Sivu 298 – Hidasta elämää

”Mua pelottaa se, että jään yksin” – Pienen pojan kirje taivaanisälle

Hei taivaan isä.

Mulla ei oo osoitetta, mihin tän kirjeen lähettäisin, mutta mulle on kerrottu, että sä kuulet, kun sulle kertoo jotain. Mulla on sinulle monta toivetta ja toivon, että voisit auttaa mua niiden kanssa.

Me ollaan muutettu paljon mun perheen kanssa. Se on mulle aika vaikeaa, vaikka tykkäänkin aina uusista asioista ja ihmisistä. Oon alkanu huomata, että joka kerta ku me mennään uuteen paikkaan, mua pelottaa saanko sieltä kavereita. Sitten siinä käy joskus niin, että mä en oikein oo oma itseni, ku mua jännittää ja mä esitän jotain muuta. Toivoisin, että voisit auttaa mua seuraavan muuton kanssa siten, että uskaltaisin olla oma itseni ja löytäsin sellaisia kavereita, jotka oikeesti tykkää musta. Mua pelottaa se, että jään yksin.

Sit mä toivon, että sä auttaisit mun iskää. Sillä tuntuu olevan aika paljon huolia. Se harmittaa mua senkin vuoksi, et se ei huomaa mua. Muhun sattuu aika paljon se, et se kääntää mulle selän, tai ei oo kiinnostunut sellasista asioista, joita mä sille innostuneena kerron. Yritän ymmärtää sitä, mut en voi sille mitään, et se tuntuu pahalta. Toivon, et juttelisit sille ja kertoisit, et kaikki on ihan hyvin ja se on oikeasti tosi kiva tyyppi, eikä sen tarvi yrittää niin kovasti. Musta tuntuu, et se on itelleen vielä ankarampi ku meille muille.

Mun äitistä mä toivon, että sä pitäisit siitä huolta. Tuntuu siltä, et sekin kaipaisi kavereita ja tukea. Musta on tullut sen kaveri ja tavallaan se on mun paras kaveri. Mut joskus tuntuu, et sen pitäisi olla muutakin kuin mun kaveri. Mua myös harmittaa aika paljon se, et mä kiukuttelen sille niin paljon siitä, kun mulla on vaikea olo. Se tuntuu liittyvän siihen, et kaipaan mun isää. Jos se olis enemmän paikalla ja auttaisi mua ymmärtään kuka mä olen, niin mulla vois olla helpompaa. Pyydän anteeksi sitä, et mä tunnen kiukkua. Tuntuu, että se ei ole oikein.

Musta tuntuu joskus siltä, et mä oon vähän erilainen. Niinkun mun kiinnostukset on. Kovinkaan moni ei tunnu ymmärtävän mun juttuja, kun puhun niistä. Aikuisista jotku ymmärtää paremmin, mut aika harva niistäkään. Siks musta tuntuu, et alan unohtaa, mikä mua kiinnostaa. Kun mun pitää aina alkaa puhumaan ihan muista jutuista toisten kanssa, etten jää ulkopuolelle. Olis tosi kiva, jos jossain olis sellasia ihmisiä niinku mä oon. Oon varma, että oot luonut niitä johonkin.

Musta tuntuu, et sitten me voitais keskittyä olemiseen ja toisiimmekin, jos me huomattais, kuinka ihmeellistä kaikki on ja kuinka sä pidät meistä huolta.

Mua huolettaa tulevaisuus. Aika paljon se, miten mun perhe voi. Myös se, että mitä mä teen isona. Äiti kannustaa mua olemaan mitä ikinä haluankaan, mut silti musta tuntuu, et mä haluan tehdä jotain, mistä isäkin tykkäisi. Mua on alkanu pelottaan, etten mä osaa tehdä sellasia juttuja, joista se tykkäis. Enkä oikein uskalla olla ja kokeilla niitä juttuja, mitkä mua oikeasti kiinnostaa. Miltä se susta kuulostaa, et mä oon aika kiinnostunut susta? Niinku elämästä. Siitä, et tää kaikki tuntuu jotenki niin ihmeelliseltä. Voiko siitä jotenkin tulla mun työ? Siitä, et mä ihmettelen elämää ja kerron näistä ihmettelyistä muillekki sellasille, joita se kiinnostaa? Ehkä mä vähän toivon sitäkin, et voisin saada mun vanhemmat näkemään, kuinka ihmeellistä tämä on. Tai ihmiset. Musta tuntuu, et sitten me voitais keskittyä olemiseen ja toisiimmekin, jos me huomattais, kuinka ihmeellistä kaikki on ja kuinka sä pidät meistä huolta. Ja oothan sä antanut meille kaikille jotain lahjoja jaettavaksi toisille.

Mut onko tää kaikki totta, mitä kirjoitan? Ootko sä täällä? Musta tuntuu, et kaikki on taianomaista ja joka paikassa näkyy sun jälki ja sellainen tähtipölymainen kimallus. Toivottavasti vastaat mulle, niin tietäsin, onko tää totta.

Onkohan mun tarkoitus puhua siitä mikä minua kiinnostaa? Miksi se on niin vaikeeta uskoa, et niin vois tehdä? Ja miksei täällä kukaan tee niin? Sikski tuntuu yksinäiseltä, että jos uskon tähän miltä musta tuntuu, oon ihan irrallaan siitä, mitä muut touhuaa. Mun on ihan kiva olla sillä tavalla, parempi kuin muulla tavalla. Mut oon ihan yksin.

Olis kiva kuulla susta. Ja voisitko auttaa mun perheen kanssa? Anteeksi, jos mun toiveet ja ajatukset on jotenkin huonoja. Toivottavasti ne ei olis.

Toivottavasti sulla on kaikki hyvin.

Onko sinun sisäisellä lapsellasi sanottavaa? Olen rakentanut 6 viikkoa kestävän verkkokurssin nimeltä Ryhdy Aikuiseksi Sisäiselle lapsellesi. Kurssilla sinun on mahdollista oppia olemaan paikalla sisäiselle lapsellesi tavalla, joka on parantavaa. Tämän seurauksena sisäisen lapsen, hankalien tunteiden sekä reaktiivisuuden negatiivinen vaikutus elämääsi vähenee. Lapsi löytää paikkansa vapauttaen iloa, luovuutta ja eläväisyyttä elämääsi. Ja kun Aikuinen sinussa astuu elämäsi ohjaksiin, voit helpommin rakentaa sitä elämää, jota oikeasti haluat elää. Lue kurssista lisää täältä ja tule mukaan.

Nainen, juhlista kehoasi

Jos et ole lähiaikoina ilmaissut vapaasti itseäsi, halujasi ja tunteitasi, saatat tuntea estoisuutta edes harkita tai aloittaa itsestäsi nauttimista. Silloin kysy itseltäsi miksi? Mitä menetettävää sinulla on? Nautitko oikeasti jäkittämisestä, pukukoodeista ja säännöistä? Uskalla leikkiä! Feminiini luovuuden ja seksuaalisuuden energia haluaa virrata vapaasti. Se ei pidä siitä että sille sanotaan mitä pitäisi tehdä, kuinka pitäisi käyttäytyä ja ketä kaikkia täytyy miellyttää.

Kun kokeilet seuraavia harjoituksia, sinun ei tarvitse miellyttää ketään muita, et ole muiden nähtäväksi. Ole kerrankin olemassa vain itsellesi. Aloita siitä, mikä tuntuu kaikista haastavimmalta. Ensimmäiset minuutit voivat tuntua hankalilta, mutta voin luvata että kokeilu kannattaa. Koko elämän sävy muuttuu, kun löydät nautinnon sisältäsi, etkä ulkoisista tekijöistä, kuten ruuasta tai siitä, että odotat hyväksyntää toisilta. Hyväksy ensin itsesi. Nauti ja juhlista uniikkia kehoasi!

Herätä uinuva autenttisuutesi lantiosta saakka

Pyöritä ja ravistele lantiotasi eri suuntiin. Tunnustele sisältä kumpuavaa liikettä, joka on tarkoitettu vain Sinulle. Soita lempimusiikkiasi ja irrottele parin biisin ajan. Jos et voi soittaa musiikkia kovalla, laita puhelin takataskuun ja napit korviin!

Paljasta ihosi itsellesi

Silitä koko ihosi kevyesti, pehmeästi ja rakastavasti. Hengitä syvään ja nauti kosketuksestasi. Tee joogaharjoitus tai venyttele alasti. Kosketa paikkoja, mitkä ovat jääneet vailla huomiota. Kiitä jokaista kehosi kurvia, pehmeää osaa, luita, niveliä, ryppyjä ja arpia. Ne ovat merkkejä siitä että olet elänyt! Tämä harjoitus sopii etenkin hitaaseen vapaa-aamuun.

Tuo elämää kasvoillesi

Suu on yhteydessä lantioon ja hengitykseen. Vapauta kaulan ja suun alue, irvistele ja ääntele. Aloita nelinkontin ja eläimellisesti. Nouse hitaasti pystyasentoon ja jatka peilin edessä. Naura itsellesi ja ihmettele ihastelevasti kasvoille nousevia juonteita ja uurteita. Nauru nuorentaa! Voit tehdä harjoituksen joka aamu kun nouset sängystä.

Anna Äiti Maan hoivata

Silittelyn ja ihokosketuksen jälkeen sydämesi herkkyys on hereillä. Ota lopuksi yhteys Äiti Maan energiaan ja hiero jalkapohjat ja jokainen varvas. Saat sydämesi avaruuden ja jalkojesi maadottumisen kautta helpommin yhteyden omaan juuri-tietoosi, intuitioon. Intuitiosta voit lukea lisää esimerkiksi Annan jutusta täällä.

”Yhtenä yönä kävelin aavikolla,
vuoret ratsastivat olkapäilläni
ja taivaasta tuli sydämeni,
maasta kehoni.”
-Daniel Ladinsky

Millaisen maiseman kehosi piirtää? Mikä ratsastaa tänään olkapäilläsi? Mistä sydämesi on tehty? Millaiseen maahan jalkasi uppoavat tänään?

Valokuvat: Ashim D’Silva @Randomlies

Kuinka kuulla sydämen ääntä

Moni asiakkaani sanoo, ettei kuule sisäistä ääntään. Voi tulla kamalat paineet, jos ympärillä hehkutetaan, että seuraa sydäntäsi ja toteuta itseäsi, mutta itsellä ei ole mitään hajua, miten. Tai sitten tuntee sisäistä muutospainetta, mutta selkeitä suuntia ei näy. Jos elämässä on tyhjä olo, se saattaa johtua ainakin osittain siitä, ettei oikein tiedä a) saako oikeasti tuntea niin kuin sydämessä tuntuu b) miten sydämen äänen mukaan voisi toimia. Silloin yrittää sopeutua, pitää homman koossa ja kelvata toisille. Samalla tulee sutineeksi sisäistä ääntä sivuun.

Olen itse lintannut sydämen ääntä esimerkiksi ottamalla vastaan loputtomasti kohtuutonta kohtelua tai painamalla duunia kroppa köhisten. Olen tuntenut, että se miten toimin, ei tue hyvinvointiani – ja jatkanut silti. Seurauksena olen epäillyt itseäni vielä enemmän: mikä minussa on vikana? No ei mikään, mutta en vain ole uskaltanut tai osannut toimia sisäisen tuntoni mukaan.

Haaste on usein siinä, että pohjimmiltaan epäilemme omaa arvoamme, emme niinkään sisäistä ääntä. Se, ettei sydäntään kuule, onkin ehkä sitä, ettei ihan anna itselleen lempeästi lupaa olla mitä on, vaan hoitaa velvollisuuksia ja asettaa muita koko ajan etusijalle. Pihalla olemisen tunne voi tulla siitä, ettei tiedä, kuinka elämänsä järjestäisi enemmän sydäntään kunnioittavaksi.

Aloita järjestämällä itsesi kanssa treffit. Varaa itsellesi levollista aikaa, vaikka sohvalla hissukseen makaamiseen. Voisitko tutkia, toimitko arjessa sydämesi äänen ja omien tarpeidesi kuulemista edistävällä vai niitä tukahduttavalla tavalla? Annatko itsellesi tilaa ja aikaa huolehtia itsestäsi? Voisitko lempeydellä ja myötätunnolla antaa itsesi kuunnella, mitä kehosi ja hiljainen tietosi supattaa?

Jos pelkäät kuulla mitä sydän puhuu, pyydä sitä olemaan kanssasi pehmeä. Sano sille, että haluat tietää kuinka voisit voida paremmin ja että haluat edetä rauhassa, omaan tahtiisi. Ilman stressiä siitä, että pitäisi repäistä tai pistää koko elämä heti uusiksi. Sydämesi on pelkkänä korvana ja haluaa auttaa sinua voimaan paremmin. Mitään ei tarvitse ratkaista nyt justiinsa, mutta ei sydämensä äänestä tarvitse myöskään elää erossa.

Intuitio on usein kehollinen tunne, hyvin levollista tietoa. Se on hiljaista sisäistä tunnetta – ei pelkoa tai toivetta – vaan neutraalia ymmärrystä asiain tolasta. Monesti intuitioni kuiskuttaa, että tee näin tai noin, eikä minulla ole hajuakaan, mitä tulee tapahtumaan. Olen oppinut luottamaan sydämeni ääneen, koska sen mukaan elämisestä seuraa parasta oloa ja ihania seikkailuja. Intuitio ei välttämättä poksahda tajuntaan kuin salama kirkkaalta taivaalta ja etukäteen tarkkoina toimintaohjeina siitä, kuinka elämä tulisi järjestää. Se, mitä uskomme sydämen äänen olevan vaikuttaa siihen, kuinka sitä kuulemme. Intuition kuulemista blokkaa usein, että odotamme sen kommunikoivan samalla tavalla kuin mieli: johdonmukaisin ajatuksin.

Mieli tai ego palvelee ihmisen hengissä pysymistä ja intuitio sielua. Intuitio kumpuaa tilasta, jossa kaikki on hyvin, rauhassa ja selkeydessä. Sielua eivät paina samat huolet kuin ihmisen egoa: mistä saan rahaa, kuinka käy jos hyppään tähän muutokseen, sattuukohan se kamalasti, onko musta siihen?

Olen yrittänyt valjastaa intuitioni kertomaan minulle, onko joku elämäni mies vai ei. Intuitioni – siis sieluni – on nauranut hellästi ja kysynyt: miltä sinusta nyt tuntuu? No hyvältä, olen vastannut. Siinä ratkaisusi, on intuitioni sanonut. Sydämeni on kehottanut kohtaamaan ahdistukseni ja osoittanut tietämisen haluni olevan kontrollia. Sieluni on supattanut, että mielen kautta ymmärtämisen halu on syntynyt suojaksi väistää niitä tunteita, joihin käsillä oleva tilanne kutsuu. Halu tietää ennalta onkin pelkoa avautua syvemmin. Intuitioni on pyytänyt minua tutkimaan pelkojani ja kulkemaan niiden läpi. Se ei suostu bokseihin ja ennakoituun elämään, vaan haluaa elää täydellä sydämellä.

Sieluni ei stressaa, mitä missäkin asiassa eksaktisti tapahtuu ja millä aikataululla. Sieluani kiinnostaa se viisaus ja sydämen avautuminen, joka jokaisen kokemuksen kautta on mahdollista löytää. Kun olen täysin uskaltautunut sydämeni kyytiin, sitä ihmeellisemmin ja taianomaisemmin elämäni asiat ovat tupanneet sutviutumaan. Koska kunnioitan sisäistä ääntäni, vedän puoleeni asioita ja energiaa, jotka kunnioittavat sydäntäni.

Sydämen äänen mukaan elämistä voi ajatella näinkin: jos intuitiosi ehdottaa sinulle jotakin, kenties se myös tietää, kuinka asiat voivat järjestyä, vaikka mieli ei vielä tiedäkään?

Elokuvan taikaa

Istun elokuvateatterin hämärässä pehmeällä penkillä, nautin salin taianomaisesta ilmapiiristä ja virittäydyn parin tunnin ajaksi filmin vietäväksi. Pidän siitä, että elokuvateatterissa on mahdollista eläytyä täysin seuraamaan tarinaa, keskittyä ilman mainoskatkoja ja käyntejä jääkaapilla. Tällä kertaa mukanani ei ole edes popcorneja muista eväistä puhumattakaan, mitkä nekin toisinaan kuuluvat osaksi elokuvissa istumisen nautintoa. Tässä mummoiässä ei niin väliä noista herkuista, tunnelma riittää. Sitten valkokangas alkaa elää:

MOONLIGHT…

Kaikesta uutisoinnista ja median kirjoittelusta huolimatta minulla ei ole elokuvasta muuta tietoa, kuin että se on mustien näyttelijöiden tähdittämä, kertoo nuoren pojan kehitystarinan ja että se valittiin vuoden 2016 parhaaksi elokuvaksi. Olen jättänyt arvostelut lukematta, sillä haluan kokea omakohtaisesti tämän elokuvan herättämät tunteet. Painaudun istuimelle mukavasti, odotukseni ovat korkealla.

Chironin, huumeita käyttävän yksinhuoltajaäidin kanssa kasvavan, koulukiusatun lapsen ja teini-iässä homoksi osoittautuvan nuoren tarina ei jätä kylmäksi, päinvastoin. Vaikka elokuvassa kerrottu tarina ei ole mikään elämä-on-ihanaa -juttu, koen että sisimmältä sanomaltaan se on lämmin ja toivoa herättävä. Ihmisissä on paljon hyvää ankeiden elämänympyröiden keskelläkin. Herkäksi vetää, kun turvaton pieni koulupoika saa aikuisen ystävän ja isähahmon huumediilerinä toimivasta isosta mustasta miehestä. Tämä ymmärtää pojan tilanteen, kenties siksi että on itse kokenut samaa lapsuudessaan.

Itkuni ei ole kaukana, kun isähahmo kertoo pojalle inhonneensa omaa äitiään, mutta kaipaavansa nyt, kun äitiä ei enää ole. Kovin koskettava on myös kohtaus, jossa Chiron tunnustaa koulukaverilleen itkevänsä toisinaan niin, että voisi muuttua vedeksi. Mikä vertaus!

Miten onnistuneen hienovaraisesti tässä filmissä kuvataankaan ihmisyyden eri puolia. Arjen kovuudesta ja toimeentulohuolista huolimatta on keskinäistä huolenpitoa, ystävyyttä ja anteeksiantoa. Homoseksuaalisuutta tuodaan esille alleviivaamatta, suorastaan silkkihansikkain. Tarinan myötä katsojassa herää toivo, itse asiassa varmuus siitä, että hyvä voima on sittenkin pahuutta vahvempi, se kulkee eteenpäin kaiken ilottomuudenkin keskellä. Pienet positiiviset hetket elävät ihmismielessä ja pulpahtavat esiin elämän käänteissä; tulevat käyttöön juuri oikeaan aikaan.

Istuessani autossa matkalla kotiin elokuvan jälkeen, kuulostelen olotilaani. En oikein ensin tiedä, mitä minussa tapahtuu. Jotain tapahtuu, jotain myönteistä! Sitten alan havaita, että asennemuureihini syntyy isoja aukkoja. Olen luullut olevani varsin avoin ja vailla muureja. Mitä vielä, sisälläni taitaa olla kokonainen muurien jatulintarha! Tämän elokuvan tarina tuntuu kuitenkin menevän yhä syvemmälle esteitä raivaten. Tunnen avartuvani, ymmärrys ihmisten erilaisuutta kohtaan lisääntyy ja tunnen lapsenomaista iloa siitä.

Moonlight on koskettanut. Kiitos!

Voisiko ihan tavallinen arki olla intohimoista?

Näillä näkymin haluan elää 120-vuotiaaksi, joten hyvän ja pitkän elämän eläneiden ihmisten salaisuudet ja taikarohdokset kiehtovat. ”Tutkimusteni” mukaan rohtoja löytyykin viinistä, konjakista ja villeistä miehistä, suklaan, hiihtämisen, tanssimisen ja kananmunien syönnin kautta ahkeraan työntekoon.

Viimeisimpänä inspiroiduin 95-vuotiaasta Airasta, joka leikkaa edelleen asiakkaiden hiuksia omassa liikkeessään. Hän on tehnyt työtään 76 vuotta, lähestulkoon ilman lomia. Työn lopettaminen ei ole ollut Airalle koskaan vaihtoehto, edelleenkään ei moisesta ole kuulemma tietoakaan.

”Kun hän puhuu työstään, silmät syttyvät tuikkimaan aivan erityisellä tavalla.” – Eino Kossila

Tässä on varmasti kyse yhdestä tärkeästä pitkän ja rikkaan elämän salaisuudesta, intohimosta tekemiseen.

Roihu tarvitsee raapaisun

Kirjoitin edellisessä blogissani innostuksesta, josta suora leikkaus samaan supervoimien sukuun kuuluvaan intohimoon. Molempien syyt ja synnyt, kuten myös vaikutukset ovat samankaltaisia. Molempia käytetään usein myös toistensa synonyymeinä. Mielestäni ne eivät kuitenkaan ole aivan sama asia. En tiedä onko sillä väliä, mutta pisti pohdiskelemaan.

Innostus on mielestäni osa intohimoa. Intohimo on enemmän. Se syntyy, kun into (innostus) ja himo kohtaavat ja käyvät kimppaan. Intohimon synonyymejä ovat rakkaus, polte, tuli, vimma ja kiihko, joita ei innostuksen synonyymeiksi esitetä. Intohimossa on siis kyse jostain kiihkeämmästä ja tulisemmasta. Jostain roihuavasta.

Roihu tarvitsee raapaisun. Innostus on intohimon sytyttävä raapaisu. Innostus sammuu intohimoa helpommin törmätessään perivihollisiinsa, järkeen (pessimismi ja realismi), uskomuksiin, latistamiseen ja pelkoon. Intohimo on olemukseltaan sisukkaampaa ja sitkeämpää, syvempään juurtunutta. Se voi roihuta vuosia, usein jopa koko elämän, kuten Airalla.

Todellinen intohimo on tekemistä ja syvää sitoutumista, joka nousee sisältämme – minuudestamme. Rohkenemme roihuta, kun arvostamme ja rakastamme tekemistämme. Kun osaamme ja opimme.

Intohimo on lähisukua myös kutsumukselle. Halua palvella ja auttaa, tehdä hyvää.

Intohimo arjen perustilana?

Flow-tutkija Csikszentmihalyin mukaan ihmiset saavuttavat flow-tilan useammin töissä, kuin vapaa-ajallaan.

Hän ja muut tutkijat ovat havainneet sellaistakin, että ihmisillä, jotka ovat selvinneet vakavista sairauksista, on kyky päästä arjessaan usein ja helposti flow-tilaan. Tutkijoiden mielestä arjen perustilan tulisikin olla flow, mikä vähentäisi sairastamista ja kärsimystä.

Mepä ajattelemme arjen ja työn olevan ”sellaista, kuin se nyt vain on”. Usein harmaata ja tylsää – uuvuttavaa. Juhlan ja elämysten vastakohtaa.

Mitäpä, jos ajattelisimmekin vaihteeksi, mitä tapahtuisi, jos pyrkisimme arjessamme tietoisesti intohimoiseen tekemiseen? Pallo on heitetty, otatko kopin? Se kannattaa, sillä intohimoisesti roihuavat ihmiset ovat vapaita, energisiä ja onnellisia. Heidän silmissään palaa ja heille elämä on rohkeasti rikasta.

Intohimo on uusiutuva luonnonvara, joka ei kulu, vaan lisääntyy käytettäessä. Olisi anteeksiantamatonta olla käyttämättä sitä. Olla hyödyntämättä mahdollisuuksiamme, joita on tuhannesti enemmän, kuin osaamme kuvitellakaan.

”Onnellisuus löytyy silloin, kun olet sopusoinnussa elämäsi kanssa. Juuri tätä on olla ja elää intohimoisesti.” – Mahatma Gandhi

Unelmia tässä ja nyt – ja mutkan takana

Parikymmentä vuotta sitten kuvittelin saavuttavani nelikymppisyyden jotakuinkin rauhoittuneena, viisastuneena ja unelmani tavoittaneena. Olisin ihan zen.

Nuorena sydän ja pää on täynnä haaveita, niin minullakin oli. Sitä miettii, mitä haluaa, mikä olisi ihanaa, mikä olisi eniten minä. Lapsesta asti lähipiiri kyselee lempivärejä ja unelma-ammattia.

Paljon pitäisi tietää ja päättää ennen kuin mitenkään, millään voi.

Ja sitten joskus kahdenkympin tuolla puolen tapahtuu elämä. Se ottaa ja vie mennessään, joskus niin, että nuoruudenhaaveet unohtuvat tai tuntuvat vain hassulta haihattelulta.

Täytän pian 40 vuotta. Nuoruusvuosista olen toki rauhoittunut, mutta silti havittelen koko ajan jotain. Mieleni liitelee kovaa vauhtia ja moneen suuntaan.

Enkä ole ainakaan pelkästään rauhoittunut – joogaan liian harvoin, kiihdyn liian usein. Aika loppuu usein kesken ja päivät hujahtavat täällä vuoren hiljaisuudessakin äärinopeasti.

Haihattelen siis edelleen, mutta huomaan olevani myös tyytyväinen ja rauhassa monien asioiden suhteen. Maalla, tarkemmin sanottuna vuorella asuminen, on mahdollistanut monen unelman toteutumisen. Ja se on ollut oman rauhoittumisen kannalta tärkeintä.

Saan kasvattaa lapseni villin luonnon läheisyydessä. Ympäröivät maisemat ovat järjettömän kauniit, vuorenhuiput ja vesiputoukset tuntuvat yhä minusta eksoottisilta. Haaveilin vuosia isosta eläinperheestä ja nyt meillä asuu vuohien, koirien, kissojen ja aasin lisäksi myös entinen kilpahevonen, eläkkeelle jäänyt kaunis arabiratsu.

Tätä nykyä minusta tuntuu, ettei minulla ole elämänkiire,
sillä olen saavuttanut paljon itselleni tärkeää.

Haaveeni on ollut, että minulla on tilaa ja aikaa. Niin itselle kuin muillekin. Haluan olla ystävä, joka ehtii kuunnella tai kippistellä, ja jonka luokse voi aina tulla. Haluan olla majatalon emäntä, joka toteaa, että kyllä tänne mahtuu!

Vaikka arkipäivisin aika tuntuukin loppuvan kesken, on elämäni muuttunut siten, että ehdin ajatella ja tuntea. Ehdin olla herkkä. Pystyn pitämään yllä pitkiä ajatusprosesseja, joita aiemman arkielämän vaatimukset eivät enää sotke. Ei ole kiire paikasta toiseen. Jaksan olla läsnä ystävilleni, voin pysähtyä pohtimaan asioita ja ehdin taatusti ottaa lapset syliini.

Silti, sen parikymppisen näkökulmasta katsellen, elämä on aina vaan yhtä kaaosta. Kaikki on hyrskyn myrskyn ja oletusarvo on, että huomenna tapahtuu taas jotain tyystin älytöntä!

Näennäisestä kaaoksesta huolimatta olen oppinut luottamaan elämän orgaaniseen tahtiin – se on tuonut elämääni aikaa ja tilaa. En enää yritä väkisin toteuttaa juuri mitään. Erityisesti aikatauluista olen pyrkinyt luopumaan. Yritän kunnioittaa elämänvoiman aikatauluja, en omiani.

Hidastamisen ja maalla asumisen ansiosta olen myös vähentänyt itseni määrittelyä. Aiemmin ajattelin, että olen levoton. Helposti syttyvä. Liian äänekäskin, niin minulle kerrottiin. Ammatiltani välillä tuottaja, välillä toimittaja. Nyt en enää tiedä edes mitä teen työkseni! Saati että tietäisin sytynkö helposti tai olenko yhä äänekäs – en tietäisi mihin verrata, eikä minun enää tarvitse.

Olen hurjan onnellinen, etten koskaan sivuuttanut haaveitani ajatellen, etten ehkä pysty, jaksa tai oikeasti halua. Onnekasta on, että elämä vei mukanaan minulta kysymättä, ja jotenkin päädyin tänne. Olen kiitollinen, että löysin itseni maalta, enkä pidätellyt itseäni sen unelman suhteen.

Vaikka en epäillyt unelmaani maallemuutosta, olen silti yllättynyt kuinka maailma ja kaikki aistimukset ovat seuranneet minua tänne vuorenrinteelle. Kuinka maailmasta on tullut väkevämpi. Kuinka tunnen voimakkaammin olevani osa lihallista, maallista maailmaa asuessani juuri täällä, missä ei näennäisesti tapahdu juuri mitään.

Tuoksuilla on värit, äänet ovat saaneet muodot. Unet ovat merkityksellisiä ja valvemaailmassa käydyt keskustelut jäävät mieleen.

Omat lapseni kysyvät minulta lempiväriäni. Naurattaa, en vieläkään tiedä. 20 vuotta sitten ajattelin, että nyt asiat olisivat selvillä, että 40-vuotiaana olisin perillä. Hah!

Sitäpä vain en silloin tajunnut, että haaveilu ja perhosen siivin liihottelu eivät lopu ikinä. Miten valtavaa!

Miten suojautua ihmisiltä, jotka yrittävät varastaa energiaasi?

Voiko toinen ihminen viedä sinulta energiat? Millainen on energiasyöppö ja oletko vain turvaton saalis näille ”ilkeille syöpöille”? Miten suojautua ihmisiltä jotka yrittävät varastaa energiaasi?

Olen aina ollut sitä mieltä, että olisihan se hassua, jos joku toinen pystyisi sanoillaan tai tekemisillään kontrolloimaan minua, mutta onhan se pitänyt monesti myöntää, että viettämäni aika eräiden ihmisten kanssa vetää minut ihan alas. Toisaalta eräiltä ihmisiltä taas saan energiaa ja he nostavat minua ylös. Mistä on kyse?

Kyse on puskemisen ja voiman maailman erosta. Olet sillä tikapuun askeleella mitä sillä hetkellä tunnet. Jos olet vapaa ja kokenut jo voiman maailman energian, kipittelet tikapuuta edestakaisin voimissasi, antautuen kaikille tunteillesi, palaten aina voiman maailmaan.

Kun olet voimissasi, ei kukaan voi viedä energiaasi.

Rohkeuden tasolla vain naureskelet jos sinua kritisoidaan, vettä hanhen selästä! Neutraalilla tasolla mikään ei heilauta sinua suuntaan tai toiseen. Halukkuuden tasolla haluat auttaa heikoilla olevaa. Hyväksynnän tasolla annat toiselle aikaasi ja rauhaasi. Ymmärryksen tasolla näet syyt toisen energian tarpeeseen, mutta myös ymmärrät, että joskus on jopa parempi olla auttamatta, jotta toinen löytää oman voimansa suoraviivaisemmin. Rakkauden tasolla nostat energiallasi muita jo pelkällä läsnäolollasi. Vaikka voiman maailmassa nostat muita omalla esimerkilläsi ja energiallasi, energiasi ei lopu, vaan se uusiutuu ja laajenee. Olet itseriittoinen.

Voimasi on suojasi.

Jos taas olet puskemisen maailmassa voimaton ja jopa jumissa jossain tunteessa, voit olla tahtomattasi ja tiedostamattasi energiasyöppö. Silloin myös muiden voimattomien energiat voivat entisestään vetää sinua vielä enemmän alaspäin. Kun et ole voimissasi, tarvitset jatkuvasti ympäriltäsi kaikkea mitä sieltä vain irtoaa – vahvistusta, kehuja, huomiota, sääliä, rakkautta, ymmärrystä ja hyväksyntää. Toki ihmiset haluavat sitä sinulle antaa – mutta antaessaan he menettävät omaa voimaansa, jos eivät ole itsekään voimissaan. Tälläinen vaihtokauppa on uuvuttavaa, sillä vaikka energia vaihtaa omistajaa, aikaa myöten se kuluu, sillä se ei ole uusiutuvaa sorttia.

Jumiin joudut juuri puskemisen maailmassa, egon valheiden vankina. Se kuiskii korvaasi häpeän, syyllisyyden, apatian, surun ja pelon tasoilla kuinka turha, kaiken pilaava, laiska, saamaton, liian herkkä tai pelkuri olet. Tarvitset muita, sillä sinusta ei ole mihinkään! Himon, vihan ja ylpeyden tasoilla ego taas pönkittää ja kehuu sinua. Olet tehokas, nopea, ansaitseva, kaiken tietävä ja esimerkillinen kuluttaja, sinulla onkin oikeus käyttää muita hyväksesi!

Jokaisessa puskemisen maailman tasossa egosi vallassa etsit, haet tai oletat olevasi oikeutettu saamaan energiaa ulkopuoleltasi, sillä vasta voiman maailmassa, rohkeuden tasolla, avautuu ovi omaan voimaan – loputtomaan, kevyeen ja turvalliseen energiaan. Puskemisen maailman tunteet ovat perustavaa laatua ja sinua voiman maailman vapaaseen elämään valmistelevia tunteita, joilla on kaikilla sinulle rakastava opetus. Ne maadoittavat ja tekevät sinusta raskaan, että keskittyisit niiden maallisiin oppeihin. Ei aina voi leijailla kevyenä voimissaan, jatkuva kasvu vaatii jatkuvaa oppimista. Jos ego pääsee sinulle uskottelemaan tunteiden pimeän puolen olevan totta, et kuule tätä oppia ja alat uskoa, että sinulla ei ole voimaa tai että olet voimissasi tuhoutumaton.

Sinulla ei ole egon vallassa voiman suojaa ja olet haavoittuvainen.

Miten haavoittuvainen olinkaan silloin, kun en ollut edes käynyt voiman maailmassa! Jokainen kohtaamani ihminen veti jollain egon oikeutuksella minua alaspäin, myös ne voiman maailman ihmiset! Heille olin kateellinen ja pidin heitä teeskentelijöinä, eihän tuollaisia ihmisiä ollut olemassakaan! Kaikki tuntuivat haluavan minulle jotain pahaa, vieden energiaani. Imin energiani lapsistani, ja heillähän sitä riitti jakaa – pyyteetöntä rakkautta äitiään kohtaan. Olin toisia syyttelevä energiasyöppö kunnes aloin uskoa omaan voimaani.

Kun otan vastuun tunteistani, vapautan muut vastuusta.

Tänä päivänä olen tarkka energioistani. Tarkka, ettei kukaan niitä minulta ota, ellei minulla itselläkään ole mistä jakaa. Olen tietoinen siitä energiamäärästä, mikä minulla luonnollisesti on, ja kunnioitan sitä. En puske olemaan sitä mitä en ole tai teeskentele olevani sellaisella tasolla, mihin en ole vielä valmis. Jos minulle on tarkoituksenmukaista kieriskellä häpeässä, antaudun häpeälle, mutta eristän sitten itseni muista. Jos pelkään, en tartuta pelkojani muille. Jos olen vihassa, pidän suuni tiukasti kiinni ja lähden kävelylle. En oleta puolisoni tekevän minua onnelliseksi, en oleta lasteni palvelevan tarpeitani.

Opin tunteistani ja nousen luonnollisesti taas ylemmäs voimaani.

Jos siis tiedostat olevasi puskemisen maailmassa, itsestäsi oppimassa, suojele itseäsi. Tasapainoita raskaita energioita välttelemällä ihmisiä, jotka ovat myöskin matalalla ja egonsa vallassa ja etsi ympärillesi kevyitä, voimissaan olevia ihmisiä. Älä hae ratkaisua muilta, hae se itsestäsi, muiden tuella, kuuntelemalla tunteitasi. Älä vaadi, syytä, valita tai uhriudu, silloin annat vähäisetkin voimasi egollesi ja tarvitset täydennystä ulkopuoleltasi. Hakeudu rakkauden ja ilon, keveyden ja voiman vierelle, sillä se voima ei vaadi sinulta mitään. Voit rauhassa kuunnella tunteitasi, ihan niin kauan kuin tarve vaatii.

Uskon, että luonnollisessa tasapainossa puolet meistä olisi aina puskemisen maailmassa oppimassa ja puolet voiman maailmassa jo oppineina ja näin voisimme auttaa toisiamme. Ihmissuhteissa ja perheissä tämä energeettinen vaihtokauppa, jos se on tervettä, tapahtuukin usein ihan luonnostaan. Toinen käy läpi asioita, toinen antaa voimaa ja tukea. Kun perheessä huomataan että yhdellä on rankkaa, laitetaan omat tarpeet hetkeksi sivuun ja riennetään tueksi. Kun hän on perheen tuella selvinnyt, on muiden vuoro käydä matalalla ja vastavuoroisesti häntä autetaan. Kaikki kokevat, oppivat ja kasvavat, mutta kukaan ei syö toisen kuormasta.

Rakastatko herkkää ihmistä? Nämä 7 asiaa sinun on hyvä tietää

Jotkut ihmiset ovat luonnostaan herkempiä kuin muut. Erityisherkät ihmiset ovat virittäytyneempiä kaikkeen, olipa kyse sitten aisti-informaatiosta tai vaikka toisten ihmisten tunteista. Usein herkkyyttä on kuitenkin pidetty heikkoutena, ja kehotukset kasvattaa paksumpi nahka tai lakata olemasta ”niin kamalan herkkä” voivat olla erityisherkälle arkipäivää.

Erityisherkkyys ei ole asia, jota voisi itse hallita

On korkea aika lakata pitämästä erityisherkkyyttä kirouksena tai luonteenvikana, sillä se ei ole kumpaakaan: erityisherkkyys on ihmisen hermostojärjestelmän ominaisuus. Herkkyystutkija, psykologi Elaine Aronin mukaan noin yksi viidestä ihmisestä – olipa kyse miehistä tai naisista – on erityisherkkä, joten on varsin todennäköistä, että tunnet ihmisiä tai rakastat jotakuta, jolla on luontaisesti herkempi hermojärjestelmä kuin monella muulla.

Maailma kaipaa enemmän herkkiä, empaattisia, myötätuntoisia ihmisiä – heitä ei voi koskaan olla liikaa.

Erityisherkkyydessä on paljon hyvää. Alla olevasta listasta löydät muutamia seikkoja, jotka on hyvä pitää mielessä, kun olet tekemisissä rakastamiesi ihmisten kanssa, joille erityinen herkkyys on luontainen ominaisuus.

1. Erityisherkät itkevät herkästi

Erityisherkät ovat herkkiä itkemään – he itkevät, kun he ovat iloisia, kun he ovat surullisia, ja kun he ovat vihaisia. Erityisherkät ihmiset kokevat luonnostaan asiat syvemmin ja voimakkaammin, ja reagoivat sen mukaisesti. Tämä pätee myös kaikkiin tunteisiin – niin positiivisiin kuin negatiivisiin. Samalla tämä tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että erityisherkällä on sisäsyntyinen kyky hulluun iloon ja rajattomaan hurmioon. Eikö ole upeaa?

2. Kaikki erityisherkät eivät ole introvertteja

Introverttius ei tarkoita samaa kuin herkkyys – itse asiassa psykologi Aronin tutkimusten mukaan noin 30 prosenttia erityisherkistä ihmisistä on ulospäinsuuntautuneita. Kuitenkin hyvin monet erityisherkät ovat introvertteja, ja maailma voi tuntua heistä raskaalta. Herkät tarvitsevatkin usein omaa aikaa palautuakseen. Jos herkkä läheisesi haluaa vetäytyä omiin oloihinsa, se ei tarkoita, että hän ei viihtyisi seurassasi. Hän vain kaipaa tilaa ja mahdollisuuden ladata omia akkujaan.

3. Päätöksenteko saattaa hermostuttaa erityisherkkää

Erityisherkät ihmiset saattavat olla huonoja tekemään valintoja – vaikka kyse olisi vain siitä, mihin he haluavat mennä syömään. Tämä johtuu valtaosin siitä, että erityisherkkä voi kokea ahdistusta mahdollisuudesta valita väärin. (”Mitä jos ruoka onkin pahaa?!”) Koitathan siis olla ymmärtäväinen, jos herkkä ystäväsi tai kumppanisi tuntuu jahkailevan usein ja mitä erikoisimpia asioita.

4. Erityisherkät reagoivat voimakkaisiin ärsykkeisiin ja ääniin

Äänekäs maiskutus, junan kolina, äänekkäät työkaverit – näinkin arkipäiväiset asiat saattavat olla herkälle suorastaan sietämättömiä. Varsinkin toistuvat ja voimakkaat äänet saavat erityisherkän reagoimaan. Erityisherkän ihmisen seurassa ollessasi ja liikkuessasi sinun kannattaakin mahdollisuuksien mukaan kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen, millaisessa ympäristössä vietätte yhdessä aikaa, jotta herkkä ihminen ei kuormitu ärsykkeistä ylikierroksille.

Mikäli mahdollista, kovin meluisia ympäristöjä ja suuria väkijoukkoja olisi ehkä hyvä välttää. Lisäksi esimerkiksi veriset väkivaltaelokuvat tai kohudokumentit saattavat olla erityisherkälle todella voimakas ja kauhistuttava kokemus, joten saatat haluta kiinnittää huomiota myös siihen, millaista mediaa tai viihdettä herkän läheisesi läsnäollessa kulutat. Muista, että luonnossa oleskelu voi helpottaa herkän ylikierroksia huomattavasti.

5. Erityisherkät huomaavat hienovaraiset muutokset äänenpainossa

Jos normaalisti päätät jokaisen viestisi huutomerkkiin, ja viime aikoina olet käyttänyt sen sijaan pistettä, erityisherkkä takuulla kiinnittää tähän huomiota. Herkät ihmiset ovat yleisesti usein hyvin intuitiivisia, kun kyse on ympäristön pienistä nyansseista, ja ihmisten mielialan muutokset vaikuttavat heihin herkästi.

Erityisherkkä saattaakin olla odottamattoman tarkka sinun tunteidesi ilmapuntari – tästä ei kannata ahdistua, vaan tähän kannattaa suhtautua pikemminkin mahdollisuutena uudenlaiseen avoimuuteen ja viestintään ystäväsi tai kumppanisi kanssa.

6. Erityisherkät ovat aina valmiina kuuntelemaan vuodatustasi

Älä epäröi pyytää erityisherkältä apua, kun kaipaat olkapäätä, johon tukeutua. Erityisherkät ovat luonteeltaan usein hyvin empaattisia, minkä takia he ovat erityisen hyviä kuuntelijoita silloin, kun sitä tarvitaan. Kun koet tuskaa, erityisherkkä kokee sympatiasta samaa – ja haluaa tehdä kaikkensa auttaakseen sinua tuntemaan olosi paremmaksi.

Toisten ihmisten kärsimysten aistiminen voimakkaasti voi olla herkälle ihmiselle raskasta ja rasittavaa, mutta toisaalta, sen ansiosta erityisherkälle avautuu upea mahdollisuus antaa vinkkejä, muodostaa vahvoja siteitä toisiin ihmisiin sekä lohduttaa tukea kaipaavia. Tästä syystä erityisherkät ihmiset ovat esimerkiksi erinomaisia opettajia, terapeutteja ja johtajia.

Jos olet erityisherkkä, voit suhtautua empatiakykyysi supervoimanasi ja käyttää sitä hyödyksesi.

7. Erityisherkät kaipaavat syviä ihmissuhteita

Psykologi Aronin mukaan erityisherkät saattavat kyllästyä avioliitossa helpommin kuin ei-erityisherkät pariskunnat. Tähän on useimmiten syynä merkityksellisen vuorovaikutuksen väheneminen, mikä on varsin yleistä, kun kumppanin kanssa on oltu yhdessä jo vuosia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että erityisherkkä olisi tyytymätön ihmissuhteeseensa – hän vain kaipaa parempia tapoja merkityksellisempään kanssakäymiseen.

Olipa kyseessä sitten ystävyys tai parisuhde, tapoja syvemmän yhteyden löytämiseen ja luomiseen on monia, ja toistenne tarpeista ja toiveista avoimesti keskustelemalla ja eri keinoja kokeilemalla löydätte juuri ne tavat suhteenne syventämiseen, jotka sopivat juuri teille parhaiten. Yhteisen ajan löytäminen ja vaaliminen sekä aito kiinnostus sitä kohtaan, mitä läheisellesi kuuluu, millaisia asioita hän elämässään käy läpi ja mistä hän haaveilee, vievät jo pitkälle.

Elämme kaoottisen meluisassa maailmassa, joka voi tuntua erityisherkistä välillä kovin hankalalta paikalta. Mutta se ei silti tee erityisherkästä viallista. Erityisherkkä saattaa itsekin ajatella, että on ehkä hieman hassua kokea voimakkaita tunteita varsin pienten ärsykkeiden takia, mutta hän ei yksinkertaisesti voi sille mitään – ja hänelle kuittailu siitä, että ”otat tämän ihan liian henkilökohtaisesti”, ei auta asiaa.

Erityisherkän ihmisen neurologinen järjestelmä ohjelmoi hänet toimimaan ja käyttäytymään sillä tavoin, kuin hän käyttäytyy. Erityisherkkä ei siis vain voi lakata olemasta herkempi, ottaa itseään niskasta kiinni ja karaistua esimerkiksi sietämään erilaisia tilanteita herkistymättä.

Jos rakastat erityisherkkää ihmistä, paras tapa osoittaa rakkautesi ja välittämisesi hänelle on tukea häntä ja sallia hänen olevan juuri sitä mitä hän on. Hänen herkkyytensä ei ole pilkan aihe, eikä hänen tulisi joutua häpeämään näitä piirteitä itsessään.

Parasta, mitä voit erityisherkälle tehdä, on hyväksyä hänet juuri sellaisena, kuin hän luonnostaan on, ja tehdä hänelle selväksi, että hän saa tuntea juuri niin paljon ja juuri sellaisia tunteita, kuin hän tuntee. Herkkä läheisesi saattaa herkistyä näiden sanojen ansiosta, mutta älä anna sen hämmentää itseäsi, vaan ota se kohteliaisuutena.

Lähteet: huffingtonpost.com & mindbodygreen.com

Aina ei tarvitse haluta olla yhdessä, mutta yhteyteen haluaminen on kestävän parisuhteen perusta

Keho kaipaa välillä omaa tilaa ja rauhaa, reviiriä. Näin on myös parisuhteessa. Aina ei jaksa olla olemassa toiselle fyysisesti. Varsinkin jos päivän mittaan on ihmisiä lähellä omassa työssään tai lapset roikkuvat sukanvarresta ja kaulasta.

Mielikään ei aina halua olla yhdessä. Mieli kaipaa yhtä lailla lepoa, omaa tilaa ja hiljaisuutta, jossa kukaan ei halua mitään, ei tarvitse keskustella toisen kanssa tai reagoida mihinkään.

Jokaisessa parisuhteessa jokaisen ihmisen olisi hyvä ottaa omaa aikaa ja tilaa kokematta syyllisyyttä. Aina ei tarvitse olla yhdessä eikä tarvitse edes haluta olla yhdessä. Paras palvelus itselle ja sitä myötä parisuhteelle on olla välillä yksin, omassa tilassa.

Sellainen ei ole huono tai laskukierteessä oleva parisuhde, jossa koetaan, ettei halua olla yhdessä. Alamäki alkaa siitä, jos ei enää halua olla yhteydessä toiseen – sielun, ”taajuuden” tai rakkauden tasolla. Kun yhteys, kanava tai yhteinen taajuus menee epävireeseen, suhde alkaa hiipua. Kun ollaan yhdessä, ei ole yhteyttä, kun ollaan erillään, ei ole yhteyttä.

Uskon siihen, että ihminen kaipaa syvää yhteyttä toiseen ihmiseen. Jos syvä yhteys tai halu yhteyteen lakkaa olemasta parisuhteessa, yhteyttä etsitään suhteessa toisiin ihmisiin. Siinä mielessä rakkaus ja kestävä parisuhde on tahdon asia: On haluttava joka aamu ja joka ilta uudelleen löytää tai ylläpitää yhteyttä toiseen. On tahdottava.

Yhteyteen pyrkiminen on kiinnostusta yhä uudelleen löytää toisen ihmisen syvin olemus.

Yhteyteen pyrkiminen on sitä, että kuuntelee ja tunnustelee enemmän kuin puhuu ja touhottaa.

Yhteyteen pyrkiminen on sitä, että on myötätuntoinen toista kohtaan.

Parisuhde voi olla hyvä etäisyydenkin päästä, jos yhteys säilyy. Ja toisaalta parisuhteessa voi kokea yksinäisyyttä, vaikka toinen tulee viereen nukkumaan joka ilta.

Jos yhteys on katkennut, se ei haittaa. Riittää, että molemmat haluavat palata takaisin yhteyteen ja antavat sille riittävästi aikaa.

Mitä sinä aiot tehdä tänään parisuhteesi eteen?

Hyvästit, joita et tahdo jättää

On kolme vuotta siitä, kun isä lakkasi olemasta. Se tapahtui liian pian, yllättäen, tapaturmaisesti ja kaukana. Mutta se tapahtui. Tämän jutun aiheena on hyvästit. Kiitos rakkaudestasi, isä!

Kaikki hetket ovat tarkkaan muistissa. Äidin tekstiviesti. En vielä tiennyt, kuinka kohtalokas sanomassaan. Valvottu yö. Vielä hataraa toivoa. Hätäinen pikapassin haku. Ulkomaanmatka siskon kanssa, jota en olisi halunnut tehdä ja jonka päätepiste odotti magneetin lailla, vaikka olisin mieluusti pyristellyt toiseen suuntaan.

Välilaskun aikana toivo otetaan meiltä pois ja matkaa on silti jatkettava. Muistan askeleet silmissäni, sillä katse on painunut maahan. Se ei tavoita nyt tulevaisuutta tai toisten katseita, vaan pelkän hetken. Lentokentän liukuhihna kuljettaa. Vessan marmorilattiassa tuikkivat tähdet.

Onneksi sisko on siinä. On helpompaa, kun surun, huolen ja muistot saa puoliksi.

Astumme lennolta taksiin, joka vie meidät rakkaan isän ja äidin luo. Vuosikymmenten mittainen yhteinen matka heillä. Se alkoi, kun toinen oli 14- ja toinen 19-vuotias. Isä tiesi heti: tuon tahdon.

Sairaala on erilainen kuin Suomessa. Siinä monitorien syleilyssä lepää tuo tuttuus, joka kohta on poissa.

Hyvästit eli viimeiset asiat

Mielessäni käyn läpi viimeistä puhelua noin viikon takaa, jolloin tietämättä mitään tästä vaikeasta sanoin lopuksi: ”Kiitos rakkaudestasi.” Ja isä vastasi erityisen painokkaasti: ”Tottakai. Aina.”

Kuka saa tuollaiset viimeiset sanat, ilman että tietää niiden olevan NE? Ehkä olen onnekas, että sain juuri ne. Ensin en meinannut vastata siihen puheluun. Olin kuumeessa, kiireessä ja väsynyt. Oli myöhä. Entä jos en olisikaan vastannut? Mikä viimeinen yhteys se olisi ollut? Viimeinen, silti.

Vielä löydän viimeisen tekstiviestinkin. Se on niin konkreettista, viestiketjun katkeaminen. Viimeisen viestin jälkeensä jättämä tyhjyys on kuin se ilmapallo, joka kohosi korkealle taivaalle muutamaa viikkoa ennen isän kuolemaa karattuaan jonkun lapsen kädestä. Monena keväänä olin ollut mukana tuossa tapahtumassa, jota isä oli mukana järjestämässä. Vein sinne myös omat lapseni. Kolme vuotta sitten, päivänä jolloin viimeisen kerran näin isän voimissaan, pysähdyin katsomaan maasta taivaaseen karkaavaa palloa. Hetkeksi häly pysähtyi. Seurasin silmilläni kuinka pallo kohosi näkymättömiin. Nyt tiedän: se kuvitti tulevaa.

Muistan kaiken tämän. Viimeisen hetken pääsiäisen aikaan kirkkaassa aamuauringossa. Kun sydän lyö viimeisen kerran, läheisten sydämet jäävät pomppimaan tyhjyyteen. Tutum, tutum. Nämä tässä jatkavat. Jatkavatko, jatkavathan, on jatkettava.

Viimeinen valvottu yö on täynnä herkkiä ja raadollisia muistikuvia – liian tuntuvia unohdettaviksi tai muistettaviksi. Omat, epäröivät tunteeni, jotka käyvät keskenään kauppaa irtipäästämisestä aivan kuin niillä olisi sananvaltaa. Isän kohoileva rinta. Päässä ruhjeet leikkauksesta. Nuo tutut varpaat. Rakkaat kädet, jotka ennen lämmittivät omiani. Tuo parransänki, joka raapii vielä poskeani, kun halaan.

Pikkutytön silmin

Pikkutyttönä ihmettelin parrantuntua pienellä kädelläni. Seurasin tarkasti, kun isä ajoi partaa. Mies. Tämä on se mies, josta minä otin miehen mallin. Onneksi oli kiltti, hyvä ja sydämellinen. Hän tunsi paljon ja kuoleman jälkeen sain ymmärtää, kuinka moneen ihmiseen hän oli jättänyt hiljaisen jäljen. Isä kuunteli muita, huomasi heidät, auttoi. Ei melunnut itsestään.

Muistan myös monta tapahtumaa, jossa sain olla mukana. Myydä pesäpallokiskassa kahvia ja makkaraa. Kun väsyin hiihtäessä, isä oli lempeä ja nauravainen, kantoi minut ja kiukkuni. Sain luvalla lyödä häntä kämmeneen, kun maailma raivostutti. Sain purkaa harmini. Olohuoneessa isä heitti minulle pehmeää palloa samalla kun katsoi televisiota. Otin pallosta koppia. Hän myös osti minulle pienen pesäpallomailan, jonka jätin yöksi pihalle. Siitä hän suuttui, mutta leppyikin. Uimavuorolla hän antoi pisteitä, kun hyppäsin pää edellä veteen, sillä halusin, että taitoni mitataan.

Isä antoi myös mallin, että nainen voi olla vahva. Äiti kyllä olikin ja on. Kun viisivuotiaana piirsin kirjan, siinä isä ripusti sukkahousuja narulle kuivumaan. Lapsen maailmassa vanhemmat ovat olemassa kotona, ehkä juuri siinä pyykkinarun ääressä kylpyhuoneessa.

Isä olikin mukana elämässäni heti ensimmäisestä hetkestä. Hän oli ensimmäisiä miehiä Suomessa, jotka saivat tulla mukaan synnytykseen. Syntymäni päivänä isä haki perheelle ensimmäisen auton. Se oli ruskea Saab, kuten 70-luvulla sopi ollakin. Kaitafilmiltä olen nähnyt, kuinka huolellisesti nuori, komea, tuore isä asetteli kantokopan auton kyytiin.

Kohtalo ei kysy kuinka tahtoisit

Se että isä lakkasi olemasta kolme vuotta sitten, oli pienestä kiinni. Vain yksi pieni askel ohi puuportaasta golfkentällä. Joskus se riittää ja siihen päättyy kaikki. Kohtalo löi rakkaan pään rikki. Joskus elämä on julma, eikä se kysy kuinka tahtoisit. Sen määräämät tilanteet on silti nieltävä.

Ei kuolemalle tee mieli antaa paikkaa huoneessa. Sille sanoisi: mene pois, häivy! Ja silti se seisoo oven suussa, eikä lähde mihinkään. Katsoo vaan ja odottaa. Ottaa paikkansa, vetää tuolin esiin.

Sisko näkee mustan kaavun alla valkoiset hohtavat siivet. Ehkä kuolema onkin musta vain ihmisen silmin, mutta kaavun alla on toinen totuus, sisko miettii.

Viimeisenä pitkänä yönä jätän hyvästit. Isän henki ei tahtoisi mennä. Pidämme isän käsistä kiinni äidin kanssa. Elämänvoiman rinki, kädestä käteen. Jos kädestä päästää irti, sydämen syke heikkenee. Kun kädestä ottaa taas kiinni, sydänkin ottaa kiinni tahtiaan. Hengitys loppuu hetkeksi, mutta jatkuu vielä elämän ja kuoleman ainutkertaisessa vuoropuhelussa, kun äiti halaa isää.

Vielä voi halata, kohta ei enää. Milloin se hetki on, kun ei enää?

Sitä siinä mietin ja katson isää samalla hellyydellä ja intensiteetillä kuin hän aikanaan vastasyntynyttä minua.

Yksi sydämenlyönti

Elämän rajalla aika tiivistyy yhteen henkäykseen tai sydämenlyöntiin. Enempää ei ole, eikä oikeastaan kellään koskaan, mutta mielellämme unohdamme sen.

Valveunikuvassa sinä viimeisenä yönä olen pieni tyttö taas. Isä polvistuu sillan alkupäässä eteeni, katsoo silmiin ja sanoo, että hän menee nyt. Puristaa olkapäistä, halaa, antaa muutaman ohjeen ja lähtee. Katsoo vielä olkapäänsä yli ja heiluttaa kättä. Hänen katseensa on lempeä ja rakkaudessa järkähtämätön.

Maailmassa kaikki jatkuu

Tunnen itseni orvoksi ja maailmassa kaikki jatkuu. Hotellin aulassa tilataan arkku.

Muistan elävästi ne värit, äänet, mäkiset mukulakivikadut, ikkunoista roikkuvan pyykin ja maisemat. Musiikin, jota kuuntelin. Kaupan, josta hankimme tytöille tummansiniset rusetit hautajaisiin ja pojalle solmion.

Lissabon ei tule koskaan olemaan neutraali kaupunki minulle. Sen kivijalkakaupoista ostamani krusifiksit lojuvat nyt korulaatikossa ja toisinaan kaulassani muistuttamassa elämästä, joka päättyi, ja rakkaudesta, joka jatkuu.

Hetkeni isän kanssa

Nykyään kun ikävöin ja suru iskee, se on hetkeni isän kanssa. Meillä ei ole enää arkisia hetkiä. Meillä on vain hetkiä, joissa kaipaus on totta. Niissä hetkissä tavoitan isää ja hän minua. Kun kyyneleet nousevat silmiin ja muistot töytäisevät arjen paikaltaan, pysähdyn ja annan surun sulaa yhteydeksi. Rakkaus, joka on kaiken aikaa kaiken takana välkkyy silloin sydämeni haavasta.

Isä ja minä. Emme me ole mihinkään kadonneet.

Kiitos rakkaudestasi, sanon taas. Ja isä vastaa. Tottakai. Aina.

6 vinkkiä uusperheen haasteisiin – Aina voi toivoa, mutta ketään ei voi pakottaa hyviin väleihin

Kun erosin seitsemän vuotta sitten lapseni isästä, ajattelin, että minulla on parin vuoden päästä uusi mies ja ihana toimiva uusperhekuvio, jossa exät ja nyxät pyörivät sulassa sovussa saman pöydän äärellä tarvittaessa, sillä sellaisiakin uusperhekuvioita tiesin olevan olemassa.

Salaa haaveilin, että jopa joulupöydän ääressä voisi kokoontua koko lössi uusine ja vanhoine kumppaneineen ja heidän exineen ja nyxineen. Happy big family, jollaista itselläni ei ollut koskaan ollut.

Itse olin eroperheestä, jossa isä jätti lapun pöydälle ollessani viiden vanha. Hän oli löytänyt toisen naisen ja perusti uuden perheen. Sairastuin migreeniin ja oksensin sekä olin huolesta sekaisin, jos äitini oli viisi minuuttia myöhässä. Vierailin toki joka toinen viikonloppu isäni uudessa perheessä varhaisnuoruuteen asti ja sain kaksi sisarpuolta. Vanhempani eivät olleet oikeastaan missään tekemisissä koskaan, ja asiaa varjosti aina jokin synkkyys ja salailu. Isäni kuoli kolme vuotta sitten yllättäen.

Vannoin, että näin ei tule tapahtumaan koskaan oman tyttäreni kohdalla. Päätin, että hoidan hommat toisin, ja hän saa mitä upeimman uusperheen ja ympärilleen monta ihanaa huolehtivaa aikuista, jotka tulevat keskenään hyvin toimeen.

Mutta löysinkin itseni pari vuotta sitten uusperhekuviosta, jossa silloisen mieheni exä oli sitä mieltä, että lasten asioita hoitavat vain heidän biologiset vanhempansa liittyen loma-aikoihin, lasten harrastuksiin tai viikonloppumenoihin, vaikka jokainen lapsiperheasiantuntija ja terapeutti oli sitä mieltä, että lasten asioita hoitavat uusperheissä luonnollisesti ne aikuiset, jotka sillä hetkellä ovat paikalla sen hetkisen perhekokoonpanonsa kanssa.

Kun silloinen mieheni lapsineen ja minä lapseni kanssa yritimme hoitaa viikonloput meidän katsomallamme hyväksi arvioiduilla järjestelyillä mökille menoineen ja muine lastentapahtumineen, siitä tulikin muikkaria ja ohjeistusta toistuvasti mieheni exältä. Silloinen kumppanini ei pystynyt vetämään exälleen tarvittavia rajoja, ja yhteisten viikonloppujen ja loma-aikojen järjestelyistä tuli lopulta painostavia, jopa painajaismaisia tilanteita. Loma-ajat ja viikonloput määräytyivät kumppanini exän esittämien aikataulujen ja lasten harrastusmääräysten mukaisesti.

Toisaalla taas lapseni isän uusi kumppani ei halunnut olla minun kanssani missään tekemisissä. Hän jopa esti minut Facebookissa, ennen kuin edes tiesin tämän henkilön olemassaolosta. Tunsin vahvaa ulkopuolisuutta ja ennakkoarviointia. Tyttärelleni oli myös sanottu, että joulut ovat oman perheen tapahtumia, siihen eivät kuuluneet bonuslapset tai exät. Itse olin esitellyt lapseni isälle silloisen kumppanini ja kutsunut lapsen isän yhteiseen joulupöytäämme, sillä mielestäni aikuisten kuuluu tehdä niin jo pelkästään lasten tähden. Mielestäni on myös reilua lapsen isää kohtaa, että hän on tietoinen, millaisen ihmisen kanssa hänen lapsensa viettää aikaansa.

Mielestäni lasten vanhempien kuuluu tietää ja tuntea, keiden ja millaisten ihmisten kanssa heidän omat lapsensa aikaansa ja elämäänsä viettävät. Tai mielestäni se on reilua, että he edes esittäytyisivät toisillensa. Väitän myös, että itse eroperheestä tulleena ymmärrän paremmin sen, miten tärkeää lapselle olisi omien vanhempien keskinäiset hyvät välit ja suhteet uusiin kumppaneihin – jopa yhteiset ateriat, syntymäpäivät tai juhlapyhät edes joskus.

Löysin siis itseni ja tyttäreni tilanteesta, jota olin pelännyt ja surrut siitä päivästä lähtien, kun olin viisi. Miten tässä näin kävi, kysyin toistamiseen itseltäni. Olin pyrkinyt tekemään kaiken toisin, mutta tässä sitä oltiin. Enkö muuta osannut, kuin toistaa omaa traumaani ja tarinaani lapsuudestani? Vihasin, huusin, raivosin, surin ja itkin lapseni puolesta. Tosiasiassa varmasti myös itseni puolesta. Pidin kiinni kynsin ja hampain omista toiveistani ja odotuksistani uusperheen happy big family suhteen.

Kunnes ymmärsin, että ainoa mitä voin tehdä on päästää irti!

Voin ainoastaan toivoa, että minulla on vielä joku päivä toimiva uusperhe, mies, joka ymmärtää lasten edun ja koko uusperheen edun. Uusperhe, jossa on meidän lapset, eivätkä sinun ja minun lapset. Perhe, jossa niin nyksät exineen kuin exät nyksineen voivat istua saman pöydän ääreen, kaivaa kalenterit esiin ja suunnitella YHDESSÄ seuraavaa vuotta lomineen ja harrastuksineen tai keskutella lapsiin liittyvistä asioista. Voin vain toivoa, mutta olettaa en voi. Voin toivoa ja pyrkiä vain itse muuhun, kuin mihin vanhempani kykenivät. Muilta en voi sitä odottaa.

Siihen asti voin vain päästää irti kaikesta, existäni, heidän existään ja nyksistään ja keskittyä aikuisena olemiseen sekä lapseni ja itseni hyvinvointiin, hoitaen vain oman tonttini parhaalla katsomallani tavalla. Happy big familya odotellessa, voin keskittyä happy small familyyn eli itseeni ja tyttäreeni.

En voi pakottaa, en voi vaatia, en voi saada jotakin ihmistä pakosta ymmärtämään, ajattelemaan samoin lapsen edusta ja oikeuksista tai kasvatusasioista kuin minä niistä ajattelen. En voi pakottaa etävanhempaa ottamaan enempää vastuuta lapsensa elämästä, en voi pakottaa lapsen isää asumaan lapsensa lähellä, en voi pakottaa exän nyksää ajattelemaan lapsen etua ja istumaan kanssani saman pöydän ääreen, en voi pakottaa ketään aikuista ihmistä laittamaan tarvittavia rajoja hänen exälleen. En voi pakottaa ketään aikuista näkemään, että neljä kertaa viikossa tapahtuva harrastaminen on nyt vain liikaa ekaluokkalaiselle. Voin vain toivoa.

6 vinkkiä uusperheen perustajille

Älä oleta mitään. Älä oleta, että uudet puolisot tai puolisosi exät haluaisivat olla missään tekemisissä kanssasi, vaikka itse haluaistkin olla ja aikeesi olisivat hyvät ja lapsen edun mukaiset. Jos kuitenkin käy niin onnellisesti, että olet saanut ihanat uudet exän nyxät tai nyxän exät, muista olla siitä kiitollinen ja vaalia hyviä välejä.
Selitä lapsellesi rehellisesti oma kantasi, mutta koita olla mustamaalaamatta entisen puolisosi uutta kumppania lapsen kuullen, vaikka olisitkin aivan eri mieltä aivan kaikesta.
Pidä huolta itsestäsi ja jaksamisestasi, äläkä anna kenenkään kävellä omien rajojesi, omien tärkeäksi katsomiesi asioiden yli. Älä myöskään toistuvasti anna periksi omista aikatauluistasi tai suunnitelmistasi.
Pidä kiinni omista hyvää tarkoittavista aikeistasi ja ajatuksistasi, äläkä anna muiden vaikuttaa omaan arviointikykyysi oman lapsesi tai bonuslastesi suhteen, silloin kun he ovat sinun vastuullasi.
Ole rakastava ja armollinen itseäsi kohtaan. Hae apua itsellesi, perheellesi tai parisuhteellesi. Uusperhe on aina haastava kokonaisuus.
Muista, että ketään ei voi pakottaa ystävyyteen, hyviin väleihin, ottamaan enemmän vastuuta tai saman pöydän ääreen. Päästä irti, sure ja lopulta hyväksy tilanne, vaikka kuinka kipeää tekisikin. Mutta toivoa voit aina!

Missä luuraa leikkirauha?

Kirjoittaja Maria Mäkelä on kotiäiti ja osa-aikainen kouluttaja, joka opettelee tietoisempaa, armollisempaa suhtautumista itseen, lapsiin ja elämään. Taustalla on TM:n koulutus ja työt uskonnon, psykologian sekä luokanopettajana. Leikkipedagogina hän haluaa lisätä tietoisuutta luovan leikkimisen merkityksestä lapsen hyvinvoinnille sekä aikuisen hyvinvointitaitojen merkityksestä lapsen kehittymiselle. www.leikiniloa.fi

Lapsi on herkkä olento. Hän vaistoaa lähellään olevien aikuisten tunnetilat kuten epävarmuuden, stressin tai surun usein jopa ennen kuin aikuiset itse niitä tiedostavat. Samoin lapsi tunnistaa aikuisessa ilon, onnellisuuden, kiitollisuuden ja rakkauden. Lapsella on taipumus imeä häntä hoitavan aikuisen tunnetila omaksi tunnetilakseen. Meillä aikuisilla on siis suuri vastuu siitä, millaisten tunteiden vaikutuspiirissä lapsemme kasvavat.

Leikkivä lapsi on onnellinen

Yksi hyvä keino lukea lapsen tunnetilaa ja hänen tulkintaansa kodin tai hoitopaikan ilmapiiristä on seurata hänen leikkimistapojaan. Jotta lapsi pystyisi leikkimään oma-aloitteisesti luovaa mielikuvitusleikkiä, ympäröivän tunneilmapiirin olisi hyvä olla riittävän turvallinen, riittävän välittävä ja riittävän armollinen. Jos lapsi leikkii omaehtoista luovaa leikkiä, yleensä perusasiat ovat kunnossa. Täydellisyyttä ei kannata tavoitella, koska jos niin tehdään, ainakin tuo kolmas kohta eli armollisuus jää toteutumatta, ja helposti turvallisuuden tunne sekä välittämisen kokemuskin kärsii.

Aito läsnäolo tuo turvaa

Turvallisuus muodostuu monista käytännön asioista kuten lapsen perustarpeiden – nälän, janon ja unentarpeen – tyydyttämisestä ajallaan. Näiden lisäksi se, että aikuinen ottaa vastuun omista tunteistaan ja omasta hyvinvoinnistaan, tuo lapselle turvallisuuden tunnetta. Näin aikuinen voi kohdata myös lapsen tunneryöpyt myötätuntoisesti mutta lähtemättä liikaa mukaan kuohuihin.

Olonsa turvalliseksi tunteva lapsi voi elää täysillä leikin maailmoissa, kun ei tarvitse olla varuillaan ja skannailla vaaroja tai riskejä. Joskus lapsi käy kesken leikkien kysymässä aikuiselta jotakin. Jos aikuinen katsoo silmiin ja aidosti kuuntelee lapsen asian, ei ole niin paljon väliä sillä toteuttaako hän lapsen toiveen vai ei. Tärkeintä on läsnäoleva kohtaaminen, jonka avulla lapsi tankkaa lisää turvaa.

Olenko minä tärkeä?

Välittävässä ilmapiirissä jokainen kokee olevansa arvokas ja rakastettu. Lapset kokevat aikuisen välittävän heistä, jos kosketus on lempeää, ääni ystävällinen ja katse hyväksyvä. Leikin maailmassa touhuava lapsi saa lisää puhtia puuhiinsa, jos huomaa aikuisen ihastelevan häntä ja hänen leikkiään.

Jos taas aikuinen väheksyy ja paheksuu leikkiä, se tyrehtyy hyvin äkkiä. Pikalääke riitoihin ja kiukkukohtauksiin on yksinkertaisesesti syli ja lapsentasoinen, aidosti läsnäoleva juttelu pienen mielen mietteistä.

Armollisuus vapauttaa luovuutta

Armollinen asenne itseä ja muita kohtaan sallii inhimillisyyden, virheet ja epätäydellisyyden. Se ei anna lupaa vääriin tekoihin kuten toisen satuttamiseen, mutta on valmis antamaan anteeksi jos joku mokaa. Luovuuden elinehto on tunne, että kaikkea voi kokeilla: ei haittaa vaikka tulos olisi ennakoimaton.

Suorituskeskeisessä, tehokkaassa arjessa armollisuus ja myötätuntoisuus usein unohtuu ja vaihtuu stressiin. Stressi toimii lapsen aivoissa jarrun tavoin. Se on kuin hälytystila, joka estää normaalin toiminnan. Suorittavan aikuisen lähellä lapsi harvoin pystyy leikkimään omaehtoista, luovaa leikkiä.

Sen sijaan, jos aikuinen kykenee hyväksymään oman keskeneräisyytensä, lapsikin kokee olevansa hyväksytty – vaikka on lapsi – pieni, kasvava olento joka leikkiessään aiheuttaa myös epäjärjestystä ja meteliä.