Läheisyys voi syventyä, kun olet valmis purkamaan toiseen heijastamasi pelot

Minulla on eräs rakas ystävä, jonka kanssa meillä on ihan huikea emotionaalinen läheisyys, luottamus ja turva.  Emme odota toisen tuovan turvaa, lohtua, kannustusta, ymmärrystä ja rakkautta – ja koska otamme niistä koppia itse, saamme kokea niitä myös toistemme kanssa. Suhde ei ole läheisriippuvainen vaan läheinen – aikuinen. Meillä on myös lupa räpelöidä, kasvaa yhdessä ja erikseen. Se on mahdollista, kun kumpikin ottaa itsestään vastuun. 

Jos jotakin rähmää ilmenee, olemme sille uteliaita – olemme kultivoineet kasvua yhdessä ja erikseen, ja siksi voimme puhumalla avata kaikkea. Sellainen ei synny suhteessa itsestään eikä odottelemalla. Se pitää ihan tietoisesti luoda – ja se kysyy molemmilta vastuullisuutta ja viitseliäisyyttä. Sellaisessa suhteessa ei siis ole sitä joka tekee aloitteen ja sitä joka reagoi, vaan molemmat laittavat itsensä likoon. 

Viimeksi kun tapasimme, olin tietämättäni treffeiltämme yli tunnin myöhässä. Meillä oli ollut eri käsitys tapaamisajankohdasta, ja saavuin tapaamiseen päikkäreiltä tyytyväisenä heräänneenä ja lumiruuhkaliikenteen myöhästämänä. Väärinkäsitys ilmeni nopeasti ja selvitimme asian; ystäväni oli vähän huonona ja uskalsi ilmaista sen – kuitenkaan syyttämättä minua olostaan.

Toinen vaihtoehto olisi voinut olla että ystäväni olisi jäänyt luuloon, etten välitä ja jäänyt vähän loukkaantuneena murjottelemaan ja vetäytymään sisäisyydessään. Suhteessa turva vain lisääntyy, kun omat ajatukset tuodaan kunnioittavasti esiin, eikä luulemuksia jäädä hautomaan.

Tätä ei tarvitse heti osata, ja harva suhde on tällainen heti. Varsinkin konfliktit, kriisit tai rähmät ovat portteja tällaiseen yhteyteen, mutta sen eteen todella pitää nähdä vaivaa eikä jäädä vaikertamaan. Monesti se kysyy tunne- ja läheisyyden taitojen ja kommunikaation opettelua. Sitä, että puhuu vain itsestään. Sitä, että kuuntelee aktiivisesti eikä defensiivisesti. Sitä, ettei miellytä toista tai myöskään vaadi toiselta, vaan ammentaa sisäisestä turvastaan. Sitä, että ilmaisee tarpeitaan, toiveitaan ja ajatuksiaan suoraan proaktiivisesti eikä reaktiivisesti. Sitä että rajaa ja ottaa vastuun rajoistaan. 

Turva suhteeseen syntyy, kun suhteen osapuolet ammentavat sisäisestä turvastaan

Kun puhun syvästä läheisyydestä, puhun tällaisesta emotionaalisesta avoimuudesta ja defenssittömyydestä, täydestä vastuusta oman itsen suhteen.

Kun toinen rajaa, toinen ei loukkaannu. Kun toinen sätkii, toinen saattaa lempeästi pysäyttää: hei mitähän sä sätkit? Tämä turva, luottamus ja jokainen rajaamisen ja yhteyden askel on otettu pikku hiljaa. Ei olla takerruttu mihinkään mukavuusalueisiin, ja juuri se tuo ihmissuhteeseen todellista turvaa.

Olen rajannut ystävälleni, kun on tuntunut että minuun tukeudutaan emotionaalisesti liikaa niin että hommeli alkaa muistuttaa työtäni silloin, kun ihminen ei myös vanhemmoi itse itseään. En projisoi ystävääni luuloa siitä, että hän haluaisi minusta terapuetin tai vanhemman itselleen. En myöskään ole sitä hänelle koska rajaamalla pidän huolta itsestäni. Olemme olleet peili kasvusta toisillemme, koska minulle tällainen rajaaminen on ollut haasteellista.  Ystäväni puolestaan on peilannut minulle kontrolliani ja läheisyyden pelkojani. Ymmärtäväisesti hän on nähnyt sätkyilyjeni läpi. Sanomme toisillemme, että “sun ei tarvitse muuttua, ole vain sellainen kuin olet”. Ja se tekee tilaa ja turvaa kasvulle.

Kerron pienen stoorin viime ajoilta ystävyydestämme. Ystäväni haluaa jeesata minua. En ole varsinaisesti edes älynnyt pyytää sitä, vaan hän on viisaassa sydämessään nähnyt, että sitä saatettaisiin nyt kenties tarvita. Niinpä olemme menneet asian kanssa eteenpäin yhdessä, keskustellen, avaten, ihmetellen. Sitten ystäväni innostui ihan toden teolla. Sain pienen hepulin. Koin, että tontilleni tullaan vähän liikaa ja rajasin voimakkaasti. Ystäväni ilmaisi minulle, että okei, kuulen sua todella, innostuin – ja rajasit kyllä aika voimakkaasti. 

Pelkkä läheisyyden toivominen ei riitä – se syntyy riskin ottamisesta

Tutkin tunnetta siellä voimakkaan rajaamisen takana. Itse rajaaminen oli tietysti tosi okei, mutta havaitsin, että sisäisyyksissäni oli noussut pelko ja vanha tulkinta siitä, että taas minulta kuitenkin halutaan jotain. Lähetin ystävälleni ääniviestin jossa kerroin tulkinnastani, siitä mitä olin häneen projisoinut. Vaikka stoorini tuntui minulle ihan todelta, sydän tiesi, että oma bisnekseni on vain ottaa totaalinen vastuu tunteestani ja kokemuksestani. Avautui ihan huikea rakkauden ja kasvun yhteys – taas. Ystävälläni puolestaan on haava siitä, että hänen motiivejaan epäillään. 

Projektio / tulkinta osuu usein molemmissa johonkin haavaan ja nousee  ”yhteisessä kentässä” juuri molempien haavoista. Ihmissuhde voi kasvaa ja lähentyä, kun siinä on kaksi osapuolta joita kiinnostaa kasvaa suhteen kautta ja tehdä tällaista projektioiden purkamisen duunia itsensä ja toisen kanssa.

Ihana läheisyys, rakkaus ja vapaus vain lisääntyvät, kun asioita avataan näin. Ja samalla: läheisyyttä, ystävyyttä ja kumppanuutta on monenlaista ja suhteita on eri tarkoituksiin. Silti voimme olla yhteyksissämme sydämen totuudellisuuden kautta, aikuisina vastuussa itsestämme. 

Läheisriippuvuus perustuu projektioihin. Alitajuiseen toiveeseen siitä, että toinen ihminen (kumppani, ystävä, esimies, kollega) antaisi meille sitä mitä vaille olemme jääneet. Projisoin toiseen sen ihanan, joka antaa minulle mitä tarvitsen – nostan hänet jalustalle. TAI syytän ja kiukkuan hänelle siitä, mitä hän minulta kieltää tai miten hän elämääni hankaloittaa. Läheisriippuvaisessa suhteessa on kaksi haavojaan pakenevaa lasta, läheisessä suhteessa on kaksi haavojaan kohtaavaa aikuiseksi kasvavaista.

Ja: omaa visiotaan läheisyydestä tai siitä mitä toivoisi ihmissuhteissa ei voi tuputtaa kellekään. Ajattelen, että pyhä rakkaus on (kenties harvinainen) lahja joka ilmaantuu, ja sen eteen tarvitsee nähdä vähän vaivaa, uskaltaa mennä epämukavuusalueelle, kasvaa. Yleensä siinä on kaksi osapuolta, jotka haluavat tehdä kasvun duunia itsensä ja toisen kanssa – mutta eivät sälytä kaikkea suhteen päälle.

Olen itse ainakin yrittänyt tuputtaa omia mallejani toisille – ja toisaalta änkeytyä sellaiseen mikä ei ole synkassa sydäntotuuteni kanssa. Vieläkin puran läheisriippuvaisia mallejani ihmissuhteissa, epätasapainoisia ja sydämelle ahtaita dynamiikkoja. Annan olla siellä, missä olen ehkä aiemmin yrittänyt punkea enemmän – ja suostun tutkimaan, miksi olen luonut tietynlaista dynamiikkaa ja mitä tapahtuu, jos päästelen omalta osaltani irti. Eheytyminen ei silti ole mikään suoritus – läheisyyden taitoja saa lempeästi opetella. 

Eheytyminen ei ole mikään suoritus – läheisyyden taitoja saa lempeästi opetella

Läheisyys alkaa ensin itsen kanssa – siellä, missä uskaltaa hiivuttaa miellyttämistä, suorittamista, tarpeidensa sivuuttamista, kontrollia tai turruttamista. Siellä, missä uskaltaa alkaa valita itseään ensin, riippumatta toisen hyväksynnästä. Se kukkaniitty jolla kohtaamme, kun oma rakkautemme alkaa virrata.

 

Kuva: Unsplash.com


Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

Kolme asiaa, jotka on tärkeä muistaa satuttavan suhteen jälkeen

Satuttava suhde voi murskata hyvin monimuotoisesti kokemusta itsestä, muista ja jopa koko ympärillä olevasta maailmasta.

Luottamus ja turvallisuuden tunne voivat olla tipotiessään ja niiden palauttaminen vaatii tavallisesti sinnikästä työskentelyä yksin ja yhdessä hyvien ystävien, sekä mahdollisesti myös ammattilaisten kanssa.

Jos olet satuttavassa suhteessa tai toipumassa satuttavasta suhteesta toivon sinun tietävän ja muistavan erityisesti nämä kolme seuraavaa asiaa.

Vahvuus

Ihmissuhde, jossa tulee hyväksikäytetyksi ja kaltoinkohdelluksi ja jossa koetaan väkivaltaa sen monessa eri muodossa on ymmärrettävästi kenelle tahansa äärettömän raskas kokemus.

Esimerkiksi väsymys, uupumus ja itsetunnon lasku eivät kerro heikkoudestasi tai huonoudestasi, vaan ovat luonnollisia seurauksia satuttavasta suhteesta.

Tulet kyllä huomaamaan suuren vahvuutesi ja kykysi selviytyä, kun aika hieman kuluu ja pahin kokemus on takana päin.

Anteeksianto

Miksi moittisit itseä tapahtuneista, jotka eivät ole sinun syytäsi?

Miksi soimaisit itseä sellaisesta, joka ei ole sinun käsissäsi millään tavalla?

Anna anteeksi itsellesi ettet tiennyt ja osannut.

Kohtele itseäsi lempeästi ja arvostaen, siihen sinulla todella on nyt oikeus.

Luottamus

Satuttavat suhteet tuhoavat luottamusta itseen, toiseen ja koko maailmaan.

Luottamus erityisesti uudessa parisuhteessa uuteen kumppaniin ei synny hetkessä ja tarvitsee paljon aikaa, sekä myöskin konkreettista näyttöä.

Anna ajan siis kulua rauhassa eteenpäin ja muista:

Luottamuksen syntymistä ei voi pakottaa tai hoputtaa, vain kokemukset luottamuksesta kasvattavat sitä hiljalleen.


Lisää tietoa satuttavista suhteista, sekä ymmärrystä, lohtua ja keinoja toipumiseen uutuuskirjassani Toivu satuttavasta suhteesta!

Tunnistamatta jäänyt ADHD voi aiheuttaa trauman – Tunne vääränlaisuudesta saattaa haavoittaa loppuiäksi

Monen vasta aikuisena ADHD-diagnoosin saaneen elämä on saattanut näyttäytyä vaikeutena ymmärtää itseään. Viimeistään diagnoosin  saaminen käynnistää useimmille syvän itsetuntemuksen prosessin:

Kuka minä syvimmiltäni olen ja mitä minä haluan elämässäni? Voinko koskaan päästä elämässäni tasapainoon ja pärjätä? Mikä minulle on tärkeää? Millä tavalla minun on hyvä huolehtia itsestäni? Miten voin pitää omista rajoistani kiinni? Miten olla minä osana yhteisöjä?

Diagnoosin saaminen on ADHD-aikuisen elämässä sekä kuormittava vaihe että uuden elämän alku. Kun vähitellen alkaa ymmärtää, minkälainen aidoimmillaan on ja nimenomaan saa olla, se on aikamoinen matka kohti loppuelämää. Haluan kuitenkin tässä kirjoituksessa palata lapsuuteen niihin tekijöihin, jotka ovat saattaneet olla vaikuttamassa siihen, miksi moni ADHD-lapsi hukkaa itsensä. Tunnettu lääkäri ja trauma-asiantuntija Gabor Maté sanookin: Trauma on yhteydettömyyttä itseen.

ADHD:n ja trauman tutkittu yhteys

Kehityksellistä neurologista erityispiirteisyyttä, kuten ADHD:ta, poteva on syntynyt enemmistöön verrattuna poikkeavan hermoston kanssa. Jokaiselle pienelle lapselle kehitys, kasvu ja vuorovaikutuksellisuus on herkästi haavoittuvaa – ADHD-piirteiselle erityisen herkkää. Jokaiseen lapseen on koodattu tarve kuulua “heimoon”, koska se on ainoa tapa selviytyä ja kasvaa aikuiseksi. Mitä sitten tapahtuu, jos olet jollain tavalla erilainen ja poikkeava muihin heimosi jäseniin verrattuna?

ADHD kehityksellisenä tilana altistaa traumojen syntymiselle elämän aikana. Asiaa on tutkittu. Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että niillä ADHD-diagnosoiduilla, joilla ei ollut traumaa, oli silti normaalista poikkeavalla tavalla toimiva aivojen pelkokeskus (amygdala), eli se reagoi samoin kuin traumaperäistä stressiä sairastavilla.

Toisessa tutkimuksessa havaittiin ADHD-piirteisillä olevan neljä kertaa muita isompi riski saada traumaperäinen stressihäiriö, ja heillä oli myös selvästi vakavammat traumaoireet kuin neurotyypillisillä. On myös havaittu, että traumojen vuoksi oireilevilla on kaksi kertaa useammin ADHD kuin neurotyypillisillä. Vakavampia traumaoireita oli siis selvästi enemmän, jos ihmisellä on sekä ADHD että traumaperäinen stressihäiriö.

Jos ADHD-piirteisyyttä ole lapsuudessa tunnistettu, se voi olla itsessään trauma

ADHD:hen kuuluvia tyypillisiä piirteitä ja oireita ovat mm. eriasteiset aistien yli- tai aliherkkyydet, hankaluus säädellä vireystilaa, impulsiivisuutta ja tunteita sekä keskittymisen, tarkkaavuuden, toiminnanohjauksen, ajan hahmottamisen ja vuorovaikutuksen haasteet. Jos lapsen lähipiiri ei ymmärrä lapsen erityisyyttä, vaan kokee lapsen käyttäytymisen ja reagoivuuden pelkästään vääränä ja ongelmallisena käytöksenä, jo tämä luo lapselle tunteen, ettei hän ole samalla tavalla hyväksytty osana omaa heimoaan. Hän on outolintu ja vääränlainen, ja hän jää herkästi tunteidensa ja ajatustensa kanssa yksin.

Jos jo lapsena on kokenut jonkinlaista hylkäämistä oman ydinperheen tai huoltajien osalta, tämä saattaa jättää jäljen koko loppuelämään. Koska pieni lapsi ei itse voi ymmärtää aikuisen tavoin, miksi häntä ei ymmärretä ja hänelle saatetaan myös antaa erinäisiä rangaistuksia, lapsi alkaa itse pitää itseään huonona – hän saattaa jopa kokea ansaitsevansa kaiken huonon kohtelun, onhan hän jollain tavalla paha ihminen.

Monet mielenterveyden asiantuntijat ovat todenneet, että varsinkin varhaislapsuudessa – mutta myös myöhemmin elämässä – yhteisön jäsenenä itsensä yksinäiseksi kokeminen on hyvin haavoittavaa. Useat tuntevat yksinäisyyden jopa kehollisena kipuna. Tämän tunnistanevat kaikki ne, jotka ovat tällaista lapsuudessaan kokeneet.

Sekä emotionaalisesti että fyysisesti yksin jääminen on hyvin haavoittavaa ja se jättää jälkeensä aikuisuuteen asti. Ja koska tämä on valitettavan yleinen kokemus ADHD-ihmisten keskuudessa, koen että jokaisen, jolla on ADHD, kannattaa tutkia varhaislapsuuttaan tältä osin. On hyvä pyrkiä selvittämään sitä, mitä itselle on tapahtunut, jotta pystyy hakemaan riittävää apua ja tukea itselleen.

Mikä avuksi, jos huomaat ADHD:n lisäksi kantaneesi traumataakkaa lapsuudesta asti?

On hyvä muistaa että meillä jokaisella on ollut vain yksi lapsuus. Lapsi kokee luonnollisesti sen elämän mitä hän on elänyt normaalina, koska hänellä ei voi olla kokemusta muunlaisesta elämästä. Jos lapsi on oppinut samalla myös syyllistämään itseään lapsuuden tilanteista, tämä syyllisyyden taakka ei iän myötä häviä, vaan se voi jäädä osaksi omaa identiteettiä. Syyllisyys ja häpeä eivät ainakaan auta kasvussa tasapainoisempaan aikuisuuteen. Kun matkassa on ADHD:n mukanaan tuomat lukuisat erityispiirteet, voi olla, että sisään lukkiutuneen syyllisyyden ja häpeän vuoksi on mahdotonta löytää itsessään olevia vahvuuksia ja hyvää elämää kannattelevia piirteitä.

Voisiko näitä tapahtumia sekä omia opittuja selviytymiskaavoja alkaa turvallisesti käsitellä joko ammattilaisen tai luotettavien, vakaiden ystävien tuella? Jos oman hermoston piirteisiin liittyy myös tietynlainen halu työstää asioita omassa rauhassa ja omalla ajalla, tämäkin on hyvä tapa edetä, mutta usein jossain prosessin vaiheessa tarvitaan muita ihmisiä tueksi.

On myös tärkeää tutustua turvaa tuottavasti omaan kehoonsa, hermostoonsa ja omiin kehon viesteihin. Näin on mahdollista löytää itselleen sopivia hermostollisia säätelyn keinoja, joiden avulla pystyy ainakin jonkin verran vaikuttamaan omaan tilanteeseensa. Keho-orientoituneen ja hermoston toimintaa peilaavaan terapian tai ohjauksen avulla voi saada apua yksilöllisiin oireisiin, ovat ne sitten selkeästi ADHD-piirteiden mukanaan tuomia tai sitten selkeämmin traumaperäisiä oireita.

On lopuksi hyvä muistaa, että ADHD on synnynnäinen ominaisuus, mutta ne “tunnejumeista” seuranneet elämän hankaluudet, jotka liittyvät kokemiimme traumoihin ja niistä jääneisiin hermostollisiin “jälkiin” – niitä voimme minkä ikäisinä tahansa helpottaa, kun itselle sopivat keinot löytyvät.


Lue aiheesta lisää kirjastani Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD.

Artikkelikuva: Karita Palomäki

Mistä tietää, että tekee oikean ratkaisun? – Uupuneena on vaikea kuunnella omaa intuitiotaan

Olin tällä viikolla tilanteessa, jossa jouduin miettimään isoa päätöstä. Minun päätökseni asiasta tulee vaikuttamaan monen ihmisen elämään, ei pelkästään minun tai asianomaisen, vaan monen muunkin elämään. Päätökselläni on pitkäkestoisia seurauksia. Olin ja olen edelleen tosi epävarma.

Mistä sitä tietää, että tekee elämässään oikeita ratkaisuja? Elämä on loppujen lopuksi loputonta valintojen tekemistä ja toiset valinnat vain kantavat pitempikestoisia ja isompia seurauksia.

Kävin katsomassa Tiina Lymin ohjaaman Myrskyluodon Maija-elokuvan. Siinä Maija seuraa luonnon merkkejä, enteitä. Maahan pudonnut, rikkoutunut, linnunmuna jossa oli jo kehittymässä oleva linnunpoikanen tiesi pahaa, hän tiesi odottaa, että jotain tapahtuu ja niin tapahtui.

Nykyaikana, tässä maailman melskeessä, monikaan meistä ei seuraa luonnon enteitä, tai kuulle edes omaa intuitiotaan. Sitä vaan eletään, painetaan mennä eteenpäin ja toivotaan että elämä kohtelee meitä hyvin.

Minä olen joutunut tai voisin kai sanoa saanut, pakotetusti painaa jarrua. Elämä pysäytti minut, kun en itse tajunnut hiljentää. Uuvuin. Upposin oikein kunnolla. Sillä toipumisen matkalla tässä ollaan. Tämä matka on ollutkin varsin haastava, mutta hieno.  Olen ollut, ennen kun eksyin itsestäni ja kiihdytin moottoritielle, hyvinkin intuitiivinen ja sinut itseni ja luonnon kanssa. Olen uskonut itseeni ja sisimmästäni kumpuaviin viesteihin. Sitten kun elämä lähti laukalle, ei sitä kuullut enää mitään. Ihan kun koko kuulo olisi kadonnut, kadotin itseni.

Nyt palaan juurilleni ja pohdin taas elämän suuria kysymyksiä.

Kuten sitä, mistä tietää, että tekee elämässään oikeita ratkaisuja?

Uskon että asiat tapahtuvat syystä. Meillä kaikilla on joku merkitty elämänpolku. Ettei oikeasti ole sattumia vaan kohtalo. Meillä ihmisillä on myös merkitys toistemme elämään, että joku ihminen tulee elämäämme juuri oikeaan aikaan, opettaa minulle juuri sen elämän läksyn, jonka minun piti oppia, tai kokea.

Mikä merkitys sitten on meidän päätöksillämme?

Teemmekö me niitä oikeasti vai onko nekin päätetty jossain tähtien tuolla puolella?

Voinko oikeasti vaikuttaa elämääni?

Vai rakentuuko elämänpolkuni, kohtaloni, sen mukaan mitä valintoja elämässäni teen?

Voi kun olisi joku viisastenkivi, kristallipallo, johon kurkkaamalla voisi nähdä seuraukset. Jos teen tämän valinnan saan tätä, jos taas teen tuon toisen, kohtaloni on tuo.

Paljon ihmiset turvautuvat tämän tyyppiin ohjauksiin. Hakevat vahvistusta, lohdutusta tai helpotusta päätöksen tekoon ennustuskorteilta, astrologisilta kartoilta tai joltain henkilöiltä. Mistä me kuitenkaan voimme tietää, että tulkitsija tai minä itse, tulkitsen niitä oikein?

Minä uskon, että paras tieto kaikesta, joka koskee minua itseäni, löytyy minun sisältä, minun sisimmästä, sydämestä.

Se, miten ja mitä sitä sitten kuulee, tämän kaiken härdellin ja vaatimusten keskellä, on sitten toinen asia?

Tai se, miten siihen uskaltaa luottaa, että minä itse pystyn tekemään oman elämän parhaat ratkaisut?

Tai että jalat kantavat, tai jos ei kanna, elämä järjestää, jos ei muuta niin ainakin kainalosauvat.

En haluaisi ajatella, että elämäni isoimmat päätökset tehdään kruunua tai klaavaa heittämällä, vaikka joskus siltä tuntuukin. Joidenkin asioiden valinta on vain niin vaikeaa.

Silloin ajattelen, että on se sitten  kruunu tai klaava, se on minun kohtaloni.

Vaikeiden aikojen keskellä: Löydä lohtua elämän kauneimmista muistoista

Jokainen meistä on kerännyt elämänsä aikana repun täyteen muistoja. Jotkut muistot ovat sellaisia, että haluaisimme unohtaa ne, toiset taas tahtoisimme muistaa ikuisesti. Jokaisella muistolla on silti erityinen merkitys elämässämme, vaikka emme sitä välttämättä heti ymmärrä.

Muistot saavat meidät hymyilemään

Elämässä ei aina tarvitse pyrkiä kohti suuria saavutuksia, että voisi elää onnellista elämää. Joskus pienet arkiset hetket ovat rakkaimpia muistojamme. Jos minun pitäisi kertoa kolme parasta muistoa elämäni varrelta, vastaisin tietysti lasten syntymät, sekä hääpäivän. Näiden lisäksi mieleen on jäänyt kuitenkin paljon muitakin kauniita hetkiä.

Vietin lapsuuteni maalla, asuimme vanhassa 1800-luvun maalaistalossa. Muistan vieläkin tunteen, kun makasin vanhempieni suuressa parisängyssä lapsena ja luin kirjaa. Auringon valo tulvi sisään ikkunoista verhojen läpi ja kesän kuumuus tuntui iholla. Lattialla oli juuri mäntysuovalla pestyt matot. Elämä oli huoletonta. Tätä tunnetta olen etsinyt koko elämäni, mutta ikinä en ole kokenut enää uudelleen samanlaista onnellisuuden ja vapauden tunnetta kuin silloin. Tämän hetken muistelu saa minut kuitenkin aina hymyilemään. Tämä muisto saa minut vieläkin luottamaan siihen, että kaiken kiireen keskellä maailmassa on vielä paljon kaikkea kaunista ja hyvää.

Mikä on sinun paras muistosi?

Voimavaroja vaikeista hetkistä

Kaikki kokemamme asiat eivät kuitenkaan ole hyviä muistoja. Mitä enemmän vuosia kertyy matkalle, sitä enemmän vastaan tulee myös vaikeita hetkiä. Joudumme luopumaan läheisistä ihmisistä. Elämässä voi olla epävarmuutta esimerkiksi taloudellisen tilanteen vuoksi. Sairaudet voivat viedä meiltä henkisiä ja fyysisiä voimavaroja.

Minulle yksi elämäni vaikeimmista muistoista on ollut isäni kuolema. Muistan sen epäreiluuden tunteen, kun mietin, miksi juuri minä joudun luopumaan omasta isästäni niin nuorena. Isäni oli aina haaveillut saavansa joskus lapsenlapsia, mutta lopulta hän sai olla tyttäreni kanssa vain vähän yli kaksi vuotta, kunnes syöpä vei isäni mukanaan. Isäni kuolemaan liittyy paljon kipeitä muistoja. Pitkän aikaa muistot tuntuivat vain kipeiltä, enkä uskonut tuttuun sanontaan, että aika parantaisi haavat. Nyt isän kuolemasta tulee tänä vuonna kymmenen vuotta ja ymmärrän, että nämä kipeät muistot ovat myös auttaneet minua elämässäni. Vaikeiden hetkien kohdalla ajattelen nykyään helpommin, että kyllä tästäkin selvitään, kyllähän minä selvisin niistäkin kuukausista isän kuoleman jälkeen, kun ajattelin, etten selviäisi enää päivääkään.

Elämä on muistojen keräilyä, siksi meidän jokaisen matka on suuri seikkailu.

 

Oman elämän muistoihin pääset tutustumaan myös Maria Vakkurin tehtäväkirjan Elämäni sanoina – Muistojen kirja avulla!

Tämä kirja on Sinulle, joka…
…haluat muistella elämäsi ikimuistoisimpia hetkiä
…tahdot kirjoittaa paperille palan elämäsi tarinaa
…kerrot kirjan avulla oman tarinasi myös seuraaville sukupolville
…koet, että kirjoittamisen avulla pystyt kertomaan rehellisesti omia ajatuksiasi elämästä
…tiedät, että elämä on suuri seikkailu
…haluat pohtia elämän eri vaiheita rauhassa jokaiseen hetkeen keskittyen

Yksi asia muutti riippuvuuksista toipumiseni suunnan – Sen avulla tunne-elämäni otti käänteen terveempään suuntaan

Kohti muutosta

Muistan sen tunteen, kun makasin ultraäänitutkimuksessa pitäen ystävääni kädestä ja monitorilla näkyi tummia pisteitä. Ne olivat kasvaimia rintani sisällä. Muistan sen tunteen, kun olin sairaanhoitajan vastaanotolla ja hän kertoi minulle, kuinka rintani tultaisiin poistamaan ja minkälaiseen kuukausien kestävään hoitoputkeen minut laitettaisiin sen jälkeen.

Vahvimpana tunteena mieleeni ja kehoni vyöryi pelko, joka oli sävytetty epäuskolla ja häpeällä. Pidin itseäni raittiuden mallikappaleena. Olin ollut seitsemän vuotta raittiina. Minulla oli hyvä työpaikka, rahaa, hienoja vaatteita ja saliharrastus. Kävin vertaistukiryhmissä lähes päivittäin. Tämä ei voi tapahtua minulle.

Kohti toivoa

Kaiken sen synkkyyden sisälläni nousi toinen heikompi prosessi, joka osoittautuisi yhdeksi elämäni käänteentekevimmistä asioista. Olin lukenut ennen rintasyöpädiagnoosiani Dalai Laman kirjan Onnellisuuden taito. Siinä puhutaan siitä, kuinka ihmisen elämässä on kärsimystä. Se on välttämätöntä. Se, millä on merkitystä, on, kuinka suhtaudumme tähän kärsimykseen.

Prosessi, joka alkoi kasvaa sisälläni, oli toiveikkuus. Näin yhtäkkiä selkeästi, kuinka olin elänyt elämääni uhrin roolissa. Olin syytellyt muita ihmisiä vastoinkäymisistäni. ”Jos vain tietäisitte, kuinka raskasta minulla on, niin ymmärtäisitte, miksi olen alkoholisti.”

Olin varma, kuinka joku ulkopuolinen ihminen tai asia tulee pelastamaan minut kaikesta kokemastani kärsimyksestä. Sitä odotellessa pakenin hankaluutta aina vain uusiin ja uusiin riippuvuuksiin. Läheisriippuvuus, ostosriippuvuus, työriippuvuus ja muut niiden kaltaiset tavat selvitä tässä maailmassa, olivat minulle päivittäisiä kumppaneita. Tämä kaikki siis raittiina aikana.

Toiveikkuus sai minut ymmärtämään, että voin tehdä asioita toisin. Sen sijaan, että tuttuun tapaan pakenen ja välttelen vastuun ottamista elämästäni, voin olla itse ohjaimissa.

Kohti tiedostamista

Kuin ihmeen kaupalla asiat loksahtelivat siihen malliin, että löysin itseni meditaatiosalista. Ymmärsin, että tämä on se puuttuva palanen, joka elämässäni puuttuu. Tämä oli avain aitoon toipumiseen.

Tartuin meditaatioon ja mindfulnessiin kuin hukkuva oljenkorteen, koska minulla oli vahva intuitio siitä, että ne auttavat muuttamaan elämäni. Näin kävi. Elämäni ja riippuvuuksista toipuminen ottivat uuden suunnan.

Hengitys hengitykseltä ja hetki hetkeltä olen tajunnut sen, kuinka vahva tiedostamisen voima on. Ainoastaan sen kautta voin muuttua. Ainoastaan sen kautta, että mindfulness auttaa minua hyväksymään itseni täysin mukaan lukien varsinkin pimeän puoleni, voin elää täysipainoista elämää. Olen ystävystynyt haastavien tunteiden kanssa sen sijaan, että pakenisin niitä itselleni tuttuun tapaan riippuvuuksiin ja muihin haitallisiin tapoihin.

Kohti tunne-elämän raittiutta

Tiedostamisen lisäksi saan nauttia tänä päivänä hyväksymisen jalosta taidosta. Kun suhtaudun ystävällisellä ja uteliaana asenteella omiin ajatuksiini, tunteisiini, kehoni merkkeihin ja omaan toimintaani, syyt tarttua riippuvuuksiin hellittävät.

Olen oivaltanut sen, kuinka kielteisyyteen taipuvainen mieleni vie minut paikkoihin, jotka johtavat poispäin toipumisesta. Mindfulnessin avulla olen pystynyt lähtemään vahvistamaan mielessäni ja aivoissani positiivisempaa tapaa suhtautua maailmaan: kiitollisuudella, hyvän huomaamisella ja itsemyötätunnolla.

Toki aina tulee vastaan päiviä, jolloin en ole niin hereillä. Ne ajat ovat kuitenkin lyhyempiä kuin aiemmin. Huomaan helpommin sen, milloin alan toimia omaa parastani vastaan ja milloin alan kuin unissakävellä samoihin ansoihin kuin aiemmin.

Tiedostaminen on radikaalia. Positiivisempi asenne on radikaalia. Ne kummatkin merkitsevät luontaisten taipumusten vastavirtaan kulkemista. Samalla ne ilmentävät matkaa kohti toipumisen uutta tasoa, joka on tunne-elämän raittius.

 

Hankala tunne ei aina johdu tilanteesta, vaan sen tulkinnasta

Ajatukset, tunteet, reaktiot ja toiminta kulkevat lähes poikkeuksetta kimpassa ja käsikkäin. Ajatukset vaikuttavat tunteisiin ja tunteet ajatuksiin ja näiden yhteisvaikutuksesta seuraa reaktioita ja toimintaa.

Syyttelemme usein jotain tilannetta, tapahtumaa tai toista ihmistä ikävien tunteittemme aiheuttajaksi. Kun meillä lisäksi on taipumus uskoa omien ajatustemme olevan totisinta totta ja myös, ettei tunteilleen voi mitään, ei liene isokaan ihme, että antaudumme hanakasti hankalien tunteiden voimattomiksi uhreiksi. Emme ota vastuuta tunteistamme. Emmehän me voi millekään mitään.

Kyseinen kuvio on kotoisin jo lapsuudestamme ja kun se toistuu ja toistuu, siitä syntyy automaatiolla ohjautuva ajatus- ja toimintamalli kaikkiin vastaaviin tilanteisiin. Malli, jota emme itse tiedosta ja joka aiheuttaa meille pahaa mieltä, kurjia tunteita ja usein myös hankauksia ihmissuhteissamme.

Ajattelutaidoista yksi olennaisimmista on ymmärrys siitä, että ajatuksemme ovat vain harvoin totta. Ajatukset ovat vain ikiomia tulkintojamme asioista, tapahtumista, tilanteista, itsestämme ja toisista ihmisistä. Omien uskomustemme vahvasti värittämiä.

Tunteminen on tervettä ja tunteet ovat tärkeitä, niillä on meille aina jotain asiaa – useimmiten meistä itsestämme.

Jonkin tilanteen syyttämisen sijaan kurjan ja energiaa nakertavan tunteen äärelle on hyvä pysähtyä uteliaana ja myötätuntoisena tutkimaan ja ymmärtämään, mikä oma ajatus – ajatusmalli – kyseisen tunteen mahtaneekaan tuottaa.

Koska ajatukset ovat tulkintojamme, voimme myös tulkita toisin. Aina. Kun saa ikävän tunteen taustalla olevasta omasta ajatuksestaan kiinni, voi miettiä ja vaikka kirjottaa ylös viisi mahdollista erilaista tulkintaa samasta asiasta. Myönteisempää.

Tulkitsemista eri näkökulmista käsin voi harjoitella vaikka kumppanin, ystävän tai työkaverin ensin loukkaavalta tuntuneen ja näppylöitä nostattaneen lausahduksen tai mielipiteen osalta. Loukattuna möyrimisen sijaan voi miettiä, olisiko toinen tarkoittanut sittenkin jotain aivan muuta. Ehkäpä ihan jotain hyvää?

Mehän saatamme tulkita esimerkiksi toisen vilpittömän auttamishalun määräilyksi ja asioihin puuttumiseksi, innostuksen jyräämiseksi ja omista erilaiset mielipiteet ei-arvostukseksi ja voitontahtoiseksi sodankäynniksi.

Koska ajatukset vaikuttavat tunteisiin, saa kyseisen tilanteen tai toisen sanomisen myönteisempi tulkinta aikaan myös huomattavasti mukavamman tunteen. Ajatus- ja tunnetaitojen lisäksi oppii myös itseään.


Iloa ja hyötyä koko elämän ajan tuovien ajattelu- ja samalla myös tunnetaitojen harjoittelun voi aloittaa pelin ja leikin avulla jo lapsena. Siinä auttavat kirjoittajan kehittämät lasten ajatuskortit

KIVAT & KURJAT AJATUKSET

Voit tilata kortit täältä

Osaatko olla tekemättä mitään? – Jatkuva tekeminen ei tuo onnea

Tämän ajan luksusta ei ole menestys, jatkuva tekeminen, kehittyminen ja kaikki, mitä saamme haalittua itsellemme kaikella tapaa. Tämän ajan luksusta on aika, jolloin ei tarvitse tehdä mitään, ei edes metatyötä, eikä kokea edes syyllisyyttä siitä, että on vain jouten. Nautinnollinen vastuuvapaa ja tekemätön aika ei saavu meille itsestään. Vaan merkityksellistä on se, kuinka paljon annamme itsellemme siihen lupaa.

En ehdi vain olla

Terapeuttina kuuntelen tämän päivän tapahtuma- ja kuormitusrikasta elämää kauhulla. Hengästyttää se, kuinka täynnä on ihmisten elämä ja se, kuinka kierroksilla hermostomme onkaan. Lukuisten asiakkaiden kanssa harjoittelemme hengittämään, pysähtymään läsnäoloon ja nauttimaan siitä, että voi antaa itselleen ilman syyllisyyttä luvan joutilaisuuteen. Lähes poikkeuksetta ihmiset kyllä tietävät, että se aika, kun ei vastaa mistään eikä tee mitään, olisi erityisen tärkeää. Elämänrytmimme on vain opettanut, ettei se mahdollistu kaiken keskellä.

Miten antaa luvan itselle vain olla, kun tietää, että olisi kymmeniä asioita, joita pitäisi tehdä?

Nautinnollinen pysähtyminen on parasta kapinaa

Kun hermostomme kiertyy korkkiruuville, stressaantunut kiire ohjaa olemista ja elämästä alkaa katoamaan värit ja tunteet, pitäisi tutkan huutaa jo voimakkaasti punaista. Usein meitä pysäyttävät keholliset tuntemukset, sairaudet ja kivut, jotka vihdoin tulevat viestimään, että nyt riittää. Tehokkuutta arvostava kulttuuri ei meinaa antaa nautinnolle lupaa, joten on oltava sitkeästi kapinallinen.

Mitä jos aina, kun kiristää, olisi seuraavana luvassa lököttelyä, oleilua ja ihmettelyä? Mitä jos aina, kun keho kertoo, etteivät asiat ole hyvin, putoaisivatkin hanskat saman tien kädestä ja kaatuisimme sijoillemme kuuntelemaan viestiä? Mitä jos nautinnollinen tekemättömyys olisikin elämän tärkein prioriteetti, ja soisimme sitä itsellemme?

Luopuminen auttaa vapauttamaan tilaa

Onko oikeasti ja aidosti pakko katsoa kaikki, mitä sosiaalinen media ja suoratoistopalvelut tuuttaavat meille? Onko oikeasti pakko tehdä kaikessa 110 %, kun tutkitusti 80 % on jo riittävää? Onko oikeasti kaikessa kohtaa elämää kehityttävä jokaisella saralla elämässään? Onko oikeasti tärkeintä se, mitä saa tekemällä aikaan, ja kuka sitä tulee arvostamaan, kun kuukahdat kuorman alle?

Jos kirjaisit kaiken, mitä teet elämässäsi eteesi paperille, mihin kaikkeen voisit vetää raksin yli sen vaikuttamatta lopulta mihinkään?

Vastuuvapaus on nautinnollista luvan antamista itselle

Kukaan toinen ei anna sinulle lupaa vain olla. Sinä itse tarjoilet tuon luksuksen itsellesi ja kapinoit sillä loputonta hässäkkää vastaan. Kun olet tekemättä mitään, teet tärkeintä tekemistä ja olemista, ja hermostosi kiittää rauhoittumalla. Kun keskityt siihen, mikä tapahtuu vain luonnostaan, kuten hengittämiseen ja kehosi viestien kuunteluun, olet itsessäsi ja rauhoitut. Kun sinulla on mahdollisuus rauhoittua, aukeavat portit nautinnollisuudelle.

Kun olo on kurja, vaikka kaikki on ihan hyvin – Psykologin mielestä syynä voivat olla “pienet traumat”

Miksi tuntuu niin pahalta, vaikka kaikki on periaatteessa ihan hyvin? Miksi joku kestää vastoinkäymisen paremmin, mutta joku toinen sairastuu samasta kokemuksesta?

Psykologi Meg Arrollin mielestä ongelmien takana voivat olla “pienet traumat”. Ne ovat haavoittavia kokemuksia, jotka ovat näennäisen pieniä, mutta nakertavat salaa hyvinvointiamme. Uutuuskirjassaan Pienet traumat – Henkisten haavojen suuret vaikutukset (Bazar 2024) Arroll kuvaa pieniä traumoja näin:

“Kuvittele, että elämä on purjevene ja seilaat sillä vuodesta toiseen. Ajan myötä veneesi kolhiutuu vasten kiviä, myrsky iskee ja kalat järsivät veneen pohjaa. Kaikki ne kuluttavat venettä mutteivat aiheuta mitään ongelmaa, kunhan vain pysyt perillä vaurioista ja sinulla on työkaluja niiden korjaamiseen. Purjehtiminen on kuitenkin kiireistä hommaa, ja joskus vuoto jää huomaamatta, varsinkin kun vene vaappuu tuulessa ja sateessa. Yleensä vasta sitten, kun ongelmia alkaa ilmaantua – esimerkiksi kun vauhti hidastuu muttet tiedä miksi – huomaat olevasi pulassa. Juuri tällainen on pikkutrauma pähkinänkuoressa.”

Pienet traumat syntyvät pikemminkin hienovaraisista kohtaamisista kuin vakavasta hyväksikäytöstä. Arrollin kuvailemia pieniä traumoja voivat aiheuttaa esimerkiksi varhaisissa kiintymyssuhteissa esiintyneet ongelmat, yksin pärjäämisen vaatimukset lapsuudessa tai lapsen kokemus siitä, ettei hän tule hyväksytyksi tai ymmärretyksi omana itsenään.

Krooniset sairaudet herättivät kiinnostuksen elämän pieniin kolhuihin

Arroll oli uransa alkuvaiheessa mukana tutkimusryhmässä, joka tutki erilaisia kroonisia sairauksia ja niiden vaikutuksia potilaisiin. Hänelle valkeni, että varsinaiset traumat ja tietynlaiset elämäntapahtumat eivät selittäneet monia niistä sairauksista, joita he tutkivat.

“Törmäsin ”pieneen traumaan” psykologi Francine Shapiron teksteissä. Nykyään hänet tunnetaan parhaiten ”silmänliiketerapian” (EMDR) kehittäjänä. Shapiro laajensi trauman käsitettä viittaamaan toistuviin kokemuksiin, joita suurimmalla osalla ihmisistä on ja jotka liittyivät esimerkiksi tunteiden sivuuttamiseen tai välinpitämättömyyteen, nöyryytykseen sosiaalisissa tilanteissa ja perheongelmiin, mutta jotka eivät olleet kyllin vakavia ollakseen suuria traumoja tai tärkeitä elämäntapahtumia.”

Eräässä artikkelissa tutkittiin sekä suuria että pieniä traumoja ihmisillä, jotka kärsivät ärtyvän suolen oireyhtymästä. Arroll odotti näkevänsä tutuksi tulleet johtopäätökset siitä, että suuremmat traumat aiheuttavat enemmän oireita, ja niillä on suurempi vaikutus potilaiden elämään.

Mutta Arroll kertoo, että yllättäen tässä tutkimuksessa juuri pienemmät traumat ennustivatkin ärtyvän suolen oireyhtymän oireita, eivät niinkään suuret traumat tai elämäntapahtumat, vaikka kaikille psykologeille oli opetettu, että juuri ne johtavat huonoon terveyteen. Ne ihmiset, joiden vanhemmat olivat olleet kylmiä tai etäisiä, kärsivät todennäköisemmin vatsavaivoista kuin varsinaista hyväksikäyttöä tai laiminlyöntiä kokeneet. Tämä sai Arrollin kiinnostumaan toden teolla pienistä traumoista ja niiden merkityksestä hyvinvoinnillemme.

Apua saa tarvita ja pyytää

“Harvalla asiakkaistani on jonkin diagnoosin kaikki piirteet, mutta tarkoittaako se, että he eivät tarvitse tai ansaitse apua?”, Arroll kirjoittaa.

“Kaikki tarvitsevat joskus apua, mutta nykyinen keskustelu mielenterveydestä vasta raaputtaa pintaa, ja kuten kaikissa oppialoissa, keskustelu alkaa aina ilmeisimmistä ja vakavimmista esimerkeistä.

Sen jälkeen tieteellisessä tutkimuksessa edetään vähemmän hätkähdyttäviin mutta aivan yhtä paljon huomiota ansaitseviin tapauksiin, olipa aihe mikä tahansa – tässä tapauksessa siis tunne-elämän kipuilu ja tasapainottomuus.”

Psykologi Meg Arrollin uutuuskirja Pienet traumat – Henkisten haavojen suuret vaikutukset kuvailee, millaisia yleisimmät “pienet traumat” ovat, miten ne vaikuttavat elämään ja mitä niille voi itse tehdä.

Löydät kirjan TÄÄLTÄ.

 

Kun viha ryöpsähtää sisälläsi, älä pelästy vaan tee näin – Kohtaamalla vihasi voit oppia nämä asiat itsestäsi

Syvässä on edelleen luulo, ettei vihaa tai vihastumista voi näyttää. Mikäli et uskalla vihastua tai näyttää vihan tunnettasi, niin kertooko se kenties pelosta sisälläsi? Jos vihan tunteen vaientaa, tilalle luikertelevat katkeruus ja kauna – tunnistatko? Kun viha sisälläsi ryöpsähtää, tartu ja tutustu siihen.

Omien tunteiden säätely on olennainen osa henkistä hyvinvointia. Ihminen luo itse omat tunteensa ajatustensa, kokemuksensa, olettamustensa ja tulkintojensa avulla. Tunteet toimivat myös yllykkeenä toimintaan, myös odottamattomaan ja yllätykselliseen.

Viha on keholle ja mielelle raskas koettelemus, syke nousee, lihakset jännittyvät, hengitys tihenee ja möykky rinnan alla kasvaa. Kaikki tiedämme, että pitkään jatkunut patoutunut viha altistaa sairauksille. Jatkuessaan viha käy yhä vaarallisemmaksi ja arvaamattomammaksi.

Vihan tunne kertoo sinulle, että jokin on väärin. Kun oman vihan kohtaa myötätuntoisesti voi alta nousta syviäkin kipuja. Vihan taustalla on tyypillisesti haavoittuvampia tunteita kuten pettymystä, pelkoa, epävarmuutta ja häpeää. Viha kertoo, että rajat on ylitetty tai että minua on kohdeltu huonosti. Silloin on lupa reagoida. Ilman vihan tunnetta ihminen on hukassa, toisten alistettavissa ja ylikäveltävänä.

Mikäli olet varastoinut vihaa sisälläsi pitkään, sen käsittelyyn kannattaa ryhtyä mahdollisimman pian palanen kerrallaan. Kun sisälläsi muhiva vihan tunne ei ole enää hävettävä ja piilotettava mörkö, sinun on helpompi hallita tunnettasi eikä viha enää hallitse sinua.

Omiin tunteisiin tutustuminen tarkoittaa aktiivista mielen prosessointia, jossa tunteisiin liittyviä ajatuksia ja uskomuksia havainnoidaan tietoisesti.

Vihan tunteen tietoinen itsehavainnointi voi edetä esimerkiksi seuraavasti:
– Mieti tilannetta, joka aiheuttaa sinulle vihan tunnetta, mitä tapahtui, kuka oli paikalla?
– Mikä tuossa tilanteessa aiheutti sinulle vihan tunnetta?
– Miten reagoit tapahtuneeseen sisäisesti tai toiminnan tasolla?
– Kuinka pahalta tilanne sinusta tuntui asteikolla 1-10?
– Mitä ajatuksia tilanne sinussa herättää?
– Kuinka todenmukaisia ajatuksesi, tulkintasi ja uskomuksesi tilanteesta ovat? Onko muita mahdollisia tulkintatapoja tai näkökulmia?
– Miten toivot voivasi toimia tilanteessa? Oletko joskus aiemmin vastaavassa tilanteessa toiminut toivomallasi tavalla? Miten onnistuit siinä?
– Tarvitsetko keskusteluapua, voisiko siitä olla hyötyä?

On vaarallista jättää viha kohtaamatta. Ei kuitenkaan unohdeta, että viha on myös positiivista käyttövoimaa: parhaimmillaan se on rohkeutta, itseensä uskomista, omien rajojen, mielipiteiden ja tunteiden huomioimista ja kunnioittamista. Vihan voimalla kasvu täyteen potentiaaliin, oma voima, määrätietoisuus, sinnikkyys, uskallus, periksiantamattomuus ja suoraselkäisyys voivat tapahtua myös turvallisesti, tulla näkyviksi toiminnan tasolla ja oikein kohdatuiksi.

Valjasta viha itsellesi hyväksi palvelijaksi. Jos haluat päästä eroon kärsimystä tuottavasta vihasta sisälläsi, tartu siihen, tunnista se ja opettele ilmaisemaan itseäsi selkeästi omat tarpeesi ja toiveesi tunnistaen.

Artikkelikuva Andrea Placquadio on Pexels

 

Moni ADHD-nainen uupuu piirteidensä peittelyyn – Näin maskaaminen vaikuttaa monen elämään

ADHD-naisen kommentti: ”Olen todennäköisesti ollut väsynyt koko elämäni ajan. Nyt vasta tajuan miksi, ja itse asiassa jo se on helpottanut oloani.” Ote kirjasta Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD (Bazar 2023)

Olen kohdannut työssäni paljon naisia, jotka ovat kärsineet koko elämänsä ajan toistuvista uupumusvaiheista. Jokainen uupumus jättää vähintään pienen jäljen hermostoon, joten paluu entiseen työ- tai toimintakykyyn voi olla joillekin toistuvasti uupuneille epätodennäköinen.

Toisaalta monilla on kyse siitä, että taustalla on neuroerityisyyttä – esimerkiksi ADHD:n tai autismikirjon piirteitä. Nämä erityispiirteet pitävät tyypillisesti sisällään taipumusta maskata eli pyrkimystä yrittää muokata itseään ja omaa toimintaansa samanlaiseksi kuin neurotyypillisillä.

Maskaamisen syvimpänä tarpeena on kuulua kulloiseenkin yhteisöön, jonka osana itse on (kouluyhteisö, perhe, ystävät, työyhteisö jne.). Yhteisöön kuuluminen on meille kaikille ihmisille voimakas perustarve. Uskon, että jokainen muista poikkeavaksi itsensä kokeva joutuu ainakin ajoittain muokkaamaan omaa toimintaansa: esimerkiksi verbaalista ilmaisuaan tai kehonkieltään samanlaiseksi kuin muilla.

Kun on kyse neuroerityisyydestä, jollain tavalla vääränlaiseksi itsensä kokeminen jo pienestä asti on hyvin yleistä. Sinua on saatettu kritisoida jatkuvasti siitä, ettet ole samanlainen kuin muut tai et pysty samoihin asioihin kuin muut samanikäiset. Tai sinua on jatkuvasti vähätelty, jopa nolattu ja vain sen vuoksi, että olet ollut erilainen kuin muut. Olet aina ollut jotain liikaa tai liian vähän. Jatkuvasta vähättelystä ja arvostelusta seuraa jatkuvaa turvattomuuden tunnetta ja valppautta; osaanko varmasti olla oikeanlainen?

Miellyttämisen tarve maskaamisen rinnalla

Maskaamisen rinnalla on tyypillisesti mukana vahva tarve miellyttää, ja nämä yhdessä tuovat mukanaan jatkuvan pyrkimyksen näyttää itsestä ulospäin kaikkea sellaista, jota sinulta odotetaan. Jos olisit aito oma itsesi, et kuuluisi joukkoon ja voit siten kokea myös todellista hylkäämistä, joukosta erottamista. Kun tätä on jatkunut riittävän kauan, alat pitää maskaamista ja miellyttämistä normaalina osana itseäsi – varsinkin jos tämä on alkanut jo lapsuusiässä.

Sellaiset ihmiset, joille tämä ei ole omakohtaisesti tuttua, eivät todennäköisesti voi lainkaan ymmärtää, miltä tämä tuntuu. Vasta aikuisena omat erityispiirteensä tunnistanut alkaa vähitellen oivaltaa, että se joka olen vuosikymmeniä yrittänyt olla, ei olekaan minä, vaan olen muodostanut itsestäni sellaisen minän, jolla koen parhaiten kelpaavani muille ihmisille. Miten paljon tällainen kuluttaakin voimavaroja – yrittää olla jotain muuta mitä on.

Kun maskaava nainen siirtyy työelämään ja mahdollisesti perustaa perheen, tämä malli ei tietenkään katoa minnekään. Nainen pyrkii täydellisyyteen ja tekee ihan kaikkensa jokaisessa roolissaan: naisena, äitinä, vaimona, työntekijänä, tyttärenä jne. Tämän taakan alla hän ennen pitkää uupuu – ja todennäköisesti etsii syytä ja syyllistä vain itsestään.

Miksi en pysty samaan kuin muut? Miksi en saa itsestäni isompia vaihteita päälle? Miksi en saa aloittamiani tehtäviä helposti valmiiksi? Miksi väsyn niin pienestä? Olenko vain laiska ja saamaton, kuten niin monet ovat minulle elämäni aikana sanoneet? Miksi en osaa olla “oikein” muiden ihmisten kanssa? Miksi taas sanoin asiat liian suoraan ja hölötin?

Muutos voi alkaa itsensä ymmärtämisestä ja hyväksymisestä – päivä ja askel kerrallaan

Usein tämän kaiken tiedostaminen ja vähittäinen ymmärtäminen on ADHD-naiselle aluksi iso kriisi. Ei ole helppoa alkaa kuoria aitoa itseään monen maski- ja miellyttämiskerroksen alta. Joskus on tarpeen hakeutua pidempään terapeuttiseen prosessiin, joskus voi riittää vertais- tai läheisten ystävien tuki. Joskus on myös hyvä oppia olemaan vain itsensä kanssa – ehkäpä oma sisäinen lapsi seuranaan. Mikäli muistat maskanneesi jo lapsesta asti, sisäinen lapsesi on juuri se osa sinua, joka kaipaa eniten turvaa, huomiota ja myötätuntoa. Lue sisäisen lapsen kohtaamisesta aiemmin kirjoittamastani artikkelista – siitä voi olla sinulle apua, jotta saavutat yhä enemmän sisäistä turvaa ja rauhaa olla sinä <3

Voisitko alkaa olla sisäiselle lapsellesi sellainen aikuinen, joka hyväksyy ehdoitta hänet sellaisena erityisen ihanana, millainen hän on?


Artikkelikuva: Depositphotos

Lisää naisten ADHD-aiheesta uutuuskirjastani Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD (Bazar Kustannus 2024)

Epätervettä suhdetta ei ole aina helppo tunnistaa – 3 selkeää merkkiä, joita ei koskaan pidä ohittaa

 

Voisi ehkä kuvitella jokaisen meistä osaavan tiedostaa ja tunnistaa, jos on epäterveessä ja satuttavassa suhteessa, joka imee kaiken elämänergian sekä kuluttaa loppuun hitaasti, mutta takuuvarmasti.

Voisi varmaan myös kuvitella, että kyllä jokaisen nyt täytyy tiedostaa ja ymmärtää mikä on huonoa kohtelua ja mikä ei, sekä kyetä vetämään selkeät rajat, pysäyttää tilanne ja lopulta ehkä myös erota.

Jos se todella olisi niin, ei hyvinvointia ja terveyttä kuluttavia (tai murskaavia) suhteita ehkä juurikaan edes olisi.

Hyvin epäterveiden ja satuttavien suhteiden tunnistamisen tekee usein ongelmalliseksi monet eri tekijät.

On erittäin tärkeä tiedostaa ja ymmärtää, etteivät ongelmat ja mahdollinen kaltoinkohtelu tai väkivalta ole jatkuvaa, vaan loistavat poissaolollaan välillä niin kirkkaasti, ettei mieli välttämättä pysty pysymään enää edes mukana siinä mikä on suhteen todellinen tila ja mikä ei. Onko suhde todellisuudessa ihan ok, normaaleja ongelmia sisältävä vai sittenkin jotain ihan muuta?

Kymmenistä, sadoista tai jopa tuhansista eri syistä valitsin alle kolme selkeää merkkiä epäterveestä ja satuttavasta suhteesta, joita ei koskaan pidä tai tarvitse ohittaa missään ihmissuhteessa.

Toivon näistä olevan apua sinulle, jos olet joutunut pohtimaan suhteesi tilaa ja suhteessa mahdollisesti olevaa sinun huonoa kohtelua.

1. MANIPULOINTI

Epäterveet ja satuttavat suhteet voivat hyvin usein jo suhteiden alusta asti perustua monenlaiselle manipuloinnille, sekä asioiden värittämiselle tai vääristelylle.

Työssäni terapeuttina olen valitettavan usein kohdannut tilanteita, joissa toinen on esimerkiksi voinut suhteen alussa kertoa tai näyttää itsestään räikeästi valheellisen version (esim. ymmärtäväisen, toista huomioon ottavan, empaattisen), jota todellisuudessa ei ole olemassakaan (manipulointia!). Kun suhde on edennyt on toisesta yhtäkkiä kuoritunutkin esiin persoona, joka voi saada jopa nautintoa kärsimyksen tuottamisesta omalle “rakkaalle” kumppanilleen.

Tämän ymmärtäminen ja sisäistäminen voi olla hyvin haastavaa, koska suhteen alku on näyttänyt myös sen todellisuuden, jossa toinen osaa olla ihana ja rakastettava.

Tätä puolta jäämme tavallisesti kaipaamaan ja odottamaan usein liiankin pitkään ja saatamme olla valmiita tekemään melkeinpä mitä tahansa, jotta suhteen hyvä alku palaisi.

Tiedäthän, että jos toinen syyttää sinua jatkuvasti omista teoistaan, sekä moittii reaktioistasi hänen kaltoinkohteluunsa, eikä ole millään tapaa valmis ottamaan vastuuta teoistaan tai muuttamaan omaa haitallista toimintaansa on se manipulointia.

2. EMPATIAN PUUTE

Toiselle osoitettujen myötätuntoisten tekojen taustalla vaikuttaa hyvin vahvasti empatia.

Empaattinen ihminen tuntee mm. pahaa mieltä tai surua, jos toinen on kohdannut vaikeita asioita tai kärsii ja hän voi hyvin luonnollisesti pyrkiä tukemaan toista, lohduttamaan ja auttamaan.

On äärimmäisen tärkeä tiedostaa, etteivät kaikki ihmiset yksinkertaisesti kykene tuntemaan empatiaa tai välitä koko tunteesta.

Ilman empatiakykyä ymmärrys ja välittäminen toisen ihmisen pahasta olosta voi ohittua ilman sen kummempia tunnekokemuksia tai kääntyä jopa vihaksi tai ärtymykseksi.

Jos olet toistuvasti huomannut kumppanisi tai jonkun muun läheisesi olevan hyvin kylmä ja tunteeton jopa niissä tilanteissa joissa olet sairastunut tai menettänyt itselle jotain hyvin tärkeää on tässä kohtaa ehdottoman tärkeä pysähtyä.

Ja jos empatia puuttuu läheisestä ihmissuhteestasi, puuttuu sieltä valitettavasti äärimmäisen arvokas ja oleellinen asia, joka automaattisesti vaikuttaa hyvin negatiivisella tavalla kaikkeen siihen miten hän sinua kohtelee, ottaa huomioon, kuuntelee, katsoo tai koskee.

Silloin, kun itse kykenee empatiaan ja on valmis uhraamaan muiden puolesta suuria osia itsestä on ehdottoman tärkeää pyytää ja vaatia yhtä empaattista ja hyvää kohtelua myös itselleen.

3. LUOTTAMUKSEN PUUTE

Pystytkö luottamaan hänessä seuraaviin asioihin?

  • hän kuuntelee sinua ja huomioi tarpeesi ja toiveesi
  • hän välittää siitä miltä sinusta tuntuu
  • hän haluaa sinulle pelkästään hyvää
  • hän ei halua satuttaa sinua millään tapaa
  • hän puhuu totta asioista ja itsestään
  • jos hän on tehnyt väärin hän pyytää anteeksi ja pyrkii muuttamaan toimintaansa

Edellisten kohtien voisi sanoa olevan kuin ehdoton vaatimus parisuhteen toimimiselle, sekä sille, että suhteessa olevat ihmiset voivat voida hyvin.

Yhtään vähempään sinun ei pidä tai tarvitse edes tyytyä.

Jos taas olet suhteessa ja jouduit vastaamaan suurimpaan osaan kysymyksistä “ei”, suosittelen ehdottomasti jälleen pysähtymään ja katsomaan silmiin faktoja, sekä käsittelemään niitä yhdessä luotettavan ystävän tai ammattilaisen kanssa vaikka kuinka vaikealta se tuntuisikin.

Ilman luottamusta mikään parisuhde ei yksinkertaisesti voi voida hyvin.

Luottamus on yksi suhteen vahvoista tukipilareista, jonka poissaolo voi romuttaa kaiken.

Muista olla terveesti itsekäs ja vaalia hyvää, tasavertaista, sekä luottamuksellista ilmapiiriä ja kohtelua. Olet todella sen arvoinen, ihan takuulla olet!


Lisää tietoa epäterveistä suhteista, niiden tunnistamisesta, sekä keinoja toipumiseen ja uuden elämän rakentamiseen löydät uutuuskirjastani Toivu satuttavasta suhteesta!

Kalenterit OSTA 3 MAKSA 2
PUOTIIN
close-image