Minulla on ollut hankala ihmissuhde, josta olen työstänyt itseäni henkisesti vapaaksi. Voisin ajatella, että ei tule olemaan helppoa tämän miehen uudella naisystävällä tai, että katsotaan, kauanko uusi suhde kestää.
Mutta tajusin, että olen rakastanut tätä miestä, miksi toivoisin hänelle pahaa? Miksi toivoisin, ettei hänen uusi suhteensa ole hyvä? Miksi ajattelisin, mitä kaikkia ongelmia siinä tulee olemaan? Koska hän on ollut sydäntäni lähellä ja tärkeä ihminen, minunhan pitäisi toivoa, että hän on onnellinen. Kun ajattelin näin, tunsin lämmön läikähtävän sydämessäni.
Olen yrittänyt suhtautua neutraalisti hänen uuteen mahdolliseen naisystäväänsä. Mutta en ole pystynyt suhtautumaan lämpimästi tähän sinänsä viattomalta vaikuttavaan naiseen. Oivallettuani, että onnellinenhan hänkin vain haluaa olla, päätintoivoasitähänellekin.
Sydämeni ja hermostoni olivat iloisia ja rentouduin, kun sanoin nämä sanat mielessäni, ulos suustani ja lähetin toivomuksiani ilmoille. Se laajensi minun sisäisen rauhan tunnettani.
Heidän onnensa ei ole minulta pois. Se, miten suhtaudun, voi olla minulta pois. Se, mitä heidän välillään oikeasti tapahtuu, ei kosketa minussa kuin kiintymisen viettiini, joka on tullut uhatuksi. Emme voi irrottautua läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tarpeestamme. Se on biologinen tarve, mutta voimme tiedostaa ja havaita, miten sen ohjaamana toimimme ja ajattelemme.
Voimme nauraa itsellemme, että taas menit tuohon lankaan, ja aloit ajattelemaan noin.
Voimme oppia, miten nämä biologiset tarpeet juuri minun elämässäni ilmentyvät. Voimme päästää nopeammin irti ja valita paremmin, ja se tekee elämästämme onnellisempaa, oivaltavampaa ja tietoisempaa.
Helposti ajattelemme, että ”rakastan sinua niin kauan, kuin teet nämä asiat ja toimit näin minua kohtaan”. Tämä mies ei kohdellut minua tai muita naisia kovin arvostavasti. Lopetin suuntaamasta huomiotani ja energiaani häneen, mutta osa anteeksiantamattomuudesta, syytöksistä ja katkeruudesta (”Olisitpa tajunnut tämän, niin olisimme onnellisia.”) jäi sisääni. Kun käännän syyttävät ajatukseni onnen toivotuksiksi, vapaudun niistä.
Haluan antaa anteeksi kaiken, aivan kaiken, ja puhdistaa sisimpäni. Voin muuttaa vain ajatukseni ja suhtautumistapani siihen, mitä elämässäni tapahtuu. Ja nekin usein vain, kun aika on kypsä.
Ihmisiä pitäisi voida rakastaa sellaisina, kuin he ovat ja itseään ilmentävät. Rakkaus on sitä, että toimii itsensä ja muiden ihmisten parhaaksi, ja se voi tarkoittaa sitä, että vetäytyy rakastamastaan ihmisestä, jos kanssakäyminen jatkuvasti tuottaa surua ja ahdistusta.
Omasta rakkaudesta ei tarvitse luopua, vaan laajentaa ja kohdistaa sitä niihin, jotka katsovat maailmaa meidän aallonpituudeltamme. Löydämme heidät usein vasta, kun päästämme vanhoista asioista ensin irti.
Kuvittele että pujahdat vartalonmyötäiseen asuun, joka välittömästi virittää tuntoaistisi äärimmäisen herkäksi. Tunnet kehosi sisäiset prosessit, olet herkkä kivulle, vaatteiden saumat ärsyttävät ja olet kuin ilmapuntari, joka havaitsee välittömästi muutokset tunneilmapiirissä.
Kännykkää voi olla hankala pidellä, sillä sen säteily alkaa särkeä kättä. Tunnet tunteesi välillä niin voimakkaina, että et tiedä miten selviät niiden kanssa. Eikä siinä vielä kaikki: et osaa aina tehdä eroa omien tunteittesi ja toisen ihmisen tunteiden välillä.
Nappaat muiden tunteet herkästi itseesi ja kannat huolta siitä, että kaikilla on kaikki hyvin; muuten et osaa olla itsekään rauhassa.
Et osaa aina tehdä eroa omien tunteittesi ja toisen ihmisen tunteiden välillä.
Laita lisäksi korviisi vahvistimet, jotka herkistävät kuuloaistisi havaitsemaan pienetkin muutokset äänensävyssä ja peitellyt huokaukset. Mietit jatkuvasti mitä tuokin huokaus tai kireys toisen äänessä mahtoi tarkoittaa.
Kuvittele, että taustahäly saa sinut päivän mittaan niin kireäksi, että olet räjähtämäisilläsi. Epämiellyttävät äänet ja epävireinen musiikki saavat sinussa aikaan suorastaan fyysistä pahoinvointia. Iltaisin, jos seinän takaa kuuluu pientäkin ääntä, et saa unenpäästä kiinni.
Epämiellyttävät äänet saavat sinussa aikaan suorastaan fyysistä pahoinvointia.
Laita vielä silmillesi lasit, joiden avulla pystyt näkemään pienetkin ilmeet ja eleet ja havaitset jatkuvasti kaiken mikä näkökentässäsi vilahtaa.
Yksi outo katse saattaa jäädä vaivaamaan mieltäsi moneksi päiväksi. Lisäksi hajuaistisi on suorastaan inhottavan tarkka. Joudut pidättämään hengitystäsi kun kuljet tupakoitsijan ohitse ja mietit kehtaatko vaihtaa paikkaa, jos julkisessa kulkuneuvossa kahta metriä lähemmäksi istuu alkoholia nauttinut kanssakulkija.
Laita nyt itsesi näillä superaisteilla varustettuna istumaan avokonttoriin, jossa työpisteesi on kahvipaikan vieressä. Koitat keskittyä tehtäviisi, mutta huomiosi herpaantuu tuon tuostakin kun joku kävelee ohitsesi, ihmiset jäävät rupattelemaan kahvipisteelle, puhelin soi, sähköposti tulvii viestejä joissa kaikissa lukee ”kiireellinen”, työpöydälläsi on kasa eri tehtäviä ja esimiehesi tulee antamaan sinulle pari hommaa lisää.
Työpaikan huomionkipeä tyyppi on ottanut sinut kohteeseen ja käy säännöllisesti selostamassa elämänsä dramaattisia käänteitä sinulle, sillä olet niin hyvä kuuntelija.
Ajattelet tyynnyttää itseäsi kuuntelemalla rauhoittavaa musiikkia, mutta saat siitä nuhtelut esimieheltäsi. On kuulemma epäsosiaalista eristää itsensä työyhteisöstä laittamalla kuulokkeet päähän.
Työpäivän päätteeksi ajat kotiin ruuhkassa ja kiirehdit hakemaan lapset tarhasta. Tunnet päivän mittaan kertyneet aistiärsykkeet ja moneen asiaan keskittymisen samanaikaisesti nahoissasi. Käyt kahden väsyneen leikki-ikäisen kanssa ruokakaupassa ja olet onnellinen jos selviätte kaupasta ilman nahisteluja.
Päästyäsi kotiin ryhdyt ruoanlaittopuuhiin. Haluaisit oikeasti vain istua alas ja olla hiljaisuudessa, mutta lapset ovat nälkäisiä ja kaipaavat huomiotasi ja roikkuvat puntissasi kinastellen keskenään. Istutat lapset tv:n ääreen, jotta saat tehtyä ruoan rauhassa. Televisiosta tuleva ääni on helpompi sietää kuin se, että joku tarvitsee jatkuvasti huomiotasi kun olet lopen uupunut. Tunnet syyllisyyden vihlaisun rinnassasi, kun et jaksa olla lastesi kanssa.
Tunnet päivän mittaan kertyneet aistiärsykkeet ja moneen eri asiaan keskittymisen nahoissasi.
Syötte, siivoat aterian jäljet, leikit lasten kanssa, katsot välillä kelloa ja toivot että se olisi jo kahdeksan jotta pääsette iltatoimiin, sillä sen jälkeen kun lapset ovat nukkumassa, alkaa oma aikasi.
Sitä on vähän, sillä seuraavana päivänä on noustava jo kuuden jälkeen etkä voi valvoa pitkään. Kaipaat epätoivoisesti rauhaa, hiljaisuutta, omaa tilaa ja happea. Sen sijaan mies tulee viereen kyhnyttämään ja haluaa seksiä. Argh!
Miltä sinusta tuntuu luettuasi tämän? Hengästyttääkö? Oletko stressaantunut? Tämä on monen naisen arkea päivästä toiseen monen vuoden ajan. Erityisherkkänä ihan tavallinen lapsiperheen arjen pyörittäminen on haasteellisempaa kuin paksunahkaisemmalle kanssasisarelle.
Erityisherkkyyteen erikoistunut psykoterapeutti Elaine N. Aron suositteleekin ettei erityisherkkä hankkisi kovin suurta perhettä. Monesti vain käy niin, että herkkyytensä tajuaa vasta siinä vaiheessa kun perhe kasvaa ja voimavarat loppuvat.
Moni vähemmän herkkä nauttii jatkuvasta tekemisestä, hulinasta ja elämän äänistä. Herkälle ne ovat kuormittavia asioita, jopa niin kuormittavia, että mielessä voi käydä hyvinkin aggressiivisia ajatuksia ja haaveita pakenemisesta.
Mitä jos hiippailisi ovesta ulos yöhön eikä koskaan tulisi takaisin?
Jos samaistuit tähän kertomukseen, etkä vielä ole oivaltanut ettei sinussa ole vikaa, vaan olet vain erityisen herkkä, suosittelen että luet Elaine N. Aronin kirjan Erityisherkkä ihminen. Siitä oli itselleni aikanaan valtavan suuri apu kun ymmärsin, etten ole viallinen, vaan että kuormitun kerta kaikkiaan muita helpommin, ellen pidä huolta itsestäni.
Moni tilanne, jossa olin kokenut itseni erilaiseksi ja ulkopuoliseksi sai järkevän selityksen. Ryhdyin tekemään elämässäni jaksamistani ja hyvinvointiani tukevia valintoja ja muutoksia. Tänä päivänä autan muita erityisherkkiä purkamaan elämän varrella kertynyttä tunnekuormaa ja itseen liittyviä negatiivisia uskomuksia.
Herkkyys on valtava voimavara kunhan sen oivaltaa oikein! Elämänsä palaset voi sovitella niin, että omissa nahoissa on hyvä olla sen sijaan, että uupuu yrittäessään tunkea itseään muottiin joka ei istu.
Mediassa kerrotaan superjohtajista, jotka heräävät treenaamaan klo 4.15. Kerrotaan superäideistä, jotka kantavat koko maailmaa harteillaan. Ihaillaan niitä, jotka ”urheina” käyvät salkku kainalossa palaverien välissä sädehoidossa.
Maailma on mennyt hurjaksi. On luotu illuusio yli-ihmisestä, joka painaa kuin Duracell-pupu vielä silloinkin, kun aurinko on jo laskenut – tai se ei ole vielä edes noussut. Ihailemme ylisuorituksia, super-sitä-tätä ja menestystarinoita, jossa ei ole annettu periksi.
Moni pyrkii tiedostamattaan kohti uutta ihmislajia: yli-ihmisyyttä. Tai jos ymmärtääkin, ettei yli-ihmisyys ole tavoitettavissa, saattaa kulkea kollektiivisessa virrassa, joka liikkuu kohti illuusion reunaa.
On ihmisiä, jotka saavuttavat illuusion reunan, he pääsevät lähelle suoritteiden maksimointia. Reunalla odottaa kuitenkin yllätys: sieltä löytyy kyltti ”Onnellisuus ei löydy täältä”. Kaikki on tehty oikein, mutta elämä ei tunnukaan onnelliselta. Elämästä on alkanut sykkeessä kadota lämpö, läheisyys, kosketus, läsnäolo, tyhjät hetket. Kaikki se, mikä auttaa pääsemään lähemmäksi luottamusta ja onnellisuutta. Päivääkään ei kulu, että itseltä ei vaadi jotain lisää. Aikaa ei ole elämään kuuluville tunteille, jotka eivät tunnu hyvältä. Saattaa tuntua, että jos hidastaa, luovuttaa hetkeksikin, putoaa.
Sitten on se porukka, joka ei koskaan saavuttanut illuusion reunaa eikä myöskään tiedä, että suunta oli väärä koko elämän ajan. Elämä päättyy ennen kuin saa tietää, että onnellisuus koko ajan odotti, että sillä olisi tilaa ja aikaa tulla esiin.
En usko, että onnellisia yli-ihmisiä on olemassa. Yksi toisensa jälkeen täydelliset puitteet elämälleen kiireessä rakentaneet suorittajat kääntyvät pettyneenä ”Onnellisuus ei löydy täältä” -kyltiltä hämmentyneenä takaisin. Hämmennys johtuu ennen kaikkea siitä, että koko maailma toitottaa meille, että kun saavumme jotain (sitä-sun-tätä), onnellisuus on meidän. Kyltin äärellä vieritämme pettymyksen kyyneleet ja käännymme väsyneenä takaisin.
Illuusion reunalta on vain yksi suunta takaisin. Se kulkee itsen äärelle. Tuo matka ei ole pitkä mutta hyvin erilainen kuin aiempi matka. Siinä ei pyritä, tavoitella tai suoriteta. Siinä opetellaan luottamaan hetkeen, itseen ja elämään. Luottamuksen syntyessä avataan ovi onnellisuudelle. Onnellisuudelle, joka on vain odottanut, että kiristys, puristus ja vääntö loppuvat.
Jos haluat olla onnellinen, älä yritä olla super-sitä-tai-tätä, vaan opettele olemaan lempeä itsellesi. Nyt ja tässä.
Olen harrastastanut jo parisenkymmentä vuotta filosofiaa sen eri muodoissa. Aloitin, luonnollisesti, antiikin kreikkalaisesta filosofiasta, josta yliopiston luentojen myötä siirryin keskemmäs Eurooppaa ja lähemmäs omaa aikaamme. Suosikikseni nousi hollantilainen Baruch Spinoza, jonka panteismi tai oikeammin panpsykismi antoi kiehtovan näkymän ihmisen ja kaiken luonnon yhteyteen, ykseyteenkin.
Paljon myöhemmin löysin samoja piirteitä itämaisista ajattelijoista ja olin myyty. Ihmettelin, miten on mahdollista että yli kahden tuhannen vuoden takaa Lao Tse pystyi Tao Te Chingissä kuvaamaan ihmisen mielen maisemaa, arkisia tapahtumia ja hyvän elämän sisältöä tasolla ja tavalla, joka osui tässä ajassa ja ympäristössä elävään ihmiseen, aivan kuin sen olisi kirjoittanut kuka tahansa aikalainen. Sen minimalistiset säkeet antoivat tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille, jättäen itselle mahdollisuuden löytää yhä uusia tapoja oppia ja ymmärtää elämää ennen kokemattomalla tavalla. Paradoksien kautta.
Kiehtovinta näissä kirjoituksissa, joihin muuten monet aikalaisopettajat kuten Eckhart Tollekin nojaavat, on niiden tyyli olla antamatta valmiita vastauksia; paremminkin herättäen ja hyväksyen epävarmuuden, joka on olennainen osa ihmisen elämää.
Samaa tasoa Tao Te Chingin kanssa on lyhyt parin sivun mittainen teksti, jonka löysin Paulo Coelhon blogista. Tekstin nimi on Impassive Comprehension – The Treatise of Tahlan. Olen lukenut sen vuosien varrella kymmeniä, ellen satoja kertoja ja jatkan edelleen ymmärtämistä. Vuosienkin jälkeen saan yhä uusia oivalluksia, jotka ovat heijastetta uusista kokemuksista, jotka ovat muuttaneet minua matkalla.
Ehkä keskeisin oppimani asia, tai paremminkin käyttööni ottamani asenne, on hyväksyvä läsnäolo ympäristöni kanssa. Kaikkeuden, en vain itseni.
Jos ennen tavoittelin tasapainoa ja mielenrauhaa, olen nyttemmin vapauttanut itseni niiden tavoittelusta. Ja löytänyt rauhan juuri siitä. Toisin kuin aiemmin luulin, rauha ei loppujen lopuksi kuitenkaan tule sisältäni. Itsensä etsiminen ja itsekseen tuleminen on tapa, jolla pyrin aiemmin löytämään ulkomaailmalta suojassa olevan horjumattoman tasapainopisteen. ”Kun tukeudun sen varaan, olen turvassa” näin ajattelin. Turvassa miltä?
Vaikka pidänkin paradokseista, ei kaikki ristiriita kuitenkaan ole paradoksista kotoisin. Itämaisen ajattelun peruspilarina pidetyllä Buddhalla on yksinkertainen perusprinsiippi, joka on ristiriidassa itsensä löytämisen kanssa. ”No self – no suffering.” Itsensä löytämisessä ja sille uskollisena pysymisessä on riskinsä. Se mikä on aluksi ilon lähde, muuttuu rajoitteeksi, kun se konservoidaan. Ihminen on ikuisesti muuttuva. Toinenkin idän suurista, konfutselaisuus, katsoo sekin ihmisen ulkopuolelle, tai oikeastaan ihmistä osana jatkuvasti vuorovaikutteista kokonaisuutta, ei itsellisenä olentona.
Yhteistä idän opeille ja niiden elämänopeille on tasapainotilan hakeminen rennosti ja skarpisti, koko ajan hereillä ollen. Samalla kuitenkin hyväksyen myös sen sameamman veden olemassaolo.
Suurille ajattelijoille on yhteistä, että he näkevät ja hyväksyvät ihmisen vaillinaisuuden ja arvostavat sitä. He ymmärtävät, että ihmisyys on monimuotoinen alati kehittyvä sotkuinen kokonaisuus, joka juuri kaaoksestaan johtuen on myös loputtoman potentiaalin lähde.
True perfection seems imperfect,
yet it is perfectly itself.
True fullness seems empty,
yet it is fully present.
Tänään mietin rakkautta ja sitä, pääseekö vanhasta koskaan kokonaan irti. Vaikka miten tahtoisi. Päättäisi ja rimpuilisi.
Lähdin vuosi sitten kahdeksaksi kuukaudeksi Aasiaan. Niin en törmäisi entiseen suhteeseen, päättyneeseen rakkauteen lähes vuoteen.
Kaukana opinkin jättämään ikävän taakseni, ja se haalistui ja hapertui kuukausi kuukaudelta ohuemmaksi ja pienemmäksi. Sai etäisyyttä ja unohtui.
Sitten istuin paluulennolla kotiin ikkunapaikalle ja katsoin lähestyvää kaupunkia ja sen valoja. Huomasin, että ikävä yllätti yhtä nopeasti kuin yölento Singaporesta Helsinkiin.
Ikävöin äkkiä eniten silloin, kun olin palaamassa kotiin, turvavyö kiinni ja valmiina laskeutumaan. Kun kiitorata jo näkyi, muistin jälleen vanhan. Pelko nosti taas päätään ja sykettä. Mietin, että matkani oli ollut turha. Olin kauhuissani.
Rakkaus ei loppunutkaan, vaikka matkustin maailman reunoille unohtamaan ja pyyhkimään pois vanhaa. Tietenkään. Tietenkään se ei kadonnut ilmanpaineen voimasta kymmenentuhannen metrin korkeudessa.
Viikko sitten kävelin väkijoukossa ihmisen ohi, joka joskus oli puolet elämästäni ja ymmärsin, että rakkaus pitää vain hyväksyä. Sitä pitää kantaa mukanaan. Siitä huolimatta, että tulisi uusi, joka tekisi vanhasta enää kauniin muiston. Se uusi ei silti koskaan hävittäisi muistoa.
Oli kyse rakkaudesta tai mistä tahansa muustakin irti päästettävästä, ei itseään pääse pakoon, vaikka lentäisi maailmojen reunoille. Ei taakkojaan voi noin vain jättää vieraiden kaupunkien roskalaareihin, unohtaa sinne ja palata tyhjänä.
Ymmärsin, etten pääsisi asioita karkuun, mutta minulla oli valta suhtautua niihin, miten itse päättäisin. Kantaisin niitä mukanani niin kevyinä kuin haluaisin. Tekisin muistoista niin kauniita ja kaukaisia, kuin tahtoisin. Ja sitten keskittyisin rakentamaan uusia.
Ps. Tänään uskalsin tunnustaa, että saatan edelleen rakastaa. Mutta mitä sitten, ajattelin. Ainakin osaan rakastaa. Eikä siinä äkkiä ollutkaan enää mitään pelottavaa.
Luin James Redfieldin kirjan Oivaltava tietoisuus ja hänen kuvauksensa energiataistelusta maailmassa ja alla olevista hallintadraamoista on mielestäni hyvin osuva. Olen itse ollut vuorovaikutuksessa toisten energioille alistuva lapsuudessa oppimani tiedostamattoman mallin mukaisesti. En ole halunnut viedä tilaa toisilta. Tullessani tietoiseksi tästä, olen pyrkinyt voimaantumaan ja ilmaisemaan omat tarpeeni. Se ei olekaan toisilta pois, vaikka olen niin pelännyt.
Energia virtaa sinne, mihin huomio kohdistuu. Kun kaksi ihmistä kohdistaa huomionsa toisiinsa, heidän energiansa yhdistyvät.
Jos toinen saa toisen antamaan periksi tai näkemään asiat hänen tavallaan, silloin tämä osapuoli on saattanut kaapata molempien energiat omakseen. Hän tuntee heti, että hänen valtansa kasvaa ja hänen turvallisuuden tunteensa sekä itsetuntonsa kohoaa. Nämä myönteiset tunteet hän hankkii toisen kustannuksella, koska alistettu osapuoli tuntee itsensä syrjäytetyksi ja ahdistuneeksi ja energiansa valuvan tyhjiin. Me kaikki olemme joskus kokeneet tämän. Kun on pakko antaa periksi jollekin, joka on manipuloinut meidän ymmälleen, järkyttänyt tasapainoamme tai nolannut meidät, tulee tyhjä olo.
Psykologiset valtapyrkimykset voi havaita kaikkialla, ja ne ovat pohjavireenä kaikissa ihmisten irrationaalisissa erimielisyyksissä niin yksilöiden, perheiden, kulttuurien kuin valtioiden tasolla.
Jos tutkimme yhteiskuntaa näin, näemme sen olevan energiasta kilpaileva maailma. Jokainen ihminen on energiakenttä, joka koostuu tietyistä uskomuksista ja oletuksista, jotka säteilevät hänestä ulospäin ja vaikuttavat muuhun maailmaan. Näitä oletuksia ja vuorovaikutustyylejä voidaan kutsua hallintadraamoiksi.
Minäparka
Hallintadraamoista passiivisin on uhrin strategia. Tässä draamassa ihminen ei kilpaile energiasta suoraan, vaan yrittää saada osakseen kunnioitusta ja huomiota manipuloimalla toisen tuntemaan sympatiaa.
Tiedämme siirtyneemme minäparan energiakenttään, kun joudumme tietynlaiseen vuoropuheluun, jossa tasapainoamme järkytetään. Hän saattaa sanoa ”Odotin sinulta eilen puhelinsoittoa, mutta et soittanutkaan.” Jos hän on työkaveri hän saattaa puhua siitä, että on musertua työtaakkansa alle ja että sinäkään et auta häntä asiassa. Jos hän on pinnallinen tuttava, hän saattaa vetää sinut keskusteluun siitä, miten kurjaa elämä yleensä ottaen on. Tarkoituksena on järkyttää tasapainoamme ja saada meiltä energiaa luomalla meihin syyllisyyden tai epäilyksen tunne. Jos otamme tämän syyllisyyden todesta, pysähdymme katsomaan toisen ihmisen maailmaa hänen silmillään.
Heti sen tehdessämme minäparka tuntee voimiensa kasvavan, kun hän saa oman energiansa lisäksi meidän energiaamme, ja se tekee hänen olonsa turvalliseksi.
Tämä näytelmä on usein lähes täysin tiedostamaton. Se juontuu lapsuudesta omaksutuista henkilökohtaisesta maailmankuvasta ja toisten hallinnan strategiasta, eikä henkilö tee tätä tahallaan, vaan se on hänen selviytymisstrategiansa maailmassa saadakseen hyväksyntää. Hän ei uskalla ottaa sitä riskiä, että pyrkisi täyttämään tarpeensa suoraan, aktiivisesti ja avoimesti.
Tällä on valitettavasti usein se seuraus, että minäparka päästää elämäänsä juuri niitä hyväksikäyttäjiä, joita hän eniten pelkää. Maailmankaikkeus reagoi tuottamalla sellaisen maailman, jota odotamme, ja tällä tavoin draamasta tulee itseään toteuttava noidankehä.
Kun joutuu tekemisiin minäparan kanssa, on tärkeää muistuttaa itseään siitä, että draaman tavoitteena on saada energiaa. Keskustellessa minäparan kanssa täytyy olla tietoisesti valmis antamaan hänelle energiaa lähettämällä rakkautta ja myötätuntoa hänelle.
Torjuva
Torjuvan hallintadraama on edellistä hieman vähemmän passiivinen. Tiedämme siirtyneemme tätä strategiaa käyttävän henkilön energiakenttään, kun keskustelun aloitettuamme huomaamme, ettei häneltä saa suoraa vastausta. Keskustelukumppanimme on etäinen ja välinpitämätön ja vastailee arvoituksellisesti. Jos esimerkiksi kysymme jotain hänen taustastaan saamme vastaukseksi vaikkapa ”Minä vähän matkustelin.”. Saatamme joutua kysymään, ”Missä olette matkustellut?”. Ja saamme vastauksen ”Siellä täällä.”.
Torjuva luo ympärilleen salaperäisen ja hämärän ilmapiirin pakottaen meidät käyttämään energiaa saadaksemme kaivetuksi hänestä tiedot, jotka joku toinen kertoisi ilman sen kummempia mutkitteluja.
Tällöin keskitymme intensiivisesti torjuvan maailmaan ja katsomme sitä hänen silmillään yrittäen ymmärtää, ja niin annamme hänen haluamaansa energiaa ja huomiota.
On muistettava, että kaikki epämääräisesti vastailevat eivät käytä torjunnan hallintadraamaa, joskus siihen on selkeä syy. Hallintadraamanaan torjuntaa käyttävä saattaa kuitenkin jatkaakin keskustelua, meidän siirrettyä huomiomme muualle, tarkoituksenaan alitajuisesti vetää meidät takaisin mukaan vuorovaikutussuhteeseen, jotta energiavirtaus häneen jatkuisi.
Yleensä torjuva ei ole lapsena kyennyt jakamaan ajatuksiaan toisten kanssa vapaasti, jolloin torjuva oppii huomaamattaan viestimään epämääräisesti saadakseen toiset kuulemaan ja kiinnostumaan. Torjuva ajattelee, että ihmisiin ei voi luottaa, että paljastuneita tietoja käytetään myöhemmin häntä vastaan tai että niiden pohjalta häntä kritisoidaan. Nämä oletukset virtaavat ihmisestä ulospäin vaikuttaen siihen, millaisia tapahtumia ja ihmisiä hänen elämässään tulee vastaan.
Rehti suorasukaisuus voi auttaa ja meidän pitää muistaa samalla lähettää rakkauden energiaa myös torjuvalle. Torjuva saattaa tällöin paeta vuorovaikutustilanteesta ja katkaista viestiyhteyden, mutta se riski on otettava, koska jos sanomme jotain muuta kuin ajattelemme ja lähdemme peliin mukaan, joudumme vain jatkamaan samaa tanssia.
Kuulustelija
Kuulustelijan hallintadraama on edellisiä aggressiivisempi ja nyky-yhteiskunnassa yleinen. Tässä ihminen hankkii energiaa toisilta kritisoimalla. Kuulustelijan seurassa meistä tuntuu siltä, että meitä tarkkaillaan. Meistä tuntuu tältä siksi, että keskustelukumppanimme on vetänyt meidät todellisuuteen, jossa suurin osa ihmisistä tekee hänen mielestään kohtalokkaita virheitä ja hän katsoo tehtäväkseen asioiden korjaamisen.
Kuulustelijan tiedostamaton kaava on tehdä jokin huomautus, joka saa meidät hätkähtämään. Näin puhuessaan hän toivoo, että omaksumme hänen näkemyksensä maailmasta ja alamme katsoa maailmaa kuulustelijan silmin, mikä antaa hänelle energiaa. Kuulustelija luulee, ettei maailma ole järjestyksessä, jos ei hän tarkkaile ja oikaise toisten virheitä.
Yleensä vanhemmat eivät ole kuulustelijan lapsuudenkodissa huolehtineet hänen tarpeistaan. Tällöin hän hankkii huomiota ainoalla tuntemallaan tavalla, tuomalla esille toisten virheitä ja kritisoimalla käyttäytymistä.
Kun on tekemisissä kuulustelijan kanssa, pitää välttää joutumasta puolustuskannalle, mikä on normaali reaktio. Olisi säilytettävä oma tasapaino niin hyvin, että pystyy kertomaan hänelle, miltä hänen seurassaan tuntuu. Samalla on lähetettävä hänelle rakkauden energiaa. Usein kuulustelija puolustautuu väittämällä, ettei ole lainkaan kriittinen tai hän kääntää tilanteen syyttämällä meitä kriittisiksi. Tai hän voi reagoida väittämällä esittämänsä kritiikin olevan aiheellista ja että meidän olisi muututtava. Meidän on mietittävä, kuinka pitkälle nämä väitteet voivat pitää paikkansa, mutta säilytettävä oma tasapainomme ja energiamme.
Elämässä tulee jatkuvasti vastaan tilanteita, joissa huomaamme toisten toimivan oman etunsa vastaisesti ja meistä tuntuu, että voisimme puuttua tilanteeseen. Oleellista on, miten sen tekee. Voimme sanoa toisille varovaisia huomautuksia ”Jos minun työpaikallani olisi noin huono tilanne, yrittäisin hakea uutta työtä.” tai ”Kun olin itse samanlaisessa tilanteessa, erosin vanhasta suhteestani.”. Toisen ihmisen tilanteeseen voi puuttua tavalla, joka ei järkytä hänen tasapainoaan eikä ainakaan tee säröjä hänen itsetuntoonsa. Voimme auttaa toista näkemään vaihtoehtoja huomauttamalla hienotunteisesti hyökkäävän kriittisyyden sijaan.
Pelottelija
Pelottelijan strategia on hallintadraamoista aggressiivisin. Tällaisen ihmisen energiakenttään siirtymisen huomaa siitä, että olomme on uupunut, epämukava ja lisäksi turvaton. Pelottelija sanoo ja tekee sellaista, mikä antaa aihetta olettaa, että hän voi minä hetkenä tahansa saada raivonpuuskan tai muuttua väkivaltaiseksi. Pelottelijan strategiana on saada huomiomme ja siten energiamme luomalla ympäristö, jossa tunnemme olomme niin uhatuksi, että keskitämme kaiken huomiomme häneen. Jos keskustelemme tällaisen ihmisen kanssa, alistumme yleensä nopeasti kannattamaan hänen näkemystään tai ainakin jätämme ilmaisematta omamme.
Tällainen pelottelustrategia on yleensä kehittynyt ympäristössä, jossa kyseinen henkilö on kärsinyt selvää energiapulaa. Ympäristössä on ollut hallitsevia ja uhkaavia pelottelijoita ja mikään muu strategia ei ole auttanut saamaan energiaa takaisin. Kun muut keinot eivät enää auta, on ainoa ratkaisu kestää energiavajetta, kunnes on kasvanut niin isoksi, että pystyy itse pelottelemaan toisia.
Pelottelijaan suhtautuminen on erikoistapaus. Tilanne on selvästi vaarallinen, joten useimmiten on viisainta poistua hänen luotaan. Henkilö tarvitsee terapeuttista menettelyä. Ikävä kyllä maailmassa on vielä paljon pelottelijoita, jotka eivät saa apua ja jotka elävät pelon ja raivon vallassa.
Meidän tulee muistaa, että käytämme näitä draamoja nimenomaan siksi, että meillä on energiavajetta, joka taas johtuu siitä, että yhteytemme ehtymättömään energianlähteeseen on katkennut. Sisäinen avautuminen ratkaisee tämän eksistentiaalisen epävarmuuden. Kun avaudumme sisäiselle jumalalliselle energialle, saamme tietää, että elämä on ikuista ja ylimaallista. Tämä oivallus tulee siitä havainnosta, että kuulumme universumin suureen järjestelmään. Olemme ikuisia sieluja ja meistä pidetään huolta. Jos seuraamme tarkkaan meihin virtaavaa hyvänolon ja turvallisuuden tunnetta, oivallamme, että meidät täyttää kaikki muut tunteet syrjäyttävä voimakas emootio: syvällinen rakkauden tunne. Se on rakkautta, joka on olemassa ilman tarkoituksellista kohdetta ja siitä tulee kaiken kattava, alati vaikuttava voima sisällämme, joka pitää muut emootiomme oikeissa mittasuhteissa.
Emme voi päästä täysin eroon niistä hallintadraamoista, joihin elämässä törmäämme, emmekä liioin omista manipulointitavoistamme, ennen kuin meillä on riittävästi sisäistä energiaa ja turvallisuuden tunnetta. <3
Tervetuloa mukaan Mielen kuntosali -verkkokurssille, jossa keräämme motivaatiota sekä tahdonvoimaa tehdä pieniä ja suurempia elämänmuutoksia.
Teksti perustuu James Redfieldin kirjaan Oivaltava tietoisuus.
Alla näet vielä yhden U-kuvan, jossa tällä kertaa erilaisia fiiliksiä Uudistumisen tien eri vaiheissa. On selvää, että U-retket ovat moninaisia ja hyvinkin erilaisia tunteita voi eri ihmisillä esiintyä. Olen tässä kirjannut omia kokemuksiani ja havaintojani.
Olennainen mahdollisuus sisältyy vasemmalla olevaan STOP-merkkiin. Tässä voi painaa kaasun pohjaan ja jatkaa suoraan Highway to Hell -tunnelmissa tiedostamattomuuden autopilotilla tekemään lisää sitä samaa. Tai voi hidastaa, pistää vilkun alaspäin ja valita tietoisen avautumisen polun. Alhaalla odottaa Neulansilmä, missä havahdutaan olennaiseen kysymällä ”Kuka minä olen?” ja ”Mikä on minun tehtäväni?”
https://youtu.be/ncpsc5jPZT8
Millaisia näkymiä näet Neulansilmän toisella puolella? Haluatko pistää itsesi kuriin vai vapauttaa itsesi? Mitä tapahtuu jos käännät omana itsenä -nappulan volyymin täysille? Vai haluatko yhdistellä taitavasti kumpaakin? Millainen itsen johtaminen palvelee sinua ja ympäristöäsi parhaiten?
Tässä inspiroivassa haastattelussa viereeni istui Pequ Nieminen. Pequ on toinen Hidasta elämää -sivuston perustajista, jonka tarina on innostava ja opettavainen. Istuimme alas Hidasta elämää -toimistolla ja juttelimme elämän tärkeistä asioista. Pequ on inspiroinut minua suunnattomasti omalla olemuksellaan, joten tämä oli henkilökohtaisesti tärkeä haastattelu.
Ajatustenvaihto on myös äärimmäisen kiehtovaa, sillä silloin uusilla ajatuksille on tilaa nousta. Erityisesti silloin kun luomme keskustelulle ajattoman tilan. Niin kävi tässä tuokiossa. Näiden haastattelujen tekeminen on opettanut minulle sen, kuinka kysymällä ja kuuntelemalla voin koko ajan oppia toisesta ihmisestä. Sen sijaan, että kertoisin pelkästään omia ajatuksia, koen että on tärkeää tässä ajassa pysyä avoimena toisille ihmisille. Vain silloin voin ymmärtää toista ihmistä ja hänen tärkeitä ajatuksiaan elämästä. Puhuminen on tärkeää mutta kuunteleminen on kultaakin arvokkaampaa.
Minä tarvitsin kaksi näin kovaa kokemusta, ennen kuin aloin havahtumaan ja oikeasti miettimään, mistä tässä kaikessa on kyse ja miten minun pitäisi säännöstellä sitä, miten käytän itseäni tässä elämässä.
– Pequ Nieminen-
Haastattelussa kävimme läpi seuraavia teemoja
Pequn omat terveyshaasteet ja niistä selviäminen
Kuinka Pequ selvisi kahdesta syövästä?
Hidasta elämää -sivuston synty ja sen tarkoitus
Sosiaalisen median vaikutus
Terveyden avaimia 2000-luvulla
Rakkautta, pelkoa ja fiilistelyä
Oli suuri kunnia päästä haastattelemaan viisasta miestä ja hyvää ystävääni. Tuokion suurin oivallus oli se, kuinka elämme hyvin erilaisia todellisuuksia samassa ajassa. Pohjoisen mies tai nainen omaa hyvin erilaisen ympäristön kuin etelän mies tai nainen. Kumpikaan ei ole parempi toistaan, mutta ympäristö vääjäämättä luo erilaisen todellisuuden meille ihmisille. Antoisia kuunteluhetkiä ystäväni!
En syntynyt sanoittajaksi. Sanoittaja syntyi minuun. Varkain ja vahingossa, parikymmentä vuotta sitten, kun eräs säveltäjä kysyi, osaisinko kirjoittaa sanat hänen joululauluunsa. Pokkaa piisasi ja vastasin osaavani, vaikka en ollut koskaan kirjoittanut ainoatakaan laulua. Paitsi ehkä lapsena. Niin löysin itseni räpiköimässä heinäkuun helteellä hikikarpalolammikossa (tuskanhiki) joulutunnelmaa tavoitellessani.
Laulu päätyi menestyksekkäästi vinyylille, johon se sitten unohduksiin uinahtikin. Kipinä oli kuitenkin syttynyt ja varsin sinnikäs sellainen. Rustasin sanoituksia milloin minkinlaisiin tarpeisiin. Vuosien hapuilu-, harhailu- ja treeniaikaa. Kymmeniä tuotoksia, joita en pysty enää ilman poskien kuumotusta kuuntelemaan. Tuiki tärkeitä kasvukipuja, joiden kautta löytyi oma ääni – oma tapa kirjoittaa.
En osaa sanoa, mikä oli se hetki, jolloin kipinä roihahti palamaan ja sisintäni polttamaan. Muistan kuitenkin sen selittämättömän tunteen, kun tiesin, että tiedän.
Sen, että sanoittaminen on ”mun juttu”.
Se tunne oli minussa kauan. Niin kauan, että neljä vuotta sitten päätin tekeväni vain asioita, joita rakastan – sanoittaminen listaykkösenä. Niin olen sittemmin tehnyt. Elänyt sanoittamisella sekä lähemmin tai etäisemmin sen ytimen ympärillä pyörivillä tiimivalmentamisilla. Enkä vaihtaisi. Mihinkään.
Päätös ei ollut vaikea, koska olin jo useampaan kertaan saanut tuntea elämän unelmia myötäilevän voiman. Olinhan aikaisemminkin antautunut varsin vapaaseen pudotukseen – hammaslääkäristä iskelmälaulajaksi ja muuta vastaavaa – joidenkin mielestä hurjaa.
Kutsumus, maailman hienoin työ, vai vain työ muiden töiden joukossa?
Jokaista ja kaikkea näistä.
Suurin osa ihmisiä ei voisi kuvitellakaan elävänsä ilman musiikkia. Musiikki koetaan, sitä ei tarvitse pohtia. Tarinan väkevä voima on myös kaikille tuttua. Sanoitukset sanoittavat tunteita ja ovat tutkimustenkin mukaan meille suomalaisille tärkeitä. Lauluissa musiikin ja sanojen onnistunut liitto voi parhaimmillaan olla potenssiin jotain maagista. Jotain koskettavaa. Jotain, joka tekee viihteestä viihdettä syvempää.
Siinä syy, miksi kirjoitan laululyriikkaa ja miksi koen kirjoittamiseni merkitykselliseksi. Merkitykselliseksi isolla ämmällä. Siitäkin huolimatta, että järkiparka yrittää välillä huudella moisen olevan sulaa hulluutta.
Onhan se. Ihanaa ja kamalanihanaa hulluutta. Huteja ja helmiä. Pettymyksiä ja riemukkaita onnistumisia. Epävarmuutta varmuudessa. Luomiskipuja, ehtymisen pelkoa. Pitkiä ja kuivia aavikkokausia, huikeita huippuja. Kaikkea ja enemmän. Tapa olla ja elää.
Eläviä ovat kaikki, jotka toivovat ja vaalivat myös muiden toivoa.
Voihan olla, että juuri minun sanoitukseni vaalii jonkun ihmisen toivoa. Pitää hänet ja minut elävänä.
Elämänmatkallani yksi isoimmista käännekohdista on ollut se hetki, kun päästin irti rakkaudettomuuden kolostani.
Sairastuin viisitoistavuotiaana nivelreumaan. Ja noin parikymppisenä, täysin pätevänä keittiöpsykologina tein tulkinnan, että reumani johtui tarpeestani saada hoivaa ja huomiota. Olin nimittäin syntynyt kuusilapsisen perheen kolmantena. Ajattelin, että en ollut lapsena saanut niin paljon huomiota ja rakkautta kuin olisin tarvinnut, vaikka tiesin vanhempieni tehneen parhaansa ison lapsikatraan kanssa. Niinpä uskoin reumani varmistavan, että saan hoivaa ja huolenpitoa ainakin aikuisena.
Annoin tuon tulkinnan vaikuttaa elämääni liki kaksikymmentä vuotta. Olin todella kipeä ja huonossa kunnossa. Ja leikkauksiakin saattoi olla useampia vuodessa. Joten todellakin hoiva ja huolenpito oli taattu. Lisäksi uskoin vakaasti, etten voisi itse vaikuttaa hyvinvointiini. Olinhan jo valmiiksi sairas. Eikä minusta olisi saanut tervettä, vaikka olisin kuinka yrittänyt. Eli ei kannattanut edes yrittää.
Onneksi käteeni sattui Annastina Vrethammarin kirja nimeltään Ajattele elämäsi hyväksi. Sen myötä tajusin, kuinka nuorena tekemäni tulkinta reumani syystä antoi minulle luvan olla huonossa kunnossa. Sehän jopa vaati sitä, ikään kuin en muutoin tulisi rakastetuksi ja huomioiduksi. Oivalsin, että tuo tulkinta ei millään muotoa ollut hyödyllinen hyvinvointini kannalta. Päinvastoin. Joten hylkäsin sen.
Siinä sitten olin ilman tulkintaa, mutta yhä tunsin rakkaudettomuuden kolon sisälläni. Ymmärsin kuitenkin, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. Enkä niin ollen voinut vaatia ketään muuta rakastamaan koloani täyteen. Minun pitäisi onnistua itse rakastamaan itseäni niin, että tuo kolo täyttyisi. Mutta miten? Vaikka kuinka yritin olla positiivinen ja rakastava, aina vaan yhtä suuri kolo rakkauden tarpeineen kirveli sisälläni. Miten ikinä onnistuisin tehtävässäni?
Kunnes eräänä iltana kuulin sisältäni kysymyksen: So what?Minussa on rakkaudettomuuden kolo, mutta entä sitten? Eihän sen tarvitse määrittää minua nyt! Voin ihan itse päättää, annanko tuon kolon vaikuttaa elämääni tästä eteenpäin. Voin ihan itse päättää, minkä merkityksen annan elämässäni tapahtuneille asioille. Ja voin ihan itse valita, surenko kolooni käpertyneenä vai nautinko elämästäni sen ulkopuolella.
Ja ykskaks olin vapaa. Tuo kolo ei vaivannut minua enää. Menneisyyteni koloineen oli minussa yhä, mutta minun ei tarvinnut enää yrittää täyttää tai muuttaa sitä. Olin hyväksynyt sen olemassaolon semmoisena kuin se oli. Ja samalla olin irtautunut siitä. Yhtäkkiä olinkin tuon kolon ulkopuolella ja pystyin katsomaan sitä ilman kipua. Surun sijasta tunsinkin huikaisevaa vahvuutta.
Samalla tajusin myös, että jokaisella meistä on oma rakkaudettomuuden kolonsa tai sydänhaavansa kipuineen. Joka ikinen ihminen tässä maailmassa kaipaa rakkautta ja huomiota.
Rakkaudettomuuden pelko tekee niin kipeää, että sen pyrkii torjumaan kaikin keinoin. Hukuttamaan sen jatkuvaan kiireeseen tai viihteeseen. Tai peittämään sen muiden tunteiden alle. Sillä kaikki ikävät tunteemme nousevat siitä pelosta, ettei meitä rakasteta tai hyväksytä. Sen vuoksi huomiota, myötätuntoa ja rakkautta ei voi koskaan antaa liikaa kenellekään.
Kuitenkin tuon rakkaudettomuuden pelon tunnistaminen, ja erityisesti sen hyväksyminen osaksi ihmisyyttä, on portti vapauteen ja aitoon onnellisuuteen. Kun lakkaa taistelemasta sitä vastaan, löytää oven, jossa lukee: So what? Näin on – mutta entä sitten?
Kävin lasteni kanssa katsomassa Kung Fu Panda 3 -elokuvan. Harvoin olen elokuvan jälkeen ollut yhtä liekeissä. Joskus vastaukset omiin polttavimpiin kysymyksiin tulevat yllättävistä paikoista 🙂
Olen henkilökohtaisesti paininut jo jonkun aikaa ammattini äärellä. Teen monenlaisia töitä ja nautin valtavasti. Kaikki tekemäni työt tuntuvat juuri oikeilta, mutta yllättäen monenlaisen työn tekemiseen liittyy iso ristiriitakin. Itse toimin aikaisemmin ainoastaan opettajan työssä ja seisoin omassa voimassani kuukausipalkkalaisena ja ammattiroolini turvissa. Kun päästin tuosta työstä irti, hukkasinkin itsestäni yllättäen aika ison palasen.
Sisäinen puheeni on irti päästämisen jälkeen kuiskaillut: ”et pärjää taloudellisesti” ja ”et ole enää mitään, kun et toimi pohjakoulutustasi vastaavissa töissä”. Pelot ovat toisinaan olleet aivan lamaannuttavia.
Myös Kung Fu panda etsii elokuvassa identiteettiään. Pandan on kasvattanut hanhi, mutta oikean panda-isän ilmestyttyä paikalle panda ei enää tiedäkään, kuka oikein on. Elokuvassa puhutaan myös Qi:stä (Chi) eli elämänenergiasta. En Qi:stä tiedä sen enempää, mutta olen ymmärtänyt, että puhutaan elämänenergiasta, joka parhaimmillaan virtaa meissä ja pitää meidät elävinä. Elämänenergian voi varmaan suomeksi sanoittaa vaikkapa sanoilla puhti, tarmo, elinvoima, rohkeus ja niin edelleen. Pelot tukahduttavat elinvoimaa tehokkaasti. Luottamusjumppa onkin pelkojen äärellä paikallaan.
Panda hakeutui omiensa joukkoon löytääkseen voimansa. Pandat olivat samanlaisia, mutta erilaisia, pandoja. Itsekin uskon siihen, että samankaltaisten seuraan hakeutuminen tekee hyvää. Siellä missä tunnen olevani osa ”heimoa” juurisellaisena kuin olen, tunnen olevani oikeassa paikassa. Oikeanlainen seura auttaa saamaan kosketuksen siihen, mitä olen. Tuollaisessa seurassa vahvistun ja voimistun. Ilosta on tullut yhä enemmän. Siellä missä on iloa ja naurua, elinvoima virtaa. Pandatkin pitivät hauskaa, heidän sisäiset lapsensa saivat elokuvassa runsaasti ruokaa.
Kun yksi joutuu tuollaisessa seurassa pulaan, lyöttäytyy muu joukko (vertaisryhmä) yhteen yhtä auttamaan. Joukossa virtaa enemmän kuin yksittäisessä ihmisessä tai pandassa. Kun Kung Fu Panda tunsi joukon voiman itsessään, hänen oma elinvoimansa heräsi.
Se mikä itseäni kosketti ja sai liekkeihin, oli elokuvan sankarin kokemus siitä, miten joukon voima, mutta myös kokemus siitä, miten hänen eri puolensa pandana ja hanhena, oppilaana ja opettajana yhdistyivät ja hän tunsi olevansa kokonainen, saivat hänen oman voimansa virtaamaan. Tuossa kohtaa ymmärsin: pakottamalla jonkun puolen ottamaan johtoaseman itsessäni, teen jatkuvasti karhunpalvelusta sille, mitä olen.
Jos sallisinkin itseni olla kokonainen yrittämättä kieltää itsestäni jotain? Miksei kaikki voisi vaan olla; ajatukset, tunteet, roolit kaikki? Pienistä minän osista syntyy kokonaisuus.
Olen viime aikoina pohdiskellut yksinäisyyttä, olen päättänyt ottaa siitä selkoa, olen ottanut sen vastaan ja kutsunut iltateelle, kuten Buddha teki omille pimeille puolilleen. Tässä 16 tapaa ymmärtää yksinäisyys:
1. Olen huomannut, että yksinäisyys on paljon muutakin kuin yksinäisyyden tunne. Itse asiassa se on syvempi tunne rakkaudettomuudesta – erityisesti siitä, ettei ansaitse rakkautta.
2. Yksinäisyys on tulla tyhjään kotiin runsaan päivän jälkeen. Yksinäisyyttä on myös olla kotona toisten ihmisten kanssa, jotka eivät kuule, eivät näe.
3. Yksinäisyys on sitä, kun on päivän ihmisten ympäröimänä, ilman aitoa yhteyttä. Yksinäisyys on, ettei saa halausta silloin, kun kipeimmin tarvisi.
4. Yksinäisyys on tapaamisten sopimista kalenterin kanssa tai kun päivän ainut sosiaalinen kohtaaminen peruuntuu. Yksinäisyys aiheuttaa sen, ettei jaksa kokata, kun ei ole muita syömässä.
5. Yksinäisyys ilmenee tyhjyyden tunteena, kun somesta saatu dopamiiniryöppy laantuu. Yksinäisyys on loputtoman Tinder-katalogin tyhjyys.
6. Yksinäisyys on tietoa siitä, että sielun toinen puolisko on tuolla jossain tavoittamattomissa. Joko menossa tai tulossa. Yksinäisyys on biologisen kellon tikittämistä.
7. Yksinäisyys on irtipäästämisen haikeutta, muutoksen vääjäämättömyys. Yksinäisyys on sitä, että joutuu laittamaan tulevaisuuden haaveet ”ehkä ei tässä elämässä” -koriin.
8. Yksinäisyys on sitä, kun aina antaa, mutta ei uskalla tai pysty ottamaan vastaan. Yksinäisyys on pelkoa tulla torjutuksi tai joutua torjumaan.
9. Yksinäisyys on syvästi inhimillistä, se on juurettomuutta, se on solutasolta nouseva harmaa vaippa.
10. Yksinäisyys on kurkussa kuristava tunne, palleassa oleva möykky ja silmistä puristuvat kyyneleet.
11. Ekstrovertille yksinäisyys on pelottavaa, introvertille turvasatama, joka lataa energiavarastot täyteen uutta energiaa.
12. Yksinäisyys on harhaa erillisyydestä, sitä kun unohtaa olevansa samasta puusta veistetty kun nuo kaikki metsässä kasvavat männyt.
13. Yksinäisyys on sitä kun hukkaa yhteyden omaan sydämeensä eikä muista olla läsnä itselleen.
14. Toisaalta yksinäisyys on myös suloista. Se on mahdollisuuksien meri, se on vapautta päättää, missä, miten ja kenen kanssa viettää kesäloman tai juhlapyhät.
15. Yksinäisyydestä kasvaa innostus ja luovuus ja spontaanit kohtaamiset. Yksinäisyys on mahdollisuus ottaa vastaan yllätys kulman takaa.
16. Yksinäisyys on tyhjyyttä ja tyhjyydessä on aina mahdollisuus kaikkeen. Yksinäisyydessä on tarinan alku.
