Sivu 316 – Hidasta elämää

5 hyvää neuvoa, miten voit hiljentymällä parantaa elämäsi laatua

Kirjoittaja Mervi Bergström on Englannissa asuva henkinen valmentaja, tunneterapeutti ja näkijä. Bergström on koulutukseltaan Bachelor of Arts (Hons), hypnoositerapeutti ja menneiden elämien regressiohoitaja.

1. Kun kävelet, kävele. Kun istut, istu.

Mielessämme liikkuu noin 50 000 ajatusta joka päivä. Mietteemme viipyvät menneisyydessä tai oleskevat tulevaisuudessa. Ne tuppaavat välttelemään tätä hetkeä. Ja kuitenkin on olemassa vain tämä hetki. Kun se on mennyt, se ei enää palaa.

Hiljainen mieli oleskelee tässä hetkessä. Se on tukevasti kiinni juuri siinä mitä tällä hetkellä tapahtuu. Katso vaikka käsiäsi minuutin verran. Kääntele niitä ja tutki niitä. Mitä näet? Mitä ajattelit? Et varmaan mitään erikoista. Katsoit vain käsiäsi. Olit läsnä juuri tässä hetkessä.

Tässä se jutun ydin onkin. Se mindfulness. Tietoinen tässä hetkessä oleminen. Kun pidämme huomiomme juuri tässä hetkessä antaen kaikkien aistiemme herkistyä tuntemaan ja kokemaan sen, hiljennämme samalla mielemme.

Elämän sekunnit, minuutit, tunnit ja päivät tulevat eletyiksi eivätkä vaan ajatelluiksi.

2. Eroon ajatusapinoista

Aivot muistavat tutut ajatukset ja toiminnot. Siten pyörällä ajamistakaan ei tarvitse opetella joka kerta uudestaan. Aivoihin on ikäänkuin muodostunut oikopolku, jotta neuronien lähettämät impulssit pääsevät nopeinta tietä niitä yhdistävien synapsien läpi tuttua reittiä pitkin.

Jotta voimme alkaa muuttaa ajatuksia, meidän tulee muodostaa aivoihin uusia neuronien mentäviä reittejä. Päästäksemme eroon negatiivisista ajatusapinoista, meidän tulee ensin tulla tietoiseksi niistä ja sitten korvata ne uusilla, paremmilla ajatuksilla. Sanovat, että uuden oikopolun muodostuminen tapahtuisi jo muutamassa viikossa.

Onkin lohduttavaa tietää, että mielen voi aina ohjelmoida uudestaan muodostamaan uusia neuronien kulkemia polkuja. Että ihmisen aivot ovat sillälailla joustavat ja oppiminen on koko elämän kestävä juttu.

Hiljentyminen auttaa aivojen uudelleenohjelmoinnissa siinä, että se avaa mieleen tyhjää tilaa. Jos mielesi on täynnä ajatusten sekamelskaa, ei sinne juuri mahdu mitään uutta. Meditointia harrastava oppii tarkkailemaan ajatuksiaan ja muuttamaan niitä.

Minkälainen ajatusapina sinun päässäsi mellestää?

3. Relaa enemmän – ressaa vähemmän

Koemme stressiä, kun meistä tuntuu, että emme ehdi tehdä kaikkea sitä mitä meidän pitäisi tehdä. Kehomme ja mielemme ylikuormittuu. Mieli säntäilee sinne tänne ajatusten kanssa. Keskityskyky kärsii. Stressihormonit aktivoituvat. Keho reagoi jännityksillä ja muilla fyysisillä oireilla.

Mitä jos voisit keskittää ajatuksesi niin, että riippumatta siitä mitä elämässäsi tapahtuu, voisit aina palauttaa kehosi rauhalliseen olotilaan? Hiljentää mielesi keskittymään vain siihen mikä juuri sillä hetkellä on kaikista tärkeintä. Antamalla jännitysten ja tunteiden vapautua kehostasi ja vahvistaa kehosi immuniteettia.

Keskittymiskykysi parantuisi. Motivaatiosi nousisi. Enkä saisit myös enemmän aikaiseksi, kun et enää mielessäsi ryntäilisi sinne tänne kuin päätön kana? Tuntisit olosi vähemmän ahdistuneeksi?

Hiljentyminen oman kehon ääreen edesauttaa hyvinvoinnin löytymisessä. Se ei vain rentouta mieltä, vaan myös kehon. Elimistö alkaa korjata stressin aiheuttamia vaurioita kuluttavien stressihormonien jäljiltä. Unen laatu paranee. Hengitys syventyy ja rauhoittuu. Energiataso nousee. Mieli kohenee.

Elämään astuu mielen ja kehon tasapaino.

4. Tunne hyviä tunteita

Olet varmaan kuullut käsitteen sydänyhteys. Rakastava läsnäolo. Sen miten tärkeää on projisoida hyvää, rakastavaa energiaa ympärillemme, jos haluamme saada sen saman takaisin.

Tuttu juttu vetovoiman lain harrastajille. Koska ajatukset ja tunteet ovat energiaa ja kvanttifysiikan lakien mukaan energia vetää puoleensa samanlaista energiaa, sinäkin vedät puoleesi sitä mitä ajattelet ja tunnet.

Negatiivinen ajatusapina uuvuttaa mielen. Se saa mielen tuntemaan alakuloa ja yksinäisyyttä. Riittämättömyyttä ja pelkoa.

Kiitollinen, tässä hetkessä oleskeleva mieli luo rauhallisen, rakastavan ilmapiirin. Jo pienetkin ilonaiheet, kiitollisuuden tunteet hellivät sydänkeskusta. Avaavat mielen huomaamaan lisää kiitollisuuden aiheita. Ja niistä pienistä ilon hippusista kasvaa ajan myötä mielekäs elämä.

Ei enää mieletöntä mielen ylivaltaa, vaan tietoista ajatusten ja tunteiden ohjausta tästä hetkestä käsin.

Elämään rakkaudellista elämää omasta voimakeskuksesta, sydämestä käsin.

5. Mieli – ikuisen luovuuden lähde

Mielessä on mielettömästi potentiaalia. Mieli jakaantuu tietoiseen mieleen ja tiedostamattomaan mieleen.

Manfred Zimmerman (1989) tutki tietoista ja tiedostamatonta mieltä ja sai kokeissaan selville, että siinä missä tietoinen mieli voi käsitellä 45 bittiä informaatiota sekunnissa, tiedostamaton mieli pystyy käsittelemään 11,2 miljoonaa bittiä sekunnissa.

Mihin tiedostamaton mielemme oikein onkaan kykenevä ja miten paljon rajoitamme sitä tietoisen mielen ajatuksilla?

Tiedostamattomassa mielessä asuu intuitio. Se miten ideat ponnahtavat tietoisuuteen silloin, kun hiljentymällä raivaamme mieleemme tyhjää tilaa. Siivoamme pois ajatusapinoita.

Hiljentymällä avaat oven tiedostamattomaan mieleen – tuohon pohjattomaan mielen mahdollisuuteen ratkaista ongelmia, innovoida, luoda ja elää sielukkaampaa elämää.

Millainen on hyvä intuitio ja mistä sen tunnistaa?

Olen aina ollut onneton tekemään päätöksiä. Ihan pieniäkin. Mutta varsinkin suuria. Olen tarvinnut usein, hyvä on, lähes aina, päätöksentekohetkellä luottokonsulttieni apua. Joutunut pähkimään päätökset yhdessä.

Kun vietin aikaa Intiassa, minulle sanottiin moneen otteeseen, että kun saavutat tasapainoisen tilan, voit luottaa päätöksissäsi intuitioosi, sillä tasapainoisen ihmisen intuitio on harvoin väärässä.

Intuitio on enenevässä määrin esiin nouseva termi, vähän kuin narsismi tai erityisherkkyys. Ne kaikki ovat todellisia tunteita ja asioita, mutta tieteen näkökulmasta ehkä vähän vielä pehmeitä. Silti jokainen tuntee tuttavapiirissään jonkun narsistin, erityisherkän tai intuitiivisen päätöksentekijän.

Intuitio on yhteys johonkin toistaiseksi selittämättömään. Se on kuudes aisti, jota tiede ei ole tunnistanut, keksinyt mikroskooppia, jolla sen näkisi. Mutta mitä jos vaikka vaakaa ei olisi keksitty, tietäisimmekö, että paino on jotain, millä määritellä asioita? Jos meillä ei olisi lääketieteellisiä laitteita kuvaamaan ihmisen kehoa, kuvittelisimmeko edelleen, että olemme kiinteitä?

Intuitio on aavistus, itsesuojeluvaisto, jonka avulla päättää tehdä tai olla tekemättä jotain. Ja se tunne, kun jotain vain tietää, on todellinen. Intuitio on aisti, jonka avulla tietää jo elokuvan musiikista, että pian tapahtuu jotain pahaa. Sen avulla saattaa jättää joskus kohtalokkaitakin virheitä tekemättä. Sanoa ei kiitos suhteelle tai ystävyydelle, työtarjoukselle, eteen avautuvalle polulle, tietylle junalle.

Mutta intuitiota voi käyttää myös väärin. Monet oikeuttavat hankalan tai haastavan tilanteen ohittamisen vetoamalla intuitioon. Silloin saattaa olla kyse pelosta eikä intuitiosta. Ja silloin kannattaa yrittää karistaa ensin pelko mielestä pois. Tehdä päätös vasta sen jälkeen.

Mielen pelon ja intuition oppii erottamaan harjoituksen myötä, esimerkiksi meditaation avulla, jolloin kaksi ääntä alkaa vähitellen erottaa toisistaan. Kun saavuttaa tasapainoa ja oppii tunnistamaan kumpaa ”ääntä” kuunnella. Ja silloin intuitio muuttuu vähitellen pelkoa vahvemmaksi tunteeksi.

Mihin intuitio on minut sitten vienyt? Suuriin elämänmuutoksiin, sellaisiin, joita vastaan puhdas järki olisi saattanut protestoida. Irtisanoutumaan työstäni, lähtemään vuodeksi Aasiaan, jättämään kaiken, kieltäytymään hurjan hienosta työtarjouksesta. Ottamaan etäisyyttä ihmisiin, jotka ovat saaneet päätökseni vaappumaan tai minut tuntemaan itseni huonoksi.

Intuitio voi yksinkertaisimmillaan olla hyvä ihmistuntemus, hyvä tilannetaju. Niin tai näin, kun olen saavuttanut viime vuosina vähitellen elämääni tasapainoa ja itsevarmuutta, olen tehnyt paljon intuitiivisia päätöksiä.

Intuitioni on ollut vahvimmillaan silloin, kun minulla on ollut jossain tilanteessa järjenvastaisesti huono olo. Työpaikassa, seurassa, parisuhteessa. Vaikka kaikki näennäisesti olisi ollut hyvin. Silloin olen kuunnellut sitä kuudetta aistia ja tehnyt päätökset sen perusteella. Harvoin on metsään mennyt. Olen tiennyt, että jostain syystä vain tiedän mitä tehdä, mutten osaa selittää miksi.

Yhdessä ja yksin – Yhteyden tuntemisen vahvistava ja inspiroiva voima

Heräsin yhtenä yönä parisen viikkoa sitten ’suden hetkellä’, hieman ennen klo 3. Mieleeni nousi idea, joka oli pakko heti kirjoittaa ylös. Vuorokauden kypsyttelyn jälkeen päätimme puolisoni kanssa edetä sanoista tekoihin.

Kutsuimme somessa kotiimme ”Kolmen tunnin kollektiivin”. Tapaamisen teemoina kutsussani oli kunnioitus, luottamus, hyväksyntä ja läsnäolo.

Tausta-ajatukseni oli se, että vain harvoin pystymme hiljentymään itselle merkityksellisen asian äärelle siten, että ympärillämme on samanaikaisesti muita keskittymässä omiin prosesseihinsa ja tilassa vallitsee hyväksyvä ja toisiaan kannatteleva ilmapiiri.

Ohjelmana oli:

hiljentyminen, rauhoittuminen ja rentoutuminen äänimaljojen avulla
lyhyt esittäytyminen toisillemme
itselle ajankohtaisen asian hiljainen prosessointi (kirjoittaen, mietiskellen, rentoutuen)
yhteinen tee- ja nyyttärieväshetki keskustellen
itsenäisen prosessoinnin jatkaminen
lopuksi tilaisuus halukkaille jakaa havaintojaan

Muutamassa tunnissa kiinnostuneita tuli runsaasti ja mukaan ilmoittautuneitakin kymmenkunta, jonka olimmekin ajatelleet maksimimääräksi.

Tilaisuus meni todella hyvin, vaikka paikalla oli useita toisilleen ennestään tuntemattomia ihmisiä. Tapaamisessa toteutui mahdollisuus olla läsnä sekä itselleen ja omille ajatuksillen, että muille ympärillä. Hiljainen läsnäolo selvästi inspiroi ja auttoi löytämään kosketuksen omaan ytimeen ja omiin oivalluksiin. Keskusteluissa nousi esiin hyvin samanhenkisiä ajatuksia.

Yksinäisyys on ajassamme monille suuri ongelma. Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari kutsuu sitä kansantaudiksi.

”Yksinäisyys ja sosiaalisten suhteiden puute on suomalaisten perusturvassa vakava vaje. Vaikka kuinka investoisimme kasvuun ja työllisyyteen, mutta tämä puoli jää hoitamatta, on se syvä ja krooninen kärsimyksen aiheuttaja”

Olisiko kuitenkin niin, että yksinäisyys on enemmän seuraus kuin syy? Aiemmat kokemukset luottamuksen pettämisestä, kiusatuksi tulemisesta tai piittaamattomuudesta johtavat luonnostaan varautuneisuuteen uusissa kohtaamisissa. Ulkoisesti tiiviissä ihmissuhteessakin voi tuntea olevansa yksinäinen, ellei koe tulevansa nähdyksi ja hyväksytyksi persoonana.

Luottamus täytyy aina ensin rakentaa ja ansaita. Joskus se syntyy nopeasti. Vaistot, intuitio ja elämänkokemus auttavat tunnistamaan, kuka on luotettava. Lasten ja lemmikkieläinten kanssa tämä on aivan ilmeistä. Kun on rauhallisesti läsnä, ottaa hienovaraisesti kontaktia ja antaa toiselle aikaa tehdä aloitteen, tutustuminen etenee omalla painollaan niin pitkälle, kuin sillä hetkellä on edellytyksiä.

Yksin kasvaneen puun oksat ovat vahvemmat ja tuuheammat kuin tiheikössä valosta kilpailevien. Vahvaa yhteyden tunnetta voi kokea etäälläkin olevaan henkilöön, kun hänen arvonsa, estetiikka, huumori tms. tuntuvat itselle mieleisiltä.

Jotain paradoksaalista on siinä, että kaupungeissa ja tiheään asutuilla alueilla on vieri vieressä yksinäisiä ihmisiä.

Olisiko meidän syytä satsata enemmän sosiaalisten taitojemme kehittämiseen jo varhaiskasvatuksessa ja läpi elämän? Voisimmeko useammin kokea olevamme yhteisvastuussa toistemme hyvinvoinnista ja syrjäytymisen ehkäisemisestä?

Onneksi nykyään uusien koululuokkien syntyhetkiin kuuluu ryhmäyttäminen, erilaiset pelit ja leikit joilla helpotetaan tutustumista. Aina kun kahdelle ihmiselle löytyy yhteinen mielenkiinnon kohde, löytyy myös jutun juurta ja jaettavaa. Vahvoja sidosryhmiä syntyy niin urheilulajien, bändien, elämänkatsomusten kuin ammattialojenkin ympärille.

Luottamuksellisen kontaktin synnyttyä ihmiset kertovat mielellään itsestään ja itseään kiinnostavista asioista. Tarvitsee vain saada epävarmuuden jäähän railo ja luottamuksen siemen itämään. Tämä on helppo huomata kaupungilla koiraa ulkoiluttaessa. Koiran omistajalle on luontevaa hymyillä ja jutella, kertoilla vaikkapa omista lemmikeistä tai niiden kaipaamisesta. Saattaa olla, että kun omasta koirastamme aika jättää, kiertelen vielä pitkään koirapuistoissa rapsuttamassa muiden lemmikkejä tai tarjoudun naapureiden ja tuttavien koirien ulkoiluttajaksi.

Kontaktia etsivältä voisi kysyä J.F. Kennedyä mukaillen: ”Älä kysy kuka voisi kuunnella sinun tarinasi, vaan kenen tarinan sinä voisit kunnella?” Tasapainoisessa vuorovaikutuksessa sinullekin tulee tilaisuus kertoa omasi. Yksilönä – yhdessä.

Harjoitus:

ota mukava asento ja mikäli mahdollista, sulje hetkeksi pois kaikki ulkoiset häiriötekijät
hengitä muutaman kerran rauhallisesti ja syvään tiedostaen, että tätä samaa ilmaa hengittävät kaikki muutkin elolliset kanssakulkijat ympärillämme
palauta mieleesi yksitellen muutama ihminen, joiden kanssa olet kokenut molemminpuolista arvostusta ja yhteyttä
ota ajatuksissasi ja mielikuvissasi heihin yhteys. Tunnista miltä ja missä tuntuu kiitollisuus näistä hetkistä
mieti kuka saattaisi ilahtua yhteydenotostasi nyt?
ensimmäisen tilaisuuden tullen lähetä viesti tai soita hänelle, varaten aikaa myös kuunteluun

Tämä kirjoitus päättää osaltani kaksivuotisen periodin Hidasta elämää-sivuston kolumnistina. Vuoden vaihteen jälkeen me keskiviikkokolumnistit jatkamme blogisteina. Lämpimät kiitokset kaikille lukijoille, tukijoille ja kommentoineille. Antakaamme joululahjaksi toisillemme aikaa, läsnäoloa, yhdessä tekemistä ja yhteisyyden jakamista.

Mitä viisaus on – ja kuuluuko se ilman muuta vanhuuteen?

Tuijotan ikkunasta pihan vanhoja puita ja pensaita. Marraskuinen aamu on vaihtumassa päiväksi. Valo on harmaata, luonnon värit maanläheisiä kaikki. Sato on korjattu, lehdet pudonneet puista. Luonto rauhoittuu lepotaukoon odottaen lumipeitettä unensa suojaksi.

Mieli vaeltelee eletyssä elämässä, jota vertaan luonnon kiertokulkuun. Maahan pudonneet lehdet ravitsevat uutta kasvua luonnossa. Miten lienee ihmiselämän laita, ovatko elämänkokemukset ravinteita jälkipolville, vai ovatko ne opiksi vain itselleni? Mistä viisaat ihmiset on tehty? Mitä viisaus on? Kuuluuko se ilman muuta vanhuuteen?

Muistan ihanan mummon lapsuuskylästäni. Hän autteli kylän taloissa leikkaamalla matonkuteita, nostamalla perunaa tai vaikka pesemällä pyykkiä. Pyykinpesu tehtiin silloin useimmissa taloissa vielä käsin pyykkilaudalla hangaten. Elämäniloisena ja työteliäänä ihmisenä hän oli tervetullut joka kotiin. Mummo eleli vaatimattomasti pienessä yhden huoneen mökissään. Hänen rikkautensa oli valoisassa elämänasenteessa. Muutettuaan kirkonkylään vanhusten palvelutaloon, hän otti elämänsä ensimmäisen permanentin. se ympäröi hänen ystävällisiä kasvojaan valkoisena kiharapilvenä. Ihailin tuota persoonallista mummoa ja toivoin itsekin olevani vanhana hänen kaltaisensa. Luonnollisuudellaan ja valoisuudellaan hän taisi osoittaa polkua viisauteen.

Nyt näen peilissä omat hiukseni harmaantuneina. En väheksy harmautta, en edes hiuksissa. Syksynkin harmaus on monisävyistä eikä se ole ainoa väri luonnossa silloinkaan. Ikä haalistaa ihmisen ulkoiset värit, mutta sisäinen maailma voi olla kaunis kuin sateenkaari, kuten lapsuuskyläni mummolla. Olenko tullut hänen kaltaisekseen? No enpä ole tainnut tulla. Enkä taida tullakaan, ajattelen. Elämäni on erilaista jo siksikin, että elän eri aikakaudella. Tämän ajan ihmiselle on runsaasti tarjolla elämäntaidon oppaita, joista voin ammentaa apua. Mummelini ei osannut kunnolla edes lukeakaan. Hän oli luonnostaan valoisa ja iloinen, oletan hänen saaneen nuo taidot syntymälahjakseen.

”Kulje luottavaisena unelmiesi tietä. Kuuntele sydämesi ääntä”, sanoi H D Thoreau aikoinaan. Tuo ohje kuuluu mieleisimpiini, sen noudattaminen on kuitenkin toisinaan vähintään haasteellista, vaan enpä anna sen lannistaa. Viisautta odotellessa kiillotan tanssikengät ja silitän tanssihameen, lisään väriä poskiin ja silmiin ja kynsiin ja suuntaan kumppanin kanssa tanssipaikalle vähintään kerran viikossa. No, mites tää nyt onkaan? Tuo lapsuusajan mummeli saattaisi toimia samoin, jos eläisi nyt! Olisiko pala sateenkaarta sittenkin myös minussa?

Tarvitseeko toista aina ymmärtää täysin? – Tärkeintä on rinnalla kulkeminen

Rakkaudella on kuusi muotoa. Viidestä merkistä tunnistat, onko välillänne aitoa rakkautta. Seitsemän merkkiä siitä, että olet löytänyt elämäsi rakkauden. Kuusi tapaa tuntea rakkautta. Viisitoista merkkiä, että olet löytänyt elämäsi rakkauden. Viisi faktaa rakkaudesta. Rakkaus vaiheesta vaiheeseen…

Rakkaus. Mysteereistä mysteerein. Suurin kaikesta. Voiko sitä määritellä? Onko se muotoja, merkkejä, faktaa, vaiheita, tapoja tuntea? Onko se tunne? Onko se päätös ja lupaus? Tahtomista? Hyväksyvää vastavuoroisuutta, syvä yhteys, sielujen kumppanuus?

Voiko ja pitääkö rakkautta ylipäätään selittää? Jos antaisi sen vain olla? Jokaiselle niin kuin se on. Omalla tavallaan.

Ehkä ei pitäisi, mutta mistä sitten ammentaa aiheita ja aineksia vaikkapa lauluihin? Mistä kirjoittaa, mitä kuvailla ja selitellä, jos ei kahden ihmisen välistä rakkautta – kaikkien maailman laulunkirjoittajien inspiraation, luovuuden ja runsauden ikuista ja ehtymätöntä lähdettä? Kautta kaikkien aikain.

Parhaista parhain laulunaihe, joka koskettaa jokaista. Kaikki me haluamme rakastaa ja tulla rakastetuiksi.

Rakkaus kestää myös aikaa. Mutta tapa käsitellä rakkautta lauluissa muuttuu kaiken muun muuttuvan mukana.

Perinteisissä lauluissa rakkauden täyttymys on haave ja satumaa jossain aavan meren tuolla puolen. Siellä odottaa täydellinen onni, kunhan kohtalo rakastavaiset sinne kuljettaa. Siellä omistetaan toinen toisensa – aina ja ikuisesti. Parisuhteen odotukset ovat pilviäkin korkeammalla.

Kohtalo sattaa puuttua peliin ikävälläkin tavalla tuottaen suhteen toiselle tai jopa molemmille osapuolille ikuisen ja ylipääsemättömän pettymyksen ja suuren surun. Ihminen kuvataan kohtalon päätösvallan alaiseksi uhriksi niin onnessa, kuin onnettomuudessakin.

Nykylyriikoissa puhutaan kumppanuudesta jo huomattavasti realistisemmin. Parisuhde on kahden hengen tiimi, jossa huolen pitäminen sekä vastuu omasta ja yhteisestä onnesta on molemmilla. Jos tiimi ei toimi, siitä myös lähdetään omasta, toisen tai yhteisestä tahdosta, mutta ei kohtalon.

Toki kumppanuudelta odotetaan edelleen, jos ei nyt aivan satumaista ja taivaallista onnen täyttymystä, niin kuitenkin moninaisia asioita.

Kirjoitin muutama vuosi sitten tekstin naisen odotuksista, jonka erään radion musiikkitoimittaja hauskasti luonnehti naisen miehelleen laatimaksi toiveiden kauppalistaksi. Hänen mielestään jokaisen miehen olisi syytä paneutua huolella listan toiveisiin.

Vaikka laulu on kirjoitettu naiselta miehelle, saa näkökulmaa avartaa kenen tahansa keneen tahansa kumppaniin.

Kuten rakkauden, tulisi laulunkin selittää itse itsensä. Koska olen jo useastikin sortunut selittämään rakkautta lauluissa, niin sorruttakoon nyt sitten samalla selittämään itse rakkauden kauppalistalauluakin.

Jos olisin mun mies,
olisin valkoista tilkkutäkissä,
arvoituksia arkipäivässä,
vieras ja tuttu, yhtä samassa.

Ei toista ehkä aina tarvitse osata lukea, kuin avointa kirjaa. Hyvä ja luottamuksellinen parisuhde kestää mielestäni sen, että on myös asioita, joista ei jutella keskenään. Kumppanin yllätyksellisyys, se että hänestä löytää uusia puolia ja kerroksia ja että valkoinen täyttyy väreistä, on mielenkiintoista. Saattaisi olla jopa tylsää, jos tuntisi toisen liian hyvin.

Jos olisin mun mies,
osaisin kuunnella, olla vierellä,
mun mielensolmuja, ajatuksia,
en yrittäisi turhaan aukoa.

Toinen ihminen ei voi mielestäni myöskään aina ja kaikessa ymmärtää toista. Tarvitseekokaan? Tärkeämpää lienee läheisyys, lämpö, hyväksyminen ja välittäminen. Rinnalla kulkeminen.

Antaisin mun olla haavemaailmassa,
jalat maassa vakavassa, vailla valonheittäjää,
antaisin mun olla kotikissa verkkareissa,
kullan säihke sifongeissa,
ei mua pidä selittää, ei, ei, ei pidä selittää.

Toisen kanssa pitäisi voida olla oma itsensä. Joskus omiin maailmoihinsa sohvan nurkassa unohtuneena, joskus parrasvaloissa tähtien tähtenä säihkyen. Joskus kiukuttelevana äkäpussina, joskus maailman lempeimpänä ihanuutena. Ääriltä ja niiden väliltä. Pitäisi voida olla ihan vain IHMINEN.

Kumppania tulee perin helposti analysoitua ja seliteltyä. Varsinkin itseä ärsyttävien ominaisuuksien osalta. Selitykset suodattuvat kuitenkin analyytikon oman maailmankuvan ja sisäisen muuntajan läpi omanlaisikseen ja ovat usein kaukana todesta.

Jos ei rakkautta eikä laulua pidä selittää, niin ei toista ihmistäkään. Itsensä selittämisessäkin olisi jo tarpeeksi.

Jos olisin mun mies,
en söisi sanoja, pelkäis hävitä,
en mittais rakkautta, antais pisteitä,
antaisin virran juosta vapaana.

Olla oikeassa vai onnellinen? Voiko osuvampaa kysymystä olla? Vastauskin lienee yksiselitteisen kirkas. Miten se kirkkaus kuitenkin kovin usein unohtuu egon ehdottoman oikeassa olemisen tarpeen jalkoihin.

Rakkauden sanotaan olevan vastavuoroisuuttakin. Antamista ja saamista. Jos antamisia ja saamisia ryhdytään laskemaan, kirjaamaan, mittaamaan ja keskenään punnitsemaan, on kyse kuitenkin melkoisella varmuudella aivan jostain muusta, kuin rakkaudesta.

On kaipaus vapauden
summa suostumusten,
vaikeinta on olla vaikka onnellinen vaan.

Rakkaus ei ole omistusoikeus. Vapaata ja itsenäistä, itseään toteuttavaa kumppania ei voi hallita. Se saattaa pelottaa. Kovastikin. Vapaa kumppani on kuitenkin onnellisempi kumppani. Jokainen tarvitsee tilaa kasvaa ja muuttua. Voisinko toivoa kumppanilleni sitä, mitä hän itsekin toivoo itselleen?

En yhtään yritä väittää, etteikö parisuhteessa tarvittaisi myös kompromisseja – suostumuksia. Tarvitaan paljonkin. Mutta ei niin, että toista yrittää miellyttää kaikessa itsensä unohtaen. Ajattelen, että tässä pätee lentokoneen happinaamarin käyttöohje vapaasti muunneltuna: ”Rakasta ensin itseäsi, niin voit rakastaa toistakin. ”

Tunteiden kieltäminen on sen esittämistä, ettei tunnu – Muistathan, että sinullakin on lupa olla ihminen

Minun kiellettyjen tunteitteni listalla ovat olleet mm. viha, pettymys, epäonnistumisen tunne, yksinäisyys, kateus, mustasukkaisuus, pelko, epävarmuus ja jännitys.

Nyt ymmärrän, että nämä tunteet kuuluvat elämään. Nyt ymmärrän, että vaikka nämä tunteet eivät edelleenkään tunnu mukavilta, ovat ne silti osa kokonaista ihmisyyttä. Nyt ymmärrrän, että minun ei tarvitse koittaa ratkaista tai poistaa näitä tunteita, sillä sen taistelun tulen aina häviämään. Nyt ymmärrän, että tunteet eivät määritä minua ihmisenä.

Olen elänyt ajan, jolloin yritin poistaa tunteet itestäni. Tätä edelsivät useat murrosiässä peräkkäin tulleet kriisit, jotka sisälsivät niin paljon kipeitä tunteita, etten osannut niitä käsitellä. Kontrollista ja syömishäiriöstä tuli minulle keino tukahduttaa tunteita, ja näennäisesti onnistuinkin kasvattamaan kuoren sydämeni ympärille suojaksi.

Näissä kuorissa on sellainen haaste, että niiden ylläpitäminen sattuu VALTAVASTI. Niiden ylläpitäminen saa toimimaan tavoilla, jotka ovat itselle tuhoisia. En sallinut tunteitani, vaan käytin valtavasti aikaa ja elämän voimaani pitääkseni tunteeni vakan alla.

Kuorien tehtävä on tukahduttaa ja kieltää. Kieltäminen on sen esittämistä, että ei tunnu. Se on yritystä poistaa inhimillisyys. Se on yritystä torjua se, mitä ei ymmärrä. Sitä mitä kieltää, ei voi työstää tai hyväksyä.

Kieltämiseen on aina hyvät syyt. Jokaisella omamme. Emme kiellä pelkästään ns. ”negatiivisia” tunteita, vaan myös ns. ”positiivisia” tunteita, kuten iloa, nautintoa, vastaanottamista, naurua, kaunista haikeutta ja liikutusta.

Kieltäminen kuluttaa energiaa. On pidettävä itsensä kiireisenä, on pidettävä tiettyä roolia yllä. Usein sitä mukaa, kun oppii sallimaan tunteita, tuntee olonsa keventyvän. Tulee tilaa. Tulee liikkumavaraa. Ei tarvitsekaan yrittää niin kovasti.

Vaikeiden tunteiden salliminen on usein pelottavaa.

Pelkäämme, että jos koemme väsymystä, meitä pidetään heikkoina.

Pelkäämme, että muut eivät kestä suruamme.

Pelkäämme, että meidät tuomitaan vihastamme tai kateudestamme.

Tai ehkä kiellämme ilon, ettei meitä pidettäisi naiiveina ja tyhminä.

Vältämme ahdistusta, koska uskomme sen nielevän meidät.

Itse tunne ei satuta meitä siinä määrin, kuin se tarina jonka tunteeseen liitämme.

Kun tunnistaa jonkun tunteen olevan itselle hankala, onkin viisasta tutkia: Miksi?

Mitä pelkää, että tapahtuu?

Miten pelkää muiden suhtautuvan?

Tämä tekee näkyväksi sen tarinan, mitä itsellemme kerromme. Kun syyn tiedostaa, sen kaavaa on mahdollista murtaa.

Oleellista ei ole se, hyväksyvätkö muut tunteesi, vaan se, että sinä hyväksyt. Hyvin usein saamme kokemuksia siitä, että ympärillä olevat, aidosti meistä välittävät ihmiset, hyväksyvät meidät kyllä, kaikkine tunteinemme päivinemme. Ihan ihmisinä.

Kieltämisestä seuraa….

Häpeää, piilottelua, ahdistusta, addiktioita, kiirettä, epäilyä, epäluottamusta, kireyttä, jännittyneisyyttä, uhriintumista, yrityksiä kontrolloida, väärinymmärryksiä, jne.

Sallimisesta seuraa…

Avoimuutta, ymmärrystä, halua tutkia, eheytymistä, irtipäästöä, aitoa hyväksyntää, luottamusta, yhteyttä, antautumista, yms.

Aina, kun kohtaat itsessäsi vaikean tunteen, kannustan sinua vastustamisen sijaan kysymään, miten voit antautua tunteelle. Englanninkielen sana surrender (antautua) on kaunis kuvaamaan tunteen sallimista. Lakata vastustamasta.

Salliminen kysyy rohkeutta ja luvan antoa itselle. On lupa tuntea, on lupa olla inhimillinen.

Jos tunteiden salliminen tuntuu vaikealta, voit kirjoittaa tunteestasi tai kertoa siitä jollekin sinulle turvalliselle ihmiselle. Usein pelkäämme, että muut tuomitsevat tunteemme. Useimmiten ihmiset ovat enemmänkin helpottuneita, kun myönnämme ihmisyytemme. En usko, että kenellekään meistä on oikeasti varaa tuomita toisiamme ihmisyydestämme, sillä siinä olemme kyllä täysin samassa veneessä.

Tulevissa osioissa on käsittelyssä mm. seuraavia aiheita: Erottelukyky ja tunteet, tunteiden tunnistaminen ja tunteiden ilmaisu.

On tullut eläinten vuoro!

On tullut eläinten vuoro!

Kirjoitin blogia, jossa puhun elämäni tärkeimmistä sanoista. Julkaisin uudesta tatuoinnistani valokuvan Facebookissa, jossa nämä sanat ovat ikuistettuna ihooni. Tuo kuva sain suuren suosion ”seinälläni”, lähes kuusisataa tykkäystä. Tämä oli varsinainen ajatusten herättäjä ja pisti minut miettimään montaakin asiaa, vaikka samaan aikaan olin sekä hämmentynyt että ilahtunut saamastani huomiosta.

Samaan aikaan toisaalla suomalainen Team Rokka tekee historiaa: Toni Laitinen, entinen rikostutkija kouluttaa koirastaan harvinaisen norsunluukoiran. Norsunluukoira haistamalla löytää norsunluukätköjä jne. aivan kuten vaikkapa huumekoira löytää huumeita. Koira, Rokka, lähtee isäntineen Tansaniaan ja he saavat useita salakuljettajia ja metsästäjiä kiinni. Norsunluussa on heikko hajujälki, mikä tekee koiran työstä haasteellista. Elämä Tansaniassa on rankkaa ja siitä kertoo juuri tv:ssä alkanut sarja Norsunluukoira. Sarjassa voi seurata tarkemmin Tonin ja Rokan työtä yhdessä tansanialaisten kanssa. Jaan lähes päivittäin Team Rokasta julkaistuja uutisia, sydämessä kaihertaa paine, norsut ovat kuolemassa sukupuuttoon ja ainoa syy on niiden salametsästys.

”Salametsästäjät tappavat norsuja saadakseen norsunluuta. 1930-luvulla Afrikassa laidunsi 5-10 miljoonaa norsua, kun tänään norsujen lukumäärä on siitä vain murto osa, eli noin 450 000 – 500 000 yksilöä. On arvioitu, että Afrikassa tapetaan enemmän kuin 80 norsua päivittäin niiden syöksyhampaiden takia.” (lainaus Team Rokan nettisivulta)

Team Rokan mainitseminen on tässä oikeastaan sivuseikka isommassa kokonaisuudessa ja toisaalta juuri se asia, mikä minut herätti miettimään montaa näkökulmaa meidän ihmisten toiminnasta ja ajatusmaailmasta. Jakamani uutiset Rokasta ovat saaneet joitain kymmeniä tykkäyksiä ja saman verran jakoja, vaikka oikeasti ansaitsisivat tuhansia. Näkyyhän Rokka-koira myös uudessa Leonardo DiCaprion dokumentissa ”The Ivory Game”, jonka voi katsoa Netflixistä.

Kysyinkin seuraajiltani, että mitä pitäisi jakaa, että se saisi riittävästi huomiota, että ihmiset alkaisivat jakaa hyvää asiaa?

Ajattelin jakaessani noita uutisia, että siinä hetkessä en keksinyt juuri mitään tärkeämpää kuin mielettömän upean eläinlajin säilymisen tällä rakkaalla planeetallamme, jota kutsumme kodiksi. Ja kaiken lisäksi uskon, että kavereistani Facebookissa lähes kaikkien pitäisi olla eläinrakkaita ihmisiä. Sitten odotin ja toivoin, että kaikki eläinrakkaat ystäväni ajattelevat samalla tavalla ja antavat tukensa tuolle hienolle asialle. Niin ei kuitenkaan käynyt ja tämä iso kysymys jäi itämään mielen sopukoihin pitkäksi aikaa. Mikä voisi olla niin tärkeä asia, että saisi meidät kaikki puhaltamaan yhteen hiileen ja tekemään isoja tai pieniä tekoja jonkun hyväksi kokemamme asian puolesta? Uusi tatuointi tuskin on kaikkea tuota huomiota ansainnut verrattuna moneen muuhun asiaan. Eivätkä norsutkaan ole ainoa huomionarvoinen asia, jolle haluan antaa sydämestäni aikaani ja huomiotani.

Maailma on alkanut herätä, sosiaalinen media on tehnyt maapallostamme rusinan kokoisen.

Kaikki informaatio on ulottuvillamme ja nähtävillä yhden napin painalluksen takaa. Meistä on kiinni se, mitä haluamme nähdä ja mihin huomiomme kiinnittää. Nykyään ei enää tarvitse nähdä kaikkein kammottavimpia uutisia, saadakseen itseä kiinnostavasta asiasta informaatiota. Itselleni tässä on kaksiteräinen miekka, se kuuluisa veteen piirretty viiva? Mitä jakaa mitä ei, niin moni asia kaipaa huomiota? Jos asia on esitetty niin kuin se juuri todellisuudessa on, moni ei tule edes lukemaan siitä. Me pelkäämme nähdä sitä, mikä on totta ja mitä todella ympärillämme tapahtuu. Tämäkin on ihan ymmärrettävää, ihmisen herkkä mieli järkkyy helposti. Jokainen joutuu itse päättämään mitä pystyy ottamaan vastaan ja mitä ei.

Matkani varrella olen tutustunut myös moniin maatalouseläimiin. Yksi hienoimmista kokemuksista on ollut tutustuminen Dudley-lehmään, joka asuu Yhdysvalloissa, Tennesseessä The Gentle Barn nimisellä farmilla. Dudley on varsinainen rakkauden suurlähettiläs. Usein juuri tehotuotannossa elävien eläinten tarinat jäävät meiltä kuulematta juuri niiden karmeuden takia. Dudley on hyvä esimerkki siitä kuinka positiivisella tavalla tätäkin aihetta voi lähestyä. Dudleylla on toisessa takajalassa proteesi, sillä häneltä puuttui kokonaan sorkka tuosta jalasta, kun hänet pelastettiin. Dudleyn luona käy vierailulla viikottain kymmeniä ihmisiä, jotka hän ottaa vastaan omalla hellällä tavallaan. Hän makaa koko vierailun ajan hiljaa paikoillaan ja antaen jokaisen halata itseään vuorollaan. Omalla energiallaan hän kertoo kuinka meistä jokainen voi hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on, puutteistamme huolimatta.

Vierailulla Dudleyn luona, The Gentle Barn Tennessee.

Jokaisella meistä on asioita, jotka ovat lähellä sydäntämme. Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa ja tehdä muutoksia omassa elämässään, jotka auttavat itseämme ja sitä kautta suurempaa kokonaisuutta.

Tosiasia on se, että jos ei koskaan ole valmis ottamaan vastaan mitään mikä vastaa todellisuutta, muutokset jäävät usein tekemättä. Vanha sanonta on niin totta; ”poissa silmistä, poissa mielestä”. Olen itse tehnyt tietoisen valinnan, että jaan asioita jotka lähestyvät vaikeitakin aiheita positiivisuuden näkökulman kautta. Haluan jakaa informaatiota omien väylieni kautta mahdollisimman monille, mahdollisimman laajalle. Tämä päätös ei ole ollut helppo, koska itse kuitenkin pyrin katsomaan asioita sellaisina kuin ne ovat ja tiedän, että jos useampi tekisi saman, muutosvauhti olisi valtavan paljon nopeampi kuin mitä se on nyt.

Minä olen aina halunnut olla eläinten ääni ja nyt saan olla sitä todella jokaisena päivänä ja jokaisena hetkenä omassa elämässäni. Haastan sinut lukija tälle matkalle mukaan, annetaan ääni niille, jotka eivät osaa puhua ihmisten kieltä! Nyt on tullut eläinten vuoro. He kaipaavat meidän ääntämme, heidän elämänsä ja olemassaolonsa riippuu täysin meistä ja meidän teoistamme. Etsi itsellesi joku taho, joka tekee eläinten puolesta työtä. Tämän pitää olla sellainen taho johon luotat ja jota haluat auttaa. Ei ole olemassa liian pientä tekoa tai jakoa.

Ehkä sinulla ei ole keinoja auttaa ketään rahallisesti, mutta yksi jako sosiaalisessa mediassa voi osua juuri sellaisen henkilön silmiin, joka voi auttaa enemmän. Meillä kaikilla on koneet ja puhelimet ulottuvillamme, voimme tehdä niin paljon merkityksellisiä asioita sen sijaan, että vain selaamme ja surffaamme. Kaikki informaatio on saatavillamme; on dokumentteja, nettisivuja, haastatteluja, tietoa erilaisista eläinlajeista ja luonnosta, on tiedettä ja viidettä jne. Juuri siellä mistä tätäkin luet, on paljon mistä voit ammentaa inspiraatiota ja polttoainetta omille hyville teoillesi.

Minun sydäntäni lähellä ovat eläimet, minun mielestäni nyt on heidän vuoronsa tulla kuulluiksi!

Rakkaudella,

Maiccu

Jos lasten elämänilo ärsyttää, on syytä pysähtyä ja miettiä, mihin on kadottanut omansa

Vein poikaani aamulla tarhaan. Tarhan pihalla olevat lapset alkoivat huutaa iloisesti poikani nimeä. ”Jee, katsokaa, Elliot tulee! Se on Elliot, Elliot tuli! Hei Elliot!”

Hymy vain leveni poikani kasvoilla tästä jälleennäkemisen riemukkaasta fanfaarista, kunnes tarhan täti käski lapsia olemaan hiljaa. ”Älkää huutako! Kyllä se tulee sieltä huutamattakin!” Hymy poikani kasvoilla jäätyi häpeästä ja syyllisyydestä. Lapset hiljenivät.

Tulin tästä äärimmäisen surulliseksi, vaikka tämä oli tietenkin hyvin inhimillistä. En tuomitse tässä kenenkään käytöstä, koska kukaan ei ole täydellinen, varsinkaan minä, mutta aloin ajattelemaan suurempaa kuvaa. Miten helposti ja huomaamatta me aikuiset viemmekään lapsilta ilon. En tiedä lapsia ja koiria lukuun ottamatta moniakaan muita, jotka AINA tulevat iloisesti ja innokkaasti tervehtimään ja katsomaan kuka tuli. Teoillaan ja sanoillaan osoittamaan, että sinä olet minulle tärkeä.

Silloin, kun lasten luonnollinen elämänilo alkaa ärsyttää, on syytä pysähtyä itsensä äärelle ja miettiä mihin on kadottanut omansa.

Minä rakastan käydä Havaijilla. Sen sanotaan olevan paratiisi maan päällä. Siellä on upea luonto ja meri, mutta niin on Suomessakin. Mikä siitä tekee paratiisin on se energia joka saarilla on. Se syntyy siitä rakkaudellisesta ja aidosti iloisesta huomiosta, jota siellä annetaan aivan kaikille. Jokainen vastaantuleva sanoo sinulle jotain ja katsoo silmiin. ”Aloha! How are you? What a pretty dress.” Kukaan ei ole merkityksetön, ja siksi jokaisella on hymy huulilla. Ilon ja rakkauden energia on käsin kosketeltavaa.

Se energia vahvistaa jotain syvällä sisälläni. Jotain mitä olen lapsena tiennyt, mutta aikuisena välillä unohtanut. Me olemme yhtä. Me välitämme ja iloitsemme toisistamme. Emme ole koskaan yksin.

Millaisessa maailmassa meidän lapsemme saavat kasvaa? Voimme pelätä maailman muuttumista tai voimme laittaa muutoksen käyntiin aloittamalla itsestämme. Me kaikki olemme luomassa lastemme yhteistä tulevaisuutta, ja meilläkin on mahdollisuus paratiisiin maan päällä.

Lapsilla on hyvin varhain pakottava tarve löytää toisen ihmisen katse. Lapsi katsoo toista nähdäkseen sen, kuinka toinen näkee hänet. Toisen ilmeiden, eleiden ja kosketusten tarjoamien vihjeiden ja viestien perusteella lapsi vähitellen rakentaa kuvaa itsestään ja maailmasta.

Meidän aikuisten usein tiedostamaton välinpitämättömyys ja torjunta, syyllistävät sanat tai ilmeet, mitätöinti, vähättely, nöyryyttäminen ja nujertaminen muovaavat lastemme vasta kehittyvää maailmankuvaa turvattomaksi ja voimattomaksi. Jos hän ei saa riittävästi katsekontaktia, häpeän tunne ottaa vallan ja hän alkaa uskoa olevansa arvoton ja vastavuoroisuuteen kelpaamaton. Meidän tulisi osoittaa sanoillamme, katseillamme ja teoillamme, että lapset tuovat meille suunnattoman paljon iloa! Rohkeimmat meistä vielä heittäytyvät mukaan tuohon iloon, onhan se tarttuvaa!

On tärkeää huomata jokainen lapsi, ei vain omaansa. Se on ilmaista ja vie vain hetken, mutta se antaa lisää voimaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta kaikille. Jokainen voi tuoda ilon lapsen kasvoille ja vahvistaa lapsen luottamusta maailmaan ja ihmisten hyvyyteen, turvallisuuteen ja rakkauteen.

Heilutetaan ja toivotetaan kivaa seikkailua tarhan keltaliivisille lapsijoukoille kaupungilla. Hymyillään ja sanotaan jokaiselle taaperolle muutama sana junassa. Isketään silmää. Hassutellaan ja lauletaan lasten kanssa, mennään mukaan iloon. Moikataan koululaisia. Kehutaan teinejä. Katsotaan silmiin ja pysähdytään hetkeksi.

Hyväksytään lapset sellaisena kuin he ovat ja annetaan heidän ilmaista itseään vapaasti. Ollaan lumottuja lasten kauneudesta, viisaudesta, ilosta, rohkeudesta ja pyyteettömästä rakkaudesta. Ehkä sitä kautta me löydämme nämä asiat myös jälleen itsestämme.

Jos viemme lapsilta ilon, viemme itseltämme mahdollisuuden paratiisiin.

Herkkyytesi on voimavara – 11 helpottavaa vinkkiä erityisherkille

Monet meistä ovat nykymaailmassa tottuneet kieltämään oman herkkyytensä.

Herkkyyden kokemista tai osoittamista pidetään usein sopimattomana, vaikka meitä on täällä monia, jotka saisivat elämästä enemmän irti, jos osaisimme hyödyntää tunteitamme! Vilkkaat ympäristöt, väkivaltaiset videot tai viikonloput, jolloin et ehdi olla rauhassa – kaikki nämä saattavat synnyttää herkälle erityistä stressiä. Elämä voi tuntua rasittavalta, koska olet voimakkaasti yhteydessä ympäristöösi ja toisiin ihmisiin. Tämä saattaa herättää halun vetäytyä omaan rauhaan – mitä toiset ihmiset, jotka eivät ole yhtä herkkiä, eivät välttämättä ymmärrä.

Monet eivät valitettavasti ymmärrä, mitä erityisherkkyys on, ja oletkin ehkä saattanut kuulla kehoituksia ”karaistua” tai ”antaisit nyt jo olla”. Herkkyys yhdistetään usein heikkouteen, mutta kun herkkä ihminen oppii hallitsemaan energiaansa ja ymmärtämään tunteitaan, hänestä tulee empaattisempi ja aikaansaavempi. Monet meistä tukahduttavat oman herkkyytensä tajuamatta, että herkkyys on voimakas luovan energian lähde, kunhan sen vaan oppii hyväksymään ja suuntaamaan johonkin positiiviseen.

Sinussa ei ole vikaa, etkä ole yksin.

Erityisherkkä ihminen -kirjan kirjoittaneen tutkija Elaine N. Aronin mukaan noin 15–20 prosenttia väestöstä on erityisherkkiä: heidän hermostonsa on luontaisesti herkempi kuin muilla. Tällaisilla ihmisillä on yleensä taipumusta ylivirittäytymiseen, reagoimiseen tunteilla sekä voimakkaaseen empatiaan. Erityisherkkiä on kaikissa luonnetyypeissä, sekä ekstrovertit että introvertit voivat olla herkkiä, mutta herkkyys on introverteillä luultavasti yleisempää.

Herkät ihmiset ovat usein taiteilijoita, ja päin vastoin, sillä herkät usein pohtivat asioita paljon sekä ovat tietoisempia omista tunteistaan ja kykenevät paremmin viestimään niitä muille oman työnsä kautta. Hektisen elämän vastapainoksi herkille tekee hyvää pysähtyä joka päivä lataamaan akkujaan ja tulemaan tietoiseksi, mitkä asiat arjen keskellä vaikuttavat heidän vointiaan parantavasti tai huonontavasti.

Kaikkein tärkeintä on opetella hyväksymään itsesi ja tunteesi sellaisena kuin ne ovat – ei kieltää tai välttää niitä tai tuntea syyllisyyttä niiden kokemisesta. Oman herkkyytensä tukahduttaminen ei koskaan ole terveellinen valinta. Kun erityisherkkänä opit tulemaan toimeen herkkyytesi kanssa, voit käyttää tätä ominaisuuttasi monin tavoin hyväksesi, jolloin siitä tulee yksi suurimmista voimavaroistasi.

Jos tiedät tai tunnistat olevasi erityisherkkä, nämä 11 asiaa voivat auttaa sinua ymmärtämään itseäsi ja voimaan paremmin oman arkesi keskellä.

1. Aikaa rentoutumiselle

Meluisat, vilkkaat ympäristöt – kauppakeskukset, konsertit, isot juhlat – voivat häiritä herkän ihmisen herkästi reagoivaa hermostoa. Samoin turboahdetut aikataulut ja voimakkaan henkisen paineen tilanteet, kuten työhaastattelu tai ensimmäinen päivä uudessa koulussa, ovat herkälle ylistimuloivia. Jos tiedät päätyväsi sinua uuvuttavaan tilanteeseen, suunnittele itsellesi jo etukäteen aikaa purkaa paineita ja ottaa rennosti rauhallisessa paikassa jälkikäteen. Parasta on, jos voit olla yksin.

2. Merkitykselliset ihmissuhteet

Tutkija Elaine N. Aronin mukaan herkät tylsistyvät tai muuttuvat rauhattomiksi ihmissuhteissa, joista puutuu merkityksellinen kanssakäyminen. Tämä ei tarkoita sitä, että herkkä olisi taipuvainen hyppäämään ihmissuhteista toiseen, vaan sen sijaan herkät tekevät enemmän töitä luodakseen läheisyyttä ja kiinnostavia keskusteluja. Se tarkoittaa myös sitä, että herkät ovat valikoivia sen suhteen, millaisia ihmisiä ylipäätään päästävät elämäänsä.

Monet herkät ihmiset ovat ihmissuhteessa upea kumppani, sillä he ovat hyvin tietoisia paitsi siitä, mikä on hyväksi heille itselleen, mutta myös siitä, mikä on hyväksi muille. He huomioivat tarkkaan sen, mitä heidän kumppaninsa haluaa. Herkkä kykenee selvittämään nopeasti, mikä kumppania miellyttää ja toimimaan tuon tiedon mukaan. Tämä toimintatapa pätee myös ystäviin, perheenjäseniin ja työkavereihin. Lyhyesti sanottuna: herkän saa onnelliseksi se, että hän saa muut onnelliseksi.

3. Ihmiset, jotka ovat tukena

Herkät ihmiset saattavat itkeä paljon tai olla kovin tunteellisia. Elaine N. Aron on todennut, että herkät eivät voi tehdä muuta kuin osoittaa tunteensa: he näyttävät vihansa, he näyttävät onnellisuutensa. Tämän ominaispiirteen ymmärtäminen ja hyväksyminen on todella tärkeää – varsinkin erityisherkän lähipiirin olisi olennaista oppia ymmärtämään näitä taipumuksia.

4. Lempeät, terveet tavat käsitellä konflikteja

Rakkaan ihmisen kanssa riiteleminen on aina inhottavaa. Mutta herkät ihmiset tuntevat usein konfliktitilanteissa olonsa vielä enemmän ahdistuneiksi – ja tällöin käynnistyy sisäinen taistelu sen välillä, sanoako ääneen sen, minkä uskoo olevan oikein, vai ollako hiljaa, jotta toinen osapuoli ei reagoi vihaisesti. Usein herkkä valitsee omien tarpeidensa alistamisen ”yhteisen hyvän” nimissä ja päätyy välttämään sanaharkkaa.

Toisaalta herkät voivat olla erinomaisia konfliktien ratkaisijoita, koska heillä on kyky nähdä tilanne toisen osapuolen näkökulmasta. He ovat voimakkaan empaattisia ja voivat helposti asettua toisen ihmisen asemaan.

5. Aikaa saada asioita tehdyksi

Herkät ihmiset pitävät usein hitaammasta elämänrytmistä. He haluavat harkita kaikkia vaihtoehtoja ennen päätöksen tekemistä ja pohtivat säännöllisesti omia kokemuksiaan. Tiukat aikataulut ja tapahtumasta toiseen kiirehtiminen ovat herkkien inhokkeja – kun taas rauhalliset viikonloppuaamut, jolloin asioita saa tehdä kaikessa rauhassa omaan tahtiin, ovat rauhoittavia ja palauttavia.

6. Paljon unta

Liian vähäinen uni (useimmille ihmisille tämä tarkoittaa alle 7 tuntia yössä) saa keskivertoihmisen ärtyneeksi ja vähemmän tuotteliaaksi, mutta univaje saattaa tehdä herkän ihmisen elämästä lähes sietämätöntä. Riittävä uni auttaa rauhoittamaan rasittuneita aisteja sekä prosessoimaan ajatuksia ja tunteita. Liian vähäinen uni saattaa saada pienetkin stressin aiheet tuntumaan moninkertaisesti voimakkaammilta.

7. Terveellinen ruokailu säännöllisin väliajoin

Epäsäännöllinen ja liian vähäinen syöminen saattaa saada kenet tahansa nälkäkiukun partaalle. Tutkija Elaine N. Aronin mukaan äärimmäinen näläntunne saattaa sotkea herkän ihmisen mielialaa tai keskittymistä. Jotta vältyt känkkäränkältä ja hämmennykseltä, kannattaa pitää huoli tasaisesta verensokerista syömällä terveellisiä aterioita ja välipaloja säännöllisesti pitkin päivää.

8. Kofeiinittomat juomat

Herkät ihmiset ovat (yllätys yllätys) herkkiä kofeiinille. Kofeiiniherkkyyden voi tunnistaa esimerkiksi siitä, että jopa niinkin aikaisin kuin puolenpäivän jälkeen nautittu kahvi tai vihreä tee saattaa häiritä yöunia tai saada olosi levottomaksi ja ylikierroksille. Jos tiedät olevasi herkkä kofeiinin vaikutuksille, kannattaa rajoittaa kahvin, teen ja muiden kofeiinipitoisten juomien nauttimista. Muistathan, että kofeiinia on myös esimerkiksi suklaassa! Mitä tummempi suklaa, sitä enemmän kofeiinia.

9. Omaa tilaa

Jos asut yhdessä muiden kanssa, huolehdi siitä, että sinulla on oma rauhallinen tila, jonne voit vetäytyä, kun tarvitset pakopaikan melulta ja muilta ihmisiltä. Häiritsevät ulkopuoliset äänet voit häivyttää esimerkiksi kuuntelemalla lempimusiikkiasi.

”Älä koskaan pyydä anteeksi herkkyyttäsi tai tunteellisuuttasi. Anna sen olla merkki, että sinulla on suuri sydän etkä pelkää näyttää sitä muille. Tunteidesi näyttäminen on merkki voimasta.”
– Brigitte Nicole

10. Aikaa sopeutua muutokseen

Muutokset eivät ole helppoja kenellekään, mutta herkille ihmisille kaikenlaiset muutokset voivat olla todella rankkoja. Jopa positiiviset muutokset, kuten uuden ihmissuhteen aloittaminen tai omaan unelmakotiin muuttaminen, saattavat kiihdyttää herkkää liikaa. Tällaiset ihanatkin uudet tilanteet saattavat vaatia tavallista pidemmän sopeutumisjakson.

11. Kauneus ja luonto

Ympäröivä maailma vaikuttaa useimpiin herkkiin ihmisiin erityisen vahvasti – varsinkin sotkuiset, kaoottiset tai suoranaisesti rumat ympäristöt saattavat tuntua jopa ahdistavilta. Vastavuoroisesti luonto, kauniit maisemat ja lempipaikat sekä yksinkertaiset, siistit asunnot ovat herkille rauhoittavia ympäristöjä. Tankkaa siis itsellesi voimaa lempipaikoistasi ja tee kodistasi kaunis, rentouttava ja sisäistä rauhaasi kasvattava keidas.

Tärkeintä on hyväksyä oma herkkyytesi sen kiistämisen tai siitä eroon pyrkimisen sijasta. Herkät ovat uskomattomia johtajia, kumppaneita ja ystäviä. Herkkien suuri empatiakyky, luovuus ja havainnointitaito ovat ominaisuuksia, joita maailmamme kipeästi tarvitsee.

Lähteet:
tinybuddha.com
introvertdear.com

Oletko sinä erityisherkkä? Millä tavalla se näkyy elämässäsi? Sinun kokemuksesi on tärkeä, kerro se HIDASTA ELÄMÄÄ -SIVUSTON KESKUSTELUALUEELLA.

Kuinka pohjalta ja alakulosta noustaan? – Tässä yksi tarina

Kirjoittaja Mervi Bergström on henkinen valmentaja ja hypnoterapeutti. Hänen uusi Opi hiljentymään -verkkokurssinsa on viisi viikkoa kestävä meditoinnin peruskurssi, joka tutustuttaa sinut meditointiin ja tietoiseen läsnäoloon. Bergström on koulutukseltaan Bachelor of Arts (Hons), hypnoosi-terapeutti ja menneiden elämien regressiohoitaja.

Kävin siellä ihan pohjalla minne kukaan ei halua vapaaehtoisesti mennä. Minä menin. Ihan vapaaehtoisesti annoin itseni romahtaa. En vaan jaksanut enää olla läsnä itsessäni ja elämässäni.

Minut pelasti meditointi. Tuttu tapani hiljentyä olemaan läsnä itseni kanssa. Tapa, jonka olin oppinut vuosia aikaisemmin. Noina pahoina aikoina, pimeinä päivinä se oli vaikeaa. Kävin läpi keski-iän kriisiä. Avioeron tuskaa. Henkistä itseni etsintää. Kipuilin tunnelukkojeni kanssa. Olin masentunut. Yksin ja eksynyt. Henkiset ihmiset kutsuvat tuota aikaa sielun pimeäksi yöksi. Allekirjoitan pimeyden.

Sielun pimeä yö on henkistä extremiä.

Se on testi siihen miten osaamme luopua siitä, mikä ei ole meille tarkoitettu. Sinusta saattaa tuntua siltä, että koko maailma on tullut hulluksi. Että sinä olet tullut hulluksi. Ihmiset, joihin turvasit, kävelevät ulos elämästäsi. Paras ystäväsi pettää luottamuksesi. Rakastajasi jättää sinut. Aviomiehesi laittaa avioeron vireille. Menetät työpaikkasi. Teet konkurssin. Menetät rakkaan ihmisen kuolemalle. Sairastut. Se on enemmän kuin masennus, koska nyt sinulla on edessäsi isot teemat. Kysyt Isoja Kysymyksiä elämän tarkoituksesta. Etsit omaa paikkaasi. Omaa minääsi. Olet suorittanut elämää niin kauan. Elänyt sitä normien ja yhteiskunnan mukaan.

Moni elää sielun pimeää yötä koko ajan. Suorittaen elämää. Selviytyen siitä. Koskaan kysymättä, pyytämättä sitä mikä saa sielun liekkeihin. Hitaasti kuollen sisältä.

Minäkin olin suorittanut elämää niin kauan. Olin sulkenut oman syvimmän olemukseni pois niin kauan, että olin vieras itselleni. Minut laitettiin katkolle. Minut laitettiin testiin. Ympärilläni oli vahva seinä, jonka yli en nähnyt vaikka näkijä olenkin. Ryvin pohjalla. Halusin, että minut pelastetaan. Olin vihainen, koska kukaan ei tullut pelastamaan minua. Kirosin viikkoja, kuukausia huonoa onneani. Sitten saapui päivä, kun ymmärsin, että en voinut siirtää kipuani kenenkään muun harteille. En voinut antaa sitä pois. Minun tuli kohdata se ihan yksin.

Se oli kuoleman hetki, jolloin ihan oikeasti halusin kuolla. Se oli niin syvältä! Elämällä ei ollut mitään merkitystä. Toivoa ei yksinkertaisesti ollut. Jos olin luullut olleeni pohjalla, nyt vajosin pohjan pohjalle. Olin koko ajan niin väsynyt. Nukuin paljon. Nousin aamuisin laittamaan lapset kouluun ja heti heidän lähdettyään ryömin takaisin sänkyyn noustakseni uudestaan hoitamaan iltaruoan ja lasten läksyt. Elin kuin zombie muutaman kuukauden. En juurikaan muista mitään muuta noilta ajoilta, kuin sen miten väsynyt olin.

Halusin tuntea elämän tapahtuvan minussa, eikä minulle.

Olin väistellyt tunteitani tyydyttävästi kolmekymmentä vuotta. Kaikki mitä minulle oli sattunut elämäni aikana oli johdattanut minua väjäämättä kohti hetkeä, jolloin minun oli pakko kääntyä ja kohdata pelkoni sydän vapisten. Tiesin, että jos en sitä uskaltaisi tehdä, niin mikään ei koskaan muuttuisi paremmaksi. Minä en muuttuisi paremmaksi. En edes tiennyt mitä pelkäsin. Oliko se yksinäisyys? Hylätyksi tuleminen? Rakkauden puute? Avun vastaanottaminen? Omien pahojen tekojeni tunnustaminen? Sen, että olin ihan oikeasti paska, itsekäs ihminen, joka ei osannut tuntea kiitollisuutta, anteeksiantoa eikä rakkautta edes itseään kohtaan.

Masennukseni aikana minulla oli suuri tarve olla yksin. Janosin hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Halusin oppia tuntemaan itseni. Halusin tuntea elämän tapahtuvan minussa, eikä minulle. En enää halunnut elää itseni vieressä, vaan itsessäni. Minua vaivasivat jatkuvasti päässäni pyörivät ajatukset. Mieleni oli kuin vanha gramofonilevy, joka soitti samaa levyä joka päivä. Samat pahaa mieltä aiheuttavat ajatukset, muistot ja mielikuvat nousivat mieleeni kerta kerran jälkeen ja vaikka miten yritin viedä ajatukseni pois siitä mitä oli tapahtunut, positiiviseen tulevaisuuteen keskittyminen oli vaikeaa. En vain osannut enää tyhjentää mieltäni ajatuksista.

Meditoinnistani puuttui hileet ja bileet – mutta vastaukset alkoivat tulla

Kokeneena meditoijana koin tämän turhauttavana. Olin meditoinut vuosia ja omasta mielestäni olin siinä hyvä. Nyt tilanne oli kokonaan toinen. Mielessäni pyörivät vain isot, vastausta odottavat kysymykset. Miksi? Minkä takia? Miksi voin niin pahoin? Mihin olin kadottanut kaiken toivon tulevaisuuden suhteen? Piruko minua riivasi?

Jatkoin meditointia. Siitä oli tullut vuosien varrella tapa ja tunnollisesti hiljennyin joka päivä. Sanotaan, että meditoinnin aikana Korkein puhuu meille ja muina aikoina me Korkeimmalle. No, minulle ei kyllä kukaan puhunut yhtään mitään noiden pimeiden kuukausien aikana. Tietoisuuteni oli täynnä sitä samaa mitä se oli kaikkina muinakin aikoina – ahdistusta. En silti halunnut antaa periksi. Uskoni siihen, että jopa lyhyistä lyhyinkin tyhjä hetki mielessäni työntäisi kaoottisen mieleni syrjään antoi minulle voimaa. Mutta nyt oli kyllä henkiset tekniset kiksit ja niksit vähissä. Nyt meditoinnistani puuttui hileet ja bileet.

Mutta vastaukset alkoivat tulla. Aloin kutsua niitä valon välähdyksiksi. Saatoin herätä aamuyön tunteina johonkin aivan kirkkaaseen ajatukseen, joka täydellisesti vastasi aikaisemmin esittämääni kysymykseen. Olin ihmeissäni noista tiedon hippusista ja kirjoitin ne muistiin. Kuukausien kuluessa ymmärsin myös miksi minut oli pysäytetty. Masennukseni ei ollut sattumaa. Minut oli pysäytetty, jotta oppisin uuden tavan tehdä terapeutin työtäni. Minulle annettiin nyt ne keinot, joilla voisin myös auttaa muita ihmisiä vapautumaan tunnelukoistaan.

Ja niin syntyi tunnelukkoterapiani. Kuten myös uusin viisi viikkoa kestävä meditaatiokurssini. Jaan sitä tietoa ja kokemusta mitä itse olen oppinut ja elänyt. Opetan ns. aktiivista meditointia. Sitä miten mielen voi hiljentää. Ottaa sen hyötykäyttöön kysymällä kysymyksiä ja antamalla intuitiolle lupa avautua olemalla läsnä tässä hetkessä. Sitä miten ihan oikeasti meillä on kaikki tieto jo valmiina tuolla jossain mielen syvyyksissä, josta se pulpahtaa pintaan, jos sen vain sallimme oppimalla olemaan hiljaa.

Hiljentyminen on ihmiselle yhtä luonnollista kuin hengittäminen.

Tarvitsemme tuon hiljaisen hetken joka päivä. Tuon hetken, jonka aikana mieleen muodostuu tyhjää tilaa. Tuon tilan ei tarvitse olla pitkä tila. Mutta sen tarvitsee olla tietoisesti haettu tila, jonka aikana otamme yhteyden siihen keitä olemme. Hiljentyminen rauhoittaa ja antaa perspektiiviä elämään. Se ei vain tasapainota mieltä, vaan myös kehoa. Kun mieli ja keho ovat rauhallisesti sopusoinnussa, stressi vähenee ja elämä maistuu erilaiselta. Olemme läsnä tässä hetkessä eläen ja kokien vahvasti elämää kuten se kuuluu elää. Nauttien siitä. Ja kuten minun tapauksessani, parantuen masennuksesta ei lääkkeiden, vaan meditoinnin avulla.

On ok mokata, hajota, romahtaa – ja nousta

Tiedätkö sen tunteen, kun haluat vajota maan alle? Heräät aamuyöllä hikisenä pohtimaan surkeutesi leveleitä, mokasi karmeutta ja seurauksia. Mitä hitsiä menit silloinkin sanomaan ja tekemään? Kohta käyt armotta läpi koko epäonnistumisiesi repertuaaria.

Oma metodini sähellyksen ja surkeuden syövereissä on noudattaa brittiläistä toisen maailmansodan aikaista ohjetta pysyä rauhallisena ja jatkaa toimintaa. Tai no, ainakin jatkan toimintaa.

Teen elämässäni sellaista, mikä tuntuu syvästi sielua säväyttävältä, minulle oikealta. Se ei ole täysin helppoa, mutta ei se ole erityisen vaikeaakaan. Ihmiset tekevät jatkuvasti isoja ja haastavia asioita, ja ihailen heitä ja heidän aikaansaannoksiaan. Itse kirjoitan kirjaa itsensä rakastamisesta. Ei ole kovinkaan mutkikasta vain istua persuuksillaan ja luritella menemään paitsi silloin, kun olen jo muutamaan kertaan kirjoittanut luvun haavoista, varjoista ja itsensä tuomitsemisesta. Olisi muutakin kerrottavaa, mutta jos koko ajan on sellainen olo, että en jumaleissön vaan osaa tätä ja kaikki mitä teen on pelkkää räpellystä, on hankalaa päästä eteenpäin ja kiinni niihin valoisampiin aiheisiin. Kirjan kanssa ja ilman.

Akilleen kantapääni – siis yksi niistä – on riittämättömyyden tunne, joka tämän tästä pompsahtaa esiin, vaikka kuinka olen asian kanssa diilannut. Olen eheytynyt ja oivaltanut paljon, mutta tarve tulla hyväksytyksi tiukistelee minussa kuin pikaliimattu korva lempimukissa. Vaikka arkipuhteikseni sitoisin kukkakimppuja, viljelisin maata tai tutkisin tilastoja, samat epävarmuudet ja halu tehdä hyvin minulla olisi silloinkin.

Pidin juuri kurssini ensimmäistä osaa ja olin omasta mielestäni valmistautunut huolella, mutta kun h-hetki koitti, sönkötin asiaani (okei, olen ehkä itse ankarin tuomarini) kuin muistinsa menettänyt happivajeessa. Kuukausia huolella kerrostamani epävarmuuden korttitalo lakoontui kasaan heti, kun olin saanut kurssilaiset ovesta ulos. Totesin, etten siis osaa kirjoittaa enkä puhua, pelkään hulluna, unelmani ovat epärealistisia, enkä voi onnistua asioissa joita haluaisin. Toisin sanoen: olen surkea ja epäuskottava. Kuka minä olen sanomaan kellekään mitään itsensä hyväksymisestä?

Ja nyt, jos odotat rumpujen pärinää minulla onkin sinulle vain tämä: on ok hajota ja romahtaa. On ok epäillä itseäsi ja nieleskellä sydän läpättäen silloin, kun muut nukkuvat. On ok tuntea olonsa epäonnistuneeksi, huonoksi ja nollaksi. Niin ei tarvitse olla koko elämän läpi. On ok myös nousta (takaisin) jaloilleen ja tuntea myötätuntoa ja arvostusta itseään kohtaan, vaikkei kaikki menekään ihan suppiloon. Mihin tarvitsemme sitä, että hommat aina ”onnistuvat”?

Kuulin eräältä psykologilta, että moni tulee terapiaan tavoittelemaan parempaa itsetuntoa. Jotta olisi niin sanotusti enemmän munaa elämän edessä, pokkaa ja rohkeutta. Vähemmän tärinää ja punastelua, isommin suvereenia homman haltsaamista. Haluamme suorittaa itseämme säänkestäviksi versioiksi sen sijaan, että riisuisimme sisäiset goretexit. Räntään tarkoitettu matsku pitää kyllä tuulen ja veden loitolla, muttei estä hukkumasta, jos jää yksinään kylmään veteen, vaikka miten sankarina.

Putoaminen tarjoaa mahdollisuuden aitoon, rehelliseen yhteyteen ja läheisyyteen toisten ja itsen kanssa. Sellainen luottamus ja rakkaus syntyy vasta kun voi olla heikko ja pieni itselle ja toisille. Kun toinen leyhyttää sielullaan ilmaa siipieni alle, nousemme molemmat korkeammalle. Suurenmoisuus syntyy siellä missä tunnistamme, että myös pienuutemme ja surkeutemme mahtuu meihin. Emme ole epäonnistumisemme vaan se voima, virtaus ja elämä, joka mahdollistaa sekä nousut että laskut. Voisimmeko antaa itsellemme kredittiä ihan vaan elämisestä?

Kun kovasti tavoittelemme onnistumista ja hyvinvointia, leimaamme herkästi sähellykset, epäilykset ja kärvistelyt edustamaan ei-onnellisuutta, ei-rakkautta, ei-onnistumista. Moni erinäisin speksein menestynyt sanoo skoolaavansa, kun menee päin mäntyä. Uskoakseni, koska myötätunto luo tilaa tarkastella opin paikkoja uteliaasti, ja myös, koska useat asiat eivät ole niin älyttömän vakavia. Toki haluaisimme tuulta purjeisiin ja yläilmoihin liitämään. Mutta mitä jos mahalaskut, kriisit ja itsensä kurjistelu ovatkin olennainen osa onnellisuuden ja eheyden prosessia?

Kuinka voit tietää mistä eheytesi koostuu, ellet koskaan säry ja hajoile? Kipinä sydämesi liekkiin kasvaa myös siitä kitkasta joka syntyy, kun viistät vatsallasi pitkin elämän kaltevia pintoja.

Kuva: Ian Schneider/Unsplash

Joskus empaattisinta on sanoa ”ei”

Olin pari viikkoa sitten lentokentällä lähdössä viikonlopuksi reissuun. Suuntasin lähtöportille varttia ennen sen aukeamista ja katselin itselleni istumapaikkaa. Kaikki portin lähellä olevat tuolit olivat varattuja, paitsi yksi. Kysyin viereisessä tuolissa istuvalta, bisnestyyliseltä mieheltä englanniksi, oliko paikka vapaa. Mies vastasi luontevalla, vahvasti suomalaiskorosteisella englannilla, että kyllä on, istu vaan. Tein työtä käskettyä.

Koska minua ei välttämättä tunnista ensikuulemalta suomalaiseksi, mies ystävällisesti käänsi minulle englanniksi virkailijan suomenkieliset kuulutukset lennon ylibuukkauksesta. Hymyilin hänelle hieman vaivautuneesti samalla, kun ajattelin, että jos nyt sanon hänelle ymmärtäväni suomea, hän voi nolostua. Mikäli näin kävisi, hänen epämiellyttävä tunteensa olisi minun syyni, koska olin pantannut häneltä tietoa. En halunnut aiheuttaa hänelle mahdollista hankalaa oloa, jonka superherkästi toisten tunteita aistivana joutuisin myös itse kokemaan voimakkaasti.

Istuin hiljaa miehen vieressä. Tuttu syyllisyyden ja häpeän tunne siitä, että olin epäonnistunut toisen tunteiden huomioimisessa ja olotilan helpottamisessa, pyyhkäisi ylitseni. Olin juuri ylittänyt sen korkeimman harjan, kun tajusin, että enhän ollut edes sanonut miehelle mitään enkä voinut tietää, miten hän olisi reagoinut, jos olisin avannut suuni. Elin jälleen vanhaa ylivastuullisuuden ja syyllistymisen tarinaani läpi, vaikka siihen liittyvä tilanne ei ollut ehtinyt edes tapahtua muualla kuin omassa mielikuvituksessani. Myötätuntoinen huvittuneisuus kumpusi sisälläni.

Kun sanoin “ei”, sanoin samalla “kyllä”

Annoin ajatukseni tilanteen jonkinlaisesta korjaamisesta mennä ja päätin käydä kokemuksen loppuun itsessäni. Häpeän viimeiset rippeet katosivat horisonttiin, kun siirsin huomioni päästäni sydänkeskukseeni ja keskityin vain olemaan kehossani, tuijottaen terminaalin ikkunasta pimenevässä illassa laskeutuvia ja nousevia koneita. Minussa nousi rauha, joka kerros kerrokselta valtasi kehoni, mieleni ja tunteeni.

Siitä rauhasta käsin päätin viimein sanoa itsessäni “ei” sille kuluttavien ajatusten ja tunteiden kierteelle, joka niin monta kertaa vastaavissa tilanteissa oli seuraavaksi vienyt energiani: pitkittyneille itsesyytöksille ja analyysille siitä, miten minun olisi pitänyt toimia ja riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteille siitä, kun en osannut hoitaa tapahtunutta toisen tunnekokemusta paremmin huomioiden.

Samalla sanoin “kyllä” luottamukselle, armolle ja hyväksynnälle, jotka nousivat sydämestäni ja täyttivät sen tilan, joka vatvomiselta ja itseni syyllistämiseltä vapautui. Sanoin “kyllä” liikutukselle ja täyttymykselle siitä, että pystyin valitsemaan voiman ja vapauden ylivastuullisuudessa rypemisen sijaan.

Toisten tunteet eivät ole sinun syytäsi

Herkästi toisten tunteita ja tarpeita aistiva ja niistä liikaa vastuuta ottava ihminen voi olla lapsesta asti elänyt kierteessä, jossa hän ylianalysoi toisten tunnekokemuksia ja olotiloja ja miettii jatkuvasti omaa osuuttaan niiden aiheuttamisessa. Mikäli henkilö on kasvanut ympäristössä, jossa häntä on syyllistetty toisten vaikeista kokemuksista, hänen ihmissuhteensa voivat olla toistuvaa perusteettomien itsesyytösten ja häpeän aaltojen sarjaa.

Aikuisiällä tämä kärjistyy suhteissa, joissa toisen osapuolen selviytymiskeinona on ulkoistaa vastuu tunteistaan – ja erityisesti niistä vaikeista – kokonaan toisen harteille.

“Koska sinä teit ja sanoit noin, minusta tuntuu tältä”, sanoo tunteistaan avoimesti vastuuton.

“En tarkoittanut sitä, anteeksi, yritän olla niin, että sinusta ei tuntuisi enää pahalta,” sanoo ylivastuullinen itsesyyllistäjä.

Molemmat ylläpitävät osaltaan epätasapainoista ja tuhoisaa dynamiikkaa eikä kumpikaan huolehdi tai pysty olemaan kunnolla läsnä itsessään.

Herkkinä, toisten tunne-energioita helposti aistivina olemme tuskallisen tietoisia muiden kärsimyksestä ja teemme usein liikaa omalla kustannuksellamme sen helpottamiseksi. Ajattelemme, että ottamalla toisten taakan harteillemme pystymme parantamaan heidän oloaan. Toimimalla näin teemme kuitenkin päinvastoin. Me pikemminkin eväämme heiltä mahdollisuuden keskittyä omiin kokemuksiinsa ja niissä piileviin oivalluksiin siitä, miten he suhtautuvat itseensä ja elämään. Samalla, kun keskitymme pelkästään toisiin, eväämme tämän mahdollisuuden myös itseltämme.

Myötätunto on läsnäoloa, jossa saa yhteyden omaan voimaansa

Jotta voimme kasvaa ja laajentua ihmisinä, kaiken, mikä rajoittaa meitä, on ensin tultava esiin tiedostettavaksi, käsiteltäväksi ja muunnettavaksi. Siksi on tärkeää, että emme herkkinä ja toisten tunteita helposti aistivina keskity koko elämäämme kannattelemaan muita, vaan käännämme huomion itseemme. Vain näin voimme tiedostaa ja tehdä jotain niille meissä oleville uskomuksille, jotka estävät meitä astumasta kunnolla omaan voimaamme ja olemasta kaikkea, mitä voimme olla.

Jotta voimme toimia toisten kärsimyksen helpottamiseksi niin, että syntyy syvää muutosta, on meidän ensin toimittava niin itseämme kohtaan. Meidän on siis välillä sanottava “ei” rajattomalle myötäelämiselle ja myötätunnolle muita kohtaan ja “kyllä” syvän myötätunnon synnyttämiselle itseämme kohtaan.

Kun me herkät, helposti toisten tunteita aistivat ja niihin ensisijaisesti keskittyvät ihmiset alamme keskittyä enemmän omiin tunteisiimme, avaamme samalla itsessämme oven uudelle empatian ja eheyttävän läsnäolon tasolle. Suostuessamme kokemaan omien inhimillisten tunteidemme koko ravisuttavan skaalan pystymme tekemään niin myös muille ilman, että yritämme epätoivoisesti helpottaa heidän oloaan tai fiksata heitä. Luotamme siihen, että he selviävät tunnemyrskyistään ihan kuten mekin. Voimme tukea heitä myskyn silmässä pelkästään olemalla läsnä ilman, että meidän täytyy lähteä mukaan heidän kaaokseensa.

Myrskyn laannuttua voimme yhdessä pohtia, mitä tunteemme meille kertovat siitä, mitä itsestämme ja maailmasta ajattelemme. Onko taustalla joku uskomus, jonka mukaan olemme jollain tapaa kelpaamattomia, riittämättömiä tai huonoja? Ja jos kyllä, niin mihin se perustuu ja onko se oikeasti totta?

Avaimena syvään empatian tilaan, joka ei kuluta meitä loppuun, on sallia itsemme tuntea ihan kaikki tunteet silloin, kun ne nousevat, mutta sen jälkeen katkaista kierre, jossa jäämme vellomaan niiden jälkimaininkeihin päivä- tai viikkokausiksi. Tämä vaatii sopivien metodien löytämistä niihin hetkiin, kun tunne riehuu joko itsessämme tai kun tuemme jotain toista hänen haastavassa kokemuksessaan.

Tässä neljä askelta, jotka toimivat minulle ja joita voit kokeilla:

Siirrä huomiosi toisten ihmisten tunteiden aistimisesta omaan sisäiseen tilaasi.
Salli kaikki tunteet, jotka sinussa nousevat. Tunnustele niitä kehossasi. Sinun ei tarvitse tehdä tai sanoa mitään.
Siirrä huomiosi päästäsi rinnan keskelle sydänkeskukseesi. Voit pitää silmät auki tai sulkea ne, jos sinulla on siihen mahdollisuus. Tunnustele, mitä sinussa nousee. Kun siirrät huomiosi päästäsi sydämeesi, et ole pelkästään mielesi tarjoamien, usein kaavamaisten ratkaisujen varassa, vaan saat käyttöösi myös sydämesi viisauden, joka voi tuoda tiukkaan tilanteeseen odottamattoman yksinkertaisen, mutta toimivan ohjeistuksen ja selkeyden.
Mikäli haluat ja sen on tarpeen, toimi tai kerro, miltä sinusta nyt tuntuu, mitä tarvitset ja ajattelet.

Kun olemme syvän myötätunnon, läsnäolon, rauhan ja voiman tilassa itsessämme, muut voivat tuntea sen ja saada yhteyden tuohon samaan tilaan itsessään. Siinä tilassa voimme yhdessä olla kaikkea sitä, mitä olemme ja laajentua siksi, mitä emme edes vielä tiedä olevamme.