Anteeksi että vetäydyin kun olin loukkaantunut, pelkäsin.
Anteeksi että puhuin rumasti ja halusin loukata, pelkäsin.
Anteeksi että esitin vahvempaa ja kovempaa, pelkäsin.
Anteeksi etten kuunnellut, pelkäsin.
Anteeksi että puhuin selän takana, pelkäsin.
Anteeksi että jätin ulkopuolelle, pelkäsin.
Anteeksi että en päästänytkään lähelle, pelkäsin.
Anteeksi että en osannutkaan olla tukenasi, pelkäsin.
Anteeksi että näin vain itseni, pelkäsin.
Anteeksi että valehtelin, pelkäsin.
Anteeksi että vaadin mahdottomia, pelkäsin.
Anteeksi että minulla kesti niin kauan antaa anteeksi.
Ihmisyys on. Valoja, varjoja, pehmeyttä, pimeyttä.
Jokainen meistä on toiminut tavoilla, jotka ovat lähteneet pelosta. Jokainen meistä luultavasti tulee joskus jatkossakin toimimaan niin. Anteeksianto on sen vilpitöntä ja ymmärtävää näkemistä, että peloissaan ei pystynyt parempaan. Sitä on myös ihmisyys. Se ei tarkoita satuttavien tekojen oikeutusta, mutta niiden syyn ymmärtämistä.
Tiedän myös, että silloin kun sinä olet valehdellut, olet pelännyt.
Tiedän myös, että silloin kun puolustauduit hyökäten, olit peloissasi.
Tiedän myös, että silloin kun et ottanut minua huomioon, olit peloissasi.
Kerron, että se koski. Ja annan anteeksi. Et tehnyt sitä loukataksesi minua, vaan koska itse pelkäsit.
En voi ottaa pelkoasi pois, mutta voin lakata itse pelkäämästä tunteideni näyttämistä.
Anteeksianto ei tarkoita että pitäisi olla samaa mieltä, vähätellä loukkaantumisen kipua, eikä varsinkaan sitä että sallii epäoikeudenmukaisuuden jatkuvan.
Anteeksianto on ennen kaikkea itseämme varten, sillä katkeruus on raskas taakka kantaa. Minun on joskus kuitenkin kannettava sitä jonkun matkaa huomatakseni. Anteeksiantoa ei tarvitse hoputtaa. Sillä, kuten surullakin on oma aikataulunsa, jota kukaan ulkopuolinen ei voi määrittää.
Jos olisin muutama vuosi sitten tiennyt, mihin tieni oikein viekään ja missä kaikkialla tulen tätä työtäni tekemään, en olisi uskonut sanakaan. Jos kertoja olisi ollut, vaikka joku tunnettu selvänäkijä, olisin kävellyt istunnosta ulos ja sanonut hänelle, että hän on hullu. Totta puhuakseni, aika moni näkijä minulle kertoi aikoinaan, että elämäni tulee olemaan suurta seikkailua, matkustamista, hyppäämistä koneesta koneeseen. Sanoipa yksi näkijä aikanaan, että hommaa vain kevyt matkalaukku ja hyvä puhelin, niillä eväillä tulet pärjäämään pitkälle. En minä tiedä, mitä minä uskoin, vai uskoinko mitään, mutta noita sanoja on näin tässä hetkessä mukava muistella.
Välillä olisi kiva tietää, mihin tämä tie tästä vielä vie, mutta ehkä suurin opetus tässä on ollut se, että olen uskaltanut mennä vain eteenpäin ja luottanut siihen, että suunnitelma tulee joskus myöhemmin.
Mikä se suunnitelma sitten on lopulta, sitä ei voi tietää, mutta sen tiedän, että joka kerta, kun luulen, että tie on noussut pystyyn, universumilla tuntuu olevan takataskussa joku kiva pieni tai vähän suurempi yllätys.
Tätä kirjoittaessa istun Costa Ricassa, sademetsän reunalla, kuunnellen lintuja ja sammakoita, katsellen sudenkorentoja ja tarantellaa, joka rakentaa itselleen koloa ja hämähäkkiä, joka kutoo verkkoaan antaumuksella terassin kaiteeseen. Meillä oli selvä suunnitelma tämän kesän varalle, pysytään Suomessa, suunnitellaan syksyn kiertuetta ja kerätään voimia kaiken matkustamisen jälkeen ja niin, saunotaan ja uidaan ja ollaan ilman nettiä mökillä hiljaisuudessa.
Ehkä olisi ollut hyvä konsultoida jotain näkijää, olisi osannut varautua tähänkin mutkaan, mutta näin se nyt menee, konsultoinnilla tai ilman, tie vei takaisin sademetsään.
Meillä kaikilla on paljon haaveita ja toiveita, niitä pyydämme Universumin toteuttamaan, niin usein vain unohdamme, että Universumin aikataulu ei ole synkassa meidän suunnitelmiemme tai kalenterimme mukaan. Universumilla on meille jokaiselle suunnitelma, kunhan kerromme sille mitä toiveemme ovat, laitamme näkymättömän hakemuksen vetämään ja omalta osaltamme jatkamme elämäämme. Meidän osuudeksemme jää tehdä unelmamme eteen niitä asioita mitä osaamme ja pystymme, vaikka kuinka pieniä, tekojemme suuruudella tai pienuudella ei sinällään ole merkitystä.
Haluan korostaa edellä mainittua, jokaisen polku on yksilöllinen ja voit luottaa siihen, että vaikka unelmasi olisi suuri ja tekosi sen eteen juuri nyt pieniä, sinut on kuultu ja Universumin taianomaiset näkymättömät pyörät ovat lähteneet liikkeelle. Ainoa kohta, mitä hakemuksessasi et saa unohtaa, laita rasti kohtaan missä kysytään; onko tämä sinun sydämesi toive? Kuuntele siis sydäntäsi, onko toiveesi sydämesi kanssa samalla taajuudella ja jos näin on, voit olla huoletta, olet matkalla kohti unelmiesi toteutumista, tämä on väistämätöntä, tämä on Universumin laki.
Ainoat asiat, jotka tapahtumien kulkua hidastavat, ovat huolemme ja murheemme, mitkä nekin kuuluvat jokaisen elämään ja joilta emme ihmisinä voi välttyä. Elämä on vuoristorataa ja kun olet sen kyydissä, älä unohda unelmiasi, anna niille aikaa, vaikka vain ajatuksissasi, sekin riittää, ne eivät koskaan unohda sinua, jos sinä et unohda niitä.
Minulla on aina ollut suuria unelmia eläinkommunikoinnin varalle, olen sydämessäni haaveillut, että vielä jonakin päivänä, voin viedä eläinten viestin koko maailmalle ja saada niiden äänen, jotka eivät puhu ihmisten kieltä, kuuluville kaikkialle. Minulla oli oma aikatauluni, parempi, jos kaikki olisi tapahtunut sillä sekunnilla, saman tien, kun ajatukset ja ideat tulivat. Niin ei tietenkään käynyt ja nyt tiedän, taaksepäin katsoen en olisi varmasti ollut valmiskaan. Oli monta välietappia ja asemaa, monta mutkaa ja käytännön asiaa, jotka minun piti selvitellä ja oikoa. Välillä luulin, että mitään ei koskaan tapahdu, tuntui kuin junnaisin paikoillani, polkisin vettä loputtomassa virrassa, lyöden vastoinkäymisten vastapalloon näkymättömällä mailalla, kunnes…
Joku jossain Universumin kätköissä totesi, että pallokone on tyhjä ja vettäkin on virrannut riittävästi, olen saanut tuolla treenillä riittävästi voimia ja valmiutta ottaa vastaan seuraavan askeleen.
En unohda sitä hetkeä ikinä, kun istuimme Skypessä Rythmian omistajan kanssa (Rythmia, Life Advancement Center) ja hän kertoo meille, että he kutsuvat meidät opettamaan eläinkommunikointia ja healingia Costa Ricaan, heidän maailman kuuluun retriittikeskukseensa.
Olimme nähneet noin puoli vuotta aikaisemmin dokumentin ”The Reality of Truth” (nähtävissä myös YouTubessa). Yksi dokumentissa mukana olevista tähdistä on Michelle Rodriguez. Elokuvan loppupuolella puhuttiin tästä unelmien paikasta, sen parantavista voimista ja taianomaisesta ilmapiiristä. Sanoin silloin Ingelalle, että tuonne meidän pitää mennä, siinä on paikka, joka todella resonoi minun sydämeni kanssa. Sillä hetkellä en osannut arvata, että sydämeni taajuus kohtasi pyyntöni ja ajatukseni taajuuden niin täydellisellä tavalla, että me emme menisi sinne vain vieraaksi vaan toden totta jakamaan oman tietämyksemme ja opettamaan sen kaikille heidän kansainvälisille vierailleen.
Retriitti kestää aina viikon kerrallaan ja vieraat tulevat jokainen hakemaan omaan elämäänsä eväitä sekä ihmeitä, mitä tuo paikka tarjoaa jokaiselle, joka on valmis vastaanottamaan. Opettajina heillä käy toinen toistaan kuuluisimmat ja menestyneimmät asiantuntijat, terveyden ja henkisyyden ja kaiken siihen liittyvän alalta. Nämä ihmiset ovat istuneet haastateltavana Oprahin ja Ellen DeGenereksen ohjelmissa, he ovat kirjoittaneet best seller kirjoja ja luennoivat tuhansille ihmisille. Ja nyt me olemme täällä, heidän kanssaan, samalla viivalla, mikä tietenkin saa pienen suomalaisen eläinkommunikoijan pään hieman pyörälle ja sydämen suorastaan kiljumaan onnesta. Näin siis muuttui suomalainen sauna Costa Ricalaiseen kosteuteen, mitä ihanimmalla ja yllättävimmällä tavalla, juuri kun aika oli oikea, sitä hetkeäkään epäilemättä.
Olin minä pyytänyt Universumilta myös paikkaa ja aikaa kirjoittaa seuraavaa kirjaani ja onneksi Universumilla oli jälleen ässä hihassa, ”lyödään kaksi kärpästä kerrallaan” ja meidät lennätettiin tänne jo kuukausi ennen H-hetkeä. Saamme asua totaalisessa rauhassa, kuten sanottu, sademetsän reunalla, missä minulla on täydellinen rauha ja ihmeellinen inspiraatio kirjoittaa.
Nyt sitten jännitys vasta alkaakin kasvaa, mihin tie vie tämän jälkeen, mitä tästä kaikesta seuraa? Ihan hyvä etten tiedä, mennään vain, suunnitelma tulee sitten perässä. Olen onnellinen, että olin tietämätön kaikista tulevista käänteistä, olisin moneen kertaan ehtinyt hermoilla ja stressata, mitä tästä tulee ja miten kaikki sujuu. Tietämättömyys välillä voi todella olla lahja, yllätys on aina sitäkin parempi!
Haluan toivottaa kaikille totaalisen upeaa ja antaumuksellista kesää, nautitaan ja haaveillaan!
Minä valitsin sinut äidikseni tarkoituksella. Valitsin sinut, koska ihmissuhteet ovat elämän korkein koulu. Niissä saamme opit, jotka auttavat meitä elämään sitä elämää, joka meille on tarkoitettu.
Minä valitsin sinut, koska sinä olet halunnut pitää kiinni. Tavoista, velvollisuuksista, sukupolvien ketjusta, siitä miten aina on ollut. Sinä halusit minut toteuttamaan tiettyä tehtävää elämässä. Sinulla oli minulle suunnitelma.
Mutta minä en ollutkaan se, joka toteuttaa muiden suunnitelmia.
Minä valitsin sinut, koska minun tehtäväni on tulla vapaaksi. Puhdistautua rajoittavista uskomuksista, raskaista velvollisuuksista ja muita varten elämisestä. Löytää elämään keveys ja ilo, tuoda esiin sydämeni syvin olemus. Oppia toteuttamaan oman sieluni suunnitelmaa.
Sinulle tämä voi kuulostaa vastuuttomalta ja itsekkäältä. Mutta kyse ei ole vain minusta ja sinusta. Kyse ei ole siitä, että minä haluan pitää hauskaa tai kapinoida. Kyse on paljon suuremmasta muutoksesta, joka on väistämättä tapahtumassa.
Sukupolvien ketjussa on kulkenut tunnekuorma. Siihen edeltävät polvet ovat kukin vuorollaan tiedostamattaan lisänneet oman osansa. Tämä on täysin ymmärrettävää. Kun huomio on mennyt elämässä selviytymiseen, tunteiden käsittelyyn ei ole ollut tilaa eikä välineitä. Se ahdistus, jota minun isoisoisovanhempani ovat nuoruudessaan kokeneet, on huomaamatta siirtynyt eteenpäin.
Nyt taakka on käynyt liian raskaaksi minun polveni kantaa. Maailma on ratkaisevasti toisenlainen kuin lähes sata vuotta sitten, jolloin sinun vanhempasi syntyivät ja saivat kasvatuksensa omilta vanhemmiltaan. Nyt on se aika, kun elämä saa luvan keventyä ja energia saa jälleen virrata vapaammin. Kun yksikin ihminen vapautuu, se on myös muille tilaisuus vapautua.
Minä valitsin sinut, koska sinä olet kaikkein paras. Kiitos siitä, että olet pitänyt kiinni omasta tehtävästäsi – sen ansiosta minä voin toteuttaa omaani. Sinun voi olla tätä vaikeaa tai jopa mahdotonta ymmärtää, mutta se on nimenomaan osa tätä sopimusta. Ei tämä ole ollut helppoa minullekaan. Jos olisi, kasvua ei tapahtuisi, ja tämä suuri muutos jäisi tekemättä.
Meillä molemmilla on uskomattoman tärkeä paikka täällä. Olet osa jotain paljon suurempaa kuin uskotkaan. Minä valitsin sinut, koska ilman sinua en olisi minä.
Monelle meistä on tosi vaikeaa pysähtyä lomalla tai vapaapäivänä. Siemailla aamukahvia levollisesti; kuulostella, miltä kehossa tuntuu. Saunoa rauhassa, laittaa ruokaa hissukseen, hengitellä syvään ilman suuria suunnitelmia. Aamulla ensimmäisenä on jo mielessä, mitä tänään pitää tehdä ja muistaa. Tohotus jatkuu läpi päivän.
Kun on vapaata, on syytä tavata ystäviä ja sukulaisia, hoitaa rästiin jääneitä hommia ja ryhtyä pieneen pintaremonttiin. On tilaisuus kulkea riennoissa ja olla saatavilla. Monelle tulee huono omatunto ja syyllinen olo, jos ei vapaallaan tee mitään järkevää ja asioita edistävää. Menee loma tai aurinkopäivä hukkaan, jos siitä ei ota kaikkea irti. Pitää itseään itsekkäänä, ellei seurustele toisten kanssa. Mitä muutkin ajattelevat, jos jään kotiin tai mökille, kun kerrankin olisi aikaa tavata?
Voi olla, että ainaisilla toimilla suojaakin itseään syyllisyyden, häpeän, arvottomuuden tai surun tunteilta. Kiiruhtavan ei tarvitse niitä kohdata, vaikka tunnistaisikin niiden lymyävän mielen takamailla. Itselleen sanoo, että on aktiivinen ihminen ja tykkää tohinasta. Mutta oikeasti onkin vähän väsähtänyt ja haluaisi joskus vain jäädä kotiin tai viettää loman ilman aikatauluja.
Miksi lomalla tai rytmiä hidastaessa pukkaa pintaan ahdistusta, levottomuutta tai surua? Siksi, että sydämen stressi purkautuu. Se on mahtava juttu, vaikka alaspainetun ankeuden esiinmarssi saattaa tuntua viimeiseltä asialta, jota vapaallaan haluaisi kokea. Mutta: kun sisäinen stressi alkaa laueta, ei mikään ole pielessä. Päin vastoin – on vihdoin sallinut tilaa sensuroimattomalle itselleen. Kun ei tee mitään (tai kun ei ainakaan tee mitään muita miellyttääkseen), omille rehellisille tunteille ja ajatuksille tulee tilaa leväyttää itsensä näkösälle. Saattaa sieltä silloin pulpahtaa kaikenlaista angstiakin pintaan. Mutta voisiko itselleen tehdä palveluksen ja antaa sisimmän vihdoin kertoa, missä mennään?
Sisäisyytensä kanssa hissuksiin oleminen ei välttämättä olekaan ollenkaan kamalaa, vaan voimauttavaa. Kaikki tunteet kuuluvat ihmisyyteen ja eheytyminen on sitä, että sisimmän pulputusta sallii itselleen. Tupsahtelee sieltä esiin mitä hyvänsä. Joskus pulpahtelee vain onnea siitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Euforiaa, kun on valinnut itsensä ja sanonut ei kissanristiäisille ja sukukokouksille. Tai sitten sisäisyys kehrää, kun on repäissyt itsensä irti mukavuusalueilta ja nimen omaan lähtenyt kissanristiäisiin ja rientoihin. Joka tapauksessa, hommeli menee niin, että kun uskaltaa tehdä sitä mitä ihan oikeasti mieluiten haluaa, sydämen puristukset laukeavat. Ensin vanha nöyhtä purkautuu ulos, ja sen myötä uudelle avautuu tilaa rakentua. Jumit lähtevät liikkeelle ja syvä latautuminen alkaa.
Laiturilla koko päivän pötköttäminen tai sohvalla seinän tuijottaminen voi olla parasta itsensä hoitamista. Myös epävarmuuksien, surujen ja pettymysten kuulosteleminen on sitä. Ei tarvitse olla reipas, jaksava, suoriutuva eikä pärjäävä – saa olla oma itsensä. Sinuavartenhan se loma on. Sinua varten sellaisena kuin nyt olet. (Olisi upeaa, jos myös arkesi olisi sinua varten).
Kun antaa itsensä välillä vain olla ja sallii ajan kanssa sisäisyytensä kaikki sävyt, sydämen ääni kirkastuu. Tulee selkeyttä ja rajoihin vahvistusta. Mitä minä tarvitsisin? Mikä minusta tuntuisi hyvältä ja oikealta? On olennaista myös muistaa kiittää itseään rohkeudesta ja rehellisyydestä. Silloin saa perspektiiviä kaikkiin tunteisiin ja ajatuksiin, eikä unohdu linttaamaan itseään, jos kokee synkempiä viboja.
Minussa on voimaa ja valoa kohdata ja huoltaa sisintäni.
Eeva Kilven sulosanoin:
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
Katson järvelle ja kuulen, kuinka laineet liplattavat. Hento kesätuuli heiluttelee koivunoksia ja kuikka toivottaa minut tervetulleeksi laulullaan. Oloni rauhoittuu ja huomaan, kuinka lihakseni rentoutuvat ja hymy kirkastaa kasvoni. Mökillä on helppo hengittää.
Lapsuudessani vietimme kaikki kesäni täällä. Äitini on opettaja, mikä mahdollisti hänelle pitkät kesälomat. Ajomatkan aikana hän saattoi olla vielä hieman ärsyyntynyt. Arki oli raskasta eroperheessämme ja työ painoi. Malttamattomuus kasvoi mökin lähestyessä ja tänne päästessämme stressikupla rikkoutui.
Ylimääräiset ajatukset ja stressi jäävät toiseen maailmaan auton kurvatessa mökkitielle. Kun näen vihreän mökin ja punaisen aitan, kaikki on hyvin. Kävelen laiturille tervehtimään rakasta turvasatamaani ja hengitän syvään sisälleni järvi-ilmaa. Tämä paikka on minulle parasta mahdollista meditaatiota.
Äidin nauru ja halaus. Ne muistan lapsuuteni mökkikesistä parhaiten. Se rentoutumisen tila ja ääretön onnellisuus, mikä äidistä paistoi kun pääsimme mökkiparatiisiimme. Äiti oli aivan erilainen kuin arkena. Hän oli enemmän läsnä. Minusta oli jo silloin ihanaa nähdä ja aistia, mikä muutos äidissä tapahtui. Näen itseni peilikuvana äidistäni. Tunnen mökillä ollessani sisälläni sen tunteen, minkä äidistäni näen.
Tämä mökin tuoma rauhallisuuden tunne on sellainen, jota palauttelen mieleeni ympäri vuoden. Tämä tunne on se, joka auttaa kiireen ja stressin keskellä. Aina tänne ei ole mahdollista tulla, mutta aina, missä vain, voin palauttaa tunteen mieleeni. Mitä aidommin kuvittelen itseni tänne, sitä paremman rentoutuksen mieleni ja kehoni saa.
Nyt. Missä tahansa oletkin. Voisitko pysähtyä hetkeksi ja lähteä mielikuvamatkalle? Et tarvitse tälle matkalle mitään muuta kuin tämän hetken.
Sulje silmäsi ja ota mahdollisimman hyvä asento. Kuulostele kehoasi ja rentouta hartiasi.
Hengitä kolme kertaa syvään sisään ja puhalla ylimääräiset ajatukset uloshengityksellä ulos.
Mikä on sinun lempipaikkasi? Mitä näet edessäsi? Kuvittele näkymä mahdollisimman elävästi ympärillesi.
Mitä haistat? Mitä kuulet? Ota kaikki aistisi käyttöön ja laskeudu hetkeksi lempipaikkaasi.
Miltä tämä paikka saa olosi tuntumaan? Ota se tunne matkaasi loppupäiväksi.
Olisiko mahdollista, että kovimpina stressihetkinä antaisitkin itsellesi mahdollisuuden voida hyvin? Menisit hetkeksi (edes ajatuksissasi) lempipaikkaasi? Kun huolehdit itsestäsi, jaksat huolehtia paremmin myös muista. Arjen tuomat haasteet, yllättävätkään asiat, eivät kaada sinua, kun säilytät oman tasapainosi.
Rosa Auffermann
Asiantuntija
Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry
Katseessasi näen itseni rakastettuna, hyväksyttynä, kaiken kauniin arvoisena. Se tekee minut ehjäksi ja kokonaiseksi. Onnelliseksi, voimakkaaksi.
Samalla se pakottaa minua katsomaan sisäistä säröä minussa, sitä kohtaa joka ei pysty näkemään minussa kaikkea sitä, mitä sinä minussa näet. Katseesi tekee minut kauniiksi, mutta se myös johtaa kohtaamaan ristiriidan minun sisäisen todellisuuteni ja sinun katseesi välillä.
Juuri tätä on rakkaus kauneimmillaan, mutta myös kipeimmillään. Se tekee ehjäksi, se saa tuntemaan kokonaiseksi, hyväksytyksi. Rakastetuksi sellaisena kuin on. Samalla toinen on peili omalle sisäiselle todellisuudelle. Kun rakkaus koskettaa jokaista solua, ihan joka kohtaa sinussa, se ei jätä koskettamatta mitään. Ei sitäkään kohtaa sinussa, joka ei pidä itseään rakkauden arvoisena. Ei keskeneräisyyttäsi, ei haurauttasi, ei sitä haavaa jota et millään haluaisi nähdä.
Rakastavan katseen alla sisäinen särö joutuu parrasvaloihin. Rakastava katse rakastaa kaikkea sinussa, sitäkin mitä sinä itse et rakasta. Eikä se tunnu hyvältä.
Rakkautta pelkäävä osa sinussa rakentaisi mieluummin vahvat suojamuurit, korostetun autonomian tilan, kuin kokisi olevansa riippuvainen kenestäkään toisesta. Se tarrautuisi toiseen kahlein ja yrittäisi varmistaa pois epävarmuuden. Ettei jäisi yksin. Sillä rakastettuna suurin pelkosi on tuon rakkauden menettäminen. Tämä on rakastamisen suurimpia paradokseja: voit saada kaiken vain ottamalla sen riskin, että menetät kaiken.
Tästä syystä pahimmillaan horjumme yhtäältä valheellisen autonomian – selviän maailmassa yksin — ja toisaalta takertumisen – en selviä maailmassa yksin — välillä. Uskaltamatta olla omilla jaloillamme, mutta yhteydessä toisiimme. Uskaltamatta olla samaan aikaan minä, sinä ja me.
Olen vuosikausia tehnyt sisäistä matkaa, jossa olen yksi kerros kerrallaan poistanut esteitä rakkauden tieltä. Katsellut itseäni niin suurella rehellisyydellä kuin olen osannut ja nähnyt omia pelkojani ja kasvupaikkojani armottomalla tarkkuudella. Jollen löydä rakkautta itsestäni, en löydä sitä mistään.
Uskon tähän edelleen. Jos rakkaus on hukassa, on oma keskikohta kuin musta aukko, joka imee loputtoman määrän rakkautta, huomiota ja vakuuttelua – kykenemättä kuitenkaan ottamaan sitä vastaan.
Tämä on kuitenkin vain osatotuus. Oman tilan, sisäisen todellisuuden ja autonomian lisäksi me elämme täällä yhteydessä toisiin ihmisiin. Alusta alkaen. Syntymästämme lähtien tarvitsemme toisia ja käsityksemme itsestämme ja maailmasta muotoutuu suhteessa toisiin. Rakastavan katseen alla koemme itsemme rakastetuksi ja hyväksytyksi. Jos olemme kasvaneet kriittisen huomion kohteena, opimme näkemään vajavaisuutemme ja elämme todellisuutta, jossa meistä puuttuu aina jotakin. Emme koskaan usko kelpaavamme sellaisina kuin olemme.
Toisia ihmisiä, yhteyden tarvetta ja kaipuuta rakkauteen ja hyväksyntään ei voi aliarvioida. Olemme täällä elämässä ihmisen elämää toisten ihmisten kanssa. Toiset ihmiset vaikuttavat meihin. He rakastavat ja hyväksyvät, vahvistavat käsitystämme itsestämme – tai he näkevät meissä ainoastaan puutetta ja korjailtavaa, saavat tuntemaan, ettemme ole sellaisenaan hyväksyttäviä. Että olisimme rakkauden arvoisia, jos olisimme vähän toisenlaisia. Parhaimmillaan he rakastavat meitä koko inhimillisyydessämme, sellaisina kuin olemme. Keskeneräisinä ja kokonaisina. Voimakkaina ja heikkoina. Kauniina ja puutteellisina.
Vahvinkin ihminen vapisee sisäisessä varmuudessaan, jos hänen lähellään on ihminen, joka näkee vain negatiivisen. Ainoastaan keskeneräisen, puutteellisen, korjailtavan.
Toisaalta, mikään määrä rakkautta ja hyväksyntää ei mene perille, jollei meissä itsessämme ole minkäänlaista kosketuspintaa sen vastaanottamiselle. Meissä täytyy olla rakkautta, jotta voimme ottaa vastaan rakkautta. Sama vetää aina puoleensa samaa, kommunikoi samaa kieltä.
Sinä ja minä. Kun minä pidän itseäni rakkauden arvoisena, sinun katseessasi minä puhkean kukkaan, tulen täydeksi, saan voiman ylittää itseäni, kasvaa suuremmaksi kuin olin ennen katsettasi. Ennen täyttä, läpeensä rakkaudellista, hyväksyvää katsettasi. Olen enemmän minä, kuin olin ennen kuin kohtasin sinut.
Minä tein sen itse, sillä sinun tehtäväsi ei ollut kannatella minua, kuten ei minunkaan sinua. Ja samalla, juuri sinun katseesi oli ratkaiseva. Nimenomaan nähdyksi tuleminen voi muuttaa maailmoja ja avata uusia.
Usein ajattelemme, että työssä itse tekeminen on tärkeää. Ja lopputulos on todella tärkeää. Viime viikkoina olen kuitenkin saanut kokea tosi voimakkaasti, että sekä tekeminen että lopputulos ovat vain seurausta, ja niitä on edeltänyt jotain todella tärkeää!
Tiedättekö tunteen, kun on jonkun ihmisen kanssa ”samalla aaltopituudella”, jakaa saman ”vision”, liikkuu samaan suuntaan tai on ”samassa virrassa”? Sanavalinnalla ei ole väliä, kaikki sanonnat yrittävät kommunikoida sitä syvää yhteyttä, joka parhaimmillaan ihmisten välillä syntyy.
Yhteys syntyy siitä, että:
Jokainen sitoutuu sydämen tasolla yhteiseen asiaan. Suorittaminen ei tuo ihmisiä yhteen, se vie ihmisiä kauemmaksi toisistaan.
On auki itselleen, jolloin voi olla auki muille.
On rohkeus uskoa omia tuntemuksiaan ja kommunikoida sen informaation pohjalta muiden kanssa. Sillä oikea informaatio ei tule sanoista, vaan yhteisistä tuntemuksista. Tuntemus syntyy paljon ennen sanoja ja ajatuksia.
Hyödyntää omaa ammattitaitoaan ja tietoa, kun luodaan yhteistä tuntemusta todeksi. Jokainen tuo asiaan oman tärkeän palansa.
Tämä suuri oivallus syntyi, kun istuin palaveripöydässä, jossa oli viisi toisilleen enemmän tai vähemmän tuntematonta ihmistä. Kaikilla oli yhteinen tavoite, visio ja päämäärä. Jokaisella saattoi omassa päässä vilistä ennakkoon omia ajatuksia, mutta kun tulimme samaan tilaan yhteisen tavoitteen kanssa, yhteys välillämme aukeni. Yhtäkkiä jokainen vain tiesi, mitä olemme tekemässä.
Kun huomaa kommunikoivansa muiden kanssa samasta ”lähteestä”/”energiasta”/”tiedosta” käsin, kaikki on helppoa ja selvää. On syntynyt perusta yhteiselle tekemiselle ja sille, että lopputulos voidaan saavuttaa sutjakkaasti ja täyteläisesti. Tämä ja muutama muu kokemus viime kuukausilta on opettanut minulle, että yhteyden löytyminen on ihan ykkösjuttu myös työelämässä, jos halutaan helpottaa prosesseja ja löytää kevyempi ja antoisampi tie tekemiseen!
Väitän, että ihmisten välinen yhteys on kaiken pohja. Tekeminen ja lopputulos seuraavat sitä. Meidän ei pitäisi käyttää niin paljon aikaa tekemiseen ja lopputulokseen puskemiseen, vaan yhteyden löytymiseen.
Kirjoittaja Mervi Bergström on Englannissa asuva henkinen valmentaja, tunneterapeutti ja näkijä. Bergström on koulutukseltaan Bachelor of Arts (Hons), hypnoositerapeutti ja menneiden elämien regressiohoitaja.
”Tehtäväsi ei ole etsiä rakkautta, vaan etsiä ja löytää itsessäsi olevat esteet, jotka olet rakentanut sitä vastaan.” – Rumi
Toistuuko elämässäsi joku tietty kaava?
Kohtaatko kerta toisensa jälkeen ihmisiä, jotka hyväksikäyttävät, manipuloivat ja satuttavat sinua?
Oletko kysynyt itseltäsi miksi et pääse jonkun tilanteen, asian, ihmisen yli?
Mikä sinua ihan oikeasti estää olemasta onnellinen? Tasapainoinen?
Jos vastasit ylläoleviin kysymyksiin kyllä, haluan sanoa sinulle, että et ole viallinen. Sinussa ei ole mitään korjaamista. Persoonaasi ei tarvitse muuttaa. Sinun ei tarvitse seisoa peilin edessä todistellen itsellesi olevasi kaunis, rohkea ja universumin runsauden arvoinen. Et ole maanantaikappale.
Sen sijaan sinut pitää eheyttää. Laittaa kokoon. Löytää se kaipaamasi. Lukkiutuneena tuon lukon aiheuttamiin negatiivisiin ajatuksiin ja uskomuksiin. Pitäen sinua vankinaan saaden sinut ajattelemaan, uskomaan ja toimimaan tietyllä tavalla. Estäen sinua olemasta yhteydessä sinussa jo olevaan rakkauteen. Olemasta onnellinen.
”Meidän pitää uskaltaa rakastaa itseämme niin paljon, että uskallamme mennä syvälle itseemme. Tutkia itseämme ja irtipäästää kaikki ne tukahdetut tunteet, jotka estävät meitä olemasta vapaita. Meidän pitää uskaltaa antaa rakkauden tulla.” (Kirjasta: Höyhenet polullani)
Mitä, jos kaikki mitä olet koskaan oppinut ajatuksen voimasta on väärin? Mitä, jos ajatuksilla ei olekaan mitään voimaa elleivät ne ole kytkyssä tunteisiin? Mitä, jos ne ovatkin tunteesi, jotka luovat ajatuksesi eikä toisinpäin? Mitä, jos sinussa oleva arvottomuuden, hylätyksi tulemisen, rakkaudettomuuden tunne saa sinut uskomaan, että olet arvoton, hylätty, rakkaudelle kelpaamaton? Mitä, jos sillä ihan oikeasti ei olekaan mitään väliä miten paljon toistat positiitivisia affirmaatioita, koska vaikka ne muuttavatkin aivojesi sähkoimpulssien kulkuratoja, ne eivät kuitenkaan poista sinussa syvällä olevia patoutuneita tunteita?
Mitä, jos tunnelukko onkin hautautuneena johonkin kehosi energiakeskukseen, chakraan ja sen olemassaolo ei vain tuki energian virtaamisen kehossasi, vaan myös tukkii energian virtaamisen luoksesi? Mitä, jos sinulla on tukos, joka on syntynyt hylkäämisen tuloksena? Olet ehkä piilottanut paljon käsittelemätontä vihaenergiaa jonnekin kehoosi. Vihaa ei saa näyttää. Ei ole sivistynyttä antaa sen purkautua. Piilotat vihan. Siitä muodostuu tukos, joka vetää puoleensa ihmisiä, jotka myös ovat sisimmässään vihaisia. He tunnistavat sinussa tuon itselleen tutun tunteen. He myös ovat ihmisiä, jotka tuntevat itsensä arvottomiksi, hylätyiksi. Kohtaat itsesi peilikuvia, jotka eivät pysty sinulle antamaan rakkautta, koska hekään eivät rakasta itseään. Kohtaat itsesi peilikuvia.
Mitä, jos energiavirrassasi olevat tukokset ovat syynä myös fyysisiin oireisiisi? Mitä, jos käsittelemätön tunnetaakka kehossasi saa sinut voimaan pahoin? Aiheuttaa selittämättomän selkäkipusi? Saa pääsi särkemään? Aiheuttaa ahdistuksen tunnetta. Salpaa henkesi. Vie voimasi.
Mitä, jos oletkin tuonut tunnelukkosi tähän elämään edellisestä elämästäsi? Mitä, jos kehosi energia siirtyykin yhdestä elämästä toiseen elämään sieluna, joka sisältää kaiken sielunvaelluksen aikana tapahtuneen? Kaikki ne tunteet, jotka olet kokenut tai jättänyt kokematta. Mitä, jos elämässäsi vaikuttaakin karmallinen tunnelukko? Käsittelemätön tunne, jota et voinut käsitellä aikaisemmassa elämässäsi, koska et sitä jostain syystä voinut tehdä. Sielusi muistaa kyllä vaikka sinä olet unohtanut. Se muistuttaa sinua käsittelemättomistä tunteista. Se laittaa sinut etsimään vastauksia, koska se haluaa olla ehjä.
Mitä, jos sinussa asuukin rakkaus? Mitä, jos tuo rakkaus on hautautuneena kantamasi tunnetaakan alle. Mitä, jos tuo taakka on suurin este myös henkiselle kehityksellesi? Se ei vaan tuki yhteyttäsi sinun todelliseen olemukseesi, sieluusi, vaan se myös tukkii yhteytesi universumiin. Mitä, jos jo ihan oikeasti olet kaikki se rakkaus mitä olet etsinyt itsesi ulkopuolelta? Olet etsinyt sitä muista ihmisistä. Pyytänyt arvostusta, hyväksymistä, todistusta siitä, että olet rakkauden arvoinen. Mitä, jos sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin kääntyä katsomaan itseäsi. Tutkia itseäsi ja tuntea kaikki ne tunteet, joita et ole uskaltanut tuntea. Ne varjot. Ikävätkin asiat. Kaiken sen mikä pitää sinua kahlittuna negatiiviisiin ajatuksiin ja uskomuksiin. Mitä, jos ihan oikeasti sinä jo olet rakkaus?
Tunteillasi on sinulle asiaa. Mitä jos, antaisit itsellesi luvan tuntea itsesi ihmiseksi? Mitä, jos luet Höyhenet polullani -kirjani, jossa kerron sinulle miten kohtasin omat tunnelukkoni. Kirjani on henkisen etsijän tarina. Sen on näkijän tarina. Kirja sisältää runsaasti meditaatioita, joiden avulla voit lähteä tutkimusretkelle itseesi.
Merkitykselliset ihmissuhteet ovat yksi elämämme tärkeimmistä onnellisuuden lähteistä. Tähän on helppo nyökytellä ajateltaessa parisuhdetta, sukulaisuutta ja ystävyyttä. Yhtä tärkeitä ovat kuitenkin lämpimät ja keskinäiseen arvostukseen pohjautuvat ihmissuhteet työkuvioissammekin.
Onnellisuuteen ja elämämme merkitykselliseksi kokemiseen tarvitsemme myös hyödyksi olemisen tunnetta. Sitä, että pystymme tekemään hyvää toisille. Mutta hyvinvoiva ihminen antautuu myös omalle autetuksi tulemisen tarpeelleen.
Meillä on vahva tarve sekä omilla jaloillamme seisomiseen että lämpimään yhteyteen muiden kanssa. MINÄN ja MEIDÄN suhde on jatkuvaa aaltoliikettä.
Miten sitten selvitä aallokossa vastaan panematta ja luottaen? Juuttumatta kummankaan tarpeemme rantahiekkaan jäkittämään?
Suhde itseen on pohja muille ihmissuhteille
Itseen tutustuminen vaatii tahtoa, aikaa, pysähtymisiä ja rehellisyyttä eikä siinä tule valmiiksi koskaan. Mutta vaivannäkö kannattaa. Mitä paremmin olemme sinut itsemme kanssa, sitä terveemmällä pohjalla on suhteemme muihin. Meidän ei tarvitse yli- eikä alimitoittaa itseämme, mitkä kumpikin hankaloittavat sekä omaa elämäämme että muiden kanssa yhdessä olemista ja tekemistä.
Yli- ja alimitoitus ilmenevät ulospäin hyvinkin eri tavoin, mutta molemmat ovat loppujen lopuksi lähtöisin syvällä meissä asuvasta hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Molemmissa on myös kyse egomme rakentamista puolustusmekanismeista, joilla se yrittää estää meitä ottamasta vastuuta todelliseen minäämme tutustumisesta.
Itsen ylimitoitus ilmenee usein ylimielisyytenä, itsekeskeisyytenä, oikeassa olemisen tarpeena, puolustautumisena, syyttämisenä, toisten hyväksikäyttönä ja latistamisena sekä moninaisena todisteluna siitä, että on kehuttu ja pidetty.
Itsen alimitoitus voi näkyä itsen vähättelynä, ylikorostettuna miellyttämisen tarpeena ja kiltteytenä, marttyyriutena, uhriutumisena ja hyväksikäytölle alistumisena. Miellyttämisen tarve voi olla niin vahvaa ja vakavaa, että menettää otteen itsestään ja päätyy muiden tahdon mukaiseksi sätkynukeksi. Että sensuroi itsensä.
Itseään vähättelevä saattaa myös piiloutua valitsemattomuuden taakse – vetäytyä vastuusta. Hän antautuu uhriksi silloinkin, kun voisi ja ehdottomasti pitäisi vaikuttaa omaan elämäänsä.
Sekä ylimielisyys että itsensä vähättely voivat värähdellä myös ihmistä ympäröivänä negatiivisena energiana. Värähtelyssä on muiden vaikea suojella itseään tartunnalta, kutistumiselta ja ehtymiseltä. Negatiivisuuden tartuntavaara on vähintäänkin kymmenkertainen suhteessa myönteisyyden tartuntavaaraan.
Kannattaa siis miettiä, kenen kanssa on ja toimii.
Elämään, jota rakastaa
Näemme valtavasti vaivaa rakentaaksemme egomme vaateiden mukaisen persoonan. Persoonan, joka tuo meille epätoivoisesti kaipaamaamme hyväksyntää ja tunnustusta tai antaa meille syyn olla panematta itseämme likoon elääksemme elämää, jota rakastaisimme.
Jos ja kun näemme saman vaivan tutustuaksemme todelliseen itseemme, olemme immuuneja egon vaatimuksille. Tiedämme olevamme hyviä ja tärkeitä, ilman että sitä täytyy osoittaa suorittamalla. Meidän ei tarvitse tehdä vaikutusta eikä miellyttää. Meillä ei ole pakottavaa oikeassa olemisen tarvetta eikä tarvetta olla arvostettu, kunnioitettu tai merkittävä. Meillä ei ole tarvetta hyökätä.
Ego menettää mahtinsa. Emme enää tarvitse sitä, sillä meillä ei ole mitään puolustettavaa.
Kun meidän ei tarvitse piilotella aitoa itseämme, heikkouksiamme ja vahvuuksiamme, olemme vapaita kuulemaan sydäntämme ja tekemään valintoja, jotka johtavat sellaiseen elämään, jota todella haluamme elää. Rikkaaseen ja onnelliseen.
Odotan tapaavani sinut valmennuksissani, joihin voit tutustua tästä.
Suurin yksittäinen asia, jonka säännöllinen henkinen harjoitus elämääni on tuonut, on luottamus. (Sitoutuminen, tietoisemmaksi kasvaminen, intuition voimistuminen, tunteminen…tulevat vasta sen jälkeen.)
Joogaharjoittelu ei ole tehnyt elämästäni zeniä, minusta neutraalia tai taannut mielenrauhaa tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta luottamus elämää kohtaan antaa jokseenkin kaikelle merkityksen. Se kantaa vaikeampien hetkienkin yli, eivätkä vastoinkäymiset muserra. Osaan ja uskallan nousta ylös kaaduttuani.
Joskus pettymysten tai epäonnistumisten hetkellä ulos pulppuaakin nauru: näin minä pusken universumin tahtoa vastaan. Mikä minä olen universumin keinoja arvioimaan, tiedänkö muka paremmin? Mitä jos vain antautuisin ja ottaisin elämän kaikkine sävyineen vastaan?
Kaikkeudella on myös suurta huumorintajua.
Joskus tapahtuu juuri se, mitä eniten pelkään ja joudun taas harjoittelemaan kontrollista luopumista. Pienessä mittakaavassa vaikka silloin, kun myöhästyn bussista painavien kantamusten kanssa, seuraava kulkee tunnin päästä ja vaivalla suunniteltu lapsiperhelogistiikka menee uusiksi. On vain pakko istua alas, ottaa kuppi teetä tai itkeä tirauttaa. Tätäkin kokemusta minä jostakin syystä tarvitsin, mutta ei sitä sen enempää tarvitse analysoida ja yrittää ymmärtää kaikkia sen merkityksiä.
Toisinaan taas asiat järjestyvät ihan pyytämättä: naapuri tarjoaa palvelusta oikealla hetkellä, työasia selviää ennen kuin edes ennätän tarttua siihen, lastenhoito, raha-asiat tai parkkipaikka järjestyy juuri oikealla hetkellä.
~
Luottamus auttaa päästämään irti: se meni jo! Nyt on nyt. Minä olen tässä.
Luottamus tuo rauhaa: vaikka kaikki tuntuisi kaatuvan päälle, enkä mistään muuta mitään tietäsi, voin luottaa siihen, että keuhkot toimivat ja seuraava sisäänhengitys saapuu, voin luottaa siihen, että sydämeni lyö. (Jos näin ei kävisikään, nämä maalliset murheet olisivat ikään kuin toissijaisia.) Voin luottaa siihen, että Minä Olen.
Luottamus auttaa katsomaan elämää uteliaisuudella. Ja vaikka uteliaisuus vie välillä sellaisiinkin paikkoihin, joissa ei ole mukavaa, tuo luottamus rohkeutta. Jokin suurempi voima elää minussa. Elämä hengittää minua.
~
Luottamus elämään ei tarkoita fatalistista kohtalonuskoa, ettei elämäänsä voisi vaikuttaa. Päinvastoin, osana jotakin suurempaa minä nimenomaan voin vaikuttaa kokonaisuuteen ja päättää, mihin oman elämäni käytän. Pelkäänkö, surenko ja katkeroidunko maailmalle…vai osaanko elää nämäkin tunteet ja päästää niistä irti, kun niiden aika on mennä? Huomaanko myös ilon, riemun ja kauneuden?
Koska olemme kaikki osasia yhdessä suuressa universumissa, on meillä kaikilla myös valtaa siihen, mihin suuntaan se kehittyy. Jokaisella on rajaton valta omaan elämäänsä.
En olisi uskonut, että siteeraisin blogissani Timo Soinia, mutta näin tässä nyt on käymässä. Kesäkuun 2017 Kuukausiliitteessä Soini puhuu muun muassa katolisesta uskostaan ja kuolemanjälkeisestä elämästä:
”Olen hyvin onnekas, kun saan uskoa tällaiseen tarinaan. Ei se vie asioita pois, mutta auttaa joskus selviämään niistä.”
Objektiivisesti ajateltuna: olipa kaiken takana suurempi voima tai ei, olipa Ikuisuutta tai jumaluutta olemassa, olen onnekas, että olen löytänyt tällaisen luottamuksen. Se ei tee arjesta helpompaa, mutta se kantaa vaikeidenkin kohtien yli ja luo elämälle merkityksen – mikä ei ole aivan vähäinen juttu.
Viime päivinä on käyty paljon keskustelua siitä, voiko masennuksen määrää arvioida tarkkailemalla ihmistä ulkoapäin ja mitkä ovat masennuksen kriteerit? Keskustelu lähti Anna-Leena Härkösen kirjasta nimeltä Valomerkki, joka käsittelee masentunutta viisikymppistä naista. Helsingin Sanomien kriitikon Katri Kallionpään mielestä romaanihenkilö ei vaikuta masentuneelta, koska hän jumppaa, pörrää juhlissa ja hänellä on kavereita.
Minusta vaikuttaa, ettei Hesarin kriitikolla ei ole ollut omaa kokemusta masennuksesta, tai sitten hänen ajatuksensa masennuksesta on rajallinen. Näkökulmaa kritisoi myös Suomen Mielenterveysseuran kriisikeskustoiminnan johtaja Outi Ruishalme. Myös Hesarin mielipidepalstalla otettiin kantaa aiheeseen.
Yksi lempilainauksistani on: ”Älä kadehdi toisen onnea, koska et tiedä hänen salaista suruaan.”
Syy siihen, miksi lause kolahtaa minuun hyvin on se, että olen ollut läpi elämäni hyvin taitava harhauttamaan ihmisiä oman vointini suhteen. Eikä aina ole ollut edes kysymys tietoisesti häivyttämisestä. Muistan, kuinka 21-vuotiaani hakeuduin mielenterveystoimistoon pahan ahdistuksen, masennuksen ja paniikkioireiden takia. Peilistä minua katsoi kuitenkin asiallinen, reipas ja nätti tyttö, joka jaksoi hymyillä, vaikka mieleen koski niin, ettei mistään enää tullut oikein mitään. Samaa palautetta sain myös opiskelukavereiltani, joille uskouduin tilanteessani. ”Ethän sä näytä siltä, että sulla olisi mielenterveysongelmia!”
Jokin aika sitten keskustelin hyvän ystäväni kanssa hänen vakavasta masennuksestaan ja syömishäiriöstään. Vaikka tilanne oli ollut hyvin huolestuttava jo pitkään, ei ulkoapäin olisi voinut mitenkään ajatella, että tuossa sitä kulkee ihminen, jonka sairaus on eristänyt kokonaan kaikesta siitä, joka joskus oli tärkeää. Ystäväni on maailmaan päin kaunis, kiltti, upea ja säteilevästi hymyilevä nainen. Sairaus on hänen sisäpuolellaan tahdittamassa jokaista ajatusta. Se on vallannut alun perin elämäntarkoitukselle varatun tilan. Keskustelin hänen kanssaan pitkään siitä, kuinka yhteiskuntamme masennusmaisemaan mahtuu vain tietynlainen kuvasto, joka rajaa ulkopuolelle kaikki ne masennuksesta kärsivät, joista et koskaan uskoisi.
Ystävääni lainaten: ”Ihmisen pitäisi maata kuopassa ja syödä multaa, jotta masennus olisi totta myös vieressä olijoille.”
Tietenkin osan masentuneista tunnistaa päällekin päin. Aivan samoin kuin osan alkoholisteista, paniikkihäiriöisistä ja pakko-oireisistakin. Mielen sairaus on kuitenkin aina ennen kaikkea mielen sairaus, ja osaan niistä kuuluu niin taitavaa normaaliuteen naamioitumista, ettei sitä voi välttämättä uskoa, ennen kuin pääsee sen itse kokemaan tai viereltä todistamaan. Älä siis tuomitse tai vähättele lähimmäistä, joka sinulle uskoutuu. Voi olla, ettei hän uskalla kääntyä puoleesi uudelleen.
