Jos tunnet nyt, että elämä talloo, mieli on maassa tai kaikki ei ole hyvin, niin muistathan, tämäkin menee ohi ❤️ Lisää voimakuvia löydät Instagramista @hidasta
Riitoja syntyy, kun molemmat haluavat olla oikeassa – entä jos uskaltaisit olla myös väärässä?
Mitä tiiviimmin uskot johonkin ja mitä tärkeämpi tuo asia sinulle on, sitä voimakkaampia tunteita siihen liittyy. Uskomuksesta muodostuu side, josta sinun on vaikea päästää irti. ”Tämä on minulle totta. Asia on sillä selvä eikä mikään muu ole mahdollista.”
Voimakkaista uskomuksista saa puhtia, mutta ne saavat aikaan myös törmäyksiä ympäristön kanssa. Mitä tiukemmin pidät kiinni näkemyksistäsi ja mitä voimakkaammin ilmaiset niitä, sitä todennäköisemmin törmäilet muihin ihmisiin. Aivan kuin olisit huvipuiston törmäilyauto, jonka ratti on tahmea ja jarrut puuttuvat. Ajelet holtittomasti päin niitä, jotka uskovat erilaisiin totuuksiin kuin sinä. Kun pidät tiukasti kiinni yhdestä ainoasta totuudesta, sinulla on vähemmän vapautta ja vaihtoehtoja. Millaisissa tilanteissa huomaat törmäileväsi ympäristön kanssa? Millaiset uskomukset luovat törmäyksiä?
Kun pidät tiukasti kiinni yhdestä ainoasta totuudesta, sinulla on vähemmän vapautta ja vaihtoehtoja.
Olet sidoksissa siihen, mihin uskot. Sinun on vaikeampi ymmärtää muita ja kohdata heidän totuuksiaan. Elämä perustuu sille, mihin olet aina uskonut. Rajoittavat uskomukset vaikeuttavat yhteyden luomista muihin, ne vahvistavat erillisyyden tunnetta.
Uskomukset vaikuttavat siihen, millaisella asenteella tutustumme muihin ihmisiin ja millaisia odotuksia meillä heitä kohtaan on.
Emme näe ympärillämme yksilöitä ja heidän inhimillisiä ominaisuuksiaan, vaan näemme sukupuolen, iän, rodun, seksuaalisen suuntautumisen, ammatin, koulutustason, tittelin, auton ja vaatteiden merkin tai merkittömyyden. Ei tarvitse nähdä niistä kuin muutama, niin mieli on jo rakentanut mielikuvan, kuka tuo toinen ihminen on, mitä hän ajattelee – ja ennen kaikkea, onko hänen olemassaolonsa uhka sinulle.
”Mielikuva” on nimensä mukaisesti mielen luoma kuva. Ehkä todellisuus on toinen. Ehkä kaikkien lokeroiden takana on jotain muuta kuin odotit. Kun päästät irti odotuksistasi ja näet sen, mitä toinen on aidosti, ehkä löydät jotain syvempää ja todellisempaa. Elämän voima ei katso kuorta, päinvastoin. Kuori nimenomaan tukehduttaa sen, mikä ihmisessä on ihmeellisintä. Mielen rakenteiden purkaminen auttaa luomaan yhteyksiä ihmisten välille.
Neutraalit, väljemmät uskomukset tarkoittavat, ettet niin varmasti väitä tietäväsi, miten asiat ovat. Annat asioille vähemmän merkityksiä etkä tee pikaisia tulkintoja vähäisillä tiedoilla. Sinulle on okei olla väärässä tai tietämätön. Joustavuus mielessäsi heijastuu pehmeytenä ympärilläsi.
Kuvittele itsesi väkijoukkoon. Jos yrität runnoa voimalla sen läpi, kohtaat närkästyneitä katseita ja kipeitä törmäyksiä. Kun taas annat olemuksesi pehmentyä, olet läsnä ruuhkaisessakin tilanteessa ja katsot, mistä kohdasta pääset pujahtamaan helposti, tilaa syntyy helpommin – ja tulee vähemmän sanomista. Kun olet sisäisesti vapaa ja joustava, myös ulkoisesti tiet avautuvat kuin itsestään.
Lue lisää uskomuksista ja niiden voimasta Katri Syvärisen uutuuskirjasta Sinun tarinasi voima.
Aina ei tarvitse jaksaa – tulee vielä aika, kun jaksat enemmän
Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev.lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.
Kirjoittaja: terapeutti, pappi ja tietokirjailija Miia Moisio
Elämä ottaa ja antaa. Ja antaa ja ottaa taas. Joskus tuntuu siltä, että elämä antaa pieniä huilaushetkiä ja tarjoilee sitten taas niitä asioita, jotka vievät voimia.
Joidenkin elämä tuntuu olevan helppoa, toisten taas vaikeaa, mutta kun on kysymys omasta jaksamisesta, ei oikeastaan voi vertailla: joku jaksaa enemmän, joku vähemmän. Joskus elämä tuo eteen niitä tilanteita, jotka ovat kaikilla inhimillisillä mittareilla mitattuna täysin kohtuuttomia.
Aina kun on liikaa asioita omiin voimavaroihin nähden, ihminen väsyy sekä henkisesti että fyysisesti. Olen terapiatyössäni viime aikoina ymmärtänyt sen, että monen ihmisen väsymys juontaa jo lapsuudesta: lapsikin joutuu joskus kantamaan liikaa asioita omaan ikätasoonsa ja jaksamiseensa nähden.
Moni lapsi ja aikuinen pelkää paljon ja joutuu elämää jatkuvassa stressitilassa. Masennuksenkin taustalla on usein väsymys ja uupumus, masennus itsessään vie kaikki voimat. Moni ei tiedä, mitä elämä olisi ilman sitä tunnetta, ettei jaksa.
Olipa jaksamattomuuden syy mikä hyvänsä, on tosi kurjaa tuntea olevansa ihan poikki. Joskus jaksamattomuus on tilapäistä ja siihen on selkeä lääke – huilaaminen.
Menetykset, luopumiset, erot ja surut vievät paljon voimia. Kun suru tekee itsessä työtä ja uusi elämä raivaa tietää ihmisen sisällä, voi olo olla tosi raskas ja hidas. Voisipa silloin kulkea juuri siihen tahtiin, mihin voimat riittävät.
Näihin henkisiin ja fyysisiin jaksamattomuuden jaksoihin auttaa usein aika. Aika parantaa. Niin se ihan oikeasti usein tekee, vaikka silloin kun on kaikkein raskainta, on sitä sanomaa vaikea ottaa vastaan ja uskoa siihen.
Monesti jaksamattomuus on monen asian summa. Joskus väsymyksen seurauksena joutuu katsomaan omaa elämää hyvin kokonaisvaltaisesti. Mitkä asiat fyysisellä tasolla kuluttavat energiavarastojasi? Entä mitä psyykkisiä kuormia kannat mukanasi? Entä millaisia ihmissuhteita sinulla on, viekö esimerkiksi parisuhde kaikki voimasi?
Kun nenä on seinää vasten ja olo jatkuvasti vähän huono, ollaan jonkin sellaisen äärellä, josta voi seurata jotain tosi hyvää: voi olla pakko ottaa härkää sarvista, vastuuta kädestä ja alkaa tehdä sellaisia valintoja, jotka voisivat paremmin tukea omaa jaksamista.
Ja sitten on niitä kuormittavia asioita, joihin paras ja ainoa lääke on hyväksyminen. Ihmismieli on kova tappelemaan asioita vastaan. Tuohon vastaan tappelemiseen menee hirvittävän paljon voimia.
Jos pystyy hyväksymään ne asiat, joita ei kerta kaikkiaan pysty muuttamaan, vapautuu elämään vähän kevyemmin ja näkemään elämän kauniit asiat – niitäkin aina on. Joskus auttaa sekin, että hyväksyy sen, ettei pysty hyväksymään.
Ole armollinen itsellesi silloin, kun elämä riepottaa ja voimat ovat vähäiset. Suorittajien valtakunnassa vaaditaan paljon henkistä kanttia sanoa suorittamiselle ja pärjäämiselle ei ja itselle kaikenlaisen hyvän antamiselle kyllä.
Anna itsellesi toipumisrauha silloin, kun elämä kolhii. Pysähtyminen ja hiljentyminen voivat avata silmät ja sydämen jollekin sellaiselle, mitä ei olisi ilman pysähtymisen pakkoa huomannut.
Tämän tekstin sinulle tarjosi
5 tapaa, jotka auttavat tasapainottamaan arjen kuormitusta – Herkkä keho tarvitsee keskimääräistä enemmän palautumisaikaa
Herkän ihmisen keho kuormittuu herkemmin tavallisen arjen touhuista. Jos hermostollista kuormitustilaa ei saa tasapainotettua, keho voi reagoida erilaisin fyysisin oirein kuten kivuin, säryin ja sairastumisin.
Oireita on hyvä kuunnella, sillä ne ovat kehosi viestejä sinulle. Kehon viestien sivuuttaminen voi pahimmillaan johtaa uupumiseen tai kroonisiin kipuihin.
Seuraavat 5 tapaa auttavat tasapainottamaan kehollista kuormitusta ja lisäämään hyvää oloa arkeesi:
1. Päivittäiset rutiinit. Herkkää kehoa auttaa, jos arjen rytmi pysyy suhteellisen samana päivästä toiseen. Kehon näkökulmasta tämä tarkoittaa muun muassa säännöllistä syömistä, lepo- ja nukkumisajoista kiinnipitämistä. Jos vain mahdollista, pienetkin 15-20 minuutin nokkaunet kesken päivän tekevät ihmeitä.
Aina elämä ei mene niin kuin suunnitelmissa, mutta rutiinit ovat juuri sitä varten, että niihin voi aina palata.
2. Lempeä, elvyttävä liike. Liikkeen avulla kehon ja mielen jumit lähtevät liikkeelle. Mikä tahansa liikunnan muoto toimii, kunhan se on itsellesi mielekästä. Parasta on, jos liikkumiseen yhdistyy luonnosta nauttiminen. Yhteys luontoon keventää mieltä ja auttaa kehoasi palautumaan.
Silloin kun tunnet olevasi erityisen kuormittunut, vältä rankkaa liikuntaa, joka nostaa hermoston kierroksia entisestään. Palauttavana liikkeenä toimivat esimerkiksi rauhallinen kävely tai venyttely.
3. Mikrotauot. Pienetkin lepohetket työpäivän keskellä auttavat tasaamaan hermoston kierroksia. Hengittele, venyttele, piipahda ulkona tai tuijottele hetki puiden latvoja. Anna itsellesi ja aisteillesi aikaa elpyä.
Joskus elämässä ei ole mahdollista ottaa niin pitkiä lepotaukoja kuin tarvitsisi. Silloin on lohdullista muistaa, että lyhyetkin elpymishetket päivän aikana ovat kehosi näkökulmasta merkittäviä.
4. Kehon tuntemusten äärelle pysähtyminen. Kuormituksella on taipumus kasaantua, jos keholle ei anna mahdollisuutta tulla kuulluksi. Yksinkertaisimmillaan kehon äärelle pysähtyminen on aistien kääntämistä sisäänpäin. Aloittaa voi vaikka hengityksestä: Miltä hengitys tuntuu? Missä kaikkialla tunnet hengityksen? Mitä muita tuntemuksia huomaat kehossasi? Mitä ne kertovat sinulle?
Kehon viestin tulkitseminen on usein aluksi vaikeaa, mutta tämäkin on taito, jossa kehittyy harjoittelemalla.
5. Tyhjyyden vaaliminen ja salliminen itselle. Tyhjyys ei ole pelkästään tilaa kalenterissa, vaan tunnetason kokemusta. Se on uskallusta pysähtyä sisimpänsä äärelle silloinkin – ja etenkin silloin – kun tuntuu, että siellä ei tapahdu oikein mitään eikä tunnu oikein miltään. Tyhjyys voi tuntua niin pelottavalta tai epämiellyttävältä, että tuota olotilaa suorastaan välttelee touhuamalla koko ajan jotakin.
Kun tyhjyyden kanssa pääsee sinuiksi, saattaa huomata, että juuri sitä keho ja mieli ovat olleet vailla – enemmän kuin mitään muuta.
Kurkkaa myös lempeä Sielun sopukoita -runokirja:
Toistuva uni yritti kertoa minulle jotain – Heräsin tunteeseen, etten enää pelkää elämän aaltoja
Kirjoittaja Anneli Päivänsara on tietokirjailija, hyvinvointivalmentaja Päivänsara-yrityksessään, HSP Suomen kokemusasiantuntija sekä Onnellisen elämän kokemusasiantuntija. Hänen tavoitteenaan on muuttaa maailmaa jakamalla omia kokemuksiaan sekä opastaa toisia herkkiä löytämään omat supervoimansa ja onnellisen elämän – mitä se kenellekin tarkoittaa.
Oletko nähnyt samaa painajaista toistuvasti? Olen nähnyt lapsesta saakka unta, jossa seilailen Viron ja Suomen välisellä merellä suuressa laivassa. Yhtäkkiä tulee myrsky ja aallot heittelevät laivaa puolelta toiselle. Olen paennut kannelle, mutta suurimmat aallot yltävät kannelle saakka. Välillä matkaa rannalle olisi ollut todella vähän, mutta ajatus pelastautumisesta tuntuu mahdottomalle.
Pelastusveneet eivät aukea tai kukaan ei ole avaamassa niitä. En voi muuta kuin odottaa, milloin vihreänharmaat aallot saavuttavat minut ja nielevät mukaansa… Tässä vaiheessa yleensä herään painajaisesta.
Muistan lukeneeni jostain unientulkintakirjasta lapsena, että meri edustaa sinun mieltäsi. Myrskyävä meri kertoo siis sisäisestä myrskystä ja myllerryksestä. Oman tulkintani mukaan uneni kertoi sitä, että minusta tuntui, etten hallitse elämääni. Kun elämässäni tapahtuu suuria muutoksia, koen olevani voimaton niiden suhteen.
Haasteet pelottavat ja yrittävät viedä väkisin mukanaan. Minusta tuntuu, että ne hukuttaisivat minut. Nyt viime yönä näin jälleen samaa unta. Olin suuressa laivassa ja minulla oli kiire Suomeen. Laivan kapteeni päätti ajaa ajan säästämiseksi oikoreittiä. Tällä kertaa menin laivan keulaan ja katsoin suoraan aaltoihin.
Yksi aalto nosti laivan 30 metriä ylös ja edessä oli hurja pudotus! Huomasin, etten enää pelännytkään hukkuvani, vaan odotin innon sekaisin tuntein aaltoa ajatellen, että kohtaan sen rohkeasti, tapahtui mitä tapahtui.
Yhtäkkiä katsoin vasemmalle ja vieressäni olikin mieheni. Sanoin hänelle unessani, että nyt tulee jännittävä vuoristorata! Aalto kaappasi laivan mukanaan – näin koko jyrkän pudotuksen alas, kuin vuoristoradan ensimmäisessä vaunussa. En enää pelännytkään pudotusta enkä siitä seuraavaa uutta nousua ja pudotusta. Sen sijaan kiljuin innoissani, miten tämä aalloissa ratsastaminen kutkuttikin vatsanpohjaa – kuten vuoristoradassa!
Heräsin tunteeseen, etten enää pelkää elämän aaltoja. En enää taistele niitä vastaan, vaan annan niiden kuljettaa. Menen niiden mukana seikkailusta nauttien.
Jokaisesta kuopasta kun voi nousta entistä vahvempana ja viisaampana. Olen varma, että nämä ovat elämän merkkejä, jossa elämä kehottaa suhtautumaan siihen rennosti ja luottavaisesti. Uni yrittää kertoa, että ei kannata edes yrittää hallita ja kontrolloida kaikkea. Välillä on parasta antaa aallon nostaa ja laskea ja vain nauttia kyydistä.
Jos siis sinäkin olet nähnyt jotain toistuvaa painajaista, voisiko elämä viestiä tätä kautta sinulle? Jos viestii, mitä se kertoisi?
Kaikki se rakkaus, mitä emme näe – Huomaatko kätketyn rakkauden arjen keskellä?
Koronakesä 2020 oli minulle rakkauden kesä. Viimeisin määräaikainen työnpätkäni oli juuri päättynyt, istuin työttömänä yksin yksiössäni ja katsoin koronauutisia. Mietin, mitä minulle ja maailmalle seuraavaksi tapahtuisi. Tuosta hetkestä alkoi elämässäni kuitenkin rakkauden aikakausi, joka on jatkunut tähän päivään asti.
Ensin ne olivat kevyitä häiveitä pitkin päivää, aavistuksia, että tässä taitaa olla jotain enemmän. Hiljalleen hetket piirtyivät kirkkaampina eteeni. Kun elämäni vauhti hidastui, rakkaus sai minut kiinni. Opin tunnistamaan rakkautta sellaisissakin paikoissa, missä en ollut ennen nähnyt sitä.
”Kun elämäni vauhti hidastui, rakkaus sai minut kiinni.”
Kun eräs tuttava antoi aina uuden raitiovaunun mennä ohitse, koska hän halusi jäädä pysäkille kuuntelemaan hauraita unelmiani, arvelin, että sen oli oltava rakkautta. Sama tunne valtasi minut, kun juttelin videopuhelua kaukana asuvan kummityttöni kanssa. Rakkaus muistutti itsestään myös silloin, kun kissavanhus, joka oli minulle kuin veli, kömpi syliini ja katsoi minua syvälle silmiin. Se oli viimeinen kerta, kun tapasimme, sillä myöhemmin vanhuus korjasi hänet pois.
Yhtäkkiä rakkautta pirskahteli esiin vähän kaikkialla, yhä arkipäiväisemmissä tilanteissa. Kun nauroimme kaupan kassan kanssa vapautuneesti ja pelkomme kaikkosivat maskien ja käsidesien keskellä kauemmas. Kun autoilija teki minulle tilaa ylittää tien. Kun koronatestauksen ovella minua tervehdittiin lempeästi – meillä molemmilla katseissamme toivo, että kyllä tästä vielä jotenkin selvitään.
Viimein huomasin myös heidät, jotka olivat olleet kaikkein lähimpänä. Ehkä heidän rakkaudelleen oli ollut helpointa sokaistua juuri siksi, että he olivat niin lähellä. Ystäväni. Olin eksynyt ajattelemaan, että he vain olivat siinä. He piristivät päivää, vitsailivat kanssani ja kyselivät kuulumisia. Siinä se. Vasta silloin, kun minulla ei ollut mitään, kun olin köyhä ja joka päivä vailla suunnitelmaa, ystävieni rakkaus tuli minulle näkyväksi.
”Ehkä ystävieni rakkaudelle oli ollut helpointa sokaistua juuri siksi, että he olivat niin lähellä.”
En voinut enää piiloutua itsenäisyyteni tai pärjäämiseni taakse. Jäljellä ei ollut kerta kaikkiaan mitään, mihin verhoutua, ei statusta, ei työtä – ei mitään keinoja tekeytyä vähän rakastettavammaksi. Onneksi ei ollut, sillä vihdoin huomasin, kuinka rakastavasti ystäväni katsoivat minua joka päivä. Miten en ollut aiemmin huomannut heidän lempeitä katseitaan?
Kun kaikki muut tasot karisivat väliltämme, jäljelle jäi pelkkää rakkautta. Annoin rakkaudelle totaalisesti periksi. Päästin sen läpi ja annoin sen virrata juuri niin suurena kuin rakkaus virtaa. Otin ystäviltäni vastaan jokaisen rakkautta läikkyvän teon ja sanan.
Lopulta ripustauduin täysin rakkauden varaan. Tulevaisuuteni oli suuri mysteeri, mutta kaiken tuon rakkauden keskellä, pelko ei vain saanut minusta enää samanlaista otetta kuin ennen. Ystäväni uskoivat minuun epäröimättä loppuun asti. Jos oma uskoni meinasi hiipua, he pysyivät varmoina siitä, että löytäisin vielä paikkani.
Niin kävikin. Nyt tuuleni ovat kääntymässä ja polkuni piirtyy vihdoin edessäni. En silti enää koskaan halua antaa silmieni sulkeutua kaikelta siltä rakkaudelta, mikä ympäröi minua joka päivä.
Huomaatko sinä tänään rakkauden ympärilläsi?
Sydämellä, Maaria
Jos elää yksin, onko silti olemassa?
”Jos puu kaatuu ja sitä ei kuule kukaan, kuuluuko siitä ääni?” Kaikki tuntevat tämän kysymyksen. Entä jos elää elämäänsä yksin, onko silloin kuitenkin olemassa?
Tähän lähes kaikki vastaavat, että tietenkin on. Joku voi silti hiljaa miettiä, ettei aina ole asiasta ihan varma. Silloin, kun yksinäisyys tekee haavaa ja hiljaisuus sattuu korviin, on helppo vajota miettimään, ettei kukaan edes huomaisi, jos vain lakkaisi olemasta.
Lähes kaikilla on joku, jota rakastaa ja joku, joka rakastaa. Tärkeitä läheisiä, ei ehkä puolisoa, mutta muita. Kaikilla sitä yhtäkään ei kuitenkaan ei ole. Vastikään Lahden työvoimatoimiston sivuilla vanhempi mies etsi keskustelukumppania rahalla. Monelle ilmoitus nosti kyyneleitä silmiin. Viimeistään silloin moni ymmärsi, miten kipeää yksinäisyys voi tehdä. Kun ketään ei ole ja kukaan ei tule. Toisen ihmisen äänen, katseen ja fyysisen läsnäolon kaipuu on niin suuri, että sen on valmis ostamaan.
Suomalaisen kulttuurin ”koko kylä kasvattaa” ja ”saman katon alla asuu koko suku” ei päde enää tällä vuosituhannella. Yksinasuvia on Tilastokeskuksen mukaan jo lähes puolet kaikista asuntokunnista. Se on tosi paljon.
Tosi moni avaa kotioven, eikä kukaan tule vastaan. Keho huutaa halausta, läheisyyttä ja lohtua, mutta ihmisen lämpö on haihtunut jo kauas. Se on rajua. Eikä sitä voi ymmärtää kuin vain se, joka sen on kokenut. Eli todella moni meistä.
Olen itse ollut aina jotenkin ”pariutuvaa” sorttia. Lapsena minulla oli aina se paras kaveri, se toinen puolisko. Uskottu ja tärkein ystävä. Se, joka harvoin nähtiin ilman toista, sillä kaksikko oli yksikkö. Sama toistui parisuhteessa.
On helppo olla itsenäinen ja pitkiäkin aikoja yksinään, jos kuitenkin on se oma joku jossain. Se, jolle heittää viesti tai ajatus. Se, jonka tietää tulevan, jos hätä tai ilo iskee. Sellainen tuo turvaa olla omilla siivillään. Sitä sanotaankin, että olla yksin on eri asia kuin olla yksinäinen.
On vähän paradoksaalista, että yksinäisyys raastaa monta kertaa myös seurassa. Pienet jutut ovat usein pahimpia. Kun lenkillä ystävä soittaa kotiin ja pyytää puolisoaan laittamaan saunan päälle, ”kun on ihan jäässä”. Kun hauskalta matkalta tullessa toisilla on kotona valot, syli ja jääkaapissa ruokaa. Joku, joka sanoo, ihana kun tulit.
Moni parisuhteen raskassarjalainen ei ymmärrä millaista yksinoleminen on. Sitä, kun pitää osata kaikki itse, kun voi nojata vain omaan selkärankaansa ja pystyä pärjäämään ilojensa ja surujensa kanssa. Kukaan ei rauhoita levotonta mieltä ennen seuraavan aamun jännittävää esitystä tai iloitse kotona, kun se on ohi ja hyvin meni – tai lohduta, kun ei mennyt.
On ystäviä ja perhettä, mutta on niin paljon aikaa, kun mitään ei ole. Voi täyttää päivänsä, mennä ja tulla vapaana, eikä kukaan kysele. Entä jos toivoo, että joku kysyy?
Juuri eronnutta tai eroa harkitsevaa neuvotaan usein opettelemaan olemaan yksin. Tuntemaan itsensä ja opettelemaan itsenäiseksi. Tietysti jokaisen tulee olla hyvällä tavalla itsenäinen, eikä läheisessä sovi epäterveesti riippua. Saati vaihtaa puolisoa lennosta, kun yksinäisyyden pelossa kelpaa kuka vaan.
En kuitenkaan oikein tiedä, onko yksin olemisen opettelussa kovin paljon hienoutta tai ylevyyttä. Minusta ihminen kuuluu toisen seuraan. Eikä sen kaipuussa ole mitään pahaa. Suurin osa meistä kaipaa sitä omaa ihmistä. Sitä, jonka seurassa saa olla turvallisesti myös yksin.
Kurkkaa kirja:
Enhän vain ole vaivaksi? (Vaikka oikeasti tarvitsen apua!)
Huomaan usein ajattelevani hiljaa, että enhän vain ole kenellekään vaivaksi. Ettei joku joudu minun takiani ponnistelemaan tai järjestelemään aikataulujaan tai näkemään ylimääräistä vaivaa. Pärjääminen, itsellisyys ja oma-aloitteisesti asioiden hoitaminen on kai jonkinlainen ihanne tässä yhteiskunnassa. Ainakin minä koen niin.
Olen se tyyppi, joka miettii, että kehtaako vaivata ystäviään omilla ongelmilla – etten vain pilaisi toisen päivää tai olisi se ystävä, joka kaataa raskaat murheensa toisten niskaan.
Olen se tyyppi, joka kantaa vastuuta, pitää huolta muista ja esimiehenä myös pitää huolen siitä, että muilla on kaikki mahdolliset tiedot, taidot ja muut resurssit tehdä omaa työtään kunnolla. Mutta olen myös se tyyppi, joka ei kehtaa pyytää muita viemään roskia työpaikalla, vaan mieluummin koitan tehdä sen itse kahden palaverin välissä. Olen se tyyppi, joka varmistaa, etteivät muut jää liiallisen työtaakan alle.
Koen kyllä, että olen valtavan hyvä järjestelemään asioita niin, että pystyn hoitamaan asioita esimerkiksi työpaikalla kukan kastelusta ja mullan vaihdoista haastaviin bisnesneuvotteluihin. Se ei ole minulle lähtökohtaisesti kuorma.
Mutta on niitä tilanteita, kun tarvitsen apua. Kukaan ei selviä kaikesta yksin. Noina hetkinä käyn sisäistä kamppailua itseni kanssa siitä, että en olisi vain vaivaksi muille: Kuinka itsekäs olen, jos pyydän apua? Kuinka paljon sekoitan toisen elämää pyytämällä apua ja vaatimalla jotain itseni puolesta?
Maailman johtava häpeätutkija Brené Brown kirjoitti jossain kirjassaan, että avun pyytäminen lisää luottamusta ihmisten välille. Tuo oli mielestäni tosi mielenkiintoinen pointti ja se jäi mieleeni. Kun ihminen pyytää apua, hän ilmaisee olevansa haavoittuvainen. Haavoittuvuus on sen näyttämistä, että minä olen samanlainen ihminen kuin muutkin. Ja kun osoitan haavoittuvuutta eli jaettua ihmisyyden kokemusta, muiden on helpompi kohdata minut ja myös ojentaa kätensä avun osoitukseksi – jopa pyytämättä. Samalla muut aistivat, etten piilota mitään, mikä lisää luottamusta.
Pärjäävät superihmiset eivät ole totta. Se on vain pelkoa näyttää omaa haavoittuvuuttaan. Ja siksi myös toisten voi olla vaikea lähestyä ja tarjota apua.
Kun olen hyvin tietoinen sisäisestä puheestani ja kokemuksestani, voin vaikuttaa siihen. Kun olen tietoinen siitä, että minun on vaikea näyttää omaa haavoittuvuuttani, voin oppia näyttämään sitä lisää.
Sanon tämän nyt painokkaasti minulle itselleni mutta myös kaikille muille, jotka pelkäävät olevansa muille vaivaksi: Kukaan meistä ei selviä yksin – eikä tarvitse. Kohti kurottaminen on kaunista – oli se sitten avun pyytämistä tai antamista. Ja lopuksi: paljastuminen on vapauttavaa, se vapauttaa <3
Pieni hetki lapsen kanssa voi olla hänen elämänsä tärkein asia – 5 asiaa, joita jokainen lapsi kaipaa
Teksti tuotettu mainosyhteistyössä SOS-Lapsikylän kanssa.
Lapsi saattaa kaivata paljon yksinkertaisempia asioita kuin aikuinen osaa kuvitellakaan. Tässä 5 asiaa, joita jokainen lapsi kaipaa mutta joita kaikki suomalaisetkaan lapset eivät saa kokea:
Jokainen lapsi kaipaa:
1) Aikaa
Joskus arjen ihan tavalliset asiat vievät aikuiselta miltei kaiken ajan. Jos miettii omaa lapsuuttaan, saattaa muistaa parhaiten juuri ne kelluvat hetket, jolloin ei tapahtunut mitään erityistä, mutta oltiin yhdessä ja kaikki tuntui olevan siinä. Tällaista yhteistä aikaa kannattaa arvostaa tärkeäksi ja vaalia arjen keskellä.
2) Keskustelua
Kun lapsi saa tuoda tunteitaan, ajatuksiaan ja kokemuksiaan turvallisen aikuisen kuultavaksi, hän tulee nähdyksi ja kuulluksi. Keskustelujen kautta lapsi saa kokemuksen siitä, että hänen asiansa ovat tärkeitä ja hän myös oppii huomioimaan muita.
3) Ihan tavallista puuhaa
Vaikka aikuinen saattaisi ajatella, että laadukas aika lapselle on jotain erilaista ja erityistä – huvipuistoja tai herkkupäiviä – lapselle ihan tavallinen tekeminen luo muiston ja kokemuksen lapsuudesta. Leipomista, mäenlaskua, lautapelejä, ruoan laittamista yhdessä, iltasatuja, saunomista… Tavallisten asioiden äärellä on elämän suurin taika.
4) Näkemistä
Jokainen lapsi kaipaa tulla nähdyksi sellaisena kuin on. Lempeä ja läsnäoleva katse on kuin lämmin, turvallinen syli, jossa lapsi kokee olevansa oikeanlainen. Myös kiinnostus lapsen tunteita, ajatuksia ja kokemuksia kohtaan piirtää hänen kokemustaan itsestään täydellisenä sellaisena kuin on.
5) Läsnäoloa
Joskus riittää, että aikuinen vain on ja kannattelee tilaa lapselle ja lapsen kokemuksille. Niin usein aikuisen huomio on toisaalla – ja lapsi kyllä huomaa sen. Lapsi janoaa yhteyttä, joka on välittämisen ja rakkauden perusta.
Jokainen lapsi tarvitsee elämäänsä tällaisia välittäviä aikuisia. Sellaisia, joiden kanssa lapsi saa kokea olevansa tärkeä, jotka ovat kiinnostuneita, vaikka ei aina jaksaisi tai osaisi olla kiltti, joiden kanssa voi jakaa iloja ja suruja, sellaisia, jotka huomaavat, kun on oppinut uuden taidon ja jotka haluavat kuulla juttuja ja ihmetellä maailmaa yhdessä.
Näitä tärkeitä aikuisia on harvoin kenenkään lapsen elämässä liikaa, mutta joidenkin lasten elämässä heitä on liian vähän. Siksi SOS-Lapsikylä haluaa löytää Hidasta elämää -sivuston avulla tukiperheitä niille ihan tavallisille, ihanille lapsille, joiden elämään tarvitaan supertärkeiden äitien ja isien lisäksi myös muita aikuisia. Voisitko sinä olla tarjoamassa jollekin lapselle näitä ihan tavallisia asioita silloin tällöin? Lue lisää tukiperhetoiminnasta TÄSTÄ.
”Rakastan mua!” – 4 tapaa, jotka saavat sinut rakastamaan itseäsi syvemmin
Itsen rakastaminen on tärkeää, mutta joskus se voi tuntua hieman teoreettiselta. Näin voit käytännössä osoittaa itsellesi rakkautta:
- KUUNTELE ITSEÄSI
Et koskaan kadota sydämesi ääntä. Jotkut kutsuvat tuota ääntä sydämen, tietoisuuden, sielun tai aidon itsen ääneksi. Tiedät joka tapauksessa (sydämessäsi!), mistä puhun. Totuudellisesta, rauhoittavasta äänestä sisälläsi, jolle mielesikään ei pysty pistämään vastaan.
Sisäinen rauha on tuon äänen synty- ja asuinsija. Hiljenny hetkeksi ja hengitä syvään, niin kuulet aidon itsesi äänen. Miksi se on niin helppoa? Koska aito elämä on. Miksi se sitten tuntuu niin vaikealta? Koska uskomme vilpittömästi, että se on vaikeaa!
- KOHTELE ITSEÄSI ARVOSTAEN
Kyllä, saat arvostaa ihan vapaasti koko itseäsi – niin kehoasi, tunteitasi, vahvuuksiasi, heikkouksiasi kuin traumojasikin. Et ehkä ole vielä ihan valmis kaiken kanssa, mutta miksi sinun pitäisikään olla? Olet tässä, ja teet parhaasi. Eiköhän se riitä, vai mitä?
- ÄLÄ UNOHDA ITSEÄSI, KUN OLET MUIDEN KANSSA
Töissä tulee kuunneltua muiden näkemyksiä, ja ne pitää ottaa huomioon. Kotona ja vapaa-ajalla sinun pitää varmaankin joustaa perheen tarpeita ajatellen. On eri asia kuunnella toisia kuin hukata oma äänensä toisten äänten alle. Sinulla on aina mahdollisuus kuunnella omaa sydäntäsi, vaikka olisit miten kaoottisessa melussa.
- ANNA ITSELLESI ANTEEKSI
Itselleen anteeksi antaminen ei ole aina helppoa. Mutta se on helpompaa, kun tiedät että voit sallia sen itsellesi. Jälkikäteen oma toiminta tuntuu toisinaan aivan naurettavalta. Miten ihmeessä saatoinkaan sanoa niin, tehdä noin, uskoa sitä…? Anteeksiantaminen on hyväksyntää, rakkautta ja vapautta. Eli aika mahtavia asioita antaa itselleen – ja myös sellaisia, jotka mahdollistavat askeleita eteenpäin.
Anna itsellesi armoa. Olet tehnyt parhaasi. Ja kaikki muutkin ovat mokailleet. Joskus anteeksiantamattomuus pitää meidät turvallisessa loukussa, häpeän ja syyllisyyden tunteiden parissa. Kun tunnet noita tunteita, tiedät että kuuntelet sillä hetkellä mielesi radiokanavaa, et aitoa itsesi. Voit aina hiljentyä kuuntelemaan aitoa itseäsi, esimerkiksi näin:
Hengitä syvään ja sulje silmäsi.
Kuuntele, mitä tunteiden ja ajatusten takana on?
Keskity hengityksen lisäksi kiitollisuuteen.
Huomaatko, miten moni asia tippuu harteiltasi, kun keskityt olemaan lempeästi oman itsesi kanssa?
Lisää tätä? Löydät Mitran ihanat kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuosi tästä!
Jostakin vanhasta pitää luopua, jotta uusi ja omanlainen hyvä voi tulla tilalle – Erityislapsen vanhemmuuteen kuuluu myös suru
Kirjoittaja Riikka Seppälä on äiti, valmentaja, tunnekouluttaja sekä Erityisvoimia.fi-verkkoyhteisön toinen perustaja.
Erityisen lapsen vanhemmaksi kasvaminen on eräänlainen suruprosessi: jostakin vanhasta pitää luopua, jotta uusi ja omanlainen hyvä voi tulla tilalla.
Surutyöllä on erityinen rooli erityisvoimia vaativassa arjessa. Suru kulkee sydänalassa mukana pieninä välähdyksinä joka päivä. Erityislapsiperheissä surun pisarat voivat myös lentää kauas ja jättää ihmisiin ikuisen jäljen.
Paljon puhutaan siitä, miten monissa perheissä vanhemmat tekevät hartiavoimin työtä sujuvan arjen mahdollistamaksi ja taistelevat sinnikkäästi avusta perheelleen, vuosien ajan ja jaksamisensa äärirajoille asti.
Vähemmän puhutaan siitä, miten raskas tuo matka on vanhemmalle, täynnä pettymyksiä, hylkäämistä ja voimavaroja vievää syvää ja pitkittyvää surua, joka kumpuaa palvelujärjestelmän kohtaamattomuudesta ja siitä neuvottomuuden tunteesta, kun näemme jonkun läheisemme kärsivän, samalla kun tuo kärsimys painaa meitä vanhempina alas.
Miltä tuntuukaan tulla hylätyksi kerta toisena jälkeen systeemissä, joka on rakennettu auttamaan, mutta joka kääntääkin selkänsä. Miten syvää syyllisyyttä, surua ja häpeää siitä voi syntyä.
Jos suru jää jumiin
Jos vanhemman suru jää jumiin, se väistämättä heijastuu myös lapseen. Suru voi myös kääntyä sisään päin, muuttua itseä soimaavaksi ääneksi, moitteeksi ja arvosteluksi omaa vanhemmuutta kohtaan.
Kiellettynä surun pisarat lentävät kauas ja varjostavat koko perheen jaksamista. Siksi jokainen vanhempi tarvitsee paikan, jonne suru saa tulla ja jossa sitä jaksetaan kannatella. Tuo paikka voi löytyä meistä jokaisesta, kun opimme ensin ymmärtämään surua ja tarkoitusta.
Suru on kuin surffaamista, joskus on vakaa olo ja silloin pystyy ratsastamaan aalloilla. Toisinaan aallokko lyö ylitse ja työntää syvälle veden alle, niin että luulee hukkuvansa.
Surun kolme ulottuvuutta
Suru on tunne, jota me ihmiset pelkäämme mahdollisesti kaikista eniten. Yhteiskuntana me olemme kääntäneet surun joksikin, joka on hoidettava, ja josta on päästävä yli. Kulttuurimme koodisto neuvoo meitä kieltämään surun ja katsomaan siitä pois, olemaan kuin sitä ei olisikaan.
Ja kuitenkin todellisuudessa suru toimii juuri niin, että mitä enemmän sitä yrittää ohittaa, sitä kovempaa se huutelee. Siksi surusta kannattaa ohittamisen sijaan tehdä ystävä.
Erityisen tärkeää tämä on erityisvoimia vaativassa arjessa, jossa surun kolme tyypillisintä ulottuvuutta ovat kaikki läsnä ja vaikuttavat vanhemmuuteemme, halusimme tai emme.
Menetys
Erityisessä arjessa surua aiheuttaa kipu normaaliuden menettämistä. Sen menettäminen, että mitä olisi voinut olla, mitä luulimme tietävämme tai mitä olimme uskaltaneet unelmoida esimerkiksi vanhemmuudesta, satuttaa. Ehkä kuvittelimme pikkulapsiajan olevan tietynlaista, omien unelmien näköistä, kunnes todellisuus näytti toisin.
Surua voi synnyttää sekin, että emme pysty tarjoamaan vanhempina perheellemme kaikkea sitä, joka oman normistomme mukaan kuuluu hyvään vanhemmuuteen. Ehkä suremme myös sitä, että emme saa muodostettua lapseen sellaista yhteyttä, jota haluaisimme ja ehkä emme koskaan saa lapselta sitä halausta, kosketusta ja kiitosta, joka kertoisi meille tärkeydestämme vanhempina.
Suremme sitäkin, että osa ihmisistä ympärillämme ei ehkä kestä perheemme erityisyyttä. Tai voimme kokea suru jostakin sellaisesta arjen normaalista asiasta, joka on läheisillemme itsestään selvää, mutta mahdottomuutta meille erityisvoimia vaativassa arjessa.
Suru luo meissä menetyksiä, jotka yltävät usein tietoisuuden tuolle puolen. Meistä tuntuu, että meiltä puuttuisi jotakin, joka on meille näkymätöntä, tai tuntematonta, jotakin joka on meiltä kadonnut ja jolle ei löydy sanoja. Mutta joka tuntuu syvällä sydämen sopukoissa asti.
Kaipaus
Menettämiseen liittyy aina myös kaipaus. Se ei ole tietoista puutetta, se on tahatonta eheyden tunteen, ymmärryksen ja merkityksen kaipuuta ja kaihoa saada takaisin se, mikä on menetetty. Kaipaus on elintärkeä osa surua. Ja samaan aikaan se saa meidät kokemaan, että kaipaus on pidettävä itsellään, muilta piilossa, ettei meitä ymmärrettäisi väärin tai että varmasti näyttäisimme riittävän vahvoilta.
Kuinka monesti sitä vanhempana onkaan kaivannut sitä, että kunpa meitä olisi kuultu aiemmin, kunpa meidät olisi otettu vakavasti aiemmin. Ehkä monilta surun sirpaleilta olisi säästytty. Ehkä meille ei olisi käynyt niin pahasti.
Kaipaus piirtyy erityisvoimia vaativassa arjessa myös toiveena, että kunpa vain saisi rehellisesti näyttää ammattilaisille ja läheisiilleen olevansa rikki ja hajalla ja väsynyt. Mutta siihen ei ole mahdollisuutta, hellittää ei voi, pelottaa että jos sen kerran tekee, ei ehkä enää jaksa jatkaa.
Ammattilaisten kanssa asioidessa tuntuu usein siltä, että omaa haavoittuvuutta ei voi osoittaa. Vanhempia pelottaa, että oma keskeneräisyys tulkitaan väärin, huonoksi vanhemmuudeksi tai vähintäänkin osaamattomuudeksi, jota on luvattoman helppo arvostella.
Oma väsymys on pidettävä piilossa, on jaksettava olla vahva, koska kuka muu lapsen puolesta taistelisi, kuka muu pitäisi huolta hänen oikeuksistaan, kuka muu näkisi hänet kokonaisena ihmisenä, rakastaisi hänen virheet vahvuuksiksi.
Tunne siitä, että on eksyksissä
Suru vaatii meitä orientoimaan itsemme kokonaisvaltaisesti uudelleen tilanteessa, jossa jokin vanha, johon uskoimme, ei enää palvele ja kun jokin normi, johon meitä yritetään mahduttaa, ei tunne meistä hyvälle. Silloin jää jäljelle se, mikä meiltä löytyy sisältä, se mikä tuntuu itsestä hyvältä, se mikä on tehty vain meitä varten.
Se omannäköinen, hyvä, surusta kumpuava voima kutsuu piirtämään omaa karttaa. Se kutsuu etsimään, tutkimaan ja löytämään kartasta uudenlaiset, astumattomat ja vain meitä varten olemassa polut. Ne, joiden mutkista eivät muut tiedä, joiden kantoja muut eivät näe ja joiden koukeroissa muut eivät kompuroi.
Mutta he eivät myöskään saa samanlaista mahdollisuutta nähdä syvemmälle ja löytää uudenlaisia mahdollisuuksia, jotakin parempaa kuin mistä olemme edes uskaltaneet unelmoida.
Mitä vaikeampaa meidän on kertoa ympärillämme oleville ihmisille menettämisen, kaipauksen ja eksyksissä olemisten kokemuksista, sitä irrallisemmalta ja yksinäisemmältä meistä tuntuu.
Surusta puhumattomuus ei auta ketään. Emme voi parantua, ellemme sure. Emme voi antaa anteeksi, ellemme sure. Emme voi löytää uusia unelmia, ellemme sure niitä, joista luovumme. Siksi, tunnista ja tunnusta suru, toivota se tervetulleeksi, päästä surun pisarat pintaan, mutta älä anna niiden jäätyä kiinni sydämeesi.
Mitä olet ilman roolejasi? Suorittajan kuoren takaa löytyy ydinolemuksesi
Moni on kysynyt minulta, mitä ihminen oikeastaan on ilman roolejaan. Roolit ja tarinat ovat meille turvapaikkoja, joita ilman saatamme olla hyvin hukassa. Kun itse uuvuin enkä enää voinut tukeutua suorittamiseen, jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni pohtimaan, mitä olin ilman rooleja ja saavutuksia. Uskomukset ja tarinat kertovat meille paikkamme elämässä ja yhteisöissä – ja tuota paikkaa minulla ei yhtäkkiä enää ollut.
Millainen olisit, jos sinulla ei olisi vanhaa tarinaasi? Ajatus itsestä ilman tarinaa voi olla tuntua vapauttavalta – tai turvattomalta. Yleensä kuvailemme itseämme sillä, mitä teemme, mitä saamme aikaan tai millaisessa asemassa olemme suhteessa toisiin. Mitä ihminen edes on, jos ei saa vastata siihen luettelemalla roolejaan? Hyvä kysymys. Entä jos sielun tasolla meitä ei voikaan kuvailla samalla tavalla kuin olemme ihmistasolla tottuneet? Entä jos ihmisen ydin onkin ensisijaisesti energiaa? Ja mitä ihmettä se edes tarkoittaa?
Sielunenergia on sinun ainutlaatuista taikavoimaasi. Se on luonteeltaan toisenlaista kuin ihmistason identiteetti. Sitä voi kuvata tunnelmina, vaikutelmina ja mielikuvina. Sielunenergia voi olla kevyttä, nopeaa ja vilkasta, hidasta ja levollista tai tulista ja intensiivistä. Ydinolemuksesi voi olla rauhoittava ja maadoittava, inspiroiva ja kohottava tai vilpitön ja täynnä iloa.
Sielun tasolla ei tarvita vertailua, tuloksia tai saavutuksia. Sielunenergiaa ei tarvitse etsiä väkisin – se pulppuilee väistämättä tietoisuuteesi sitä mukaa, kun vanhat tarinan kerrokset purkautuvat ympäriltäsi. Kun päästät irti vanhasta kuormasta, tyhjäksi jäänyt tila täyttyy kevyemmillä tunteilla, kuten kiitollisuudella, rakkaudella ja elämänilolla. Sinussa saattaa herätä uusia unelmia.
Sielun tasolta voi löytyä elämäntehtäväsi, mutta sen ei tarvitse olla mikään konkreettinen suoritus tai ammatti, vaan se voi olla olemuksesi ja lahjojesi luonnollista jakamista. Annat itsestäsi sitä, mikä sinussa on luonnostaan läsnä ja virtaa vaivattomasti.
Vapauttaaksesi sielunenergiasi sinun on uskallettava hellittää jatkuvasta tekemisen tarpeesta. Älä yritä olla enemmän, pidemmällä tai parempi kuin olet. Kun et enää tavoittele mitään, saatat ensin tuntea putoavasi pohjalle, mutta todellisuudessa alat laskeutua ydinolemukseesi.
Haluaisitko saada yhteyden omaan taikavoimaasi…? TULOSSA la 15.10.22 Kasva kirjoittajaksi -etäretriitti: Hoida itseäsi kirjoittamalla. Päivän lempeät harjoitukset auttavat sinua hellittämään ja kytkeytymään sielunenergiaasi. Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan. (Tallenteet saatavilla!)
