Miksi kaikki parisuhteen ongelmat eivät johdu lapsuudestasi?

Parisuhteesta on kirjoitettu pinoittain kirjoja ja blogeja. Psykologit, terapeutit ja valmentajat jakavat tietonsa parisuhteesta ja kertovat ohjeensa rakkauteen. Mutta miltä näyttää parisuhde yhteiskuntatieteilijän silmin?

Kaikki parisuhteen ongelmat eivät johdu lapsuudestasi tai ontuvasta kommunikaatiosta. Myös parisuhteessa itsessään on historiallisista syistä jännitteitä, joiden yhteensovittaminen saattaa olla käytännössä mahdotonta. Ymmärtääkseen vallitsevaa parisuhdeihannetta ja siihen liittyviä mielikuvia, odotuksia ja kramppeja, täytyy parisuhdetta tarkastella useammasta näkökulmasta.

Miksi ihmiset eivät vai rakasta?

Parisuhteista puhuttaessa ensimmäiseksi puhutaan psykologiasta ja sen kyljessä kommunikaatiosta. Viime vuosina on huomio kiinnitetty myös kehoon ja biologisen organismin ominaislaatuihin. Itsekin olen Jotta voisin rakastaa -kirjassani tarkastellut polyvagaalista teoriaa ja kiintymyssuhdeteoriaa ihmetellessäni, miksi ihmiset eivät vain rakasta, jos kaikki kerran niin kovasti haluaisivat rakastaa. Löysin vastauksen, joka on armollinen kaikkia meitä rakkautta etsiviä ja rakkaudessa kompuroivia kohtaan.

Mutta, se ei riitä. On muitakin onnen tavoittelua ja saavuttamisen todennäköisyyksia rajoittavia ehtoja kuin kehon lainalaisuudet.

Usein parisuhdetta tarkastellaan kuin se olisi sinun ja kumppanisi epäonninen aikaansaannos, jota ette nyt sattumoisin henkilöhistoriastanne ja aivokemioistanne johtuen saa muutettua unelmienne satuhäiksi. Tämä on varmasti monin tavoin relevantti tulokulma.

Parisuhteeseen vaikuttaa muukin kuin oma henkilöhistoria

Yhtä tärkeää on huomata, ettei parisuhde ole tyhjä tila, jonka alttarille astelette neitseellisesti, vaan henkilöhistorianne lisäksi myös kulttuurin, rakenteiden ja niihin pakattujen arvojen, ihanteiden, odotusten, paineiden ja normien taistelukenttä. Sen lisäksi että astutte henkilöhistoriallisten kivirekienne kanssa parisuhteen areenalle, teitä koetellaan ajatuksilla ja oletuksilla, jotka eivät ole millään muotoa tuoreita, raikkaita, järkeviä ja perusteluja, vaan täynnä mitä omituisempia oletuksia esimerkiksi sukupuolittuneista planeetoista, jotka vaikuttavat siihen, minkälaisia sammakoita kukakin laukoo. Päinvastoin, tuoreuden sijaan monet kulttuuriset odotukset ja mielikuvat ovat loputtoman vanhoja. Kun avatte suunne lausuaksenne ajatuksenne tässä ja nyt, tihkuu sanojen väleistä isovanhempienne ajatukset.

Parisuhteisiin kohdistuvia odotuksia määrittävät näin mielikuvat, joilla on monien historiallisten kerrosten painolasti. Omia odotuksia on vaikea ajatella kulttuurista irrallaan. Parisuhteeseen liittyvät paineet ja jännitteet ovat ymmärrettäviä ainoastaan kulttuurin sisäpuolella.

Kulttuuria voi pitää lähes vastaavana kohtalona kuin biologisia lainalaisuuksia. Vaikka kulttuuri on sidoksissa aikaan ja paikkaan ja sikäli muuttuu nopeammin kuin perimä, sitä on vaikea noin vain muuttaa. Sen ulkopuolelle ei myöskään voi astua. Synnymme kulttuuriin, johon kasvamme.

Kasvun myötä tulemme osaksi historiallista jatkumoa, jossa samanaikaisesti perimme huomaamattamme vuosisatoja – tai jopa tuhansia vuosia — vanhoja ajattelumalleja, mutta myös saamme mahdollisuuden venyttää ja tehdä uusia tulkintoja saamastamme perinnöstä. Ilman tätä mahdollisuutta ei olisi muutosta. Näin olemme sekä historiallisen aikajanan orjia että vapaita elämään toisin kuin edellinen sukupolvi. Vapausasteet riippuvat kulttuurista, johon olemme syntyneet.

Kulttuuria voi ajatella tilana — ja parisuhteen yhteydessä parisuhdetta tilana — joka on kuin puoliksi sisustettu huone. Se kutsuu asuttamaan itseään, mutta myös sulkee kokemuksia ja mahdollisuuksia pois. Tilassa ei voi toimia miten vain, koska sillä on tietynlainen arkkitehtuuri ja se on puoliksi sisustettu. Puitteet synnyttävät magneetinkaltaisen vedon käyttäytyä tilassa tuohon tilaan sopivalla tavalla. Mikä tahansa ei käy, on täytettävä tila odotuksilla, haaveilla, tunteilla, toiveilla, tavoitteilla ja käytöksellä, joka sopii tuohon nimenomaiseen arkkitehtuuriin ja puoliksi sisustettuun tilaan.*

Näin ollen parisuhdetta täytyy ajatella paitsi ihmetellen, mitä sen osapuolten välillä tapahtuu tai jää tapahtumatta, mutta myös huomioida, ettei osapuolten välillä voi tapahtua mitä tahansa, mikä on parisuhdetilalle vierasta.

Esimerkiksi avioliittoon kuulunut kurinpidollinen (väki)valta on noin puolentoista vuosisadan kuluessa muuttunut hyväksytystä ei-hyväksytyksi. Tila, jossa parisuhde toimii, on käsikirjoitettu toisin kuin tila, joka oli kirjoitettu avioliitolle. Parisuhteeksi nimitettävässä tilassa myös onnellisuus näyttää toisenlaiselta kuin tilassa, jonka avioliitto oli onnelle varannut. Parisuhteessa onnellisuus on ensisijaista, avioliitossa se oli toissijaisessa asemassa.

Jos haluaa ymmärtää parisuhdetta, kannattaa ymmärtää myös kulttuuria

Ymmärtääkseen parisuhdetta ei lainkaan haittaisi, jos voisi edes hitusen hahmottaa historiallisia kerroksia ja niiden jatkumoita ja katkoksia.

Käsite parisuhde, tapamme ajatella parisuhdetta ja mielikuvamme siitä, on sulattanut sisäänsä monta kerrosta historiaa. Se on nielaissut itseensä patriarkaalisen avioliiton ja ydinperhettä koskevat ajattelumallit. Se on myös olennaisesti kuusikymmenluvun jälkeläinen ja korostaa vapautta ja valintaa. Siksi se on sekä mahdollisuuksien alue että pölyinen ja tunkkainen. Parisuhteelle varattu tila on kuin yhdistelmä savupirttiä, rokokookalusteita ja hiukan skandinaavista pelkistettyä designia.

Parisuhteen pölyiset kerrokset ovat kuin ilmatilassa leijuvaa DNAta, jota jokainen hengittää. Et voi valita olla hengittämättä sitä. Olet hengittänyt sitä siitä hetkestä asti, kun vedit ensimmäisen henkäyksesi. Vedit sen läpeensä kulttuurin kyllästämässä tilassa, ensimmäisestä sekunnistasi alkaen. Et ole mitenkään, et mitenkään, voinut siltä välttyä. Jokainen muistijälkesi on ollut sidottu kulttuuriin, toteutunut kulttuuriin kietoutuneena ja sen sisäpuolella.

Kulttuuri on siten samankaltainen ehto kokemukselle, kuin on perimä: perimän näkökulmasta mikä tahansa ei ole mahdollista. Ei ole kulttuurinkaan näkökulmasta. Siksi voidaan puhua mahdollisista kokemuksista. Mikä on mahdollista, mikä ei?

Kulttuuria voi muuttaa ainoastaan tiedostamalla sitä ja yrittämällä elää toisin. Usein muutos on niin hidasta, että se näkyy vasta seuraavan sukupolven toiminnassa – tai sitä seuraavan, tai sitä seuraavan. Tai vielä sitäkin. Sikäli sen vetovoima on luonnonlainkaltainen. Se on kuin magneetti, joka saa parisuhdekäsikirjoituksen lauseet tuntumaan tosilta ja ikiaikaisilta. Tilassa esitetty näytelmä tuntuu välttämättömältä ja vuorosanat sinne sopivilta.

Siksi suhteet eivät ala silloin kun sen osapuolet tapaavat, vaan jo puoliksi sisustetussa tilassa, jossa sen osapuolet etsivät keinoja käyttäytyä ja tuntea tilaan sopivalla tavalla.

Näin yhteiskuntatieteilijä katselee parisuhdetta paitsi ihmetellen inhimillistä kokemusta, onnea ja kärsimystä, mutta myös tehden näkyväksi kulttuurisia rakenteita – parisuhdetiloja – jotka painavat kohti tietynlaisia kokemuksia ja tekevät toiset vaikeiksi.

Näkemällä kirkkaammin muutetaan paitsi ulkoisia, myös sisäisiä todellisuuksia. Näkökyky lisää armollisuutta, vaihtoehtoja ja tekee tilaa uudenlaisille navigaatiotaidoille.

 

***

 

*(Tämä ei ole pelkkä metafora, vertauskuva, vaan myös käsin kosketeltavaa ihanteiden ja materian kohtaamista. Taidehistorioitsija Kirsi Saarikangas on tarkastellut arkkitehtuurin ja perheen välistä suhdetta ja havainnollistanut hienosti, miten ydinperheistyminen muutti ihannekotien pohjaratkaisut ja miten näillä pohjaratkaisuilla myös pyrittiin vaikuttamaan siihen, miten ihmiset tilassa elävät. Tavoitteeksi tuli, että he eläisivät ydinperheinä ja perheen rajojen ulkopuolelle rajattaisiin muut ihmiset, kuten isovanhemmat, alivuokralaiset tai palvelusväki. Näin kokemusten ja tilan välinen suhde on vuorovaikutteinen, kokemukset tanssivat seinien kanssa.)

 

Tämä teksti liittyy sosiologisen tutkimuksen blogifoorumiin perhettä ja seksuaalisuutta käsittelevien tutkimusteni pohjalta kirjoittamaani blogitekstiin, jossa käsittelen parisuhteen historiallisia kerroksia ja yhteiskuntatieteellistä ulottuvuutta tässä esitettyä perusteellisemmin. Teksti löytyy myös omilta sivuiltani. Aihepiiriin liittyy myös blogikirjoitus Parisuhdenostalgia on ansa, joka vääristää todellisuuden.

Miksi jotkut samat vanhat kuviot vain toistuvat ja toistuvat – ja miten murtautua vapaaksi?

Jos jokin vanha juttu toistuu ja toistuu, älä hyvä ystävä niittaa itseäsi. Alitajunnallasi, aivoillasi ja sisäisyydelläsi on aina tosi hyvät ja totutut reitit ja syyt siihen, miksi joku vanha (runttu)kuvio toistuu.⁠ Yleensä aina saman kuvion toistamisen mekaniikan alla on se, että yritämme vanhoin alitajuisesti syntynein toiminta- ajattelu- ja tunnemallein päästä johonkin uuteen lopputulokseen. Voin kertoa, että olen itse hakannut aika paljon päätä samoihin mäntyihin juuri tämän vuoksi. Ja muutos on mahdollista.

Sisäisen muutoksen prosesseihin tarvitaan TURVAA, jotta tilanteissa ja asioissa oppii ottamaan aikalisän ja tutkimaan, miksi reagoi niin kuin tekee ja mitä itsessä tapahtuu. Ja valitsemaan uutta selkäydinreaktioiden sijaan. Aivomme ovat energiatehokkaat: ne mielellään käyttävät samoja hermoratoja, joita ovat tottuneet käyttämään. Se tarkoittaa, että meihin on fysiologisesti sisäänrakennettuna muutosvastustus. Vaikka olisi paljon rakentavampaa ajatella, että vielä mä pääsen elämässäni eteenpäin tai ansaitsen parisuhteessa parempaa tai ei ole mun tehtävä tehdä toisten ihmisten duuneja tai kantaa vastuuta heidän tunteistaan, himmaavat uskomukset luuppaavat samoja alitajuisia ajatuksen ratoja ja vaikuttavat huomaamattamme valintoihimme. Neroplastisuuden myötä on mahdollista OPPIA ajattelemaan uusin, tuntemaan itsestään ja elämästä valoisammin ja tekemään isojakin muutoksia, murtautumaan vapaaksi toistuvista kuvioista.

Vaikeiden tunteiden väistäminen eli tunnetaitojen ohuus ilmenee usein niin, että vetää jatkuvasti puoleensa kaikenlaista tuttua kurjuutta. Se ei ole mitään huonoutta vaan sitä, ettei meillä vielä ole ollut turvaa kohdata esimerkiksi jo varhaisissa vaiheissaan tajunnan perukoille sulloutunutta lähes kestämättömän kipeää yksinäisyyttä, tuskaa tai surua. Sellaista turvaa ei tarvitse (eikä usein voikaan) yksin löytää: siksi suosittelisin lähes kaikille sisäisen turvansa löytäneen, ulkopuolisen auttajan jeesausta. 

Usein ulkoiset olosuhteemme heijastavat meille sitä, mikä syystä tai toisesta on sisäisessä kokemuksessamme kiellettyä ja kohtaamatonta. Peitämme kaameaa kipua sellaisella, jota systeemimme on turtunut sietämään, koska alkuperäisen ydinkivun kohtaamiseen ja vapauttamiseen tarvitaan paljon tukea, rakkautta ja turvaa. Jos niitä ei ole riittävästi saatavilla, rullaamme tutuissa pyllymäissä ja jumitamme samoissa fiiliksissä ja keloissa vuosikausia. 

Kun jokin kuvio elämässämme toistuu aina vain tai muutosta ei ala kuulua, hitusen voimaantumaton (ja ihan ymmärrettävä) responssi on itsesäälisesti taivastella, miksi tää taas tapahtuu, sen sijaan että itselleen myötämielisesti ja uteliaasti antaisi tunteiden tuntua ja porautuisi ytimiin: mikä minussa yhä kutsuu tätä esiin? Missä kohtaa itseäni en vielä koe olevani arvokas, en vielä valitse itselleni parempaa tai liikun huomaamattani kohti voimaantumattomuutta?

Kun sisäinen turva vahvistuu, voi oppia kuulostelemaan, mitä on projisoinut toisiin tai maailmaan – millaisia alitajuisia odotuksia, fantasioita tai stooreja on ripustanut onnensa ehdoiksi tai esteeksi.

 

Jos emme ole saaneet tukea ja peilausta kipujen kohtaamiseen, usein väistämme myös kasvun kipua – sitä, että psyykemme ja hermostomme muokkautuisikin ihan uudenlaiseen kokemukseen itsestämme, ja että voisimme tsiigailla itseämme peiliin. Mutta aikuisena ei tarvitse enää odotella pelastajaa, vaan saa alkaa itse auttaa itseään. Olennainen asia sisäisen vanhemmuuden opettelussa on surra ja tuntea rehellisestä vihaa siitä, ettei aikoinaan saanut hoivaa, turvaa ja tukea joita olisi tarvinnut. Tuon tuskan ei tarvitse jatkua ja määrittää elämäämme: kun kohtaa tunteensa sen sijaan, että vain kanniskelee niitä, voimauttava myötätunto kuplii aina esiin.

Jos tietää vain siitä, mitä tähän asti on kokenut, ehkä kannattaisi olla superkärsivällinen itsensä kanssa ja suostua siihen, että tuntematon pelottaa, ja että välillä repsahtaa takaisin vanhaan. Joskus vanhat tutut kelat ja kuviot toistuvat niin kauan, kunnes teemme niiden suhteen jotain uutta. Kyse on siitä, että elämä tuo eteemme uudestaan ja uudestaan triggereitä, jotka mahdollistavat eri kehitysvaiheiden keskeneräiseksi jääneiden asioiden loppuunsaattamisen, eheyttävän muutoksen.

Lämpimästi tervetuloa voimauttavan uutuuskirjani pariin. Sydänvoimaa muutokseen löytyy täältä

Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

Mikko Kuustonen: Yksin ei tarvitse pärjätä – 5 vinkkiä armollisuuteen

 

Muusikko ja mediapersoona Mikko Kuustonen kertoo huomanneensa, että armollisuus kantaa elämän käänteissä. Näin hän sanoo armollisuudesta:

”Mä koen välillä et mun sielu on vinossa. Se ei ole rattaillaan, se ei ole kohdallaan, joku kampeaa kokoajan ja tuottaa kipua ja tuottaa sellasta epämääräistä oloa. Armollisuus on se ydinlääke siihen.”

Tässä Mikon 5 vinkkiä armollisempaan arkeen:

  1. Ole vain oma itsesi. ”Mä kelpaan ja riitän. Voin luottaa siihen, että voin olla sitä mitä olen. Oon huomannu monta kertaa että se oma balanssi katoaa juuri siinä kohtaa, kun yrittää olla jotakin, mitä haluaisi olla, mutta joka ei lopulta kuitenkaan ole omaa.”
  2. Mennyt ei määritä sinua, tämä hetki on tärkein. ”Tukeudun tosi usein yhteen Jungin lauseeseen, jossa hän toteaa: minä en ole se, mitä minulle on tapahtunut, vaan olen se, joksi päätän tulla. Tää on must tavattoman armollinen ja hieno lause. Et mä en tulkitsisi kokoajan elämää tapahtumien kautta vaan sen kautta, että saan olla tänään elossa.”
  3. Nöyryys elämää ja sen katoavaisuutta kohtaan. ”Lempeys itseä kohtaan syntyy kuolemaa vasten, katoavaisuutta vasten. Jopa sanoisin niin rajusti, että uskoimmepa sitten sielumme kuolemattomuuteen tai emme, niin me ollaan tästä ajasta katoavaisia. Ei ole ketään, kuka voisi astua katoavaisuuden ulkopuolelle. Sellasta mammonaa et kerää, sellasta viisautta et kerää, jolla tän ylittäisit tai ohittaisit. Se tekee meistä oikealla tavalla pieniä ihmisiä.”
  4. Uskalla tukeutua muihin ihmisiin, ei tarvitse yrittää pärjätä yksin. ”Mä oon murehtijaihminen. Mun on hirveen helppo kadottaa valo ja vaipua synkkyyksiin. Mut semmosen asian oon mieltäny tärkeeksi, että mä en pärjää yksin. Se on mulle iso valontuoja.”
  5. Muista valo silloin, kun on pimeää. ”Puhumme paljon rakkaudesta ja ilosta silloin, kun asiat ovat hyvin. Niihin pitäis keskittyy entistä enemmän silloin, kun on pimeää.”

Olympiaurheilija Senni Salminen: Nämä 6 asiaa auttoivat masennuksesta toipumisessa

 

Suomen yksi kovimmista ja maailmanlistoille hypännyt kolmiloikkaaja Senni Salminen oli vielä pari vuotta sitten lopettamassa uraansa masennuksen vuoksi. Näin Senni kuvailee, miltä masennus tuntuu:

”Masennus saa sellasen tunteen aikaan, et vähän kaikki se, mitä teet tai yrität tehdä, tuntuu jo etukäteen epäonnistumiselta. Häpeät kaikkea mahdollista, itseäsi ja sitä, mitä teet. Kun näin muita urheilijoita, ajattelin, että mitä mä täällä teen. Että noi kaikki muut on paljon parempia, enkä mä ole oikean näköinen urheilija.”

Mikä Senniä on auttanut masennuksen kanssa eteenpäin? Näiden 6 asian hän kertoo auttaneen toipumisessa:

  1. Läheisten tuki. ”Kukaan ei hoputtanu mua mihinkään. Mun annettiin omaan tahtiin käydä niitä juttuja läpi. Kaikki antoi ymmärtää, että heille sai puhua, eikä se tuntunut siltä ,että olisin jotenkin rasittanut muita. Suurin muutos tapahtui terapiassa, mutta jos siltä tuntui, niin puhuminen tyttöystävälle ja muille auttoi.”
  2. Avun hakeminen. ”Älkää odottako yhtä kauan kuin minä. Masennus ei oo maailmanloppu, siitä selviää ja siinä voi oppia itsestään tosi paljon. Oon saanu tosi paljon työkaluja ja keinoja tunteiden ja ajatusten hallintaan. Ei sitä prosessia kannata pelätä, se vaan vahvistaa loppupeleissä. Sä tuut huomaamaan, minkä takii tällanen vaihe pitää käydä läpi.”
  3. Sisäisen puheen muuttaminen. ”Oon tullu tosi paljon eteenpäin ja osaan nyt puhua itselle kauniisti. Aiemmin vaan heitin lisää vettä myllyyn, etten osannu yhtään edistää sitä tilannetta. Nyt on tiettyjä juttuja, mitä osaa sanoa itselleen, ja osaan lohduttaa itseäni tilanteissa.”
  4. Sallivampi suhtautuminen itseen ja elämään. ”Osaa käsitellä epäonnistumisia paremmin, kun oon oppinut sen, että urheilu on kuitenkin vaan urheilua ja elämässä on paljon tärkeempiäkin asioita. Vieläki saattaa olla päivii, jolloin saattaa olla vaikeeta lähtee ulos, mut mä tykkään seurata, mitä mun ympärillä tapahtuu ja käydä kivois kahvilois ja paikois. Tykkää vaan olla.”
  5. Luova ja rakas harrastus. ”Valokuvaus on ollu jo teini-ikäsestä asti sellainen juttu, mitä oon tykänny tehdä. Luova tekeminen on hyvää vastapainoa urheilulle. Se on semmosta tekemistä, minkä kautta saa urheilun ja oikeestaan kaiken pois mielestä. Ollaan myös terapiassa käytetty taideterapiamuotona mun ottamia kuvia.”
  6. Tämän hetken arvostaminen. ”En tiiä, missä oon 20 vuoden päästä. Mä tykkään elää hetkessä. Mä toivon vaan, että oon onnellinen ja tyytyväinen elämään ja itteeni. En mitään tarkempaa.

Vanhemmuus on vaikea laji – vanhemmuuspäivät voivat herättää kipeitä muistoja

Terapiatyö on ihmisyyden kipujen kuulemispaikka. Hyvin paljon puhutaan lapsuudesta ja siitä, millaisia omat vanhemmat ja isovanhemmat olivat ja pohditaan, miten koettu vanhemmuus on itseen vaikuttanut.

Ja taas tuntee joku vanhempi syyllisyyden piston. Niinhän se menee, että omaa vanhemmuutta määrittelevät omat ylisukupolviset haavamme, mallioppiminen, oma elämäntilanteemme. Aika armollinen saa itsensä kanssa olla, kun omaa vanhemmuutta miettii.

Vanhemmuus on siitä vaikea laji, ettei vastasyntyneen vauvan mukana saa käyttöohjetta. Vauva yrittää kertoa ja vanhempi yrittää tulkita. Pieni lapsikaan ei läheskään aina osaa kertoa, mitä on vailla. Aina jää tarvitsevuuden aukkoja – se on ihan selvää.

On sellaistakin vanhemmuutta, joka todella on satuttanut. Ja jonka lähellä lapset ovat jääneet liian paljosta vaille ja joutuvat korjaamaan haavojaan joskus melkein koko elämänsä. Ja se on tietenkin ihan älyttömän surullista.

Isänpäivä on parhaimmillaan iloinen päivä. On ihana juhlia rakasta isää.

Isänpäivä on monelle surullinen ja ristiriitainen päivä. Lämmin osanotto sinulle joka olet menettänyt isäsi kuolemalle tai jollain muulla tavalla.

Kuinka moni lapsi isänpäivää edeltävällä viikolla on joutunut miettimään sitä, kenelle korttinsa osoittaisi?

Ja kuinka moni aikuinen haluaa ohittaa koko isänpäivän siksi, että vaille jäämisen haava muistuttaa kipeästi itsestään?

On myös isiä, jotka surevat silloin, kun moni muu isä juhlii. On isiä, jotka ovat menettäneet isyydestään jotain merkityksellistä esimerkiksi vieraannuttamisen tai lapsen kuoleman vuoksi – ei ole helppoa olla isä niin, ettei saa elää yhdessä lasten kanssa.

On niitä, jotka eivät osaa olla isiä, vaikka haluaisivat osata. Niitä jotka toistavat kaavoja, joita eivät haluaisi toistaa – omien vanhempien kipuja. On lukematon määrä perheitä, jotka kärsivät siitä, että ydinperhe on hajonnut ja vanhemmuuteen liittyvät juhlapäivät ovat kipeitä päiviä.

Jos tunnet katkeruuden ja vihan piston, voisitko antaa itsellesi mitä parhaimman lahjan ja pyrkiä haavan putsaamisen kautta anteeksiantoa kohti siitä huolimatta, ettei sinua satuttanut isä koskaan pyydä tai pyytänyt sinulta anteeksi? Paras isänpäivälahja itselle lienee se, että pyrkii hyväksymään kaiken sen, mitä oli. Myötätunnon avulla voi ehkä todeta, että kaikella oli jokin inhimillinen syy.

 

Tutustu Miian Häpeästä valoon -kirjaan:

Tuure Kilpeläinen: 3 asiaa, mitä suuri rakkaus on opettanut

 

Suomalaisten rakastama artisti Tuure Kilpeläinen kertoo rakkaudesta vaimooaan Manuela Boscoa kohtaa.

Näin Tuure kertoo rakkauden muuttaneen häntä:

1. Sitoutumiskammo on mennyttä. ”Manuela on sellanen, joka on sit lopulta tehnyt musta miehen. Mul on ihmissuhdehistoriassa poikamaisuuksia, mikä liittyy semmoseen sitoutumisen pelkoon, semmoseen niinkun vapauden illuusioon. Mä haluun et kukaan ei kahlitse mua. Nyt mulla on sellanen peili vastassa, että mä yhtäkkiä ajattelen, että sitoutuminen on todella seksikästä ja hieno ja iso asia. Vaimoni haastaa inhimilliseen kasvuun olla mies.”

2. Henkinen etsintä ja yhteys ovat vahvistuneet. ”Tällä hetkellä mulla ei ole selkeää henkistä kotia tai yhteisöä. Vaan se on sitä etsintää ja tutkimista. Vaimon kanssa jaetaan etsintä ja yhteys. Olis vaikeeta ajatella et se olis vaan privaattia. Kyl se on ollu meitä alusta asti yhdistävä tekijä. Meil saattaa olla omat seremoniat, miten toteutetaan meidän omaa yhteyttä, yhteyttä jumalaan ja yhteyttä rakkauteen. Ne on pyhiä ja henkilökohtaisia.”

3. Rakkaus on opettanut armollisuutta ja lempeyttä. ”Just tänä aamuna Manuela sanoi mulle, että sun pitäis olla itteäs kohtaan vähemmän ankara ja enemmän armollinen, ni sä voisit olla ehkä muitakin kohtaan armollisempi. Mä harjottelen olemaan lempeämpi.”

Kohtaamiset oman isän kanssa synnyttävät muistijälkiä

Olen saapunut hoivakotiin tapaamaan isääni. Tuttu haikeus ja suru hiipivät puseroon samalla, kun etenen rauhallisin askelin pitkin hiljaisia käytäviä. Täällä ei elämöidä, vaan valmistaudutaan vääjäämättömään, niin arvokkaasti kuin suinkin mahdollista.

Koputan perimmäisen huoneen oveen ja astun sisään. Minut toivottaa tervetulleeksi katse, joka valpastuu. Käsi ja kasvot liikkuvat pakonomaisesti.

Olen valinnut uskoa siihen, että isä tunnistaa minut, vaikka en menisi siitä enää takuuseen. Muistisairaus on vihuliainen tauti.

Kohtaamiset, jotka synnyttivät siemeniä

Muistan, kuinka vietimme lapsuuteni kesät Päijänteellä. Isäni vihki minut veneemme messipojaksi. Hänelle oli tärkeää ohjeistaa tehtäväni, joita olivat mm. kiinnitysköysien keriminen rullalle ja lepuuttajien asettaminen veneen laidalle. Ne olivat vastuita, joiden suorittamisen myötä sain jatkaa Mustanaamioiden lukemista.

Vuonna 1991 Kimmo Kinnunen heitti Tokiossa keihäänheiton MM-kultaa, jonka myötä osoitin orastavaa kiinnostusta lajia kohtaan. Isä ei empinyt, vaan päätti alkaa valmentaa rimpulaa poikaansa. Hän lainasi kirjastosta kirjan ja sen luettuaan opetti oikean heittotekniikan. Melko pian ymmärsimme molemmat, ettei homma lähtisi sen uljaampaan liitoon kuin kädessäni oleva keihäskään.

Pari vuotta myöhemmin aloin pelata jääkiekkoa. Olin joukkueemme maalivahti. Etenimme sarjassa aina finaaliin saakka.

Isä piti enemmän yksilöurheilusta, mutta tuli kesken työpäivänsä jäähallille katsomaan finaaliottelua. Voitimme ja minut palkittiin ottelun parhaana pelaajana. Palkintopipoa arvokkaampaa oli se, että isä näki minut. Ottelun jälkeen hän vei minut syömään hampurilaisravintolaan, kuten oli aiemmin luvannut.

Tuli sekin aika, kun aloin tuoda tyttöystäviäni näytille. Erään kerran saunan lauteilla, ollessamme kaksin isän kanssa, hän totesi ykskantaan “jos tuon naisen otat, tulet katumaan koko lopun elämäsi.” Kiukaan sihistessä ei turhaan kainosteltu. Ehkä hän oli kyllästynyt äänekkääseen riitelyymme?

Kun lopullinen ero koitti, isä istui vierellä ja tuki kuulevana korvana. Hän ymmärsi, että väärästäkin naisesta luopuminen sattuu.

Kivuliain kohtaamisemme lienee aamu, jolloin palasin armeijasta. Olin lopettanut asepalvelukseni etuajassa, omasta tahdostani.

“Mitä ikinä valitsetkaan, sä olet silti mun poikani”, isä oli muistuttanut puhelimessa. Tiesin kuitenkin aiheuttaneeni hänelle valtavan pettyksen. Odotusarvo oli ollut kova, että sotilaskuvani päätyisi veljien kuvien seuraksi piirongin päälle. Nyt näin ei käynyt.

Isä ei puhunut minulle kolmeen päivään. Ei se mielenosoituksellista ollut, hänellä ei vain ollut sanoja.

Kohtaamiset, jotka kasvattavat jäljen

En ole enää pelkästään poika, olen myös isä. Oma identiteettini isänä kattaa 100% ajastani, vaikka huoltajuuden jakamisen vuoksi olen fyysisesti läsnä vähemmän.

Kohtaamiset omien lasteni kanssa ovat jälleennäkemisen hetkellä voimakkaita, mutta taantuvat nopeasti arkisiksi. Ne soljuvat usein automatisoituneesti aina siihen saakka, kunnes jompikumpi heistä ilmaisee tavalla tai toisella tarvitsevansa minua.

Se voi olla hetki, jolloin pää osuu ovenkarmiin, koululäksyt mietityttävät tai painajaisuni pitää hereillä.

Jossain kulkee se raja, joka piirtää näkyväksi lapseni alati läsnä olevan tarpeen kohdata ja olla yhteydessä omaan vanhempaansa.

Tuo tarve puhuttelee minua suuresti, niin isänä kuin poikana. Nyt aikuisena asiaa pohtiessani huomaan, etten kaivannut isältäni manuaalia elämään, vaan kokemuksen siitä, että sain tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi kokonaisena.

Vaikka kiusaus sormen heristämiseen ja ylhäältä päin ohjeistamiseen on suuri, haluan tarjota saman myös omille lapsilleni. Sen tunteen, että iskä on oikeesti olemassa!

Lukuisat kohtaamiset, joita isä ja lapsi keskenään jakavat synnyttävät muistijälkiä. Ne voivat joko lannistaa tai antaa ratkaisevan voiman.

Viimeinen kohtaaminen

Astun peremmälle ja istahdan hoivakodin sängyn vierelle. Olen ensimmäistä kertaa täällä kaksin isän kanssa, aiemmin mukana on ollut vähintään joku muu.

Kun asuu toisella paikkakunnalla, vierailut tuppaavat jäämään. Joka kerta lähtiessäni täältä mietin hiljaa mielessäni, kohtaammeko enää.

Tässä me nyt sitten olemme, isä ja minä. En tiedä, tulisiko minun sanoa jotain tyhjentävää? Moinen ei kuulu tapoihimme.

Haluaisin kertoa, että “sinä olet ollut minulle hyvä isä”, mutta en osaa sanoittaa sitä ääneen.

Kuin varkain huomaan isän silmien kostuvan, lopulta kyynelvanoiksi saakka. En tiedä syytä siihen, mutta ounastelen. Painan kämmeneni hänen kätensä päälle ja nyökäytän päätäni hyväksyvästi. Huomaan, ettei tässä mitään sanoja tarvita.

Se oli viimeinen kohtaamiseni isäni kanssa. Kaksi viikkoa myöhemmin hän menehtyi.

Aikuinen kiusaa netissä – Nykymaailma haastaa tutkailemaan omia tunnetaitoja sohvan pohjalla

Aikuinen kiusaa netissä yhä enemmän ja yhä räikeämmin. Usein kiusaaminen on tiedostamatonta ohimennen kommentointia tai tunnelatautunutta leiriytymistä, joka pyritään oikeuttamaan esimerkiksi ”hyvällä asialla”. Kiusaaminen ei siis enää tapahdu ainoastaan lasten kesken tai työpaikoilla, vaan jokainen meistä joutuu kohtaamaan kiusaamista kotisohvalta.

Kuten aina kiusaamistilanteessa myös aikuisten nettikiusamisessa ei ole kyse pelkästään kiusaajasta ja kiusatusta, vaan myös niistä, jotka ympärillä tavalla tai toisella osallistuvat tai seuraavat kiusaamista. Jokainen meistä kuuluu johonkin näistä rooleista kiusaamistilanteessa:

Puoltajat – Ihmiset, jotka tykkäävät kiusaavista liittyvistä julkaisuista.

Kannustajat – Ihmiset, jotka kommentoimalla osoittavat kannatusta (esim. emojit tai sanalliset ilmaisut).

Lietsojat – Ihmiset, jotka heittävät ”bensaa liekkeihin” omilla kommenteillaan ja vahvistavat kiusaajan sanomaa ja tunnetta.

Hyväksynnänhakijat – Ihmiset, jotka haluavat tulla nähdyksi kiusaajan silmissä ja haluavat tuntea kuuluvansa porukkaan.

Sivustaseuraajat – Ihmiset, jotka eivät osallistu itse reagoimalla tai kommentoimalla julkisesti, mutta seuraavat sivusta kiusaamista.

Puolustajat – Ihmiset, jotka aktiivisesti puolustavat kiusattua.

Sohvan pohjalla jokainen meistä aikuisista voi miettiä, mihin porukkaan kuuluu. Ja nyt ei siis puhuta ”oikeista” tai ”vääristä” mielipiteistä tai me-ne-jaottelusta vaan siitä, miten kohtelemme toisiamme – ihmisiä – mielipiteistä huolimatta.

Ihan ensimmäinen askel on myöntää rehellisesti, että me aikuiset olemme kokemattomia ja osaamattomia toimimaan netissä, sillä kukaan ei ole meitä opettanut siihen. Meille on ehkä koulussa opetettu, miten lankapuhelimeen vastataan, mutta sillä taidolla ei pitkälle nykymaailmassa pötkitä.

Sen sijaan tunnetaidoilla ja myötätuntotaidoilla pääsimme eteenpäin. Tässä ajatus pohdittavaksi Lempeyden kirjasta:

”Kuten moni meistä on saanut kokea, nettikeskustelut eivät ole useinkaan kaunista luettavaa. Luultavasti kyse ei todellisuudessa ole ihmisvihasta keskustelukumppaneita kohtaan vaan vihasta, joka itsessä pääsee syntymään – ihan muista asioista johtuen. Viha pääsee usein kontrolloimattomasti valloilleen silloin, kun oma tunnetila on suurempi kuin inhimillinen yhteys ihmisten välillä. On tietenkin hyvä saada yhteys omaan turhautumiseen, kiukkuun, vihaan, suruun tai muuhun voimakkaaseen tunteeseen, mikä aiheuttaa vihakirjoittelua, mutta aivan yhtä tärkeää on löytää yhteys jaetun ihmisyyden kokemukseen, jossa ymmärretään myös toisen ihmisen mahdollinen tilanne, tunteet ja kokemukset.”

Tästä eteenpäin kun menet nettiin, tarkastele seuraavia asioita:

  1. Miten muut keskustelevat?
  2. Miltä minusta tuntuu, kun seuraan keskusteluja? 
  3. Mikä on päällimmäisin tunne keskusteluissa?
  4. Nouseeko minulle vyöryen tarve johonkin sanalliseen tai muuhun toimintaan? (Mistä tarve nousee?)
  5. Mitä tunnen niitä ihmisiä kohtaan, joilla on ”väärä” mielipide?
  6. Miten pyrin oikeuttamaan omaa toimintaani netissä?
  7. Reagoinko muiden mielipiteisiin ja/tai tunteisiin?
  8. Miltä minusta tuntuu?
  9. Mitä tapahtuisi, jos nukkuisin yön yli ennen kommentointia? Entä miten kymmenen yötä vaikuttaisi?
  10. Millaiset sanat antavat tilaa myös niille kokemuksille, jotka eivät ole samanlaisia kuin omani?

Nettikiusaaminen on saanut yhä jalostuneempia muotoja: maalittamisesta* on tullut yleinen nettikiusaamisen muoto. Siksipä Hidasta elämää -media, Ping Helsinki, Somelaw ja Someturva (SomeBuddy) tekivät yhdessä työkalupakin maalittamisen kohteille. Työryhmä on konsultoinut Helsingin poliisilaitoksen ylikomisario Jari Taposta sekä Mediapoolin Tero Koskista. Työryhmän työskentelyyn on osallistunut lisäksi useita vaikuttajia, joilla on kokemusta maalittamisen kohteeksi joutumisesta.

Työkalupakin voi lukea, ladata ja jakaa TÄÄLTÄ.

*Maalittaminen on yleensä tietoverkossa tapahtuvaa järjestelmällistä toimintaa, jossa henkilö tai ryhmä (esimerkiksi verkkosivusto) omin toimin tai muita yllyttämällä käynnistää tai kannustaa yhteen kohteeseen kohdistuvan järjestäytyneen häirinnän, joka voi olla suoraa tai epäsuoraa. 

Kyse on järjestelmällisestä, joukkoistetusta uhkailusta tai vainoamisesta, jossa toiminnan alkuunpanija tarkoituksellisesti osoittaa suorin kehotuksin tai piiloilmaisuin näkemystensä tukijoille tulevan uhkailun tai muun häirinnän kohteen. Keinoja ovat muun muassa loukkaaminen, uhkaaminen, mustamaalaaminen, epäinhimillistäminen, yksityisluontoisten tietojen levittäminen, perättömien tai muuten halventavien tietojen levittäminen. Tämän tarkoitus on alentaa muiden kynnystä osallistua pilkkaamiseen ja uhkailuun.

Maalittaminen voi kohdistua myös henkilöön hänen läheistensä tai työnantajan kautta. Maalittamisen tavoitteena on vaikuttaa ihmisiin, ilmiöihin tai yhteiskunnan rakenteisiin ja instituutioihin sekä erityisesti niitä kohtaan tunnettuun luottamukseen tai kiristää sen menettämisellä. Maalittamisella pyritään vaientamaan kohde tai muuten vaikuttamaan hänen toimintaansa.

Olenko mitään ilman saavutuksia?

Olen ottanut viime vuodet rennosti työn teon osalta ja keskittynyt muihin elämän osa-alueisiin liittyviin merkityksellisiin ja nautinnollisiin asioihin – sisältäen ei (aina) niin nautinnollisia syväsukelluksia itseen! Vaikka nämä asiat (retriitit, ”tiedostavien ihmisten” kanssa hengailu, elämästä nauttiminen…) ovat kulkeneet aikaisemminkin työarjen rinnalla, nyt tuntui tärkeältä antaa niille parrasvalot työn sijaan.

Reilut 5 vuotta sitten tapahtunut avioero oli lähtölaukaus tälle kasvavalle trendille ja viimeiset 1,5 vuotta toivat vielä enemmän vapautta, kun luennointi ja valmennus hommat ovat olleet enemmän tai vähemmän jäissä.

Isoja kysymyksiä

Viime elokuussa mulla oli kalenterissa enää vain yksi coaching-asiakas ja kaksi valmennuspuheenvuoroa marraskuussa. Siltä näytti koko työelämäni tulevaisuus, niin pitkälle kuin horisonttia riitti – huh huh, mitenköhän tämän kaiken ehtii!

Tilanne haastoi mut ison pohdinnan ääreen: olenko mitään ilman työntekoa / työsaavutuksia? Onko mulla väliä? Jos mua ei olisi, huomaisiko kukaan? Mitä merkitystä sillä on teenkö töitä vai en?*

Olen blogin kirjoittamishetkellä edelleen pohtimisprosessissa ja tilanne nostattaa huolia ja pelkoja (samalla toki tiedän hyvinkin, että olen merkityksellinen ja tärkeä monille ja monissa eri konteksteissa). Tuntuu tärkeältä kirjoittaa juuri tästä vaiheesta prosessia. On niin helppo jälkiviisastella, kun tilanne on ratkennut tai mennyt ohi – listata oivalluksia ja jakaa neuvoja. Haluan mielummin näyttäytyä avoimena, haavoittuvaisena ja keskeneräisenä, koska uskon että moni on samankaltaisessa tilanteessa.

Kokonaisvaltaisen hyväksymisen prosessi

Prosessi on jälleen kerran haastanut rakkaat (kehomielen) työkaluni tulikokeeseen. Mindfulness-harjoituksissa ja meditaatioissa saattaa lipsahtaa huomaamattaan sivuraiteille suorittaessaan tai yrittäessään hyväksyä ja sallia asioiden ja itsen olla juuri sitä mitä sillä hetkellä on. Mindfulness-harjoitus voi tapahtua turhan paljon mielessä ja ajatuksissa, jolloin hyväksymisestä tulee kognitiivinen tapahtuma, johon voi vaivihkaa tulla tavoite mukaan. Mieli alkaa työskennellä saavuttaakseen hyväksynnän tilan, mikä saattaa viedä kauemmas aidon kehollisen hyväksynnän tilasta. Miten olisi mahdollista vain havainnoida sitä mitä meissä on elossa – havainnoida hyväksymisen prosessia, kuin kiinnostunut tutkija – neutraalisti ja ”sopivalta etäisyydeltä”?

Kerron näistä mindfulness-harjoittamisen ”lipsahduksista”, koska olen itse liukastellut tällä polulla ja tulen liukastelemaan myös jatkossa.

Olen päässyt treenaamaan mindfulness-harjoituksissa sitä, miten avaudun yhä uudestaan tämän teeman äärellä. Antaen tilaa, hengittäen sen kanssa. Kokien koko keholla keskeneräisyyden, pelot, huolet, turhautumisen, jumissa olemisen sekä toiveen asioiden muuttumisesta ja eteenpäin menemisestä. Palaten yhä uudestaan takaisin kehoon, havainnoiden hyväksymisen prosessia kehossa ja antaen tilaa sen sallimiselle ettei hyväksyminen laskeudu täysin tällä hetkellä – huomaten vastustuksen…

Huomaan nyt ärsyyntymistä, murisen ja hengitän syvään, ravistelen kehoa näppäimistön äärellä ja jatkan kirjoittamista… Hihii, tätä tää ihmisyys on! Huomaan itsemyötätuntoisen asenteen aktivoituvan ja tarpeen halata sekä silittää itseäni (teen sen nyt). Tiedostan surun nousevan, se tuntuu kauniilta… Tuntuu hyvältä pitää toista kättä sydämen päällä. Tuntea fyysisesti myötätuntoisen asenteen lämpö ja rakkaudellinen intentio. Koen, että olen turvassa itse itseni äärellä. Tunnen suurta rakkautta ja myötätuntoa. Sekä innostusta siitä, että saan sanoittaa kokemustani ”reaaliajassa” sinulle. Tunnen yhteyttä sinuun hyvä lukija. Huvitun siitä miten paljon kokemukseni ja tuntemukseni muuttuvat lyhyen aja sisällä. Tuntuu jotenkin hullulta kirjoittaa ja kokea niin samanaikaisesti – olen flowssa! Pysähdyn hengittämään. Hengitän, hengitän, hengitän…

Kaunis keskeneräisyys

Kiitollisuus. Tunnen kiitollisuutta. Kirjoittaminen on avannut lisää tilaa tulevaisuudenuskolle. Vaikka varsinaista muutosta ei ole (vielä) tapahtunut, niin on helpompi hengittää tässä jumissa. Tiedän, että pärjään tilanteen kanssa ja saan vahvistaa kärsivällisyysvahvuuttani sivutuotteena.

Olenko mitään ilman työsaavutuksia –kysymykseen vastaaminen on kesken ja samalla tuntuu riittävän hyvältä olla tässä ja nyt. Ehkä se on itseasiassa ”vastaus” tai vastauksen löytymistä tärkeämpää. Saan olla juuri sitä mitä olen – liittyi siihen työnteko tai ei.

Aidon haavoittuvaisin ja elämän opetuksia nöyrästi vastaanottavin terkuin,

Aleksi

*Jokainen oman itsensä coach tietää, että nämä kysymykset eivät ole tarkoituksenmukaisesti muotoiltuja, koska ne eivät juurikaan mahdollista toivoa luovien vastausten löytymistä. Tämä oli joka tapauksessa sisäinen dialogini, vaikka olen koko elämäni elänyt voimauttavien kysymysten äärellä – go figure!

Ilmoittautuminen 8 viikon mindfuleness-kurssille on nyt auki. Kurssi alkaa 18.11. Tervetuloa mukaan! Lue lisää kursista TÄSTÄ.

https://hidastaelamaa.fi/2021/10/mindfulness-verkkokurssi-8-viikkoa-2/#9c114e06

Jarppi Leppälä: ”Kukaan meistä ei ole täydellinen” – 10 vinkkiä jännittäjälle

 

Possesta tuttu Duudsoni Jarppi Leppälä kertoo herkemmästä puolestaan: hänellä on kova esiintymisjännitys, joka on seurannut häntä kouluajoista asti läpi elämän.

Miten Jarppi pystyy tekemään näkyvää tv-työtä ja suoria lähetyksiä, vaikka häntä jännittää?

Tässä Jarpin 10 vinkkiä, jotka auttavat jännitykseen:

1. Yhdessä puhuminen helpottaa. ”En muista, että jännittämisestä olisi koulussa puhuttu. Miksei jännittämisestä voisi puhua? Että hei, meitä kaikkia jännittää. Se on normaalia.”

2. Jännitys auttaa keskittymään. ”Jännittäminen saa keskittymään siihen, mitä oon menossa tekemään. Mä annan silloin itsestäni parhaani.”

3. Muutkin jännittää. ”Vaikka sä koet esiintymistilanteessa, että mä oon varmasti ainut, joka kokee näin, kun kaikki muut on niin viilipyttyjä, niin sehän ei pidä paikkaansa. Siel on monta muutakin, jos ei kaikki, jotka yhtä lailla jännittää.”

4. Kerro, että jännität. ”Rohkeesti voi sanoo sen ääneen, että jännittää, koska se myös vapauttaa niissä muissa ihmisissä sen, että hetkinen, me ollaan niinku samanlaisia.”

5. Ei haittaa, jos lyö tyhjää. ”Jos tulee black out, niin senkin voi sanoo. Sä voit ottaa niitä ihmisiä mukaan siihen. Emme ole yli-ihmisiä. Ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin.”

6. ”Kukaan meistä ei ole täydellinen.”

7. Jännitys on inhimillistä. ”Vaikka oisit jo jonkun alan asiantuntija, niin sehän ei tarkoita sitä, ettei sun tarvitsisi jännittää esiintymisiä. Asiantuntijuus ei poista inhimillisyyttä.”

8. ”Mokaaminen voi olla myös lahja.”

9. Puhu tunteistasi. ”Se mihin haluan lapsiani, ja ihan kaikkia, kannustaa, on, että puhuu kaikki tunteet ääneen ja kertoo, jos joku vaivaa.”

10. Jännityksen kohtaaminen palkitsee. ”Jännittämisen jälkeen on semmonen euforinen tila. Mä selvisin. Se oli hauskaa. Onneksi tehtiin. Se on erittäin palkitseva se fiilis.”

Kuinka kommunikoit rakkaasi kanssa niin, että kasvatte yhteen, ettekä erillenne?

Kirjoittaja Johanna JääskeläJohanna Jääskelä, VTM, on kirjailija, parisuhdevalmentaja, sekä hyvinvointikeskuksen jooga- ja tanssiopettaja, joka haluaa, että ihmiset voisivat hyvin itsessään ja ihmissuhteissaan. Johanna on naimisissa unelma-aviomiehensä kanssa. Hän on myös ihanan satuprinsessan äiti ja uskollisen Cavalier King Charlesin spanielin omistaja, sekä aito ystävä, joka avartaa päivittäin tietoisuuttaan rakkauden kautta, rakkautta varten.

Kirjoitin viime blogikirjoituksessa siitä,  kun kaksi ihmistä on onnistunut valitsemaan itselleen oikeanlaisen kumppanin, parisuhde  kehittyy kuin tanssien uusiin muotoihinsa. Kun elämä virtaa vapaasti kahden avoimen  sydämen ja maailman välillä, parin rakkaus syvenee vuosi vuodelta. Prattin mukaan silloin  sielunkumppaneista on tullut harmonian saavuttaneita sydänkumppaneita, jotka juhlivat  kumppaninsa haastavia puolia. Turvallisessa parisuhteessa ihminen voi vapautua omista  rajoitteistaan, kun niihin osoitetaan lempeästi rakkauden valoa.  

Mutta mitä tehdä silloin, jos kaikki ei suju kuin tanssi? Kuinka voimme juhlia kumppanimme  ja itsemme haastavia puolia ja osoittaa lempeästi rakkauden valoa rajoitteisiimme?  

Baderin mukaan pariskunnat eroavat kolmesta eri syystä:

  1. Kehitystä parisuhteessa ei tapahdu riittävästi.
  2. Usein toistuva emotionaalinen trauma aktivoituu ilman, että sille osataan tehdä mitään.
  3. Molemmilla ei ole riittäviä rakkaustaitoja.

Toisin sanoen, jotta ette kasva erillenne nämä kaikki tulee ottaa huomioon:  

  1. Tule tietoiseksi parisuhteen eri vaiheista ja syleile muutosta. Viime kirjoituksessani käsittelin sitä hieman. Alun parin kuukauden tai vuoden jälkeinen symbioosi vaihtuu luonnollisesti eriytymisen vaiheeseen, jossa selvitetään kuka minä olen nyt suhteeni muokattua minua. Tässä vaiheessa auttaa varhaislapsuuden terve kiintyminen  vanhempaan. Kunnon eriytyminen alkaa kuitenkin usein vasta noin seitsemän yhteisen  vuoden jälkeen. Sitä kutsutaan myös parisuhteen murrosiäksi ja se sujuu helpommin,  jos oma irtiotto on sujunut murrosiässä vanhemmista tasapainoisesti. Toisin sanoen,  jos sinulla ei ole vielä parisuhdetta, on sinun hyvä työstää suhdetta omiin vanhempiisi  ainakin mielessäsi, jotta voit voida hyvin itsessäsi ja mahdollisesti aloittaa suhteen  mahdollisimman tasapainoisesti, kun sen aika on. Jos taas olet parisuhteessa  tarkastele, missä vaiheessa olette menossa ja kuinka suhtaudut siihen.
  1. Vahvista yhteyttä itseesi. Trauma johtaa siihen, että ihminen ei ole kytköksissä itseensä eli traumaa voi hoitaa vahvistamalla kytköstä omaan itseensä. On tärkeää, että tiedostat, ettei sinun tarvitse hävetä haavojasi ja itseäsi. Tehtäväsi on hyväksyä  itsesi juuri sellaisena kuin olet ja nähdä lahja siinä. Traumojesi hyväksyminen ja  työstäminen voi tehdä sinut sekä vahvemmaksi että kiehtovammaksi ihmiseksi.  Historia on pullollaan esimerkkejä tästä, mutta ensimmäisenä mieleen tuli Charles  Dickens, jota pidetään viktoriaanisen kauden suurimpana romaanikirjailijana. 
  2. Tule tietoiseksi ja vahvista rakkaustaitojasi. Ensimmäinen rakkauden supertaito on kyky läsnäoloon. Seuraava on kyky kommunikoida rakastavasti ja rakentavasti, jonka pintaa raapaisemme nyt.  

Tulen nyt valmistamaan sinua rakkauden mustaan vyöhön eli kuinka oppia rakastamaan ja  nauttimaan rakkaudesta silloin, kun se ei ole helppoa – olit sitten parisuhteessa tai et.  

Stevensit ovat sitä mieltä, että länsimaalainen kommunikaatio on maskuliinista kielen  sotaa. On todella haastavaa yrittää puhua järkevästi tunnekuohun ollessa päällä. He ovat  tästä johtuen luoneet feminiinisemmän tavan kommunikoida, jossa lähdetään siitä, että  vahvistetaan ensin toiselle, että kaikki on hyvin ja tunnistetaan mikä osa minussa puhuu.  Onko äänessä ego, eläin vai korkeampi tietoisuus? Eli jos tunnekuohu on päällä, voi vain  kertoa toiselle, että kaikki on hyvin, mutta minulla on nyt tarve purkaa tunteitani. Saanko  purkaa tunteitani nyt sinulle? Toisen annettua siihen luvan, voi tunnekuohun vallassa oleva  ilmaista itsensä kokonaan ja tulla rauhoitetuksi kumppaninsa toimesta ja siten kokea  tulevansa täysin nähdyksi, kohdatuksi ja kuulluksi. Ja kun näin on käynyt, toinen vastaa:  Kiitos, että jaoit. Kuinka voin tukea sinua? Jonka jälkeen toisella on mahdollisuus pyytää  saada jakaa ja tulla kohdatuksi.  

Stevensit erottavat 5 parisuhteen pylvästä perustaksi turvan luomiseksi ja rakkauden  syvenemiselle:  

  1. Ei häpeää, ei syytöstä.
  2. Ei roistoja, ei uhreja.
  3. Ei väistelyä, ei luovuttamista.
  4. Tarkoitus on kasvu, hyöty on rakkaus.
  5. Minä luon oman elämäni.

Kirjalliset lähteet:  

Bader, Ellyn: Thinking Developmentally: What Do You Say When Unresolved Trauma Impedes  Your Client’s Progress?, 2021  

Pratt, Allana: HeartMates for Couples Course, 2021  

Stevens, Kenya K. & Stevens, Carl E. Jr.: UPLVL Communication™: The Ultimate Solution to Save  Relationships and Eliminate Hurtful, Damaging, & Meaningless Arguments, 2019

Mitä yhteistä on huolehtimisella, paahtamisella ja elämän jumituksella?

Sisäinen turva ja turvattomuus ovat olleet minulle termeinä aiemmin ihan hepreaa. Eikä ihme: olenhan äärettömän herkkä empaatikko, aikoinaan turvattomuuspäissäni aika tehokkaasti kropastani dissosioitunut suorittaja. Olin oppinut jo varhaisissa vaiheissani sivuuttamaan sisäistä totuuttani ja voimakkaita tunteitani ja herkästi ihmisiä ja asioita lukevia vaistojani, koska ympäröivä maailma ei niitä ihan hiffannut. Hommelissa auttamattomasti käy niin, että jos lapsen sisäistä maailmaa ei peilailla läsnäolevasti tai jos sitä dissaillaan, lapsi oppii tekemään itsekin niin varmistaakseen jollain tavalla joukkoon kuulumisen, hyväksytyksi tulemisen ja turvan.

Kuulostaako tutulta? Ihan tyypillistä erityisherkille ja empaatikoille, jotka eivät saaneet varhaisissa vaiheissaan sisäiselle maailmalleen tarvitsemaansa peilausta. Ei siksi, että kukaan varhainen hoivaaja olisi niin halunnut vaan siksi, että tunne- ja tarvetaidot ovat olleet kultturissamme ihan hakusessa ihan viime aikoihin asti. Ei tarvitse myöskään olla erityisherkkä, että omaan systeemiin syntyy turvattomuutta – suuri osa meistä pyyhältelee enemmän tai vähemmän turvattomuuksissamme. (Tässä artikkelissa ja videolla avaan turvan ja turvattomuuden piirteitä ja sitä, kuinka itselleen voi oppia luomaan turvaa).

Läheisriippuvuudesta eheytyminen on pohjimmiltaan takaisin kehoonsa palaamista, tunne- ja tarvetaitojen oppimista ja oman sisäisen maailmansa ”omistamista” uudelleen. Onneksi varhaisia peilaamattomuuden ja tukemattomuuden haavoja voi aikuisena hoivata. Omaan tunne-elämään ja sisäiseen maailmaan voi kehkeytyä ihmeellisen ainutlaatuinen rakkaus. Ja herkkyydestä voi kehkeytyä suurinta sydänvoimaa, oman näköisen ja tuntuisen polun kauneimpia astinkiviä.

Omalla polullani, myös Sydänjuttujeni toteuttajana, on ollut iso ja olennainen juttu löytää mistään riippumaton sisäinen turvani, eli yhteys kehoon, syvä maadoitus. Turva mahdollistaa tunteidensa tuntemisen ja sydämeni mukaan elämisen ajattelemisen ja analysoimisen ja muiden selviytymiskeinojen sijaan.

Asiakastyöni kautta kohtaan valtavasti sisäistä turvattomuutta ja sen tuottamia ilmiöitä, jotka kulttuurissamme ovat normalisoituneet lähes huomaamattomiksi. Mutta sydämessään jokainen tietää, ettei ihan niinkään tarvitsisi elää. Suorittaminen, miellyttäminen, alisuoriutuminen, monet parisuhdehaasteet, turvarakenteisiin tai menneisyyden haavoihin jumahtaminen, uskaltamattomuus unelmoida tai kulkea kohti sydänjuttujaan, läheisyyden puute itsen ja toisten kanssa, kontrolloiminen, mikromanageeraus, krooninen ahdistus tai jatkuva huolehtiminen ovat turvattomuuden tunnusmerkkejä. Jos etsii täyttymystä ulkoisesta, kaipaa pohjimmiltaan turvaa ja rakkautta.

Tunnista sisäinen turvattomuus

  • Läheisriippuvuutta: Toisiin takertumista ja toisten puolesta ajattelemista ja elämistä. Miellyttämistä, mukautumista ja kontrolloimista niin, että omalla käytöksellään, sanomisillaan ja sanomattomuuksillaan pyrkii ohjailemaan toisen tunteita ja reaktioita.
  • Elämän hallinnoimista: jos tää asia menee näin niin sitten toi menee noin ja sitten mulle käy näin.
  • Villiä elämää: jatkuvaa muiden ja omien rajojen ylittämistä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
  • Turvarakenteiden luomista ja niihin takertumista – ihmissuhteita, ammatillisia kuvioita, ulkoisia puitteita, jotka kenties näyttävät hyvältä, mutta eivät tunnu siltä. Takertumisen vastakohta ei ole näiden rakenteiden räjäyttäminen vaan rehellisyys.
  • Pitäisien elämistä.
  • Hätää, ahdistusta, pelkotiloja, huonouden kokemusta.
  • Mentaalimyllyä, jatkuvaa itsen niittaamista.
  • Mukavuusalueilla pysyttelyä.
  • Ihanan parisuhteen, lottovoiton, pelastajan, huomisen, viikonlopun tai loman ainaista odottelua.
  • Vastustusta opetella huolehtimaan itsestä joka päivä.
  • Itsen jatkuvaa sivuuttamista.
  • Jatkuvaa puuhailua, kyvyttömyyttä olla paikallaan ja levätä syvästi.
  • Jatkuvaa asioista huolehtimista ja stressaamista.
  • Ajatus- ja uskomusrakennelmiin takertumista: elämän pitää mennä näin, tilillä pitää aina olla tämän verran rahaa, kunnon ihminen elää tällä tavalla.
  • Hyvinvoinnin sairastamista; tarkoin kalkuloitua syömistä, liikuntaa, nukkumista ja henkisyyden ja eheytymisen suorittamista ulkopuolelta ohjautuen sen sijaan, että kuulostelee miltä asiat itsestä tuntuvat.
  • Joustamattomuutta ja omien ajatusten, tunteiden, rutiinien ja sisäisen maailmansa terrierinä puolustamista eli defensiivisyyttä.
  • Tunnetta siitä, että kaikki on ihan jees, mutta jotain puuttuu.
  • Yhteydettömyyttä omiin tunteisiin.
  • Tunteiden ajattelemista ja työstämistä niiden tuntemisen ja kohtaamisen sijaan.
  • Yksin pärjäämistä.
  • Toisten syyttämistä.
  • Lykkäämistä.
  • Epäsuoruutta, epärehellisyyttä.
  • Hankausta ja pahaa oloa.
  • Tunnetta siitä, että elämä on taistelu.

On tärkeää huomata, että on ihan normaalia, että silloin kun elämässä jokin (tai kaikki) ajatuu vesiliirtoon, turvattomuus ja selviytymiskeinot pamahtavat päälle. Ei se haittaa! Tämä ei ole mikään ideaali-ihmisen tsekkauslista, vaan tukea omalle tiedostamiselle. Jokainen kokee turvattomuutta välillä, mutta sen ei tarvitse olla omaa sisäistä (ja ulkoista) maailmaa määrittävä tekijä. Sisäistä turvaa voi oppia luomaan itselleen aikuisena taustastaan riippumatta – kenenkään ei tarvitse elää ainaisen ahdistuksen, turvattomuuden tai selviytymiskeinojen vallassa. (Linkin kautta löydät artikkelin, jossa myös video turvan vahvistamisesta) <3

Lämpimästi tervetuloa voimauttavan uutuuskirjani pariin. Sydänvoimaa muutokseen löytyy täältä:

 

Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image