme ilman toista ihmistä, kaltaistamme.
Jos ehdollistamme onnemme ja nostamme riman korkealle, onnellisuus vähenee. Me emme voi vaikuttaa juuri tilanteisiin, joihin joudumme, mutta me voimme valita kuinka niissä toimimme. Onnellisuus on valintoja. Valintoja arkisissa hetkissä toisten kanssa, kiitänkö vai tiuskinko, autanko vai katsonko vierestä? Tutkimusten mukaan ihmisen onnellisuutta lisää parhaiten toisten auttaminen. Onnellisuutta ei saa purkista, se syntyy tekojen sivutuotteena.
Me olemme riippuvaisia toisistamme ja olemme täällä toisiamme varten, annetaan sen näkyä toiminnassa.
Mikä voisi olla turhempaa, kuin onnen ja hyvän pihtaaminen itseltä ja muilta. Ilo ei käytössä kulu, vaan vahvistuu ja voimistuu, eteenkin ryhmässä. Oletko nähnyt kuinka naurujoogassa apea mörökölli avautuu, hirnuu selällään ja räkättää vedet silmässä niin, ettei happea tahdo saada. Hymy tarttuu ja ryhmä toimii vahvistimena.
Tänäänkin oli hyvä päivä, koska suuria vastoinkäymisiä ei tapahtunut, olen terve ja katsoin toisia hetken pitempään silmiin ja hymyilin. Puhuin itselleni kauniisti ja kannustin itseäni. Hyvään ei tarvita aina paljoa, lähinnä asennetta ja minä olen päättänyt, että näen hyvää jokaisessa ihmisessä ja päivässä.
Kuulen sivukorvalla, kun viereisessä pöydässä kolmekymppiset pukumiehet puhuvat intuitiosta. Keskustelu on innostunutta ja siinä kuvaillaan intuition kieltä eli erilaisia tuntemuksia ja mielikuvia.
Mieheni on ollut kaljalla kavereiden kanssa ja tulee kotiin. Kysyn, oliko hyviä keskusteluita. Puhuivat kuulemma tunteista.
Samalla perinteinen suomalainen mieskuvasto juureutuu suo, kuokka ja Jussi -tyyppiseen sodan jälkeiseen Suomeen, joka elää edelleen hiljaisena miesten selviytymistarinassa – mutta ennen kaikkea pakatussa tunnemaailmassa.
Olemme tulleet aikaan, jossa miesten(kin) sisällä vuosisatoja kasvanut tunne pyrkii ulos. Tunne ei pelkästään pärsky tai sihise, se ei pelkästään kipinöi kuokan osuessa kiveen, vaan se pyrkii ulos koko suomalaisen miehen olemuksesta. Tunne huutaa: haluan tulla tunnetuksi, sanotuksi ja ymmärretyksi!
Välillä se näkyy huumorinkukkasena, joka saattaa äityä kainalopieruhuumoriksi – kun miehen on vaikea ottaa vastaan sitä todellista tunnetta, joka on nousemassa. Niinpä tunne pukee ylleen vitsin, jotta voisimme kaikki yhdessä nauraa jollekin muulle, ja voisimme yhdessä kaikki katsoa toisaalle – ilon kautta.
Yhä uudelleen ja uudelleen luen miesten kirjoituksia ja katson miesten esiintymisiä, joissa se jokin, mikä jää sanoittamatta, puetaan huumoriksi tai jätetään kuiskaukseksi rivien väliin. Huumori on loistava tapa tulla jonkin äärelle. On kuitenkin suurta rohkeutta jättää murjaisematta ja sitten sanoa, miltä oikeasti tuntuu. Tuota rohkeutta on alkanut syntyä miehissä yhä enemmän. Ja minä rakastan tuota rohkeutta.
Tunne huutaa: haluan tulla tunnetuksi, sanotuksi ja ymmärretyksi!
Sitten meillä on länsinaapurin tarjoama lattepappa-mieskuvasto, joka on hyvin kaukana suo, kuokka ja Jussi -juuristamme. Katsomme hämmentyneenä sivullemme sivistyneiden, hyvin pukeutuvien naapureiden elämää ja ihmettelemme, mitä siellä oikein tapahtuu. Tuohonko meidänkin pitäisi pyrkiä?
Sivulle vilkuilun sijaan suomalainen mies voi syntyä uudelleen niille juurilleen, joista elämä on hänessä syntynyt. Tässä ajassa on leveä kaista lattepapan ja kainalopieruäijän välissä. Siellä on paljon tilaa. Tuolle kaistalle mahtuu valtava määrä miehiä, joiden voima vapautuu tunteiden kohtaamisella, niiden sanoittamisella ja jakamisella. Eikä sen päälle tarvitse töräyttää tai naukkailla lattea. Riittää, että valitsee olla kaikessa syvyydessään sitä, mitä on. Rehellisesti – myös itselleen. Samalla vapautamme tulevan sukupolven elämään syvempää ja täyteläisempää elämää.
Jokaisessa suomalaisessa miehessä on kokonainen tunteiden valtakunta ja voima ja hyvyys. Sen on nyt aika päästä vapaaksi!
Menestys aiheuttaa monille naisille häpeää. Häpeää siitä, että olen vääränlainen ja röyhkeä – että julkean astua esiin ja olla näkyvä, vaikka pitäisi olla näkymätön. Että kehtaan ottaa paikkani, vaikka pitäisi pysyä sivussa. Että häpeämättömästi tuon esiin osaamistani, vaikka pitäisi olla hiljaa.
Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa tutkittaville esitettiin kaksi tekstiä, joissa kuvattiin johtajan toimintaa. Tekstit olivat muuten aivan samat, mutta toisessa personapronominina oli he ja toisessa she. Tutkittavia pyydettiin antamaan arvionsa tekstin henkilöistä. He-tekstin henkilö arvioitiin määrätietoiseksi, jämäkäksi, kunnianhimoiseksi ja päteväksi. She-tekstin henkilöä puolestaan kuvattiin akaksi tai ämmäksi.
Naisen pitäisi siis pärjätä, mutta ei liikaa. Pitäisi menestyä, mutta ei olla määrätietoinen eikä liian pätevä. Ottaa paikkansa yhteiskunnassa ja työelämässä, mutta ei liian näkyvästi. Tuoda osaamisensa esiin, mutta ymmärtää vetäytyä oikealla hetkellä. Ja jos nainen ei tätä ymmärrä, saa hän tuntea sen vähättelynä, kateutena, piikittelynä, epäuskona, alaspainamisena. Naiset, joiden kanssa olen keskustellut, kertovat tunnistaneensa tämän erityisesti siinä vaiheessa, kun ovat ryhtymässä johonkin itselleen uuteen.
Tämä estää tehokkaasti naisia toteuttamasta itseään, astumasta eturiviin. Häpeä estää naisia ottamasta kantaa, tuomasta esiin näkemyksiään ja saamasta aikaan muutosta. Se estää naisia kukoistamasta ja osallistumasta yhteiskuntaan ja bisneselämään täysillä. Häpeään sidottu ei edes yritä, ettei vain riko kirjoittamattomia sääntöjä. Hän ei mainosta osaamistaan, koska pelkää näkyväksi tulemista. Ja luovuttaa ennen kuin on edes aloittanut, jottei olisi liian julkea.
Jokainen nainen, joka murtaa tämän häpeän verhon toimii esimerkkinä muille. Tämän häpeän kuilun ylittäminen vaatii itsekunnioitusta ja -arvostusta, rohkeutta, sitkeyttä sekä uskoa omiin ideoihin ja ajatuksiin. Parhaimmillaan hyvä tukiverkosto kannustaa ja auttaa uskomaan omiin kykyihinsä. Ja jokainen joka tukee tällaista naista, on itsekin osallinen tästä menestyksestä.
Mitä tietoisuuden tiellä tapahtuu sen jälkeen, kun ajattelet jo käsitelleesi itsesi kanssa suurimmat kysymykset läpi?
Tunnet käyneesi pohjalla. Olosi on voimaantunut ja onnellinen. Ehkä ajattelet, että tämä oli jo tässä, henkinen kasvu siis.
Kunnes putoat uudestaan – ja ihmettelet, että mitä tämä nyt oikein on. Elämänhän piti olla onnellista ja ihanaa loppuun asti! Onko minua petetty?
Ei ole. Missään ei oikeasti ole luvattu, että elämä olisi jatkuvaa ihanuutta. Sen sijaan, kun alat löytää voimaa ja rauhaa, teet samalla tilaa uusille kasvamisen askelille. Minun elämässäni tämä on tänä vuonna realisoitunut hyvin monina itkupotkukohtauksina ja syvien tunnelukkojen avautumisena. Aiemmin ne olisivat saaneet aikaan suurta ahdistusta, mutta nyt osaan jo antautua niille – ja tiedän, mitä niistä seuraa.
Seuraavassa Taikaelämää-podcastin jaksossa pohdiskelen kasvun askeleita ja tunteiden kohtaamista. Laita kuulokkeet korville ja kuuntele – ehkä saat vinkkejä omaan tilanteeseesi.
Häpeä elää siellä, missä on valhe ja salaisuuksia. Siellä, missä vetäydytään totuudesta ja autenttisuudesta. Ensin väistämme totuutta itsessämme, sitten ympäristössämme, jotta omat harhakuvitelmamme eivät rikkoutuisi.
Kun työskentelemme häpeän kanssa, työskentelemme itse asiassa oman totuuden ja totuudellisuuden esiin kutsumisen kanssa, haluun elää todellisuudessa eikä harhassa. Rohkeasti kohtaamalla häpeän ja kutsumalla totuutta esiin, häpeä väistyy – ja päästää esiin kaiken sen mitä on peittänyt alleen.
Häpeä toimii kehossamme kuin virusohjelmisto
Häpeä on paljon totaalisempi ja monimutkaisempi ilmiö kuin ”ikävä tunne”. Se on oikeastaan koko kehon virusohjelmisto, joka häiritsee ja peittää sitä mitä tunnemme: aina kun koemme tai tunnemme jotakin mitä ”on kielletty”, häpeä tulee väliin. Jos meidät on opetettu että ei saa tuntea vihaa, tuntiessamme vihaa tunnemmekin häpeää. Mutta koska häpeä on niin vastenmielinen tunne, emme varsinaisesti tunne häpeää vaan häpeä ilmeneekin dissosiaationa, eli yhteys koko kokemukseen katkeaa, emme tunne mitään, jähmetymme. Mitä syvempi on häpeäidentiteettimme, sitä tunnottomampia ja poissaolevampia olemme. Tämän takia moni kokee, että ei tunne häpeää lainkaan.
Viha ja raivo, pelko ja avuttomuuden tunne, tarvitsevuus ja valtava suru ovat yleensä tunteita joita olemme oppineet piilottamaan ja kontrolloimaan, ja häpeä on keskeinen elementti tässä kontrollissa. Ja mihinkään ei liity enempää häpeää kuin seksuaalisuuteen – mikä on aivan absurdia koska seksuaalisuus on kaiken elämän luova voima.
Koko keho on valjastettu ”kielletyn totuuden” torjumiseen
Kun olemme tilanteessa, jossa häpeä iskee vahvasti, koko mielemme saattaa dissosioitua ja tavallaan pakenemme hetkeksi koko tilanteesta. Silmät seisovat lasittuneena päässä, ikään kuin ketään ei olisi niiden takana. Joskus näkö voi ihan konkreettisesti sumentua kun pitäisi ”katsoa totutta silmiin”. Tämä sanonta ei ole tuulesta temmattu! Joskus kurssilla puhuessani häpeästä, kurssilainen saattaa havaita, että korva alkaa soimaan ja kuulo sumenee. Tällöin on kiinnostavaa jäljittää mistä tarkaan ottaen silloin puhuttiin ja lähteä kohtaamaan kyseistä asiaa. Nämä kehon reaktioit käännetäänkin matkaoppaiksi johdattamaan meidät sinne mitä olemme väistäneet ja peittäneet itseltämme.
Kurkku on ihan keskeinen ”energiakeskus” häpeätyöskentelyssä, oma ääni niin konkrettisesti kuin metaforisesti ilmenee kurkun kautta. Ilmennämmekö itseämme maailmassa totuudellisesti? Kun haluaisimme ilmaista itseämme tavalla joka ei ole sopivaa, häpeä tukkii kurkkumme.
Syvä häpeän tunne voi tuntua myös fyysisenä kuvotuksena, ja keho haluaa ikään kuin oksentaa ulos kaiken sen valheen mitä olemme nielleet, ottaneet muiden totuuksia omaksemme. Tämä on erittäin puhdistavaa ja vapauttavaa!
Kun häpeä alkaa aktivoitumaan, saattaa huomata että koko lantion alue menee ihan tunnottomaksi, lonkkia tai ristiselkää alkaa särkeä… tämä liittyy seksuaaliseen häpeään. Ja mitä voimakkaammin häpeä tuntuu luissa, sitä enemmän olemme tekemisissä ylisukupolvisen häpeän kanssa.
Häpeän ”alkemia” on siinä, että kun annamme kehomme tuntea kaiken tämän, se alkaa puhdistamaan itse itseään, kohmeus sulaa ja energiat alkavat liikkumaan. Häpeän väistyttyä ja kohdattuamme sen mitä se on alleen peittänyt, tilalle virtaa valtavaa iloa, syvää myötätuntoa ja ekstaattista pyhyyttä. Pikku hiljaa saamme yhteyden todelliseen itseemme ja uskallamme elää ja ilmaista itseämme rehellisesti, kohdata maailman juuri sellaisena kuin se on. Enää ei tarvitse elää piilossa.
Kirjoittaja Jaana Solehmainen on yrittäjä, työyhteisövalmentaja ja konsultti, joka on itse tehnyt uramuutoksen. Jaana on kiinnostunut työyhteisöjen, tiimien ja työryhmien toiminnan ja hyvinvoinnin edistämisestä sekä auttaa uramuutosta pohtivia tavoitteiden kirkastamisessa ja voimavarojen löytämisessä. Lisätietoa Jaanasta ja uraohjauksesta löydät täältä.
Viimeisten vuosien aikana on puhuttu muun muassa downshiftaamisesta, työn ja työelämän murroksesta, digitalisaatiosta ja polarisaatiosta. Keskustelun sävy ei välttämättä ole ollut positiivinen vaan keskustelussa on korostunut lähinnä työuupumukseen, työn epätasaiseen jakautumiseen, kiireeseen ja työtyytymättömyyteen liittyvät teemat. Samaan aikaan laaja asiantuntijoiden joukko ehdottaa ratkaisuksi työelämän ongelmiin löysäämistä, tuunaamista, kehittymistä ja joustamista. Tämä kiivaana käyvä keskustelu sekä omat työelämän kokemukset johtivat perehtymään työn ja yksilön väliseen liittoon tarkemmin sosiaalipsykologian alaan kuuluvassa pro gradu -tutkielmassani.
Tutkimuskohteekseni valitsin henkilöitä, jotka ovat tehneet vapaaehtoisen uramuutoksen. Haastatteluihin osallistui 13 henkilöä, joilla kaikilla oli vähintään kymmenen vuoden työkokemus ennen uramuutoksen tekoa. Kaikilla tutkimukseen osallistujalla oli korkeakoulututkinto ja he olivat työskennelleet asiantuntija-, päällikkö- tai johtotehtävissä ennen muutosta. Ikähaarukka oli 30–55 vuotta. Tutkimuksessa tarkasteltiin ihmisten kokemuksia muutosprosessista sekä muutoksen jälkeistä elämää. Metodologisena lähtökohtana tutkimuksessa oli narratiivisuus, jota voidaan kutsua myös kertomuksellisuudeksi.
Löysin tutkimuksessa kolme erilaista tarinatyyppiä: pelastautumistarinat, arvotarinat ja itsenäistymistarinat.
Pelastautumistarinoiden taustalta löytyi pitkään jatkunutta työtyytymättömyyttä, stressiä sekä uhkaava työssäuupuminen. Haastatellut kokivat muutoksen tekemisen välttämättömyydeksi oman hyvinvointinsa takia.
Arvotarinoissa korostuivat vahvat elämänarvot, jotka näkyivät kaikessa tekemisessä. Myös moraaliset ja eettiset tekijät olivat arvotarinoissa vahvasti esillä. Arvotarinoiden yksilöille työ edusti paljon muutakin kuin pelkkää elinkeinoa.
Itsenäistymistarinoissa puolestaan korostuivat autonomiaan ja yrittäjyyteen liittyvät asiat. Muutos mahdollisti itsenäistymistarinoiden henkilöille ammatillisen itsenäisyyden ja tunteen oman elämän hallinnasta siinä määrin kuin se on mahdollista.
Henkilökohtaisen elämän muutoksen myötä myös työelämän tavoitteet muuttuvat
Tutkimukseen osallistuneille ihmisille oli löydettävissä tiettyjä yhdistäviä piirteitä sekä ennen käännekohtaa että käännekohdan jälkeen. Ennen käännekohtaa voi puhua eräänlaisesta havahtumisesta. Usein havahtuminen liittyi johonkin henkilökohtaisen elämän muutokseen kuten omaan tai lähiomaisen sairastumiseen, lapsen syntymään tai avioeroon. Pari haastateltavaa oli myös äärirajoilla oman jaksamisensa kanssa ja he päättivät hypätä pois oravanpyörästä ennen vakavampaa uupumista.
Toisena yhdistävänä tekijänä haastatelluille oli kyky reflektoida omaa toimintaansa sekä vahva itsetuntemus. Tutkimukseen osallistuneilla oli varsin realistinen käsitys omasta osaamisestaan ja vahvuuksistaan. Vaikka edellisessä työpaikassa tilanteet olivat olleet välillä olleet hyvinkin vaativia, niin heillä säilyi koko ajan usko omaan asiantuntijuuteen ja mahdollisuuksiin. Tämän voisi kuvitella myös vaikuttavan alttiuteen sairastua työuupumukseen. Niin kauan kuin ihminen uskoo omaan itseensä ja osaamiseensa, on hän jossain määrin työuupumuksen ulottumattomissa.
Ihmisiä yhdisti myös asenne, jossa korostui positiivisuus ja usko omiin mahdollisuuksiin. Haastatteluista kävi esille, että he kokivat menneen työuransa hyödyllisenä sekä saadun työkokemuksen että syntyneen ihmissuhdeverkostonsa kautta. Oli jossain määrin yllättävää, että henkilöt eivät missään vaiheessa tuntuneet juurikaan katkeroituneen työelämän vastoinkäymisistään. Päinvastoin, he olivat pystyneet käyttämään näitä kokemuksia hyödykseen joko yrittäjänä tai uuden ammatin opinnoissa.
Tarinat heijastavat myös laajempaa työelämän muutosta
Työelämän muutokset heijastuvat myös tutkimuksessa läpikäytyjen tarinoiden kautta. Esille tulivat organisaatioiden jatkuva muutos ja sitä kautta kasvavat vaatimukset myös työntekijälle. Vaihtoehtoina näyttää olevan joko vaatimusten mukaisessa työelämässä pysyminen, joskus jopa oman hyvinvoinnin kustannuksella, tai sitten itsenäisten päätösten tekeminen ja työelämän ottaminen omiin käsiin. Haastateltavat toivat esille kykynsä ja halunsa itsensä jatkuvaan kehittämiseen. Kyse ei ollut siitä, etteivätkö haastatellut olisivat olleet valmiita työelämän vaatimuksiin. Taitoa ja asennetta muutosten tekemiseen näiltä ihmisiltä löytyi roppakaupalla, mutta ehdot ja puitteet muutokselle he halusivat luoda itse.
Aineistosta kävi hyvin esille, että yksilön kyky tehdä muutoksia, joustaa tai jopa luoda itselleen työ (yrittäjyys) on yhä tärkeämpää. Usein lähtökohta kuitenkin lienee, että työ ja työelämä muuttuu ja yksilöt muuttuvat sen mukaan. Tutkimukseen osallistuneet käänsivät tämän ajatuksen toisinpäin. Ihminen voi myös olla suostumatta epätyydyttävään työhön ja tehdä itsenäisiä päätöksiä työstään, sen sisällöstä, päämääristä ja tavoitteista.
Nykyistä työelämää vaivaa eräänlainen jakomielitauti. Työntekijöiltä edellytetään jatkuvaa ponnistelua, venymistä, uuden luomista ja yrittäjähenkeä (vaikkakin palkkatyössä). Toisaalta kuitenkin aidot mahdollisuudet tehdä työtä luovasti, päättää itse työtavoista tai työnantajan kyky joustaa erilaisissa elämäntilanteissa on usein kovin vaivalloista.
Muutos kannattaa
Haastatteluissa kartoitettiin myös yksilöiden kokemuksia työelämästä ja elämästä ylipäätään tehdyn muutoksen jälkeen. Kaikki haastateltavat kokivat, että muutos oli kannattanut, vaikka se oli vaatinut henkisten ponnistusten lisäksi myös paljon taloudellisen epävakauden sietämistä. Mielenkiintoista oli, että taloudelliset tekijät kuitenkin olivat suurimmalle osalle toissijaisia. Enemmän korostuivat työn mielekkyyteen, merkityksellisyyteen ja hallintaan liittyvät asiat. Erityisesti haastateltavat kokivat elämänlaatunsa nousseen huomattavasti muutoksen myötä. Työ on kuitenkin niin suuri tekijä ihmisen elämässä, että se heijastuu koko elämään.
Muutoksen tekeminen ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä suhteessa yksilön lähiympäristöön tai yhteiskuntaan. Koska tutkimusaineistoni ihmiset olivat kaikki vapaaehtoisen uramuutoksen tehneitä, heitä myös yhdisti tietyt piirteet tai ominaisuudet. Kaikki pystyivät toimimaan varsin joustavasti, he sietivät keskimääräistä paremmin epävarmuutta ja heillä oli vahva itsetuntemus. Lisäksi he saivat ainakin jossain määrin tukea lähiympäristöltään. Muutokset tehdään aina jossain viitekehyksessä ja olisi väärin sanoa, että uramuutosten tekeminen olisi helppoa ja vaivatonta. Nämä tarinat kuitenkin osoittavat, että muutosten tekeminen on mahdollista ja niiden tekeminen myös kannattaa.
Yritysten näkökulmasta jatkossa joudutaan miettimään yhä enemmän, miten osaavat ja aikaansaavat ihmiset saadaan viihtymään organisaatioissa. Jos työpaikoilla halutaan oikeasti ruokkia luovuutta, innostusta ja oma-aloitteisuutta, joudutaan myös työntekemisen malleja ja johtamista miettimään entistä rohkeammin ja monipuolisemmin.
Milloin viimeksi koit kaipausta? Sitä syvää, riipaisevaa, kaunista ja pyhää tunnetta, jossa on kaihoa ja sielun pakottavuutta mukana.
Kaipauksen kavereita ovat sellaiset yhä käytetyt sanat kuin kauneus, ikävä ja rakastettu. Myös sellaiset unohdetut, vanhat ja epäkäytännölliset sanat kuin tenho ja mielitietty. Ei ole montaakaan vuosikymmentä siitä, kun nämä sanat olivat totta ihmisille. Ne syntyivät kansallisrunoilijoiden muistikirjojen sivuilla ja elivät ihmisten puheessa. Missä ne ovat nyt? Kuka enää myöntää kaipaavansa?
On hienompaa olla löytänyt, perillä ja täysissä voimissa. On itsenäisempää olla aktiivinen ja voimakas – sängyssä, urheillessa ja töissä. Niin voikin olla. Ihmiselämässä moni asia on mahdollista yhtä aikaa.
Ehkä oletkin jo voittanut itsesi. Kävellyt tulisilla hiilillä ja kohdannut pelkosi silmästä silmään. Se on arvokasta. Olet saavuttanut haluamasi, kaatanut raja-aitoja ja uskonut itseesi.
Tai sitten tiedät, ettet aina tiedä. Tunnet, mitä tunnet ja yrität hyväksyä sen. Etsijä ei lupaa tiettyä lopputulosta. Joskus homma menee maaliin, joskus ei. Saattaa mennä vinoon, vaikka kuinka yrittäisi suoraan. Etsijän asenne on silti avoin. Hän pyrkii elämän kanssa sujuvaan yhteistyöhön ja antaa joskus elämänkin viedä. Se ei tarkoita vastuun vierittämistä vaan sitä, että etsijä osaa olla myös laineilla kannateltavana.
Olen minäkin jo melko lailla kotonani minussa, elämässä. Sydämeni kautta virtaa enemmän rakkautta kuin tarvitsen. Silti… Hetkinä jolloin katson tähtiin tai tuttuihin, tuntemattomiin silmiin… Kaipaan kuitenkin.
Kaipauksella on kasvottomat kasvot. Se on sisintä liikuttava tunne, johon mahtuu mukaan koko elämä. Yhteys ja sen puute. Lapsi ja sen kasvu. Muistot, haaveet ja valinnat. Hetket, joita et ole saanut kokea, ja hetket, jotka olet kokenut. Ihmisen elämän väliaikaisuus ja ikiaikaisuus.
Elämä on vuoropuhelua kaipauksen ja täyttymyksen välillä
Jos katsot tarkkaan, näet kaipausta kaikkialla. Yllättäen silmiin tulvahtavissa kyynelissä, kun kukaan ei muka näe. Tai huokauksessa pitkän päivän jälkeen. Kaipaus on piilossa monen oven takana. Paketoituna nätisti tai sotkuisesti sivuun kuin kellariin siirretyt tavarat. Oletko jo avannut niitä ovia?
”Saanko mä lämmittää sulla mua?” kysyy lapsi aamulla kainalossa. Hän on nukkuessa vaeltanut etäämmälle ja on kylmissään.
Tämä on yhteyden hakemista. Etsimme paikkaa jonkun kainalossa, eikä toisen viereen niin vain tulla. Sen ymmärtäminen on kaipausta.
Kaipaus tietää, ettei ihminen voi lopulta kontrolloida elämää. Joskus joku karkaa käsistä, vaikka kaiken piti mennä toisin. Tai se, jonka oletit löytäväsi, ei koskaan saapunutkaan. Ehkä joku siirtyi rajan toiselle puolen ja sinä jäitkin tänne. Ehkä täytyit, täydellistyit, sulauduit, tulit yhdeksi. Ikuisesti?
Kaipaus asuu minussa. Olen ihminen.
Tämä teksti on julkaistu lokakuussa ilmestyneessä kirjassani Etsijän kirja – mitä on olla ihminen? (Otava, 2017). Jos etsiminen, löytäminen ja elämänläheinen henkisyys kiinnostavat, kutsun sinut kirjani sivuille. Löydät sieltä elämän kuiskauksia, tosielämän tarinoita, lasten viisauksia, harjoituksia ja kirjoituksia, jotka voivat luoda lohtua, itsetuntemusta ja toivoa oman ihmisyytesi tutkimusmatkalla. Tapaamisiin, <3 Susanna.
