Minä riitän – ja enemmän! Mutta miksi sitä on niin vaikeaa muistaa?

Aiemmin tunsin kroonista riittämättömyyttä. Minulle on ollut haaste kasvaa ulos uskomuksista, joiden mukaan en saisi nauttia itsestäni tai olostani ilman suoriutumista, tekemisiä ja saavutuksia. Jos elämä on kovin orientoitunut paketin kasassa pitämiseen, töissä kelpaamiseen tai toisten miellyttämiseen, on melko varmasti usein riittämätön olo. Elämä ohjautuu sen kautta, mitä olen täällä muille antamassa. (Saadakseni hyväksyntää ja rakkautta). 

Havaitsin, että olen tiedostamattani uskonut olevani tässä elämässä palvelemassa toisia. Tuo uskomus vaikutti kaikkiin ihmissuhteisiini ja siihen mitä tein. Se näkyi niin, että asetin muut aina itseni edelle.

Uskomus siitä, että a) pitää olla hitsin hyvä tai b) on olemassa muita varten kumpuaa arvottomuudesta ja häpeästä. Puurtaminen ajaa usein lopulta ahdinkoon, kun emme riitä itsellemme. Luulemme, että kovasti duunia tekemällä, miellyttämällä, olemalla kiva, jaksava ja kaiken ymmärtävä kannattelija saamme vihdoin mitä tarvitsemme. Rakkautta ja tunnustusta, sitä lämmintä tunnetta, että olemme tulleet nähdyksi. Olo pysyy jotenkin kelvollisena, kun emme joudu kohtaamaan arvottomuuden pelkoa, mutta silloin myös syvä levollisuus on kateissa. Paradoksi on siinä, että emme tule nähdyiksi ennen kuin uskallamme kohdata myös arvottomuuden ja riittämättömyyden pelon. Pysähtymällä, päästämällä irti. Kuulostelemalla, että ehkä en olekaan täällä muita miellyttämässä ja sankaritekoja tekemässä, vaan olemassa levollisesti Minä. 

Tajusin sydämen läikähdyksenä, että olen olemassa ihan vain omaksi ilokseni, eikä minun tehtäväni ole palvella ketään. Huomasin, kuinka olin mennyt palvelusroolini ja kiltteyden taakse piiloon niin, ettei tarvitsisi kohdata joitakin kiperiä, syvällä olevia uskomuksia itsensä rakastamisesta, riittämisestä ja riittämättömyyden pelosta. Huomasin, että jokin minussa oli sitä mieltä, etten saisi asettaa itseäni läheisten edelle. Että minähän olen itsekäs, jos olen enemmän kiinnostunut siitä, mitä omalla elämänvoimallani voin luoda ja kokea, kuin miten voin kannatella sillä muita. Luultavasti olet jo kuullutkin tämän ajatuksen: vasta kun rakastaa itseään, voi rakastaa toista. Silloin voin jeesata ilokseni enkä ”ansaitakseni” jotain – silloin en myöskään vaadi tai odota apuni johtavan mihinkään tiettyyn. Enkä hassaa arvokasta elämänvoimaani raatamiseen.

Hokasin, että minun pitää valita, haluanko tehdä kaiken megahyvin vai hyvin voiden. 

On ollut haaste sietää kasvukipua joka syntyy, kun opettelee katsomaan ja ilmaisemaan itseään uudella tavalla. Olen oppinut arvostamaan olemassaoloani enemmän kuin tekemisiäni. Olen opetellut puhuttelemaan itseäni kauniisti, etsiytymään ulos arvostelevista ajatuksista ja muita varten olemassa olemisesta. Jos joku ajattelee, että olen omahyväinen, olkoon niin. Olen oppinut arvostamaan itseäni inhimillisenä ja keskeneräisenä. Minun ei tarvitse varmistella, riitänkö. Kelpaan itselleni. Olen inhimillinen ja tunnen epävarmuutta, mutta arvoani eivät määritä tekemiseni eikä se, miellytänkö toisia vai en.

Vieläkin välillä sama vanha riittämättömyyden kela lähtee pyörimään ja vetää mielen matalaksi. Olen ”vähän” perfektionistinen ja hienoa kyllä, näen usein selkeästi kuinka asioita voisi kehittää. Mutta epävarmuus siitä, olisinko voinut tehdä jotakin toisin lymyilee usein nurkan takana. Olennainen pointti: kun myötämielisyys itseä kohtaan kasvaa, ei tapahdu niin, että vanhat, kiperät ajatuksesi ja haavasi katoavat. Mutta kykysi valita itsellesi hyvää ajatuksin ja teoin lisääntyy. Et toimi jatkuvan syyllisyyden ajamana tai lähde solvaavien ajatusten myllyyn kuin ne olisivat totuus sinusta. 

Jos mieleeni pulpahtaa ajatus, että jokin olisi pitänyt tehdä toisin tai että mitähän joku toinen tässä nyt minulta toivoisi, stoppaan kuulostelemaan, mikä minusta tuntuisi hyvältä. Ennen syyllisyyteni ohjasi minua toimimaan itseni sivuuttaen ja ajoi uupumukseen lukemattomia kertoja. Tein asioita enemmän velvollisuudentunnosta muita kohtaan kuin myötätunnosta itseäni kohtaan. Nyt huomaan epämukavan oloni ja kysyn itseltäni, mitä itse tarvitsen. Kehossa voi tuntua ahdistusta ja epämukavuutta, kun opettelee toimimaan uudella tavalla eikä syyllisyyttä tilkiten tai arvottomuuden tunteissa möyrien. Kun epämukavuus ja epävarmuus jylläävät, käännän kelkkaa 180 astetta. Teenkin sitä, mikä herättää levollisuutta sen sijaan, että puskisin eteenpäin. Soitan ystävälle, kirjoitan päiväkirjaa, joogaan, kävelen, pidän rentoutumishetken.

Käy niin, että ihmiset ja tilanteet ympärilläsi rauhoittuvat, kun uskallat valita itsesi ykköseksi. Puoliso ei hajoa etkä saa potkuja, jos opettelet huolehtimaan itsestäsi enemmän. Tai: jos saat potkut tai jotkut ihmissuhteet hiipuvat, eikö se ole hyvä asia? Jos jokin suhde tai tilanne ei alun perinkään edesauttanut sinun hyvinvointiasi, sen on kenties aika mennä. Näiden juttujen kohtaaminen on joskus tosi haastavaa, mutta elämän kokonaisuuden kannalta olennaista.

Uskallatko päästää irti muille kelpaamisesta ja kaikille kaikkea olemisesta?  Kannattaa kyllästyä olemaan hemmetin hyvä ja sellainen kuin muut toivoisivat. Kun alat löytää, mikä sinusta tuntuu hyvältä, alat riittää itse itsellesi. 

Lämpimästi tervetuloa löytämään selkeyttä ja uusia suuntia valmennukseen tai näkijäsessioon: annataipale.com 

Kuva: Unsplash/Jonathan Fink

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Sydänjuttu -kirja

    Arvostelu tuotteesta: 5.00 / 5
    27,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Hidasta elämää -kuvakortit (Uusi versio)

    21,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin