Aikanaan nämä sanat nostivat pelkoa, näin itseni juoksemassa valtoimenaan alastomana metsässä. Näkyyn liittyi valtava kaipuu, mutta ennen kaikkea tunne siitä, että olen jollakin tavalla “systeemin vankina”. Että en voi olla villi ja vapaa. Ja tämä puoli eli minussa jonkilaisena varjona, ja ilmaantui joskus yllättäen paikalle raivokkaana ja tuhoavanakin. Siihen sisältyi aavistus hulluutta. Ja enemmän kuin aavistus hulluuden pelkoa. Huomaamattani viritin tästä näystä tarinaa – olen syntynyt väärään aikaan, väärään paikkaan. Uhritarina. Ulkopuolisuustarina.
Mutta tämä on ollut tärkeä näky, ja se on jossakin alitajunnassa johdattanut minua, kutsunut minua, tullen pikku hiljaa päivän valoon, integroituen osaksi minua.
Luonnon merkitys on noussut elämässäni aivan keskeiseen asemaan – en voi hyvin, ellen pääse jatkuvasti metsään ja mieluumin myös meren äärelle. Luonnossa olen kotonani. Oma itseni ja samalla yhteydessä kaikkeen.
Luonto on myös temppelini. Luonnossa pyhyyden kokeminen ja haltioituminen on helppoa. Siinä koen että se on ihmisenkin luonnollinen tila – pyhyys ja haltioituminen. Joku viisas on joskus sanonut että “Luonto on Jumala 3D-muodossa”. Tämä on minulle hyvin totta. Luontoyhtedessä kokee elämän taian ja mysteerin.
Ja silloin, kun koen ja jaan tätä pyhää luomisvoimaa yhdessä muiden kanssa, alan uskoa ihmeisiin. Alan uskoa siihen, että ihminen pystyy ihan mihin vaan – lopettamaan tämän vallitsevan hulluuden hetkessä, luomaan maailman, jossa eletään rakkaudesta ja yhteydestä käsin, suojellen tätä ihmeellistä planeettaa, jolla saamme elää.
Sisäinen luontomme on yhtä ulkoisen luonnon kanssa. Juuri nyt minua kiehtoo erityisesti kehon rajaton tietoisuus … ihan sen meidän syvimmän, arkaaisimman tason ihmeellisyys … kuinka kun mitä syvemmälle menemme sisäisen eläimemme ja jopa liskomme uumeniin, sitä laakeampana aukeaa alitajunnan maailma, alkuvoima ja elämän mystisyys. Sanaton alkuvoima, joka tietää. Joka näkee. Joka jo on yhteydessä kaikkeen.
Voisiko olla niin yksinkertaista, että henkinen ja spirituaalinen herääminen on oman luontonsa kohtaamista – että se syvin havahtuminen piilee siinä kaikkein primitiivisimmässä osassa meitä, jonka ihmiskunta on itseltään kieltänyt asettuessaan luonnon ja eläinkunnan yläpuolelle? Että herääminen täyteen ihmisyyteen on heräämistä myös omaan eläimellisyyteensä?
Tämän kokemuksen ja oivalluksen kautta sanat villi ja vapaa alkavat tuntua hyvin luonnolliselta olotilalta, omalta tietoiselta valinnalta mistä käsin voin elää elämääni joka hetki. Olen vastannut oman luontoni kutsuun.
Ja tästä tietoisuudesta käsin sekin osa minua, joka ei oikein koskaan ole asettunut tänne maanpäälliseen elämään, alkaa herätä eloon.
Sirkkaliisa Kulmala johtaa Valiolla henkilöstön kehittämisestä vastaavaa tiimiä ja nauttii näköalapaikasta globaalin elintarvikeyrityksen uudistumisessa. Lissun sydän sykkii hyväntuuliselle yhdessä tekemiselle sekä jatkuvalle itsensä ja porukan haastamiselle niin töissä kuin kotona ihanan miehen, seitsemän lapsen ja koiran kanssa.
Työ on monille, myös minulle, tärkeää ja tuo mielenkiintoista sisältöä, haasteita ja onnistumisen kokemuksia elämään. Elämme kuitenkin aikaa, jolloin työn ja tiedon määrä kasvaa ja aikataulupaineet kiristyvät jatkuvasti. Työn hallitessa liiallisesti elämää se voi uuvuttaa fyysisesti ja henkisesti, sekä kapeuttaa kykyä ajatella uusilla tavoilla ja uudistua. Jotta työssään voi olla hyvä, tarvitaan elämään muutakin sisältöä; virikkeitä, lepoa ja aikaa niiden kanssa, jotka ovat kaikkein rakkaimpia. Työ on kuitenkin vain yksi osa elämää, ei koko elämä. Usein ihmiset, joilla on läheisiä ihmissuhteita joko perheen tai ystävien kautta, mielekkäitä harrastuksia, monipuolisia kiinnostuksen kohteita sekä aikaa toipumiseen, liikkumiseen ja lepoon, ovat myös monipuolisia ja tehokkaita työntekijöitä.
Kaikki, mitä uusi tutkimustieto on viime vuosina tuonut tullessaan aivojen toiminnasta, tukee sitä, että ihmisen ei kannata käyttää liikaa aikaa työntekoon; keskimäärin 8 tuntia tehokasta työaikaa on oikein hyvä. Liian pitkät työpäivät eivät paranna tuloksia, vaan kyky saada asioita aikaan heikkenee. Stressi kuluttaa aivoja ja vähentää kykyä luovuuteen, ongelmanratkaisuun ja arvostavaan vuorovaikutukseen muiden kanssa. On mielestäni hienoa, että tämä monen oma arkikokemus on saanut paljon tieteellistä tutkimusta tuekseen.
Reflektointi avuksi – miten minä voin muuttua edistääkseni asioita?
Jos tuntuu, että työt junnaavat paikallaan, päivät venyvät eikä lista lyhene, voi tutkia ja kyseenalaistaa omia toimintatapojaan. Perusteellisen ja tarkan ihmisen voi olla vaikeaa delegoida asioita muiden tehtäväksi.
Menemme ison osan työpäivää autopilotilla eteenpäin ja sitä on hyvä kyseenalaistaa aika ajoin; jättää pois vanhaa ja ottaa uutta tilalle; mennä epämukavuusalueelle ja venyttää omia rajoja voidakseen kehittyä pitkällä aikavälillä. Voisinko tehdä jotkin työt tai työvaiheet toisin, jotta työaikaa ei menisi niihin jatkossa niin paljon?
Yksi haaste, jonka olen huomannut pitkän esimiesurani aikana, on se, että meillä kaikilla on erilainen motivaatiorakenne; eri työt ovat eri tavalla kiinnostavia. Meillä on yleensä taipumus tehdä mieluimmin niitä töitä, jotka ovat kiinnostavia ja innostavia ja missä oma osaaminen on parhaimmillaan. Valitettavasti työnantajalle tärkeysjärjestys ei aina ole sama, ja tästä syntyy ristiriitoja ja epäselvyyttäkin. On hyvä pohtia omaa työtään myös tästä näkökulmasta; käytänkö aikaa työssä sellaiseen, joka on minusta todella mielenkiintoista, mutta ei yrityksen näkökulmasta tällä hetkellä kaikkein tärkeintä? Saan aina välillä itseni kiinni siitä, että olen tekemässä töitä, joista nautin todella paljon, mutta jotka eivät ehkä sillä hetkellä ole ”prio 1” -listalla työnantajalleni.
Vastuu omasta työkyvystä
Jokainen aikuinen ihminen on työpaikalla ja elämässä vastuussa itsestään. Jos tuntuu, että ei suoriudu omasta työstä järkevässä ajassa, on keskusteltava esimiehen kanssa ja pohdittava, mistä se johtuu. Onko tilanne ohimenevä vai jatkuva? Ovatko työvälineet kunnossa? Voiko aikatauluihin ja järjestykseen vaikuttaa? Saako itse vaikuttaa siihen, milloin ja missä työtä tekee? Autonomia parantaa työmotivaatiota ja tehokkuutta merkittävästi.
On selvitettävä mistä kuorma johtuu, eli onko työn tavoitteet ja prioriteetit määritelty selkeästi? Entä tietävätkö muutkin tiimissä, mitkä työsi tavoitteet ja prioriteetit ovat? Yleensä ei ole mahdollista, että kaikki työ on yhtä tärkeää ja kiireellistä. Jos entisten töiden ”päälle” tulee uusia töitä, pitää sopia siitä, mitä jätetään pois tai tehdään toisin. Voidaanko laskea laatutasoa, kuinka paljon ja missä asioissa? Lisätyön antajalla on velvollisuus ilmaista miksi sitä annetaan, mitä tarkoitusta lisätyö palvelee ja voiko vanhoja tehtäviä muuttaa ja uusia miettiä tehtäväksi eri tavalla kuin oli alun perin ajateltu.
5 viisi vinkkiä liiallisen työmäärän taklaamiseen
1. Hyväksy ihan hyvä
Vaikka sinulla olisi halu tehdä täydellistä ja viimeisteltyä ja nautitkin ehkä siitä, niin usein se ei ole mahdollista eikä kannattava strategia. Olen huomannut, että oma rima on myös usein korkeammalla kuin muiden, ja siksi aina välillä hämmästynkin, kun se itselle juuri ja juuri kelpaava onkin toisten mielestä oikein hyvä.
2. Priorisoi
Täsmennä esimiehesi kanssa työsi tavoitteet ja niiden priorisointi ja keskity tärkeimpiin ensin. On mahdotonta onnistua työssä, jos ei tiedä, millaisia tuloksia odotetaan. Jos tavoitteet ovat epäselvät, se aiheuttaa stressiä ja usein myös turhaa työtä, joka taas vie työaikaa. Mikäli työlistallesi ilmestyy töitä, jotka eivät mitenkään liity aiemmin asetettuihin tavoitteisiin, käy keskustelu siitä, mitä jätetään tekemättä ja miten prioriteettilistaa muutetaan. Muista keskustella muutoksista niiden kanssa, joiden työ liittyy sinun tehtäviisi, sillä prioriteettilistan muuttuminen on usein tieto, jonka muutkin tarvitsevat omaa etenemistään varten. Vanha kunnon neuvo pätee myös siihen, että kannattaa tehdä aamulla ensimmäiseksi kaikkein ikävimmät hommat alta pois, jolloin loppupäivä sujuu iloisemmassa tunnelmassa.
3. Keskity vain siihen, mihin voit vaikuttaa
Turhaa stressiä ei kannata ottaa asioista, joihin ei voi vaikuttaa. Mieti aina ensin, onko sinulla jokin sellainen ratkaisuehdotus, joka toisi asiaan paremman lopputuloksen? Kritiikki ilman ratkaisuehdotusta on valittamista. Muutos työssä on normi ja sen hyväksyminen osaksi työelämää helpottaa valtavasti. Aikaa ei kannata käyttää muutoksen vastustukseen, vaan ottaa selvää, mitä sinulta uudessa tilanteessa odotetaan ja alkaa hommiin.
4. Kaikkea ei voi saada
Työelämä, kuten muukin elämä on valintoja. Suunnittele oma työaikasi huolellisesti ja tee valinnat tavoitteiden kautta; mikä tekeminen edistää niiden saavuttamista eniten? Itse olen joutunut joskus tinkimään osallistumisesta mielenkiintoisiin projekteihin, seminaareihin ja tapaamisiin tai jopa omasta kehittymisestä ja valmennuksesta eli olen opetellut sanomaan ”ei” mukavillekin asioille. Terve itsekkyys töissä tuo sopivissa määrin käytettynä parempia lopputulemia. Toki on vaikeaa yksiselitteisesti määritellä, milloin on hyvä sanoa ei ja milloin taas lähteä mukaan uuteen. Kollegan auttaminen kuitenkin usein palkitsee oppimisella ja yhteisten tavoitteiden edistymisellä, luo yhteisöllisyyttä ja antaa mahdollisuuden pyytää itsekin apua. Silti rajansa kaikella.
5. Kyseenalaista
Tarkastele jatkuvasti omaa tapaasi tehdä asioita ja ota mallia muista. Tutkimuksissakin on todettu, että tehokkaiden työntekijöiden joukossa työskentely tekee kaltaisekseen. Yritän itse oppia muilta vinkkejä siihen, miten voisin tehdä asioita paremmin, helpommin, nopeammin ja laadukkaammin. Olen ollut onnekas, kun ympärilläni on aina ollut fiksuja ja taitavia työkavereita. Uskon matkimalla oppimiseen ja kopiointiin. Kaikkea ei tarvitse keksiä itse ja kannattaa olla rohkea ja kysyä, miten joku toinen on tehnyt saman asian. Kysy myös rohkeasti työkavereilta palautetta ja ota saamastasi palautteesta opiksi!
Haastan seuraavaksi kirjoittajaksi palvelujohtaja Teemu Naumasen Keskon Kaupan palveluista.
Sirkkaliisa Lissu Kulmala Senior Vice President HRD
Valio Oy
Oletko joskus ottanut vitamiinivalmisteita purkista ajatellen että se lisää elinvoimaasi? Kyllä, niin minäkin :). Mutta onko näillä olemassa mitään todellisia vaikutuksia hyvinvointiimme? Otetaanpa siitä selvää…
Vitamiini on puolalaisen biokemisti Casimir Funkin keksimä termi terveydelle elintärkeille aineille. Hän keksi sanan vuonna 1912 johdettuaan sen latinan kielen sanasta vita, joka tarkoittaa elämää ja amine, joka puolestaan viittaa typpipitoiseen amiini-ryhmään. Funk luuli tiamiinin (B1-vitamiini) löydettyään, että kaikki muutkin ravinteet olisivat amiineja. Brittiläinen biokemisti Jark Drummond ehdotti vuonna 1920 että nimi muutettaisiin ”Vitamine”:sta ”Vitamin”:ksi, kun havaittiin ettei kaikissa vitamiineissa ollutkaan amiiniryhmää. Vitamiinit ovat orgaanisia yhdisteitä, joita tarvitaan elimistössä normaaleihin fysiologisiin toimintoihin (vrt. kivennäisaineet ja hivenaineet, jotka ovat epäorgaanisia).
Perusterveen ihmisen vitamiinien tarve on suhteellisen pieni. Tarvetta kuitenkin lisää merkittävästi muun muassa stressi, hiljainen ja krooninen tulehdustila, pitkäaikaiset sairaudet, monet lääkitykset, tupakointi, raskaus ja imetys, raskas fyysinen työ sekä erilaiset ympäristön aiheuttamat kuormitukset (toksiinit, kemikaalit, lääkeaineet ym.). Tunnistatko itsesi jossain elämäsi vaiheessa näistä kuvauksista? Myös erilaiset geenivirheet eli mutaatiot voivat estää vitamiinien imeytymistä ja tavallista biologista hyväksikäyttöä elimistössä. Nykyisin suositut äärimmäisyyksiin viedyt dieetit voivat tutkimusten mukaan johtaa mikroravinnepuutoksiin.
Vitamiinit jaetaan imeytymistapansa perusteella kahteen luokkaan: rasvaliukoiset vitamiinit ja vesiliukoiset vitamiinit. Liukenemis- ja kuljetustapa vaikuttaa siihen, kuinka hyvin vitamiinit imeytyvät elimistöön ja toisaalta voidaanko näitä varastoida kudoksiin vai ei. Vesiliukoiset vitamiinit eivät varastoidu kovin helposti elimistöön (pl. B12-vitamiini), kun taas vastaavasti rasvaliukoiset vitamiinit varastoituvat kudoksiin helposti, kun rasvahappojen saanti ja imeytyminen ravinnosta ovat riittävällä tasolla. Rasvaliukoisia vitamiineja ovat A-, D-, E- ja K-vitamiinit. Myös karotenoidit ovat rasvaliukoisia. Vesiliukoisia vitamiineja ovat C-vitamiinit ja eri B-ryhmän vitamiinit. Vitamiinit eivät kuitenkaan ole kemiallisesti tai toiminnallisesti sukua toisilleen.
Monesti sanotaan, että normaali kotimainen arkiruoka riittää täyttämään kaikki elimistön tarpeet, mutta onko asia todella näin mustavalkoinen?
Vitamiinien määrä hedelmissä, kasviksissa ja eläinkunnassa on vähentynyt viimeisen parin vuosikymmenen aikana merkittävästi tehoviljelyn (keinolannoitteet, tuholaismyrkyt), kasvien jalostamisen ja maaperän köyhtymisen myötä. Vuonna 2004 julkaistun tutkimuksen mukaan 43 eri ravintoaineen pitoisuus on laskenut merkittävästi viiden vuosikymmenen aikana (1950-1999). Vastaavia tuloksia on saatu ympäri maailmaa. Esimerkiksi Iso-Britanniassa vuosien 1930–1980 välisenä aikana kasvisten keskimääräinen kalsiumtaso laski 19 prosenttia, rauta 22 prosenttia ja kalium 14 prosenttia.
Nyrkkisääntönä on, että mitä alkuperäisemmässä kunnossa ruoka on, sitä todennäköisimmin sillä on myös terveyttä edistäviä ominaisuuksia. Meta-analyyseissä on muun muassa todettu, että luonnonmukaisesti tuotetut luomuelintarvikkeet sisältävät merkittävästi enemmän antioksidantteja ja vähemmän raskasmetalleja ja torjunta-aineita kuin ei-luomulaatuiset elintarvikkeet.
Vitamiinit täyttävät elimistössä oman tehtävänsä, jota mikään toinen vitamiini, ravintoaine tai muu kemiallinen aine ei voi korvata. Vitamiinit ovat eri entsyymijärjestelmien osia, koentsyymejä tai näiden lähtöaineita. Ne osallistuvat laajasti koko elimistön aineenvaihdunnassa eri vaiheisiin ja solujen biokemiallisiin toimintoihin. Näitä ovat muun muassa energiantuotanto, immuunijärjestelmän toiminta, DNA- ja RNA-vaurioiden ehkäisy ja korjaaminen, solujen jakautuminen, detoksifikaatio ja hermosolujen vaurioiden korjaaminen. Vitamiinit toimivat vuorovaikutuksessa keskenään sekä eri mikroravinteiden kanssa.
Finravinto 2012 -tutkimuksen mukaan miehistä 43 % ja naisista 64 % käytti jotakin ravintolisää. Valmisteita, jotka sisältävät sekä vitamiineja että kivennäisaineita käytti miehistä 15 % ja rasvahappovalmisteita 16 %, naisilla vastaavat luvut olivat 31 % ja 22 %. Eniten ravintolisien käyttäjiä oli D- ja E-vitamiinivalmisteilla, naisista yli puolet käytti valmisteita, joista sai D-vitamiinia. Naiset käyttivät myös kalsiumia, magnesiumia ja C-vitamiinia sisältäviä valmisteita.
Olisiko nyt hyvä aika mittauttaa elimistösi vitamiinitasot?
TULOSSA LOKAKUUSSA 2018! Suomen ensimmäinen lääkärin kokoama kokonaisvaltaisen ja tasapainoisen ravitsemustilan saavuttamiseen keskittyvä verkkovalmennus.
Jokainen miettii joskus kuka oikein on ja mistä merkityksellinen elämä löytyy. Elämä voi tuntua suurelta palapeliltä, jonka palaset ovat hukassa. Riippumatta olosuhteista, sinussa on aina voimaa ja lämpöä – se kirkas kohta, joka tietää, ja jossa olo on kotoisa.
Etsiminen itsessään on hassu konsepti. Se on niin arkipäiväinen ja toisaalta ikiaikainen osa ihmisyyttä, ettet ehkä edes huomaa sitä. Tai sitten todellakin huomaat jonkin puuttuvan ja etsit sitä – työstä, toisista ihmisistä tai maailman ääristä. ”Jos se ja se asia, ihminen tai olosuhde vain olisi kohdillaan, sitten kaikki toimisi.” Tunnistatko tämän ehdollisen ajatuksen? Lupaus elämän sujuvuudesta tuntuu olevan ihan nurkan takana. ”Kun tämän vielä ratkaisen, sitten!” Kyse voi olla myös epämääräisestä kaipuusta. Et ihan tiedä mitä ja minne kaipaat, mutta jonnekin. Sen kun vielä saisi selville, että minne.
Joskus etsijän matka tuntuu tosi pitkältä. Elämä voi ryttyillä ihan oikeasti ja eteen tulla hankaliakin juttuja. Niiden takanakin on kuitenkin rauhaa. Vaikeimmissa hetkissä voikin yllättäen nähdä selvästi ja tuntea elämän ihan lähellä, itsessään.
Syvä, rauhallinen elämän totuudellisuus ei hätkähdä kiireestä, metelistä tai oikeastaan mistään.
Se on sinussa ja minussa koko ajan, jos vain huomaamme. Se on ikäänkuin näkymätöntä, mutta silti näkyvissä. Nähdäkseen täytyy olla silmät tai sydän tietyssä asennossa.
Etsijästä löytäjäksi
Jos tahdot etsimisen sijasta keskittyä yhä enemmän löytämiseen, tässä kaksi ehdotusta, jotka ovat sekä haastavia että yksinkertaisia toteuttaa:
Suuntaa huomio sisäiseen ulkoisen sijasta. Viisausperinteet kautta aikojen ovat sanoneet samaa: se mitä etsimme ei löydy ulkopuolelta, vaan sisäänpäin katsomalla. Kun huomaat etsiväsi rakkautta, tasapainoa tai hyvää oloa ulkopuoleltasi, mieti voisitko löytää sen jo sisältäsi tai miten voisit luoda sitä? Sen sijaan että odotat maailman vastaavan toiveisiisi, pyri sinä vastaamaan niihin, vaikka sitten haparoiden. Jos kaipaat rakkautta, rakasta!
Suuntaa huomio tähän hetkeen menneen tai tulevan sijasta. Tätä yksinkertaista ohjetta toistetaan usein, mutta pelkkä tiedollinen ymmärrys ei riitä. Oivallus on elettävä todeksi omakohtaisesti, käytännössä. Huomaa se, mitä jo olet. Suojele sitä hyvää ja inspiroivaa, mikä sinussa on. Anna sille tilaa. Ruoki olemassaolevaa, nyt. Niin se voi kasvaa luonnolliseen potentiaaliinsa hetki kerrallaan. Kaikki merkittävä tuleva syntyy tästä hetkestä käsin. Menneisyyden haavaa tai haikeutta voit myöskin hoitaa tässä ja nyt. Olisiko mahdollista antaa myös kaiken sen vaikean, mikä on, olla? Voisiko sen sietää?
Etsijän tie vie kotiin
Sinun ei tarvitse matkata maailman ääriin löytääksesi. Kun kaipaat, kaipaatkin ehkä ”vain” itseäsi täydesti saapuvaksi. Tämä on lohdullinen ajatus. Voit löytää kaiken tarpeellisen tai ainakin sen mitä liikkeelle lähtöön tarvitaan, ihan vaan sinusta. Sinä olet se aarrearkku, jossa vastaukset odottavat. Löytämisen odotettu kliimaksi ei olekaan mitään kummallista, vaan ihmisyyttä, jossa näkökulma on tarkentunut ja inhimillistynyt.
Kotona – tuo sana tuo lohdullisen olon, eikö? Ei tarvitse mennä minnekään, voi olla rauhassa.
Mitään muuta ei elämä lopulta pyydä, kuin että olisit kotonasi sinussa. Se on sekä tosi vähän ja että tosi paljon pyydetty! Että tuntisit, kuten kolmevuotias eräänä kauniina hetkenä: ”Tässä on se ainoa paikka, missä mä haluan olla.”Kun olet kotonasi sinussa, olet kotonasi koko maailmassa.
Muista myös Etsijän kirja (Otava/Hidasta elämää 2017).
Tunteiden tarttuminen on todellinen asia, joka vaivaa etenkin herkkiä ihmisiä. Tuttava- ja asiakaspiirissäni, sekä omassa perheessäni on ihmisiä, jotka nappaavat toisten tunteet todella herkästi, eivätkä aina osaa tehdä eroa omien tunteittensa ja muiden ihmisten tunteiden välillä. Itsekin olen herkkä aistimaan toisten tunnetiloja ja eri paikoissa vallitsevan yleisen tunnelman. Voin melkein vannoa, että vaistoan sen, jos jossain on juuri riidelty.
Kerran ollessani matkalla entisten appivanhempieni luo minut valtasi ahdistus. Se tuli kuin puun takaa, eikä tuntunut olevan millään tavalla aiheellista, joten hoksasin kysyä itseltäni oliko kyseessä oma tunteeni. Sain välittömästi mielessäni vastauksen ei, ja perille saavuttuani ymmärsin tunteitteni ailahduksen syyn: Appivanhempien luona vallitsi ikävän ahdistava tunnelma hankalan elämäntilanteen vuoksi.
Jokainen vähänkin herkempi on varmasti on kokenut sen, että olo on kuin tyhjiin imetty tietynlaisten kohtaamisten jälkeen. Jotkin ihmiset vievät kerta kaikkiaan mehut puheliaisuudellaan, kovaäänisyydellään, itsekeskeisyydellään, negatiivisuudellaan tai mikä eriskummallisinta – pelkällä läsnäolollaan. Herkkä ylikuormittuu varsin nopeasti joutuessaan puhetulvan kohteeksi tai viettäessään aikaa kovin vaativien, aggressiivisten tai valittamiseen taipuvaisten ihmisten kanssa. Narsistiset tyypit, joiden elämä pyörii oman navan ympärillä, saavat herkän ihmisen väsähtämään varsin nopeasti ja etsimään nopeinta pakoreittiä. Mistä tässä oikein on kyse ja miten itseään voisi suojata?
(Ote kirjastani Ihana herkkyys – Rikasta elämää kaikilla aisteilla, Otava/Hidasta elämää -sarja, 2018)
Tieteellinen selitys tunteiden tarttumiselle löytyy peilisoluista. Aivoistamme löytyy muun muassa tunteiden peilaamiseen erikoistuneita soluja, jotka saavat meidät myötäelämään toisten kokemuksia ja tunteita. Ollessamme vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa, peilisolumme aktivoituvat ja välittävät tietoa tuon toisen henkilön kokemuksista. Aivojemme tunnekeskus saa ärsykkeen ja samaistumme toisen kokemukseen. Hienovaraiseen energiaan ja sen aistimiseen erikoistuneena olen huomannut, että osalla ihmisistä tuntuu olevan suorastaan yliaistillinen kyky havaita toisten tunteita ja ajatuksia.
Miten itseään voisi suojata, kun tunteet tarttuvat?
Aina emme voi päättää kenen kanssa olemme tekemisissä, mutta itselle lähimmät ihmiset kannattaa valita huolella. Luin hiljattain tutkimuksesta, jossa todettiin valittamisen tuhoavan aivosoluja! Aika hurjaa. Alla muutamia vinkkejä, joista on apua haastavissa vuorovaikutustilanteissa.
Muista että todennäköisesti reagoit toisen tunteisiin, eivätkä ne ole sinun tunteitasi.
Opettele tulkitsemaan kehonkieltä ja lukemaan sanatonta viestintää. Se auttaa ymmärtämään muita ihmisiä.
Pidä oma kehonkielesi ja äänensävysi rauhallisina, vaikka toinen kiihtyisi. Älä peilaa omalla käytökselläsi toisen käytöstä.
Muista, että sinulla on lupa ottaa aikalisä tai poistua kokonaan epämiellyttävästä tilanteesta (ainakin useimmiten).
Kuvittele että sinulla kasvaa jaloista paksut juuret maan ytimeen saakka ja ympärilläsi on negatiivista energiaa torjuva energiasuojakupu.
Hengitä syvään ja rauhallisesti ja lähetä mielessäsi myönteisiä ajatuksia hankalasti käyttäytyvälle ihmiselle.
Kiltin voimakortit auttavat pitämään rajasi ja suojaamaan itseäsi kuormittavissa kohtaamisissa.
Kirjoittaja on Sanni Lehto, tutkimusmatkailija retkellä kohti terveempää, vapaampaa ja tasapainoisempaa elämää sekä itsensä rakastamista, parantamista ja uudelleenluomista.
Joskus luulemme haluavamme parantua, mutta oikeasti emme halua tai emme uskalla. Joskus valitsemme ennemmin sairauden kuin terveyden.
Ehkä pelkäämme parantua, sillä paraneminen voi tarkoittaa muun muassa täyttä vastuunottoa itsestä ja omasta elämästä. Vastuunottoa omasta onnellisuudesta. Se voi tarkoittaa äärimmäisen rehellistä peiliin katsomista, itsensä kohtaamista, kaikkinensa. Paraneminen voi tarkoittaa rakkauden vastaanottamista, rakkaudeksi tulemista. Ja se voi olla pelottavaa.
Paraneminen voi tarkoittaa uuden identiteetin omaksumista, vanhasta persoonasta luopumista. Se voi vaatia luopumista sellaisista itsen osista, jotka ovat suojelleet meitä maailmalta, kivulta, rakkaudettomuudelta, hylkäämiseltä.
Se voi vaatia luopumista suojamuureista, kuorista, naamioista. Piilopaikasta, suojakolosta, uhrikortista. Paraneminen voi tarkoittaa luopumista vanhoista taakoista ja uskomuksista. Paraneminen voi tarkoittaa oman ihmisyytensä kohtaamista, oman pienuutensa, mutta myös oman suuruutensa. Ja se, jos jokin, on pelottavaa.
Paraneminen voi tarkoittaa luovuttamista, antautumista, totaalista kontrollista irtipäästämistä, kuolemista. Se voi tarkoittaa kaikesta opitusta poisoppimista. Kaikesta siitä luopumista, minkä vaivalla oli rakentanut, huomatakseen, että se ei enää palvelekaan meitä. Paraneminen voi tarkoittaa uuden ajattelutavan, uuden asenteen uuden kielen, uuden rytmin omaksumista. Ja vanhoista tutuista turvallisista tavoista ja tottumuksista luopumista.
Se voi tarkoittaa, että sanoo muille EI, jotta itselleen voi sanoa Kyllä. Se voi tarkoittaa pettymyksen tuottamista muille ja rajojen asettamista, terveen itsekkyyden opettelua. Paraneminen voi olla opettelemista kunnioittamaan ja arvostamaan itseään.
Paraneminen voi olla hyvinkin epämukavaa. Se voi olla kivuliasta ja vaatia ponnistelua, työtä, sinnikkyyttä, luottamusta ja kärsivällisyyttä. Paraneminen voi tarkoittaa omien tunteiden kohtaamista. Paranemisprosessi voi vaatia niiden kaikkein vaikeimpien ja pelottavimpien tunteiden tuntemista, niiden kanssa olemista. Se voi tarkoittaa kyyneleitä, pelkoa, surua, vihaakin.
Paraneminen voi tarkoittaa omiin piilotetuimpiin mörköihin tutustumista, niiden kanssa ystävystymistä ja niiden vapauttamista. Se saattaa tarkoittaa pimeyteen astumista, varjotyötä, valon tuomista pimeyteen. Paraneminen on sen kaiken pimeyden katsomista myötätunnolla, armolla, lempeydellä, rakkaudella. Se on kaiken meissä olevan rakkaudellista, myötätuntoista syleilyä.
Paraneminen voi tarkoittaa ytimen äärelle pysähtymistä, ydinhaavojen kärsivällistä, sitkeää voitelua, kollektiivisen sisäisen lapsen rauhoitustalkoita, rakkauden ja turvan juurruttamisoperaatiota. Se saattaa tarkoittaa paiseen puhkaisua, suursiivousta, perusteellista uudelleenjärjestelyä tai perustusten uudelleenrakentamista. Se voi tarkoittaa sukupolvien ketjujen katkaisua, pöydän putsaamista, itsensä ja sitä kautta maailman uudelleensynnyttämistä.
Paraneminen voi tarkoittaa anteeksiantamista, vihasta ja katkeruudesta luopumista, surutyön läpikäymistä. Rauhan solmimista menneen kanssa, itsensä ja toisien kanssa, maailman kanssa. Pysyvän rauhan.
Paraneminen voi tarkoittaa, että valitsee rakkauden pelon sijaan, kerta toisensa jälkeen, vaikka se olisi kuinka vaikeaa ja epämukavaa. Paraneminen voi tarkoittaa riippuvuudesta irti päästämistä. Se voi vaatia paljon tahdonvoimaa ja tahdosta luopumista.
Paraneminen ei myöskään ole lineaarista, vaan se on sipulin kuorimista. Paraneminen voi tuntua välillä kaoottiseltakin. Se voi tuntua kriisiltä tai se voi tuntua sekoamiselta. Se voi tuntua kuolemiselta. Se voi tuntua isolta urakalta, kiviseltä, juurakkoiselta, myrskyiseltä polulta. Loputtomalta suolta, jossa tarvotaan yksin.
Paraneminen voi pelottaa monia. Se voi olla kuitenkin elämämme tärkein päätös. Elämämme rohkein valinta. Se voi olla elämämme tärkein matka, matka omaan itseen, matka oman sisäisen lapsen luo, matka rakkaudellisen läsnäolon löytämiseen. Aikuistumiseen. Se voi olla matka yhteyteen, vapauteen, Rakkauteen.
Paraneminen voi johdattaa meidät Luojan eli itsemme äärelle, ykseyteen, uuteen olemisen olontilaan, jossa emme vain hengitä, vaan Elämme. Elämään, jossa emme vain selviydy, vaan kukoistamme.
Paikkaan, jossa on ääretön Rauha. Se Rauha tulee yllättämään meidät itsemmekin. Ja se Rohkeus. Se rohkeus tulee muuttamaan kaiken. Maailma muuttuu kun parannumme. Kun parannumme, muutamme maailmaa.
Joka kerta kun eheytämme itsessämme jotain, parannamme maailmaa. Oma sisäinen paranemistyömme on mittaamattoman arvokas lahja maailmalle. Parantamalla itsemme rohkaisemme myös muita samaan, toimimme esimerkkinä ja voimme jakaa toisillemme arvokkaita kokemuksiamme ja oppimaamme.
Voimaannuttuamme voimme säteillä ympäristöömme valoa, rauhaa ja rakkautta. Ja energiamme vaikuttaa kaikkeen, ihan kaikkeen, lähellä ja kaukana, ajasta ja paikasta riippumatta. Paraneminen tuo meidät takaisin Äiti Maan yhteyteen. Paraneminen tuo meidät Kotiin, Rakkauden syliin. Se saa Rakkauden ja Elinvoiman virtaamaan meissä. Se tuo meidät takaisin aitoon, rakkaudelliseen yhteyteen toisiimme. Ympäristöömme. Kaikkeen olevaiseen. Paraneminen vaatii oman voiman, sisäisten avaimiemme käyttöönottoa ja se myös johdattaa meidät oman voimamme, jumaluutemme, valtavan potentiaalimme äärelle.
Me voimme valita. Sillä meissä on se kaikki viisaus, rohkeus ja voima mitä tarvitaan tällä matkalla. Se on meissä sisässä. Meissä kaikissa on sisäänrakennettu paranemismekanismi. Se täytyy vain vaan kaivaa esiin.
Luonto hakeutuu aina tasapainoon, keho haluaa parantua, jokainen solu voi uusiutua. Kipu on kutsu rakkauteen. Me ollaan tällä tripillä yhdessä. Ja meillä kaikilla on Paranemisen Lahja.
Riippumatta titteleistä tai median luomista rooleista kaiken takana on ihminen. Seuraavassa laulaja ja lauluntekijä Ellinoora, 24, kertoo, mitä eri sanoista tulee hänelle mieleen.
VAPAUS
…on kaunis käsite jolla on monta merkitystä. Tällä hetkellä mulle voimakkaimpia ja ajankohtaisimpia teemoja sen ympärillä ovat ilmaisunvapaus ja sananvapaus, joita olen paljon pohtinut. Laulunkirjoittajana täytyy omaksua tietynlainen ”tunteiden välittäjän” rooli, toimia eräänlaisena viestikapulana laulun ja yleisön välissä. Sanoa asioita, joita monet ehkä miettivät mutta eivät uskalla sanoa niitä ääneen tai eivät ole vielä löytäneet väylää missä tulisivat kuulluksi.
Siksi koen, että oma tunteiden kirjo täytyy hyväksyä, eikä tunteita saisi liikaa pelätä tai filtteröidä myöskään paperille. Vaikka se ei ole aina helppoa. Ajattelen silti, että vapaus kirjoittaa siitä, mikä itseä milläkin hetkellä liikuttaa, on suuri lahja. Vapauteen liittyy usein myös jostain irti päästämistä. Jos eläisin ideaalimaailmassa, itse haluaisin olla täysin vapaa muiden mielipiteistä, turhista peloista ja liiasta itsekriittisyydestä.
ELÄMÄN TARKOITUS…
…on olla puhtaasti onnellinen.
ILO…
…on kupliva ja ihana tunne. Ihan yksi elämän tärkeimmistä peruspilareista. Oon sillä lailla aika ääripää ihminen, että tunnen niin iloni kuin suruni aika voimakkaasti. Se vetää välillä maihin, mutta välillä kokee sitten pienistäkin asioista ihan euforista iloa. Ne pienet jutut ovat oikeilla hetkillä joskus niitä suurimpia.
MUSIIKKI…
… on sielunkumppani. Tavallaan maailman paras ja maailman haastavin parisuhde. Sellainen, josta tiedän etten eroa koskaan, jonka kanssa mulla ei oo B-suunnitelmaa. Nyt aikuisuuden kynnyksellä on välillä hassua havahtua siihen, että se on oikeasti toteutunut unelma, mun duuni, joka harvoin tuntuu työltä.
Musan kautta olen oppinut oikeasti tuntemaan ja sanomaan asioita. Yhdessä haastattelussa kysyttiin kerran että nii, mitäs muuta teet ku tätä musiikkia. Mua nauratti kysymys, mut myös oma vastaukseni kun totesin, että en oikeestaan mitään muuta mainitsemisen arvoista. Voisin puhua tästä aiheesta ikuisuuden.
RAKKAUS…
…on selittämätön ja puhdas voima. Paikoittain tuntuu että se tekee hulluksi. Mulle rakkaus on kaiken tunnesähellyksen ja ilotulituksen lisäksi loppujen lopuks välittämistä, ymmärtämistä ja läsnäoloa. Halua olla yhdessä. Sitä, että haluaa olla toisen kanssa, sen takia mitä toinen on, eikä siitä huolimatta mitä toinen on.
KOHTAAMINEN…
… Kunpa me osattais jotenkin katsoa aina ihmisen tavatessa ensivaikutelman, omien ennakkoluulojen, asetelmien ja odotusten taakse.
ITKU…
…on puhdistava kokemus. Viime aikoina en oo itkenyt niin paljon, kyynelkanavat tyhjeni jotenkin tossa syksyn aikana niin voimakkaasti. Itkemisen jälkeen tulee yleensä jotenkin järkevä olo. Kun kyyneleet on pyyhitty, on aina aika mennä eteenpäin.
ELÄMÄ…
…on järjetön, hieno, paikoittain itkettävä, ainutkertainen ja oma. Sellainen mahtipontinen orkestraalinen teos joka poukkoilee, suurenee, pienenee ja kasvaa taas ja jonka alussa ja lopussa soivat vain yksinäiset mutta kauniit ukulelet. Haha.
KIITOLLISUUS…
… Ensi kesänä 80 vuotta täyttävä Mummini sanoi mulle tässä taannoin, että ennen nukkumaanmenoa hän miettii joka ilta kolme asiaa joista tuntee kiitollisuutta. Hän on aika pedantti nainen, joten tekee sen oikeasti. Toivoisin, että osaisin itse toimia tulevaisuudessa samoin.
NUORUUS…
…on yks mun lempisanoista! Oppimisen, kokemisen, oman identiteetin muovautumisen aikaa. Kaiken kaikkiaan ihanaa ja repivää samaan aikaan. Nuorena on myös altis sille, että menee rikki, kun tuntee asioita niin vahvasti. Sellaiset kokemukset voivat vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen. Itsestä ja omasta sydämestä pitäisi kai oppia pitämään huolta jo suhteellisen aikaisessa vaiheessa. Sitä vois opettaa jo koulussa!
ELÄMÄNTEHTÄVÄ…
…Mun elämäntehtävä on kirjoittaa elämään jääviä lauluja, elää onnellista elämää, unelmoida suuria ja toteuttaa peloitta niistä suurimpia ja hulluimpia, rakastaa ehdoitta, toimia tarpeen vaatiessa järjettömästi ja sydän edellä, etsiä tasapainoa, oppia, löytää kysymyksiin vastauksia ja ehkä lopulta ymmärtää, kuinka kaikki tapahtui syystä ja kuinka hieno reissu tuli tehtyä.
Olen usein havitellut onnellisuutta elämässäni. Kuvittelin joskus, että se on se, mitä meidän pitää täällä tehdä. Kokea onnellisuutta ja olla onnellinen, aivan kuin onnellisuus olisi jotenkin hyvän ihmisen mittari. Ihmisyys on erikoinen kenttä. Kun siihen pistää monia päällekkäisiä ajatuksia voi syntyä erikoinen soppa. Tällä tarkoitan sitä, kun yhdistetään henkisyyttä, hyvinvointia, ajan ilmiöitä ja suuntauksia yhteen pakettiin. Tästä syntyy helposti omia tulkintoja siihen, mitä meidän ”pitäisi” tehdä ihmisinä. Nämä erilliset ajatukset muodostavat usein mielikuvia, jotka eivät välttämättä vastaa todellisuutta.
Jos otetaan esimerkiksi onnellisuus. Itsessään onnellisuudessa ei ole tietenkään mitään vikaa. Mutta haasteeksi voi nousta se, että jos tavoittelemme onnellisuutta, niin itsessään tavoittelemisesta voi tulla meillä enemmän stressiä ja paineita kuin itsessään sitä onnellisuutta. Onnellisuuden tavoittelusta voi tulla vahva tapa määrittää oma itsensä. Jos olen onnellinen – olen hyvä ihminen; jos en ole onnellinen – olen huono ihminen. Tämä ilmiö voi toistua lähes kaikessa mitä alamme tavoittelemaan hinnalla millä hyvänsä.
Tässä maailmassa (länsimaissa) elävä ihminen voi helposti tehdä elämästään jatkuvasti helpompaa ja automatisoidumpaa. Tässä käy helposti niin, että jatkuvasti pienentää omaa kenttäänsä kokea elämää. Olemme jatkuvasti enemmän sisällä missä on ilmastointi, jotta kehon ei tarvitse lämmittää itseään. Ajamme kulkuneuvoilla, jotta kehon ei tarvitse käyttää energiaa liikkumiseen. Käytämme erilaisia ärsykkeitä, netistä kofeiiiniin, jotta saisimme sisältöä päiviimme.
Ja se onnellisuus? Saattaa käydä niin, että kuvittelemme onnellisuuden olevan yhtä kuin mukava. Mukava, helppo ja vaivaton, vähän niin kuin lämmin suihku, joka tuntuu hetken aikaa hyvältä. Tai jos onnellisuuteen yhdistyy jotenkin ajatus siitä, että se on tunnetasolla jatkuvaa hyvän mielen kokemista, niin voi olla aika vaikeaa oikeastaan kokea sitä onnellisuutta.
Onnellisuus ja merkityksellinen elämä eivät ole toistensa vastakohtia
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että elämä on helppoa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että käytämme ärsykkeitä ja elämäämme helpottavia asioita. Kuitenkin omassa elämässäni olen huomannut sen, että onnellisuus, henkisyys, hyvinvointi, itsensä kehittäminen tai mikä tahansa termi, voi määrittää meidän tekemistä ja olemista liikaa, näin ollen estäen meitä olemasta omia itseämme ja kokemasta merkityksellistä elämää. Näin ei tietenkään käy aina, mutta mahdollisuus siihen on olemassa.
Eikä onnellisuus ja merkityksellinen elämä ole myöskään toistensa vastakohtia, ne voivat aivan hyvin olla molemmat mukana. Jos kuitenkin koet, että olet havitellut onnellisuutta, sitä täydellistä elämää tai muuta vastaavaa, jääden kuitenkin tyhjäksi sisältä, kysyn sinulta seuraavat 10 kysymystä.
1. Estääkö jonkin asian tavoittelu sinua elämästä täydempää elämää?
2. Estääkö jokin mielikuva itsestäsi sinua kokeilemasta asiaa minkä lopputulosta et tiedä?
7. Määritteletkö oman ihmisyytesi jonkin ulkoisen standardin mukaan – onnellisuus, henkisyys, tasapaino yms?
8. Piilotatko oman keskeneräisyytesi vai oletko jo tutustunut siihen myöntämällä sen olevan sinussa?
9. Koetko täyttymystä elämästäsi? Miksi?
10. Miten eläisit, jos antaisit itsellesi luvan kokea juuri haluamaasi elämää? Uskallatko myöntää sen itsellesi, vai onko sen sanottaminen hankalaa?
Loppuun haluan sanoa, että näihin ei ole mitään oikeaa vastausta. Itsessään merkityksellisestä elämästä tai sen tavoittelustakin voi tulla stressiä ja paineita. Me voimme kokea ihan mitä tahansa, ihan mistä tahansa asiasta. Me voimme myös kokea vapautusta häpeästä, keskeneräisyydestä ja ”huonoudestamme”. Me voimme valita tässä elämässä. Me jokainen saamme tietyt ärsykkeet maailmalta, joihin emme voi vaikuttaa. Mutta voimme valita sen kuinka reagoimme noihin ärsykkeisiin.
Vapaasti Viktor Franklia lainaten; ärsykkeen ja vastauksen välissä on tyhjä tila. Tuossa tilassa on meidän voimamme valita vastauksemme. Vastauksessamme piilee kasvu ja vapaus.
Seisoin ystäväni kanssa satumaisen kauniin vesiputouksen edessä keskellä vehreää viidakkoa. Putousta ympäröivät kalliot ja astuimme pieneen altaaseen, jossa viileä vesi kutitteli varpaitamme. Oli viidakon suhinaa lukuunottamatta hiljaista. Ohut pilvi suojasi kuumottavalta auringolta. Seisoimme hetken siinä ja päivittelimme veden ihanuutta varpaissa. Kunnes kyllästyimme. Kävimme vähän levottomiksi. Mitä seuraavaksi?
Ystäväni rikkoi lopulta hiljaisuuden. Kiivetäänkö kalliota pitkin vesiputouksen päälle? Jos siellä meitä odottaa vielä uskomattomampi maisema, vielä suurempi vesiputous?
Olen tehnyt samaa ihan jokapäiväisissä jutuissa, ihan huomaamatta. Silloin harvoin kun olen tarvinnut vaikka juhlamekkoa. Olen juossut kaupasta toiseen, vaikka se ihan ensimmäinen silmiini osunut mekko sai henkeni salpaamaan. Ihana! Täydellinen! Silti riisuin sen, asetin takaisin tangolle ja kerroin myyjälle, että katselen vielä. Josko löytäisin jotain muuta. Sitten juoksulenkki pitkin putiikkeja niin, että syöminen ja juominenkin unohtuvat. Lopulta kävelen vähän häpeillen kolkuttamaan ovea, jota ollaan juuri sulkemassa. Otan tuon, jota aamulla sovittelin. Myyjä nyökyttelee tietäväisen ja vähän huvittuneenkin näköisenä päätään.
Huomaan ”vähän vielä paremman” tavoittelun myös työssäni. Luulen, että kirjakustantajani antaa minulle enää vähän vähemmän hanakasti kirjan vihoviimeisiä vedoksia. Hän pelkää (ja kaiketi ihan syystä), että alan hänen sanojensa mukaan nysväämään. Miettimään olisiko tämä kohta parempi, jos lisäisi vielä vaikka toisen metaforan. Maalaisi vähän lisää. Vaihtaisi sanan vähän soljuvammaksi.
Jos aina haluaa jotain hienompaa, suurempaa tai näyttävämpää, löytääkö koskaan perille? Jos aina etsii jotain parempaa, osaako koskaan nauttia mistään hienosta, suuresta tai näyttävästä? Tarpeeksi hyvästä.
Kipuan vielä yhdet portaat, jotta näkisin pidemmälle. Kiipeän vielä yhden aidan yli. Jos sen takana oleva puutarha olisi omaani vehreämpi.
Mutta loputtomiin ei kannata kivuta, määrättömästi kiivetä, sillä silloin saattaa olla suurempi mahdollisuus pudota kuin saavuttaa suurempaa tai parempaa.
Kauneintakin maisemaa on vaikea arvostaa, jos miettii tauotta avautuuko seuraavan kukkulan takana jotain vielä upeampaa. Uskaltaisiko joskus sanoa, että juuri tässä on hyvä. Kaikki tämä on tarpeeksi. En kaipaa tähän hetkeen mitään lisää.
P.S. Tänään olen onnellinen siitä, missä juuri nyt seison. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä juuri nyt näen.
Ihmisellä on halu löytää omat rajat, tarpeet ja mieltymyksensä. Me haluamme kokea itsemme muista erillisenä ja erityislaatuisena: minä tässä ja nyt ainutlaatuisine taipumuksineni ihmeellisen elämän äärellä ja ympäröimänä. Joskus taas sisältä nousee kaipaus löytää yhteys johonkin itseä suurempaan niin, että lopulta omat rajat unohtuvat ja minä katoaa. Tämäkin kaipuu sulautumisesta on myös syvä ja perustavanlaatuinen ihmisille.
Tässä tekstissä tutkiskelen tätä uppoutumisen kaipuuta. Löydän itsestäni erilaisia ilmentymisiä tästä kaipauksesta. Joskus, vaikkakin harvoin, huomaan löytäväni itseni sokerikuorrutteista herkuttelutaivaasta. Useammin taas monelle tutusta some- tai uutisvirrasta, jolloin olen hetken tiedonvirran kohde ja saan levätä tekijärooleistani. Välillä tämä kaipaus täyttyy aktiivisemman toiminnan seurauksessa hyvässä, mukaansa imevässä keskustelussa. Tällaisessa kohtaamisessa minä katoan ja huomioni on vain sinussa – on vain sinä. Silloin saan tauon sinun äärelläsi.
Joskus kehon liike tai improvisaatiotanssissa ilmaan syntyvät viivat imevät minut olemaan vain liikettä, ilman minää. Monissa muissakin hetkissä syntyy hyviä toimintaan ja hetkeen uppoutumisen flow-tiloja.
Kuitenkin näen tässä kaikessa myös vieläkin syvempää kaipuuta. Siitä puhuvat monet mystikot, traditiot ja uskonnot – valaistuminen, moksha, yhteys Jumalaan, universumiin. Mitkä ovatkaan ne keksityt sanat ja sanoitus tälle, joka karttaa sanojen rajallisia painalluksia. Tao, josta voi puhua, ei ole Tao.
Tämä kaipaus on ollut aina syvällä minussa. Kaipaus syventää yhteyttä elämään – universumiin. Elämässäni on ollut erilaisia havahtumisen hetkiä. Läsnäoleva tietoisuus vaikuttaa ilmeiseltä, mutta jokin fyysisempi ja juurevampi olemuksen puoli ei ole vielä avautunut tälle sukellukselle. On kaipaus olla yhtä koko universumin – kaiken mitä on, kanssa.
On olemassa paikka ihmeellinen, joka tuntuu olevan vihreä portti galaksien äärelle, syntyvien ja kuolevien tähtien, ihmeellisen mysteerin äärelle, jota kutsutaan elämäksi. Luonto.Se tuntuu vastaavaan tähän kaipaukseen myös juurevalla tavalla eikä pelkkänä tietoisuuden tyhjänä äärettömänä avaruutena. Konkreettinen ja aistittava ovi johonkin samaan, johon palataan meditaatiotyynyllä. Tämä sukellus on täynnä aistimuksia, ja kokemus on jopa aistillinen. Kalliot, vuoret ja rannat merien ja järvien, ne ovat ihania. On paikka, jossa elämä ja elävyys tuntuu vielä selkeämmin kuin kosketettaessa kovaa rantakallion graniittia. Metsä. Elävyys ja elämä ympärilläni.
Metsään uppoutuminen. Metsässä haluan kadottaa itseni ja unohtaa rajani. Kun unohdan ne, jokin rentoutuu ja avautuu. Vihreys voi syöksyä suoniini ja keuhkot täyttyä vienoista metsän tuoksuista. Tällaisella hetkellä aivoni rakentavat kuvan vihreästä peitosta, joka pitää minua hyvänä, ravitsee, vitalisoi ja vie minut minän toiselle puolelle osaksi elämää. Tämä vihreä salatie on etenkin meidän suomalaisten ovilla ja poluilla. Kuinka rikkaita minä ja sinä olemmekaan. Kaikkialla ja kaikille tällä planeetalla ei kuulu vihreitä elämän kuiskauksia, kuten meille.
Kolme tapaa syventää metsäkokemusta:
Jos metsään tahdot mennä… Vihreyteen (tai nyt talvella valkeuteen) sukeltaa. Tässä kolme tapaa syventää metsäkokemusta. Ota mukaasi rakas ystäväsi tai kumppanisi tai tutki yksin metsäsukellusta, jos se on sinulla luontaisempaa. Monet ihmisnisäkäsaivot kuitenkin pitävät, jos ne voivat kokea luontoa yhdessä lajikumppanin kanssa, tehdä hetkistä jaettuja.
1) Sulje puhelin
Sulje puhelin hyvissä ajoin. Viimeistään puoli tuntia ennen metsää kytkeydy irti maailmasta. Tällä kertaa ei kuvata metsäkuvia someen vaan vain omaan sydämeen. Nämä sydämen kuvat ovat sinulle lahja elämältä. Anna sivilisaation hyvine ja huonoine puolineen jäädä taakse. On aika palata alkuperäiseen kotiin. Samoin retken päätyttyä pidä puhelin kiinni vielä vähintään puoli tuntia. Anna metsän hiljaisen meditaation, äänettömän äänen, soida sisälläsi. Anna luonnon vitalisoivan voiman ravita olemustasi hyvän tovin ennen kuin tartut sähköisiin laitteisiin ja erilaisiin aparaatteihin.
2) Ole ja kävele hiljaisuudessa
On maagista vaeltaa ja kävellä ystävän tai rakkaan kanssa hiljaisuudessa. Jakaa ilman sanoja. Tietää, että myös hän näki sen ihmeellisen puun ja kuuli saman vanhan korpin huudon. Päättäkää etukäteen, että kuljette vähintään neljänneksen matkasta hiljaisuudessa. Ehkä haluatte vielä enemmän sanattomuutta ja sovitte useita hiljaisia taipaleita. Nämä ovat jaettuja meditaation hetkiä. Ehkä jossakin välissä jaatte kokemuksianne puhuen ja ihmettelette yhdessä luonnon ihmeellistä mysteeriä. Voitte myös sopia, että ette puhu tästä matkasta ikinä. Se jää sydämiinne hiljaisiksi kuviksi. Olette jakaneet jotakin yhdessä, jota ei koskaan laitettu sanoiksi.
3) Anna huomiosi vaeltaa
Pysähdy usein. Älä kävele tai liiku. Seiso tai istu vain. Päästä sitten katseesi ja huomiosi vaeltamaan. Anna elämän tai aivojesi, miten sen vain ajatteleekaan, vapaasti ohjata huomion ja katseesi valokeilaa. Päästä huomiosi täysin irti kontrollista. Hitaasti, hitaasti anna huomiosi vaeltaa ja anna itsesi yllättyä minkälaisia luonnon yksityiskohtia tulee tajuntaasi. Ole rennosti läsnä. Ehkä voit todeta spontaanisti putoavasi olemuksessasi huomioivaan kohtaan, joka on aina ollut todistamassa elämääsi. Ehkä voit huomata yllättäen huokauksen, kun joku olemuksesi päästää irti. Jokin sinussa tajuaa, että olet metsässä. Vain tuo ja tuo luonnon yksityiskohta on nyt totta eikä mikään mielen valkokankaan huolestuttava tai innostava kuva tulevaisuudesta tai menneisyydestä. Läsnäolo tässä ja nyt käy metsässä ilmeisemmäksi.
Jos haluat löytää lisää syvempiä kokemuksia metsästä, kurkkaa myös taskuun sopivat Metsä- ja meditaatiokortit.
Eiköhän jokainen meistä ole joskus halunnut puuttua toisten asioihin. Ei ole hohdokasta myöntää, mutta ennen puutuin varsinkin kulloisenkin puolisoni elämään lähes ammatikseni. En ehkä suoraan, en ehkä mäkättäen. Mutta jatkuvana huolena, jatkuvina ”piilovihjailuina” siitä miten toinen voisi ”parantua”, kuka mistäkin.
Olen koittanut saada jotain raitistumaan, jotain työelämään, jotain arvostamaan minua, jotain olemaan läsnä minulle. Olen koittanut saada toisen kautta, sitä mitä itse en ole osannut itselleni antaa. Hoivaa, huolenpitoa, rakkautta.
Opin jo hyvin pienenä uskomaan että rakkaus on kaupankäyntiä. Rakkaudennälkäisenä luulin, että kunhan ensin pelastan jonkun ihmisen hänen addiktioiltaan, sitten hän voi antaa minulle rakkautta. Kaikki tämä on tietysti ollut hyvin alitajuista, ja näiden kaavojen katkaisu on ollut monen vuoden työ, ja se työ on edelleen käynnissä.
Vastaavasti olen myös itse kokenut, miltä tuntuu, kun jollain muulla on jokin oma käsityksensä siitä, millainen minun pitäisi olla. Se tuntuu ikävältä. En tunne, että voin sellaisessa seurassa rentoutua olemaan se, kuka olen. Mutta sellaisessa seurassa, jossa minä saan olla vastuussa minusta, eikä minun vastuualueelleni tulla puuttumaan, uskallan rentoutua ja olla keskeneräinen. On turvallista olla, kun saa tilaa olla.
Katie Byron on viisaasti sanonut: Maailmassa on kolmenlaisia asioita, minun asioita, sinun asioita ja elämän asioita.
Silloin kun huomaan murehtivani jonkun muun elämää ja valintoja liiaksi, on minun tärkeä kysyä itseltäni: Onko tämä oikeasti minun asiani? Se ei tarkoita, ettenkö voisi rakastaa. Se ei tarkoita, etten saisi välittää. Mutta joskus se tarkoittaa sitä, että minun on rakastettava etäämmältä.
Kirjoitin itselleni pienen muistilistan siitä, mikä on vastuullani ja mikä ei. Ehkä tämä auttaa sinuakin?
Nämä EIVÄT ole vastuullani:
Toisten tekemiset
Toisten puheet
Toisten valinnat
Toisten uskomukset
Toisten teot
Toisten mielipiteet
Toisten tekojen seuraukset
Nämä asiat taas ovat minun vastuullani (Muistin sitä tai en):
Minun tekemiseni
Oma käyttäytymiseni
Minun valintani
Omat sanani ja sanomiseni
Omat tekoni
Omat mielipiteeni ja se valitsenko tutkia niitä syvemmin ja valitsenko ilmaista niitä vai en
Omien tekojeni seuraukset
On inhimillistä välillä murehtia ja miettiä muiden asioita, ihminen kun on sosiaalinen olento. Mutta valtaosa ajastaan kannattaa kuitenkin käyttää siihen, mihin oikeasti voi vaikuttaa. Kumma kyllä, se on monesti myös suurempaa rakkautta sille toisellekin.
Vuosia sitten seisoin Kolera-altaan reunalla Helsingissä. Oli lauantai-ilta marraskuun lopulla, harmaa ja kostea hämärä. Olin eronnut vähän aikaa sitten.
Olin kävelemässä ohi, mutta pysähdyin Kolera-altaalle ja käänsin katseeni puistoa kohti. Sumuista, kylmää ja kosteaa. Yksinäistä. Lauantai-illasta tyhjentyvä kaupunki.
Nielin itkua. Seisoin paikallani. Olin päättänyt, että vanhat rakkauskaavat saisivat riittää. Ei niitä enää. Olisin yksin. En antaisi periksi, ennen kuin osaisin tunnistaa rakkauden. Rikkoisin kaavani.
Olin koko elämäni ajan ollut parisuhteessa, lähes tauotta. Mutta kun katsoin suhteitani taaksepäin, tiesin jälkiviisaasti, etten ollut rakastanut kaikkia heitä. Jotain oli puuttunut. Miksi olin aloittanut suhteet?
Kyse ei ollut siitä, että minulla olisi ollut suhteita joko hyviin tai huonoihin miehiin. Olin ollut aivan ihanissa suhteissa, ja tuntenut kiinnostavia ja hauskoja miehiä. Omalla tavallaan rakkaita kaikki. Mutta: en erottanut ihastumista rakastumisesta. Miksi en erottanut? Koska pelkäsin olla yksin ja olin aina valmis ajattelemaan, että jokainen ihastus voisi muuttua rakastumiseksi. Minun kohdallani ei koskaan käynyt niin.
Maailma on täynnä ihastuttavia ihmisiä. Mutta me emme rakastu kaikkiin ihastuttaviin ihmisiin.
Rakastumisesta tiedetään paljon, eikä oikeastaan mitään. Sosiaalitieteilijät kertovat, että rakastumme ihmisiin, joilla on samanlainen sosioekonominen status kuin itsellämme, samankaltainen kulttuurinen perimä yhdistää meitä. Kun tulo- ja koulutustaso sekä kiinnostuksen kohteet ja arvot ovat samankaltaiset, on rakastuminen todennäköisempää. Psykologit väittävät, että rakastumme vanhempamme kaltaiseen ihmiseen: naiset etsivät isäänsä ja miehet äitiään. Terapeuttiset näkökulmat korostavat suhteiden eheyttävää vaikutusta: etsimme kumppania, jonka kanssa korjata jotain, mikä on sisällämme rikki.
Nämä ovat kaikki erilaisia näkökulmia kokemukselliseen eli kaikkeen siihen, mitä meille on tapahtunut tai mitä olemme oppineet ja omaksuneet tietoisesti tai tiedostamattamme syntymämme jälkeen. Nämä kokemuksellisen osa-alueet ovat osaltaan muokanneet meitä ihmisiksi, joka koemme olevamme. Kokemuksellinen aines vaikuttaa myös siihen, mitä pidämme toisissa haluttavana. Kokemuksellinen on myös alituisessa muutoksessa eletyn elämän kautta. Olemme koko ajan eri ihminen – jossain määrin ainakin.
Kokemuksellisen lisäksi on biologia. Antropologi Helen Fisher on tutkinut sen osuutta rakkaus-käyttäytymisessämme. Fisherin mukaan ihmiset voidaan jakaa biologisen printtimme pohjalta neljään eri persoonallisuustyyppiin. Persoonallisuustyyppi ohjaa ajattelua ja käytöstä sen pohjalta määrittääkö sinua dopamiini, serotoniini, testosteroni vai estrogeeni. Tässä mielessä kyse on kemiasta. Fisher arvelee, että puolet persoonallisuudesta ja vetovoimasta määrittyisi biologisen printtimme pohjalta ja toinen taas kokemuksellisen.
Tältä pohjalta – mikäli kaikki nämä väitteet pitäisivät paikkansa – voisi ajatella, että rakastumista ohjaava vetovoima on kuin pienistä lasipaloista koottu mosaiikki: muuttujia on todennäköisesti kymmeniä, ellei peräti satoja – tai mahdollisesti tuhansia, ehkä enemmänkin.
Ehkä väkevimmin perustuksiamme tärisyttää ihminen, joka osuu mahdollisimman moneen rakkausmosaiikkimme palaseen – kattaa suuremman pinta-alan rakkausmosaiikkimme biologisen printin ja kokemuksellisen osa-alueista. Mitä vähemmän osumia, sen vähäisempi tunnistamisen kokemus.
Ja ehkä juuri tästä syystä voidaan sanoa, ettei maailmassa ole vain yhtä oikeaa, vaan vaikka kuinka monta oikeaa.
Toisaalta, tunnet kaikkia noita ihmisiä kohtaan vetoa eri syistä ja eri tavoin, koska todennäköisesti jokaisella kerralla, kun ihastut tai rakastut, mosaiikki on erilainen.
Ja variaatioiden määrä on loputon. Joka kerta saat jotain – ja sen pohjalta mitä rakastamisesta tiedetään, joka kerta myös puuttuu jotain. Ei ole sellaista täydellisyyttä, joka ei vaatisi yhteensovittamista.
Kukaan näistä ihmisistä, kukaan tästä loputtomasta potentiaalista ei ole sillä tavalla täydellinen, että sinun ja hänen biologisen printin ja kokemuksellisen muodostamasta mosaiikista syntyvä kohtaaminen olisi täysin ristiriidaton.
Miksi ei? Rakkaus on paitsi tunne myös suhde. Kuten kaikissa muissakin ihmisten välisissä suhteissa, myös rakkaussuhde nostaa esiin kahden ihmisen elämän kohtaamisissa syntyviä tunteita. Siten lopulta rakastamisen kannalta ratkaisevaa on kykysi kohdata toinen ihminen. Vasta silloin näet, mitä osaat saamallasi lahjalla tehdä. Pitääkö sinun rakastua yhä uudestaan vai voisitko ehkä rakastaa ihmistä, johon rakastuit.
Siten rakastumisen mosaiikki olisi vain alku jollekin, veto ja voima jotakin kohti, mutta ei suinkaan päätepiste. Se saattaisi selittää sitä, miksi jotkut ihmiset ovat vain ihastuttavia ja toiset vievät jalat alta, saavat jättämään pari hengenvetoa väliin ja synnyttävät ehdotonta varmuutta siitä, että se on tuo. Minä vain tiedän, että se on tuo. Älkää kysykö mistä tiedän, mutta minä tiedän.
Tuo varmuus on todennäköisesti paras mahdollinen paikka kohdata se ihminen, jota haluat rakastaa. Sikäli totena voidaan pitää myös ajatusta, että jossakin olisi Se Oikea. Joku näistä kohtaamisista voi olla se, jonka muistat kuolinvuoteellasi – tai se, joka teki sinut onnelliseksi loppuelämäksesi. Sinä päätät.
***
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.
