Hiljaisen viisauden voima: Kun mikään ei riitä

Rakas lukijani, oikeastaan otsikon pitäisi olla, ”Jos mikään ei riitä?”

Tätä asiaa pohtiessani viimeisten päivien ja viikkojen kuluessa, on niin monesti käynyt mielessä, että minulla on kuitenkin vielä jotain jäljellä, siksi ”jos”. Minä olen olemassa ja hengitän. Minä olen ja sitä ei kukaan voi minulta pois ottaa. Minulla on omat ajatukseni, tunteeni ja työni, joka on tärkeää monille. Riittämättömyyden äärellä kamppailee niin kovin moni muukin kuin minä, se tuntuu olevan suorastaan teema tässä ajassa. Onkin oikeastaan hyvä katsoa edellistä blogiani, jossa puhuin antautumisesta. Mitä tarkoittaa kun antautuu ja sanoo ääneen, että minä annan oman elämäntehtäväni käyttää minua ja viedä minut mihin ikinä minun tarvitseekaan mennä, riippumatta rahasta, ajasta tai paikasta. En todellakaan ollut varautunut siihen mitä tuon sanominen tarkoittaa.

Tätä työtäni tehdessäni olen monesti puhunut antautumisesta ja siitä kuinka elämä kantaa ja kaikki aina järjestyy. Niin aivan varmasti tapahtuukin, mutta kun itse on myrskyn silmässä, ei sitä meinaa millään ymmärtää tai nähdä suurempaa kuvaa, joka edessä siintää. Oman elämäni tehtävän edessä olen todella nöyrä ja valmis menemään sinne minne minun kuuluu milloinkin mennä. Nyt kun minulle on annettu aikaa hiukan katsoa omaa elämääni ikään kuin sivusta, ei mikään todellakaan tunnu olevan sitä miltä näyttää. Voimavarat on puserrettu täydellisen loppuun, olenkin vitsaillut ystävilleni, muutama heistä tunnistaa saman olotilan, että olemme varmasti ohittaneet burnout vaiheen. Ei ole aikaa burnoutille, liikaa tekemistä, liikaa liikkuvia osia ja hoidettavia asioita. Burnout on vakava asia, enkä sillä halua vitsailla, olen itse sairastanut aikanaan työuupumuksen, burnoutin esiasteen, jos niin voi sanoa. Välillä kuitenkin tuntuu, että vakavalla asialla vitsaileminen tekee kaikesta helpompaa, selviämisestä arjen keskellä.

En uskonut, että sanoessani ääneen että antaudun, joudun todelliseen myrskyn silmään ja suurimpaan testiin, jonka elämä voi minulle antaa. Jätin eläinkommunikoijan työn vuoksi varsinaisen päivätyöni Finnairilla vuonna 2012 ja uskoin vakaasti, että se olisi elämäni suurin käännekohta. Jos olisin silloin tiennyt mitä tuleman pitää, en tiedä mitä olisin ajatellut, hyvä niin, ajassa ei koskaan tarvitse katsoa taaksepäin. Olen oppinut, että kun ääneen ilmaisee oman tahtonsa, yleensä alkaa tapahtua melkoisella tahdilla, mutta tämä tahti on ollut jopa meikäläiselle yllätys. Olen ollut tässä hetkessä kuin aallokossa, jossa tunteet vaihtelevat samaan tahtiin vuoroveden kanssa. Välillä olen täynnä uskoa ja välillä täynnä epätoivoa. Luulenpa, että moni teistä lukijoista voi hyvinkin samaistua tuntemuksiini. Näyttää siltä, että antautuminen vie mennessään kaiken, koko elämä menee uusiksi. Muutos vie mennessään kaiken maallisen ja kaiken materian. Ajatukset menevät samaa rataa, ylös ja alas, mitä tapahtuu talolle, mitä tapahtuu hevosille jne. Me ihmiset voimme elää vaikka matkalaukusta, jos sellainen tilanne tulee eteen, sehän on selvä.

Tämä mielenkiintoinen konsepti antautumisesta alkaa hiljalleen valjeta minulle. Helppoako, no ei todellakaan. Suosittelenko samaa muille, en ole ihan varma ja samalla totta hitossa! Nutturat nurkkaan, olo on kuin Finnairin moottorikorjaamon testitunnelissa (kun ison koneen moottori jylähtää, tuulee semmoisella turbulenssilla että siinä saa mummo kyytiä). Olemmehan syntyneet tänne maan päälle kokemaan näitä ihmismäisiä tunteita ja saamaan varmasti juuri näitä hurjalta tuntuvia kokemuksia. Tässä ihmisen kropassa ja elämässä kaikki kyllä tuntuu toisinaan olevan vähän liikaa. Olen meinannut kerran jos toisenkin vaipua mm. taloudellisen tilanteen vuoksi epätoivoon, mutta joka kerta muistuttanut itseäni opettajieni opeista, joita myös itse opetan. Kaikella on tarkoituksensa, jokainen vastoinkäyminen on mahdollisuus, vain RAKKAUS merkitsee mitään.

Olen valmis ottamaan vastaan mitä tuleman pitää, olen valmis liikkumaan ja muuttamaan ja muuttumaan ja menemään elämän virrassa. Olen saanut hyvin paljon parantavaa ja hoitavaa energiaa läheisiltä ihmisiltä. Olen saanut ventovierailta ihmisiltä ihania kirjeitä ja voimaannuttavia sanoja. Tämän myräkän ja muutoksen keskellä ehkä tärkein asia itselleni on huomata, kuinka tärkeää on, että opin rakastamaan itseäni enemmän, paremmin ja ehdoitta. Itselleen ihminen asettaa aina ne raadollisimmat rajat, mutta oman herkkyytensä ja rajallisuutensa edessä voi myös oppia rakastamaan itseään ja hyväksymään itsensä. Sitä kautta voimme rakastaa muita ympärillämme, niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Olen myös nähnyt ja kokenut hyvin syvästi kuinka paljon minusta välitetään ja kuinka paljon minua rakastetaan monelta taholta, kuten sanoin, myös tahoilta joita en edes tunne.

Tiedän, että tie vie eteenpäin ja ylöspäin ja tehtävä edessä on valtavan suuri, juuri sellainen joksi olen sen aina kuvitellut. Eläinten sanomaan ei voi koskaan kyllästyä ja kuulevia korvia on maailmassa miljoonia joiden kuuluu eläinten ja luonnon sanoma kuulla.

Eräs läheinen ystäväni vei minut hiljattain ison kokovartalopeilin eteen ja sanoi, katso itseäsi Maiccu, katso itseäsi ja näe miten kaunis sinä olet. Minä en siinä hetkessä voinut katsoa itseäni vaan kävelin pois ja itkuhan siitä tuli. En tiedä koska se hetki tulee, jolloin voin peilin eteen kävellä ja katsoa itseäni ja todeta olevani kaunis ja hyvä sellaisena kuin olen, mutta varmaa on se, että se päivä ei ole kaukana.

Rakastakaa itseänne ja toisianne, periks ei anneta perkele!

Rakkaudella,

Maiccu

Maicun puheenvuoro Ihana Elämä – tapahtumassa 26.10.2013