Tiedätkö, kuinka paljon onnellisuutta on sopivasti sinulle?

Olen usein kysynyt otsikon kysymyksen koulutuksiini osallistuneilta ihmisiltä. Pysähdy sinäkin nyt hetkeksi arvioimaan, mikä määrä onnellisuutta olisi sinulle sopivasti, jos asteikko on 0-100%.

Yleensä vastaus tulee mieleen nopeasti, sen enempiä miettimättä. Onko se 70% tai kenties 85%? Koulutuksissani useinmiten vastaukset pyörivät tuolla välillä. Juuri kukaan ei kerro sopivaksi onnellisuuden määräksi 100%.

Miksi emme halua olla täysin onnellisia?

Usein kuulen, että sopivasti onnellisuutta on olla riittävästi onnellinen, muttei liian paljon. Niin että elämä tuntuisi suhteellisen mukavalta, mutta ei joutuisi pelkäämään onnellisuuden menettämistä. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut ja myös itse sanonut: Olen niin onnellinen, että ihan pelottaa.  

Me pelkäämme olla todella, todella onnellisia. Koska pelkäämme onnellisuudesta pois tippumista. Pelkäämme pettymyksen tuomaa kipua niin paljon, että mieluummin rajoitamme mahdollisen onnellisuutemme määrää. Niin hassulta kun se kuulostaakin, olemme mieluummin vähemmän onnellisia koko ajan kuin silloin tällöin pettyneitä.

Sisällämme saattaa myös kummitella sääntö, ettei saa poiketa muista. Olla onnellisempi kuin muut. Itse tunnistan erittäin hyvin tuon solidaarisuuden vaatimuksen. Täysin onnellisena erottuu liikaa joukosta. Onnellisuus saattaa ärsyttää muita ihmisiä ja sen takia on turvallisempaa sulautua joukkoon.

Täydellisen onnellisuuden olettaminen saa myös sisäisen ankeuttajamme varoittelemaan ylimielisyydestä. Siihenhän ei saa sortua. Lienee protestanttisen kulttuurimme perintöä, että täydellisen onnellisuuden toivominenkin tuntuu röyhkeältä ja kiittämättömältä. Tunnistan mielessäni vilahtavan jopa ajatuksen synnistä.

Synnintunnossa sitten pelkäämme, että jotain pahaa tapahtuu, jos olemme liian onnellisia. Ikään kuin onnellisuutemme kutsuisi huonoa tuuria paikalle. Parempi siis tyytyä riittävään onnellisuuteen?

Vai onko sittenkin kyseessä oma riittämättömyyden tunne? Onko niin, että jonkin lujaan juurtuneen uskomuksen mukaan meidän täytyy olla riittävän hyviä tai riittävän ansioituneita ollaksemme täysin onnellisia? Täysin onnellinen voi olla vain täydellinen ihminen, saattaa mielemme ylituomari todeta.  Ja tuskinpa kukaan meistä pystyy pitämään itseään täydellisenä.

Kaikkien onnellisuuttamme rajoittavien uskomusten ja pelkojen taustalla on egomme pelko hylätyksi tulemisesta. Historian hämärissä hylkääminen on tarkoittanut kuolemaa, jonka pelkääminen on ollut ihan aiheellista. Valitettavasti evoluution varrella tuo pelko on juurtunut niin syvälle, että yhä vieläkin se pitää meitä vallassaan, vaikka perusteet pelolle ovat jo hävinneet.

Tuosta pelostamme emme pääse eroon, koska se kuuluu olennaisena osana meidän jokaisen ego-minuuden rakenteeseen.  Mutta kun tiedostamme tuon pelon ja hyväksymme sen olemassaolon osana ihmisyyttä, niin se lakkaa vaikuttamasta olotilaamme. Kun lohduttamme egoamme kuin pelkäävää lasta, niin koko pelko hiipuu pois.

Mitä tapahtuisi jos…?

Mitä tapahtuisi, jos lakkaisit pelkäämästä onnellisuutta?
Mitä tapahtuisi, jos lakkaisit rajoittamasta omaa onnellisuuttasi?
Mitä tapahtuisi, jos antaisit itsellesi luvan täydelliseen onnellisuuteen?

Mitä jos olisit rohkeasti onnellinen?

Tämä teksti pohjautuu aiemmin Iloversumin sivuilla julkaistuun tekstiin.