Sivu 61 – Hidasta elämää

Voimme kohdata toisen vain sillä tasolla, millä olemme kohdanneet itsemme – Ystävällisyys itseä kohtaan heijastuu myös ystäviimme

On yksi ystävyyssuhde, joka opettaa meitä elämässämme kaikkein eniten, ja se on ystävällisyys itseämme kohtaan. Voimme kohdata toisen sillä tasolla, millä olemme kohdanneet itsemme. Ja voimme jakaa ystävyyttä toisille loputtomasti ilman, että se vie voimia, jos olemme muistaneet ystävällisyyden itseä kohtaan. Tätä ystävällisyys itseä kohtaan tarkoittaa:

1. Ole rehellinen

Ole rehellinen itsellesi omista tunteistasi ja kokemuksistasi. Älä yritä olla liian reipas ja suunnata huomiotasi kivoihin ja positiivisiin asioihin silloin, kun sisuksissa todellisuudessa kaihertaa. Rehellisyys itseä kohtaan auttaa tuntemaan itseä paremmin ja samalla myös muita ihmisiä – koska olemmehan ihmisiä kaikki. Mitä uteliaampia ja rehellisempi olet itseäsi kohtaan, sitä syvempiä ystävyyssuhteita muodostat myös muiden kanssa.

2. Puhu ymmärtävästi ja kauniisti

Tarkkaile, millainen on sisäinen puheesi. Sätitkö tai haukutko itseäsi? Yritätkö musertaa mahdollisuuksiasi ja unelmiasi kertomalla ”totuuksia”? Esitteletkö itsellesi kauhukuvia ja syitä murehtia? Niinkö puhuisit ystävillesi? Puhu itsellesi, kuten puhuisit kenelle tahansa ihmiselle, jolle toivot hyvää: onnistumisia, mahdollisuuksia, elämyksiä, iloa, rauhaa ja toiveikkuutta. Menettäisit ystäväsi, jos puhuisit heille rumasti. Samoin voit kadottaa itsesi, jos tylytät itseäsi koko ajan.

3. Kiitä

Milloin viimeksi kiitit itseäsi tekemisistäsi, onnistumisistasi, riittävästa levosta, rajojen laittamisesta, elämän nauttimisesta – mistä tahansa? Kiitos lisää tyytyväisyyttä tätä hetkeä kohtaan – tämän hetken sinua kohtaan. Ettei aina ole jokin ”sitku”, jonka jälkeen voi kiittää. Ethän odota ystäviltäsikään maailmaa muuttavia ponnistuksia, jotta suostut lausumaan kiitoksen, vaan saatat sanoa: ”Kiitos, kun olet.” Mitä jos sanoisit nuo sanat itsellesikin?

Tässä vielä pieni runo sinulle vahvistamaan ”itseystävällisyyttä” eli myötätuntoa ja ystävällisyyttä itseäsi kohtaan:

Runo sinulle rakas ystäväni

Hän on maailman paras ystävä.
Hän on paikalla, kun minulla on vaikeaa.
Hän lohduttaa, kun en meinaa kestää.
Hän tuntee tarinani,
hän tuntee tuskani.
Hän tukee toivoani ja
uskoo unelmiini.
Hän osaa rauhoittaa,
elämän tuulissa tyynnyttää.
Iltaisin hän muistuttaa huomisen paremmasta.
Huomenna hän kannustaa löytämään itseni, rajani, rakkauteni.
Ilman parasta ystävääni olisin paljon vähemmän.
Siksi haluan kiittää häntä tänään:
”Kiitos minulle itselleni siitä, että joka päivä olen itseni puolella. Se on ystävyyttä, joka auttaa olemaan ystävä myös muille.”

Jos kaipaat myötätuntoa ja lempeämpää itsesi kohtelua, tutustu Hetki itselle – Rauhoittavaan äänipalvellun, joka sisältää yli 100 meditaatiota. Äänitteet auttavat sinua löytämään levollisen suhteen itseesi ja lisäämään sisäisiä voimavarojasi välillä haastavissakin olosuhteissa. Tutustu palveluun TÄÄLLÄ.

Ihminen, joka jaksaa uskoa hyvään, ei ole hupsu tai tyhmä vaan sielu, joka on päättänyt selviytyä – 3 lohdullista ajatusta toivon tueksi

Toivo on kyynisyyden vastalääke. Toisilla meistä on sitä luonnostaan enemmän kuin toisilla , mutta jokainen meistä voi harjoitella sen esiin kutsumista. Sillä toivo elää joka puolella, myös epätoivon keskellä ja maailman pimeimmissä nurkissa. Ominaista toivolle on, että sen voi löytää hyvin pienistä asioista – kuten kevään ensimmäisestä valonpilkahduksesta, hymynkareesta toisen kasvoilla, rakkaan muiston vaalimisesta sydänalassa.

Toivo ei vaadi sitä, että asiat olisivat menossa parempaan suuntaan. Riittää, että jossain syvällä sisimmässään uskoo niin voivan vielä tapahtua. Toivo ei myöskään edellytä, että muut tunteet pitäisi sysätä syrjään – päinvastoin. Tunteakseen toivon läikähdyksen rinta-alassa, on pidettävä sydän ainakin hieman raollaan ja päästettävä sisään myös tunteista raskaimmat kuten suru, viha, epätoivo, epävarmuus ja avuttomuus.

Ihminen, joka uskoo hävityksen keskelläkin hyvään, ei ole hupsu tai tyhmä vaan sielu, joka on päättänyt selviytyä. Joskus toivon ruokkiminen on ainut keino jatkaa eteenpäin.

Toisinaan taas usko parempaan on laitettava hetkeksi telakalle ja suojattava sydäntään kipeiden tunteiden ristiaalloilta. Kun olo on tarpeeksi turvallinen, voi kuorta jälleen lempeästi raottaa ja päästää suolaisen pisaroiden lisäksi sisään myös sen, mikä kaikessa pienuudessaan ja arkisuudessaan muistuttaa toivon olemassa olosta.

Seuraavat kolme voimarunoa ovat sinulle, joka haluat vahvistaa toivon tunnetta sisimmässäsi:

Lisää lohtua ja toivoa tuovia runoja löydät kirjasta Sielun sopukoita – Voit olla säröillä ja silti säihkyä:

Kiire on myrkkyä intiimille kohtaamiselle ja nautiskelulle – Kokeile tätä, jotta elämän herkullinen puoli ei unohtuisi

Kun puhun ihmisille elämän nautinnoista, saan usein vastaukseksi ”Kyllähän minä, mutta kun on niin kiire”. Kiire. Jos tätä aikaa kuvaisi yhdellä sanalla, tuo putkahtaisi väistämättä mieleeni. Se on syy sanoa, etten pysty tässä kohtaa, mutta millainen syy? ”Kiire on itsetehostusta!” huudahti kiukkuinen vanhempi rouva, kun yritin liian äkkiä ulos tavaratalon hissistä. Aina kun päästän sanan suustani, se herättelee. Totta, mihin minulla on kiire ja mitä ihmettä sillä tehostan?

Kun sana kiire kirvelee kieltäni, käännän sen tänä päivänä maistumaan makealta sanalla nautinto. Taikapölyä vai hyvinvointihattaraa? Ei, vaan valintoja, joissa otetaan mukaan kehomieli, itserehellisyys ja tietoisuustaidot. Ja kyllä, keskellä kaikkea kiirettäkin, koska enhän minä siltä välty, vaikka hanakasti välttelenkin.

Liikennevalot hehkuvat punaista

Kun ajan autolla kiireessä jonnekin, ehkä vähän jo myöhässä tai ainakin juuri ja juuri ajoissa. Otan liikennevalot ärsytyksen sijaan taukona, jonka aikana annan hengityksen rauhoittua syvillä pitkillä vedoilla siihen hetkeen. Minulle onkin tarjoiltu hengitystauko, ja se tulee lähes aina tarpeeseen. Saan siitä enemmän, kun lupaan itselleni joka kerta, että saan siitä nauttia täysin siemauksin. Hengitän hitaasti nenän kautta sisään, pidän yhden verran taukoa ja hengitän kolme kertaa hitaammin nenän kautta ulos. Mitä kauemmin valot ovat punaiset, sitä enemmän ehdin nauttia.

Kun en voi liikennevaloja nopeuttaakaan, voin keskittyä täysin itseeni.

Nautinto on valintaa ja lupaa

Kun olet liikennevaloissa, teet nopean valinnan, heittäydytkö kiireen vietäväksi ja ovatko valot vain taas yksi kivi matkallasi. Jos jokainen valoihin pysähtyminen onkin hengityshetki sinulle, mielesi oppii kohtuullisen äkkiä, että kyse onkin nautinnosta. Siitä ei tarvitse ärsyyntyä, päinvastoin. Itselle nautintohetkien salliminen on opeteltavaa, mutta loppujen lopuksi kyse on ajattelutavan muutoksesta.

Nautinto tarvitsee lupaa vain sinulta itseltäsi. Yllättävän pian sitä valitsee itselleen nautintoa, jos se on oikeasti luvallinen vaihtoehto. Usein kaipaamme ensin valtavat perusteet, että voimme nauttia, mutta mitä jos olisitkin kokonaan nautintoa varten? Jos nautinnon vastakohta on kärsimys, niin tuskin kukaan sitäkään valitsisi?

Kun nautinto on omalla vastuullasi, saat toteuttaa sitä koska tahansa.

Mikronautintoja voi valita seksuaalisuudessakin

Kuulen seksuaaliterapeuttina usein, ettei seksuaaliselle nautinnolle ole aikaa. Se sama tuttu kiire siellä pistää kapuloita myös seksuaalisen nautinnon rattaisiin. Jätetään koskematta, tuntematta ja kokematta, kun on niin paljon muuta. Pahimmillaan odotetaan sopivaa hetkeä viikkoja. Lopulta voi olla, että nautintoa onkin hankalaa löytää.

Kuten liikennevalohetkiä, niin seksuaalisia mikronautintoja voimme ottaa pitkin päivää yksin tai yhdessä. Kumppanin tai itsensä koskettaminen ei vie kuin muutaman minuutin, kun kehossa värisee jotain muutakin kuin kiire. Mielen houkuttelu seksuaaliseen kuvastoon on vain omasta luvasta kiinni. Pitemmällä suudelmalla tai intohimoisella hyväilyllä saa aikaan kehossa valtavan hormoniryöpyn.

Mitä jos valitsisi nautinnollisen hetken vähintään kerran päivässä tai useammin?
Mitä se tekisikään tunteelle kiireestä tai hyvälle olollesi?

Uteliaisuus ei anna lupaa loukata toisen yksityisyyden rajoja – Sinun ei tarvitse kertoa toiselle kaikkea itsestäsi

Veikkaan, että sinulta on joskus arkisessa yhteydessä kysytty henkilökohtaisia asioita, joihin et halua vastata. Tai kenties itse et hallitse uteliasuuttasi ja kyselet asioita, mihin toinen vastaa vaivautuneesti. Olipa ihminen miten sivistynyt tahansa, uteliaisuus ja juoruilu ovat luontaisia asioita ihmislajille. Tästä huolimatta ihmisen olisi hyvä osata hallita omaa tiedonjanoaan ihan jo sen takia, ettei itsekkyys asiassa aja toisen tunteiden edelle. Toki kyse on aina myös vastaajan omien rajojen asettamisesta, mutta myös kysyjän olisi tervettä ottaa vastuuta tilanteesta.

Erään teorian mukaan ihmisen tiedonjanon ja juoruilun takana on alkukantainen keino selvitä. Tiedon välittämisen kautta on esimerkiksi pystytty selvittämään, että kehen voi luottaa ja tätä kautta myös kieli on aikanaan kehittynyt. Edelleen tänä päivänä juoruilu on inhimillistä ja se myös syventää suhteita. Myös omien yksityisten asioiden paljastaminen vahvistaa yhteyttä ja antaa esimerkiksi mahdollisuuden antaa lohtua.

Mitä innokkaammin ihmiset ottavat luottamushenkilön roolin, sitä vähemmän he hallitsevat kuulemaansa.

Mutta milloin on kohteliasta kysyä toiselta henkilökohtaisia asioita, joita hän itse ei nosta esille? Miten parisuhteessa menee? No, joko uusi kumppani on löytynyt? Mites, onko raskauden suhteen tärpännyt? Olisin tämän tyylisten kysymysten kanssa hyvin tarkkana. Miksi kysyn näistä toiselle mahdollisesti herkistä aiheista? Harvemmin kyseessä on mikä muun, kuin oma itsekäs tiedonjano, mihin liittyy usein myös tarve hakea omaa turvan tunnetta lokeroimalla selkeämmin ympärillä olevia yksilöitä. Ja tuo tiettyihin kysymyksiin ajava tiedonjano satuttaa hyvin mahdollisesti toisen ihmisen tunteita.

Pidän itse nyrkkisääntönä sitä, että en nosta vuorovaikutuksessa käsiteltäväksi henkilökohtaisia asioita, joita ihminen itse ei luontaisesti tuo esille. ”Mitä kuuluu” on mitä loistavin avoin kysymys, minkä jälkeen keskustelu lähtee soljumaan niissä raameissa, missä toinen on valmis avaamaan omaa yksityisyyttään.

Pidän nyrkkisääntönä sitä, että en nosta vuorovaikutuksessa käsiteltäväksi henkilökohtaisia asioita, joita ihminen itse ei luontaisesti tuo esille.

Toinen loistava nyrkkisääntö tai ajatus tähän liittyen löytyy Yksityisyyden hallinnan teoriasta (Communication privacy management theory / CPM): Mitä innokkaammin ihmiset ottavat luottamushenkilön roolin, sitä vähemmän he hallitsevat kuulemaansa. Mutkat suoriksi: Mitä uteliaampi, sitä epäluotettavampi.

Toki osa kovista juoruilijoista sekä ammattilaisista käyttää tätä myös tiedon hankinnan keinona. Näennäinen kiinnostuksen puute saa toisen avautumaan. Tai toisinaan niin, että janoinen jakaa jonkun tiedon itsestään, jotta saisi toisen myös avautumaan. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että et ole tilivelvollinen kertomaan omia asioistasi vastapalveluksena. Tiedon jakaminen luo yhteyttä, mutta jos et kaipaa kiinnittymistä juuri tähän ihmiseen, niin pitäisin henkilökohtaiset asiat itsellä.

Uteliaisuus vuorovaikutuksessa ei saisi voittaa hyviä käytöstapoja.

Lähtökohtaisesti ihmiset uskovat omistavansa ja heillä on oikeus hallita yksityisiä tietojaan. Kun muille kerrotaan tai he löytävät henkilön yksityisiä tietoja, heistä tulee näiden tietojen yhteisomistajia. Tämä tapahtuu kuulijalle vapaaehtoisesti tai vastahakoisesti. On myös tilanteita, missä ihmiset joutuvat ottamaan toisista sellaista tietoa vastaan, mitä eivät haluaisi kuulla. Näin tapahtuu esimerkiksi taksikuskin työssä. On myös ammatteja, missä joutuu tahtomattaan kaivelemaan toisten henkilökohtaisia tietoja, kuten lääkäri tekee. Kysyjän energia ei näissä tilanteissa ole utelias, vaan mukana on halu auttaa.

Mitä juoruiluun tulee: Kaikki toisen asioiden eteenpäin kertominen ei tapahdu välttämättä tahallisesti, joskus kyse on myös huolimattomuudesta. Tämän takia olisin myös erityisen tarkka, että mitä muiden kertomia yksityisiä asioita jaan toisille. Lähtökohtaisesti ilman lupaa tai tervettä syytä en mitään. Kun kalan päästää ulos katiskasta, on sitä vaikea saada enää sinne takaisin.

Tämän suorempaan tätä en voi sanoa: älä loukkaa toisen rajoja ja tunteita tiedonjanosi takia. Uteliaisuus vuorovaikutuksessa ei saisi voittaa hyviä käytöstapoja.

Uteliaisuus ja juoruilu johtavat toisinaan riitoihin. Teimme tällaisia tilanteita varten Riidan ratkaisu -kortit yhdessä vankilapastori Jukka Vänskän kanssa. Kortit voi tilata täältä.

Hymyn taakse voi piiloutua kipua – Emme voi tietää, miltä toisesta oikeasti tuntuu

Tiedätkö, miltä tuntuu elää näkymättömän ja kroonisen kivun kanssa? Omasta kokemuksesta tiedän, että useimmiten yksinäiseltä sekä enemmän tai vähemmän tuskaiselta ja uuvuttavalta. Läheskään aina tämä kokemus ei kuitenkaan näy ulospäin.

Mitä on krooninen kipu?

Kroonisella kivulla tarkoitetaan pitkäaikaista kipua, joka kestää kauemmin kuin 6 kuukautta, tai kauemmin kuin kudosten normaalin parantumisajan verran. Krooninen kipu on osa minun elämääni. Sairastan fibromyalgiaa, joka on kipu- ja uupumusoireyhtymä, jossa keskushermostossa ja kipuradoissa on pysyvä säätelyhäiriö.

Kipu on todellista ja se on läsnä niin levätessäni kuin arkiaskareissakin. En esimerkiksi tiedä, miltä tuntuu herätä ilman kipua. Se on usein repivää ja polttavaa.

Vaikka toisen kipua ei voi nähdä tai tuntea, voimme silti kunnioittaa sitä.

Hymyn takana piilossa – silti olemassa

Lempeästi muistutan, että vaikket näe etkä tunne toisen kipua, voit silti hyväksyvä sen olemassa olon ja kunnioittaa sitä. Emme voi tietää, miltä toisesta tuntuu. Uskallan esimerkiksi väittää, että jos et ole kokenut kroonista kipua ja siirtäisin nyt oman olotilani sinulle, ihmettelisit, miten jaksan päivästä toiseen?

Vastaus tähän on yksinkertainen: ei ole muita vaihtoehtoja. Joten tiedän, että sinäkin jaksaisit, vaikka se uuvuttavaa olisikin. Mutta uuvuttavaa on myös se, että kipua vähätellään tai sitä ei uskota todeksi. Koska me kivun kanssa elävät pystymme hymyilemään kivusta huolimatta, se ei tarkoita, ettemmekö siitä kärsi tai sitä myös sure.

Kipu on myös hyvin subjektiivinen ja suhteellinen kokemus. Tarkoitan, että se kipu, joka toiselle on kipuasteikolla 1-10 tänään ”vain 6” – voisi olla jollekin toiselle täysin sietämätön kymppi. Koska kipuun myös tottuu ja sietokyky kasvaa, kivun kanssa oppii myös elämään. Ei se silti lakkaa olemasta.

Kipu voi olla myös henkistä ja tuntua silti fyysisesti kehossamme. Ja jättää myös jälkensä.

Kivusta toipuminen

Omista kipukohdistani ja tunteistani kirjoittaminen on ollut itselleni tärkeä osa omaa toipumisen ja lempeyden matkaani. Osa omaa kasvutarinaani. Se on ollut keino kääntää kipeät tuntemukset sekä kokemukset vahvuudekseni ja ammentaa niistä voimaa. Tehdä niistä samalla näkyviä ja kertoa, miltä kipu tuntuu.

Kun oivalsin, että voin tällä tavoin valjastaa kaiken kokemani ja tuntemani voimavaraksi sekä sisäiseksi viisaudeksi (ensin itselleni, mutta samalla myös muille) minulle aukesi ihan uudenlainen maailma: syntyi merkityksellisyyden tunne, jota en ollut aiemmin kokenut.

Tämä käänteentekevä oivallus on myös auttanut selviämään vaikeista hetkistä ja hyväksymään ne lempeämmin. Kipua harvoin voi sammuttaa eikä sitä pidäkään tehdä, vaan se kannattaa rohkeasti tuntea.

Koska kipuun myös tottuu ja sietokyky kasvaa, kivun kanssa oppii myös elämään. Ei se silti lakkaa olemasta.

“Vahvuus, jonka tunnet huomenna”

Olen löytänyt tavan kohdata henkistä kipua aiheuttaneet menneisyyteni traumat ja muuntaa ne vähitellen voimavaroiksi. Polullani kaikki ei ole mennyt, kuten olisin joskus toivonut; monenlaisia kapuloita on heitetty rattaisiin. Nyt kuitenkin koen, että olen kulkenut tämän polun syystä.

Ehkä kaiken piti mennä juuri näin. Jos en olisi kulkenut niitä vaikeita ja kipeitä polkuja sekä ylittänyt esteitä – en ehkä olisi se lempeämpi minä, joka tänään olen. En olisi yhtä vahva eikä itsetuntemukseni olisi hioutunut niin tarkaksi.

Nyt yritän tehdä saman fyysisen kivun kanssa. Kun uskallan kohdata kaiken pahan olon ja epämukavat tunteet, pääsen helpommin myös päästämään niistä irti. Pääsen oppimaan itsestäni lisää ja löydän joka kerta helpommin tieni itseni puolelle.

Lempeys, itseä ja myös muita kohtaan, auttaa niin fyysisen kuin henkisen kivun hyväksymisessä sekä tunnetaidot kipukokemuksen kanssa selviämisessä. Olen löytänyt työkaluja, joilla pärjään kivun kanssa.

Tärkeintä on kohdata kipu ja antaa tunteille tilaa – kuunnella, mikä niiden viesti on. Se kipu, jonka tunnet tänään, on vahvuus, jonka tunnet huomenna – älä annan kenenkään vähätellä kokemaasi.

Oletko jo ladannut Annukan maksuttoman Lempeyden työkirjan? Voit ladata sen täältä!

Rehellinen kirje ystävälle – jaa tämä omalle ystävällesi!

Rehellinen kirje ystävälle 💌

Rakas ystäväni,

kiitos niin paljon ystävyydestäsi!

Olemme kokeneet yhdessä paljon erilaisia hetkiä. Monet niistä ovat olleet hyviä, kauniita, syvällisiä, tunteellisia ja koskettavia hetkiä. Kun muistelen taaksepäin, pyöritän myös hieman päätäni: miten vastuuttomia ja epäkypsiä asioita olet nähnytkään minun sanovan ja tekevän!

Kumpikin meistä on sanonut toiselle todella kauniita asioita, jotka tukevat vuosien ajan eteenpäin. Joskus olemme myös puhuneet toisillemme ajattelemattomasti, mutta onneksi olemme kumpikin osanneet pyytää anteeksi. Kumpikin meistä saa epäonnistua, valittaa turhasta ja eksyä aiheesta. Ja kumpikin meistä saa onnistua, loistaa, kehittyä ja hehkua.

Joskus minua ärsyttää se miten puhut, miten näet jonkin asian tai miten käytät rahaa. Joskus en ymmärrä lainkaan jotain päätöstä, jonka teit. Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän etäisyyttä osaan ottaa asioihisi ja ymmärrän, että jokainen ihminen saa nähdä asiat omalla tavallaan. Haluan antaa sinulle tilaa olla sinä ja kokea elämänpolkusi arvostelematta valintojasi. En koeta muuttaa sinua, enkä voi tietää mikä sinulle on parasta. Sinun sydämesi on paras tienviittasi.

Huomaan, että joskus ärsytän sinua. En aina osaa aina olla aidoin versio itsestäni, varsinkaan jos olen väsynyt tai ylikuormittunut. Koska välität minusta, se ei haittaa sinua. Et vaadi minulta joka hetki täydellisyyttä, etkä edes huomauta jokaisesta virheestäni. Tiedät, että tiedostan itsekin omat hölmöilyni, joten annat minulle lempeyttä saarnojen sijaan. Ymmärryksesi on auttanut minua jaksamaan ja se on rohkaissut minua uskomaan itseeni.

Kumpikin meistä näkee elämän syvyyden ja pysähtyy ihmettelemään sen ihmeellisyyttä omalla tavallaan. Se yhdistää meitä syvällisellä tasolla. Kun toinen meistä eksyy elämän pieniin ärsytyksen aiheisiin, toinen meistä tuo tilanteeseen sydämellistä läsnäoloa.

Kun mieleni on maassa, minua ilahduttaa niin paljon, kun muistan että voin soittaa sinulle tai laittaa sinulle viestin. Jo pelkkä ystävyytemme piristää ja tukee minua. Sydämeni iloitsee, kun voin innostaa sinua tai yllättää sinut jollakin hauskalla tavalla. Tämä rehellinen kirje ystävälle on jälleen yksi ihana yllätys, jonka ansaitset olemalla juuri sinä – ihana ja tärkeä!

Rakkaudella

ystäväsi ❤️

Löydät lisää syvyyttä elämääsi Mitran mahtavasta kirjasta Sydämen seksi – laajenna nautintoasi!

Rajojen ilmaisu herättää usein pelkoa ja syyllisyyttä – Samalla se on yksi tärkeimpiä ihmissuhdetaitoja

Rajojen ilmaisu herättää usein pelkoa ja syyllisyyttä. Se on toki ihan tuttua minullekin.

Raja taidot ovat mielestäni yksi tärkeimpiä asioita läheisriippuvuudesta toipumisen tiellä ja samalla tämä teema jos mikä herättää haastavia tunteita ja ajatuksia.

”Mitä jos toinen suuttuu?”

”Mitä jos olenkin itse vaan liian vaativa?”

”Päättyykö suhde kokonaan?”

”Miten tähän reagoidaan?”

Kaikki nämä kelat ovat hyvin inhimillisiä ja tyypillisiä, eikä ihme, sillä raja keskustelut usein tekevät suhteen todellisen tilan hyvin näkyväksi. Vaikka raja keskustelut voivat nostaa vaikeita tunteita esiin, kyllä näille keskusteluille täytyisi voida olla tilaa kunnioittavassa hengessä.

Syyllistäminen, mitätöiminen eikä häpäisy kuulu jatkuvana hyvään vuorovaikutukseen. Saattaa itseasiassa olla niin, että olemme usein rajattomuudella yrittäneet kontrolloida alitajuisesti sitä, ettei jokin oma pelkomme toteutuisi (Esim. pelko toisen reaktioista tai konfliktista). Ja näin rajattomuus kääntyy itseä vastaan.

Me voimme vaikuttaa siihen miten ja milloin ilmaisemme rajamme, mutta toisen reaktioon emme voi vaikuttaa. Tämän hyväksyminen on usein jonkinlainen edellytys sille, että ehkä viimein uskallamme rajan ilmaista.

Ja samalla on tärkeä hyväksyä, että toisen reaktio SAA herättää itsessä juuri niitä tunteita ja ajatuksia, mitä se herättää. Jos toinen suuttuu ja esim. mitätöi, se todellakin saa tuntua kurjalta! Tärkeää on kuitenkin se, että tiedät itse miksi näitä rajoja tarvitaan, mitä varten ne ovat tärkeät ja vaikka toinen reagoisi tavalla joka tuntuu vaikealta, voit silti hyväksyä itsesi ja rajan tarpeellisuuden. Siihen ei tarvita uhoamista tai mesomista.

On hyvä muistaa, että rajojen avulla emme voi muuttaa toisen käytöstä, vaan enemmänkin laittaa sille seurauksia. Ja tietysti lähtökohtaisesti toivoisi, että vuorovaikutus olisi siten turvallista, että asioista voisi sopia yhdessä, ja inhimillisistä erehdyksistä ja kämmeistä (joita kaikille sattuu) taikka väärinkäsityksistä voitaisiin yhdessä keskustella rakentavasti.

Mitä pelkoja rajojen asettaminen sinussa ehkä herättää?

Miten sinun olisi hyvä suhtautua itseesi jotta uskallat keskustella rajoistakin?

Erityisherkkyyden taustalta löytyy usein nämä kaksi piirrettä – Tunnistatko niitä itsessäsi?

Psykologi Elaine Aron esitti noin 25 vuotta sitten ensimmäisen kerran teoriansa erityisherkkyydestä. Alkuperäinen teoria kuvasi piirteen puhtaasti synnynnäisenä. Piirre on alkuperäisen teorian mukaan kategorinen, eli toiset yksilöt ovat kategorisesti herkkiä ja toiset eivät. Lisäksi piirteen katsottiin toimivan ympäristöherkkyytenä siten, että erityisherkkä yksilö hyötyy keskimääräistä enemmän turvallisista kasvuympäristöistä, mutta kuormittuu enemmän turvattomissa kasvuympäristöissä. Aron ja muut tutkijat käyttivätkin tuolloin kategorista kielikuvaa voikukista ja orkideoista kuvaamaan korkeaa ja matalaa ympäristöherkkyyttä.

Elaine Aronin alkuperäisen teorian jälkeen erityisherkkyyttä on tutkittu maailmalla paljon. Myös Aron itse on päivittänyt teoriaansa uuden tiedon valossa. Erityisherkkyys ei ole nykytiedon valossa täysin synnynnäinen, vaan se kumpuaa temperamenttipiirteiden ja sosiaalisten kokemusten vuorovaikutuksesta, kuten kaikki muutkin aikuisen persoonallisuuspiirteet. Lisäksi piirteen ei enää ajatella olevan kategorinen vaan sijoittuvan jatkumolle.

Aron ja muut tutkijat ovat päivittäneet myös alkuperäistä kielikuvaansa voikukista ja orkideoista tulppaaneilla. Tulppaanit edustavat uudessa kielikuvassa keskimääräistä herkkyyttä. Uuden tiedon valossa erityisherkkyys ei myöskään toimi ympäristöherkkyyden ytimenä; siinä roolissa on ennemminkin temperamenttipiirre negatiivinen emotionaalisuus, joka on toki erityisherkkyyteen liitetyn stressiherkkyyden taustalla.

Alkuperäisen teorian mukaan erityisherkkyys liittyy siihen, miten aistitietoa käsitellään aivoissa. Teorian mukaan erityisherkkä henkilö havaitsee ja kokee aistitiedon syvällisesti. Hänellä on tarkka havainnointikyky suhteessa ympäristön aistitietoon, mutta myös suhteessa omiin sisäisiin kokemuksiinsa. Erityisherkkä yksilö siis käsittelee sisäistä ja ulkoista aistitietoa enemmän ja tarkemmin, mikä saa hänet myös kuormittumaan herkästi korkeavirikkeisissä ympäristöissä.

Erityisherkkyys muodostuu näistä kahdesta piirteestä

Erityisherkkyyden ajatellaan yhä nykyäänkin liittyvän siihen, miten aistitietoa käsitellään aivoissa, mutta myös yksilöllisiin eroihin stressiherkkyyden määrässä. Erityisherkkyyden voidaankin karkeasti ajatella muodostuvan kahdesta eri ulottuvuudesta: aistiherkkyydestä ja stressiherkkyydestä. Tunnistatko näistä piirteistä kumpaakaan itsessäsi?

Aistiherkkyys tekee sinut avoimemmaksi omasta kehosta ja ympäristöstä tulevalle aistitiedolle ja saa sinut kokemaan aistitiedon kokonaisvaltaisemmin, mutta samalla yksityiskohtaisemmin. Aistiherkkyyden taustalla on temperamenttipiirre havaintoherkkyys. Se näkyy pienillä lapsilla eroina siinä, kuinka pienet aistisignaalit ylittävät havaitsemisen kynnyksen ja kuinka pieniä yksityiskohtia lapsi erottelee aistitiedosta.

Jos olet aistiherkkä, huomaat aistitiedosta herkästi pienetkin yksityiskohdat, mutta saatatkin myös ajoittain kuormittua kehostasi tai ympäristöstäsi tulevan aistitiedon määrästä. Todennäköisesti havaitset tarkemmin esimerkiksi visuaalisia yksityiskohtia, tunnet pienempiä eroja kosketuksessa tuntoaistin kautta ja huomaat herkästi esimerkiksi kofeiinin vaikutuksen kehossasi. Jos olet aistiherkkyyden lisäksi empatiakykyinen, niin aistiherkkyys voi saada sinut kokemaan muiden tunteet ja mielialat voimakkaina.

Stressiherkkyys saa sinut kuormittumaan herkemmin stressaavista tilanteista ja aikapaineista. Stressiherkkyyden taustalla on temperamenttipiirre negatiivinen emotionaalisuus, joka toimii ympäristöherkkyytenä siten, että se tekee kehittyvän yksilön herkäksi kasvuympäristön positiivisille ja negatiivisille vaikutuksille. Jos olet stressiherkkä, kuormitut keskimääräistä herkemmin stressaavissa tilanteissa tai esimerkiksi aikapaineista asioiden suhteen.

Jos olet erityisherkkä, voit olla aistiherkkä ja stressiherkkä, mutta saatat tunnistaa itsessäsi vain jompaakumpaa piirrettä. Moni erityisherkistä kokeekin olevansa vain toista edellä mainituista erityisherkkyyden ydinpiirteistä. Erityisherkkien yksilölliseen vaihteluun tuo lisänsä myös se, että vaikka noin 70 prosenttia erityisherkistä kokee olevansa introverttejä, noin 30 prosenttia kokee olevansa ekstroverttejä.

Erityisherkäksi itsensä kokevat yksilöt ovatkin varsin moninainen ryhmä, jotka jakavat toisaalta samoja piirteitä, mutta ovat kuitenkin yksilötason varsin erilaisia. Onkin hyvä oppia ymmärtämään erityisherkkyyttä yleisellä tasolla, mutta myös sitä miten se ilmenee itsessä yksilöllisellä tasolla.

Kirjoittaja Joni Martikainen on psykologi, tietokirjailija ja Ujonrohkaisija-palvelun päätuotekehittäjä. Ujonrohkaisija on kehitetty sosiaalisesti herkille jännittäjillle. Palvelu tarjoaa tutkittua tietoa, yksilöllisen tilannekartoituksen, sosiaalisen harjoitteluohjelman sekä psykologi-asiantuntijan henkilökohtaista ohjausta. Lisätietoja Ujonrohkaisija-palvelusta löydät TÄÄLTÄ.

Yksi rohkeimmista asioista mitä ihminen voi tehdä, on hidastaa tahtia – Kuka olet, kun et tee mitään?

Näemme usein vahvuutena sen, miten paljon pystymme tekemään.
Miten monta lankaa pitämään käsissä samaan aikaan.
Sen, miten nopeasti pystymme toipumaan särkyneestä sydämestä tai repivästä menetyksestä, tai kuinka nuorena pystymme menestymään tai saavuttamaan jotain maailman silmissä merkittävää.

Äläkä ymmärrä väärin, sellaisissa ominaisuuksissa on voimaa, tietenkin.

Mutta mitä jos elämässä ei olekaan kyse pystymisestä?

Olen alkanut ymmärtää, että juurtunut, solutasolla saakka kannatteleva vahvuus ei synny siitä, että yrittää aina vaan enemmän – vaan siitä, että uskaltaa irrottaa tekemisestä tai jatkuvasta pyrkimisestä. Hidastamaan ja olemaan elämän keskellä silloinkin, kun ei tapahdu yhtään mitään.

Pysähtyessä on usein vastassa kaikki se tunne ja ajatus, mitä ei kiireessä ehdi kokea. Ja niiden alla tyhjä tila – kuka olen, kun en tee mitään? Jokainen, joka on joskus vieraillut tekemisen toisella puolen, laskenut harteiltaan hetkeksi sen, että pitäisi ihmisenä olla juuri nyt mitään muuta, tietää, että kokemus voi olla vähintäänkin intensiivinen.

Ja se, se tekee tekee oman elämänsä äärelle hidastajasta rohkean.
Se, että pystyy kannatella itseään kaikissa niissä puolissa, joita hiljaisuudessa on vastassa.

Rohkeutta on luopua jatkuvasta suorittamisesta ja pystymisestä. Kulkea nopeuden sijaan omassa tahdissa, käsi kädessä oman sisäisen maailmansa kanssa, tietäen ettei elämälle ole aikataulua eikä siitä tee parempaa se miten paljon omistaa, vaan se miten rikkaasti pystyy kokemaan.

Hidastaminen ei tarkoita, että haaveilu tai teot omien unelmien ja tärkeiden asioiden eteen olisi lopetettava – olen vain huomannut suuren eron sillä, tekeekö silkasta elämänhimosta vai siitä, että täyttää sisäistä tyhjää, ettei vieläkään riitä.

Tahdon uskoa, ettei meidän tarvitse koluta ojanpohjien tai uupumuksen kautta päästäksemme irti suorittamisesta, vaan voimme hiljalleen sallia kehoa ja mieltä luottamaan, että toisenlainen tapa olla on turvallista. Se on harjoitusta, jossain määrin elämänmittaista – mutta se tekeekin siitä lohdullista.

Ja jokainen pysähdys, tietoisesti hitaampi askel, vastaanotettu ja koettu tunne tai hiljaisuudessa kuultu oivallus on rohkeutta, joka tekee ihmisestä käsittämättömän vahvan.

Lasta rauhoittaa jo pienikin hetki luonnossa – 3 syytä lähteä yhdessä ulos

Oletko alakuloinen ja ärtynyt, jos sää ulkona ei ole sellainen kuin olisit halunnut? Ärsyttääkö, kun lapset ovat levottomia ja leikit eivät suju? Mikä neuvoksi?

Useimmiten lapset ovat innostuneita lähtemään ulos säällä kuin säällä. He eivät aseta määritteitä sille, millainen sään tulisi olla. Aikuinen saattaa omilla mielipiteillään lannistaa lapsen riemun ulos lähdöstä, esimerkiksi sanomalla, että nyt ei ole hyvä ulkoiluilma.

Katsoessani ikkunasta ulos huomaan, että sataa räntää. Mutta onko se este ulos lähtemiselle? Mietin, mitähän kivaa saan kokea lasten kanssa räntäsateessa?

Päästyämme ulos lapset ottavat mukaansa lumilapiot ja suuntaavat kulkunsa metsään päin. Lumi on peittänyt alleen tutun metsäpolun. Olin aikeissa mennä edelle avaamaan tietä metsään, mutta lapset haluavat tehdä sen itse. Ahkerasti lapset lapioivat märkää ja painavaa lunta. Yhteistuumin työ sujuu sukkelammin. On mukava seurata, kun eri-ikäiset lapset yhdessä touhuavat. Sisällä leikeissä oli vähän kinastelua, mutta nyt ollaan sopuisia. Usein olen huomannut ulkoleikeissä luonnon rauhoittavan, yhteen kokoavan vaikutuksen.

Hups, joku lapsista horjahtaa polulla ja istahtaa lumeen. Nyt toisetkin lapset hoksaavat pitää tauon lapioinnista ja istuvat vieretysten polun varteen. Istun itsekin lasten viereen. Isommat lapset alkavat tehdä lumipalloja. Pian pallot ovat niin isoja, että niistä voi kasata lumiukon. Maasta löytyy risuja, joista saamme luudan lumiukolle. Ihastelemme komeaa lumiukkoa ja laulamme sille onnittelulaulun. Lasten mielestä lumiukko näyttää olevan iloinen, koska me olemme sen kavereita. Lumiukko on nyt vahtina metsäpolulla.

Mitä lapsi voi saada yhteisestä luontohetkestä?

1. Ilo: yhdessä oleminen ja kokeminen tuottavat lapselle (ja aikuiselle) iloa.

2. Rauhoittuminen: luontoympäristö rauhoittaa kehoa ja mieltä. Kiireetön oleskelu on myös erinomaista vastapainoa älylaitteiden tuomille ärsykkeille.

3. Innostuminen: luonto tarjoaa lapsille erilaisia mielenkiinnon kohteita, esimerkiksi puiden rungot, ötökät sammaleessa, erilaiset ja eri kokoiset kävyt. Lapset ovat innostuneita löytämistään asioista.

Ulkoiltuasi hetken palauta mieleesi tunne, joka sinulla oli ennen ulos lähtöä. Hengitä syvään muutaman kerran. Anna hengityksen kulkea omaan tahtiin. Huomaa, mikä tunne sinulla on ulkoilun jälkeen, kun palaat sisälle. Huomaa myös lasten ilo siitä, kun mahdollistit heille tämän luontohetken. Vaikka nyt fyysinen väsymys voi olla todellinen, niin huomaa, kuinka paljon hyvänolon tunnetta sait kokea inspiroivassa luonnossa.

Elämää voi ihmetellä, mutta ei täysin ymmärtää – Moni haalii tietoa turvakseen, mutta onko elämässä lopulta tärkeintä tämä asia?

Kun maailma kuohuu ympärillä pinnistelemme ankarasti ymmärtääksemme sitä paremmin. Luemme kirjoja, kuuntelemme podcasteja, yritämme sisäistää tapahtumia, ennakoida tulevaisuutta, oppia sen varalta.

Tai näin ainakin useimmat meistä. Tämä siitäkin huolimatta, että paradoksaalisesti ahdistuksemme ja huolemme kasvavat kilvan tavoitetun tiedon kanssa. “Tieto lisää tuskaa” ei ole sanontana tyhjästä nyhjäisty.

Pitäisikö pysyä kuplassa ja sulkeutua mökkiin?

Ei suinkaan.

Tieto kasvattaa myös ymmärrystä ja laajentaa mahdollisuuksia.

Uskon silti, että lisääntyvän tiedon taustalla on tärkeämpi taito oppia, tai tarkemmin ilmaistuna hyväksyä.

Mestarimiekkailijan tärkein taito

1600-luvun puolivälissä kirjoitetussa Hagakuressa (japanilaisen samurain käytännön ja hengellinen oppiteos) kerrotaan tarina miekkailun mestarista, joka opetti alaistaan shogunia. Erään kerran tuon shogunin henkivartija tuli mestarin luo ja aneli saada opetusta miekkailussa. Mestari hämmästeli, koska kertoi kykenevänsä näkemään, että kyseessä on jo mestarimiekkailija. Hämillään oleva henkivartija totesi, ettei ole moinen. Hän vakuutti, ettei ole kuuna päivänä opetellut miekkailun jaloa taitoa. Hölmistyneenä mestari tivasi, etteivät hänen silmänsä voi erehtyä. Henkivartijan täytyy olla mestari jossain lajissa. Lopulta henkivartija totesi:

“On olemassa yksi asia, jossa voin sanoa olevani mestari. Kun olin vielä poika ajattelin, että samuraina en saisi missään olosuhteissa pelätä kuolemaa, ja sen jälkeen olen lakkaamatta – siitä on jo useita vuosia – pohtinut kuoleman kysymystä ja viimein on tuo kysymys lakannut minua askarruttamasta.”

Mestarin ilme kirkastui. Hän oli iloinen siitä, ettei arvio ollut mennyt mönkään. Mestari totesi, että miekkailun taiteen perimmäinen salaisuus on kuoleman ajatuksesta vapautuminen. Hän kertoi opettaneensa satoja oppilaita tuota päämäärää kohti, mutta toistaiseksi kukaan heistä ei ollut tavoittanut miekkailun korkeinta astetta.

Paitsi tämä henkivartija tietämättään.

“Te ette tarvitse enää mitään teknistä harjoitusta, te olette jo mestari”.

Erilaisten ryhmien viisi eri tasoa

Dave Loganin, John Kingin ja Halee Fisher-Wrightin kirjassa Tribal leadership kuvataan erilaisten ryhmien evoluutiota viidellä eri tasolla. Havainnot perustuvat tutkimuksiin pienten ja keskisuurten yritysten organisaatiosta. Useat menestyneet urheiluvalmentajat ovat kertoneet inspiroituneensa listasta, joka sisältää viisi eri vaihetta.

Ensimmäinen taso sisältää epätoivon ja vihan tunteita. Vallalla on yhteinen uskomus siihen, että elämä on perseestä. Surullista kyllä, viime vuosien yhteiskunnallinen keskustelu on joissain kuplissa näyttäytynyt tällaiselta.

Toisessa tasossa olevissa ryhmissä on apaattisia ihmisiä. He näkevät itsensä uhreina. Elämä on edelleen perseestä ja siihen osallistutaan passiivisesti. Ilman tätä ryhmää esimerkiksi politiikan ympärillä käytävä keskustelu olisi huomattavasti asiallisempaa ja tylsempää.

Kolmannen tason ryhmässä tärkeintä ovat yksilölliset onnistumiset. Kollektiivi on täynnä yksinäisiä sankareita. Tiedäthän esimerkiksi työyhteisön, jossa jokainen pyrkii ensisijaisesti edistämään omaa uraansa. Toisinaan näkyvästi, useammin hieman salaa toisilta.

Neljännellä tasolla tärkeintä on oman ryhmän onnistuminen. Heimoylpeys on korkealla. Ulkopuoliset nähdään vastustajina ja Talvisota ihmeenä. Suomalainen heimoidentiteetti nojaa vahvasti ajatukseen sisusta ja siitä, että olemme kansakuntana isompia piskuisempi ja sitkeämpi. Se on vahvuutemme.

Viiden, korkein taso on harvinainen tila, jossa tapahtuu jatkuvasti pieniä ihmeitä. Vallalla on yhteinen kokemus siitä, että elämä on mahtavaa ja sitä voi rakastaa. Aniharva ryhmä saavuttaa tämän tason.

Esitetyt tasot eivät ole lukittuja, vaan ryhmät liikkuvat usein hanakasti niiden välillä.

Elämää voi ihmetellä, mutta ei täysin ymmärtää

Edellämainitut esimerkit antavat osviittaa siitä, että elämisen korkein taso ei suinkaan piile loputtomassa tiedon tankkaamisessa tai taidon oppimisessa, vaan hyväksymisessä ja rakastamisessa.

Elämäsi on ihme, tuntuu se siltä tai ei. Sen voi oppia näkemään ja sitä voi oppia hengittämään.

Edesmennyt viihdetaiteilija Juha “Watt” Vainio kiteytti usein sanoituksistaan oivaltavasti elettyä elämää.

“Jo mukulana ollessain, kun perunoita söin
Tää perusajatus mun alkoi itää.
Mä ymmärsin sen, että aivan turhaan elämöin
Kun hahmoani hetken saan vain pitää.
Mä käymässä vain olen täällä hetken lyhyen,
Ja kapallistakaan en ota mukaan.
Tää olotila varmasti on väliaikainen.
Miksi syyttää suotta pullistelis’ kukaan.”

On aukottomia todisteita, ettei elämää ei voi koskaan täysin ymmärtää. Totuuden lapioimisen sijaan voimme toisinaan antautua tietoisesti ihmettelemään ympärillämme olevaa mysteeriä ja hyväksyä sen, että tieto ei tuo meidät lähimmäs vapautta, vaan se toinen.

Se viides taso.

Uskotko, että kostamalla voi tasata välit? – Tästä syystä ei ehkä kannattaisi

“Jos minua kohdellaan väärin, annan samalla mitalla takaisin!” Olen kuullut tämän ajatuksen sovittelutilanteissa monta kertaa muodossa tai toisessa.

Kosto on inhimillistä mutta se on raskas elämänkumppani. Se ylläpitää monia konflikteja ja aiheuttaa terveyshaittoja. Kostonkierre voi pilata vuosikausiksi työkavereiden, sukujen, jopa kansojen välejä. Toiveissa kosto saattaa houkutella suloisuudellaan mutta todellisuudessa se uuvuttaa ja katkeroittaa. Sanakirjan määritelmän mukaan kosto voi ilmetä tekona tai toiveena. Mistä tässä hyvin moniulotteisessa ilmiössä on kyse?

Kostolla on tarkoitus

Evoluutiobiologian näkökulmasta kosto elää syvällä meissä. Laumaelämän vaatimukset ovat historian saatossa muovanneet ihmismielen rakenteita. Yksilöille, joiden on uskottu kykenevän kostamiseen, on annettu valtaa, koska vahva johtaja on ollut koko lauman turva. Voima, valta ja kosto ovat jo varhain nivoutuneet toisiinsa. Lauman selviytyminen on edellyttänyt yhteistyötä, joka taas on vaatinut yksilöiden sitoutumista yhteisiin tavoitteisiin. Kosto on ollut yksi laumaa koossa pitävä voima, koska siihen sisältyvä pelote on saanut yksilöt harkitsemaan tekojaan. Sen avulla on kontrolloitu yksilöiden aggressioita ja oman edun tavoittelua. Pelolla hallitsemisen perinne on pitkä.

Voiman ja koston liittoa julistaa moni nykyäänkin. Tällöin kostamatta jättämistä pidetään heikkouden ja nöyristelyn merkkinä. “Et kai anna itseäsi kohdeltavan tuolla tavalla?” Väkivaltarikosten motiivina on usein kostaminen, jolla on haluttu palauttaa vahvan yksilön uskottavuus. “Kukaan ei kävele ylitseni” kuuluu kostajan motto. Samansuuntainen ajatusrakenne sisältyy kunniaväkivaltaan. Kostamalla palautetaan häpäistyn suvun maine yhteisössä. Kostaja saa kiitoksen yhteisöltään.

Oikeudenmukainen kosto

Biologisten selitysten ohella on koston merkitystä ovat muovanneet kulttuurikehityksen vaikutukset. Kosto on vaikuttanut valtarakenteiden ja rangaistusjärjestelmien muotoutumiseen heimoilla ja kansoilla. Toisin kuin eläinyhteisöillä on ihmisillä kehittynyt laumakoodi, jossa kolmas, konfliktin ulkopuolinen osapuoli, useimmiten johtaja, on voinut jakaa oikeutta ja rangaistuksia yhteisön jäsenille. “Silmä silmästä, hammas hampaasta” on varhaisimpia auki kirjoitettuja kontrolloituja kostojärjestelmiä. Rangaistus on yhteisön oikeuttama kosto, jonka tarkoituksena sovittaa tai hyvittää pahojen tekojen aiheuttama haitta niin yhteisölle kuin yksilöllekin. Kosto on suloinen, kun tuomari julistaa murhaajalle ankaran tuomion. Koston tunteet voivat saada tyydytyksen, kun uhrin omaiset seuraavat kuolemaan tuomitun teloitusta.

Monet yhteisöt pyrkivät yhteisen edun tähden hillitsemään yksilöiden kostohaluja. Abstraktiin ajatteluun kykenevälle ihmiselle voi avata pitkäkantoisia näkökulmia, joiden valossa kostaminen ei enää näytäkään niin kannattavalta. Esimerkiksi monissa uskonnoissa kostoa hillitsevät ajatusrakennelmat ovat hyvin keskeisiä. Kun pahantekijää odottaa karman lain kohtalo tai viimeinen tuomio, voi usko vapauttaa ihmisen koston tarpeesta.

Oikeusjärjestelmä on monimuotoinen ja perustuu monessa maassa ammattitaitoiseen totuuden etsintään ja eettisyyteen. Vuosituomioita rikollisille jaettaessa ei Suomessa ole kostaminen keskiössä, mutta yleisessä keskustelussa erityisesti väkivalta- ja seksuaalirikollisten kohdalla kostonjano sekoittuu ihmisten oikeudenmukaisuuden tunteisiin ja tulkintoihin. Uskotaan, että kostamalla jotakin pahuuden rikkomaa korjataan ennalleen.

Koston tunteet, kuten halveksunta tai viha, vaikuttavat rikoksentekijöiden kanssa työskentelevien ammattilaisten mielissä siinä missä pahantekijän vapautumista odottavassa yhteisössäkin. Ajoittain nämä tunteet purkautuvat epäasiallisena käytöksenä tai uhkailuna – oman käden oikeuteen perustuvana lisärangaistuksena.

Erään tutkimuksen mukaan yhteisöissä, joissa ihmiset luottavat yhteiskuntajärjestelmän oikeudenmukaisuuteen, ilmenee vähemmän oman käden oikeuteen perustuvaa kostamista kuin yhteisöissä, joissa järjestelmään ei uskota. Oikeusjärjestelmän yksi haaste onkin se, kuinka se vastaa ihmisten oikeudenmukaisuuden tunteeseen. Eikä vain oikeusjärjestelmän vaan myös työpaikan johdon tai koulun aikuisten. Kun ihmisillä, aikuisilla tai lapsilla, tulee tunne, ettei kukaan puutu kiusaamiseen, loukkauksiin tai epäoikeudenmukaiseen kohteluun, he tekevät herkästi itse asialle jotakin. Moni väkivaltarikollinen kertoo, kuinka jo koulussa oppi sen, ettei järjestelmä auta vaan ainoastaan väkivalta lopetti vittuilun.

Kosto ei kannata mutta siitä on hyvä puhua

Edellä esitetty lyhyt katsaus kostoon vetää varmasti monia mutkia suoraksi ja yksinkertaistaa historian kehityskulkuja. Sen tarkoitus on kuvata, kuinka kostoon liittyvät tunteet ja siihen sisältyvä logiikka on ohjelmoitu syvälle ihmismieliin. Yllättävän usein sovittelukeskusteluissa nousee esiin koston sävyjä eikä niiden käsitteleminen ole helppoa, koska kosto on tabu. Kostofantasiasta ääneen puhuminen voi kuitenkin jo itsessään helpottaa sietämätöntä tuskaa.

Oman käden oikeuteen perustuva kostaminen on mille tahansa yhteisölle haaste. Toisaalta järjestelmän kehittäminen tiukemmaksi ja kovemmaksi ei ole ratkaisu. Pelon lisääminen ei korreloi turvallisuuden kanssa. Sen sijaan pitäisi lisätä inhimillisyyttä. Sovittelijana olen nähnyt, että aidosti vapauttavaa ja korjaavaa on kohdata sekä kostoa haluavan että koston kohteen tunteet ja ajatukset. Kostoon sisältyy usein kaksi vahvaa tunnetta: viha ja menetys. Näiden käsitteleminen muutoin kuin kostamalla voi avata jykeviäkin lukkoja.

Tutustu Riidan ratkaisu -kortteihin, jotka voivat auttaa sinua vapautumaan kostosta.