Lomaa, lomalomalomaa – milloin tulet? Viikonloppu milloin tulet? Tule jo!
Moni meistä haaveilee lomasta ja viikonlopusta, siitä, kun ei ole pakko tehdä mitään. Saa vaan olla. Saa nukkua. Saa tuntea itsensä eläväksi.
Odotamme ja sitkuttelemme. Toivomme, että aika kuluisi nopeasti. Niin, että elämä olisi pelkkää lomaa. Omaa aikaa.
Arki on kuin ovimatto, joka on välissä matkalla ”oikeaan” elämään. Välillä se vaan tuntuu tosi pitkältä matolta, joka ei meinaa millään päättyä.
Ystäväni sanoi pitkän syöpäsairastelun loppuvaiheessa, että kunpa olisi saanut elää ihan tavallista arkea ilman sairautta. Eräs ystäväni totesi eron jälkeen, että kaipaa kaikkein eniten päättyneestä parisuhteesta arkisia asioita: sitä, kun käytiin yhdessä kaupassa tai käveltiin töihin yhdessä. Vanhukset sanovat usein haastatteluissa, että jos voisivat tehdä jotain toisin, olisivat enemmän nauttineet ihan tavallisesta arjesta lasten kanssa.
Tavallinen arki voi olla timanttista elämää
Arjessa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Se on aikaa, jossa suurimman osan elämästämme vietämme. Vika on sen sisällössä. Tai enemmänkin siinä, että nykyihmisen arki on niin kiireistä, että arki alkaa tuntua tarpomiselta. Ainainen kiire ja velvollisuuksien täyttäminen saa aikaan sen, että haluamme lomaa elämästämme, arjesta. Kiire saa aivomme pitämään tulevaisuutta (lomaa) tärkeämpänä kuin tätä hetkeä. Emme halua olla läsnä siinä todellisuudessa, mitä arki meille tarjoilee.
Arki on kuitenkin timanttisinta elämää (ainakin, kun jälkeenpäin sitä tarkastelee): Siellä tapahtuu suuria oivalluksia, suuria kohtaamisia, lasten kasvu, rakastumiset, ilot ja onnistumiset. Arki saa meidät kohtaamaan itsemme, tunteemme ja omat oppiläksymme. Jokainen päivä meille tarjoillaan valtava määrä aistinautintoja ja kokemuksia – mutta kiireessä emme niitä välttämättä näe tai ehdi ihastella.
Minä tein jossain vaiheessa päätöksen, että koska läsnäoleva ja kiireetön arki saa jokaisen päiväni tuntumaan elämältä, teen kaikkeni sen eteen, että minä en juokse aivojeni tuotosten perässä henkihieverissä. Mikään tavoite, päämäärä tai asia ei ole niin tärkeää, että menetän arvokkaita päiviä elämästäni läpijuoksuun.
Päätöksen jälkeen kohtasin kauhistuksen: Miten arki pitäisi rakentaa, jotta se alkaa tuntua tasapainoiselta ja hyvältä? Kun kukaan tai mikään ei määrää arkeni sisältöä, millaiseksi sen rakennan? Kun kukaan ei kerro, mitä minun pitää tehdä, kuinka paljon ja missä ajassa – miten toimin arkeni arkkitehtuurina? Kuinka kamalaa on ottaa itse vastuu siitä, millaiseksi oman elämänsä ja arkensa rakentaa! Sen lisäksi, että kohtaa oman sisäisen kriitikkonsa, saattaa joutua kohtaamaan ”normaalin” arjen eläjät ja heidän ihmetyksensä.
Miten olla ajelehtimatta arjessa?
Arjessa on helppo ajelehtia muiden määräysten pakkojen, omien uskomusten ja tyypillisten kaavojen mukaan. On helppo antaa oman elämän ohjat jokin muun päätettäväksi, jotta ei tarvitsisi itse tietää, mitä haluaa. Tai kohdata omia tarpeita, tunteita ja muita ihmisiä rehellisesti joka päivä.
Minusta elämä kaikessa ainutlaatuisuudessaan on kuitenkin sen arvoinen, että yksikään päivä ei jää elämättä. Että emme elä odottaen vaan nauttien.
Muista, että myöhemmin tulet kaipaamaan juuri niitä arkisia hetkiä, joista ehkä yrität kiireessä pyristellä niin kovasti pois. Muista, että sinulla on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämääsi. Muista, että vaikka elämäsi ainekset sattaavat olla levällään pöydällä, sinä päätät, leivotko pakkopullan vai unelmatortun.
Anna arjellesi mahdollisuus olla hyvä sinulle.
TOIMITUKSEN VINKKI: Mitä jos arjen ei tarvitsekaan olla kovin ihmeellistä – mutta siinä voi silti olla taikaa?
Taikahetkiä elämään -kortit auttavat pysähtymään ja kuulostelemaan omaa elämää, ajatuksia ja tuntemuksia. Korttien avulla voit löytää uusia näkökulmia käsillä olevaan elämäntilanteeseen sekä vastauksia syvältä sisältäsi.
Kortit toimivat tukena, inspiraationa, lohtuna ja peilinä, kun haluat pysähtyä ja peilata elämäntilannettasi.
Nämä kortit ovat Sinulle, joka…
…meinaat kadottaa itsesi arjen kiireiden alle.
…kaipaat pieniä muistutuksia siitä, miten ihmeellistä elämä voi olla.
…haluat tutustua itseesi yhä uudestaan ja uudestaan.
…haluat oppia näkemään elämän uudella, taianomaisella tavalla.
…kaipaat uusia näkökulmia nykyiseen elämäntilanteeseen.
Olen joutilaan ja luonnollisen vanhemmuuden vankka kannattaja. Joutilaisuuden motto ”Jätä lapsi rauhaan” voi kuulostaa siltä, että lapsi jätetään heitteille. Joutilaisuudessa lapsen sijaan heitteille jätetään uskomuksia hyvästä vanhemmuudesta, kiirettä, stressiä, aikatauluja, ulkopuolisten asettamia paineita ja muiden mielipiteitä siitä, miten asioiden tulisi olla. Tämä vaatii rohkeutta ja usein elämäntapamuutosta kiireettömämpään arkeen. Sellaiseen arkeen, jossa on aikaa kuunnella itseään ja keskittyä elämänsä tärkeimpiin ihmissuhteisiin. Arkeen, jossa on rauhaa ja aikaa rakkaudelle.
Joutilaisuus on ennen kaikkea luottamusta siihen, että rauhassa hyvä tulee. Joutilas vanhempi ei opeta lastaan. Joutilas vanhempi oppii lapseltaan. Hän luottaa ja uskoo lapsen omaan viisauteen. Joutilaalla vanhemmalla ei ole kiire sanoittaa ja kertoa kaikkea lapselle. Hän odottaa, että lapsi kysyy. Hän haluaa lapsen elävän mahdollisimman pitkään taikamaailmassa. Hän on lapselleen läsnä, mutta usein hiljaa. Sanat ja määritelmät ovat aikuisten yhteisesti sovittua todellisuutta, ja lapsi ei vielä elä siinä todellisuudessa.
Kun lapsi näkee kastemadon, hän näkee värien sinfonian, eri muodot, limaisuuden tai kuivuuden, poimujen liikkeen, luontokappaleen rauhan, nerokkaan kiemurtelun ja käpertymisen. Hän näkee ihmeen. Aikuinen näkee madon.
Sanat typistävät ihmeet määritelmien vankilaan, joten käytä niitä harkiten.
Joutilas vanhempi ei kehitä lastaan, vaan itseään. Hänellä on aina ajatukset siinä, mitä hän omilla teoillaan ja sanoillaan viestittää lapselle maailmasta. Hän keskittyy omaan onnellisuuteensa, koska haluaa, että lapsikin aina keskittyisi omaan onnellisuuteensa. Hän osaa pyytää mitä haluaa ja asettaa rajoja, sillä nämä taidot hän haluaa lapsellekin. Hän ei ruikuta ja valita, koska ei halua lapsensa ruikuttavan. Hän haluaa lapsesta kasvavan aikuisen, joka ei mene rikki vastoinkäymisistä, pettymyksistä ja suruista. Lapsen tulee oppia olemaan kaikkien tunteidensa kanssa, siksi joutilas vanhempi antaa lapsensa rauhassa kokea kaikkea.
Maailma ei kaadu, jos lapsi tuntee nälkää, kylmyyttä tai väsymystä. Hänen tietään ei pidä siloitella, eikä hänen voimaansa viedä huolehtimalla alituisesti hänen kaikista tarpeistaan. Lapsen pitää oppia tunnistamaan mitä milloinkin tarvitsee ja hänellä pitää olla rohkeutta pyytää sitä. Lapsesta ei tule kasvattaa aikuista, joka on aina muiden avusta riippuvainen.
Joutilas vanhempi haluaa kaikissa tilanteissa säilyttää lapsen oman voiman, siksi lapsen palveleminen ja lapsen puolesta tekeminen ei tulisi hänen mieleensäkään. Kokemus on ainoa opettaja. Hän haluaa lapsensa oleva sitkeä ja uskovan omiin kykyihinsä. Hänellä on kärsivällisyyttä odottaa, kun lapsi harjoittelee elämää. Joutilas vanhempi ei pelkää epäonnistumisia. Kaikki kokemukset ovat tervetulleita.
Joutilas vanhempi on äärimmäisen kiinnostunut lapsestaan, koska on äärimmäisen kiinnostunut myös itsestään. Hän ymmärtää itseään, joten ymmärtää myös lastaan. Hän hyväksyy itsensä, joten hän hyväksyy myös lapsensa eikä yritä tehdä tästä jotain muuta kuin on, koska ei itsekään suostuisi enää elämään roolien takana. Aitous ja merkityksellinen elämä ovat tärkeintä, siksi joutilas laittaa lapsensa tekemään kotitöitä ja pyytää lasta auttamaan kaikessa missä voi, sillä lapsen pitää tuntea, että hänestä on hyötyä ja hän on tärkeä osa perhettä.
Kaikessa on oltava tasapaino, myös joutilaisuudessa.
Vaikka tarkoitus on rohkaista ja säilyttää lapsen voima, joutilas vanhempi on myös hyvin empaattinen ja herkkä, rakastava ja ymmärtäväinen. Hän ymmärtää vaihtelevan tasapainon henkisen ja fyysisen välillä. Hän ei ajattele lastaan pelkästään voiman ja rohkeuden kautta, vaan näkee myös toisen ääripään, sillä meissä kaikissa on kaikkea ja kaikki on hyväksyttyä, myös heikkoudet.
Nuorin poikani, jonka joutilaasta kasvattamisesta kirjoitin myös täällä, on hyvin itseriittoinen ja rohkea. Rohkeasta pojastani löytyy suurta herkkyyttä. Hän on henkisesti vahva mutta fyysisesti varovainen. Hän pelkää satuttavansa itseään ja ei ole 6-vuotiaana vielä kertaakaan edes kolhinut polviaan verille.
Hänen hieno uusi pyöränsä on odottanut rauhassa pihalla jo kaksi vuotta. Tasaisin väliajoin olen kysynyt haluaako hän kokeilla ajaa sillä. Ei ole halunnut enkä ole pakottanut. Joutilas ei väkisin tee mitään, mihin lapsi ei ole valmis. Olen odottanut vihjettä. Tänä keväänä, kun olen muiden mielipiteistä välittämättä pyöräillyt 6-vuotias pyöräni takana, huomasin, että poikani itse ymmärsi olevansa jo liian iso pyörän taakse. Kauniina kevätpäivänä ilmoitin, että hän ei mene tarhaan, vaan tänään olisi se päivä, jolloin hän oppisi pyöräilemään. Poika nousi pyörän päälle ja lähti ajamaan. Se oli siinä. Hän oli valmis.
Tämä on joutilaisuutta. Tämä on helppoa elämää. Joutilaisuus on lapsen vahvuuksien sekä epävarmuuksien kunnioitusta. Se on sallimista, ei pakottamista, välillä pakottamista eikä sallimista. Se on jatkuvaa tasapainoittelua. Se on herkkänä oloa, jotta intuitiolla tietää, koska on hyvä tönäistä hieman ja olla sitkeä, ja koska on hyvä antaa olla. Hiljaa hyvä tulee.
Sinut on tehty liikkumaan! Minkä tahansa työn pitkäjaksoinen ja monotoninen tekeminen problematisoi kehon terveyttä. Kun selkää tai hartioita särkee, tuntuu kaikki muu toissijaiselta. Säännöllinen kehon kuuntelu antaa apua arjen haasteisiin. Joogan kautta kehotietoisuus kasvaa ja löydämme parempia työasentoja. Harjoittelun kautta alamme pidentämään selkää jalkojen tukipisteiden kautta lähes automaattisesti pitkin päivää.
Tärkein työvälineemme on oma kehomme ja työpaikat ovat onneksi huomanneet tämän lisääntyneiden tyky-päivien ja erilaisten urheiluseteleiden ja seisomapöytien käyttöönoton myötä.
Tee harjoitus puolessa välissä työpäivääsi, esimerkiksi ennen lounasta. Tai kun hartiasi tuntuvat jäykistyvän ja ryhtisi huonontuvan. Jos unohdut helposti istumaan pitkiksi ajoiksi päätteen eteen, asenna puhelimeesi vaikkapa tämä ohjelma, tai käytä munakelloa, joka muistuttaa tauoista vähintään tunnin välein. Hörppää samalla lasillinen vettä.
Selän pyöristys ja eteentaivutus
Eteentaivutus tasapainottaa ja rentouttaa mieltä. Uloshengityksellä ojennu alas pitkällä selällä. Taivuta nivusista eteen ja mahdollisesti voit tuoda pään hetkeksi alemmas kuin sydän. Eteentaivutus rentouttaa hermostoa ja lisää verenkiertoa aivoissa. Voit viipyä asennossa usean hengityksen ajan, jos sinulla ei ole korkeaa verenpainetta. Lopulta nouse hitaasti takaisin istumaan. Älä kuitenkaan jätä liikettä välistä, vaikka sinulla olisi korkea verenpaine, vaan toista asentoa pienemmissä pätkissä muutaman kerran.
Kissa istuen
Tuo kädet polville. Sisäänhengityksen aikana rullaa selkä pehmeään taaksetaivutukseen ja nauti rintakehän avauksesta. Uloshengityksen aikana pyöristä selkä nikama nikamalta pyöreäksi häntäluusta aloittaen. Selkä rakastaa rullauksia! Näitä voit tehdä pitkin päivää päätteenkin edessä.
Helppo kiertoliike
Liike aktivoi selän syviä tukilihaksia ja vapauttaa selkärankaa. Nosta toinen jalka tuolille 90 asteen kulmaan. Tuo käsi polven päälle auttamaan kiertoa ja anna kasvojen lempeästi kiertyä vastakkaiseen suuntaan. Tunne selän pituus ja pehmeä kierto. Sisäänhengityksellä ojennu hännästä kohti päälakea ja uloshengityksellä anna kierron syventyä. Toista sama toiselle puolelle.
Rento takamus
Kohota nilkka toisen polven päälle. Anna päällimmäisen polven asteittain avautua aukikiertoon. Pidä nilkka koukussa. Jos lonkka vapautuu ja polveen ei kohdistu vääntöä, voit lisäksi taivuttaa eteen. Hengitä syvälle lantioon ja pakaraan.
Selän ojennus
Taaksetaivutus virkistää, parantaa ryhtiä ja venyttää kehon etupuolen. Liike on versio klassisesta jooga-asanasta Ylöspäin katsova koira, Urdhva Mukha Svanasana. Asanan voit tehdä vasten tukevaa tuolia tai pöytää. Aseta kädet tuolin reunalle, hartialinjan alle. Ota pitkä askel taakse ja aseta jalat vierekkäin lantionlevyisen asentoon. Pidä jalat ja kädet voimakkaina ja kannat korkealla ilmassa. Vedä napaa sisään ja ojenna hitaasti selkää avaten sydämesi alueen eteenpäin. Työnnä käsiä voimakkaasti kohti tuolia ja tarkista että hartiat on kaukana korvista. Lopuksi kohota katse ja jätä niska pitkäksi.
Selän rentoutus
Jos et voi töissä rentoutua lattialla, tee harjoitus kotona heti töistä tullessa ja jätä työt taaksesi. Aseta jalat noin 90 asteen kulmaan tuolin päälle. Tunne käsien kevyesti lepäävän vatsan päällä. Pidennä selkäranka ja rentouta hartiat ja lantio maahan. Hengitä syvään ja tunne maan vetovoima uloshengityksellä. Jos mielessä pörrää ajatuksia, voit antaa ajatusten tulla ja mennä, niihin tarttumatta. Tämä asento helpottaa alaselkäkipuja, SI-nivel-syndroomaa ja iskiasta.
Emme valmistu elämässämme, vaan saamme yksi kerrallaan polkuja päätökseen. Jokainen valinta, jonka teet on uniikki – ei joko oikea tai väärä. Kun elät tietoisesti ja ymmärrät, että valitsematta jättäminenkin on päätös, autat itseäsi elämään jatkuvassa nykyhetkessä. Kun yksi taipale päättyy, alkaa väistämättä uusi. Oppi voi tällöin olla kaunis tai kipeä. Joskus joudumme sanomaan tällöin hyvästit myös ihmiselle, joskus oman itsen etsintä johdattaa meidät toisen luo. Se on elämän mysteeri, kaunis lahja, joka kannattaa ottaa avosylin vastaan.
Yksi järkkymättömämpiä rakastuneen ihmisen uskomuksia on että ”Minun rakkauteni voi muuttaa hänet”. Uskomuksille on tyypillistä, että ne naamioituvat järkiasuun, ja niinpä me ajattelemme tietoisella tasolla: ”Näen, ettei hän oikeasti ole tuollainen vaan paljon herkempi”. ”Kun hän vain alkaa luottaa minuun tarpeeksi, voimme lähentyä ja alamme keskustella”. ”Ei hän tarkoittanut mitä sanoi, hänellä on vain huono päivä”. ”Hän ei tarkoittanut tuolla ilmeellä mitään”. Pahimmillaan voimme saada jopa fyysisen tai henkisen väkivallan näyttämään oikeutetulta käyttäytymiseltä.
Eroseminaareissa tapaan ihmisiä, jotka pohtivat olivatko he kuvitelleet puolisonsa alusta saakka joksikin aivan muuksi vai muuttuiko puoliso yhteisen matkan varrella? Olenko minä vastuussa hänen muuttumisestaan? Vai oliko hän alusta alkaen yhtä kylmä ja piittaamaton, heräsinkö huomaamaan asian vasta loppumetreillä? On kipeää alkaa muistaa yhteisen elämän varrelta hetkiä, jolloin olisi jo itsekunnioituksesta pitänyt lähteä, mutta hyväksytyksi tulemisen tarve ja pelko yksinäisyydestä hätistivät loukkaavat ja kipeät hetket pois muistista.
Kolaus voi olla kova, kun pitkään jatkuneen mitätöinnin jälkeen alistaja vielä on se henkilö, joka tekee päätöksen erosta: Ensin annoin hänen kohdella itseäni huonosti ja sitten hän vielä jätti minut. Tällaisissa tilanteissa jätetty usein pohtii pitkään, tekikö hän jotain väärin. Myöhemmin, tunteiden käsittelyn kautta aukeaa tilaa pohtia sitäkin, mitkä syyt johtivat oman itsen hylkäämiseen?
Olisiko mahdollista ajatella, että se minkä näet on se, mitä saat? Parisuhdeterapeutit sanovat että usein ensimmäiset parisuhteessa tulevat haasteet ovat samoja, joita käsitellään myös suhteen loppumetreillä, mutta suuremmalla volyymilla. Jos siis deittisi jo ensimmäisten kuukausien aikana osoittautuu makuusi liian epäluotettavaksi, kovasti viinaan meneväksi, satunnaiseksi pössyttelijäksi, läheisyyspelkoiseksi tai umpimieliseksi murjottajaksi on hyvin mahdollista, ettei tilanne rakastamalla parane vaan jopa pahenee. Ei vaikka rakastaisit kuinka täysiä.
Voit kuitenkin ottaa asian puheeksi ja katsoa tuleeko sillä muutosta aikaan? Toinen kuuntelee sitä herkemmällä korvalla mitä tärkeämpi sinä olet hänelle ja mahdollinen muutos syntyy hänen omasta valinnastaan. Yksi vaikeimmista opeista meille ihmisille on, että vain itseään voi muuttaa, vain omasta halustaan voi muuttua. Sen muistaminen on vaikeaa, koska usein koemme oman elämämme ja parisuhteemme olevan poikkeustapaus.
Elämä antaa kauneintaan, kun olet valmis antautumaan sen mahdollisuuksille. Kannattaa pysähtyä ihmisen vierelle ja antaa kommunikaation kutoa ainutlaatuista kudelmaa välillenne. Ei vain puolison tai ystävän seurassa, vaan kaikkialla missä sinun on mahdollista kohdata lähimmäinen. Kysy, kuuntele ja hymyile. Katsele ja ota katseita vastaan. Parantava ihmissuhde on mikä vain suhde, jossa on avoimuutta ilmaista turvallisesti tunteita ja lupa olla oman itsensä kokoinen. Kuinka tuntisit itsesi, jos et tutustuisi itseesi toisten kautta? Kuinka voisit tietää kuka olet, jos et olisi valmis vastaanottamaan palautetta? Kun tunne kertoo, ettei sinun ole hyvä olla, suojaa rajojasi. Kun tunnistat rakkauden, ota se rohkeasti vastaan.
Kevät on kummallista aikaa. Luonto ympärillämme pursuaa elinvoimaa ja uuden kasvun alkua. Päivät pitenevät ja lämpötilan nousu houkuttelee t-paidassa terassille. Samalla monet potevat juuri keväällä normaalia voimakkaampaa väsymystä ja saavat masennusoireita.
kuva: Ermolaev Alexander
Englannin kielessä kaamosmasennuksesta käytetään termiä ”seasonal affective disorder”, suomeksi ’vuodenaikaan liittyvä mielialahäiriö’, joka kattaa yleisesti eri vuodenaikojen ja sisäisen maailman ristiriitojen aiheuttamia oireiluja.
Kaamoksen, pimeyden ja kylmyyden vaikutukset tuntuvat loogisilta. Auringonvalon vähäisyyden ja d-vitamiinin puutteen syy-seuraus suhde on helppo ymmärtää. Keväällä väsymyksen tunnetta voi olla vaikeampaa hyväksyä, vaikka sille löytyykin helposti järkeviä perusteita: valon lisääntyessä tulee helposti valvottua pidempään ja elimistön siirtyminen unitilaan voi kestää kauemmin. Valoisat aamut myös saavat heräämään aikaisemmin, jolloin sikeän ja palauttavan unen osuus lyhenee.
Monet osoittavat sormella kesäaikaan siirtymistä, vaikkakin matkustaessa yhden aikavyöhykkeen ylittäminen tuntuu vaivattomalta. Se yksi puuttuva tunti voi kuitenkin olla kamelin selän katkaiseva korsi, jos väsymystä on jo ennestään.
Väsyneenä tunteet ovat helpommin pinnassa, sekä hyvässä että pahassa. Hyvä huumori saattaa laukaista hervottoman naurukohtauksen, toisaalta epäoikeudenmukainen kohtelu voi nostaa ärtymyksen nollasta sataan alle sekunnissa.
Toinen looginen selitys keväiselle ahdistukselle on sisäisen ja ulkoisen maailman ristiriita. Jos oma olotila on raskas ja tunkkainen, se voi tuntua korostuneen voimakkaalta kirkkaan sään ja heleän linnunlaulun keskellä. Ilo on ulkopuolella ja suru sisällä.
Viittasin aiemmassa kolumnissani neurobiologian teoriaan, jonka mukaan tunnetila puhtaana ja hyväksyttynä kokemuksena kestää n. 90 sekuntia ja alkaa sen jälkeen liueta, mikäli sen antaa tuntua ”täysillä”, ilman reaktiota siihen. Sallimalla ja hyväksymällä se alkaa hellittää otettaan.
Konkreettisesti tämä on havaittavissa lasten kanssa, kun esimerkiksi pieni lapsi on kaatunut ja loukannut vaikkapa polvensa. Ottamalla syliin, sallimalla itkun ja huudon, ”puhaltamalla pipi pois” tilanne alkaa parin minuutin sisällä rauhoittua (ellei lapsi ole erityisen väsynyt tai koe tarvetta samalla surra muutakin pahaa oloa).
Mielenkiintoista on se, että täysin hyväksyttyinä negatiivisina koetut tunteet, kuten pelko, viha, suru, ahdistus yms. alkavat helpottaa. Toisaalta positiivisina koetut tunteet, kuten rakkaus, ilo, levollisuus, rentous, optimismi jne. juurtuvat syvemmälle ja vahvistuvat.
Hyvä on myös muistaa, että jokainen tunnetila on sinällään tarpeellinen ja arvokas viestin tuoja. Jokaisella tunteella on hyvä tarkoitus. Pelko voi johtaa terveeseen varovaisuuteen ja huolelliseen havainnointiin, viha itsen tai toisen suojaamiseen ja puolustamiseen, suru tärkeiden asioiden arvostamiseen, ahdistus tunnekuorman purkamiseen ajoissa jne.
Tunteiden kieltämisestä, tunnevelasta ja sen seurauksista kirjoittaa kirjailija-dramaturgi Marjo Niemi nerokkaan selkeästi ja valaisevasti kolumnissaan Yle:n sivuilla. Tämä kirjoitus auttoi itseäni hahmottamaan mm. somessa vyöryvän vihapuheen taustoja.
Tunnetilan läpikäymiseen voi olla avuksi siihen liittyvän musiikin kuunteleminen. Tein spontaanisti muutamille tunnetiloille itselleni merkityksellisistä kappaleista soittolistan, jonka löydät tämän kolumnin lopusta linkeillä varustettuna. Huomenna listani olisi todennäköisesti hieman erilainen.
Halutessasi voit tehdä itsellesi oman listan ja ottaa esiin jonkin tunteen, joka on jäänyt paitsioon tai tunteen jota juuri nyt kaipaat. Laita musiikki soimaan ja anna tunteen tulla. Laula, soita tai tanssi mukana, jos siltä tuntuu. Unohda kritiikki ja tee vain havaintoja: miltä tuntui ennen, miltä musiikin aikana, miltä sen jälkeen.
kuva: Daniel Huerlimann-BEELDE / Shutterstock.com
Musiikkikappaleiden lisänä tunnekokemuksen vahvistajana voi toimia mikä tahansa taide-elämys: kirja, taulu, elokuva, tanssiteos, runo, teatterikappale, luonnonääni tms.
Tämä ei ole mukavaa kirjoitettavaa, mutta juuri siitä syystä tämä oli kirjoitettava. Jaan tässä nyt muutamia ajatuksia liittyen miehiin, naisiin ja ennen kaikkea meidän yhteiseen taipaleeseen koskettavia kokemuksia.
Lasken hetkeksi ”ammattihattuni” maahan ja puhun sinulle ihmisenä siitä, millaista on olla mies tunteiden keskellä.
Kipu
Minä en ole kovin paljoa itkenyt aikuisiälläni, ja jossain vaiheessa ajattelin, etten sitä edes osaa tehdäkään. Ensimmäisen kerran itkin niin lujaa että sattui, kun oma isäni lähti tästä maailmasta. Kipu ja kokemus oli sen verran voimakas, että hallitsematon voima viilsi lävitseni. Se helpotti ja ajan kanssa paransi.
Tarvittiin kuitenkin ääripään tapahtuma, että pystyin pääsemään tunteiden ääripäähän, kipuun ja ikävään. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni, että myös meihin miehiin sattuu ja saa sattua.
Tunteet
En tiedä kuinka monella miehellä on vielä olemassa käsitys siitä, että ”kunnon miehet” eivät itke tai näytä tunteitaan. Nämä tunteet on jossain vaiheessa meidän historiassa katsottu heikkoudeksi, erityisesti miesten osalta. Myös biologialla voi olla tekemistä asian kanssa, mutta jätetään se toiseen kertaan.
Tosi rankasti yleistäen: naiset ovat odottaneet miehiltään enemmän tunteiden ilmaisemista, ja sitten kun mies lopulta ilmaisee tunteitaan, eivät ne ole sellaisia kuin nainen on niiden toivonut olevan.
Itse asiassa nainen voi olla joskus hämillään, kun mies yrittää ilmaista tunteitaan, ja on hyvin todennäköistä, että mies on vähintään yhtä sekaisin. Tämä ei johdu mielestäni siitä, että miehillä ei olisi tunteita, vaan siitä, että miehen ja naisen tunteiden ilmaisutavat ovat hyvin erilaisia.
Me miehet olemme myös aikalaillavielä ala-asteella tunneasioissa verrattuna naisiin. Tai ehkä päiväkodissa olisi lähempänä totuutta. Mikäli mietin omaa historiaani, niin muistan, että isä itki kerran koko sinä aikana, kun asuin hänen kanssaan. Koulussa en nähnyt koskaan kenenkään aikuisen itkevän tai ilmaisevan kipuaan.
Muistan vain, kun ei saanut itkeä, nauraa tai muutenkaan ilmaista sen hetkistä olotilaansa. Niinpä me opimme pidättämään, passivoitumaan ja jättämään kaiken paskan sisälle, kun kukaan ei kerro, että sitä voisi vapauttaakin välillä.
Meillä miehillä on tunteita, mutta ne ovat syvällä, eivätkä ne todennäköisesti ilmene siinä hetkessä, kun vastakkainen sukupuoli niin mahdollisesti pystyy tekemään.
Nainen näin yleisesti ajateltuna pystyy pääsemään pehmeisiin tunteisiin käsiksi, kun on pehmeiden tunteiden aika. Me miehet taas tarpeeksi tunteitamme pidätettyämme räjähdämme helposti vihaan, ärtymykseen tai jopa masentuneisiin tunteisiin, koska emme muuta osaa. Mutta me voimme opetella ja ymmärtää itseämme myös muuten kuin tuhoisan voiman kautta.
Kun minua sattuu rakkaiden kanssa, erityisesti sen läheisimmän ihmisen kanssa, minä peräännyn, pakenen ja menen luolaan. Ihan niin kuin me olemme historiassa aina tehneet. Se saa minut jokseenkin järkiini, pois ihmeellisestä tunnemaailmasta, jossa minulla ei ole hajuakaan, kuinka edetä. Samaan aikaan toinen osapuoli ihmettelee, että miksi ja mihin se häviää tunteidensa kanssa kokonaan (vaikka pysyisin samassa tilassakin).
Pako näyttäytyy välinpitämättömyytenä, vaikka todellisuudessa se on pelkoa ja kyvyttömyyttä hoitaa tilannetta. Minuun sattuu, enkä osaa sitä ilmaista muuten kuin menemällä pakoon.
Me käytämme salaista tunnekoodia, mutta ainoa harmillinen asia on se, että emme itsekään osaa tuota koodia. Käyttäydymme tavalla, jota emme itsekään osaa aina tulkita ja selittää. Kun kaiken takana on kuitenkin lähes poikkeuksetta pelko.
Me miehet luomme tietyn paikan, jossa voimme näyttää tunteitamme avoimesti. Kurkkaappa tärkeät jääkiekkopelit tai muut joukkueurheilutapahtumat. Näissä miehet iloitsevat sydämestään ja itkevät tappiotaan koko olemuksella. Jossain toisessa ympäristössä, kuten töissä, tämä käyttäytyminen ei olisi normien mukaan ”hyväksyttävää”, ainakaan miesten normien mukaan.
Mikäli pystymme ymmärtämään, että me olemme erilaisia, pystymme myös helpommin tukemaan toisen haasteita ja mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä.
Mikäli emme, luomme valtavan määrän erimielisyyksiä ja syyttelyjä, koska toinen ei käyttäydy niin kuin sinä. Ei hän voisikaan, koska meidät on luotu erilaisiksi, miehiksi ja naisiksi. Kuitenkin me voimme opetella monenlaisia taitoja, myös tunnetaitoja. Ja koska me miehet olemme niin paljon jäljessä naisia, voimme edetä rauhallisesti omaan tahtiin.
Kirjoittaessani tätä minulla on pala sydämessä, joka symboloi suhdetta, joka on vaakalaudalla lähinnä yllä mainituista syistä johtuen. Se satuttaa minua, vaikka en sitä vielä juuri osaakaan kenellekään ilmaista.
Ehkä tämä teksti on yksi askel polullani, jossa haluan tulla kokonaiseksi ihmiseksi, jättäen turhat tunnetaakat pois, jotta voin myös ilmentää omaa maskuliinista energiaani suuremmalla rakkaudella.
Tunteellinen kipu ei ole hauskin asia kohdata, varsinkaan kun siihen ei meillä monella ole riittävästi työkaluja, jotta ymmärtäisimme itseämme paremmin.
Omassa työssäni työskentelen paljon kehon, mielen, hyvinvoinnin ja tunteiden kanssa. Edelleen asiakkaistani 80–90% on naisia, muutamien rohkeiden miesten liittyessä aina joukkoon. Kirjoitan myös kirjaa, joka on kustantajaa vaille valmis, jossa pohdin miehen kasvua ja polkua kokonaiseksi.
Sillä me pystymme kasvamaan, me pystymme olemaan rehellisiä ja näyttämään myös oman haavoittuvaisuutemme, mikäli haluamme. Tämä on valinta, ei sen kummempaa, eikä siinä ole oikeaa tai väärää, kuten ei myöskään mitään parempaa tai huonompaa.
Tiedän kuitenkin, että en ole yksin tämän asian kanssa ja toivonkin sinulta mies rohkeutta ja voimia kasvamiseen. Naiselle taas toivon valtavan paljon ymmärrystä, sekä huolenpitoa meitä päiväkotilaisia kohtaan. Kyllä me vielä täältä valmistumme, kaikki omalla ajallaan. Sillä arvaa mikä vie meidän kivun pois?
Vastaus on yksinkertainen: rakkaus joka näkee kivun ja turhautumisen taakse.
”Kiintymys tarkoittaa: ”Minun on saatava sinut.” Se tarkoittaa. ”Ilman sinua en ole onnellinen. Jos en saa sinua, en ole onnellinen. En voi olla onnellinen ilman sinua.” Siinä on avioeron resepti. Siinä on riitojen resepti. Siinä on kariutuvien ystävyyssuhteiden resepti. ”En voi olla onnellinen ilman sinua. Tarvitsen sinua oman onnellisuuteni tähden. Kirottua, teen kaikkeni manipuloidakseni sinut, saadakseni sinut.”
Rakkaus tarkoittaa: ”Olen täysin onnellinen ilman sinua rakas, kaikki on hyvin.” Se tarkoittaa: ”Toivon sinulle kaikkea hyvää ja annan sinun olla vapaa. Kun saan sinut, olen iloinen; kun en saa sinua, en ole onneton.” Arvatkaa mitä. Olen oppinut pärjäämään itse. Seison omilla jaloillani, en tukeudu teihin. Jos saan rahaa, se on hienoa. Jos en saa rahaa, en masennu. Olen onnellinen. Ja arvatkaa, mitä vielä. Kun lähdette pois en – ehkä tämä tulee liian nopeasti, mutta olkoon – en jää kaipaamaan teitä. En tunne tuskaa. Missä on murhetta, siellä ei ole rakkautta. Sanokaahan: Kun surette, kenen takia surette? Kenen menetystä? Itsesääliä te tunnette.” (Uudistuminen, s. 39)
1. Teos tiivistettynä
Intialaissyntyinen jesuiittapappi Anthony de Mello (1931–1987) tunnetaan Suomessa erityisesti huippusuositusta teoksesta Havahtuminen. Uudistuminen jatkaa samalla lukijaa lempeän jämäkästi ravistelevalla linjalla ja tarjoaa noin sadan sivunsa sisällä todella tiiviisti puhuttelevaa pohdittavaa. Kirjan ytimen voi tiivistää seuraavasti:
Olemme kaikki syntyjämme onnellisia, mutta kulttuurimme, kasvatuksemme ja sisäinen ohjelmointimme on saanut meidät paitsi unohtamaan tämän totuuden, myös kuvittelemaan, että onnellisuutemme olisi riippuvainen itsemme ulkopuolisista asioista. Kiinnymme asioihin, ihmisiin, tilanteisiin, luomme odotuksia siitä, millaista elämän kuuluisi olla, jotta voisimme olla onnellisia, ja pahoitamme mielemme (eli koemme ei-onnellisuutta), kun elämä ei menekään rakentamamme Strömsön lailla.
Todellisuudessa kuitenkaan mikään tässä maailmassa ei saa meitä pahoittamaan mieltämme, vaan pahoitamme itse oman mielemme, oman sisäisen ohjelmointimme ohjastamana, koska näin olemme oppineet toimimaan. Kun ymmärrämme tämän toimintatapamme ja sen jälkeen opimme ottamaan siihen etäisyyttä, pääsemme lopulta ensin eroon toistuvasta mielipahasta, opimme vapautumaan odotuksista ja löydämme viimein siihen onnellisuuden tilaan, joka on kaiken taustalla kaiken aikaa.
Kirja pohjautuu de Mellon pitämään esitelmään, ja tekstissä esiintyvä yleisön suora puhuttelu tai heidän kanssaan keskustelu tuokin kirjan tarjoamiin oivalluksiin oman mausteensa. De Mello höystää viestiään vertauskuvin ja lyhyin tarinoin, jotka ovat helposti lähestyttäviä ja tuovat teoksen sanoman eri tavoin lukijan ulottuville.
Vaikka de Mello oli jesuiitta ja kirjassa sivutaan myös uskontoa esimerkiksi Raamatun jakeita tai Buddhaa siteeraamalla, sen tunnelma tai ydinviesti ei ole uskonnollinen tai mihinkään uskontoon sidonnainen, vaan yleisinhimillinen ja haastavuudestaan huolimatta lempeän rakkaudellinen.
2. Mitä opin kirjasta?
Tämän pienen kirjan suuri saavutus on sen selkeässä sanomassa, että onnellisuus ei ole sidoksissa ulkoisiin asioihin, kuten elämäntilanteeseen, ihmissuhteisiin tai varallisuuteen. Voin olla vakavasti sairas, työtön, eronnut, parhaan ystäväni hylkäämä, tai ties minkälaisten elämänkokemusten murjoma, ja silti kokea syvää onnellisuutta.
Tämä on yhtä aikaa sekä äärimmäisen yksinkertainen, että äärimmäisen vaikea asia ymmärtää – ja ennen kaikkea hyväksyä. Miten muka voisi olla onnellinen, jos on vaikkapa koditon, rahaton ja rakkaudeton? Eivätkö elämän erilaiset epäonnet ole mielen pahoittamisen arvoisia? De Mellon viesti perusteluineen on kuitenkin voittamassa epäilykseni.
Olen lukenut kirjan useita kertoja, ja jokaisella lukukerralla olen oivaltanut sekä kirjasta että itsestäni jotain. Olen paljon tietoisempi ainakin siitä, että erilaisissa tilanteissa kokemani mielipaha, ärsyyntyminen tai suru, on peräisin ohjelmoinnistani, oppimastani toimintamallista, ja siihen vaikuttamalla (= valitsemalla olla reagoimatta, tai vähintäänkin tulemalla tietoiseksi siitä, että reagoin ja koen mielipahaa siitä, kun jokin asia maailmassa ei tapahdu toivomallani tavalla) minun on mahdollista säilyttää onnellinen olotila useammin kuin aiemmin uskoin.
3. Kenelle kirja on hyödyllinen?
Uudistuminen voi olla haastava pala purtavaksi, ja de Mello toteaakin monien sulkevan silmänsä sen viestiltä, koska eivät pysty hyväksymään ydinväitettä siitä, että jokainen meistä olisi onnellinen, ellemme koko ajan tekemällä tekisi itseämme onnettomaksi.
Tästä huolimatta kirjaa voi suositella varauksetta kaikille iästä ja elämäntilanteesta riippumatta. Lyhyydessään se on nopea lukea, mutta sen sanomassa on niin paljon oivallettavaa, että siihen voi palata aina uudestaan – vaikka aloittaa alusta heti kun sen on lukenut loppuun.
Lukukokemuksesta saa eniten irti, jos on valmis avoimesti tarkastelemaan ja kyseenalaistamaan omia ajatus- ja uskomusmallejaan, sillä niiden ravistelussa on teoksen ydin.
Nyky-yhteiskunnassa on paradoksaalista olla itsensä hyväksyvä ylipainoinen ihminen. Minä siis olen sellainen, mutta tämä kehoni hyväksyminen kiloineen kaikkineen on vuosien ponnistelun tulosta. Minäkin olen aikanaan itsevihassani rääkännyt kehoani erilaisilla dieeteillä ja rankalla, itseä rankaisevalla liikunnalla.
Ylipaino on monelle yhtä kuin sairaus. Mutta meitä perusterveitä ylipainoisia on todella paljon. Mikä sitten erottaa terveen ja sairaan ylipainoisen ihmisen toisistaan? Minun ymmärrykseni mukaan stressiä aiheuttavat ajatukset ja tunteet aiheuttavat sairauksia, ei niinkään se, montako kiloa painat.
Keho reagoi aina siihen, millaista sisäistä puhetta me viljelemme ja millaisia tunnereaktioita niiden seurauksena meille aktivoituu. Vuosikymmenien ajan, kulttuurin muuttuessa hoikkuutta ihannoivaksi, ylipainoiset ihmiset ovat saaneet kuulla sekä kanssakulkijoiltaan että terveydenhuollon ammattilaisilta monenlaisia kommentteja ylipainostaan. Ylipaino on vaarallista, ylipainoinen ihminen on heikko, hänellä ei ole sisukkuutta tai mielenhallintaa minkään asian suhteen, koska hän ei edes pysty laihtumaan.
Oman sisäisen arvostelun lisäksi ylipainoista ihmistä kuormittavat siis myös ympäristön asenteet häntä kohtaan. Jos ihminen ei ole saanut kotoaan lahjaksi ehdottoman ihmisarvon kokemusta ja tervettä itsetuntoa, muiden ihmisten sanallinen ja sanaton arvostelu kolahtavat häneen moninkertaisella voimalla.
Luettelen joitakin tyypillisiä uskomuksia, joita ylipainoon liitetään:
Voin olla onnellinen vasta kun olen laihtunut normaalipainoiseksi. En pysty elämään haluamaani elämää ylipainoni takia. Olen sairastunut ________ sairauteen, koska olen ylipainoinen. Olen epäonnistunut ja huonompi kuin muut, koska olen ylipainoinen, enkä pysty laihtumaan.
Mutta voisivatko uskomukset määrittyä uudelleen näin:
Voin olla onnellinen nyt, onnellisuus ei riipu kenenkään ihmisen kohdalla painosta, ulkomuodosta tai muista ominaisuuksista. Ylipaino on yksi ominaisuus minussa. Olen paljon muutakin. Minun kannattaa kirkastaa itselleni oma elämäntehtäväni ja ne itseäni kiinnostavat asiat, mitkä saavat energiani virtaamaan kehossani. Rajoitteet ovat vain mielessäni. Kuka tahansa voi sairastua ________ sairauteen. Kyseessä on ennemminkin se, että tiedostan oman sisäisen puheeni ja omat tunteeni itseäni kohtaan. Itseni vihaaminen, häpeäminen ja arvostelu ovat hyökkäys omaa kehoani vastaan. Tämä lisää esimerkiksi kipuoireita ja autoimmuunisairauksien riskiä. Jokainen meistä saa syntymälahjana saman ihmisarvon, olemme jokainen yhtä arvokkaita ja tärkeitä ihmisiä. Kehoni on arvokas, ja sen vuoksi kunnioitan kehoani juuri sellaisena kuin se nyt on. Kehoni tietää minusta kaiken, se on elänyt tätä elämääni tallentaen kaiken tähän asti kokemani. Kiitän siitä ja haluan säteillä tätä kiitollisuuttani myös itseni ulkopuolelle!
Miten voisi siis rakastaa itseään ja hyväksyä itsensä ja kehonsa juuri sellaisena kuin se on?
Yksi tärkeä asia itselleni on ollut se syvä ymmärrys, että kehoni kertoo minun tarinaani, heijastaen oireillaan ja jopa ulkomuodollaan sisäisiä kokemuksiani ja tunteitani. Jokainen voisi pohtia omakohtaisesti näitä kysymyksiä:
Miten olen elämäni aikana oppinut nauttimaan kehostani? Mistä kehoni pitää, mistä se ei pidä? Kuuntelenko ja kunnioitanko näitä kehoni viestejä?
Miten olen oppinut elämäni aikana suojaamaan itseäni, jos joku tai jokin on uhannut omia henkilökohtaisia rajojani? Uskallanko olla paljas kaikkien haavojeni ja sisäisen herkkyyteni kanssa, vai joudunko luomaan jonkinlaisen tunne- tai kehollisen panssarin ympärilleni, jotta tämä haavoittuvuuteni ei näkyisi muille?
Uskallanko olla esillä omana itsenäni, vai onko minulla tarvetta piilotella omaa aitoa itseäni muilta? Miten voisin olla, elää ja liikkua itsenäni, koko oman potentiaalini näyttäen?
Millainen suhde minulla on elämän makeuteen? Onko sitä minun elämässäni riittävästi?
Minulla on jo pitkään ollut tapana peiliin katsoessani kohdata ensin aidoimman osan itsestäni; silmäni, joiden kautta näen syvälle sieluuni, täydelliseen ytimeeni. Tätä ydintäni tervehdin joka kerta rakkaudella ja myötätunnolla. Ja silti aina joskus saan itseni kiinni vertailusta tai menneiden haikailusta (kunpa olisin vielä se 20kg hoikempi minä tms.). Kun näin tapahtuu, otan kontaktin tähän ytimeeni. Lähetän samalla rakkautta ja myötätuntoa sille osalle itseäni, joka ei vielä ole täysin parantunut, ja joka vielä elää ulkopuoleltani ohjautuvien riittämättömyyden tunteiden ja uskomusten vallassa.
Olen purkanut kasan turhia uskomuksia itseltäni. Olen vapautunut tarpeesta laihtua eli elää sitku-elämää. Nautin ja olen kiitollinen siitä ravinnosta mitä kulloinkin syön. Hyväksyn kaikki kehoni osat, ne kertovat minulle kaikesta siitä arvokkaasta, jota olen kokenut ja maailmaan luonut. Yksi tärkeimmistä uusista uskomuksistani on se, että olen juuri tälläkin hetkellä onnellinen. Olen sitä myös tästä eteenpäin, eikä onnellisuuteni riipu siitä, olenko nykyisessä painossani vai 20 kg painavampi tai kevyempi.
Neljän lapsen äitinä minun on todella tärkeää hyväksyä itseni ja kehoni sellaisena kuin se on. Mistä muualta omat lapseni oppisivat itsensä hyväksymistä, elleivät mallina omilta vanhemmiltaan? Eivät he opi sitä ainakaan median kautta tai sosiaalisista piireistä, joissa pääosin ihannoidaan tietynlaista painoa tai ulkomuotoa.
Jokin aika sitten eskari-ikäinen tyttäreni kysyi minulta nukkumaan mennessämme: ”Äiti, miksi sinulla on noin iso vatsa?”. Mietin hetken ja vastasin hänelle: ”No kuule, meillä kaikilla on omanlainen keho ja vatsa. Minulla on tällainen ja sinulla tällainen (kutitin häntä vatsasta ja tyttö kikatti). Minun vatsani on pehmeä ja sen takia sinun on mukava pitää päätäsi tässä vatsani päällä.” Siinä me sitten jonkin aikaa köllöttelimme ja nautimme yhdessäolosta… <3
Eilen, erään ihmisen piipahtaessa meillä, tyttäreni halasi minua, painoi päänsä vatsaani vasten ja sanoi ääneen: ”Äidillä on ihanan pehmeä vatsa!”. Sydämeni täyttyi ilosta, onnesta ja rakkaudesta, sekä tyttäreeni että itseeni. Vain tällä tavoin, itseämme rakastavina aikuisina voimme kasvattaa itseään rakastavia ja myötätuntoon kykeneviä tulevia sukupolvia.
Kevät tulee kohisten ja luontoon hurahtaneet vanhemmat ovat aivan täpinöissään. Ensin rakennellaan lintupönttöjä ja seurataan lintujen kevätmuuttoa. Kesäaikaan siirtymisen jälkeen tutkiskellaan kevään etenemistä monin eri tavoin ja pohdiskellaan muiden luontoon hurahtaneiden kesken, milloin saadaan ensimmäinen villivihannessalaatti leivän päälle.
Heinä-elokuussa kykitään mustikoiden perässä ja syksy tuo sienestyksen hurman. Luontoon hurahtaneet aikuiset tietävät, että luonto vie kireyden ja väsymyksen mennessään ja tekee monella tavalla hyvää koko perheelle, mutta useimmissa huusholleissa luontoon mennään AINA aikuisten tarpeiden mukaan.
Luonnosta innostuneiden vanhempien lapset saavat ensimmäiset metsäkokemuksensa: paarmojen ja itikoiden puremat jo vauvana selkärepussa istuessaan. Nerokkaimmat vanhemmat pystyttävät lakkasuolle teltan jälkikasvunsa päiväunia varten. Näin he itse saavat maksimaalisen ilon retkeilyn suomasta rentoutuksesta ja luonnonantimista.
Taaperot ja perheen koira kulkevat useimmiten ilolla mukana viikonloppujen patikka- ja luontoretkillä. Metsässä on aina jotain mielenkiintoista: kiehtovia ääniä, värejä, pieniä hyönteisiä ja nisäkkäitä, joita on ilo ihmetellä. Lapsi jaksaa tuijottaa taukoamatta muurahaisia, lintujen pesintäpuuhia tai kauniita kukkasia. Kun väsymys iskee, voi sammalmättäälle köllähtää pilviä katselemaan. Koira juoksee vapaudestaan onnellisena ja käy välillä paimentamassa omaa laumaansa kasaan.
Näin ihannemaailmassa, jossa lapsi saa olla lapsi ja koira koira. Useimmiten luontoon intohimoisesti hurahtaneet vanhemmat ovat lapsen näkökulmasta ärsyttäviä opettajia. Miksi on pakko tuntea jo ala-asteikäisenä haperot ja erilaiset tatit? Miksi äiti tai isä pysähtyy tärkeänä monen kasvin kohdalle ja aloittaa saarnan kunkin kasvin ominaisuuksista ruokana ja rohtona?
Luonnosta nauttimista – ei oppituntia
Aikuinen viisaudessaan kuvittelee, että lapsi rentoutuu ja nauttii luonnosta samalla mitalla kuin hän itse. Todellisuudessa aikuinenkaan ei rentoutuisi, jos hän joutuisi viettämään viikonloppujaan keskellä biologian oppituntia. Luonnon pitäisi saada olla lataamo ja rentoutuskeidas.
Aikuinen viisaudessaan kuvittelee, että lapsi rentoutuu ja nauttii luonnosta samalla mitalla kuin hän itse.
Me aikuiset voimme omilla toimillamme myrkyttää lapsen luontosuhteen. Jos luontoon meneminen on yhtäoppituntia, on kavereiden kanssa kotona oleminen varsinkin varhaisteinin mielestä huomattavasti mieluisampaa. Menkööt aikuiset vain keskenään!
Näin ei tarvitsisi olla. Luontokokemukset voivat lapsen näkökulmasta olla myös hauskoja, rentouttavia ja mieleenpainuvia. Uintiretki metsälammessa kesken marjajahdin jää mieleen. Herkullisten eväiden nauttiminen korkealla kalliolla jylhiä maisemia ihaillen ja makkaran paisto nuotiolla vanhemman vuolemilla makkaratikuilla, ovat lapselle mukavia muistoja metsästä.
Luovuutta ja leikillisyyttä
Hortoilla, marjastaa ja sienestää voi myös lasten ehdoilla ja ottaa mukaan luovuutta, pelillisyyttä ja leikkiä. Töissä väsyneille ja takakireille vanhemmillekaan ei tee pahaa päästää välillä sisäistä lastaan esiin. Jos hyötyliikunta luonnossa on vain suorittamista, se ei lisää rentoutumista eikä nautintoa. Kun metsä saa olla ihana playstation, siitä tulee läheinen ja turvallinen paikka lapselle matkalla kohti aikuisuutta.
Hortoiluretkellä vanhempi voi opettaa lapselleen vain yhden villivihanneksen tai -yrtin, jota lapsi saa etsiskellä muiden seikkailujensa lomassa. Marjastusretkellä lasta voi kehottaa keräämään mustikoita suuhunsa niin paljon kuin jaksaa. Vitamiinisaldo täyttyy aivan vahingossa. Sen jälkeen hän voi halunsa ja voimiensa mukaan poimia marjoja desilitran tai mehumukillisen, jonka hän saa suurieleisesti kaataa aikuisen ämpäriin.
Teini-ikäisen lapsena syttynyt luontorakkaus voi hetkeksi haalistua, mutta taas lämmetä uudelleen hyvien lapsuuskokemusten pysyessä mielessä. Sitä paitsi luontoon voi ottaa mukaan koiran, kavereita sekä tyttö- tai poikaystävän. Kumpparit jalassa kulkeminen on ihan siistiä, kun kaveritkin tekevät niin.
Maltti on valttia
Rakastan luontoa ja viettäisin mieluiten kaiken vapaa-aikani metsässä, vuorilla ja veden äärellä patikoiden, hortoillen, marjastaen ja sienestäen. Tajusin lasten ollessa kouluikäisiä, että maltti on oikeasti valttia.
Sain herätyksen siinä vaiheessa kun jälkikasvu kommentoi tylsistyneenä, että ei kai me vaan mennä taas Nuuksioon! Piti keksiä jotain, jolla metsään menosta tuli erityisen innostavaa ja kiinnostavaa. Reissut pitenivät, mutta oloni parani. Oli ihanaa tulla kotiin autuaassa rentouden tilassa, jota vertaisin moninkertaiseen saunomiseen. Arjen kipupisteet tuntuivat olevan ulkoavaruudessa, sydän sykki hitaammin ja hengitys virtasi vapaammin. Päässä ei kiristänyt vaan olo tuntui tyyneltä veden pinnalta, jossa kaikki oli täydellisen hyvin.
Myös lapset olivat onnellisen uuvahtaneita ja rentoutuneita. He nukahtivat illalla tyytyväisinä ja aidosti väsyneinä. Metsä teki taikojaan ja imuroi kiukut, solmut ja ärsytykset.
Tämä muistilista sisältää monia sellaisia kohtia, jotka ovat olleet käänteentekeviä omalla matkallani. Se, että joku on auttanut minua katsomaan näitä asioita oikein elämässäni, on säästänyt minulta vuosia. Kenties ne voivat säästää hikeä, kyyneliä ja aikaa sinultakin.
Omista itsesi ja voimaannu
Ihmisen voimavarat ovat rajalliset. Näistä voimavaroista käytämme valtavan osan siihen, että suljemme tiettyjä asioita pois itsestämme. Riippuen elinympäristöstä, vallitsevasta kulttuurista, kasvuympäristöstä ja kokemuksistamme, koemme, että jotkin asiat ovat hyviä ja toiset huonoja. Entä jos kaikki sisällämme olisikin arvokasta ja tervetullutta?
Entä, jos omistaisimme itsemme kokonaisena ja antaisimme itsemme jalostua? Antaisimme vaikkapa vihaisuuden kertoa meille, mikä juuri nyt ei ole kohdallaan elämässämme. Antaisimme herkkyyden tulla näkyviin ja suostuisimme kokemaan elämän järkkymiset ja ilahtumiset syvemmin. Suostuisimme olemaan tarvitsevia, vaikka se pelottaa. Kaikki mitä sinusta löydät, tekee sinusta vain kokonaisemman.
Timantit syntyvät paineen alla
Sisäinen työ on itsensä kohtaamista. Siinä missä Buddha istui puun alla ja kohtasi omat demoninsa, Jeesus kulki erämaahan taistelemaan sisäisen maailmansa kanssa. Kun kohtaamme pelkojamme, tekojemme seurauksia ja osia itsessämme, olemme tietoisuuden paineen kohteena. Tuo paine vahvistaa meitä ihmisinä ja tekee meistä kykeneviä ottamaan elämän vastaan. Huomaathan, että elämän ilojenkin vastaanottaminen vaatii meiltä vahvuutta.
Hyväksy näennäinen ristiriitaisuus
Jokainen meistä on sekä ilkeä että ystävällinen. Olemme kykeneviä niin kauhutekoihin kuin syvään myötätuntoon. Voimme olla aamulla tietoisia ja iltaan mennessä vaipua mitä tiedostattomampiin toimiin. Voimme haluta olla vapaita ja samalla sitoutuneita. Voimme vihata ja rakastaa itseämme. Voimme kaivata ja työntää poispäin, yhtaikaa.
Mielemme haluaisi löytää selkeyden siihen, kuka ja minkälainen olemme. Mieluusti myös päättää sen, minkälaisia olemme. Mitä enemmän hyväksyntää löydämme sille, että meissä on paljon enemmän erilaisia osia ja ominaisuuksia kuin tiedämme, sitä enemmän minuutemme myös paljastaa meille itsestämme. Mitä enemmän ristiriitoja ihminen voi kannatella sisällään, sitä kokonaisempi hän on.
Voisitko sinä olla viimein se, joka ei torju sinua?
Kun käännämme selkämme jollekin itsessämme (tai maailmassa), torjumme itsemme juuri sillä samalla tavalla, joka on satuttanut meitä lapsena.
Tavallisesti kiellämme hienovaraisesti tai suoremmin jotain itsessämme lukuisia kertoja minuutissa. Vaatii paljon rakastavaa läsnäoloa nähdä, kuinka etäällä pidämme itsemme itsestämme.
Sisäisen matkamme näkökulmasta, on tärkeää sallia kaikki meissä, sillä muuten emme voi paljastua itsellemme. Tämä edellyttää sitä, että olemme itsellemme se ihminen, joka ei käännä selkää ja torju. Se, joka ei arvostele ja anna viestiä siitä, että meidän olisi suotavaa muuttua.
”Tämä on minun elämäni”
Muistatko hetken, jossa kohtasit jotain sellaista itsestäsi, jonka olit painanut pois tietoisuudestasi? Kenties tunsit kipua ja samalla syvää helpotusta? Tai muistatko, kuinka kauan välttelemäsi tilanne tuli eteesi?
Kun lakkaamme juoksemasta pakoon elämäämme tai itseämme, alamme tuntea olevamme paikalla elämässämme. Sen myötä alamme myös kokea uteliaisuutta sitä kohtaan. Mitä enemmän pelko elämää kohtaan helpottaa ja antaudumme sille, sitä enemmän alamme tuntea kiitollisuutta sitä kohtaan.
Kipuineen, harmituksineen, yllätyksineen ja ilonhetkineen elämä alkaa tuntua omalta. Vajavuuksineen ja keskeneräisyyksineen, minuus alkaa tuntua minulta. Olipa se millainen tahansa, ainakin se on minun elämäni.
Kärsimys päättyy, kun kipua ei vältellä
Vaikeiden, satuttavien ja pelottavien asioiden välttely vie meiltä enemmän energiaa kuin ymmärrämmekään. Se paitsi väsyttää, välttelyn seurauksena kierrämme kaukaa monia sellaisia asioita, jotka olisivat meille antoisia, tai veisivät meitä eteenpäin tiellämme.
Sanotaan, että pelko tilanteesta on aina pahempi, kuin se kokemus, jota pelkäsimme. Kun antaudumme kokemaan ne asiat, joita pelkäämme ja suostumme menemään kohti niitä asioita ja tilanteita, joiden pelkäämme satuttavan, koemme valtavan helpotuksen. Elämässämme on edelleen kipua, mutta emme jatka hidasta kärsimystä, piiloutuessamme siltä. Huomaamme myös, että mitä enemmän kipua sydämemme jaksaa ottaa vastaan, sitä enemmän tilaa siellä on rakkaudelle
Moni asia on toisinpäin kuin olet ajatellut
Olet kenties kirjoista oppinut, että henkinen ihminen on myötätuntoinen tai hyväksyvä.
Toisinaan on niin, että henkisellä matkalla rakennamme aiemman minäkuvan tilalle uutta henkisempää minäkuvaa. Tämä on eri asia, kuin se, että teemme Sisäistä työtä ja henkistä matkaa. Kun aloitamme työn, emme useinkaan aloita siitä, että olemme hyväksyviä ihmisiä. Toimivampi tapa onkin se, että alamme antaa tilaa sille, ettemme ole hyväksyviä. Tämä on aidosti hyväksynnän harjoittamista ja alkaa kehittää sitä meissä.
Jossain kohtaa ymmärrämme, että se meissä, joka näkee rumuuden, on jotain kaunista. Se joka näkee valheellisuuden, on rehellisyys. Se, joka näkee hyväksymättömyyden, on hyväksyvä.
Kun avaamme sydämemme juuri sille, mitä emme haluaisi, menemme kohti sitä, mitä todella haluamme.
Kirjat ovat yksi tärkeimmistä innoittajista matkallamme. Kirjoista on myös tärkeää ottaa seuraava askel.
Ihmisenä kasvaminen ei ole älyllinen prosessi
Kirjat ja tieto ovat tärkeitä asioita matkallamme. Ne voivat auttaa meitä kohdistamaan huomiota tiettyihin asioihin itsessä ja elämässämme. Ne voivat myös inspiroida meitä tutkimaan ja aloittamaan matkamme.
Se mitä kirjat tai tieto ei kuitenkaan tee puolestamme, on itse matkaaminen. On eri asia ymmärtää, että minussa on asioita, jotka pitävät minua erossa itsestäni, kuin nähdä, tuntea ja kokea nuo asiat. On eri asia vaikkapa innostua luennon siivittämänä siitä, että jokaisella on elämäntehtävä, kuin luopua itsestään pitkäjänteisesti niin syvästi, että tuo tehtävä saa todella tapahtua lävitsemme.
K. Pattabhi Jois:n sanoin; ”practise and all is coming.” Etsi itsellesi opetus, harjoitus ja opettaja, joka varmistaa, että sinä altistut sinulle säännöllisesti.
Ei itsensä kehittämistä, vaan minuuden riisumista
Itsensä kehittäminen on opittujen roolien parantelua, kehittämistä ja hiomista. Kenties uusien roolien ja taitojen oppimista. Nämä kaikki ovat tärkeitä asioita. Henkisen matkan näkökulmasta huomaamme kuitenkin, että nämä roolit, tai niiden kehittäminen, ei tuo meille sitä vapauden tunnetta, jota kaipaamme. Tai oikeastaan mikään, mitä voimme lisätä itseemme.
Mikä on se minuus, joka minä olen, vapaana näistä rooleista? Mikä on se minussa, joka ei yritä ja jolla ei ole päämääriä?
Henkinen matka on itsensä tiedostamista. Se alkaa sen näkemisestä, mikä olen nyt. Sipulin kerrosten näkemistä. Pikkuhiljaa alamme tulla yhä alastomammiksi, kun minuutemme alkaa avautua. Meihin alkaa tulla tilaa. Tämä voi olla pelottavaakin, sillä olemme hyvin tottuneet siihen identiteettiin, jonka eri roolit meille luovat. Todellinen vapaus on tilavuutta, ei -tietämistä, tyhjyyteen antautumista ja irtipäästämistä.
Vasta kun meissä on tilaa, todellinen luontomme voi täyttää meidät. Silloin tiedämme, että tämä on se, mitä olemme kaivanneet sisimmässämme.
Ainoa tie on läpi
Olipa kyse konfliktista, tunteesta tai muusta haasteesta matkallamme, ainoa tie on mennä sen läpi. Tämän voi kuitenkin helposti ymmärtää väärin. Useinkaan läpi meneminen ei tarkoita sitä, että aktiivisesti puristaisimme, yrittäisimme ja tunkeutuisimme jonkin asian läpi, tai siihen.
Sisäisen työn kanssa läpi meneminen vaatii meiltä jotain paljon suurempaan. Nimittäin sitä, että suostumme siihen, mitä on. Suostumme tuntemaan konfliktin, tunteen tai tilanteen, sekä sen herättämät reaktiot sellaisena kuin ne ovat.
Neulansilmän läpi pääsee vain rentoutumalla ja avautumalla sille mitä on. Tässä tärkeimmässä matkassasi on kyse sisäisestä prosessista, ei ulkoisten asioiden muuttamista, vaikka sekin on toisinaan merkityksellistä. Muutos ja matka tapahtuu sinussa.
Tämä omalle elämälle ja sisäisille kokemuksille läsnäolo sekä niiden suora, aito ja intiimi kohtaaminen on taito, joka vaatii vuosien ja vuosien opettelua. Olethan kärsivällinen, mutta samalla tietoinen siitä, että ainoa tie on mennä läpi.
Henkinen matka ei ole kurjuuden maksimointia
Henkisestä matkasta ja itsetutkiskelusta voi tulla yksi päämäärä ja pakote muiden rinnalle. Suoritus, jota suorittaa. Tietyt osat matkasta, etenkin alkupää, jossa alamme avautua sille mikä itsessämme on ollut piiloitettua, on kivuliasta. Matkan tarkoitus ei kuitenkaan ole kurjuuden maksimointi.
On tärkeää katsoa vaikeita asioita peiliin. Yhtä tärkeää on pitää sinusta huolta. Sielumme on suojattu sipulin kerroksilla (egorakenne) juuri siksi, että siihen sattui. Sen väkivaltainen esiin kaivaminen aiheuttaa sille vain lisää kipua. Kun keskitymme myötuntoon ja itsestämme huolehtimiseen, samalla kuin teemme päättäväisesti matkaamme vaikeisiin paikkoihin, matkamme taittuu kestävällä tavalla.
Henkinen matka on henkilökohtainen matka
Matkalla on selkeitä ”etappeja”, mutta on tärkeää kulkea matkaa aina siitä kohtaa, missä juuri sinä olet. Buddhasta sanotaan, että hän ei koskaan suostunut vastaamaan teoreettisiin kysymyksiin, vaan hän saapui aina ihmisen tasolle ja auttoi häntä siitä käsin, missä hän oli matkallaan.
On esimerkiksi totta, että henkinen matka on identiteettien läpi näkemistä ja niistä luopumista. Sinulle voi kuitenkin olla erityisen tärkeää juuri nyt antaa rakkautta ja rakennusaineita identiteettisi kehitykselle, jos se ei vaikkapa ole saanut tervettä tukea kasvuvaiheittesi aikana.
Ihmisessä on keskimäärin erittäin paljon sisäistä vihaa itseään kohtaan. Tuon vihan kohtaaminen ja ymmärtäminen vaatii meiltä tietynlaista vahvuutta ja vihan kohtaamisen sijaan sinulle voi olla tärkeää vahvistaa itseäsi. Voi olla, että minuutesi kaipaa läpikatsomisen sijaan terveitä ihmissuhteita, terapiaa ja itsensä vahvistamista.
Se mikä on sinulle oikein ja tarpeellista, voi olla jotain muuta kuin se, mitä muut ajattelevat, tai mitä edes itse osasit ajatella. Tunnista siis, missä juuri sinä olet matkallasi. Tässä erinomaisena apuna toimii henkilö, joka on kulkenut matkaa ennen sinua ja nähnyt sen eri vaiheita.
”Olen oppinut luottamaan äärettömän minäni viisauteen. Tiedän, että minä – samoin kuin kaikki muutkin – olen voimakas, suurenmoinen, ehdottomasti rakastettu ja rakastava voima.
Tämä energia virtaa kauttani, ympäröi minut ja on erottamaton osa minua. Se on itse asiassa se, joka ja mikä minä oikeasti olen. Siihen luottaessani luotan itseeni. Se opastaa minua, suojelee minua ja antaa minulle kaiken, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen ja hyvinvoiva. Minun tarvitsee vain olla oma itseni. Minun tarvitsee vain olla se suurenmoinen rakkaus, joka minä oikeasti olen, ja antaa elämäni tapahtumien ja olosuhteiden tulla. Tiedän, että loppujen lopuksi kaikki tapahtuu minun kannaltani parhaalla mahdollisella tavalla.
En oleta mitään ennalta ja luotan siihen, että kaikki on hyvin. Kun olen oma itseni, ainutlaatuinen suurenmoisuuteni johdattaa minut niihin suuntiin, jotka ovat hyödyllisimpiä minulle ja kaikille toisille. Muuta minun ei tarvitse tehdä. Silloin kaikki, mikä oikeasti on minun, tulee elämääni vaivatta mitä taianomaisimmilla ja odottamattomimmilla tavoilla. Se todistaa minulle joka päivä todellisen minäni voimasta ja rakkaudesta.”
Joogamatolla harjoitellaan muun muassa tietoisemmaksi kasvamista. Harjoittelu jatkuu arjessa. Elämä tuo eteen samoja opetuksia kerta toisensa jälkeen.
Peilaamme tunteitamme ja rektioitamme muiden ihmisten kautta, ja lähimpänä on usein puoliso. (Onhan se aika mieletöntä, että toinen sielu on valinnut juuri minut ja suostuu peilaamaan minua!)
Henkisellä polulla läheisestä ihmissuhteesta on hyötyä, sillä sitä kautta joudumme altistumaan epämukavuusalueelle. Läheisessä ihmissuhteessa joutuu sietämään (paitsi toisen, myös) omaa epätäydellisyyttään ja saa samalla suuren mahdollisuuden oppia.
Kumppanin löytäminen ei tietenkään ole edellytys henkiselle kasvulle. Monissa traditioissa korostetaan päinvastoin askeesia. Jooginen askeesi hakee yhteyttä muiden ihmisten sijaan ikuisuudesta, jumaluudesta, rakkaudesta, universumista – miksi tätä voimaa haluaakaan kutsua. Sekään ei ole helppo tie. Ei ole yhtä oikeaa tapaa elää.
~ ~ ~ ~
Ihmissuhde on ensisijaisesti suhde itseen. Kukaan tai mikään muu ei voi tehdä minua onnelliseksi tai kokonaiseksi. Joogaopettaja Charanpal Singh avaa asiaa englanniksi: disappointment eli pettymys kumppanin epätäydellisyyteen on sama kuin no appointment eli ei kohtaamista. Silloin ei enää kohtaa toista ihmistä tai itseään, vaan ainoastaan itse rakentamansa fantasian parisuhteesta.
Parisuhteissa samat erimielisyydet usein toistuvat. Mutta jos pysyy toisen rinnalla, haluaa nähdä puolison sellaisena kuin tämä oikeasti on, näkee myös itsensä. Laitamme toistemme päälle kaikenlaisia leimoja, joita emme kykene käsittelemään itsessämme.
On helppo syyttää toista ja kieltää oma osuutensa asiaan. Itsensä kohtaaminen on vaikeaa.
Pariskuntien riitelyä helpottaisi omien projektioiden ja tunteiden omistaminen – ei siis toisen syyttämiseen niistä. Tämä on psyykelle haastavaa. Tarvitaan vahva hermojärjestelmä, jotta tunteiden energioita kestää fyysisesti. Joogaharjoitukset auttavat.
Myös meditaatio, keskusteleminen ja kaikenlainen psyykkinen työ auttavat. Henkinen matka on itseensä tutustumista, ei vanhoihin tarinoihin, tapoihin tai uskomuksiin kiinnittymistä. Sielullisen rakkauden ja tietoisuuden avulla voimme auttaa toisiamme.
~ ~ ~ ~
Pienet onnistumiset kasvattavat luottamusta suhdetta ja kumppania kohtaan, sekä lisäävät kykyä olla eri mieltä. Eri mieltä ihmiset voivat toki olla, se ei ole vaarallista. Oma tunne – oli se mitä tahansa riemusta silmittömään raivoon – on kuitenkin oma, ei kenenkään muun tunne. Siksi siitä kannattaa ottaa vastuu, eikä syyttää muita. Esimerkiksi vihaisena ei ole sovittelun tai analysoinnin aika, silloin kannattaa keskittyä tuntemaan omaa tunnettaan vahingoittamatta muita.
Yhtäaikaisten, ristiriitaisilta tuntuvien tunteiden sietäminen kuuluu parisuhteeseen.
Meissä kaikissa on kapasiteettia äärimmäiseen hyvyyteen ja äärimmäiseen pahuuteen. Niin minussa kuin puolisossa on kyky suureen lempeyteen, rakkauteen ja hellyyteen, mutta myös täyteen välinpitämättömyyteen.
Meissä jokaisessa on kauniita ja karmeita puolia, sillä olemme ihmisiä. Se on todellisuutta. Ja se on oikeastaan aika vapauttavaa: tässä me olemme, molemmat harjoittelemassa. Eikä harjoittelu ole harjoittelua, jos siinä ei välillä epäonnistu. Vain sitä kautta voi kasvaa mestariksi.
