Älä tukahduta vihaasi – Vihan tunne on merkki siitä, että jonkin on muututtava

Vihan tunne on ollut yksi vaikeimmista tunteista hyväksyä itsessäni. En usko, että olen ainoa.

Minulla on toki omat syyni miksi viha on kiellettyjen listalla. Uskon, että tässä on kyse jostain, jota jaamme naisten kesken kulttuurissamme.

Tiettyjen ihanteiden mukaan nainen on helppo, vaatimaton, sopeutuva ja ei vaivaksi. Hyvännäköinen ja hauska. Ei vaikea. Ei vihainen.

Naisiin kohdistuu paineita olla kauniita ja kuuliaisia. Miehillekin on omat paineensa. Miehen paineet liittyvät usein siihen, että täytyy olla vahva ja menestyvä, herkemmille tunteille ei ole sijaa. Miehiin kohdistuvat paineet ovat yhtä raakoja. Naiseus on minulle kuitenkin tutumpaa, joten kirjoitan siitä.

Pienestä tytöstä alkaen nainen on saattanut oppia turruttamaan vihaansa. Luulin pitkään, että vihan tunne ei koske minua. En ollut suuttunut vuosiin. Ne vuodet olin ollut täysin addiktioideni vietävissä ja turrutin jatkuvasti vihaa pois. Se ei tehnyt minusta onnellista, vaan hemmetin levottoman ahdistuskimpun.

Miten vihan kieltäminen näkyy elämässä?

  • Miellyttämisenä, uhrautumisena
  • Katkeruuden tunteina
  • Sanomalla kyllä silloin, kun haluaisi sanoa ei
  • Rajattomuutena
  • Tunteiden tukahduttamisena
  • Addiktoina
  • Alistumisena
  • Vitsailulla silloin, kun oikeasti sattuu
  • Kehon sairastumisena

Viha on voimallinen tunne. Se voi olla joko tuhoisaa tai rakentavaa. Se voi olla tunne, jonka vain kuuluu saada kulkea lävitsemme, siitä yksinkertaisesta syystä, että tunnemme sitä.

Elämäni oli melkoisessa kaaoksessa muutama vuosi sitten, jolloin tuolloinen ohjaajani sanoi minulle: ”Olet vähän liian zen tähän kaikkeen nähden.” Totuus oli, että esitin tyyntä, vaikka sisälläni kuohui. Yritin olla vihan yläpuolella. Onneksi luovutin. Oli pakko luovuttaa. Panssari ei vaan enää pitänyt.

Miksi vihan tunne sitten pelottaa?

  • Olen pelännyt, että vihani tuomitaan.
  • En olekaan enää ”helppo ja mukava ihminen”
  • Luulin, että henkinen ihminen ei saa tuntea vihaa. (Ja minä halusin olla henkinen)
  • Luulin, että jos ilmaisen vihani, minut hylätään.
  • Pelkäsin, että jos annan vihan tuntua, syöksyn niin pimeään kuiluun, etten pääse sieltä pois.
  • Pelkäsin, että minut leimataan ”hulluksi akaksi”.

Niin kauan, kun kiellän jotain itsessäni, elämä tuo sitä eteeni. Yhä uudestaan. Ja todellakin, koska en ole osannut kohdata vihaa itsessäni olen tuominnut sitä myös muissa. Minun selviytymiskeinoni vihan äärellä on ollut alistuminen ja passiivisaggressiivisuus. Passiivisaggressiivisuus on sitä, että on vihainen, mutta esittää ettei ole. Ulkoisesti ihminen saattaa näyttää tyyneltä, mutta sisällä on paljon halveksuntaa, katkeruutta ja pahaa oloa. Tällainen vihan tukahduttaminen sairastuttaa henkisesti ja fyysisesti.

shutterstock_493285108

Entä jos viha onkin oikeutettua? 

Aina ei edes tarvitse tietää syytä vihalle. Se voi olla hyvin vanhaa ja nousta pimennossa olevista muistoista. Se on ok. Silloin voi sallia itsensä tuntea sen mitä tuntee. Todeta, että nyt ei löydy syytä, eikä tarvitsekaan.

Hyvin usein vihalle löytyy kyllä syy. Uskallammeko kuulla sen, tuomitsematta itseämme?

  • Miksi tunnen vihaa?
  • Missä koin tulleeni väärinymmärretyksi?
  • Missä koin, että rajojani rikottiin?
  • Missä koin, että ylitseni jyrättiin?
  • Mitä toivoisin? Miksi en ilmaise sitä?

Tunnistaessamme vihamme syyn, se tuo mahdollisuuden ilmaista itseämme, toiveitamme ja rajojamme. Tämä itseilmaisu on se, jota usein pelkäämme enemmän kuin vihaamme.

Tällöin vihasta tulee rakentavaa. Viha onkin merkki siitä, että jotain on selkeytettävä, jonkun on muututtava. Meillä on useimmiten kokemusta enemmän vihan tuhoavasta puolesta. Uskaltaessamme tutustua vihaan itsessämme, voimme oppia hyödyntämään sitä rakennusaineena. Olisi vähän liian imelää, jos kaikki elämän muutokset tapahtuisivat seesteisessä rauhassa lipuen,  buddhamaisesti hymyillen.

Viha auttaa meitä tulemaan kohtaan, joka sanoo: NYT RIITTÄÄ! Jonkun vanhan on loputtava ennen, kuin uutta voi alkaa tulla tilalle.

Ylilyönnit kuuluvat asiaan

Olin tukahduttanut vihaani reilusti yli 10 vuoden ajan. Alkaessani päästä siihen taas kiinni, tuli ylilyöntejä. Kesäkurpitsa lensi seinää päin, tulin sanoneeksi rumemmin kuin olisin halunnut, tulin paukauttaneeksi ovia (Enemmän kuin kerran).

Vihani läikkyi yli. Säikähdin tätä valtavasti. Onneksi minulla oli tukea tässä elämänvaiheessa ja ymmärsin, että suunta oli minulle kuitenkin oikea. Onneksi mm. puolisoni kykeni ottamaan vastaan tukahdetun vihani minua siitä tuomitsematta. Onneksi uskalsin vaatia selkeytystä. Onneksi uskalsin vetää rajoja. Onneksi osasin pyytää anteeksi. Onneksi näin oman osuuteni, joskin usein viiveellä ja epätäydellisesti.

Hakeminen kuuluu tasapainon etsintään. Kukaan ei osaa kaikkea heti. Ei voi olettaa, että on hetkessä vihan hallinnan mestari, jos tunne on ollut kiellettynä pitkään.

Toivon, että voimme olla luomassa maailmaa, jossa kaikille tunteille on paikkansa, yksinkertaisesti siitä syystä, että kaikki tunteet kuuluvat elämään.

Toivon, että uskallamme katsoa vihaamme, tuomitsematta ja haluten ymmärtää.

Toivon, että uskallamme käyttää vihaa rakentavasti, tuhoamisen sijaan.

Toivon, että annamme itsemme harjoitella kaikkea tätä, koska se ei ole tosiaan ihan helppoa.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: