Voihan oletukset. Jos olisi mahdollista löytää joku lukema, että kuinkakohan moni konflikti on lähtenyt oletuksesta, niin veikkaan että luku olisi varmaan aika suuri.
Ehkä moni meistä on kuullut tämän fiksun neuvon: ÄLÄ OLETA.
Oletuksia ja tulkintoja teemme kuitenkin jokainen (myös virheellisiä sellaisia) ihan nano sekunneissa, ennen kuin edes itse kerkeämme huomaamaan.Siksi osuvampi neuvo olisi mielestäni että “Tunnista että teet oletuksia ja tarkista, että pitäväkö ne paikkansa”.
Jo sen myöntäminen, että luultavasti kaikilla meistä on varsinkin triggeröityneessä tilassa useitakin virheellisiä oletuksia, ennakkoluuloja ja käsityksiä, on isoa vastuunottoa.
Ja hei, sitten taas niissä hetkissä, jos joku toinen rohkeasti kertoo omista tulkinnoista ja oletuksistaan, niin olisi mieletöntä jos voisimme kiittää. Että kiitos kun kerrot. Se on meinaan suhteellisen haavoittuvainen paikka. Sellaista ei voi oikoa, jota ei sanoiteta ja enemmän haasteita tulee siitä, jos oletukset alkavat elämään sanoittamattomana omaa elämäänsä.
Muutama esimerkki miten sitten käytännössä omia oletuksia voi lähteä tarkistamaan:
“Tein tilanteesta XXX tällaisen tulkinnan, menikö ihan ohi vai olenko siellä päinkään?”
“Huomaan että minussa herää sellainen tulkinta että xxxx, haluaisitko vielä selventää asiaa?”
Oletko joskus havahtunut siihen, että asia, jonka luulit jo jättäneesi elämässäsi taaksesi, tuleekin eteesi jälleen uudessa muodossa? Tuntuu kuin samat kasvun paikat pitäisi koluta moneen kertaan. Ja näin usein onkin.
Kyse ei ole siitä, että olisit epäonnistunut kasvuaikeissasi tai ettet koskaan ottaisi opiksesi. Paraneminen on pitkä, koko loppuelämän mittainen polku, joka etenee kerroksittain. Siksi samat asiat tulevat eri elämänvaiheissa esiin uusilla tavoilla.
Itselleni yksi ikuisista kasvun paikoista on ollut esimerkiksi opetella olemaan itseäni kohtaan lempeämpi. Sisäinen matkani alkoi teini-iässä, kun havahduin syömishäiriöön ja halusin lähteä paranemisen tielle. Aloin opetella arvostamaan itseäni ja kehoani ja pitämään itsestäni parempaa huolta.
Seuraavaksi kohdattavakseni tuli addiktiivinen suhtautuminen liikuntaan ja olin jälleen samojen kysymysten äärellä. Sitten uuvuin työelämässä ja löysin itseni taas kerran tutkailemasta sisintäni, ihmettelemässä, mihin itsemyötätunto oli kadonnut, miksi minun oli niin vaikea tunnistaa omia rajojani ja tarpeitani. Miksi vaadin itseltäni liikaa? Eivätkä havahtumiset suinkaan loppuneet tähän.
Jokainen yllä mainituista haasteista on saanut minut tutkailemaan itseäni entistä syvemmin. Jokaisella kerralla olen oppinut itsestäni jotakin uutta. Olen oppinut hahmottamaan omaa elämänhistoriaani, roolimallejani, uskomuksiani ja niitä syvälle sisimpään viiltäneitä tunnekokemuksia, joita varten tietyt selviytymismekanismit ovat kehittyneet. Olen ymmärtänyt, mitä varten ne ovat olleet olemassa ja oppinut tunnistamaan hetket, jolloin olen valmis päästämään niistä irti.
Tutkimusmatka itseeni on ollut samalla tutkimusmatka sosiaalisiin suhteisiini, lapsuuden perheeseeni, pari- ja ystävyyssuhteisiini sekä ympäröivään yhteiskuntaan, sen asettamiin normeihin ja ihanteisiin. Mitä enemmän olen uskaltanut itsessäni kohdata, sitä syvempiin paranemisen kerroksiin olen päässyt käsiksi.
Somaattinen arkeologia -nimisen terapiamenetelmän kehittänyt Ruby Gibson kuvaa kirjassaan My Body, My Earth: The Practice of Somatic Archaelogy (2008 / iUniverse), paranemista arkeologisena matkana, jossa kuljetaan yhä syvemmälle kehollisiin kerroksiin. Minusta se kuvaa hyvin sitä, miltä paranemisprosessi tuntuu.
Uusien kehollisten kerrosten avautuessa, myös itselle osoitetut kysymykset muuttavat muotoaan. Enää en mieti, miksi vaadin itseltäni liikaa, sillä olen jo pystynyt kaivautumaan ydintunteisiini ja kipuihini, kuten arvottomuuden kokemukseen ja hylätyksi tulemisen pelkoon, jotka saavat minut yhä toisinaan ylisuorittamaan arkea. Sen sijaan pysähdyn kuulostelemaan sisintäni ja kysyn itseltäni, mitä minä olen vailla tässä hetkessä, mikä auttaisi minua palaamaan takaisin rauhan ja läsnäolon tilaan. Sillä syvällä sisimmässä tiedän, että kaikki on hyvin. Minun ei tarvitse enää puskea, pakoilla tai piilotella omaa autenttista itseäni.
Vaikka paranemisen polulla ei tunnu olevan loppua, tuovat kasvun kerrokset mukanaan rauhaa, vapautta ja luottamusta. Mitä tukevammaksi kehollisen turvan ja rauhan maaperä muodostuu, sitä varmemmin tietää pääsevänsä takaisin jaloilleen, vaikka elämä toisinaan horjuttaa perustuksia myöden.
Ajatus kehosta omana ainutlaatuisena maaperänä on kaunis. Niin kuin maa, jokaisen meistä keho on kokenut kovia. Paranemisen matkalla keho on maaperämme, jonka kuoren alle elämä on jättänyt jälkiään. Menneisyyden kerrosten läpi kaivautuminen on hidasta, sotkuista ja toisinaan kivuliastakin puuhaa, mutta vain siten voimme löytää takaisin syvimmän olemuksemme luo. Vain siten voimme löytää kotiin.
Vaihdevuodet ovat meille naisille myös oman mielen ja tunteiden tutkimisen aikaa, jossa usein uudelleen arvioimme kaikki elämämme osa-alueet. Nainen arvioi uudelleen myös parisuhteensa, mitä hän siitä saa tai ei saa ja sen, mitä hän odottaa siltä tulevaisuudessa.
Oma voima ja rajat
Jos naisessa on herännyt uudenlainen omanarvontunto ja itsenäisyys, hän uskaltaa valita itsensä ja jättää epätyydyttävän parisuhteen taakseen. Tässä iässä huomaa helposti ja uskaltaa tunnustaa itselleen, jos tuntuu, että parisuhde ei enää tyydytä, jos se ei enää kehity tai jos toinen ei enää aidosti innosta. Katsomme myös rehellisesti sitä, jos emme saa toiselta sellaista tukea ja rakkautta mitä kaipaisimme.
Naisen sisäsyntyinen voima ja viisaus kasvavat vaihdevuosien myötä ja jos suhteessa on ollut henkistä tai fyysistä kaltoinkohtelua, nainen oppii asettamaan rajansa vahvemmin ja pystyy jättämään tällaisen suhteen taakseen.
Keski-ikäisen naisen seksuaalisuus
Haasteita voi myös tulla, jos seksi ei tyydytä. Keski-ikäinen nainen haluaa nauttia seksistä. Seksuaalisuudesta tulee osa oman ilmaisun vapautta, ja nainen haluaa vihdoinkin ilmaista itseään. Keski- ikäiset naiset ovat myös hyvin kokeilunhaluisia innostavan kumppanin kanssa.
Jos naisen libido nousee esiin voimakkaampana kuin aikaisemmin, kuten monille käy, nainen voi alkaa kaivata uusia kokemuksia tai uusia kumppaneita. Tämä voi olla haaste, jos eletään normatiivisessa monogaamisessa suhteessa.
Jos sinusta tuntuu, että seksuaalinen halusi, libidosi, on kateissa, siihenkin on omat syynsä, joista kirjoitan blogissani “Miksi seksuaalinen halu voi kadota vaihdevuosina? – 5 tärkeintä keinoa, millä saat seksuaalisuutesi kukoistamaan”, lue se tästä. Myös parisuhteen haasteet vaikuttavat aina seksuaaliseen halukkuuteen.
Arvostava parisuhde
Vaihtamalla ei kuitenkaan aina parane, ja monet naiset löytävät oman vakikumppaninsa kanssa aivan uudenlaisia tasoja parisuhteessa. Molemmat ovat sitoutuneet yhteiselle tutkimusmatkalle, kasvamaan yhdessä molempia inspiroiviin suuntiin.
Tuttu arjen harmonia tuntuu hyvältä eikä nainen kaipaa suuria elämänmuutoksia. Keskinäinen rakkaus, kunnioitus ja yhteenkuulumisen tunne saavat syventyä. Molemmat tuntevat arvostusta yhdessä kuljettua matkaa kohtaan. Ne kuuluisat myötä- ja vastoinkäymiset hitsaavat yhteen.
Oletko tottunut hakemaan hyvää oloa sieltä mistä sen helpoiten saa? Ei hätää, niin meistä suurin osa nautintoaan toteuttaa. Odotellen, että joku lähelläsi tai ympärilläsi tarjoilee nautintoa. Etenkin, jos koet sen ansainneesi. Ja kun ei tarjoilekaan, koet pettymystä. Miksi et olekaan nautinnon arvoinen?
Rehellistä nautintoa
Hämmentävällä tavalla maailma opettaa, että nautinto on jotain, mikä näyttää ja kuulostaa hyvältä, tai vähintään maksaa valtavasti. Samalla hämmentävällä tavalla ihminen löytää nautinnon pienuudesta ja vähäisyydestä, aitoudesta ja siitä, mikä todella tuntuu. Kun ihmissuhde on merkityksellinen, kohtaaminen tapahtuu tunnetasolla. Kun koet, että sinua on kannateltu, se ei juuri näytä miltään, mutta tuntuu äärettömän hyvältä.
Kun yritämme ravita sisäistä tarvettamme ulkoisesti hyvältä näyttävällä, huutaa tyhjyys sisällämme. Kun oikeasti tunnemme nautinnon sillä kaikella, mitä olemme, koemme vahvaa täyttymystä. Eikä kenenkään muun hyväksyntä tai määritys ole koskaan niin arvokasta, kuin se mitä itse tunnet.
Ulkoisen nautinnon haaste on se, ettei kukaan toinen tässä elämässä tiedä, mistä sinä nautit oikeasti.
Miksi tunnemme niin vähän nautintoa?
Olemme kiintymyssuhteiden haasteiden kautta oppineet, että kaikki hyvä kuuluu ansaita. Tai sen, ettemme oikeastaan ansaitse yhtään mitään. Kun tuollainen kokemus jäytää sisällämme, on vaikea nauttia mistään. Sisäinen nautinto kaipaa valtavaa hyväksyntää, lempeää armollisuutta ja rakkaudellisen ystävällistä kohtaamista juuri sinun itsesi kanssa.
Mitä vähemmän on saanut oppia nautinnon tärkeyteen ja vastaanottamiseen, sitä sitkeämmin ja pontevammin sitä on itselle tarjoiltava. Terveellä välinpitämättömyydellä on keskityttävä siihen, mistä muiden mielestä nautinnollinen elämä rakentuu. On luovuttava siitä, että joku muu tietää paremmin, ja käännyttävä terhakkaasti sitä kohden, mitä sinä kehossasi ja mielessäsi tunnet ja koet.
Nautinto tuottaa syyllistymätöntä mielihyvää
Nautinto on iloa, hyvänolon tunnetta ja se tuottaa sisäistä rauhaa, johon saat pysähtyä. Siitä ei tarvitse kokea syyllisyyttä, vaan tiedät valmiiksi, että mennään kuinka pitkälle hyvänsä, lopputulos on aina sinua voimauttava. Nautintoa ei tarvitse ansaita, vaan se kuuluu sinulle joka tapauksessa, koska olet ihminen. Ja nautinnon kokemukset saavat elämän tuntumaan paremmalta. Kun nautinto on elämässä pienin keinoin läsnä kaiken aikaa, se tekee elämästä merkityksellistä, syvää ja elämisen arvoista.
Mistä sinä voisitkaan nauttia juuri tänään edes hetken tai useamman?
Tuija Siljamäki on tiedetoimittaja (FM) ja kirjallisuusterapiaohjaaja sekä kahden nuoren aikuisen äiti. Hänellä on kokemusta on vaikeasti ruoka-allergisen ja tyypin 1 diabetesta sairastavan lapsen kasvattamisesta sekä uupumuksesta. Häneltä on ilmestynyt tietokirja Kuokkavieraita: diabetes, allergia ja meidän perhe (Kirjapaja, 2020).
Tuija Siljamäki. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen
Halusin olla hyvä äiti: hymyileväinen, kannustava, jaksavainen. Kukapa ei haluaisi?
Sitten seurasi takaiskujen sarja, joka romahdutti perheeni arjen. En pystynyt enää siihen, mitä vaadin itseltäni, hädin tuskin pysymään hereillä.
Uskotko, että suurin osa niistäkin vanhemmista, joiden lapsi huostaanotetaan, rakastaa lastaan ja haluaa heille pelkkää hyvää? Tapauksista valtaosan taustalta löytyy vanhemman uupumus.
Uskotko, että jokaisella ihmisellä napsahduspisteensä?
Positiivinen vanhemmuus oli vuosituhannen vaihteessa tavoite ja taikasana – ja on sitä edelleen. Moni tutkimus vahvistaa kannustavan kasvatuksen olevan lapselle hyväksi, mutta vasta viime aikoina on alettu tutkia sen hintaa vanhemmille.
Ei riitä, että vanhempi tarjoaa ruuan ja katon pään päälle, vaan hänen tulee auttaa lasta kaikin mahdollisin tavoin kehittymään onnelliseksi, tasapainoiseksi ja menestyväksi yksilöksi. Totta kai pitää.
Positiivinen kasvatus vaatii vanhemmalta kuitenkin aikaa, energiaa, kekseliäisyyttä ja tunteidensäätelyä. Se on paljon vaadittu näissä työelämän paineissa ja reikäisissä tukiverkostoissa. Aina ei hymyilytä, kun pitää kiskoa lapset aamukuudelta uniltaan, jotta he ehtivät kouluun tai päiväkotiin ja itse töihin.
Ja entä jos lapsella on ”haasteita”? Viidesosalla suomalaislapsista on joku pitkäaikaissairaus, psyykkinen tai fyysinen – tai molemmat.
Mitä maksaa sisälle kertyvien kielteisten tunteiden tukahduttaminen, hymyileminen poskilihakset krampissa? Voiko se jouduttaa vanhemman loppuunpalamista?
Vastaus: kyllä voi. Ihan samoin kuin asiakaspalvelu- ja hoivatöissä voi käydä.
Tunteita tulee säädellä, se on selvää, mutta millainen säätely uuvuttaa? Sitä vanhemmuuden tutkijat koettivat selvittää. Kävi ilmi, että iloisen naamion vetäminen kasvoille vaatii niin paljon energiaa, että alkaa uuvuttaa. Mutta jos aidosti yrittää muuttaa suhtautumistaan ja tunteitaan, se ei kuormita läheskään yhtä paljon.
Pitäisikö siis opetella rakastamaan kiirettä, hektisyyttä ja unenpuutetta?
Ehkei ihan niin, mutta stressinsäätelymenetelmät voivat vähän auttaa. Esimerkiksi stressinlähteiden tunnistaminen ja hyvien asioiden huomaaminen. Loputtomiin ne eivät kuitenkaan auta venymään. Vanhempikin tarvitsee yöunensa ja lepohetkensä voidakseen ladata sydämensä akkuja. Mikään stressinsäätelymenetelmä ei paikkaa viikkojen univajetta ja itsen laiminlyöntiä.
Yhä useamman vanhemman joustokyky on kulutettu loppuun. Länsimaiden vanhemmat ovat viisi kertaa uupuneempia kuin muissa tutkituissa maissa, ja suomalaisvanhemmat kuuluvat maailmaan uupuneimpiin. Vastuuta arvokkaasta pääomastamme – lapsista – olisi jaettava tasaisemmin.
Koulut ja päiväkodit auttavat jo paljon, mutta miten on työelämän laita? Kasvatetaanhan kodeissa tulevaa työvoimaa ja eläkkeidemme maksajia. Ehkä myös lapsettomat voisivat havahtua huomaamaan, kuka hoitaa heitä vanhana ja kustantaa heidän eläkkeensä.
Ja sen kai pitäisi olla jo itsestäänselvää, että pariskunnat jakavat lastenhoidon tasa-arvoisesti. Mutta onko se? Viimeisimmän tasa-arvobarometrin mukaan työsarkaa riittää. Naiset käyttävät edelleen lastenhoitoon noin 45 minuuttia miehiä enemmän vuorokaudessa. Ei siis ihme, että myös vanhemmuusuupumus on yleisempää naisilla.
Lähteet:
Heino, T. ja muut (2016). Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt, taustat, palvelut ja kustannukset. HuosTa-hankkeen (2014–2015) päätulokset.
Roskam, I., et alii. (2020). Parental Burnout Around the Globe: A 42-Country Study International Investigation of Parental Burnout.
Lin, G. -X., Hansotte, L., Szczygieł, D., Meeussen, L., Roskam, I., & Mikolajczak, M. (2020). Parenting with a smile: Display rules, regulatory effort, and parental burnout.
Janne Halla on Ihminen tavattavissa -terapeutti ja mindfulness-ohjaaja, jolle työ ihmisyyden parissa on enemminkin elämäntapa ja kutsumus. Janne ihmettelee ja ihastelee ihmisyyden ilmiöitä Mitä sun sydän sanoo?- podcastissa ja blogissaan. Vapaa-ajallaan Janne on intohimoinen rock-kitaristi, mökkeilijä ja ruuanlaittaja.
Viha on yksi ihmisen perustunteista ja kuten kaikilla tunteilla, sillä on ollut ja on tärkeä merkitys lajikehityksen kannalta. Meissä on kahdenlaista vihaa: rakkaudellinen viha, joka pitää meidän henkilökohtaisia rajoja suhteessa muihin ja suojelee meille tärkeitä asioita. Sen ei tarvitse turvautua väkivaltaan tai aggressioon.
Tuhoava viha on taas nimenmukaisesti sitä, jonka tarkoituksena on tuhota usein väkivallan keinoin. Sen alle jää niin muut ihmiset kuin kaikki muukin elollinen ja materia. Tuhoava viha ei kunnioita mitään eikä nöyrry kenenkään tai minkään edessä. Viha-sana viittaa usein jälkimmäiseen eikä ensimmäistä edes tunneta. Tuhoavan vihan voi jakaa edelleen kahteen eri kategoriaan sen näkyvyyden puolesta: avoimeen ja piilotettuun.
Kuten muutkin tunteet, viha muuttuu ongelmalliseksi kroonistuessaan tai kun sitä joutuu patoamaan sisälleen. Samalla tavalla esimerkiksi häpeä voi kroonistuessaan aiheuttaa masennusta. On aivan päivänselvää, että jos emme pysty purkamaan vihaa rakentavasti, kannamme aina vihaa kokiessamme kupillisen ruutia kellariin, kunnes jonain päivänä se leimahtaa pienestä kipinästä. Patoutunutta vihaa voidaan purkaa osaavissa käsissä, turvallisessa paikassa esimerkiksi ammattiauttajan vastaanotolla. Tällöin on suotavaa, että vastaanottava osapuoli on tehnyt itsessään vihatyötä eikä pelästy tai pelkää sitä kohdatessaan.
Nyky-yhteiskunnassa vihan näyttäminen ja kokeminen on usein niin pelottavaa, että sitä yritetään siivota pois näkyvistä ja välttää keinolla millä hyvänsä. Paradoksaalisesti kun välttelemme jotain tunnetta, kasvatamme samalla sen voimaa. Eritoten miehen viha on melkeinpä tabu yhteiskunnassamme ja se on myös toisaalta täysin ymmärrettävää, niin näyttävää ja satuttavaa se on. Esimerkiksi parisuhdeväkivallasta puhuessamme mies on edelleen se osapuoli, joka sitä useimmiten harjoittaa. Vihaan tutustuminen ja sen työstäminen on avainasemassa, jotta vihasta tulisi elämää rakentavaa eikä tuhoavaa voimaa.
Tässä muutamia vihan ilmenemismuotoja, jotka voivat valaista omia käyttäytymismalleja.
Avoin viha ilmenee usein aggressiivisena käyttäytymisenä.Avoimen vihan näyttäminen voi olla riidan haastamista, huutelua, uhkailua, lyömistä, kiusantekoa ja fyysisten rajojen rikkomista. Riidan haastaminen baari- tai nakkikioskin jonossa on tästä klassinen esimerkki. Avoimen vihan tuottamat aggressiot päätyvät valitettavan usein uutisiin.
Piilotettu viha ei ole niin näkyvää, se on muiden ulkopuolelle jättämistä, sanoilla vahingoittamista, mitätöintiä, juoruilua, yllyttämistä, nettitrollausta ja muuta samankaltaista toimintaa. Piilotetusta vihasta kumpuaa henkistä väkivaltaa pahimmillaan, kun fyysinen väkivalta on avointa ja näkyvää. Piilotettu viha voi olla aggressiota sanojen muodossa tai sanojen välissä. Ei sanota mitään, mutta annetaan ymmärtää. Jos on yhdessä sovittu, miten toimitaan, niin silloin vihan ilmaisu voi olla kun ei edes tee mitään. Esimerkiksi jos on sovittu, että ilmoitetaan parisuhteessa menemiset iltaisin ja kun sitä ei tee, voi olla, että viha nostaa päätään. Piilotetun vihan tunnistaminen voi olla joskus todella haastavaa.
Kiltteys. Paradoksaalisesti kiltteys saattaa juontaa juurensa vihan tunteesta. Kun lasta vaaditaan jatkuvasti olemaan kiltti ja kiltisti, hän voi vastata, että minähän olen sitten perkele kiltti nyt ja aina. Eihän me aikuisetkaan olla aina kilttejä, miten lapselta voisi sitä vaatia? Kun sitten aikuisena kiltti hoitaa kodin ja lapset ja harrastukset ja puutarhan ja muidenkin työt, voi tuloksena olla räjähdysvaara. Kiltit usein uupuvat tai tekevät äkkipikaistuksissaan jotain peruuttamatonta.
Auktoriteetit. Onko aina helppoa pelata samoilla säännöillä vai olisiko mukavampaa luoda omat? Onko joskus liikenteessä vaikeaa ajella muiden tahtiin tai tuleeko joskus huijattua vakuutushakemuksessa tai veroilmoituksessa? Tekeekö tilaisuus varkaan, jos tietää, että ei voi jäädä kiinni? Jos suhde auktoriteetteihin hiertää, voi olla, että alla on tukahdutettua vihaa jotain varhaista auktoriteettihahmoa kohtaan.
Kannoin itse elämässäni vihaa vuosikausia ja olen kohdannut tai nähnyt kaikkia näitä vihan muotoja omassa taustassani. Ja vaikka se onkin ollut kipeää, omaan vihaan tutustuminen ja sen tiedostaminen on vapauttanut elämään aivan uudella tavalla.
Nuorena luulin, että elämässä pitäisi löytää jokin yksi oikea oma polku. Ammatti jolla pärjää, unelmien talo jossa asua, kelvollinen parisuhde – ainakin joku joka huolii. Näillä sitten mennään hamaan loppuun.
Eroja ajateltiin ennen epäonnistumisina, ammatin vaihtamista epätavallisena. Kukaan ei kertonut, miten monella tavalla elämä voi ja saa muuttaa muotoaan.
Nyt – vuosikymmeniä enemmän elämää nähneenä – uskon, että elämän ei kuulukaan asettua yhteen pysyvään uomaan. Elämä voi olla jatkuvaa tanssia muodottomuuden ja muodon, epäselvän ja selvän välillä.
Uutta voi alkaa, vanhaa hajota, eikä sen tarvitse tarkoittaa epäonnistumista.
Joskus jotain menee rikki kesken kaiken ilman, että sitä olisi kukaan osannut ennustaa.
Muutos on harvoin selkeä ja suoraviivainen – reitti uuteen useimmiten käy kaaoksen kautta.
Välillä löytyy uusi suunta, kirkas tavoite. Mutta kun polku on kuljettu johonkin pisteeseen – kun työsuhde päättyy, kun projekti on valmis, kun ihmissuhde tulee tiensä päähän – jotain hajoaa taas.
Uutta voi alkaa, vanhaa hajota, eikä sen tarvitse tarkoittaa epäonnistumista.
Kun jotain loppuu, uusi saattaa antaa odottaa itseään. Tarinoiden väliin muodostuu tyhjä tila. Sekin on tärkeä vaihe elämässä, vaikka se voikin tuntua ”ei-vaiheelta”. Kun siinä ei ehkä ole mitään – ainakaan sitä, mitä toivoisit… korkeintaan hämmennystä, epätietoisuutta, luopumista, surua, haikeutta.
Miltä tuntuisi antautua muutokselle? Oli se sitten täynnä myllerrystä tai tyhjää. Muutosta ei tarvitse rakastaa eikä kaikesta tarvitse olla kiitollinen, mutta elä rohkeasti siinä, missä olet nyt. Tunne ne tunteet, joita muutos kaikessa kaoottisuudessaan herättää.
Muista, että aina ei tarvitse tietää, mihin on menossa. Aina ei tarvitse olla menossa minnekään.
Saat olla välillä ihan pihalla. Saat olla kokeilla ja erehtyä. Saat luopua siitä, mikä on ”ihan hyvä”.
Elämänpolku voi olla etsimistä ja löytämistä, vastaanottamista ja irtipäästämistä, uuden ihmettelyä ja vanhasta luopumista. Anna arvoa sille vaiheelle, jota elät juuri nyt, vaikka se olisi myllertävää, tyhjää tai kaoottista.
Uskalla levätä muutoksen keskellä – vähitellen uusi löytää luoksesi, ehkä jopa silloin, kun vähiten sitä odotat.
Herkän perheenjäsenen kanssa elämä on omanlaisensa seikkailu, sillä herkkä toimii monissa tilanteissa eri tavalla kuin muut.
Toisinaan herkkä väärin ymmärretään ja koetaan epäsosiaalisena tai jopa tylynä. Todellisuudessa herkkä on myötätuntoinen ja empaattinen mutta kaipaa muita enemmän omaa tilaa. Hän väsyy helposti aistiessaan tunteita ja tilanteita muita vahvemmin.
Herkän kanssa eläessä kannattaa muistaa ainakin muutama perusasia:
Herkkä ei ole draamakuningatar vaikka tunteekin vahvasti
Herkkä lapsi (ja aikuinenkin) saattaa loukkaantua muita helpommin. Hän ei kuitenkaan pahoita mieltään ollakseen dramaattinen. Hän vain aistii ja kokee asioita vahvoilla tunteilla.
Oman tilan hakeminen ei tarkoita sitä, että lapsi olisi sosiaalisesti vaillinainen
Vetäytyminen ei tarkoita sitä, ettei herkkä pitäisi ystävistään tai läheisistään. Hän ei vain aina pysty sosiaalisiin ponnistuksiin. Herkkä ahdistuu helposti, jos häntä kehotetaan tapaamaan enemmän ystäviään tai menemään mukaan ryhmiin. Hän kyllä tapaa ja menee, kun on löytänyt siihen tarpeeksi voimavaroja.
Herkkä ei lepää laiskuuttaan, vaan voimia kerätäkseen
Väsymys ei ole herkälle laiskuutta, vaan sitä, että herkkä kaipaa toiminnan vastapainoksi muita enemmän lepoa. Siksi reipastumis- ja piristymiskehotukset ovat suolaa herkän haavoille.
Ystävät ovat mukana elämässä juuri oikeassa suhteessa
Herkällä on usein ympärillään paljon ihmisiä, jotka haluavat olla hänen ystäviään, sillä herkkä on hyvä kuuntelemaan ja hän ymmärtää toisen tunnetiloja.
Se, ettei herkkä ole aktiivisesti yhteydessä ystäviinsä, ei tarkoita sitä, ettei hän pitäisi ystävistään tai ystäviä pitäisi vaihtaa. Herkkä vain tasapainottelee jatkuvasti sosiaalisen ja yksityisen elämän kanssa.
Herkkää kannattaa rohkaista elämään hetkessä
Herkillä on taipumusta pyöritellä mielessään kaikenlaisia asioita menneestä ja tulevasta. Herkkä on superanalysoija, ja siksi häntä kannattaa rohkaista keskittymään tähän hetkeen ja olemaan läsnä kulloisessakin tilanteessa juuri nyt.
Herkkä kaipaa rutiineja
Herkät ovat usein kilttejä ja ajattelevat helposti muiden tarpeita. Herkkää kannattaa rohkaista pitämään kiinni omista mielipiteistään ja tarpeistaan. Herkät kaipaavat muita enemmän rutiineja arkeensa. Ne auttavat jaksamaan ja pitämään tasapainon elämässä.
Anna herkän leikkiä myös yksin
Herkkä pitää hiljaisuudesta. Riehuminen ja äänekkäät leikit eivät ole häntä varten. Herkkä lapsi pitää leikeistä myös itsekseen. Älä sorru soimaamaan, vaikka mukana olisi toisinaan mielikuvitusystäviä. Ne ovat nimittäin herkän lapsen elämässä yleisempiä kuin muiden.
PS. Joskus yksinolo on ihaninta. Aina ei tarvitse jaksaa.
Kun elämä kuluttaa ja kuormittaa, yksikin kannatteleva ajatus voi auttaa jaksamaan. Auttaisiko jokin näistä ajatuksista sinua?
Muista, että elämä on luonteeltaan syklistä.
Tavoitteet kannattaa mitoittaa jaksamisen mukaan. Joskus oikea tavoite on vain hengittää ja kannatella itseään tässä ja nyt.
Kun antaudut olemaan pieni ja päästät irti yrittämisestä, voimat alkavat taas palautua.
Vaikeista elämänvaiheista ei välttämättä tarvitse löytää elämää suurempia oivalluksia, mutta usein ne auttavat arvostamaan sitä hetkeä, jolloin asiat ovat hyvin.
Ja lopuksi tärkeimpänä… toivo. Miltä tuntuisi luottaa siihen, että uutta ja parempaa on tulossa?
Jos voimavarasi ovat vähissä, tule hetkeksi lepäämään Katri Syvärisen lempeään, sallivaan ohjaukseen. Tila tarinoiden välissä -workshop (la 30.9. klo 10–12.30 Zoomissa) on suunnattu sinulle, joka olet kokenut viime vuosina väsymystä tai toivottomuutta. Ehkä sinun on vaikea sallia itsellesi lepoa ja hellittämistä… Katrin workshop tuo syksyyn lohtua ja toivoa. Lue lisää ja varaa paikkasi! Tallenne saatavilla.
Yksi tärkeimmistä asioista jonka olen oppinut elämässä, on se, että aitoja asioita löytää vain aitouden kautta. Sanonta “hyvä tulee hyvän luokse”, vaikka hieman hattaraiselta kuulostaakin, pitää paikkansa.
Uskoi korkeampiin voimiin ja ihmeisiin, tai ei, asiat tuntuvat usein loksahtavan ikään kuin itsestään paikalleen kun seuraa sisäistä johdatustaan.
“Itsekunnioitus vahvistuu, kun toimii tavoilla, joita itse kunnioittaa.”
Yksi osa sisimpänsä seuraamista on kuunnella ja ilmaista itseään ja tunteitaan. Se on totuudenmukaisena olemista sisimmälleen, kuin myös ulospäin. Se ei ole aina helppoa, kumminkaan päin, mutta se on avain yhteyteen itsen ja elämän kanssa, sillä itsekunnioitus vahvistuu, kun toimii tavoilla, joita itse kunnioittaa.
Sanomatta ja tekemättä jättämistä seuraa katumus, sitä turhautuminen ja se johtaa patoutuessaan inhoon ja vihan tunteisiin. Pitkään itseään vastaan toimiminen alkaa näkyä negatiivisuutena, kuten moittimisena ja vähättelynä itseä, muita ja itse elämää kohtaan. Ennen pitkää omaa virtaansa vastaan uiminen johtaa voimattomuuteen, uupumukseen ja tyhjyyden tunteeseen.
“Jos tuntee olevansa elämässään tuuliajolla, on hyvä tarkastella, että sivuuttaako omia tunteitaan ja tarpeitaan jokapäiväisessä elämässä.”
Tiedän miltä tuntuu, kun ei tunnu miltään. Joskus sivuutin omia haaveitani liian pitkään ja kadotin yhteyden itseeni, mutta tiedän myös miltä tuntuu, kun alkaa rohjeta jälleen elää oman näköistään elämää. Se on jatkuvaa tietoisen valitsemisen virtaa jossa epäonnistumiset ja harha-askeleet ovat osa matkaa. Tulevan tuntemattomuus kutsuu meissä esiin rohkeutta ja virheet antavat meille mahdollisuuden oppia anteeksiannosta, sekä armollisuudesta.
Jos tuntee olevansa elämässään tuuliajolla, on hyvä tarkastella, että sivuuttaako omia tunteitaan ja tarpeitaan jokapäiväisessä elämässä. Se on oikea paikka löytää takaisin itsensä äärelle tietoisilla muutoksilla, paremmilla valinnoilla. Eikä suinkaan tarvitse tavoitella kuuta taivaalta, vaan aloittaa niistä pienimmistä arkisista asioista jotka tarjoavat paikan rohkeudelle uudelleen ja uudelleen joka päivä.
Jos haluaa, että elämä avautuu meille, meidän tulee rohjeta avautua elämälle. Kun tekomme ovat linjassa omien arvojemme ja ajatustemme kanssa, me olemme linjassa itse elämän kanssa.
Näitä asioita mietin tänään päivälenkillä kun istahdin hetkeksi penkille järven rannalla. Toivon, että näistä ajatuksista on apua, toivoa, iloa tai inspiraatiota sinunkin polullesi.
TOIMITUKSEN VINKKI: Aitoutesi pääsee esiin, kun rohkenet puhua ja toimia arvojesi mukaan
Jos itsensä sivuuttaa ja pyrkii olemaan jotain sellaista, mitä ei aidosti ole, saattaa olla kyse siitä, että pyrkii jatkuvasti hyväksyttämään itseään muilla. Jos myötäilee aina muita, voi käydä niin, ettei tiedä enää, mitä ihan oikeasti tuntee, ajattelee ja haluaa. Sopeutumisen vuoksi ikään kuin kaventaa ja typistää itsensä, oli kyse sitten töistä, parisuhteesta, vanhemmuudesta, suvusta tai ystävyydestä.
Reija Könösen ja Sanna Laakkion lanseeraama rohkean rehellisyyden malli auttaa näyttämään muille sen, mitä aidosti on. Rohkea rehellisyys on aitoa, sydämestä lähtevää rehellisyyttä ilman syyttelyä, painetta ja pelkoa. Kun olet rehellinen, tulet nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäsi ja suot saman muille.
Tutkimuksissa ujoilla ihmisillä on joko keskimääräiset tai keskimääräistä paremmat läheiset ihmissuhteet. Tämä johtuu siitä, että ujous on yhteydessä prososiaalisuuteen. Prososiaalinen ihminen on myötätuntoinen, yhteistyöhalukas, avulias, pyyteetön, vaatimaton, luotettava ja hienotunteinen. Prososiaaliset ihmiset arvioidaan luotettavammiksi ystäviksi ja romanttisiksi kumppaneiksi, sekä̈ keskimääräistä pidetymmiksi työtovereiksi. Myös ujo ihminen on läheisissä ihmissuhteissa usein joustava ja sen vuoksi pidetty läheinen.
Sosiaalinen herkkyys ja ujous voivat liittyä näihin tunnelukkoihin
Ajattele hetki jotain sinulle läheistä ujoa ihmistä; hyvin todennäköisesti huomaat, että edellinen kappale pitää hänenkin kohdallaan paikkansa. Hän on usein se, joka auttaa muita, eikä pyydä vastapalveluksia. Hän ei korosta itseään, pitää ihmisten salaisuudet omanaan ja valitsee sanansa tarkkaan, että ei loukkaisi ketään. Sen sijaan narsismitason itsekeskeisyys, muita satuttava antisosiaalisuus, valtapelit ja juonittelu, tai muiden vaikeuksista nauttiminen, kuvaavat vain harvoin ujoa ihmistä.
Prososiaalisuudessakin on kuitenkin sudenkuoppansa, etenkin jos se on kehittynyt rajattomaksi vuorovaikutustyyliksi, jolla pyritään estämään esimerkiksi hylkääminen ja torjunta. Tällaista vuorovaikutustyyliä kutsutaan skeematerapiassa ohjailtavuuden skeemakategoriaksi ja se on yläkäsite kolmelle tunnelukolle: 1) Alistumiselle, 2) Uhrautumiselle, 3) Hyväksynnän hakemiselle.
Autatko aina muita, vaikka et jaksaisi? – Näin voit harjoitella rajanvetoa
Näitä kaikkia kolmea tunnelukkoa yhdistää toimintamalli, jossa yksilö laittaa muiden tarpeet omiensa edelle saadakseen muilta ehdollista hyväksyntää. Kaikki kolme tunnelukkoa ovat yhteydessä omien etujen puolustamisen ja jämäkkien rajojen laittamisen haasteisiin. Yksilö usein joustaa liikaakin omista eduistaan ja rajoistaan saadakseen muiden hyväksynnän tai estääkseen esimerkiksi läheisen ihmisen hylkäämisen. Jos koet, että olet aina se, joka päätyy auttamaan muita oman jaksamisensa kustannuksella, voit hyötyä seuraavista ohjeista itsetuntemukseen ja kommunikaatioon liittyen:
1. Opettele tunnistamaan omat tarpeesi. Kun tunnistat omat tarpeesi, on helpompi tunnistaa tilanteita, joissa ne eivät täyty.
2. Määrittele omat rajasi. Kun olet määrittänyt omat rajasi, on helpompi tunnistaa, jos toisen pyyntö ylittää ne.
3. Ole rehellinen itsellesi ja muille omista tunteistasi. Rehellisyys on hyvä kompassi. Muista tämä, kun arkailet jotain asiaa, jonka haluaisit sanoa suoraan.
4. Ole kohtelias, mutta jämäkkä. Kieltäydy palveluksesta kohteliaasti, mutta jämäkästi. Osoita empatiaa toisen avuntarvetta kohtaan, mutta älä pyydä anteeksi, että et voi auttaa.
5. Älä perustele liikaa syitä. Jos perustelet liikaa syitä, toinen alkaa helposti väittelemään ovatko järkiperustelusi vedenpitävät. Muut kiireet ja oma jaksaminen ovat aina riittävä syy.
6. Opettele sietämään kieltäytymisestä seuraavaa epämukavuuden tunnetta. Loppujen lopuksi kyse on omien tunteiden sietämisestä. Siedätkö sitä tunnetta, joka seuraa, kun sanot toiselle ei?
Ujot ihmiset ovat keskimääräistä useammin prososiaalisia ja prososiaalisille ihmisille kehittyy keskimääräistä herkemmin ohjailtavuuden tunnelukkoja. Tämän vuoksi myös useat sosiaalisesti herkät asiakkaani kärsivät niistä. Ohjailtavuuden tunnelukkojen avaaminen vaatii usein työtä, koska niiden taustalla on usein annos perusluonnetta ja vuosien vuorovaikutushistoria.
Liian äkkijyrkkiin muutoksiin ei kannata ryhtyä, että ei tule tehtyä ja sanottua jotain mitä ei tarkoita. Muutos onkin hyvä aloittaa pienestä; tunnistaa harmittomia tilanteita, joissa harjoitella toisin toimimista. Onneksi usein pienikin muutos riittää käynnistämään prosessin ja perhosen siiveniskulta vaikuttavalla harjoitteella voi pitkän ajan kuluessa olla suuri tasapainottava vaikutus vuorovaikutustyyliimme.
Kirjoittaja Joni Martikainen on psykologi, tietokirjailija ja Ujonrohkaisija-palvelun päätuotekehittäjä. Ujonrohkaisija on kehitetty sosiaalisesti herkille jännittäjillle. Palvelu tarjoaa tutkittua tietoa, yksilöllisen tilannekartoituksen, sosiaalisen harjoitteluohjelman sekä psykologi-asiantuntijan henkilökohtaista ohjausta. Lisätietoja Ujonrohkaisija-palvelusta löydät TÄÄLTÄ.
Arjessa ei aina ehdi huomata, milloin voimat hupenevat. Uupuneeseen oloon voi tottua. Voi olla vaikea hyväksyä sitä, kuinka paljon lepoa oikeastaan tarvitsisi.
“Pitäisihän minun jaksaa, kun muutkin…”
Itselläni oli ennen uupumusta mielessä huomaamattani tietyt raamit, minkä määrän lepoa täytyy riittää. Ajattelin usein, että johan minä yhden illan tai viikonlopun otin rennosti, kyllä nyt pitäisi taas jaksaa.
Mutta oikeastaan en silti olisi jaksanut.
Mistä tiedät, että on korkea aika hellittää?
– Olet kohdannut isoja asioita, mutta et ole ehtinyt pysähtyä käsittelemään niitä. Olet tarkoituksella sysännyt sivuun vaikeita tunteita, jotka ovat liittyneet vaikkapa eroon, luopumiseen tai menetykseen. Olet salaa toivonut, että ikävä olo menisi ohi, jos vain jatkat eteenpäin.
– Et muista, milloin olisit viimeksi tuntenut itsesi levänneeksi ja elinvoimaiseksi. Et suorastaan muista, miltä levollisuus tai innostus ylipäätään tuntuvat. Tunnet olosi usein väsyneeksi, levottomaksi tai turtuneeksi.
– Et mitenkään jaksaisi enää pinnistellä, mutta koet ettei sinulla ole vaihtoehtoa. Ehkä jo tajuat yrittäneesi liikaa, liian pitkään. Salaa toivot, että kunpa katkaisisit vaikka jalkasi, jotta pääsisit sairaslomalle lepäämään.
– Alat kohdata vastoinkäymisiä. Asiat takkuilevat, vaikka yrität parhaasi ja vieläkin enemmän. Elämä tuntuu koko ajan hankalammalta.
Muista, että et voi pinnistellä loputtomiin. Ennemmin tai myöhemmin voimat loppuvat.
Mitä hellittäminen sitten voisi tarkoittaa? (Siis muutakin kuin pitkää sairaslomaa.)
– Säädät elämäsi aikatauluja ja tavoitteita uusiksi siltä osin, kuin se on mahdollista. Pienikin helpotus voi keventää oloa paljon. Se muistuttaa, että vähempikin riittää.
– Annat itsellesi armoa arjen asioissa. Et ruoski itseäsi siitä, jos jokin on välillä tekemättä tai se on tehty vähän sinne päin.
– Opettelet kohtaamaan itsesi rehellisesti siinä, missä olet nyt: keskeneräisenä, väsyneenä, riittämättömänä – tai mitä ikinä koetkin. Usein puskemme eteenpäin vain siksi, ettemme uskalla kohdata kipuiluamme.
– Ehkä luovut jostakin tekemisestä tai suunnitelmasta. Annat itsesi huoahtaa tyhjässä tilassa. Opettelet jättämään elämään enemmän väljää ja tekemään asioiden väliin tilaa.
