Sivu 144 – Hidasta elämää

Ethän anna minkään estää sinua kuuntelemasta sydäntäsi – Nämä 5 asiaa auttavat rikkomaan lasikattoja ja raivaamaan tietä omannäköiselle elämälle

Teksti on tuotettu mainosyhteistyössä kustantamo Johnny Knigan kanssa.

Joskus saattaa tuntua siltä, ettei yksittäisen ihmisen aloittamalla muutoksella voi olla vaikutusta maailmaan. Suuretkin muutokset alkavat kuitenkin aina pienistä asioista – siitä, että uskoo itseensä ja siihen, minkä tietää sydämessään todeksi.

Yhdysvaltojen nykyinen varapresidentti Kamala Harris syntyi Kalifornian Oaklandissa intialaisen äidin ja jamaikalaisen isän perheeseen.Totuuden puolella -muistelmissaan (Johnny Kniga, 2021) Harris kertoo, miten hän peri perheeltään vahvan oikeudentunnon ja halun muuttaa ympäröiviä olosuhteita.

Nämä 5 inspiroivaa kohtaa ajoivat Harrisia eteenpäin uralla ja elämässä. Lainaukset on otettu Totuuden puolella -kirjasta (Johnny Kniga, 2021).

1. Varhaiset naisesikuvat

Naapuruston naiset ja erityisesti oma äiti saivat Harrisin uskomaan itseensä ja siihen, että muutos on mahdollinen:

”— äiti oli aikamoinen. Hän oli vaivoin 155 senttiä pitkä, mutta minusta hän tuntui 190-senttiseltä. Hän oli fiksu, kova, kiihkeä ja suojeleva. Hän oli reilu, uskollinen ja hauska. — Samalla kun hoivasi, hän myös kannusti meitä kovasti ja suurin odotuksin. Ja kaiken aikaa hän sai minut ja Mayan tuntemaan itsemme erityisiksi, ikään kuin voisimme tehdä mitä tahansa, jos vain tarttuisimme toimeen.”

”Yksi äidin lempisanonnoista kuului: ”Älä anna kenenkään sanoa, kuka sinä olet. Sinä itse kerrot, kuka olet.”

”Rouva Shelton opetti minulle todella paljon. Hän oli aina valmis auttamaan äitejä, jotka tarvitsivat neuvoja, tukea tai vaikkapa vain halauksen, sillä sellainen kuului asiaan. Hän otti enemmän sijaiskotilapsia kuin pystyn muistamaan ja adoptoi tytön nimeltä Sandy, josta tuli paras ystäväni. Rouva Shelton näki aina kunkin ihmisen edellytykset. Siitäkin pidin hänessä. ”

2. Oikeudenmukaisuus

Oikeudenmukaisuus oli Harrisille arvo, joka ajoi häntä kaikessa eteenpäin. Se vaikutti hänen ammatinvalintaansa juristina ja kuljetti hänet aina yhteiskunnan huipulle asti nykyiseen varapresidentin tehtävään.

Harris näki työnsä takana aina pienen ihmisen tarinan ja halu auttaa sai hänet ajamaan muutosta aina uudelleen. Harris koki työllään olevan todellista merkitystä ihmisten elämässä ja oli aina valmis taistelemaan sen puolesta, minkä tiesi todeksi sydämessään:

”Historia on osoittanut, että yhden ihmisen halu nousta puolustamaan sitä, mikä on oikein, voi toimia kipinänä, joka sytyttää kauaskantoisia muutoksia.”

”Kenenkään meistä ei pitäisi joutua taistelemaan yksin, ei yhdenkään. — On meidän tehtävämme puolustaa niitä, jotka eivät ole mukana elämää muuttavia päätöksiä tekevien pöydissä. Ei vain niitä, jotka ovat samannäköisiä kuin me. Ei vain niitä, jotka tarvitsevat samaa kuin me. Ei vain niitä, jotka ovat saaneet yleisöä kanssamme. Velvollisuutemme on parantaa ihmisten elinoloja – kaikilla pystymillämme tavoilla, kaikille, jotka ovat sen tarpeessa.”

”Tulevina vuosina on eniten merkitystä sillä, että näemme toistemme taistelussa itsemme. — riippumatta siitä, keitä olemme, miltä näytämme tai kuinka vähän meillä tuntuu olevan yhteistä.”

3. Oman sydämen kuunteleminen

Vaikka oma polku ei ole aina helppo, sisimpänsä ohjausta on aina mahdollista kuunnella. Harris kuunteli sinnikkäästi sisintään ja luotti itseensä:

”Huomasin ajattelevani usein äitiä ja sitä, mitä hän olisi mahtanut tehdä. Tiesin, että hän olisi kehottanut minua pitämään pinnan alla lujasti kiinni vakaumuksestani ja kuuntelemaan sisintäni. Vaikeat päätökset ovat vaikeita juuri siksi, etteivät niiden seuraukset ole selviä. Mutta oma sisin kertoo, onko tie oikea. Ja silloin tietää, mikä päätös on tehtävä.”

4. Sanojen voima

Sanat muokkaavat käsitystämme itsestämme ja maailmasta. Harris oppi nopeasti, että itsestään pitäisi puhua aina arvostavasti:

”Myöntääkseni oman töppäilyni laukaisin jossain vaiheessa itseäni vähättelevän vitsin. Pian sen jälkeen tauolla tuomari Horner kutsui minut virkahuoneeseensa. ´Älkää enää koskaan tehkö niin.´”

Sanoilla on merkitystä siinä, miten puhumme itsestämme, mutta myös siinä, miten puhumme toisistamme ja maailmasta:

”Sanoilla on kyky vahvistaa ja huijata, lohduttaa ja satuttaa. Ne voivat levittää niin tärkeitä kuin vääriäkin ajatuksia. Ne saattavat kannustaa ihmisiä toimimaan – hyvässä tai pahassa. Sanat ovat uskomattoman voimakkaita, ja koska vaikutusvaltaisten henkilöiden sanat kantautuvat nopeimmin ja pisimmälle, heidän täytyy lausua ne tarkasti ja viisaasti – se on heidän velvollisuutensa.”

5. Usko siihen, että muutos on mahdollinen

Harris ei lakannut innostumasta ja uskomasta omaan asiaansa aina uudelleen:

”Vaikka koemme takaiskuja, meistä tulee jokaisen ponnistuksen myötä vahvempia. Poimimme viisautta jokaisesta tapahtumasta, vaikka läksyt olisivat koviakin. Kohtaamme sen mitä tuleman pitää varmoina siitä, että muutos on mahdollinen – tietäen, että totuus on kuin aurinko. Se nousee aina.”

Tilaa kirja TÄÄLTÄ.

Miltä tuntuu odottaa kuolemaa, kun kasvattaa sisällään elämää? Ensimmäinen Hidasta elämää -romaani on riipaisevan elämänmakuinen lohtukirja

Hidasta Elämää -kirjailija Sanna Wikström.

Miltä tuntuu odottaa kuolemaa, kun kasvattaa sisällään elämää? Kuinka tukea ystävää, kun on itse ihan rikki?

Nelikymppisten Pepin, Annikan ja Tommin elämä pyörähtää ympäri, kun menestynyt juristi ja ikisinkku Annika saa samalla lääkärikäynnillä tietää sairastavansa rintasyöpää ja odottavansa lasta. Annika haluaa kuolla ”oikein” ja ryhtyy valmistautumaan kuolemaansa, kirjoittamaan elämänohjekirjeitä syntymättömälle lapselle ja värväämään Pepistä äitiä. Kun Annika alkaa etsiä lapselle sopivaa isää Pepin rinnalle treffipalvelusta, mikään ei tunnu menevän suunnitelmien mukaan.

Hidasta elämää -kirjaperheen ensimmäinen romaani Elämä ensin on riipaisevan elämänmakuinen lohtukirja elämästä, kuolemasta ja ennen kaikkea ystävyydestä. Kirjaa on kutsuttu myös elämäntaidolliseksi romaaniksi.

Kirjan kirjoittaja, toinen Hidasta elämää -perustaja Sanna Wikström vastaa kysymyksiimme ja avaa suhdettaan kirjan teemoihin:

Ystäväsi on kuollut syöpään alle nelikymppisenä ja olet kertonut siitä somessa ja blogissasi. Miten oma kokemuksesi on vaikuttanut kirjan syntyyn?

– Onhan se toki vaikuttanut paljonkin. Olin pitkään miettinyt, mitä lastenkirjoista tutuille hahmoille Pepille, Annikalle ja Tommille kävi aikuisena. Miten kaikki ne piirteet, joista luimme lastenkirjasta, vaikuttivat siihen, mitä heistä tuli aikuisena? Tämä pohdinta sai hahmot eloon. Sitten kun aloin miettiä, minkä tarinan osaan ja haluan kertoa, niin kyllä se oli syöpään sairastuminen. Syöpä koskettaa kuitenkin meistä niin montaa joko läheisen roolissa tai sairastajana. Se tuo mukanaan paljon pohdintaa kuolemasta mutta myös elämästä.

Minusta tuntui tosi vahvasti kirjaa kirjoittaessa, että edesmennyt ystäväni oli minun tukenani. Kävin paljon läpi yhteisiä keskustelujamme ja myös kehomuistoja erilaisista yhteisestä tilanteista. Minusta tuntuu, että ystäväni sielu liikkuu tämän kirjan sivuilla.

Kirja on vakavasta aiheestaan huolimatta myös paikoin hykerryttävän hauska ja sydäntä lämmittävä. Mistä valo kirjan sivuille kumpuaa?

– Minulle on piirtynyt sellainen käsitys elämästä, että kaikki tunteet ja kokemukset ovat koko ajan läsnä. Samalla kun on surua, voi olla myös iloa. Samalla kun pelkoa, on myös nautintoa elämästä. Halusin tuoda tähän kirjaan tilaa ihan kaikille tunteille. Ja tarkoitan erityisesti lukijan tunteita. Erilaisten tunteiden tuntemisen salliminen tekee meistä kokonaisempia.

Onko sinulle ollut aina selvää, että haluat kaunokirjailijaksi – olet kuitenkin kirjoittanut jo 11 tietokirjaa?

– Ei ollenkaan. Ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä, en ollut ajatellut, että kirjoittaisin fiktiota. Tämän kirjan kanssa kävi kuitenkin niin, että se kasvoi sisälläni niin suureksi, etten voinut enää pitää sitä sisälläni – oli pakko ryhtyä kirjoittamaan. Nautin kirjoittamisen jokaisesta hetkestä, vaikka kävin välillä kipeitäkin kokemuksia läpi.

Kirjoittaessa en ajatellut, että sitä lukisi kukaan. Kun ystäväni luki pätkiä kirjasta, hän vaati, että jatkan kirjoittamista. Hän muun muassa lähetti minulle viestin, että hän vaatii saada kirjan lopetuksen asap, koska ei kestä olla epätietoisuudessa, että miten kirja loppuu. Lopulta hän kannusti kertomaan Otavalle, että tällainen käsikirjoitus on olemassa. Tästä ”salassa” kirjoittamisesta johtuen olen kirjassa paljaimmillani, vaikka en kerrokaan omaa tarinaani. Juuri tuo ”paljaus” on jännittänyt minua eniten tässä julkaisussa.

Jännityksen on kuitenkin voittanut se ilo, että tämä on ensimmäinen Hidasta elämää -romaani ja myös se, että ehkä tämä on uusi tapa tulla ihmisinä yhteisen kokemuksen äärelle ja jakaa ihmisyyden kipuja ja iloja.

Mikä on se ydinsanoma, jota toivot kirjan välittävän lukijoilleen?

– Ehkä sanoisin mieluummin niin, että haluaisin kuulla lukijoilta, minkä ydinsanoman se heille välitti (esimerkiksi Instagramin kautta @sannamwikstrom). Meillä on jokaisella omat haasteemme, olemme eri vaiheissa ja saatamme kokea samatkin tilanteet ihmisinä hyvin eri tavoin. Tarinallisessa kerronnassa on se ihana puoli, että voimme lukea toisen täysin erilaisesta elämästä ja kokemuksista uteliaina mutta voimme myös samaistua henkilöhahmoihin. Sanoman lisäksi toivon, että kirja välittää lukijalleen juuri ne kokemukselliset viestit, jotka ovat jo sydämessä mutta eivät ehkä olisi muuten tulleet perille.

Tutustu ensimmäiseen Hidasta elämää -kaunokirjaan:

Hidasta tahtia, poikkea polulta ja haahuile – 3 tapaa kokea luonnon hoitava voima

Luonto pysäyttää minut uudestaan ja uudestaan sen äärelle miten paljon lohtua onkaan saatavilla, kun vain maltan ottaa sitä vastaan. Sen sijaan, että suihkisin aina menemään lenkkarit loimuten, olen huomannut miten luonnon helmaan rauhoittuminen – vaikka vain hetkeksi – helpottaa ja tasapainottaa oloa. Näillä vinkeillä sinäkin pääset helposti kokemaan luonnon hoivaa.

Hidasta tahtia, poikkea polulta, pysähdy ja haahuile. Tahtimme on usein vauhdikas, myös luonnossa liikkuessa. Hidasta siis ja koita tunnustella kehossasi mahdollisuutta edetä päämäärättä ja kiireettömästi. Näin saat kehollisesti viestitettyä itsellesi, että on aika rauhoittua ja rentoutua. Samalla annat myös luonnon viisauden löytää tiensä luoksesi. Tahdin rauhoittaminen antaa mahdollisuuden havahtua kokemuksellisesti myös siihen, että kaikella on aikansa. Kasvu, kukoistus ja luopuminen ovat läsnä luonnossa jatkuvasti eri tavoin. Jokaisella vaiheella on oma tärkeä tarkoituksensa, eikä mitään ole tarpeen kiirehtiä.
Kiinnitä katseesi ympäröiviin väreihin. Ihastele luonnon monimuotoisuutta. Anna itsesi nähdä tutun lenkkipolun varrella sijaitseva sammaloitunut kivi tai puun runko kuin näkisit sen ensimmäistä kertaa. Nimeä sitten värejä ja muotoja joko ääneen tai mielessäsi rauhallisesti. Katse, keskittyminen ja lausuminen ovat yhdessä voimallinen työkalu oman olon tasapainottamiseen ja läsnä olemisen harjoittamiseen tässä hetkessä. Tässä hetkessä oleminen puolestaan auttaa vähitelleen lempeästi kesyttämään esimerkiksi hankalina vellovia ajatuksia.
Anna aistien herätä ja keskity niiden kautta vastaanottamaan luonnon voimaa. Tunnustele käsin kalliota, puun runkoa, käpyjä. Jos sää sallii, ota kengät jalasta ja tunne maa jalkojen alla. Sulje silmät ja keskity aistimaan tuuli, aurinko tai sade kasvoillasi. Päästä luonnon kauneus sydämeesi ja anna sen koskettaa. Luonnossa ei ole arvojärjestyksiä eikä vaatimuksia, joten tuntemalla kiitollisuutta luonnon kauneudesta annat samalla itsellesi kokemuksen siitä, että myös sinä olet tärkeä osanen luonnon suurta kiertokulkua.

Luonnon rakkaus ja hellä hoiva ei vaadi sinulta mitään. Rauhoittumalla luontoon voit saada syviä oivalluksia siitä miten eri asioita voisi omassa elämässä tarkastella. Ja ennen muuta saat kokemuksen siitä, että luonto rakastaa ja kannattelee sinua – juuri sellaisena kuin olet.

5 asiaa, joita juuri nyt kaipaa yhdessäololta – Höpötellään, hassutellaan, vakavoidutaan, parannetaan maailmaa

Sisältö tuotettu yhteistyössä Sisustusliike Apilanlehden kanssa.

Silloin kun ei pääse olemaan yhdessä, ymmärtää, miten paljon yhdessäolo merkitsee ja kuinka arvokasta se on. Kaipaatko sinäkin näitä asioita?

1. Tervetulohalauksia, onnitteluhalauksia, jälleennäkemishalauksia – ihan kaikenlaisia halauksia!

Voi miten ihana on estottomasti halata sukulaista tai ystävää, ja tuntea hänen sydämenlyöntinsä omaa rintakehää vasten. Miltä tuntuukaan rutistaa lujaa tai halata hellästi. Miten keho värisee, kun se pääsee halaukseen!

2. Aamuun asti jatkuvia iltoja

Kun yhdessä on niin kivaa, että aika katoaa. Pöytä on katettu, lasit täytetty ja tuntuu, että aurinko paistaa läpi yön. Tunnelma kihelmöi niin, että kotiin ei malta lähteä, vaikka viimeinen bussi meni jo.

Nämäkin astiat Apilanlehden verkkokaupasta – kurkkaa TÄSTÄ.

3. Katseita ja hymyjä

Kuinka ihanalta tuntuukaan, kun tärkeä ihminen, jota on ikävöinyt pitkään, istuu ruokapöydässä vastapäätä ja katsoo silmiin. Kun näet tarinat hänen silmistään: miten elävästi ne liikkuvat, kiinnittyvät ja hymyilevät. Ja miten suu hymyilee. Tuo hymy <3 Katseiden ja hymyn tanssissa istuu sellainen läsnäolo, josta voisi nautiskella loputtomiin.

4. Sunnuntaibrunssia ja kiireettömiä keskusteluita

Kun hidas aamu valkenee, pöytä on katettu kauniiksi ja ovikello soi. Puheensorina valtaa keittiön. Herkut valtaavat pöydän. Höpötellään, hassutellaan, vakavoidutaan, parannetaan maailmaa. Nautitaan rönsyilevistä keskusteluista ja kauneudesta, joka valtaa koko tilan.

5. JUHLIA!

Sisuksissa ja laseissa kuplii. Juhlat ovat kohtaamisen hetkiä, joista otetaan muistojen valokuva ja joka jää voimavaraksi harmaisiin päiviin. Kun taas saa juhlia, ei ole vaikea keksiä syytä juhlia: sitä ei tarvita tai sen syy voi olla elämä itse. Millaiset tarjoilut seuraavissa juhlissasi on? Millaisen pöydän sinä katat?

Kaikki tämän artikkelin astiat löydät Sisustusliike Apilanlehden nettikaupan valikoimasta.

Suhteessa täytyy olla tilaa kertoa, jos jokin siinä herättää turvattomuutta

Jos olemme valinneet olla parisuhteessa, ajattelen että olemme myös osa-vastuullisia suhteesta ja sen hyvinvoinnista, vaikka emme toisen ihmisen teoista, tunteista tai valinnoista voikkaan olla vastuussa.

On siis toisin sanottuna mielestäni vastuun välttöä sanoa:

“Sä olet vaan liian herkkä”.

“Nää on vaan sun traumojasi”

“Ei mulla ole tässä mitään ongelmaa”

..tai jollain muulla tavalla kieltäytyä keskustelemasta aiheesta joka on suhteen asia.

Ymmärrän, että moni kokee alitajuisesti uhkana sen, jos kumppani tuo esiin kohtia jotka tuntuvat itselle turvattomalta. Ymmärrän, että on monia tapoja tuoda asioita esille. Ymmärrän että kitkan tai konfliktin pelko voi jo itsessään saada puolustukset pystyyn. Mutta sitä ei mielestäni tarvitse ymmärtää, jos toinen jatkuvasti torjuu yritykset käsitellä herkkiä ja haavoittuvaisia aiheita.

Jos tunnistaa itsessä jonkin triggeroituvan, voi toki olla viisastakin sanoa, että ”Hei, juuri nyt en pysty, minun täytyy ensin rauhoittua ja palataan tähän muutaman tunnin päästä”.

Tiedän, että voi olla isosti sanottu, mutta toistuvasti kieltäytyminen toiselle turvattomuutta herättävien asioiden käsittelystä on pahimmillaan henkistä väkivaltaa, joskaan ei varmasti tarkoituksellista sellaista monessakaan tapauksessa. Se jättää toiselle hyvin avuttoman olon.

Saan monesti kysymyksiä siihen tyyliin, että “Mitä teen kun kumppanini kieltäytyy keskustelamasta minulle tärkeistä asioista?”. Koen joka kerta itsekin pientä avuttomuutta, sillä emme me kauheasti voi enempää, kuin pyytää toista toista keskusteluun ja tutkimaan yhdessä. Pyrin aina myös kysymään takaisin, että miten olet ilmaissut toivettasi ja tarvettasi? Oletko kertonut, miltä tuntuu kun toinen kieltäytyy? Paljon enempää ei voi tehdä, mikä on tietysti surullista.

Läheisriippuvaisuuteen taipuva on usein suhteessa pitkään itsensä kustannuksella. Tällainen toistuva kokemus siitä että ei tule kuulluksi on yksi sellainen “itsensä kustannuksella” asia. Suhteessa täytyy olla tilaa kertoa, jos jokin siellä herättää turvattomuutta. Se ei ole itsessääm vaatimus. Turva on suhteen yhteinen asia.

💛 Oletko kertonut selkeästi mitä tunnet? Olet kertonut selkeästi mitä toivoisit? Jos vastasit kyllä, olet tehnyt sen minkä voit. Jos vastasit, ei, ota harkintaan miten voisit viestiä haavoittuvaisisista tunteistasi ja toiveistasi mahdollisimman selkeästi.

Se miten toinen vastaa, on hänen vastuullaan. Se voi toki tehdä paljon näkyväksi. Mutta se antaa meille taas mahdollisuuden ottaa oma vastuumme. Mitä enemmän otamme sitä omalla tontillamme, sen enemmän voimme olla linjassa itsemme kanssa. Toisen puolesta se on mahdotonta, ja voi miten sydäntä särkevää se voi olla, voi miten paljon avuttomuutta se saattaa itsessä herättää. Ja se on tosi ok. Avuttomuutta ei tarvitse lääkitä kontrollilla, vaan itsemyötätunnolla. Suhteen turva on suhteen yhteinen asia.

Kurkkaa Ymmärrä tunteitasi -tunnetaitokortit:

Lukijalta: ”Enää en piilottele unelmiani” – Nämä 3 asiaa auttoivat unelmoimaan rohkeammin

Olen Saija Soininen, 40 ja risat ikäinen hoitoalalla työskentelevä nainen. Haluan kertoa, miten olen saanut rohkeutta unelmien tavoitteluun ja vastoinkäymisistä selviämiseen. Kirjoittaminen on lähellä sydäntäni.

Olen ollut unelmapelkoinen. Ei, se ei tarkoita sitä, ettei minulla olisi ollut ollenkaan unelmia, sillä onhan minulla ollut niitä jo vuosikymmeniä. Jossain vaiheessa vain kävi niin, että yhden suuren unelmani jemmasin syvälle sisimpääni. Toki minulla on elämässäni myös toteutuneita unelmia, yksi suurimpia niistä on rakas perheeni.

Nuorempana oikeastaan kaikki tiesivät haaveeni kirjoittamisen suhteen. Työelämään siirtymiseni jälkeen en ole juurikaan enää asiasta puhunut. Muutamille ystävilleni olen asiasta joskus kertonut, moni ei tiedä siitä mitään. En tiedä, miksi se on ollut niin pelottava aihe kertoa. Kenties olen pelännyt kohtaavani vähättelyä tai pahoja puheita selkäni takana tyyliin ”mikä sekin luulee olevansa”.

Suurimman osan elämästäni olen ollut kiltti ja mukautuva, vähän itsestäni ääntä pitävä. Rauhallisena minua on pidetty. Olen ollut ujo, herkkä, epävarma. Yläastevuosina olin helppo kohde kiusata, vielä kun jotkut löysivät ulkonäöstäni kohdat, joihin tarttua. Kiusaamisen jättämien arpien parantuminen kesti pitkään, itsetunto-ongelmat olivat valtavat.

Kun pikkuhiljaa olen lähtenyt unelmien toteuttamisen tielle, olen saanut siitä lisää uskoa itseeni ja siihen, että minulla on rohkeutta julkisesti kertoa näistä asioista, kertoa omaa tarinaani ja toivon täydestä sydämestäni, että tästä olisi apua samojen asioiden kanssa kipuileville.

Viime vuodet ovat muuttaneet minua. Olen saanut voimia, vaikka suurten surujen keskellä olen ollut todella heikkonakin. Olen oppinut pitämään puoliani ja sanomaan ääneen mielipiteitäni. Ujoksi minua ei enää voi sanoa, itsetuntokin on parantunut, herkkyyteni ei tule poistumaan – ja toisaalta miksi pitäisi? Olen ikään kuin kääntänyt herkät tuntosarveni yhdeksi voimavarakseni elämässäni. Pitkään olin hiljaa, nyt minulla on jo välillä liikaakin sanottavaa.

Nämä kolme asiaa auttoivat minua pääsemään unelmapelostani:

Ystäviltä ja läheisiltä saatu lämmin kannustus unelmien toteuttamiseen.
Vastoinkäymiset ovat lopulta kääntyneet voimavarakseni, rohkeudeksi päästää unelmat irti ja lähteä toteuttamaan niitä.
Olen oppinut puhumaan itselleni lempeämmin ja kestän myös suoraa kritiikkiä asiallisesti annettuna paremmin. Oikeasti, mitä väliä sillä on, jos ihmiset selkäni takana puhuvat, voin silti olla aidosti oma itseni.

Enkä enää piilottele unelmiani. Olen saanut upeaa kannustusta heiltä, joille olen rohkaistunut kertomaan. Ja nythän kerron tässä teille kaikille unelmastani, aika huikeaa! Olen paljon onnellisempi, ja pääasia on teen sitä mistä olen niin pitkään unelmoinut.

Eikä sillä ole väliä, vaikka osa kirjoituksista päätyisi sinne kuuluisaan pöytälaatikkoon. Ja unelmoin, että oma tarinani kannustaa muitakin kertomaan unelmistaan ja lähtemään rohkeasti niitä toteuttamaan!

Kohtaamattomat tunteet jäävät kehoon – 5 merkkiä siitä, että kannat menneisyyden tukahdutettuja tunteita yhä mukanasi

Toisinaan elämässä tulee eteen niin isoja ja järisyttäviä asioita, ettei kaikkea siihen liittyvää tunnemyräkkää pysty kerralla käsittelemään. Silloin energia menee ensisijaisesti arjessa selviytymiseen ja toimintakyvyn ylläpitoon. Omien tunteiden aika tulee sitten, kun arki on hieman tasaantunut ja rankin selviytymisvaihe hellittää.

Joskus selviytymismoodi jää päälle. Ehkä itsellä ei ole tarpeeksi välineitä käsitellä elämän mukanaan tuomia taakkoja tai ehkä kuormitusta on ajan myötä kasaantunut niin paljon, ettei enää tiedä, mistä lähteä purkamaan vyyhtiä. Voi myös olla, että pitkään jatkuneesta stressitilasta on tullut itselle uusi normaali, jolloin pysähtymisen tarvetta voi olla vaikea tunnistaa.

Nämä viisi asiaa voivat kertoa siitä, että kannat mukanasi menneisyyden tukahdutettuja tunteita:

1. Huomaat toistavasi jatkuvasti samaa haitallista kaavaa arjessasi tai ihmissuhteissasi. Ehkä ylität jatkuvasti oman jaksamisesi rajat ja poltat itsesi loppuun. Ehkä huomaat olevasi se ystävä, jonka puoleen käännytään ainoastaan silloin, kun tarvitaan apua. Tai kenties parisuhteesi päättyvät aina samalla kipeällä tavalla.

Ei välttämättä ole sattumaa, että elämässäsi tietyt asiat tuntuvat toistuvan. Omien käyttäytymis- ja toimintamallien juuret ulottuvat usein pitkälle menneisyyteen. Niiden taustalla saattaa olla jokin käsittelemätön kipeä kokemus, jonka pohjalta olet kehittänyt itsellesi selviytymismallin. Kaava rikkoutuu vasta, kun tulet tietoiseksi sen syntyperästä ja pystyt kohtaamaan ja purkamaan siihen liittyvät vaikeat tunteet.

2. Koet selittämättömän voimakkaita kehollisia tunnereaktiota tietyissä tilanteissa. Joskus menneisyyden haavat näyttäytyvät meille ulkoapäin mitättömän pieneltä tuntuvissa arkisissa kohtaamisissa tai tilanteissa. Voi olla, että yksikin huonosti valittu sana, tietty ääni tai esimerkiksi haju herättää kehossamme muistojäljen ja saa meidät hetkessä pois tolaltaan. Puhutaan myös triggereistä eli tekijöistä, jotka laukaisevat muistomme vanhasta traumaattisesta tapahtumasta ja saavat kehomme hälyttämään.

Aina emme osaa yhdistää menneiden tapahtumien painoa tähän hetkeen ja vaikka osaisimme, emme välttämättä tiedä, miten päästä tilanteessa eteenpäin. Jotta vanhat haavat lakkaisivat sabotoimasta nykyhetkeä, ei selittämättömien reaktioiden kanssa kannata jäädä yksin.

3. Sinulla on kasautuvia fyysisiä oireita, joille ei löydy fysiologista selitystä. Jatkuva ylikuormitus, sairastelu, selittämättömät keholliset oireet kuten krooniset kivut ja säryt, joihin ei löydy fysiologista syytä, saattavat kertoa myös käsittelemättömästä henkisestä kuormasta.

Kehoomme kasautuneet kohtaamattomat tunteet voivat ajan myötä tuntua fysiologisena taakkana. Kun emotionaalinen kuorma vapautuu, myös keho pääsee ohjautumaan kohti tasapainoa.

4. Välttelet itsesi äärelle pysähtymistä pysymällä jatkuvasti kiireisenä. Toisinaan välttelemme tietoisesti tai tiedostamatta tunteidemme kohtaamista tekemällä koko ajan jotakin. Kun keskitämme huomiomme työntekoon, jatkuvaan touhuamiseen tai itsemme kehittämiseen, meidän ei tarvitse pysähtyä kohtaamaan epämukavia tunteita. Tunteet eivät kuitenkaan katoa mihinkään, vaan ajan mittaan ne saattavat voimistua tai alkaa oireilla fyysisenä tai henkisenä pahoinvointina.

Joskus menneisyyden painolastit ilmenevät erilaisina riippuvuuksina, jotka kehittyvät tarpeestamme paeta pelottavaa tunnekokemusta. Riippuvuuden luonteesta huolimatta avainsana paranemisessa on päästä sen juurisyiden äärelle.

5. Sisälläsi on epämääräinen paha olo, vaikka ulkoisesti kaikki on hyvin. Kohtaamattomat tunteet varastoituvat kehoomme odottamaan sopivaa ajankohtaa. Vaikka juuri nyt kaikki olisi hyvin, voi menneisyydessä olla asioita, jotka eivät ole tulleet emotionaalisesti kohdatuiksi. Epämääräinen onttous sisällä voi siis olla merkki siitä, että jokin sisälläsi odottaa tulevansa nähdyksi ja kuulluksi.

Kun elämä on viimein tasapainossa ja ympärillä on kannattelevia asioita, voi olla turvallinen hetki katsoa mennyttä uudelleen.

Vanhojen haavojen kanssa sinuiksi tuleminen vaatii usein aikaa, harjoitusta ja armollisuutta. Moni meistä on joutunut elämänsä aikana patoamaan sisälleen niin paljon ja niin voimakkaita tunnekokemuksia, että niiden purkamiseen tarvitaan ammattilaisen apua.

Ethän jää tunteidesi kanssa yksin.

Tunteiden kohtaamisesta ja niiden kehollisesta merkityksestä voit lukea lisää kirjasta Kotona kehossa.

Olen ollut mestari turruttamaan tunteitani – Vaikea tunne on lopulta kuin vieras, jonka voi päästää kylään ja sitten lähtemään

Eilen illalla tunsin surua,
ja se asettui puristamaan sydäntilaa.

Kosketin rintakehääni antaen sille tilaa.

Tunsin häpeää,
se käänsi olkapääni eteen vieden kohti piiloa.

Kosketin hartioitani antaen sille tilaa.

Tunsin vihaa, turhautumista.
Kaverukset puristivat käteni nyrkkiin jännittäen leukaperäni kiveksi.

Kosketin kasvojani antaen niille tilaa.

Kun aamulla heräsin,
suru oli pehmentynyt sydänalasta,
häpeä antanut vapautta seistä suorempana,
ja viha hellittänyt leuoistani otettaan.

Tunteet ovat hyvin kehollisia – maailman luonnollisin osa ihmisenä olemista. Joskus tunne kuitenkin meinaa syöksyä päälle sellaisella voimalla, että sitä alkaa räpiköidä eri suuntaan.

Sitä saattaa kuvitella, että helpompaa olisi jättää aamupala syömättä, sytyttää tupakka, ottaa vielä yksi lasi viiniä – tai naamioida räpiköinti johonkin terveelliseen: lenkkarit jalkaan ja vauhti niin kovaksi, ettei ajatuksiaan enää kuule. Yhtä luonnollista kuin tunteiden kokeminen, on ihmisen taipumus kivun välttelyyn. Sitä saattaa keksiä mieluummin mitä tahansa muuta, vaikka todellisuudessa vapaus löytyisi antamalla hetki juuri sille, mikä pelottaa kohdata.

Minäkin olen suurimman osan elämästäni onnistunut mestarillisilla tavoilla turruttamaan tunteita, joita en ole halunnut, enkä toisaalta juuri siinä hetkessä pystynyt päästämään pintaan. Kun elämässä on sitten tullut vastaan aika, jolloin sisimmässä tallessa olevia kipeitä kohtia oli katsottava, olen harjoitellut ymmärtämään tunnekokemuksia, niiden tärkeyttä ja erityisesti sitä, miten ne kehossani liikkuvat.

Olen oppinut, että välillä rauhoittava tekeminen voi kyllä auttaa, mutta joskus parasta on vain istua alas ja itkeä kovaan ääneen. Koskettaa kehoa antaen itselleen sitä lohtua, jota eniten tarvitsee. Olen oppinut, ettei minun tarvitse aktiivisesti muuttaa tunnetta miksikään muuksi, vaan silloin, kun se saa tilaa sisälläni, se muuttuu ihan itsestään – ennemmin tai myöhemmin.

Tunne on lopulta vain vieras, jonka ei tarvitse asettua kotiisi asumaan.

Vaikka tuo vieras tulee joskus kylään pyytämättä ja rytinällä, voisiko sitä tervehtiä myötätunnolla: tervetuloa, täällä on sullekin paikka. Luottaen siihen, että tuo vieras kyllä aikansa viivyttyään jatkaa lävitsesi liikettään, jättäen jälkeensä tyhjää, hiukan vapaampaa avaruutta.

Lempeä harjoitus tunteiden kohtaamiseen:
(Huom. Tämä myötätuntoinen harjoitus löytyy Kotona kehossa -kirjasta ja on mukaelma Susanna Jussilan Sielun sopukoita -kirjoituskorteista. Teethän harjoituksen silloin, kun sinulla on tunteesta riippumatta vakaa olla itsesi kanssa. Tämän harjoituksen tarkoitus ei ole välttää hoitoa tai lääkäriä eikä kannustaa selviytymään sairastumisesta, traumaattisista ja kipeistä tuntemuksista yksin. Harjoituksen tarkoitus on vahvistaa yhteyttä kehoon ja auttaa erilaisten tunteiden kohtaamisessa. Mikäli harjoitus herättää voimakkaita tunteita tai reaktioita, ethän epäröi hakea apua. Tunteen kanssa ei kannata jäädä yksin.

Varaa itsellesi harjoitukseen rauhallinen tila, kynä ja paperia. Voit hakea mukavan asennon istuen ja sulkea hetkeksi silmäsi. Tunnustele hengitystäsi, miten se virtaa kehossasi? Missä sen tunnet? Tunnustele, miltä kehosi tuntuu alustaa vasten. Millaisia kehon tuntemuksia aistit sisältä käsin? Onko sisälläsi jokin tunne, jota et osaa nimetä? Kirjoita kuvailemalla mahdollisimman tarkkaan: Miltä se tuntuu? Missä se tuntuu? Kuinka kauan olet tuntenut sen sisälläsi? Mistä luulet, että tunne on peräisin? Mitä voisit tehdä, että tunne uskaltaisi tulla esiin? Esimerkiksi jos rintakehässä on puristava tunne, voisitko viedä käden koskettamaan rintakehääsi ja tuoda mukaan pientä liikettä? Tai mitä myötätuntoista voisit sanoa itsellesi?

Muista, että kaikki tunteet ovat sallittuja.

Lisää tunteiden kehollisuudesta ja kehollisesta kohtaamisesta voit lukea Kotona kehossa -kirjasta

Ihminen tarvitsee toista ihmistä – Kaipaan maailmaa, jossa olisi rajattomat mahdollisuudet kohtaamiseen

las

Kuvittelin, että ihmiskontaktien vähyys ei vaikuta minuun. Pidin itseäni itsenäisenä ja ihanasti erakoituneena. Mutta olin väärässä.

Tapasin kaksi vuotta sitten miehen, joka toi elämääni pyyteetöntä rakkautta, vähän epäjärjestystäkin, ajatuksen sitoutumisesta ja koirankin. Elämäni muuttui kertaheitolla ja etsimme pian yhteistä kotia. Silti kerroin heti alkuun miehelle asioista, joista en suostuisi luopumaan. Ne olivat pitkät matkat ulkomaille ja oman ajan ja tilan tarve. Niin me sovimme heti alkuun ja löimme kättäkin päälle. Ostimme asunnon vanhasta hirsitalosta Porvoosta ja aloitimme uuden elämän.

Sitten tulivat poikkeusolot.

Kirjoitan paljon muutoksen voimasta ja siitä, että muutos on yleensä hyvästä. Toisaalta olen sitä mieltä, että kaikki on väliaikaista. Silti elämäni muuttui kertaheitolla vähän liikaakin. Ja vähän liian pitkäksi aikaa. Olin samalla aivan uudenlaisen ihmissuhdetilanteen edessä ja samaan aikaan tunsin, että menetin itsenäisyyteni ja vapauteni matkustaa maailman ääriin. En päässytkään toteuttamaan itseäni minulle rakkaisiin paikkoihin.

Se, että poikkeusolot pakottivat jäämään Suomeen ja pitkälti kotiinkin, aikaansai jonkinlaisen lamaantumisen. Jotenkin luovuuskin tyrehtyi ja kaikki jäätyi. Tuntui kuin ei olisi ollut yhtäkkiä mitään sanottavaa. Muutos oli liian suuri. Vapaus valita omanlainen tapa elää ja avoin maailma vietiin liian pitkäksi aikaa.

Poikkeusajat ja uudenlainen elämä laittoivat minut miettimään identiteettini katoamista. Olen ammentanut kirjoituksiin ja töihini paljon ajatuksia ja oivalluksia, joita olen saanut nimenomaan itämaisista kulttuureista. Asuessani Balin energisoivalla saarella tai Intian ilmavassa vuoristossa. Siellä ajatukset kulkevat ja jännittävät kohtaamiset ihmisten kanssa saavat taiteellisen työn, ja mikä tärkeintä, minut kukoistamaan.

Tapasin muutama päivä sitten pitkästä aikaa ryhmän ihmisiä. Joukossa oli ennalta tuntemattomiakin. Kohtasimme toisemme vain videon välityksellä, mutta siitä huolimatta oivalsin, että suurin muutos elämässäni oli ihmiskontaktien puuttuminen. Kohtaamiset ovat juuri niitä asioita, jotka saavat ajatukset, ideat ja energian kulkemaan. Muistin jälleen mitä olimme kadottaneet, ja miten tärkeää se kadotettu oli.

Ihmisen kuuluu nähdä, kuulla ja tuntea toinen ihminen.

Kun pitkästä aikaa tapasin uusia ihmisiä, viime ajat uinunut inspiraatio ja ajatukset herättävä energia pomppasivat ylös talviunilta. Siitä huolimatta, että olin keskellä Suomen Porvoota. Pää pulppusi ideoita ja oli äkkiä virtaa laittaa asioita eteenpäin ja miettiä jännittäviä uusia projekteja. Oivalsin, ettei kyse muutoksessa tai vapauden menettämisessä ollut niinkään paikasta elää, vaan paikasta riippumattomista uusista kohtaamisista.

Ihminen tarvitsee yksinoloa, erityisesti tällainen hiljainen introvertti, mutta rajansa kaikella. Kaipaan kovasti maailmaa, jossa ihmiskontaktit olisivat rajattomia ja minulla valinnanvapaus päättää niiden kohtaamisten määrästä.

Seuraavan kerran kun istun Intiassa Ganges-joen äärellä muistan tämänkin. Että kaiken ydin ihmiselle ja ihmisen luovuudelle on toinen ihminen.

P.S. Kiitän maailmaa siitä miehestä. Ja koirastakin. Heidän tuomista jokapäiväisistä kohtaamisista. Epäjärjestyksestäkin. Se kuuluu ihmisyyteen ja ihmisten välisiin kohtaamisiin.

Sinä kiltti ja empaattinen, muistatko pitää itsestäsi yhtä hyvää huolta kuin toisista?

Jaoin tämän kirjoituksen Instagramissa ja se tuntui kolahtavan moneen ihmiseen. Toivon, että tästä on myös sinulle lohtua tai tsemppiä.

Itsestä välittäminen ja huolenpito on sellainen juttu, mitä monelle kiltille ei ole opetettu. Me kiltit ihmiset ollaan hurjan hyviä huolehtimaan muista ja kantamaan vastuuta, mutta itselle otetusta ajasta podetaan kummallista huonoa omaatuntoa.

Siinä vaiheessa kun itselläni tilttasi elämä oikein kunnolla 12 vuotta sitten, oli pakko alkaa opetella omien voimavarojen ylläpitämistä, miellyttämisen vähentämistä ja aitoon itseensä tutustumista. Kuka oikeastaan olen kaikkien omaksumieni käsitysten, roolien, mielipiteiden ja odotusten takana? Mitkä ovat vahvuuteni ja heikkouteni ja mitä oikeasti haluan?

Tajusin muun muassa olevani sen verran herkkä, että monen muun ”normimeininki” oli minulle liikaa. Piti etsiä oma tasapaino virikkeitä ja vaatimuksia täynnä olevassa maailmassa. Tajusin myös tekeväni itseäni vastaan monin tavoin siksi, että pelkäsin toisten suuttuvan tai loukkaantuvan, jos olen rehellinen.

Kun elämä iski halolla päähän, se oli raju kutsu muutokseen. Lyhyessä ajassa uusiksi meni ura, parisuhde, asuinpaikka ja osa kaveripiiristä, mutta ennen kaikkea omat ajatukset. Oman pään sisältö voi olla se kaikista suurin vankila ja kun sieltä pääsee, niin huh sentään kun alkaa tapahtua!

Vielä on matkaa siihen, että osaisin olla aina itseni puolella, mutta omaa latautumisaikaa en enää pyytele anteeksi. Tällä viikolla sain nauttia olostani mökillä seuranani vain muutama järvellä huuteleva vesilintu. Se on minulle ihan parasta terapiaa.

Mikä on sinulle se tärkein hyvän olon juttu?

Kurkkaa nämä voimakortit kiltin hyvinvoinnin tueksi:

Uupumuksesta toipumisen ei tarvitse olla pelkkää selviytymistä – Näin voit suhtautua omaan toipumismatkaan sallivammin

Uupumus tuntuu olevan yksi tämän päivän kansansairauksista, vaikka sitä ei välttämättä sairaudeksi aina määritelläkään. Silti se koskettaa monia – jos ei itseä, niin varmaan jotakuta omassa lähipiirissä.

Itsekin uupumusjaksoja elämässä kokeneena tiedostan olleeni monesti, uupumuksesta toipuvanakin, täydessä selviytymiskierteessä. Monissa tilanteissa tämän itsekin tiedostin, ettei jatkuva ajatus elämästä selviytymisestä päivästä toiseen todellakaan auta minua toipumaan tästä.

Tässä määrittelen uupumuksesta toipuvan ihmiseksi, joka on myöntänyt itselleen olevansa uupunut. Todellisuuden kohtaamisesta alkaa toipuminen.

Kun olin riittävän kauan pyörittänyt selviytymisen myrskyjä – ja selvinnytkin nipin napin niistä – kehoni ja mieleni alkoivat kaivata selkeämpää pysähtymistä, mutta vielä en tiennyt, miten se voisi tapahtua. ”Kun silti mun pitäis tehdä tuota, selvitä tästä ja hoitaa tuo loppuun…”

Onko tämänkaltainen ajattelu ja selviytymismoodiin jääminen tuttua sinulle?

Oman ajattelun tunnistaminen on tärkeää sen lisäksi, että opimme kuuntelemaan sitä, mitä kehomme viestii erilaisissa tilanteissa. Itse asiassa nämä kaksi asiaa ovat lopulta yhtä. Tunnettu solubiologi Bruce Lipton on sanonut, että kehomme ”kemia” (chemistry) muuttuu, kun ajatuksemme ja uskomuksemme muuttuvat.

Niinpä jos pyöritämme mielessämme koko ajan ajatuksia selviytymisestä, mitä tapahtuu keholle? Ajatuksemme muuttuvat fysiologiaksi, jatkuvat vaatimukset muuttuvat aivojen ja kehon valmiustilaksi, lihasten jännittyneisyydeksi ja jähmeydeksi. Ja kun näin tapahtuu, se kuluttaa vähäisiä energiavarastojamme entistä rivakammin. Mitä sitten tapahtuukaan uupumuksesta toipuvalle?

Miltä tuntuisi siirtää näkökulmaa selviytymisestä sallimiseen?

Koin ihmeellisen ihastuksen sanaan ”sallin” jo monia vuosia sitten, ja itse asiassa tämä muisto vieläkin hieman hymyilyttää minua 🙂 Voisiko siis uupumuksesta toipuvalle ehdottaa sanaa sallin, miltä se tuntuisi? Pyydän sinua leikittelemään hieman tällä ajatuksella; mieti kumman toteamuksen haluaisit mieluummin kuulla omasta suustasi? Kumpaan tahansa virittäydytkin, miltä se lause tuntuu kehossasi?

”Kyllä mun on pakko todeta, että oon uupunut.” VAI ”Sallin itseni olla uupunut.”

”Miten ihmeessä voin parantua tästä uupumuksesta?” VAI ”Sallin itseni parantua tästä uupumuksesta sillä tahdilla, joka on keholleni ja mielelleni hyväksi.”

”Joopa joo, mun pitäisi vielä levätäkin, ei tule mitään.” VAI ”Sallin itselleni lepoa, koska välitän itsestäni.”

”Ei mulla oo kyllä aikaa miettiä omia arvojani.” VAI ”Sallin itselleni joka päivä pieniä mietiskelyhetkiä tutustuakseni siihen, mikä minulle on elämässä tärkeintä.”

”Miten mä voisin oikeasti rentoutua, kun on miljoona asiaa mielessä.” VAI ”Sallin itseni keskittyä hetken siihen, miten kehoni on turvassa juuri tälläkin hetkellä, kun tunnen sen olevan tuolin, sängyn tms. kannattelussa.”

”Olen tuomittu tähän uupumukseen.” VAI ”Sallin itselleni myös huonoja päiviä ja hetkiä. Nekin kuuluvat toipumisprosessiini.”

Kun pyörittelit näitä lauseita, mitä ajatuksia sinulle heräsi? Toivon, että nämä esimerkit auttavat löytämään omia ”stressinappuloitasi” sen osalta, millaisia selviytymislauseita itse tyypillisesti viljelet. Voisitko esimerkin mukaan koittaa muuttaa sisäistä puhettasi enemmän sallimisen suuntaan?

Tähän loppuun vielä sitaatti omasta Elämää voi aina parantaa -kirjastani:

”Aina kun sallit itsesi olla tässä ja nyt, kaikkine menneine kokemuksinesi ja tämänhetkisine tunteinesi, olet rauhan ja läsnäolon tilassa. Vaikka kokisit voimakkaita tunteita, tämä läsnäolon tila on turvasatamasi. Ole läsnä kehollesi, hengityksellesi ja sydämesi viesteille.”

Artikkelikuva: Depositphotos

Jos haluat olla viisas, älä yritä olla täydellinen

Teksti on tuotettu mainosyhteistyössä WSOY:n kanssa.

Kirjoittaja: Hanna Brotherus
Tekstin kursivoidut kohdat ovat lainauksia Hanna Brotheruksen romaanista Ainoa kotini (WSOY, 2021)

Hanna Brotherus on koreografi, ohjaaja ja tanssitaiteilija, jonka esikoisromaani Ainoa kotini on rohkea ja koskettava romaani naisen halusta nähdä itsensä kokonaisena.

Hengitän sisään ja ulos. Hidasta elämää ja näkymätöntä voimaa. Se auttaa tunnistamaan kiitollisuuden siitä, että kehoni on tässä. Se auttaa myös aavistamaan kevään, vaikka aamu on sumuinen.

Rakastan katsoa asioita ja toivon näkökykyni säilyvän elämän loppuun asti. Tässä vauraassa maailmankolkassa aistiärsykkeistäni 90% välittyy silmien kautta. Ympäristömme on viritetty visuaalisin sykkein.

Mutta mitä lopulta näen katsellessani maailmaa ja itseäni.

Olen kirjoittanut esikoisromaanin Ainoa kotini, jossa halusin katsoa kaikkea mennyttä elämässäni äärimmäisen aidosti ja rehellisesti. Huomasin, että katsominen vaati silmien sulkemista, somevirran sulkemista, peilin heijastuksista poispäin kääntymistä.

Kysyin itseltäni, kuka minä olen ja sain vastaukseksi 300-sivuisen romaanin, joka on sekoitus muistojani, uniani, lainattuja ja varastettuja havaintojani. Pohdin kirjassa äitiyttä, ikiaikaista naisten ketjua ja sitä, kuinka oleellista on löytää rauha oman itsensä kanssa. Rauha virheellisyyksien kanssa, sillä täydellisyys ei ole viisaan pyrkimys. Vasta epätäydelliseksi ilmoittautuminen tekee meistä ihmisiä, joita voi ja pitää rakastaa.

Tahdon kääntää kasvoni kohti itseäni, kääntää kaiken ylösalaisin ja ulkoa sisään. Tahdon mennä peilin taakse ja siihen kohtaan, jossa kelpaan juuri sellaisena kuin olen.

Ymmärsin, etten voi enää ohittaa sitä, mitä on sisälläni. Minulla on tämä keho, joka on ainoa kotini. Mitään muuta en omista. Mistään muusta en ole vastuussa. Kaikki muu jää tänne, kun kuolen. Kehosta jää vain tuhka meren kaloille tai puun juurille. Se, mitä tunnen ja mitä koen, se kuka aidosti olen, on merkityksellistä.

Rakastan leipoa leipää ja teen sitä lähes joka aamu. Vien sitä ystävilleni ja puolitutuille, saan iloa sen jakamisesta. Usein minulta kysytään, mikä reseptini on. En osaa vastata. En ole koskaan pitänyt resepteistä, kaavoista tai laskelmista. Olen pitänyt metsästä, jossa kaikki alati muuttuu vuodenaikojen ja vuorokauden mukaan. Pidän leivästä, joka maistuu joka päivä vähän erilaiselta, jossa on joka päivä erilainen suhde aineksia. Silti lopputulos on leipä.

Olen syntynyt. Olen elänyt. Kuolen seuraavaksi. Kuolen joka tapauksessa. Olen väsynyt ihmisten imperfektisiin ja futuristisiin kuviin. Janoan elämän tajuamista juuri nyt.

Kosketus on paras ja kaunein tapa poistaa pelon kelmu. Kosketuksella on voima, joka läpäisee kivun, kovuuden ja pelon tasoristeykset. Kosketuksella voin päästä sinne, minne en uskalla yksin mennä. Sisimpääni. Siihen kohtaan, jossa näen syvimpään mustaan ja kirkkaimpaan valoon. Siellä ymmärrän muutoksen ja ymmärrän, että on vain vähän, mihin kontrollini yltää.

Kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista. Olen tässä, hengitän sisään ja ulos. Tunnen kevään sisälläni. Se riittää.