Sivu 267 – Hidasta elämää

Rajaton vapaus ei ole oikotie onneen

Vietin juuri kaksi viikkoa Espanjassa yksin omatoimimatkalla. Siellä aloin pohtia teemaa vapaus, joka on itselleni ollut aina äärimmäisen tärkeä. Mitä vapaus oikeastaan on? Pohdintani johti kokonaiseen Vapaustrilogiaan, josta ensimmäinen osa, 1/3, tulee tässä.

Olin odottanut reissuani jo monta kuukautta kuin kuuta nousevaa. Ei enää synkkyyttä päivästä toiseen, ei jatkuvaa koiran kuratassujen pesua! Lentokoneessa kuitenkin kyselin taas itseltäni: ”Siis MIKÄ idea tässä taas oli? ”. Tätä kysyn aina lähtiessäni yksin reissuun, koska en nauti siitä vaiheesta, kun matkustan kohteeseen. Siinä ehtii miettiä liikaa. Kuten: ”Mitä minä tekisin Espanjassa yksin kaksi viikkoa? Viihdynkö? Kuluuko aika? Onko minun ihan pakko aina lähteä toteuttamaan näitä vapaan naisen päähänpistoja!”

Erityisen pahalta tuntui jättää koira hoitoon niin pitkäksi aikaa. Lähtöä edeltävänä päivänä jopa tuhersin itkua. Laitoin ystävälleni viestiä: ”Mikä muhun on mennyt? Onko minusta tullut keski-ikäinen nössö, kun mua pelottaa! Ja mä itken jonkun koiran takia! En mä ole ollut tällainen! Mä olen rohkea ja reipas seikkailija!”

Ystäväni lohdutti, että nössöä minusta ei saisi millään. Oli ihan normaalia jännittää, kun edessä oli jotain isoa ja tuntematonta. Hän arveli myös, että ehkä iän myötä tulee turvallisuudenhakuisemmaksi. Siinäpä sana, joka ei ole koskaan sopinut minulle. Olen elänyt keikka- ja pätkätöiden varassa viimeiset neljätoista vuotta. Olen ollut utelias kehittämään itseäni kaikin mahdollisin tavoin ja valmis heittäytymään vaikka mihin seikkailuihin. Mutta ehkä uteliaisuuteni rinnalle oli pikku hiljaa hiipinyt itsesuojeluvaistoa?

Toisaalta aivoilla on luontaisesti tapana vastustaa kaikkea uutta. Mutta aivot myös muovautuvat. Siksi niitä pitää ärsyttää, järkyttää niiden status quota. Se on sitä kuuluisaa epämukavuusalueelle menemistä. Minulla epämukavuutta kesti jälleen tasan siihen asti, kun sain laskettua matkalaukkuni majapaikkani lattialle. Malagan kapeita katuja tallaillessani minut valtasi mieletön rauha ja tunsin olevani kotonani. Olin täydellisen vapaa ja täydellisessä harmoniassa maailman kanssa. Mutta jäin miettimään, tarvittiinko vapauden tuntemiseen aina matkustamista muualle?

Ikuista lomaa ei ole

Kukapa ei tuntisi itseään vapaaksi lomalla, kun kerrankin pääsee irti arjen rutiineista ja velvollisuuksista. Toisille vapaus voi tulla siitä, että ruoka tuodaan nenän eteen, eikä tarvitse juuri poistua uima-altailta. Minulle vapaus tulee aina uusista, mahdollisimman autenttisista ja yllättävistäkin kokemuksista.

Toisaalta reissaamisenkin voi suorittaa: kaikki tekeminen on aikataulutettua kulttuurielämyksistä auringonpaisteeseen, aktiviteetteihin ja ruokailuun. Täytyy ehtiä, nähdä ja kokea mahdollisimman paljon.

Matkustaminen voi olla myös pakenemista. Reissuun lähdetään, kun ei kestetä omaa elämää kotona, tai omaa itseään. Takaisin ei haluttaisi palata. Ikuinen loma voikin kuulostaa houkuttelevalta. Mutta jos maailmalle jää pidemmäksi aikaa, arki tulee jopa aurinkoon. Se tulee siinä vaiheessa, kun uutuudenviehätys on karissut ja kaikki turistikohteet jo nähty. Ei jaksa olla enää haltioitunut vieraasta kielestä ja sopeutua outoihin tapoihin. Jos lähtiessä on ollut kotimaassa ongelmia, ne tulevat vastaan myös uudessa maassa – aurinko ei sulata niitä pois. Toki voi olla niinkin, että toisessa kulttuurissa tuntee olevansa enemmän elementissään kuin kotona.

Mikä on minun paikkani maailmassa?

Myöskään pelkkä yksinolo ei yleensä tee ihmistä vapaaksi. Minäkin, joka rakastan yksin matkustamista ja viihdyn hyvin omassa seurassani, rakastan yhtä paljon uusien ihmisten kohtaamista. Tarvitsen myös tunteen siitä, että minulla on olemassa ystäviä ja ihmisiä, joille voin jakaa asioitani, vaikka reissusta käsin. Haluan tuntea yhteyden muihin ihmisiin.

Jos ei ole tunnetta, että itsellä on maailmassa merkitystä, voi matkustaa vaikka maailman ääriin, eikä tule onnelliseksi. Yksinäisin hetki elämässäni oli parikymmentä vuotta sitten Lissabonissa, jonne olin mennyt media-alan työharjoitteluun. Työharjoittelussani minulla ei ollut mitään tekemistä, enkä oppinut viikkoihin mitään. En tuntenut Lissabonissa ketään, en ymmärtänyt kieltä, enkä viihtynyt ahtaassa asunnossani. Juhannusaattona lintsasin ”töistä” ja otin junan rannalle. Muistan, miten katselin ihmisiä ympärilläni, ja tunsin olevani täysin irrallinen kaikesta, hyödytön ja tarpeeton. Siellä vaalealla hiekalla meren ääressä ja palmujen katveessa koin itseni pohjattoman yksinäiseksi.

Rajaton vapaus alkaakin jossain vaiheessa kuristaa. Vapaus vaatii rinnalle myös vastuuta. Vastuu tulee siitä, että itsellä on jokin tarkoitus olla olemassa. Elääpä ihminen missä tahansa, aamulla tulee olla jokin syy nousta sängystä. Ja mikäli omasta tekemisestä on vielä hyötyä jollekin muulle, sitä suurempi on merkityksellisyydentunne. Jos minulla, ikisinkulla, ei olisi ollut koiriani (ensimmäinen jo kuollut), en olisi nauttinut vapaudestani yhtä paljon. Sitä olisi ollut liikaa. Koirani tuo minulle rutiinit ja sopivasti vastuuta – ja olenhan erityisen tärkeä jollekin.

Oletko vapaa arjessa?

Vapautta on oikeastaan kahdenlaista: ulkoista ja sisäistä. Ulkoiset tekijät joko rajoittavat tai antavat tilaa vapaudelle. Ulkoista vapaus on juuri esimerkiksi lomilla. Tai ulkoisen vapauden voi antaa taloudellinen vapaus toteuttaa asioita. Ulkoiset rajoitukset voivat uuvuttaa, esimerkiksi jos ei pysty itse vaikuttamaan työhönsä ja on jatkuva kiire. Tai jos ympäröi itsensä ihmisillä, jotka alistavat ja kritisoivat, tai rakastuu liikaa materiaan, joka estää esimerkiksi muuton muualle.

Sisäinen vapaus on omien psykologisten tarpeiden täyttymistä. Niin paljon kuin nautinkin reissustani ilman tarkkoja suunnitelmia, olen järjestänyt myös arkeni niin, että tunnen siinä itseni mahdollisimman vapaaksi. Vapaana kirjoittajana minulla toki on deadlinet, jotka annetaan ulkoapäin, ja toisinaan vapauden kääntöpuolena on se, että työn ja vapaa-ajan rajoja ei ole. Myös kirjailijana on uhmattava ulkoisia rajoitteita ja toteutettava sisäistä kutsumustaan, vaikka ulkoiset seikat (aika ja raha) eivät tekisi kirjoittamista helpoksi (koska jos odottaisi täydellistä hetkeä, sitä ei tulisi koskaan). Mutta sisäisesti tuntemani vapaus toteuttaa luovasti itseäni voittaa ulkoiset rajoitteet. Jos tekisin työtä vain maksaakseni laskuni ja kokisin vapauden kerran pari vuodessa viikon lomalla, se olisi kuin laastaria ampumahaavalle.

Ulkoisella vapaudella on siis merkitystä, mutta se ei takaa sisäistä vapautta. Todellisen vapauden määrittää sisäinen vapaus: se, miten asennoidumme toimintaan ja olosuhteisiin. Yleensä rajoitukset ovatkin omassa päässä. Seuraavassa osassa kirjoitan lisää sisäisestä vapaudesta: mielenrauhasta ja elämän virtauksesta.

Toisen osan voi lukea nyt täältä: Sisäinen vapaus voi vaatia kapinaa.

Yleinen suositus ei aina täytä yksilöllisiä tarpeita – Tiedätkö oman elimistösi ravitsemuksellisen tilan?

Teksti: Lääkäri Olli Sovijärvi

Jokainen meistä on tietoinen virallisista ravitsemussuosituksista tai ravinteiden saannin yleisistä linjauksista. Valtaväestölle suunnattujen suositusten vahvuus ja toisaalta heikkous piilee niiden yksinkertaistuksissa ja yleistyksissä. Ravinteiden saantiin liittyvät yleiset suositukset kuvastavat usein niitä raja-arvoja, joiden puitteissa riski altistua tietyille tunnetuille sairauksille vähenee. Väestöllisillä keskiarvoilla ei kuitenkaan ole välttämättä merkitystä yksilöllisen optimitason kannalta.

”Biomedin Elias Jaakkola heitti ilmaan idean yhteisen verkkokurssin tekemisestä. Innostuin tästä välittömästi. Heräsinkin seuraavana yönä puoli neljä ja kaikki oli kirkkaana mielessäni: ravitsemustila kuntoon! Ihmiset eivät tiedä useinkaan perusasioita ravinteista, popsivat summamutikassa lisäravinteita ja ovat ylipäänsä hyvin ristiriitaisen tiedon varassa ravitsemukseen liittyen. Mitäpä jos teemme verkkokurssin aiheesta? Pureskelemme kaiken tiedon kompaktiin pakettiin ihmisille ymmärrettävään muotoon noudattamalla Biohakkerin Käsikirjastakin tuttua systeemistä ajattelutapaa: mitä tutkitaan (esim. vitamiinit), mistä niitä saadaan (ravinnosta), miten näiden saantia mitataan ja onko tarvetta täydentää saantia lisäravintein?”

Mikroravinteista alettiin puhua 1930-luvulla, kun tutkittiin kasvien tarvitsemia hivenaineita. Mikro- ravinteiden saantisuosituksia ja merkitystä terveydelle ryhdyttiin tutkimaan 1940-luvulla. Laajojen selvitysten mukaan mikroravinnepuutokset olivat erittäin yleisiä teollistuneissa maissa.

Yksilön optimaalinen ravitsemustaso voi vaihdella geneettisten tekijöiden vuoksi merkittävästi. Jokaisessa ihmisessä tapahtuu jatkuvasti yksilöllisiä mutaatioita. Nämä mutaatiot voivat aiheuttaa yksilöllisiä eroja DNA-ketjussa.

Ravinto-opin ja ravitsemuksen kannalta näillä asioilla on vaikutus tiettyjen hivenaineiden ja vitamiinien tarpeen lisääntymiseen tai vähentymiseen. Monissa tapauksissa mutaatiot vaikuttavat suoraan vitamiinien ja hivenaineiden koentsyymitoimintaan (esim. sinkki, B6-vitamiini tai koliini) ja kyseisten ravintoaineiden tarpeeseen elimistössä. Siksi ravitsemukseen liittyvien yksilöllisten tarpeiden selvittämisen tulisikin olla aina ensimmäinen toimenpide, kun lähdetään rakentamaan toimivaa ruokavaliota.

Ravinteiden saanti riippuu oleellisesti ravinteiden imeytymisestä. Tätä asiaa ei ravitsemussuosituksissa pystytä ottamaan huomioon. Jos ruoansulatukseen liittyvät prosessit eivät ole kunnossa, ravinteet eivät myöskään imeydy odotetulla tavalla. Sen vuoksi ravinteiden saannin optimoinnin tulisi lähteä myös ruoansulatuksen parantamisesta.

Yhdysvaltalainen biokemian ja molekyylibiologian professori Bruce Ames on tutkinut syöpää ja ikääntymistä usean vuosikymmenen ajan. Amesin kehittämän teorian (triage theory of micronutrients and aging) mukaan elimistö käyttää puutostilassa eri sisäelimien ravinnevarastoja senhetkisen terveyden ylläpitoon. Esimerkiksi raudan puutteessa käytetään maksan rautavarastoja normaalien elintoimintojen ylläpitoon. Pitkäaikainen mineraalien ja vitamiinien puutostila heikentää elimistöä ja aiheuttaa DNA- ja mitokondriovaurioita, jotka voivat johtaa syöpään ja ikääntymisen kiihtymiseen. Ames ehdottaakin, että jotta eläisimme mahdollisimman pitkään, tulisi mikroravinteiden optimaalinen tarve täyttää koko elämän ajan.

Selvitä ravitsemuksellinen lähtötilanteesi ennen merkittäviä ruokavaliomuutoksia tai lisäravinteiden hankintaa. Mittauta elimistösi ravinnetasot ja keskeiset veriarvot. Vaikka kokisit olevasi terve, mittaaminen voi olla järkevää ennaltaehkäisyn kannalta.

Voimme aina valita rakkauden

Kun puhumme rakkaudesta, puhumme väistämättä aina samalla itsestämme. Rakkautta ei voi määritellä raameihin, meillä jokaisella on oma suhde rakkauteen. Parisuhderakkaudenkin määritelmä voi olla sinulla hyvin erilainen kuin minulla. Siksi on hyvä olla tietoinen siitä, mikä on itselle tärkeää parisuhteessa.

Mikä on minun tapani rakastaa ja millaisia rakkauden osoituksia odotan toiselta ihmiseltä?

Ajattelen, ettei yhdenkään ihmissuhteen merkitys valmistu milloinkaan lopullisesti. Niin kauan kuin elämme, kasvamme ja muutumme, niin kauan muuttuvat tarinammekin. Se, mitä tänään mietit päättyneestä suhteestanne, voi olla hyvin erilainen tarina, kuin se, josta kerrot vuosien kuluttua. Rakkaussuhteen päättymisen ei tarvitse viedä merkitystä ajalta, jonka vietitte yhdessä.

Teini-iästä saakka vakaassa parisuhteessa ollut viisikymppinen puhuu mielellään parisuhteen tärkeydestä ja tarkoituksellisuudesta, eikä näe mieltä yksinäisen suden vapaudessa kulkea omia polkujaan. samoin kun yksinkulkija saa puistatuksia ajatuksesta jakaa matkansa ikuisesti uskollisen parinsa kanssa. Jollekin parisuhde on ainoa tapa elää, ja sinkkuvaiheet ovat väliaikoja kahden suhteen välissä.

Viime vuosina myös polyamoriset suhteet (joissa on enemmän kuin kaksi osapuolta rakkaussuhteessa keskenään) ja avoimet suhteet (suhteet, joissa on lupa harrastaa seksiä myös muiden kuin puolisonsa kanssa) ovat olleet esillä vaihtoehtoisina tapoina solmia rakkaussuhteita. Vaikka kyseessä on vielä marginaalinen ilmiö, on oletettavaa että perhe- ja seurustelumuodot monipuolistuvat tulevaisuudessa. Mikään tutkimus ei ole voinut osoittaa ihmisen olevan yksiavioinen, mutta moniavioisuuttakaan ei ole voitu vahvistaa ihmiselle luontaiseksi tavaksi elää.

Kun mietit suhteenne päätyttyä rakkaushistoriaanne, huomaat todennäköisesti siinä monia vaiheita. Kumpi ihastui ensin, vai heräsikö kiinnostus yhtä aikaa? Millä tavoin osoititte rakkautta toisillenne? Kuinka rakkaus ja seksuaalisuus kietoutuivat toisiinsa? Mihin perustui päätös sitoutua? Näitkö silloin loppuelämänne yhdessä vai ajattelitko mennä päivä kerrallaan eteenpäin?

Moni asiakkaani pohtii, rakastiko entinen puoliso oikeasti häntä milloinkaan ja mistä sen voisi tietää aivan varmasti. Osa taas pohtii omien tunteidensa aitoutta ja omaa rakkauskäsitystään. Epäilys tuntuu pahalta, mutta voimmeko olettaa edes, että rakkaus merkitsisi kaikille samaa asiaa? Rakastaminen ja haluaminen ovat kaksi eri asiaa, mutta sotkemme ne helposti keskenään. Toisaalta parisuhderakkauden luonteeseen liittyy monenlaisten tarpeiden tyydyttyminen. Kun rakastamme, haluamme sekä saada että antaa, niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Suhteen päättyessä on mahdollista saada voimaa ajatuksesta, että rakastaa toista niin paljon, että antaa hänen mennä. Eikö rakkauteen kuulukin haluta toiselle hyvää?

Jos siis olet eronnut, voit toki pohtia, oliko puolisosi rakkaus aitoa, mutta se on loppupelissä vain mörkömetsään eksymistä. Juhli mieluummin sillä tiedolla, että sinun rakkautesi oli totta ja sillä on sinulle valtavaa merkitystä. Sinä osasit rakastaa, ja sinä osaat rakastaa. Rakastamisen taidolla on valtavan suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnille ja tarkoituksellisen elämän elämiselle. Voimme aina valita rakastaa. Silloinkin, kun emme saa osaksemme vastarakkautta.

Teksti on poiminta toukokuussa Otavan Hidasta elämää -sarjassa ilmestyvästä Sinä selviät kyllä – Erovuoden matkaopas -kirjasta.

Hento kultainen lanka johdattaa merkityksettömyydestä arjen syvyyteen

”Laita paperiarkki pystyasentoon ja heittele sen päälle raakoja riisinjyviä. Ihmiseksi syntyminen on yhtä todennäköistä kuin että riisinjyvä jää arkin päälle poikittain. ”

En muista, mistä itämaisesta traditiosta tämä vertaus on, mutta minulle se konkretisoi elämän arvoa.

Vertaus liittyy sielunvaellukseen, mutta vaikkei haluaisi ottaa kantaa uskonnollisiin termeihin, voi se toimia rauhoittavasti: on melkoinen lahja elää elämäänsä ihmisenä.

~ ~ ~

Keskellä arkista turbulenssia elämän lahjaa ei aina muista arvostaa. Rutiinit hautaavat alleen, ja elämä voi tuntua jopa merkityksettömältä. Elämme kollektiivisesti jatkuvassa kiireessä, tuhoamme asuinplaneettamme vauhdilla, tavoittelemme rahaa ja materiaa selvitäksemme…ennen kuin kuolemme.
Mitä järkeä tässä kaikessa on?

Saattaa kuulostaa kummalta, mutta olen välillä pohtinut, mikä on masennuksen (merkityksettömyyden) ja valaistumisen (yksilön merkityksettömyyden) ero.

Minusta tuntuu, että se on hiuksenhieno. Suurin osa meistä elää melkoisen sumun keskellä, ja kun tämän sumun merkityksettömyyden tajuaa, voi se yllättäen hälventyä. Ainakin hetkittäin.

Valaistuminen on voimakas sana, on helpompi keskittyä jokapäiväisen elämän syvyyteen. Masennus on niin ikään voimakas sana, tarkoitan ennen kaikkea toivottomuutta nähdä merkityksettömyyden läpi. Näiden kahden välillä on ohut kultainen lanka.

~ ~ ~

Merkityksettömyydelläkin on merkityksensä. Se voi auttaa yksinkertaistamaan elämää: pysäyttää juoksumatolla.

Kun havaitsemme, että juoksemme pää kolmantena jalkana –– niin, miksi? –– meille tarjoutuu mahdollisuus solahtaa suurempaan tietoisuuteen kaiken yhteydestä. Se ei ole helppoa tai käy hetkessä, ja se saattaa vaatia kaikkien elämän palasten uudelleenjärjestelyä. Mutta kun kultainen lanka kirkastuu, johdattaa se meidät saman ajatuksen toiselle puolelle: merkityksettömyydestä arjen syvyyteen.

~ ~ ~

Kundaliinijoogatraditiossa oppilaan polkua kuvataan neljällä sanalla: tottele, palvele, rakasta, kohota (obey, serve, love, excell). Oma opettajani selventää asiaa näin:

Tottele luonnonlakeja, tottele sielusi kutsua, tottele intuition selkeitä merkkejä.

Palvele jumalaista valoa kaikessa, palvele totuuden ja tietoisuuden heräämistä.

Rakasta lahjojen antajaa enemmän kuin lahjoja. Rakasta luojaa yhtä paljon kuin luomusta.

Kohota: tanssi, älä rimpuile. Pyhä elämän tanssi liittää kaiken yhteen, sinä ja luoja, luoja ja sinä, olette yhtä.

~ ~ ~

Ystäväni esitteli minulle pari vuotta sitten Lisa Ekdahlin One Life -kappaleen, jota kuuntelen silloin tällöin arjen keskellä selälläni lattialla maaten.

Biisin sanoma on universaali: kaikki elämänmuodot ovat osa yhtä Elämää. On olemassa vain yksi Elämä, jota sinäkin kannat mukanasi.

Se on valtavaa. Se hälventää sumuverhoa ja osoittaa pyhyyden keskellä arkea.

Mitä lempeys on ja mitä siitä seuraa? (Ei pelkkää hymyä ja joojoota!)

Kun puhutaan lempeydestä, voi tulla fiilis, että no sehän on sellaista lussua hymyilyä ja paijaamista, positiivista ajattelua ja hankalien juttujen lakaisemista maton alle. Sellaista, että olen aina niin ihana ja helppo. No way. Tykkään Maaret Kallion ilmaisusta ”lujasti lempeä”. Käytän myös ilmausta tough love – tai ihan vain sanaa ”itsekunnioitus”.

Olen saanut viime aikoina kuulostella erityisen tarkkaan, millä tavoin tukisin itseäni parhaiten, jotta voin olla lempeästi läsnä a) itselleni b) ylipäänsä kenelle tahansa c) asiakkailleni tai luennoillani. Mitä tarvitsen, jotta minulla on itseni kanssa ravittu, kannateltu ja rakastettu olo. Mitä tarvitsen voidakseni ilmaista ja kohdata levollisesti ja rehellisesti omasta ytimestäni. Mitä tarvitsen liikkuessani ympäristöissä, joissa pintojen alla muhistelee piilotettuja pelko-energioita: kilpailua, eriarvoisuutta, kontrollia.

Eli mitä tarvitsen elämässä, oikeastaan. Onhan meissä ja laiffissa vähän kaikenlaista. Eikä se ole väärin eikä paha asia; kenties ei ole mitään ”noita muita”, on vain heijastumia itsestäni, jotta löytäisin myötätuntoa itseäni ja toisia kohtaan. Voisiko lempeys olla sitä, että en vastusta itseäni, ihmisyyttä tai elämää sellaisena kuin se on? Nautin, kärvistelen, kasvan ja seikkailen – ja tuen itseäni siinä kaikessa.

Veikkaan, että moni (herkkä) kuulostelee samanlaisia asioita. Usein otamme ihan turhaa vastuuta tilanteista: miten mun tässä nyt olisi hyvä olla ja ymmärtää, jotta kaikilla olisi jees. Lempeys on sitä, että uskaltaa ottaa vastuun pelkästään siitä, että omassa olossa ja elämässä on lempeys läsnä. Se on mitä suurin paradoksi! Usein myötäelämme syvästi ja tallomme vahingossa omille varpaillemme. Rajat katoavat taivaan tuuliin, jos ovat löytyneetkään.

Joskus lempeys tarkoittaa selkeitä linjauksia sen suhteen, kuka ja mitkä tilanteet ja asiat ovat energiani, sydämeni, aikani ja lempeyteni arvoisia. Olemme arvokkaita kaikki. Mutta ei lempeys ole sitä, että tykkään kaikista, suostun kaikkeen tai annan muiden jyrätä ja yritän itse vain ”kasvaa”, ”olla avoin”, ”henkinen” tai ”kypsä” .

Tarvitsen itsekunnioitusta, tarvitsen rajoja, tarvitsen oman sydämeni ravitsemista

Kun tarvitsen lempeyttä itseäni kohtaan, tarvitsen niiden äänien sivummalle jättämistä, jotka eivät tue omassa itsessäni olemista. Tarvitsen keskittymistä siihen, mistä juuri minulle tulee hyvä olo. Tarvitsen sydämeeni luottamista; sisäinen ääneni kertoo, keiden seurassa tai minkä asioiden parissa tulen ravituksi. Vaikka toinen ihminen kuinka hymyilee ja halaa, ei välttämättä kannata juuri hänelle avautua. Eivät kaikki ihmissuhteet ole vastavuoroisia tai tasavertaisia. Työsuhteissa voi olla paljon tunnistamatonta ja muuksi muunnettua, toiseen projisoitua pelkoa. Ei kaikki mikä kiiltää ole kultaa. Se on inhimillistä, eikä toisin tarvitse ollakaan. Omia tuntemuksiaan ei myöskään tarvitse epäillä tai sysätä epävarmuuden piikkiin.

Tarvitsen siis kykyä erotella ja karsia. Tarvitsen uskallusta nähdä asiat suurentelematta ja kaunistelematta. Tarvitsen itsekunnioitusta, jotta en lähde miellyttämään tai pelaamaan pelejä. Tarvitsen myötätuntoa, koska olen ihminen. Tarvitsen rajoja ja keskittyneisyyttä. Tarvitsen ymmärrystä siitä, mikä on minulle turvallinen, kasvua tukeva epämukavuusalue ja mikä turvaton, selviytymiskeinoihini keikauttava vaaravyöhyke. Tarvitsen lempeyttä, jotta sisäinen turvani kasvaa. Silloin en tavoittele hyväksytyksi tulemista hyvinvointini tai totuuteni kustannuksella.

Tarvitsen itseltäni lupaa tuntea, ajatella ja kokea juuri mitä koen. Monesti vaadimme itseltämme paljon sen suhteen, millaiset tunteet ja ajatukset ovat oikeita. ”No mullahan on kaikki ihan hyvin, en saisi tuntea tyhjyyttä tai tyytymättömyyttä”. ”No mähän saan tästä asiasta niin paljon, mun pitäisi tuntea (vain) kiitollisuutta”, ”Rakkaudellinen, kypsä tai henkinen ihminenhän on jo ohittanut tällaiset tunteet”.

Tunteiden kategorisoiminen ei ole erityisen lempeää itseämme eikä toisia kohtaan. Jokainen tunne on initiaatio, portti syvemmälle itseemme ja kasvuun. Se ei tarkoita, että tarvitsee jäädä esimerkiksi epävarmuuden tai katkeruuden kahlitsemaksi – mutta vain lempeyden ja myötätunnon kautta tunteissaan pääsee voimaantumaan. Voimaantunut saa kokea tunteiden mahtavan alkemian, eikä siksi kenties haluakaan niitä kieltää tai arvottaa.

Lempeyden ytimessä ovat itseni hoitaminen ja oman hyvän oloni asettaminen ykköseksi. Se ei ole itsekästä omaan napaan tuijottelua ja muiden jättämistä hunnigolle, vaan kallisarvoisen sydämeni ja elinvoimani arvostamista. Se vetää puoleensa asioita, joita haluan kokea. Minulle ”manifestoimisen” tai ”tietoisen luomisen” ytimessä on siis rakkaus itseäni kohtaan. Rakkaudellista elämää luodaan itseä rakastamalla.

Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.

Kirje ystävälle: ”Olet minulle tärkeä, vaikka et aina sitä koe”

Ystäväni,

kirjoitan tätä sinulle hetkessä, kun olen juuri palannut kotiin ystäväni luota. Ystäväni menetti lapsensa viime viikolla ja kävin hänen luonaan viemässä kynttilöitä ja ruokaa ja halauksia ja lohtua suruista suurimmassa. Lähtiessäni halasin häntä ja sydämeni pohjasta totesin hänelle, että mitä apua hän ikinä tarvitsisikaan ja mihin kellonaikaan hyvänsä, olisin käytettävissä. Auttaisin kaikin mahdollisin tavoin ja siltikin jokainen teko tuntuisi hyvin pienelle ison menetyksen rinnalla.

Kotiin ajaessani tajusin, että rakas ystäväni, yhtä lailla sinäkin ansaitset minulta ihan saman, vaikka et olisikaan suuressa surussa. Vaikka ihan vain olisit vain. Ansaitset sen silti. Olet ihan yhtä arvokas, vaikka huolesi olisivatkin pieniä tai mitättömän oloisia tähän verrattuna. Ansaitset kaiken avun ja tuen ja rakkauden ilman mitään näkyvää syytä. Ihan vain siksi, että olet.

Haluan myös sanoa sinulle, että olet tärkeä. Olet oikeasti merkityksellinen ja tärkeä. Olet minulle tärkeä, vaikka aina et konkreettisesti sitä aina näe tai koe. Olet ihan paras. Kaikki sinussa on täydellistä juuri noin. Vaikka joskus vuosia sitten sanoit tai teit jotain hölmöä tai jätit sanomatta tai tekemättä tärkellä hetkellä jotain, olet saanut sen jo anteeksi. Kaikki on hyvin. Ihan varmasti.

Ajattelen sinua usein. Monesti tulet mieleeni hetkellä, jolloin ei ole sopiva aika soittaa tai laittaa viestiä. Muistan sinut ehkä kuullessani lempibiisisi radiossa tai pestessäni käteni saippualla, jonka sain sinulta lahjaksi. Muistan ehkä sinut ja mökkireissumme 12 vuotta sitten, kun vedän jalkaani kauhtuneet parhaat päivänsä nähneet kalsarit, joita en ole raskinut heittää roskiin siksi, että sain ne lahjaksi sinulta. Ajattelen sinua, vaikka en tänäänkään saanut soitettua. Ja kiitän vielä monta viikkoa mielessäni viime puhelustasi, jolloin soitit minulle vain siksi, että sinulla oli ikävä ja halusit kuulla ääneni.

Haluan, että tiedät, että uskon sinuun. Vaikka kukaan muu ei uskoisi, minä uskon. Ja joku viisas on sanonut, ettet voi epäonnistua, jos yksikin ihminen uskoo sinuun. Näen sinut jo toteuttamassa unelmiasi; avaamassa ikiomaa K-kauppaasi tai tekemässä suosittua TV-ohjelmaasi tai opiskelemassa psykologiksi tai onnistumassa rakkaassa lajissasi olympialaisissa tai kirjoittamassa intohimostasi kirjan tai toteuttamassa sen lomamatkan, josta olet haaveillut tai viimein löytämässä unelmiesi työn tai saamassa sen kodin, josta haaveilit. Minä uskon sinuun.

Haluan, että tiedät, kuinka kiitollinen olen siitä, että olet olemassa ja olet elämässäni. Olet aivan erityinen. Haluan juhlistaa jokaista hetkeä kanssasi. Tiedän, ettet ole tullut elämääni sattumalta vaan olet suuri lahja ja osa isompaa suunnitelmaa. Olet ihmeellinen.

Nämä kaikki sanat haluan sanoa sinulle. Nämä kaikki sanat haluan kietoa ympärillesi kuin lämpöisen peiton, joka antaa lohtua, toivoa, lämpöä ja suojaa. Nämä kaikki sanat haluan sanoa myös minulle. Nämä kaikki sanat haluan sanoa myös minulle, kun opettelen olemaan paras ystävä itselleni.

Jauhoton kardemumma-banaanipannukakku kutkuttaa makuhermoja ilman lisättyä sokeria

Himoitsetko makeita herkkuja päivittäin?

Ei huolta, resepteilläni voit herkutella terveellisesti, vaikka joka päivä, ilman että kerrytät kehoosi epäterveellistä sokerikuormaa. Jauhotonta pannukakkua nauttiessasi et uskoisi, että kehosi saa samalla kertaa hyödyllisiä ravintoaineita. Tämä lempeän makea ja kardemummainen pannukakku hupenee pöydästä pala toisensa jälkeen ihan huomaamatta.

KARDEMUMMA-BANAANIPANNUKAKKU UUNISSA

(pieni uunipellillinen)

3 luomu kananmunaa

3 luomu banaania

3 tl psylliumia

2 tl kardemummaa

1 tl leivinjauhetta

1,5 dl vettä / tai kasvipohjaista maitoa

ripaus vaniljajauhetta

ripaus suolaa

VAIHE 1) Muusaa banaanit. Yhdistä kaikki aineet taikinakulhossa ja vatkaa sekaisin. Tarkista maku.

VAIHE 2) Kaada taikina leivinpaperilla vuoratun uunipellin päälle ja paista uunin keskiosassa, 200 asteessa, noin 20-25 minuuttia, kunnes pannukakun pinta on saanut hieman paahtuneen pinnan.

Hankalat tunteet ovat osa sopimustamme elämän kanssa

Katsoin silmät kostuen Susan Davidsin TED talkia. Hän sanoo kauniisti, että suru, häpeä ja vihakin ovat luontaisesti arvokkaita tunteita. Olemme jakaneet normaalit ja luonnolliset tunteet hyviksi ja pahoiksi. Kun työnnämme osaa tunteistamme pois, menetämme osan kyvystämme kehittää taitoja, joilla selvitä maailmassa sellaisena kuin se on, ei sellaisena, kuin toivomme sen olevan.

Helposti tulemme ajatelleeksi, että emme halua kokeilla jotakin, koska se voi aiheuttaa stressiä tai pettymystä epäonnistumisesta tai että haluamme vain tietyn tunteen menevän pois. Susan sanoo, että ne ovat kuolleiden ihmisten tavoitteita. Vain kuolleet eivät tunne epämukavuutta, sydänsuruja, epäonnistumista tai torjuntaa. Hankalat tunteet ovat osa sopimustamme elämän kanssa. Merkityksellistä uraa, perhettä tai maailman pelastamista ei voi saavuttaa ilman epämukavia tunteita.

Luulen, että kielteisinä koettuja tunteita torjuvat alitajuisesti erityisesti ne, joita on lapsena usein toruttu, voivoteltu tai koitettu saada pääsemään irti näistä tunteista – hyväksynnän ja ”on luonnollista tuntea pettymystä tai suuttumusta tässä tilanteessa” -ajattelun opettamisen sijaan.

Vaikka olen ollut asiasta tietoinen pitkään, olen silti huomaamattani pannut vastaan esimerkiksi ahdistuksen tunteille. Epämukavia tunteita alkaa myös helposti pelkäämään, mikä pahentaa tunnetta. Tiedostettuani tämän, olen alkanut aikaansaamaan pieniä muutoksia. Kun huomaan, että esimerkiksi työruuhka alkaa nostattamaan ahdistusta rintakehän alueelle, muistan ajatella, että ”hei ihanaa, kehoni reagoi ja viestittää minulle, jotta huomaisin rajani”. Täysin päinvastainen reaktio kuin mihin olen monet vuodet tottunut – ”voi ei” -ajatuksen sijaan!

Aikaisempi tapani on ollut ärsyyntyä tai pelästyä rintaan nousevaa ikävää tunnetta ja panikoitua entistä enemmän. Lopputuloksena on, että haluan ikään kuin pois tilanteesta ja kehostani. Sitähän en voi tehdä, joten sisälläni vain kuohuu ja on tukala olo. Tapani suhtautua asiaan uusilla ajatuksilla huvittaa ja rentouttaa tilannetta välittömästi. Tunnen, että voin ikään kuin palata syvemmin kehooni, hyväksyä ja ottaa tilanteen tietoisesti haltuun.

Hankalia tunteita ja niiden viestejä pitäisi ymmärtää vihjeinä siitä, miten suunnata omaa toimintaansa. Ne ovat minulle signaaleja. Tunteen hyväksyminen henkisen pakoon menemisen sijaan antaa voimia kohdata ja tehdä todellisia asioita, kuten vaikkapa työhaasteita tai ilmaista itseä vuorovaikutussuhteessa. Tällöin on pystynyt ottamaan tunteensa ja siten itsensä paremmin haltuun. Se on iso osa elämänhallinnan tunnetta ja kasvattaa itseluottamusta.

Esimerkiksi mindfulness ja myötätuntoisuus opettavat hyväksymään kaikkia tunteita ja ajatuksia. Vaikka puhumme kaikkien tunteiden hyväksymisestä, se ei todellisuudessa tapahdu vain asian tietäen. On hyvä opetella uusia reagointi- ja suhtautumistapoja silloin, kun tietty tunnetila on päällä ja kääntää oma sisäinen kurssi siinä hetkessä. Uudenlaiset yhteydet ajattelutapojemme ja tunnereaktioidemme välille vakiintuvat hiljalleen toistojen myötä.

Käveletkö sinäkin huolet pois mielestäsi?

Luonnossa käveleminen on hyvä tapa mielen hiljentämiselle ja kehotietoisuuden vahvistamiselle.

”Meditaatioharjoitukseksi” käy parhaiten kävely, joka on tavoitteetonta. On erilaista lähteä luontoon päämäärättömästi vaeltelemaan kuin siirtyä tavoitteellisesti kotoa kauppaan, jolloin kävely on enemmän suorittamista. Kauppakävelyllä huomio on usein pelkästään ajatuksissa eikä niinkään kehossa tai ympäristön tarkkailussa. Ympäristön tarkkaileminen on hermostomme tasapainolle tärkeää siksi, että silloin aivojen kapasiteettia käytetään aistihavaintoihin (nykyhetkessä tapahtuvat asiat) ja ajattelulle (menneisyyteen tai tulevaisuuteen liittyen) jää vähemmän tilaa.

Kehotietoisuuden tavoittaminen voi olla aluksi hankalampaa liikkeessä kuin paikallaan. Vielä haasteellisempaa on pysyä täysin läsnä kehossaan ja tietoisena keskustellessaan toisten ihmisten kanssa, jolloin tunteet ja ajatukset ottavat helposti vallan. On ihan luonnollista uppoutua keskusteluun, mutta omituisten tunteiden tai ajatusten noustessa olisi mukava olla tietoisempi siitä, mitä itsessä tapahtui. Itsetietoisuuden lisääminen kannattaa aloittaa yksin olemisella ja testata sitten oivalluksiaan toisten kanssa ollessa.

Lähde kävelylle ilman päämäärää. Lähde ulkoilemaan ja kävelemään tutkien ympäristösi yksityiskohtia, ilman ajatusta siitä, mihin olet menossa. Ei liikunnan tai minkään muunkaan asian vuoksi. Avaa vain ovi ja lähde seikkailemaan. Parasta on mennä luontoon, puistoon tai rannalle, koska kaunis luontoympäristö rauhoittaa hermostoa. Luontoympäristön kehovaikutus on edullisempi (äänimaisema, visuaalinen taidemaisema, tuoksut, mikrobit) kuin betonimaisemassa.

Kävelymeditaatiossa on hyvä kävellä hitaasti ja tietoisesti niin, että vie huomionsa pelkästään omaan liikkeeseensä. Aina, kun huomiosi karkaa ajatuksiin, vie huomiosi takaisin kehontuntemuksiisi, hengitykseesi tai aistihavaintoihisi.

Luontokävelyn lisäksi voit ottaa päivän aikana kävellen tapahtuvista siirtymistä palautumishetken. Kävelyharjoituksen yksinkertainen idea on, että aina kun mielesi alkaa esimerkiksi palaverista toiseen kävellessä harhailla, vaikka juuri sillä hetkellä olisi hyvä nollata pää hetkeksi, palauta huomiosi kävelemiseen ja siihen paikkaan, missä olet. Palauta huomiosi siihen, mitä on ympärilläsi, käytävän yksityiskohtiin, ääniin, jalkoihisi, vatsaasi, hengitykseesi eli siihen, miltä kehossasi tuntuu. Tarkkaile aisteillasi ympäristöäsi ja itseäsi. Näin palaudut läsnä olevaksi.

Kävelystään, kuten vähän kaikesta elämässään, voi tulla tietoisemmaksi ja oppia uusia oivalluksia itsestä.

Asioiden loputon pähkäily voi vetää ajatukset umpisolmuun – Hellitä, niin oivallukset tulevat kevyemmin

Ylianalysointi voi näyttäytyä asioitten jatkuvana miettimisenä ja loputtomana pähkäilynä, joka ei lisää ymmärrystä vaan saa päätä enemmän solmuun. Pidän itsereflektiotaitoa tärkeänä, sekä kykyä käyttää mielen erottelukykyä, mutta omalla kohdallani olen moneen otteeseen ajautunut ylianalysoinnin sivuluisuun.

Ajattelen, että taipumus analysoida on kuin kolikko jolla on molemmat puolet. Hyvänä puolena on se, että ihminen on taipuvainen reflektoimaan itseään, motiivejaan ja käyttäytymistään. Haastavana puolena on se, että ihminen on taipuvainen ylianalysoimaan ja pyörittämään loputtomia skenaarioita, joidenka ohjaaja on usein pelko ja itsesyytökset.

Ajattelen, että jokaisen on hyvä oppia hyväksymään omat taipumuksensa ja harjoitella elämään niin, etteivät ne haastavat puolet ime mehuja itsestä.

Ylianalysoinnin suhteen (johon olen edelleen taipuvainen) minun on tärkeä muistaa, että liiallinen analysointi on defenssi.

Se pyrkii suojaamaan ja harhauttaa huomion pois siitä, mitä TUNNEN. Silloin kun ylianalysointi on päällä, on lähes varmaa että pinnan alla koen epävarmuutta, pelkoa, hylätyksi tulon tunnetta, pettymystä, häpeää tai jotain kipeää tunnetta jonka äärelle pysähtyminen ei ole ihan helppoa.

Tällöin ylianalysoinnista voi tulla merkki sille, että on aika antaa ajatusten olla, ja pysähtyä tuntemaan. Ja joskus jos mieli on laukannut pitkään analysoinnin labyrintissa, tarvitaan usein myös konkreettista hellittämistä ja relaamista. Tervettä eskapismia, jopa.

Luota siihen, että mieli työstää asioista taustalla silloinkin kun et aktiivisesti yritä. On hyvä että on tilaa asioiden käsittelylle JA rentoutumiselle, ihan tavalliselle olemiselle.

Viisaus meissä ei löydy puristamalla vaan hellittämällä.

”Olemme toistemme elämässä syystä. Kiitos, että ilmestyit” – 5 voimakuvaa ystävyydestä

Onko sinulla elämässäsi ihmisiä, joiden kanssa tunnet olevasi kotona? ♥ Lisää voimakuvia löydät Instagram-tililtämme @hidasta.

@hidasta

Mitä ystävyys merkitsee sinulle? Millainen on hyvä ystävä? Keskustele aiheesta HIDASTA ELÄMÄÄ -KESKUSTELUALUEELLA.

Mielikuvittele Sun Juttusi todeksi

Visio SUN JUTUSTASI on voimallinen mielikuva siitä, mitä tahdot tulevaisuudessa luoda. Se antaa tekemisellesi suunnan. Mitä kirkkaampi suuntasi, sen helpompi sinun on tehdä valintoja. Kirkkaus antaa voimaa ja rauhaa.

Mielikuvitus on tietoa vaikuttavampaa. Tieto on rajallista, mielikuvitus rajatonta.

Tiedostamaton mielemme on siitä hassu, että se ottaa mielikuvittelumme todesta. Aivomme eivät erota, teemmekö jotain asiaa oikeasti, vai kuvittelemmeko tekevämme sitä.

Mikä potentiaali!

Ja kyllä vain me tuota potentiaalia uutterasti hyödynnämmekin – usein tajuamattamme. Lennokkaimmin stressatessamme. Kuvitellessamme kaikkia kauheuksia saamme jopa stressihormonitkin riehaantumaan kropassamme.
Hyvä esimerkki mielen ja kehon kimppahommista.

Myös tekemisiimme vahvasti vaikuttavat uskomukset ovat mielikuvituksemme tuotoksia. Ajatuksemmekin. Hyvässä ja pahassa. Pidämme ajatuksiamme helposti niin tosina ja tärkeinä, että alamme totella niitä.

Luulemme usein myös tietävämme, mitä joku toinen ajattelee meistä.

Potentiaalin viisas ohjelmointi

Ilosanoma on se, että voimme hyödyntää mielikuvittelun mieletöntä potentiaalia kaikkeen hyvään. Omien unelmiemme toteuttamiseen ja hyvinvointiimme. Kyseinen voima on käytettävissämme missä ja milloin vain ikinä haluamme. Kun vain sen tiedostamme, tunnistamme ja sitä todella haluamme.

Hyödyntäminen vaatii tietoisen ja tiedostamattoman mielemme yhteistyötä. Voimme uudelleenohjelmoida tiedostamattoman mielen (alitajunta) rajattomat kyvyt tietoisen mielemme avulla. Yhteistyön sujuminen vaatii ahkeraa, mutta lempeää treeniä. Pakottaminen ja kontrolloiminen eivät toimi.

Treeni: Kuvittele Sun Juttusi todeksi

Mieli ja keho toimivat siis keskinäisessä kiinteässä kimpassa.

Siksi on tärkeää rauhoittaa ja rentouttaa keho ennen varsinaista mielikuvatreeniä. Rauhoittaminen tapahtuu parhaiten hengityksen avulla. Kun annat kehosi rentoutua, rauhoittuu mielesi siinä ohessa automaattisesti.

Kunnon rentoutus on itsessäänkin jo paras mahdollinen terveys- ja voimarohto, minkä voit itsellesi antaa.

Kun olet rentoutunut, kuvittele Sun Juttusi totena. Näe, tunne ja koe, miltä se tuntuu. Tunne se voimakkaasti kehossasikin. Tunne intohimosi ja vapautesi – olemisen keveys. Kuvittele ja näe rinnallakulkijat, joiden kanssa jaat onnistumiset. Kiitä heitä ja itseäsi kaikesta. Anna lämmön ja rakkauden säteillä itseesi ja ulos itsestäsi. Kaikkialle.

Toista treeniä päivittäin. Uudelleenohjelmointiin tarvitaan kymmeniä, ehkä jopa satoja toistoja. Sitkeyslaji (mutta lempeä), jota kannattaa harjoittaa, sillä rentoutus ja siihen liitetty mielikuvittelu on tuloksellista unelmointia.

Unelmien ja todellisuuden raja on liukuva. Unelmasi luovat todellisuutesi. Unelmoi ja mielikuvittele sydämesi kyllyydestä.

Odotan innolla tapaavani sinut valmennuksissani, joihin voit tutustua tästä.