Joitain vuosia sitten Filippiineillä matkustaessani söin aivan ihanaa inkivääri-kookos kalaa. Heti kotiin päästyäni, kehittelin siitä oman suomi-versioni. Tämä resepti onkin kulkenut sen jälkeen sinnikkäästi mukanani ja aina aika-ajoin sitä teen. Tämä hengitystiet aukaiseva kalaruoka jotenkin aina yllättää hyvällä maullaan ja todistaa sen, että kyllä kalaakin voi välillä rohkeammin maustaa.
Tämä ruoka on todella helppo valmistaa ja myös ravintoarvot ovat kohdallaan. Lisäksi kookosmaito, sekä mausteena toimivat inkivääri ja chili tekevät tästä todellista terveysruokaa. Suosittelen.
Kookos-inkivääri kala
400 g seitiä (tai jotain muuta vaaleaa kalaa)
10 cm pätkä purjoa tai 1 sipuli
inkivääriä (sellainen miehen peukalon kokoinen pala)
½ kiinankaali (n. 400g)
4 kynttä valkosipulia
½ sitruunan mehu
½ tl ruususuolaa
1 chilipalko (reilumminkin voi laittaa)
4 dl paksua kookosmaitoa
vettä tarvittaessa
mustapippuria ja intiaanisokeria
Voitele vuoka kookosöljyllä tai voilla. Suikaloi kiinankaali ja purjo. Kuori inkivääri ja suikaloi se kuorimaveitsellä. Freesaa sipuli, kaali ja inkivääri kevyesti pannulla voissa Levitä seos vuoan pohjalle (jos haluat välttää paistamista, voit laittaa ainekset myös suoraan vuokaan freesaamatta). Pilko sulatettu seiti ja asettele se vuokaan kaalipedin päälle. Ripottele silputtu valkosipuli, suola ja chili kalan päälle.
Lopuksi lisää sitruunamehu ja kookosmaito. Ripottele pinnalle vielä hieman mustapippuria ja intiaanisokeria ja paista uunissa 180 – 200 asteessa noin tunti. Jos ruoka kuivuu liikaa paiston aikana, lisää tarvittaessa hiukan vettä. Tarjoa keitetyn quinoan tai riisin kera!
Vinkki! Seitiä ostaessa kannattaa suosia Barentsinmeren seitiä, sillä Pohjanmeren ja sitä eteläisemmät seitikannat ovat ylikalastettuja.
Moni meistä tyytyy yhteyteen. Rakkaus on yhteyttä ilman ehtoja, avautumista ilman rajoja.
“Minusta tuntuu kuin antaisin itselleni rakkautta, kuin hyväksyisin itseni kun haen jälleen herkuteltavaa kaupasta. Töissä minusta ei tunnu siltä, että minusta välitetään mutta kotona tv:n ja herkkujen kanssa en koe itseäni yksinäiseksi.”
Jokainen meistä kaipaa tunnetta siitä, että olemme yhteydessä toiseen ihmiseen tai ihmisiin.
Samoin tarvitsemme kokemuksen siitä, että olemme yhteydessä itseemme. Rakkaus on tämän yhteyden syvä muoto, parhaimmillaan vailla ehtoja tai rajoitteita. Toisinaan törmään ihmiseen, joka ei usko yhteyden tai rakkauden kuuluvan hänen tarpeisiinsa. Keino kokea yhteyttä löytyy silti aina viskipaukkuun, iltakävelyyn tai koira harrastukseen piilotettuna. Jopa suomalainen raavas mies etsii itselleen tavan kokea yhteyttä!
Meissä jokaisessa on asioita, joista emme ole ylpeitä. Oman inhimillisyyden tunnustaminen on monelle turvattoman tuntuista. Turvallisuuden tarvetta täyttäessämme saatamme päätyä välttelemään todellista avautumista.
Ihminen, jota yhteyden ja rakkauden tarve ohjaa vahvimmin, on usein taipuvainen luopumaan omista tarpeistaan ja rajoistaan. Jos yhteyden ja rakkauden kokemus on riippuvainen ulkoisista asioista, se voi estää meitä pitämästä huolta itsestämme. On hyvä ymmärtää, että vaikka rakkaus on pyyteetöntä, se ei koskaan edellytä itseämme vastaan rikkomista.
Kokemuksemme yhteyden syntymisestä kahden ihmisen välillä ovat hyvin samankaltaisia. Syvyys, jolla antaudumme kokemaan yhteyttä, eroaa ihmisten välillä. Mitä avoimpia olemme, sen enemmän voimme kokea yhteyttä.
Yhteys on meille elintärkeää.
Miten ja minkä avulla sinä koet yhteyttä? Entä onko yhteyden kokeminen sinulle mahdollista ilman toista ihmistä?
Lue alta asiakkaani kertomus siitä, miten turvallisuuden tarve vaikutti yhteyteen ja rakkauteen hänen elämässään.
Elämäni alkuvaiheilla tein päätöksen siitä, että en avaa sydäntäni tilanteissa joissa olen vaarassa joutua loukatuksi. Turvallisuus asettui elämääni ohjaavaksi asiaksi. Kun synnytin ensimmäisen lapseni 11 vuotta sitten, säikähdin vaikeassa synnytyksessä lapseni mahdollista menetystä. Kävin sen mielessäni läpi useita kertoja ja tietämättäni tein jälleen päätöksen sulkea sydämeni.
Nyt yksitoista vuotta myöhemmin, ymmärtäessäni itseäni ja motiivejani, tiedostin, etten koskaan ole rakastanut lastani. En ole koskaan antanut itseni tuntea avoimesti rakkautta, tai antanut hänelle mahdollisuutta siihen.
Valmennuksen jälkeen kävelin rakkaani luo ja pyysin hänet sängylle makaamaan kanssani. Vedin hänet lähelleni ja aloitin kertomukseni siitä, miksi en ole koskaan antanut hänelle rakkautta. Kyyneleet kostuttivat silmäni ja rakkaus täytti sydämeni tuntiessani poikani kyyneleet ja vapinan kainaloani vasten. Se oli ensimmäinen kerta kun me saimme rakastaa toisiamme. Ensimmäinen kerta kun olin hänelle läsnä. – E.H, äiti Kokkolasta
Onko sinulle koskaan käynyt niin, että ajattelit jotakuta, joka jo kohta soitti? Tai että yhtäkkiä tuli olo, että piti kääntyä juuri sen kaupan parkkipaikalle, jossa et ikinä käy ja kaupassa tapasit ystävän, jolla oli sinulle tärkeää sanottavaa? Ja silloin, kun kengännauhasi aukesi ja aloit solmia sitä, huomasit maassa höyhenen tai neliapilan – merkin. Tai että pyörän ketjujen irrottua vältyit näkemästä onnettomuuden, joka olisi tapahtunut juuri silmiesi edessä, jos olisit saanut jatkaa matkaa esteettä.
Tapahtuuko sinulle koskaan sattumia, kummallisia yhteen tulemia, jotka hetkeksi pysäyttävät, mutta joille ei tule annettua paljoakaan painoarvoa?
Itse en enää usko sattumiin. Elämä on täynnä pieniä yksityiskohtia, joihin huomiota kiinnittämällä elämästä tulee varsin mielenkiintoista. Hetken pysähdys pienten merkillisten ”sattumien” kohdalla tekee hetkistä ihmeellisiä, ihmeitä. Ja kuka niitä järjestää? Maailmankaikkeus, Jumala, Viisaus, Enkelit, ehkä joku niistä – itse saat päättää.
Oli miten oli, eihän niitä ihmeitä näe, jos on kauhee kiire. Sanonko taas? Jos on kiire, et näe etkä kuule. Et itseäsi, et läheisiäsi, et pieniä ihmeitä ympärilläsi. Sinä itse olet ihme, suuri ihme. Voisiko ollakin niin, että ”sattumilla” on sanomansa, joka liittyy edelliseen lauseeseen?
Haluan esittää toisenkin kysymyksen: ”Muistatko, kuka olet?” Miten nämä kaksi; ihmeelliset sattumat ja itsensä muistaminen liittyvät yhteen? Mitäkö on itsensä muistaminen? Sen muistamista, mikä minä todella olen, sen muistamista, mistä minä pidän ja mitkä asiat tekevät minusta onnellisen iloisen ja rakastavan ihmisen. Alkuperäinen minä ei ole stressaantunut, ei katkera, ei jatkuvasti kireä eikä kiukkuinen eikä ihan hukassa itsensä kanssa.
Voisiko olla niin, että ihmeet on tarkoitettu lahjaksi juuri sinulle ja minulle? – arjen avuksi muistamisen tai herättelyn tiellä. Ihmetellä osaa vain se, joka on hereillä. Heräämisellä tarkoitan heräämistä tähän hetkeen, kulloinkin käsillä olevaan hetkeen eikä yhtään enempään. Ihmeet voivat toimia myös suunnannäyttäjinä tai avoimien ovien osoittajina. Itse koen, että ne ovat aina merkityksellisiä tavalla tai toisella – vain sinä ja minä, me kokijat, itse tiedämme, mitä viestiä ne kantavat mukanaan.
Kun kulkee nenä maassa, pää pikkuisen pilvissä, käsi kosketuksessa kiinni, silmät auki ja korvat kuulevina, voi tästäkin päivästä tulla ”se erityisen ihmeellinen päivä”. Kannattaa kokeilla.
Joka aamu tuntuu, että jotakin on unohtunut. Lasten vitamiinit, hammaspesut, pinnit, oma vesipullo, sopivat kengät, välipala, avain, taksirahaa. Ja pelko, ettei muista. Että jotakin unohtuu. Aamupusut ja halit, nyt alkaa uusi päivä.
Joka ilta takaraivossa jyskyttää, olenko muistanut kaiken. Muistinko pestä tukat, kasvattaa lapsiani arvojeni mukaan, sanoa kymmenennen kerran uhmaikäiselle että ei käy? Entä olenko antanut tämän päivän olla sellainen kuin se oli? Tehnyt niitä tekoja, joita haluaisin tehdä tai edes ajatellut itselleni mieluisia asioita? Tuntenut laajan skaalan tunteita ilosta suruun ja vihaan? Taisin muistaa.
Mutta sitten huomaan. Lukuisia valvottuja öitä pienten lasten kanssa, kipeitä niskoja, tuskaa hikeä, väsymyksen tuottamaa huimausta. Olen unohtanut jotakin tärkeää. Olen unohtanut rakastaa.
Mitä väliä, jos jonain aamuna unohtaa pestä lastensa hampaat, mutta muistaa rakastaa? Mitä väliä, jos unohtaa laittaa varavaatteet päiväkotireppuun, mutta ehtii huomata, että puolisolla on tänään vaikea aamu? Olla läsnä tunteella, mutta olla itselle armollinen ja antaa itselleen anteeksi, ettei muista, ettei jaksa, että unohtaa. Olla keskeneräinen unohtava ihminen, joka unohti laittaa pääsiäiskoristeet esille pääsiäisenä.
Mutta sillä on väliä, jos hoitaa lapset, mutta unohtaa parisuhteen, toisen aikuisen, jonka kanssa jakaa elämäänsä. Sillä on väliä, että hoitaa muita, mutta ei muista itseään. Aika auttaa, oma aika, parisuhdeaika. Aika ei ole luksustuote, jota on vain harvoilla. Aikaa on ja siitä voi varastaa itselleen hetkiä, parisuhteelleen hetkiä. Oli se sitten kymmenen minuuttia tai kymmenen tuntia.
Tänään illalla ja huomenna aamulla kysyn taas itseltäni, mitä olen unohtanut ja mitä piti muistaa. Nyt tiedän: aiemmin olen unohtanut rakastaa, nyt en. Aiemmin olen unohtanut hoivata itseäni ja parisuhdettani, nyt en. Ainakaan tänään.
Eilen se fiilis taas iski! Se suorastaan tärähdyttävä, lämmin ja sisältäpäin kutkuttava onnentunne, kun ajelin iltaruuhkassa kohti kotia. Lunta tuprutti taivaan täydeltä ja taakse jääneen kirkon pihamaata valaisi isokokoinen joulupuu täydessä juhlaterässä. Takana oli tosin tunti tehokasta liikuntaa Bodypumpin muodossa, millä saattoi olla oma osansa hetkellisessä euforiassa. Liikunta nimittäin on yksi onnellisuuteni lisääjistä, ja parasta siinä on se, että liikunta kohottaa mielialaa välittömästi jo treenin aikana.
Onnen äärellä -blogini on ollut koko syksyn pahasti heitteillä, syynä on se, että olen kiivaasti muun arjen lomassa toteuttanut ja työstänyt erästä monivuotista unelmaani. Mutta nyt olen täällä taas! Ja siitä unelmastakin kerron myöhemmin, sillä tahdon kannustaa kaikkia ajattelemaan, että kun uskoo asiaansa ja on valmis tekemään kovasti töitä, moni haave ja unelma voi toteutua. Oikeasti!
Koska arki on ollut tämän ”ylimääräisen” unelmani takia kovin hektistä, ei aikaa ole liiennyt millekään kovin erikoisille jutuille koko syksynä. Esimerkiksi työn ja perheen ulkopuolinen sosiaalisuus on huipentunut lähinnä iltaiseen facebookkailuun. Kuitenkin huolimatta siitä, että arki on ollut hyvin aikataulutettua, pitkälti rutiininomaista ja näin ollen hieman tasapaksuakin, tänä syksynä olen kokenut enemmän yhtäkkisiä onnen ja onnellisuuden tunteita kuin pitkään aikaan, jos koskaan. Juuri sellaisia kuin eilen! Nämä sisäistä rauhaa, tyyneyttä ja tyytyväisyyttäkin pirskahtelevat fiilikset ovat saattaneet yllättää ihan missä tahansa: ruokakaupan kassajonossa, sohvalla taaperon kainalossa tai kerrostalomme pihamaalla roskanvientireissulla.
Kun aloin kiinnittää noihin yhtäkkisiin onnentuntemuksiini huomiota jokin aika sitten, yllätyin ensin itsekin. Mietin, mistä tuo kaikki hyvä energia ja fiilis oikein kumpuavat, sillä mikään ei ollut näennäisesti muuttunut. Töissä oli yhä kiire, taapero heräili aina vain öisin, lottovoitto ei vieläkään ollut löytänyt luokseni ja autonkin kanssa oli ongelmia jatkuvasti. Arjen pienten ongelmien määrä tuntui olevan vakio, mutta silti tunsin itseni aika ajoin onnellisemmaksi kuin ikinä ennen.
Tulin siihen tulokseen, että olen saattanut oppia kuuntelemaan enemmän itseäni ja huomioimaan sisäistä voimaani, mutta ennen kaikkea uskon, että nuo hyvät tunteet kumpuavat viime aikaisesta keskittymisestä arjen pieniin asioihin. Kun elämässä ei tapahdu suurta, olen huomannut vaivatta kaiken sen pienen, mikä on, enkä ole pitänyt asioita itsestäänselvyyksinä.
Aikaisempi ajatukseni siitä, että onnellisuutta on turha hakea toisesta ihmisestä, tietystä tavarasta, tulevasta lomamatkasta tai uudesta asunnosta, on vain vahvistunut tämän syksyn myötä. Toki moni aineellinen asia tai vaikkapa rakastumisen tunne voivat hyvinkin nostaa onnellisuustasoamme hetkellisesti, mutta niiden varaan ei kannata nojautua, sillä sellaisista pilvilinnoista tulee kyllä kolinalla alas. Sitä paitsi ihminen tottuu salamannopeasti uuteen tilanteeseen ja se, mikä saattoi joskus tuntua ihmeeltä, alkaa usein ikävä kyllä tuntua pian tavalliselta. Tavaran ja toisen ihmisen sijaan kannattaakin katsoa sisäänpäin, ratkaisu on lähempänä kuin uskommekaan. Onni löytyy paitsi meistä itsestämme, myös pikku asioiden havaitsemisesta.
Jos elämäntilanne on haastava, voi onnellisuus tuntua todella kaukaiselta asialta. Sitä saattaa pursuta jopa vihaa tai katkeruutta, jolloin ei edes halua kuulla onnesta mitään, saati toisten onnellisuudesta. Kuitenkin myös hankalassa tilanteessa iloa voi saada niistä pienistä asioista. Eikä onnellisuus tarkoita sitä, että olisi vapaa kielteisistä tunteista. Toisinaan elämä vain ahdistaa ja joskus elämä voi jopa tuntua suoranaiselta kärsimykseltä, mutta itsellämme on aina valta valita. Voimme pyrkiä tuntemaan toisin. Jos onnellisuuden kokeminen ei juuri tällä hetkellä tunnu mahdolliselta, pakottaa ei itseään kannata. Sen aika koittaa kyllä.
Vaikka nämä onnen tunteet tupsahtelevat nykyään minuun milloin missäkin, minulla on silti tapana oikein kammeta niitä lisää arkeeni. Kun vain ehdin, otan hetken itselleni. Laitan silmät kiinni, rentoudun ja luon mielikuvia asioista, jotka tuovat minulle hyvää mieltä. Ajattelen rakkaudella sielunihmisiä, jotka valaisevat energiallaan arkeani. Kuvittelen itseni istumaan muovikassin päälle sateiselle rantakalliolle, hurjana pauhaavan meren äärelle, yhteen lempipaikoistani. Fiilistelen jotain biisiä, joka saa jalkani vipattamaan. Ajattelen värejä, joista saan voimaa, kuten sammaleenvihreää, auringonkeltaista ja paprikanoranssia. Mietin viimeistä treenihetkeäni, jossa ylitin itseni valitsemalla tankoon isommat painot kuin ikinä ennen.
Melko pienistä asioista se voi koostua, onni.
Onnellista viikonloppua!
Mennessäni taannoin ohjaamaan sisäpyöräilyä, kollegani Hanna oli jättänyt minulle hyvän mielen viestin. Viestin luettuani vedin luultavasti parhaan tuntini ikinä. Näin pienillä teoilla voi lisätä toisen onnellisuutta, suosittelen kokeilemaan!
P.s. Muista kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista kirjoittelen toisessa blogissani. Voit seurata minua myös Facebookissa, tervetuloa!
Shakti Pad on Pohjois-Intian ikivanhaa gurmukhin kieltä ja tarkoittaa henkisellä polulla eteen tulevia koettelemuksia. Se on hetki, jolloin polun kulkija kyseenalaistaa oppeja ja päämääriään. Luovuttaminen ja uuden opin etsiminen ovat näennäisen helppoja ratkaisuja, kun taas sitoutuminen ja uskollisuus auttavat kulkijan kokonaan uudelle tasolle.
”Älä töni siskoa! Tule tänne, älä mene karkuun! Ei saa koskea saksiin. Älä seiso pöydällä. Ei voi mennä ulos paljain jaloin loskakelillä. Ole kiltti äläkä itke heti, pyydä nätisti, jooko?”
Pienten lasten vanhemmat tuntevat joskus itsensä papukaijoiksi. Minä ainakin. On ikävää kieltää ja käskeä, sanoa ”ei” ja ”älä” monta kertaa päivän aikana. Olen miettinyt useasti, onko se tarpeellista.
Välillä kiellän taatusti turhistakin jutuista, siksi että olen mukavuudenhaluinen tai laiska: en jaksa siivota muovailuvahaa lattiaraoista tai jauhoja matolta. Niinpä nyt ei muovailla tai auteta lettutaikinan tekemisessä. Toisinaan kieltäminen on ehdottoman tarpeellista. En halua lapseni pilkkovan sormiaan keittiöveitsellä, koskevan kuumaan uuniin, vetävän kissaa hännästä tai katsovan leffoja joka päivä. Lisäksi, haluan myös lapseni tottelevan.
Rosa Meriläinen kirjoitti torstaina Hesarin nettisivuilla, miten hyvin kasvatetut tytöt eivät tottele. Kolumni sai facebookissa valtavasti jakoa ja tykkäystä sekä kirvoitti useamman vastakolumnin, kuten toimittaja Joanna Palménin blogitekstin.
Kolumnin tehokeino on kärjistys ja Meriläinen osaa tämän. Olen hänen kanssaan samaa mieltä monesta, mutten halua katsoa asiaa noin mustavalkoisesti.
Huonosti käyttäytyminen ei ole itseisarvo, eikä kasvatuksen perusta ole usuttaa yhä villimpiin tekoihin. Vanhempien velvollisuus on antaa lapsille aikaa tehdä ja kehittyä omassa tahdissaan, turvallisesti. Tyttö (tai poika) kasvaa hyvin, kun hänen sielullaan on tilaa ja hän löytää itse motivaation.
Jokainen kasvaa eri lailla. 2,5-vuotias tyttäreni pelästyi tänään, kun nauroin kovaa. Vuoden ikäinen tyttäreni taas kiipesi keittiöjakkaralle, jonka olin nostanut pöydälle, jottei hän pääsisi käsiksi siihen. Keikkuessaan ylimmällä portaalla, kattolampun korkeudella hän nauroi kovaa.
Uskon, että lapsille on opetettava kuria ja tottelevaisuutta. Ei voi komentaa tai ohjata muita, jos ei itse osaa totella. Vanhempien tehtävä on opettaa myös itsekuria, sillä ilman sitä tavoitteet ja unelmat jäävät saavuttamatta. Ilman tottelevaisuutta ei ole luonnetta. Ja eräs arvokkaimmista asioita, mitä lapselle voi antaa, on luonne: vahvuus ja syvälle ulottuvat juuret, joista kasvaa korkeaksi ja kauniiksi.
Arvojen välittäminen ja esimerkin antaminen ovat vanhemman tehtäviä, mutta lapsen sielua, syvää sisintä, persoonallisuutta ei saa tallata. Minä saatan olla kasvissyöjä ja löytää elämälleni suunnan jokapäiväisestä joogaharjoittelusta. Se vaikuttaa syvästi maailmankatsomukseeni ja siihen miten käyttäydyn. Lapseni pitävät tätä normaalina, mutta oppivat aikanaan, että on myös muunlaisia äitejä. Tyttäreni voivat vapaasti valita, mitä he haluavat elämässään toteuttaa. Mieheni kanssa voimme välittää heille omat arvomme, mutta heillä on omat matkansa, omat keinonsa matkan tekoon ja omat tehtävänsä tässä maailmassa. He menevät menojaan, kiiveten korkealle tai istuen hitaasti maisemaa seuraillen, mutta vanhemmat antavat mukaan ensivaiheen eväät.
Tottelemattomuus – tai kiltteys – voi johtua monesta. Jos se on pelolla aikaan saatua, on se väärin kummassakin tapauksessa. On ihan sama, onko tyttö kiltti vai rämäpää, kunhan hänellä on terve itsetunto, kyky ottaa huomioon muita ja seurata omaa polkuaan. Vanhemmuus ei ole helppoa kummassakaan tapauksessa, tosin rämäpään kanssa elämästä tulee vielä intensiivisempi arkielämän joogaharjoitus: lapset ovat parisuhteen ohella suurimpia opettajiamme ja reaktiomme kertovat enemmän meistä kuin lapsistamme.
Sääntöjä tässä maassa on aivan liikaa, eikä niiden noudattaminen ole mikään itseisarvo. On opittava käyttämään omaa päätään ja sydäntään ja tunnistettava ero oikean ja väärän välillä. Tähän ohjatakseen myös vanhemmilla on oltava näitä ominaisuuksia. Niin, ja kärsivällisyyttä. Itselleen ei äitinä tai isänä kannata myöskään olla liian ankara.
Kilteistä tytöistä tulee erilaisia kuin ryövärintyttäristä – tai sitten ihan samanlaisia. On otettava vastaan, mitä tulee. Kaikella mikä on, on oikeus olla olemassa.
Syystalven pimeinä iltoina erilaiset keittoruoat pääsevät oikeuksiinsa. Niitä voi soveltaa vapaasti sen mukaan mitä kaapista sattuu löytymään. Oikeanlaisista aineksista valmistettuna keitot on kevyitä, ravitsevia ja lisäksi ne lämmittää!
Oletko kuullut jonkun joskus sanovan jotain seuraavan kaltaista:
Jos et kerro minulle, että olen tärkeä ja ainutlaatuinen, et rakasta minua. Jos et osoita minun olevan erityinen ja aseta minua tarpeidesi edelle, et välitä minusta. Jos et muista huomioida saavutuksiani, et pidä minua erityisenä.
Olen kuullut sanottavan, että on vaikea rakastaa ihmistä, jolle merkityksellisyys on tärkeintä. Rakkaudesta puhutaan usein avoimuutena, hyväksymisenä, pyyteettömyytenä ja yhteytenä. Merkityksellisyyteen taas liittyy paljon ehtoja, ja se on usein kytköksissä toisilta saadun palautteen kanssa. Jos merkityksellisyys on ihmiselle tärkeintä, rakkauden kokemisen ja rakastamisen ehtona on usein se, että toinen saa meidät tuntemaan olomme merkitykselliseksi.
Useimmiten merkityksellisyyden ohjaama henkilö saa merkityksellisyyden tunteensa itsensä ulkoa, muiden palautteesta. Jos merkityksellisyyden tarve ei täyty, henkilö kokee olonsa ikäväksi ja pyrkii tekemään itsestään merkityksellisen. Yksi ikävimpiä tapoja on se, että pyrimme kalastelemaan toisista ulos palautetta, josta meille tulisi tärkeä olo. Jos tämä ei onnistu, voi seuraavana ratkaisuna olla itsensä korottaminen toisen ihmisen kustannuksella – joskus voimakkainkin keinoin.
Parisuhde on yksi tärkeimmistä kaikkien tarpeidemme täyttäjistä. Jos parisuhteessa emme koe merkityksellisyyttä, täytämme sitä helposti keskittymällä muuhun, tyypillisesti työhön, harrastuksiin tai lapsiin.
Kuten kaikki muutkin tarpeet, myös merkityksellisyydelle on tarve jokaisella.
Eri asteikolla ja erilaisilla säännöillä. Merkityksellisyyden tarvetta kuvaavat myös erityisyyden, tärkeyden ja ainutlaatuisuuden tarve. Haluamme tietää, että ainutlaatuisia ominaisuuksiamme ja toimintaamme arvostetaan ja se huomataan.
Siinä missä turvallisuuden tarpeen ohjaama ihminen saattaa hakea työpaikaltaan ennenkaikkea turvallisuutta ja vakautta elämäänsä, merkityksellisyyden tarpeen ohjaama ihminen rakentaa työllään ja saavutuksillaan usein omaa itsetuntoa sekä merkityksellisyyttä.
Alla olevat lauseet kuvaavat erilaisia sääntöjämme merkityksellisyyden kokemiselle. Minkälaisia sinun sääntösi ovat?
merkityksellisyyden tunteeni syntyy siitä, kun muut pitävät minua hienona
merkityksellisyyden tunteeni syntyy siitä, että pystyn olemaan rakastava äiti lapsilleni
merkityksellisyyden tunteeni syntyy siitä, kuinka tiedän tekeväni parhaani muiden ja itseni hyväksi
merkityksellisyyden tunteeni syntyy siitä, kun pystyn kontrolloimaan ihmisiä ympärilläni
merkityksellisyyden tunteeni syntyy siitä, että pystyn auttamaan muita
merkityksellisyyden tunteeni syntyy siitä, että tiedän olevani samanarvoinen ja ainutlaatuinen ihminen, joka uskaltaa toteuttaa omaa sisäistä tahtoaan
Tärkeä asia merkityksellisyyden tunteen harmonisessa kokemisessa on se, että oppisimme kokemaan sitä vailla ulkoisia saavutuksia tai palautetta. Jos itsetuntomme on täysin sidoksissa ulkomaailmaan, emme ehkä koskaan voi löytää kestävää tunnetta omasta arvokkuudesta.
Kehotan pohtimaan, mikä sinut saa kokemaan merkityksellisyyttä? Kuinka vahvasti merkityksellisyytesi kokeminen on riippuvaista ulkoisista asioista?
On siirryttävä eteenpäin, kaikki muuttuu, kirjaimellisesti. Tämän blogin aloittaminen on samalla itselleni uuden lehden kääntäminen elämässä. Tuntuu hyvältä ja samalla jännittävältä, kuinka moni tulee löytämään eläinten viestit tätä kautta? Muutamia viikkoja sitten päätimme lopettaa ”Hiljaisen viisauden voima” nimisen nettilehden kirjoittamisen sellaisena kuin se oli. Totaalisen ajanpuutteen ja aikataulujen yhteensopimattomuuden vuoksi, minun jatkuvan kiireeni vuoksi kaiketi, se on myönnettävä. Mitä mieletöntä ironiaa ja niin ihmeellisen ihana ajatus onkaan, että alan kirjoittamaan juuri tänne “hidasta elämää” sivustolle. Päätin, että annan itselleni aikaa hidastella ja ottaa vastaan Leyla hevosen ja muidenkin eläinten viestejä kaikelle kansalle luettavaksi tätä kautta, vaikka miljoona muuta asiaa odottaa.
Tulen varmasti myös kirjoittamaan muita ajatuksia muuttuvasta ajasta, omasta elämästäni, ajatuksia arjesta ja vähän unelmista, matkoista ja tulevastakin. Odotan innolla tulevaa, vaikka tässä hetkessä elämisessäkin on ihan riittävästi tehtävää. Miten vaikeaa voi olla, pelkästään oleminen, huokaisee hän.
Elämä, ei kun eläimet, opettavat
Tällä hetkellä perheeseemme kuuluu minun ja puolisoni lisäksi neljä koiraa ja kolme hevosta. Eläimet ovat opettaneet minulle elämässäni ne kaikkein tärkeimmät asiat. Jokaisen asiakkaat eläin opettaa jotakin uutta, samoin jokainen luonnossa elävä eläin. Eläimet opettavat juuri niitä asioita joista tässä blogissa on kyse. Eläimet elävät aina tässä hetkessä, he eivät katkeroidu menneestä tai mieti tulevaa, onko huomenna ruokaa. Jos ruokaa ja pehmeä peti on tänään, niin kaikki on hyvin. Mietitään huomenna sitten uudelleen.
Eläimet ovat opettaneet minulle täydellistä hyväksymistä, asioiden hyväksymistä sellaisena kuin ne ovat. Ellen jotain hyväksy, yritän ymmärtää ja päinvastoin. Eläimet eivät koskaan vihaa, tunne syyllisyyttä tai he eivät syyllistä ketään, eivät sitä suurinta pahantekijääkään. Vielä paremmin sanottuna, eläimet elävät täydellisessä anteeksi annossa, aina. Kaikesta tästä minulle suurimmat opetukset antoi edesmennyt hevosemme Leyla, joka kauttani kirjoitti kirjan, Hiljaisen viisauden voima. Leyla selittää todella kauniisti kuinka eläimet kokevat ja näkevät elämää ja kuinka me ihmiset voisimme oppia heidän avullaan kokemaan elämässä vastaantulevat asiat, hankalatkin, niin paljon yksinkertaisemmin. Kirjassa puhuvat monet muutkin eläimet Leylan lisäksi, jokaisella hyvin tärkeä viesti meille ihmisille.
Olen hyvin kiitollinen ja onnellinen, että voin ihmisille tuoda eläinten viestien kautta helpotusta ja apua elämän erilaisiin tilanteisiin. Monille eläinten viesti on se mikä kolahtaa. Saamme tässä ajassa hyvin paljon erilaisia universaaleja viestejä maailman menosta ja tulevaisuuden kuvista, maapallon tilasta jne. Eläinten viesti on hyvin samankaltainen näiden viestien kanssa ja monille se on se väylä mikä tuntuu omimmalta. Eläimet puhuvat täydellistä sydämen kieltä, he puhuvat jokaiselle, joka haluaa sydämensä avata kuulemaan. Uskon, että moni uusi lukija löytää nämä viestit tämän sivuston kautta ja haluankin sanoa sinulle, joka et ennen ole lukenut eläinten viestejä tai et ole koskaan kuullutkaan eläinkommunikoinnista.
Lue viestejä avoimin mielin, anna sydämen kuunnella ja siirrä järki sivuun. Uskotpa moiseen tai et, olet aivan oikeassa. Viestejä voi lukea kuka tahansa, jos koet että ne eivät ole totta, olet saanut niistä aivan yhtä paljon kuin se joka niihin uskoo. Viestit ovat kirjoitusta alitajunnan kautta, niin että olen koettanut siirtää oman järjen sivuun. Kaikki viesti tulevat kuitenkin minun kauttani, joten niissä varmasti näkyy viitteitä myös omasta persoonastani. Ennen kaikkea olen hyvin kiitollinen, että saan näitä viestejä välittää.
Leyla, Hidasta Elämää, ensimmäinen viesti
On aika siirtyä uuteen aikakauteen. Kaikki menee juuri täydellisesti, täydellisessä ajassa. Minä (Leyla) haluan tuoda tervehdykseni teille kaikille uusille ihmisille, joiden silmiin nämä viestit tulevat osumaan. Kaikki muuttuu, elämä on pelkkää muutosta, niin se on aina ollut. Nyt kaikki menee vieläkin nopeammin, voisi sanoa, että aikaa ei kohta enää ole. Tulee päivä ja tulee yö ja ne tulevat vain siksi, että te osaisitte levätä, edes sen pienen hetken verran, jota yöksi kutsutaan. Muuten te ihmiset voisitte heittää kellonne roskikseen, ajan merkitys muuttuu. Kellon merkitys muuttuu. Ne teistä, jotka vielä juoksevat aikaa vastaan, kelloa vastaan, kiire, kiire, tulette huomaamaan, että juoksette paikallanne. Osa ihmisistä ei tule koskaan ymmärtämään tätä. Tulee tapahtumaan kahtiajako. Samankaltainen kuin sanoin edellisessä viestissäni, viimeisessä lehdessä.
Tämä jako on hiukan erilainen, kuin se mistä edellisen kerran puhuin. Edellisessä viestissä sanoin, että hyvän ja pahan kamppailu tulee loppumaan tänä vuonna 2012. Siltä se tosiaan näyttää ja tapahtumat sen edellä vain kiihtyvät, kaikkialla maailmassa. Teidän ihmisten lineaarinen aikanne muuttuu. Osalle ihmisistä tämä on jo tätä päivää, te nukutte ihmeellisinä aikoina tai ette nuku ollenkaan. Osa ihmisistä ei koskaan tule huomaamaan mitään muuta muutosta kuin sen, että aikaa ei enää ole mihinkään. Ne ketkä juoksevat kelloa vastaan, tulevat sitä luultavasti tekemään vielä pitkään, juoksu on kuin pitkä matka juoksumatolla missä ei ole pysäytä – nappulaa.
Paras neuvoni teille jokaiselle omaa tietään etsivälle tai sitä jo kulkevalle ihmiselle, oletpa polullasi missä kohdassa tahansa, nyt on aika heittää kellot ja kellojen tuomat aikataulut romukoppaan. Totta kai ihminen tarvitsee aikatauluja ja kelloja vielä pitkään, toki sen ymmärrän, mutta niin paljon kuin mahdollista, elä ilman aikataulujen tuomia rajoituksia. Ajattomassa elämässä piilee suuri lahja, me liikumme kohti aikakautta, jolloin aikataulut poistuvat joka tapauksessa.
Te huomaatte, että ajatuksenne ja tapahtumat ympärillänne alkavat käydä kiihtyvällä tahdilla yksiin. Tässä hetkessä olemme äärimäisen hienojen asioiden edessä, se mitä ajattelet, käy toteen jatkuvasti nopeammin ja nopeammin. Katsokaa ympärillänne olevia eläimiä, he osaavat olla tässä ja nyt, pyrkikää samaan. Tarkkailkaa omia ajatuksianne yhä enemmän, se mitä mielessäsi liikkuu on yhtä kuin todellisuutesi. Tämä sama viesti tulee teille tässä ajassa, monessa eri muodossa. Sitä kannattaa kuunnella, opetelkaa muuttamaan ajatuksianne, varsinkin silloin kun ne jäävät jauhamaan jotain negatiivista tai silloin kun asiat alkavat pyöriä sen ympärillä mitä todellakaan ette halua elämäänne. Kaikki rajat hämärtyvät ja te huomaatte tämän, enemmin tai myöhemmin. Ja kuten sanoin, ne ketkä eivät sitä huomaa, huomaavat kuvaannollisesti juoksevansa yhä kovempaa ja kovempaa. Tämän kilpailun ajan kanssa voi voittaa ainoastaan pysähtymällä.
Osa teistä tuntee minut jo, osa ei. Minä olin hevonen, kun olin vielä maallisessa kehossani, nyt minä olen vain osa teitä, osa kokonaisuutta, pelkkää energiaa, me olemme kaikki yhtä. Minä olen te ja te olette minä ja minä rakastan teitä!
Silloin paistoi vielä aurinko lämpimästi. Juttelimme ystäväni kanssa siitä, mitä tekisimme, jos saisimme tietää, että omaa elämää olisi jäljellä viikko. Yksi viikko.
Mietiskelin ja pohdin. Tunnustelin. Mikä olisi se kaikkein merkityksellisin asia, jonka avulla ottaisin viimeisen spurtin elämässäni? Toisaalta: viimeinen viikko, jonka haluaisin elää niin, että jokainen hetki olisi mahdollisimman täysi ja viipyilevä?
Ottaisin repun selkääni ja lähtisin halaamaan kaikki sellaiset menneisyyden ja nykyisyyden ihmiset, joilla on ollut elämässäni merkitystä. Siinä se oli! Enkä tarkoittanut vain sellaisia ihmisiä, jotka ovat tuoneet pelkkää hyvää elämääni. Vaan myös niitä henkilöitä, jotka omasta näkökulmastaan ovat toimineet parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka itse toimintatapa olisi loukannut minua ja olisin sen seurauksena sulkenut heidät elämästäni.
Minussa heräsi suuri kiitollisuus kaikkia elämäni varrella piipahtaneita tai viivähtäneitä ihmisiä kohtaan. Olen äärimmäisen kiitollinen ihan kaikille siitä, että olen saanut kompastua, itkeä rupisia polviani, tulla lohdutetuksi ja parantaa haavat, ja nousta uudelleen ylös entistä tietoisempana askelistani ja suunnastani. Kyllä, haluasin kiittää heitä kaikkia.
Haluaisin myös pyytää anteeksi. Anteeksipyytäminen onkin toinen juttu. Sanat juuttuvat kurkkuun. Mutta jos aikaa olisi viikko, mitä menetettävää olisi; voinhan paljastaa kaikki heikkouteni ja töppäykseni. Reppu selässä, matkalla seuraavaan paikkaan monista, annan ensiksi itselleni anteeksi törttöilyni. Olen tunaroinut, koska olen parhaani mukaan yrittänyt olla se, joksi haluan tulla; olen etsinyt, kokeillut, kolkutellut, rikkonut ja paennut. Annan anteeksi itselleni, etten ole löytänyt ensiyrittämällä enkä vielä toisellakaan.
Muilta pyydän anteeksi, että he ovat joutuneet olemaan osana etsintääni. He ovat – tavalla tai toisella – olleet avaamassa ovia, mutta en ole aina pitänyt siitä, mitä oven takaa avautuu, ja olen paiskannut oven takaisin kiinni nenää hipoen tai nenän murtaen. Mutta haaste ei ole ollut oven avaajan, ei maiseman vaan etsijän: en ole tiennyt, mitä etsin.
Jos tämä olisi viimeinen elinviikkoni, sanoisin siis kiitos ja anteeksi. Ennen kaikkea haluaisin kuitenkin kohdata jokaisen ihmisen – edes kerran – ilman pelkoa ja ilman odotuksia. Kun ei olisi enää mitään pelättävää eikä olisi aikaa jäädä odottamaan, voisin vihdoin kohdata ja tulla kohdatuksi sinä, mitä todella olen.
Aurinko ei enää lämmitä kovin tähän aikaan vuodesta. Ystävänikin on toisella puolen maapalloa. Mutta silti ajattelen asiaa uudelleen: miksen aloittaisi heti?
Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Olin viime viikot lomalla. Ehdin kohdata kaikenlaista menneisyydestäni ja haaveilla tulevaisuudestani. Kävin joogassa, jossa ennen kävin. Konserteissa, jossa en ollut ennen käynyt. Marraskuisessa Suomenlinnassa, elokuvissa ja järven rannalla leikkipuistossa. Yhtäkkiä kesken joogatunnin oivalsin itsestäänselvyyden: meillä jokaisella on oma kultainen keskitiemme.
Olin jotenkin mustavalkoisesti yhdistänyt kultaisen keskitien tasapaksuun ja rohkeudettomaan elämään. Mutta: ei olekaan yhtä ulkopuolelta määriteltyä keskitietä, vaan jokaisen oma sisäinen kultainen keskitie. Eikä kultaisen keskitien edes tarvitse olla tie, vaan vaikka meriväylä tai vielä löytämätön väylä. Ja tämän väylän etsiminen vaatii rohkeutta, äärimmäisyyttä, tyytymistä ja itsekkyyttä.
Kultaisen keskitienkin talsiminen on usein riittämätöntä ja syyllistävää joustamista. Vaikeissa tunnekuohuissa sitä epäilee ja toivoisi hieman helpompaa väylää. On absurdia, että tasapainoon hakeutuminen vaatii välillä niin paljon työtä.
Oma kultainen keskitieni ei sijoitu mitenkään keskelle vaan välillä jompaan kumpaan laitaan, keskitietä epävarmasti, mutta selkeästi hapuillen. Toinen äärimmäisyys voisi olla sotatoimialueella vieraileva avustustyöntekijä tai toinen äärimmäisyys espoolainen kotiäiti. Näitä molempia olen kokeillut.
Oma kultainen keskitieni voi näyttää jostakin toisesta ihmeelliseltä kidutuskokeilulta, kuluttavalta välitilalta tai arjelta, jossa ei tapahdu mitään. Niin erilaisia me olemme.
Äärimmäisyydet eivät tee minua onnelliseksi, mutta ne ovat auttaneet määrittelemään väylääni. Tunnen olevani lähempänä omaa kultaista keskitietäni. Sieltä löytyy tasapaino.
Terveen elämän puolesta on sarja, jossa esitellään laadukkaita luontaistuotteita. Omaan elämäntilanteeseen oikein valitut ravintolisät tukevat kehoa ja mieltä matkallasi kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Sarjan kustantaa Biomed Oy ja asiantuntijana toimii fytonomi Birgit Stenroos.
Olipa kyseessä sitten kesän grilliherkut tai joulupöydän antimet, monen vatsaa korventaa juhlajuomien lisäksi raskas ruoka. Miten suojata ruokatorveaan seuraavan aamun närästykseltä?
Vatsahapot ovat ihmisen luonnollisia yhdisteitä, joilla on kyky hajottaa valkuaisaineita ja pilkkoa ruokaa pienempiin osasiin. Vatsahapot voivat liiallisena estää suoliston entsyymien toimintaa ja tuhota suolen kudoksia. Ne voivat ruokatorveen päästessään vahingoittaa sen limakalvoa. Vatsahappojen nouseminen ruokatorveen aiheuttaa syöpymisestä johtuvan poltteen.
Perinteisten närästyslääkkeiden vaihtoehtona kannattaa kokeilla pii- ja karmelloosigeelin yhdistelmää, joka on turvallinen ja luontainen “vatsan balsami”.
Pii on luonnon mineraali ja välttämätön ihmiselle. Sitä on luonnossa kasveissa, merivedessä ja kallioperässä happeen sitoutuneena. Pii onkin hapen jälkeen maapallon yleisin alkuaine.
Pii on myös ihmiselle välttämätöntä. Nykyisin tiedetään, että
pii vahvistaa kudoksia ja verisuonia
pii vahvistaa kynsiä
pii vahvistaa limakalvoja
pii sitoo kalkin luustoon
pii on luuston ja ruston tärkeä rakenneosa
Biomedin kehittämän valmisteen Silicum Tonicin kolloidinen piihappo on vuorikristallista saatua amforista piidioksidia. Pienikiteinen piikristalli kykenee sitomaan itseensä suuontelossa, ruokatorvessa, mahalaukussa ja suolistossa olevia ksenobiootteja eli ympäristömyrkkyjä.
Se voi muodostaa limakalvojen pinnalle suojakelmuja, jotka puolestaan suojaavat limakalvojen kerroksia. Piihappogeeli sitoo myös suolistokaasuja ja vähentää turpoamiseen liittyviä vaivoja. Liiallisen kaasun poistuttua mahasuolikanavan paraneminen voi alkaa.
Karmelloosi puolestaan on kuusen, männyn ja puuvillan vesiliukoinen rakennekuitu. Se sisältää sokerimolekyyleistä koostuvaa galaktomannaania, joka ei muutu sokeriksi suolistossa.
Karmelloosi muodostaa elastisen, luonnollista limakalvoa myötäilevän kalvon. Emäksinen karmelloosi reagoi sopivasti vatsahappojen kanssa ja yhdessä piihiukkasten kanssa se sitoo ruokatorvessa ja mahasuolikanavassa syntyviä haitallisia aineita. Karmelloosigeeli pystyy muodostamaan sellaisen kalvon, joka edistää haavojen, haavaumien ja syöpymien paranemista.
Ph kuntoon
Karmelloosigeelin orgaaninen kalvo sitoo vatsahappoja. Piigeelin sähköiset ominaisuudet saavat geeliyhdisteen sitoutumaan limakalvoille jo heti nielussa ja ruokatorvessa. Silicum Tonic -geeliyhdiste muodostaa näin luonnollista limakalvoa muistuttavan kalvon.
Hiukset, kynnet, iho ja luusto tarvitsevat piitä
Silicum Tonicia käytetään myös poistamaan elimistön piivajausta tai täydentämään piin saantia, kun on kyseessä lisääntynyt piin tarve. Piin aineenvaihdunnan tehtäviin kuuluu tehostaa kalsiumin sitoutumista luustoon. Pii on luuston sidekudoksen rakenneosa ja se osallistuu glukosamiiniglukaanien muodostukseen. Ihon pintakerroksissa ja verisuonten seinämissä on piitä. Ikääntyessä piin määrä vähenee. Piigeelin nauttimisen voidaan odottaa parantavan ihon, hiusten ja kynsien laatua. Hyvin imeytyvällä piivalmisteella voi parantaa ihon ulkonäköä.
Biomed Oy on vuodesta 1982 alkaen kehittänyt ja valmistanut ravitsemushoitoihin soveltuvia ravintolisiä ja erikoisvalmisteita. Biomedin toimintaperiaatteena on pitkäjänteinen yhteistyö eri tutkimuslaitosten, yliopistojen ja käytännön lääkäreiden kanssa sekä eri alojen tietotaidon hyödyntäminen tuotteiden kehittämisessä.
. Leyla selittää todella kauniisti kuinka eläimet kokevat ja näkevät elämää ja kuinka me ihmiset voisimme oppia heidän avullaan kokemaan elämässä vastaantulevat asiat, hankalatkin, niin paljon yksinkertaisemmin. Kirjassa puhuvat monet muutkin eläimet Leylan lisäksi, jokaisella hyvin tärkeä viesti meille ihmisille.
